Heippa, pitkästä aikaa XP Täällä ollaan, elossa, Simssi ja Jalavat mielessä, mutta muu elämä etualalla. Nyt etenkin oli kiireinen loppukevät ja tämä kesä tässä, kun maisteriopintojen (=niin hard core tasoa välillä että XP) ohella (siis samaan aikaan, hullu minä) aloitin sitten vääntämään gradua, tekemään töitä. Kesällä opintojen jäätyä yhtälöstä tauolle meno vähän helpotti ja sain tämän osan tässä kokoon, melkein Jalavien synttäreitä varten...

SIllä tässä pari päivää sitten Jalavat täyttivät 9 vuotta  ,

EIKUN 8 VUOTTA (ei pitäisi yrittää vaan *muistaa* samalla kun kirjoittaa vaan oikeasti *laskea* kun niitä vuosia on joka tapauksessa jo kiitettävästi) 

ja onneksi huomasin itse eikä joku lukija ensin *nolostus*

uuuuujeah! Ja elossa yhä. En tehnyt erityistä synttäripostausta, tämä osa saa hoitaa sen hehkutuksen virkaa. Osan nimestä sen verran, että Senso Unico tarkoittaa kivasti joko "yksisuuntainen" tai "ainoa suunta". 

Pitää ottaa sitten tavoitteeksi, että pyöreään kymppiin mennessä legacy pääsisi päätöksen, hyvin sinne ollaankin menossa. Viime joululomalla (ikuisuus sitten) kuvasin oikeastaan melkein kolmen osan verran tavaraa. Olen aina ollut innokkaampi kuvaamaan kuin kirjoittamaan. Nyt etenkin kun aloin toiveikaana kirjoittamaan tätä osaa heti maaliskuussa edellisen jälkeen mutta sitten alkoikin työt niin kirjoittaminen on takkuillut, kun on pitänyt hoitaa niin pienissä erissä. En ole oikein vieläkään tyytyväinen tekstiin, tai yleensäkään tähän osaan... Tuli vähän tällainen asetelmien laittaja, filleri, jotka ovat välillä ihan tarpeellisia, mutta hyvin hartaaksi menneen päivitystahdin myötä tekisi teille uskollisille jäljellä olevielle lukijoille tarjota muutakin. On tässä vähän jännitystäkin, joidenkin asioiden selviämistä. Enemmän selviää ensi osassa, jonka yritän siis vääntää ajoissa ennen opintojen jatkumista kokoon.

Tuli vähän pidemmänlainen tervehdys. Pääsettekin nyt lukemaan myös vähän pidemmänlaista osaa, toivottavasti viihdytte entiseen malliin. Nähdään taas uuden osan merkissä... öh.... seuraavan 3-6kk kuluttua... Pahoittelut, mutta that's life. Syövän, parantaminen ensin, Sims sitten :P.

 

************

Kännykästä oli akku loppu. Taivas oli paksussa pilvessä. Niklas huokaisi turhautuneena ja kiirehti askeliaan. Luulisi, että nykytietoyhteiskunnassa olisi mahdoton olla tietämättä kellonaikaa. Mutta nyt Niklaksella ei ollut täsmällisempää tietoa kuin epämääräinen kiireen tunne. Hänen oli täytynyt nukkua puoleenpäivään, ja siihenkin oli mennyt aikaa, että oli saanut irtauduttua isän luota ja kieltäydyttyä tämän kustantamasta taksista.

Kotona kaikki hyppisivät varmaan seinillä huolesta. Kaiken tapahtuneen jälkeen Niklaksesta tuntui kuin hän olisi ollut puoli elämää poissa, ei lähtenyt vasta edellisenä iltana…

Niklas kompastui askeliinsa ovella. Hän oli unohtanut että oli lähettänyt Pekon lopulta yksin Lehtotielle. Huoli, helpotus ja ärsyyntyminen velloivat yhtä aikaa Niklaksen sisällä kuin myrskyn riepoteltavina. Lopulta päällimmäiseksi jäi kytevä ärtymys. Niklas olisi halunnut vain vetäytyä mahdollisimman pian yksin miettimään tapahtuneita asioita rauhassa huoneeseensa, bileitä ja isäänsä, eikä suinkaan tavata mielensä vellomaan saaneita henkilökohtaisesti.

”Ai Pekko, kiva kun löysit tänne, ja oot yhä täällä”, Niklas tervehti lyhyesti muka kepeän luontevasti, mutta kykeni hymyn sijaan vain kireään virnistykseen. Hänen olisi kuulunut pahoitella yksin jättämistä, varmistella illan tapahtumia, jotain muutakin, mutta ei vain jaksanut.

Pekko hätkähti lopettamaan kissanpennun kanssa leikkimisen.

”Joo”, tämä totesi vain hiljaa, hermostuneena hymyillen. Sellainen vähäsanaisuus ei ollut yhtään Pekon tapaista. Niklasta alkoi heti kaduttaa. Hän oli kokenut paljon hämmentäviä asioita edellisenä yönä, ja oli väsynyt, mutta mitään ei kuuluisi purkaa sillä tavalla ystäväänsä.

”Tota… Onko kaikki hyvin?” Niklas yritti asetella sanansa ystävällisesti ja rentoutti hymynsä luontevammaksi.

”Öö… On kai… Kun sun…” Pekko jatkoi vaisusti. Niklas joutui nojautumaan lähemmäs kuullakseen ja oli kysymäisillään tarkennusta takeltelulle, kun keskusteluun ilmestyi kolmas henkilö.

”Niklas! Pekko, mistä ihmeestä sä sen tänne taioit?” keittiöstä ilmestynyt Petra huudahti äimistyneenä. Pekko pudisti päätään.

”Se vain asteli itse ovesta äsken. En tiedä mistä”, Pekko selitti ja vilkaisi Niklasta olkansa yli. Niklas odotti näkevänsä edes häivähdyksen siitä kytevästä ärsyyntymisestä, jota hän itse oli kokenut Pekkoa kohtaan edellisestä illasta lähtien, ja joka oli päässyt purkautumaan kylmyytenä sinä aamuna. Mutta Pekon ilme oli vain rehellisen yllättynyt, kuin punapää olisi vasta itsekin älynnyt ruveta ihmettelemään missä Niklas oli ollut. Tämä näytti lähinnä pöllämystyneeltä, kuin juuri heränneeltä, mikä ei välttämättä ollut kaukana totuudesta. Kaikki oli oudosti ja hajallaan eikä Niklas tiennyt mistään mitään.

”Annatko mun vähän jutella mun veljen kanssa”, Petra sanoi sitten Pekolle, mutta ei irrottanut katsettaan Niklaksesta. Petran sanoissa oli sitä ärsyyntymistä ja kylmyyttä jonka Niklas oli odottanut saavansa Pekolta. Pekko tunnisti myrskyn merkit ja hiippaili Petran ohi keittiöön.

”Missäs helvetissä sitä on oltu yötä, eikä ole vaivauduttu edes vastaamaan kännykkään? Sillan alla, jonkun tytön lämmikkeenä?” Petra tenttasi liioitellun ystävällisesti hymyillen tavalla joka lähestyi maanista.

”Mitä sä oikein musta luulet?” Niklas hymähti epäuskoisena. Noh, Petra luuli hänestä yhtä aikaa liikoja ja vähiä. Petra vaihtoi äkäisesti painoa jalalta toiselle, mutta puuskahti sitten vähän rauhoittuen, kuin puhaltaen liikoja kuumia ilmoja pois.

”No pääasia on että olet nyt tässä ja turvassa ja kunnossa, luulen”, Petra totesi rennommin hymyillen. Tämä eteinen oli nähnyt sinä aamuna aikamoisia hymyn irvikuvia, mutta tämä oli sitä vastoin toistaiseksi lämpimin ja aidoin. Aidon helpottunut. Niklas risti kätensä nolostuneena.

”Joo niin kai… Sori, äitikin varmaan…”

”Älä huoli äidistä ja Mirosta. Mä väitin aamulla, että ootte Pekon kanssa molemmat vielä nukkumassa. Kun Pekko taas väitti mulle, että sä jäit sinne bilepaikalle yöksi… tai jotain. Kyllä mä jotenkin tiesin, että sulla olisi kaikki kunnossa”, Petra selitti ääni hiipuen. Tyttö kuulosti siltä ettei ollut lainkaan niin varma kuin väitti olleensa, mutta ei halunnut paljastaa hermoilleensa, kun sille ei ollutkaan lopulta syytä.

”Sori että aiheutin huolta”, Niklas siis toisti selkeäsanaisesti aivan ensin, ennen kuin jatkoi: ”Mutta mulla oli kaikki ihan okei. Ja sori kun jouduit valehtelemaan ja siivoamaan mun sotkuja”, Niklas pahoitteli lisää. Hän ei kyennyt suoraan sanomaan, että kiitos kun huolehdit Pekon perään, vaikka Niklaksen olisi kuulunut tehdä se. Jos hän ei olisi tavannut isäänsä, hän olisi varmaan lopulta huolehtinutkin… Mutta Niklas ei pystynyt vielä puhuman isästään kenellekään. Oli illan ensimmäiset sotkut vielä selvitettävänä, Pekon kanssa kun tämä kerran oli vielä paikalla.

”Siitä mun pitikin seuraavaksi puhua, sotkuista ja niiden selvittelystä”, Petra naurahti yllättäen hermostuneena. Niklas kohotti katseensa ymmällään. Hän oli pudonnut kärryiltä ja se näkyi varmaan ilmeestäkin.

”Ehkä on parempi, että sä seuraat mua keittiöön ja käydään tää kaikkien kanssa läpi”, Petra selitti nopeasti ja kääntyi kannoillaan viitaten Niklasta seuraamaan. Niklas seurasi hieman hölmistyneenä.

Kaikkien? Niklaksella oli tuntuma, että pikkusisko tarkoitti muitakin kuin häntä ja Pekkoa.

Elisabet. Kalpeana, pussit silmien alla, kuin kuva tietokuvakirjasta krapulan kohdalta. Mutta Elisabet, todellakin, yllättäen heidän keittiössään. Niklas ei silti osannut odottaa, että todellakin kaikkien kanssa. Sydän alkoi hakata ja hengitys vähän salpaantui. Mitä hän pelkäsi… tai odotti?

Elisabet ja Pekko juttelivat heti luontevasti jotain aamiaiseen liittyen. Niklas hieroi hikoavia käsiään yhteen ja koetti rauhoittua.

”Hei katsopas nyt Elisabet kenet mä poimin eteisestä, päästään asiaan”, Petra huikkasi. Elisabet ja Pekko kääntyivät molemmat hymyillen katsomaan, mutta nopeasti laskeutuva hiljaisuus kieli kireydestä ilmapiirissä.

Ja tuntiessaan enemmänkin polttavia katseita kääntyvän itseensä Niklas rekisteröi kunnolla vasta Inarin. Tämä seisoi hyvin jännittyneenä ja vaitonaisena, katse sillä tavalla kaukaisena kuin tämä ei olisi aivan läsnä tilanteessa.

”Niklas”, Elisabet hengähti hiljaa. ”Sä oot kunnossa.” Niklas loi hetken katseen sivummalle, työtason reunaan, jottei olisi punehtunut häpeästä. Kaikki olivat todella huolehtineet hänen peräänsä, kun hän itse oli huolehtinut vain omista asioistaan ja tunteidensa selvittelystä.

”Sori että mä häippäsin ja jätin teidät kaikki oman onnenne…” Niklas pahoitteli, ennen kuin Elisabet ehti keskeyttämään vaisulla äänellä.

”Sä jätit vain itsesi oman onnesi nojaan, kukaan muu meistä ei ollut yksin liikkeellä.” Niklaksen olisi tehnyt mieli sanoa, että ei hänkään ollut, mutta isästä mainitseminen sakeuttaisi soppaa nyt varmasti aivan liikaa.

”Mutta Niklas on nyt tässä yhtenä palana niin käydäänpäs asiat läpi niin kuin sovittiin”, Petra heitti topakasti siihen väliin, kädet lantioilla kuin kuulustelevalla opettajalla.  Soppa todellakin oli tarpeeksi sakea jo valmiiksi… Nyt vuorostaan Elisabet käänsi vähän punehtuen katseensa sivuun.

”Mä riehaannuin liikaa eilen ja tein kaikkea hölmöä, anteeksi. Kaikki oli mun syytä, se mitä sä näit Niklas, Pekon sanojen mukaan, se miten Inari joutui hoivaamaan mua, Inarin sanojen mukaan… Koska mä en muista”, Elisabet mutisi ja tytön ääni kuristui lopuksi häpeän kuiskaukseksi ja huulen puremiseksi.

”Nooh… Siihen hommaan tarvitaan kaksi halukasta”, Pekko lisäsi kurkkuaan rykäisten. Hän halusi helpottaa Elisabetin itselleen kokonaan ottamaa taakkaa, mutta ei toisaalta selvästikään olisi halunnut olla osana koko hommaa saati kerrata sitä nyt kertoen.

”Ei siinä ollut mitään väärää, noin itsessään, mitä te teitte, siis keskenänne siellä ylhäällä, mutta toivottavasti muusta känniriehumisesta ei tule tapaa, se ei ole terveellistä”, Niklas lausahti tunnustellen, yrittäen vähän omalla hymyllään ja ystävällisellä äänensävyllään piristää ilmapiiriä. Elisabet ja Pekko puhuivat tapahtuneesta kuin olisivat murhanneet jonkun.

”No, niin, mutta ei siinä kaikki. Me ei…” Elisabet katsahti suoraan Pekkoon, ja lausui seuraavat sanat katse tiivisti tämän silmissä, ilmeistä mielipidettä tulkiten: ”Me ei näin järkevinä ja selvin päin tunneta mitään sellaista toisiamme kohtaan, haluamme olla edelleen vain kavereita. Me ei haluta että mikään asetelma meidän välillä muuttuu.” Pekko nyökkäili jäyhästi, ja Elisabet hymyili pienesti tälle vastaukseksi.

”Se on…” Niklas yritti aloittaa. Mutta kun muut olivat häpeässään kyräileviä ja varovaisia, Niklas tunsi itsensä kuvaan sopimattoman riemukkaaksi Elisabetin sanoista. Sitä hän oli eniten pelännyt, että suhteet, toiminta ryhmänä, muuttuisi mahdottoman erilaiseksi edellisen illan tapahtumien myötä. Mutta Elisabet ja Pekkokin vakuuttivat, että niin ei olisi. Minkään ei tarvitsisi muuttua. Niklas saisi pitää molemmat ystävänsä, ja bändinsä. Niklas kavahti hieman tuosta omasta itsekkyydestään kumpuavaa riemua.

”Se on hyvä juttu. Että olette selvittäneet asiat keskenänne”, Niklas sai lopulta sanotuksi ääneen, ottamatta sen enempää kantaa siihen, mikä hänen mielestään oli hyvä lopputulos selvittelylle. Niklas vilkaisi myös sivusilmällä Petraa, ja kohotti kulmaansa kysyvästi. Tyttö virnisti lyhyesti. Kyllä, pikkusisko oli ollut nimenomaan junailemassa tätä selvittelyä.

”Niin, niin on…” Elisabet mutisi ja muuttui entistä kiusaantuneemmaksi. Niklas ojentautui eteenpäin huolestuneena, mistä nyt oli kyse?

”Nyt se toinen asia, Elisabet…” Petra kehotti.

”Joo”, Elisabet huokaisi. ”Kai se on jo muutekin aika selvää, mutta siis mä lähden sille kiertueelle vuodeksi tai pariksi kunhan tää koulun lukuvuosi päättyy”, Elisabet mutisi.

”Ja se on ihan mahtava homma!” Pekko hihkaisi, ennen kuin kiirehti hätkähtäen korjaamaan sanojaan: ”Tai siis ei se, että sä lähdet lähdet vaan se että sä saat tarttua tollaiseen tilaisuuteen.” Elisabet naurahti Pekon sanoille, ja Niklas oli kuulevinaan Inarin hymähtävän pienesti. Sitten kaikki katsoivatkin yhtäkkiä häntä.

”Tosi kiva kuulla että se onnistuu varmasti, Elisabet. Voidaan vaikka alkaa katsoa yhdessä koko bändin voimin jotain niiden biisejä joissa sä alat tuuraamaan kiertueella”, Niklas kiirehti vakuuttamaan. Sitten poika vakavoitui hetkeksi.

”Bändistä puheen ollen, missä Jasmin on…?”

”Öö… Kiitos ensin avun tarjouksesta Niklas, mutta siellä on pari ihan uuttakin biisiä, joita ei ole vielä missään virallisesti saatavana”, Elisabet kertoi vähän huolestuneena, mutta luonnollisemmin ja rentoutuneemmin kuin aiemmin, kuultuaan Niklaksen kannustavan suhtautumisen. Sitten Elisabet vilkaisi kysyvästi Pekkoa, kun ei osannut vastata Niklaksen kysymykseen Jasminista.

”Nick huolehti ja huolehtii yhä siitä Jasminista, vatsahuuhtelu ja jotain ja absolutismilupaus en tiedä”, Pekko selitti ympäripyöreästi tietämättä sen tarkemmin yksityiskohtia. ”Ja niistä biiseistä, noh, tehdään mitä voidaan”, Pekko myötäili.

”Jos jatkaisitte tätä keskustelua sitten bänditreeneissä tai jotain, mä en ole nukkunut paljon viime yönä…” Petra mutisi siihen väliin.

”Sä saat nukkua vaikka kaksi päivää putkeen ja me tuodaan sitten aamiainen sänkyyn siitä hyvästä, kun autoit selvittelemään tätä kaikkea, kiitos”, Pekko kiitteli Petraa.

Petra hymyili mielissään, mutta uupuneesti kiitokseksi. Niklaksen katse kiersi Pekon ja Petran välillä tovin. Hän ei voinut kuvitellakaan miten Petra oli saanut suostutella ja ohjailla keskustelua, jotta sai Pekon saati Elisabetin puhumaan asiat kunnolla läpi. Niklas päätyi nyökkäilemään hymyillen myötäilevästi Pekon sanoille, ja Inarin huulilla käväisi pieni hymy. ”Tota, kiitos”, Petra siis totesi hiljaa.

 ”Mä meen sitten tästä suoraan nukkumaan…” Pekko ja Elisabet mutisivat tekevänsä samoin, ja lähtivät vaitonaisina eteiseen lähteäkseen koteihinsa.

Niklas kuunteli, kuinka ulko-ovi ja yläkerran ovet kävivät, kunnes tuli hiljaista. Hän oli jäänyt kaksin Inarin kanssa keittiöön.

”Sellaiset selvittelyt sitten”, Inari puhui ensimmäistä kertaa ääneen sinä aamuna Niklaksen kuullen, tuntemattoman sävyttömällä äänellä.

”Ai niin kiitos, eilisestä, oikeasti, Elisabet oli…” Niklas kiirehti kiittelemään, mutta Inari ärähti keskeytyksen.

”Tuhannen kännissä ja sekaisin ja tänä aamuna väsynyt ja krapulainen joo, ole hyvä.” Niklas räpytteli silmiään hämmentyneenä, oli kyllä Inarin tapaista laukoa suoria mielipiteitä, mutta harvoin noin avoimen vihaisesti ja kaunaisesti. Tytön sinisistä silmistä puuttui se ainainen huumorin pilke, kuin tämä ei voisi ottaa mitään elämästä aivan tosissaan tai vakavasti. Nyt näytti siltä, että Inari oli aivan vieraanlainen.

”Anteeksi, että jätin sen kaiken sun huoleksi…” Niklas sanoi siis hiljaa pahoitellen, vaikka hänestä jotenkin tuntui, että Inarin hiiltymyksen takana oli muutakin. Niklas taisi arvatakin sen, ja kokeili kepillä jäätä.

”Niin ja etenkin sori kun et päässyt selvittelemään asioita Violan, tai sen porukoiden kanssa, tai en tiedä…” Niklas pahoitteli sitten. Inari maiskautti huuliaan väheksyvästi ja huitaisi kädellään.

”Joo no ihan itse me se sotku saatiin aikaan, sä tai Elisabet tai kukaan muukaan paitsi ehkä se videon nettiin laittanut tyyppi ei liity siihen. Sori kun rähjäsin sulle”, Inari puuskahti.

”Ei se mitään. Mutta onko asia silti sen suhteen kunnossa…?” Niklas yritti varmistaa. Hän oli vilpittömän pahoillaan ja huolissaan siskonsa ja tämän tyttöystävän puolesta.

”Mä en tiedä… Mä en ole saanut mitään yhteyttä Violaan sitten sen kun se lähti sieltä juhlista”, Inari huokaisi, vieraan lannistuneella äänellä. Niklas ei osannut sanoa siihen enää mitään. Aamun aikana oltiin jo pyydelty ja annettu anteeksi kosolti, mutta tätä tilannetta mitkään pahoittelut eivät maagisesti parantaisi ennalleen.

Niklas värähti niin ajatellessaan, koska ajatuspolku jatkui saman tien toiseen – riittäisivätkö selvittelyt todella pitämään bändin täysin ennallaan? Miten Elisabetin koittavan lähdön varjo vaikuttaisi? Ei, ei varjo, niin ei pitäisi ajatella. Hyvänä ystävänä Niklaksen kuuluisi auttaa ja tukea Elisabetia kaikin tavoin.

*******

Niklas piti lupauksensa. Loppukevään bänditreenit sujuivat täysin Elisabetin ehdoilla. Tietenkin kiertueen kappaleista oli tarjottu Elisabetille instrumentaalisia versioita levyllä harjoittelua varten, mutta Elisabet halusi harjoitella elävän musiikin kanssa. Soittajien kanssa joiden kanssa tehtiin musiikkia aina uudestaan ja aina eri lailla, ei vain soitettu konemaisesti aina samalla tavalla nuoteista.

Uusia kappaleita lukuun ottamatta oli melkein kuin mitään kisaa tai kiertuetarjousta tai juhlasekoiluja ei välissä olisi ollutkaan.

Paitsi että Inari vain oli entistä vähemmän mukana.

Toistaiseksi hän pystyi olemaan Violan kanssa vain koulussa. Rikkaan perheen tärkeä ainokainen lapsi haettiin ja tuotiin suoraan kouluun, ja Inarin oli parempi olla silloin kaukana pois näkyvistä. Koulun käytävillä kuhertelu oli hyvin valjua, liian valjua, verrattuna entiseen rakkauden kukoistukseen.

Sellainen lannistava tilanne vei Inarin viimeisetkin halut musisoida. Ei soittanut edes nauhalle. Mutta sentään siinä saattoi hyödyntää Elisabetille lähetettyjä nauhoja. Tilanne oli siis melkein kuin ennenkin.

Mutta niin luontevaa ja hauskaa kuin bändiporukalla olikin, päivät olivat loppuun lasketut. Jokainen ajatteli soittimen alas laittaessaan, olisiko tämä kuudenneksi, tai kenties kolmanneksi viimeinen kerta jo.

Sillä vaikka porukka tapasi lähes yhtä usein kuin aiemminkin, välillä tapaaminen kului ihan lähinnä vain kuulumisten vaihtamiseen ja olemiseen ja tuulettumiseen ilman kummempaa tavoitetta. Kun alkoi olla niitä muitakin kiireitä, mitä nyt itse kullakin.

Niklas oli keksinyt jotenkin yhdistää musiikin tulevaan ammattialaansa, vaikkei aikoisikaan tehdä sitä pelkästään elannokseen: hän hakisi opettajaksi ja erikoistuisi musiikkiin. Pääsykokeisiin oli aikamoinen lukeminen, mutta kyllä sitä jaksaa, kun ala kiinnostaa. Ja jos ei välillä jaksa, voi ottaa koulujen päättökokeiden kirjat esiin hengähdystauoksi – Niklas aikoisi rutistaa kaiken kerralla yhden kevään aikana taukoja pitämättä.

Lisäksi Niklas tapasi isäänsä minkä ehti, toistaiseksi salassa muilta.

Pekko sen sijaan keskittyi vain läpäisemään koulun päättökokeet. Hän hakisi johonkin käytännönläheisempään kouluttautumiseen omien sanojensa mukaan, ei mihinkään korkeakouluun. Kunhan saisi ensin tämän toisen asteen tutkinnon päättötodistuksen. Sillä voisi hyvin kiilata pelkkien peruskoulun tutkinnon omaavien eteen työssäoppimisten paikkoihin.

Elisabet käytti kaiken aikansa kappaleiden opetteluun ja esiintymisen harjoitteluun. Valmistautuen kuin päättökokeeseen poikien tavoin. Hän ei vain saanut tehdä sitä oman kodin rauhassa – äiti ei vieläkään tiennyt Elisabetin musiikkiharrastuksesta saati kiertueelle lähdöstä. Mutta tällä kertaa olisi pakko kertoa totuus ja saada äidiltä suullinen suostumus managerille, jossain sopivassa välissä, joskus pitäisi kertoa, nyt olisi pakko…

Aina kun hirvitys meinasi vallata, Elisabet upottautui musiikkiin, naapurin vanhan lastenhoitajan luona. Kyllä kaikki jotenkin järjestyisi… Ja kyllä äidin täytyisi ymmärtää.

Jasmin taas oli koulunsa jo päättänyt mutta tehnyt hanttihommia ilman sen kummempaa suuntaa elämässään. Mitään kiinnostavaa ei tuntunut löytyvän läheltä – niinpä hän oli lähdössä Nickin kanssa reissaamaan maailmalle, jos sieltä löytyisi se jokin oikealta tuntuva paikka. Siihen tarvitsi rahaa, ja kun muut opiskelivat, Jasmin puursi milloin missäkin työhommassa, mitä onnistui suinkin saamaan.

”Hei ei nyt voi olla totta! Taas siitä yhdestä ainoasta välistä sukkana sisään josta pallo mahtuu!” Pekko valitti äimistyneenä. ”Mulla on niin huono tuuri!”

”Eikä ole…” Jasmin myhäili.

”Sä et vaan osaa. Anna kun mä näytän.”

”Me ei sitten vai soiteta tänäänkään…?” Elisabet varmisti kun Pekko ja Jasmin vaihtoivat paikkoja Flipper-koneen äärellä.

”Sori, Elisabet, mun pitää lähteä aikaisin töihin ja Niklaksellakin taisi olla vielä jotain pääsykoekerrattavaa niin meitä olisi pian aika vähän bändiksi…” Jasmin selitti pahoitellen samalla, kun annosteli kassalta esiintyjien oheisetuna saatuja valekolikoita koneeseen. Se heräsi taas henkiin konemaista fanfaaria soittaen ja valoja vilkuttaen.

Niklas irvisti itsekseen hieman, mutta kukaan muu ei huomannut. Ei hän ollut menossa kokeeseen kertaamaan, vaan isäänsä katsomaan. Hän ei ollut vielä osannut kertoa kenellekään isästään, kun ties vaikka sana kantautuisi perheen korviin ja nämä jostain syystä eivät tykkäisikään tapaamisista ja… Noh, Niklas halusi ehtiä tutustumaan isäänsä vielä kun voisi, tuntui olevan jotenkin kiire ja hätä ja ehkä, kun siitä tilanne rauhoittuisi, niin voisi alkaa miettimään muille kertomista.

”Noh, ehdittiin kuitenkin juoda kahvit ja jutella ja nyt vähän pitää hauskaa”, Elisabet totesi kuulostamatta sen kummemmin pettyneeltä valitessaan itselleen yhden vapaana olevista pelikoneista. Häntä ei niinkään haitannut se, että soittaminen bändin kanssa alkoi jäädä vähemmälle kevään lopun lähestyessä. Kunhan sai viettää bändiläisten kanssa aikaa.

"Sanoinhan mä että siinä on tollainen aukko", Pekko manasi Jasmininkin puolesta.

”Mä oon nyt lähdössä. Eikö sun pitänyt tulla mun kanssa samaa matkaa, Niklas?” Jasmin alkoi peleihin uppoutuneen kaksikon mielestä udella aivan liian aikaisin.

”Ei kun meillä on veto kesken kumpi pääsee eka 10 tasolle!” Elisabet uhosi. Niklas ei hellittänyt peliin keskittymistään edes sen vertaa.

”Noh, ainakin lapsellisuuksiin heittäytymisestä Niklas saa sen kympin, jos nyt sellaista arvostellaan opettajien pääsykokeessa…” Pekko vitsaili.

 *****

”Ei ei ei! Jalkatyötä, Olson, jalkatyötä!” Hanna herkesi tuomitsemaan ääneen kiikuttuaan ja irvisteltyään aikansa penkin reunalla.

Niklas käänsi säikähtäneenä katseensa.

”Tuota… Olisiko minun parempi tulla vähän hiljaisemmalla hetkellä?” Niklas kysyi arasti.

”Ei suinkaan. Kyllä minä tänään jaksan liikkua taas enemmän toisin kun sinä eräänä iltana kun tässä kävit, voidaan mennä vaikka ulos kun on niin nätti sääkin niin Hanna saa elämöidä rauhassa”, Niko totesi ensin rauhallisella äänensävyllä, mutta viimeisin sanoihin tuli paheksuntaa mukaan. Hanna ei vaikuttanut huomaavan.

Niklaksesta tuntui liian moneen suuntaan revityltä. Tärkeät kokeet lähestyivät, Elisabetin ja Jasmininkin ilmeinen lähtö lähestyi ja siinä samalla kaveriporukan hajoaminen lähestyi, kahdenkeskiset tapaamiset isän kanssa olisivat isän kanssa loppumassa ja isän kuolemakin lähestyi jos totta puhutaan…

Mutta hautautui Niklas sitten pääsykirjoihin mielekkäältä ja kiehtovalta alalta, tai vietti aikaa ystäviensä kanssa, tai sitten oppi tuntemaan isäänsä, stressi unohtui niinä hetkinä ja ilo ja rauha valtasivat sisimmän.

Kuulosti siltä, että Niko oli aika lailla tehnyt nuoruudessaan samoja asioita kuin Niklas, ollut myös jopa musiikillisesti lahjakas jazzpianossa, mutta ei ollut tarttunut tilaisuuksiin samalla tavalla kuin Niklas. Ei ollut oikein asettunut aloilleen parisuhteisiinsa, työpaikkoihinsa tai asuinpaikkoihinsa vaan tehnyt sitä sun tätä siellä sun täällä, kun lähinnä ei ollut uskonut menestymiseensä siinä, mitä valitsikin. Niklas siis eli melkein isänsä unelmaa, jotain mihin tämä ei ollut ikinä uskaltanut heittäytyä, eikä Niko siis milloinkaan kyllästynyt kuuntelemaan Niklaksen juttuja bändin keikoista, ystäväporukan touhuista tai urasuunnitelmista. Niko ei kuitenkaan vaikuttanut katkeralta tai kateelliselta kuten olisi voinut kuvitella. Mies sanoi, että oli saanut rauhan sinä yönä kun löysi Niklaksen – tai ennemmin Niklas löysi hänet.

Niklas oppi paljon Nikosta, ja Nikolta. Niklas ei ollut kai aiemmin pitänyt edes shakkinappulaa kädessä ennen heidän pelikertojaan, jotka venyivät usein pitkiksi ja hartaiksi juttelun ollessa pääosassa.

Ei, Niklas se oli katkera. Poika toivoi niin kovasti, että elämä olisi mennyt toisin, ja hänellä olisi voinut olla Niko isänä läsnä kotona koko ajan, että he todella voisivat sanoa hyvät yöt ja aloittaa aamut yhteisellä aamupalalla niin kuin isä ja poika…

Mutta aina jossain vaiheessa yhteinen aika loppui, Hanna tuli keskeyttämään. Lisäksi Niko oli aika selkeästi sanonut, että vaikka periaatteessa Marian kanssa oli ollut koko ajan hyvät välit, ei siitä olisi perhettä syntynyt. Ja, että Niklas oli hänen ainoa lapsensa, että ei hän ollut päässyt niin pitkälle perheen perustamiseen missään muussakaan elämänvaiheessaan.

Nyt siis oli vain otettava kaikki irti siitä vähästä, mitä oli jäljellä ja saatavilla. Kaikkien. Niko sanoi, että muille kertomisen suhteen tyytyisi ratkaisuun minkä Niklas tekisikin, ja Niklas tiesi, että hänen ystäviensä, ja perheensä pitäisi tavata Niko. Etenkin äidin. Koska Niklaksen ymmärryksen mukaan ero ei ollut riitaisa tai välit huonot. Pitäisi kuitenkin ehkä vielä varmistaa joltakin muulta Nikon lisäksi ennen kuin pamauttaa uutisen Marialle ja etsiä joku sopiva väli.

*****

Petra ryntäsi olohuoneeseen kuin innostunut pikkukersa.

”Äiti mä sain vikastakin kokeesta kympin mä saan matikastakin kympin päättötodistukseen mä saan nyt kaikesta kympin päättötodistukseen!” Petra kuulutti hymyillen korvasta korvaan.

”Jooh, kymppijuttu….” rankan työpäivän päätteeksi torkuille vetäytynyt Maria havahtui mumisemaan hetkeksi käteensä nojaten ja haukotellen, kunnes valahti takaisin sohvalle.

”Höh no ei sitten.. Sua ainakin kiinnostaa kunnolla, niinhän, Roku?” Petra hymähti suu mutrussa harmaalle kissalle, mutta ei voinut olla hymyilemättä nukkuvalle äidilleen. Koska Petra huomasi, että äiti torkkui aivan samanlaisessa sykkyrässä kuin hän itse.

”Oivoi. Välillä tuntuu että Petra on ehkä äidin lisäksi koko perheen aikuisin, ja välillä se käyttäytyy taas selkeästi kuin porukan nuorin…. Mutta aika homma se tuleva kymppisuora eikö niin, Inari?” Niklas totesi katsellessaan ensin kuinka Petra kiirehti niin tiheää askellusta kotiin tien varresta että melkein juoksi ja tyttö jätti vielä ulko-ovenkin auki tohinoissaan niin että kymppikailotus kuului ulos asti.

”Joo, onhan se”, Inari mutisi poissaolevana, tuntien oman kevään viimeisen kokeensa polttelevan rytättynä taskussaan.

”Oivoi tosiaan”, Inari mutisi omalle suoritukselleen. Inari oli menestynyt ihan hyvin koulussa, ei ikinä kiitettäviä mutta ei toisaalta niitä paria huonointakaan numeroa toisesta päästä. Mutta parisuhdeongelmat olivat heilauttaneet koulunkäyntimotivaation ja ajatukset ihan toisaalle ja kevään viimeisimmät asiat oli tullut opittua hatarasti. Se näkyi myös numeroissa.

”Äiti ei tule pitämään tästä…. Eikä Mirokaan enää. Onneksi tämä sotku sattui vasta kevään puolelle.”

Onneksi perheen ja jopa kotitöidenkin parissa Inari sai yhä rentoutua, ainakin se tuntui siltä kun sai ajatukset pois huolista ja Violasta edes hetkittäin.

”Mä menen nyt, moikka!” Niklas huusi niin että pihalle kaikui, kun hän lähti auton kera noutamaan saapuneen Jasminin matkaan. Aina ennen poika lisäsi että ”menen nyt bändiharkkoihin”. Seura pysyi samana, mutta puuhat olivat ehkä vähän muuttuneet, sen muukin perhe oli huomannut.

”Moikka Niklas! Oi anteeksi, kun huusin, tulkaa vain takaisin tähän, pikkuiseni…” Petra leperteli kissanpennuille ja sai Inarin pyöräyttämään silmiään.

”Cinder ja Ash on ihan hulivilejä, mutta Clay on tosi rauhallinen, ihan kuin eri pentueesta, mutta kyllä ajattelin saada opetetuksi nämä kaikki istumaan ja tulemaan luokse käskystä”, Petra vakuutti kissanpentujen kanssa leikkiessään, ja naurahteli myös heleästi näiden satunnaisille toilailuille.

Mukavan leppeän lämmin lähestyvän kesän tuuli pörrötti tukkaa. Inari hymyili hajamielisesti kuunnellessaan puolisiskonsa naurua ja pienten kissanpentujen innostuneita maukaisuja.

Äänet muuttuivat hyvin nopeasti toisenlaisiksi, kun taivaalta syöksähti ruskeana viiruna petolintu. Yksi kissanpentu vingahti joutuessaan saaliiksi ja muut ehtivät kuistin alle piiloon ennen kuin ihmiset saivat havainnoitua mitä tapahtui.

”Mi…Ei! Se vei, se vei….” Petra huusi ja sopersi sitten tietämättä edes minkä kissanpennuista lintu oli napannut, kaikki oli käynyt niin nopeasti.

”Petra?!” Inari älähti ensin kunnes varmistui siitä, että Petra oli kunnossa.

”Voi hemmetti”, Inari sitten jatkoi vaikeroiden seurattuaan siskonsa katsetta. Petolintu poistui hitaammin kuin oli ilmestynyt rimpuilevan saaliinsa takia. Aikaa ei ollut hukattavana. Petran voivotellessa neuvottamana Inarin kasvoille asettui hämmennyksen jälkeen nopeasti päättäväisyys, tyttö käännähti ympäri, poimi kukkapenkistä koristehiekkaa kourallisen ja viskaisi.

”Jes! Mä en voi uskoa että osuin, siitäs sai!” tyttö hihkui kun seuraava rääkäisijä oli hiekkasateen saanut petolintu. Ilo loppui kuitenkin lyhyeen.

”Se tiputti pennun, korkealta, ja nyt se ei, nyt se ei…” Petra takelteli vaikeana. Lintu jatkoi lentoaan toiseen suuntaan, tavoitellen kai jotain vähemmän riskialtista saalista.

Inari katseli vaitonaisena, kuinka hameen helmaansa ahdistuneesti näpertelevä Petra lähestyi pentua hitaasti.

”Petra, en usko että…” Inari aloitti osaamatta jatkaa loppuun. Että pentu on elossa? Että mitään on tehtävissä? Että herkän ja tunteellisen Petran kannattaisi mennä liian lähelle? Kaikki yhtä masentavia vaihtoehtoja, vaikkakin totta.

”Se on Cinder, ja se ei voi olla kuollut….” Petra selitti väräjävällä äänellä ottaessaan velton pennun käsiinsä. Ensin se oli hyvin lämpimän tuntuinen, niin kuin kissanpennun kuuluukin olla. Se ei siis voinut olla kuollut, ei voinut, ei saanut….

Sitten kissanpentu tai jokin Petran käsissä alkoi tuntua hyvin kylmältä, ja tunne levisi. Mutta kun Petra henkäisi hämmästyneenä, se johtui siitä että kissanpentu alkoi nopeasti liikehtiä ja avasi silmänsäkin.

”Minähän sanoin, sanoin, että se on elossa”, Petra huudahti omasta mielestään ilahtuneesti, mutta ääni oli todellisuudessa vain heikkoa epäselkää muminaa, jota Inari ei kuullut.

Mutta maahan vajoavan Petran Inari näki, ja sen kuinka tämä kouristeli valjusti, kuin olisi tärissyt kylmästä pahasti, kissanpennun ihmetellessä kaikissa voimissaan vieressä.

”Mitä… Petra…Äiti! Apua, äiti!” Inari kirkui tavalla jolla ei ikinä ennen, ei edes lapsena.

Ja myöskään Maria ei ollut kuullut sellaista kutsua yhdenkään lapsensa suusta ennen. Nainen ryntäsi unestaan havahtuneena paikalle horjahdellen ja heräsi lopullisesti vasta matkalla.

”Inari mikä hät- Petra!” Inari ei ollut enää siinä mihin oli aiemmin jäänyt huutamaan avuttomana, vaan asteli hitaasti kohti siskoaan. Marian sisälle hulmahti kylmää, ja hän asteli kiireesti kaksikon luokse, kiinnittämättä huomiota ohitseen toiseen suuntaan loikkivaan kissanpentuun.

”Petra vain… Ihan yhtäkkiä kun kissanpentu…” Inari sopersi kuullessaan äitinsä askeleet, mutta saamatta katsettaan irti tiedottomasta siskostaan.

”Mitä sinä kissanpennusta seli- Inari mitä tapahtui?” Maria kysyi ensin hermostuksissaan niin jyrkällä äänellä, että Inari sävähti, ja nainen älysi sitten pehmentää äänensävyään.

”Me luultiin että se oli kuollut, mutta se olikin ihan kunnossa, mutta en tiedä mikä Petralle sitten tuli, en ihan oikeasti mä olin liian kaukana!” Inari kertasi tärisevällä äänellä. Tytön siniset silmät olivat järkytyksestä suuret ja kosteatkin, mutta kyyneleet eivät kehdanneet valua sen enempää kuin Inari kääntää katsettaan Petrasta.

”Aa. Taidan ymmärtää. Inari, ole hyvä ja laske kätesi siskosi kädelle, ja pidä siinä. Niin pitkään kun et tunne oloasi liian huonoksi. Nopeasti, kiirehdi”, Maria selitti yllättävän tomeralla ja rauhallisella äänellä. Inari ei voinut mitenkään arvata, miten tilanne muuttui hetkessä Marialle sillä tavalla tutummaksi ja selkeämmäksi, vaikkakaan ei yhtään vähemmän vaaralliseksi.

”Joo, ihan heti, joo, kunhan autat Petraa”, Inari sopersi kiirehtiessään kompuroiden polvilleen. Inari meinasi ensin vetäistä kätensä säpsähtäen kauemmaksi – Petran käsi tuntui niin kylmältä – mutta tyttö sai itsensä rauhoittumaan tarpeeksi. Vaikka hän ei järkytykseltään pystynyt ajattelemaan aivan selkeästi, jokin kolkutti takaraivossa, että äiti kyllä tiesi mitä teki, ja Inarikin tietäisi mihin se liittyisi.

Maria todella tiesi mitä teki, vaikka toivoi, ettei hänen olisi tarvinnut tehdä enää ikinä mitään sellaista, saati vetää tyttäriään, yhä vain seuraavaa sukupolvea mukaan siihen.

”Inari? Onko Cinder kunnossa?” Petra kysyi heti havahduttuaan. Siihen ei lopulta mennyt kauan.

”Miten sä voitkin heti ekaksi huolehtia jostain katista…” Inari naurahti heikosti ja oli lyhyesti tyytyväinen siitä, että kissat todella olivat kaikki jossain piilossa, käden ulottumattomissa. Muuten Inari ei olisi vastannut seurauksista.

”Sitähän mä just… Mitä tapahtui?” Petra havahtui sitten kyseenalaistamaan, ja yritti kohottautua ylös. Tytön kädet alkoivat kuitenkin täristä jo pienestä yrityksestä.

”Oottele siinä rauhassa, kyllä sulle kohta kerrotaan. Mäkin… Hups”, Inari kehotti siskoaan, mutta yrittäessään nousta ylös horjahti ja totesi itseltäkin voimien kadonneen kummasti. Maria katseli huolestuneena tyttäriään jotka naureskelivat hermostuneina toisilleen.  Voi kuinka hänellä olisi selitettävää, kumpikaan ei voinut aavistaakaan…

Toisaalta Mariakaan ei voinut aavistaa mitä Inari kertasi mielessään ja suunnitteli. Inarin ilme muuttui hermostuneen helpottuneesta hyvin totiseksi ja synkäksikin. Sitten Inari kohottautui ähkäisten jaloilleen ja veti Marian olasta pitäen kauemmas Petrasta.  Ennen kuin äiti saisi tilaisuuden sotkea asioita lisää.

”Miten sä saatoit! Sä tiesit etkä kertonut ja Petra meinasi kuolla!” Inari tiuskaisi julmetun vihaisena.

”Minä… Mistä sinä puhut, Inari, minulle tuohon sävyyn?” Maria ihmetteli pöyristyneenä. Hän ei ollut varma tarkoittiko Inari sitä mitä Maria uskoi, mutta siltä vaikutti. Kylmä ja painava aavistuksen pelko asettui sisimpään. Inari tiesi, jotenkin, jotain.

”Kuule en tiedä mistä puhun kun sä et ole kertonut meille. Tietääkö Miro? Tai Niklas?” Inari puhisi harmistuneena. Kylläpä pienestäkin hengästytti. Miksei äiti vaikuttanut olevan moksiskaan häneen verrattuna?

”Miro tietää koska tämä on perinnöllistä. Mutta teidän ei kuulunut joutua enää kestämään mitään tällaista, teidän piti olla ensimmäinen vapaa sukupolvi”, Maria huomasi vuodattavansa katkerana. Äänensävy ei ollut niinkään suunnattu Inarille, vaan kohtalon tai minkä lie ilkeilyille. Ensimmäinen vapaa sukupolvi… Mariaa kylmäsi kun hän älysi, että hän itse oli varmistanut, että sitä vapautta ei tulisi. Koska siitä oli tullut oikeastaan mahdottomuus sinä iltana kun hän ja Eetu olivat…

”Miten sinä tiedät?” Maria sitten tivasi, sysäten syyllisyydentunteensa myöhemmäksi.

”No kun rakas toinen puolisiskoni Felitia auttoi minua näkemään ja kuulemaan, sinä iltana kun isäni oli täällä viimeksi”, Inari katsoi paremmaksi kertoa suoraan vihdoin ja viimein, koska nyt oli todella asioita oiottavana. Ja toisaalta hän oli hyvin pettyneen suutahtanut äidilleen, ja lapsellisesti tykkäsi saada tämän entistä tyrmistyneemmäksi ja yllättyneemmäksi. Marian kasvoille levisikin tyydyttävän hämmästynyt ilme.

”No se ei ollut Felitialta oikein tehty, minun ja ilmeisesti Eetunkin selän takana, enkä pidä siitäkään, että sinä todella pidit sen omana tietonasi”, Maria totesi tuohtuneena. Hän oli pitänyt Felitiaa niin fiksuna ja hienona tyttönä. ”Mutta vain sinä siis tiedät että-” Maria ei saanut sanottua seuraavaa, toiveikasta lausettaan loppuun.

”Niin, tähän asti vain minä, mutta nyt saat kertoa kaiken Petralle, tai minä kerron. Koska se olisi muuten jatkossakin vaarassa noiden… kykyjensä takia. Sä saat luvan huolehtia ettei näin enää käy vahingossa. Ja mä haluan että Petrakin tietää että sillä on oikea sisko. Senkin mä vannon kertovani josset sä kerro nyt”, Inari luetteli ehtojaan, päästyään kunnolla vauhtiin vuodattaen kaiken.

”Minä…” Maria aloitti häkeltyneenä Inarin puhdista. Mutta hän ymmärsi nopeasti, että Inari oli täysin ja aivan oikeassa. Hän oli ollut liian sinisilmäinen uskoessaan, että vain tiedon pimittämällä perimä pysyisi kurissa… Ja epäoikeudenmukainen, kun oli salannut siskosten sukulaissuhteen toisiltaan. Omaa häpeäänsä.

”Olet aivan oikeassa. Anteeksi”, Maria lausui häpeissään.

”Minä en kai ollut missään vaiheessa edes vaarassa, ja olen tiennyt jo pitkään. Sinun pitää pyytää ennemmin Petralta anteeksi”, Inari tuhahti.

”Mutta ethän sinä tiedä oikeasti kaikkea kun emme puhuneet kaikkea läpi Eetun kanssa… Haluaisitko?” Maria kysyi varuillaan, tuntien tarpeelliseksi nostaa kaikki kissat pöydälle kerralla ja olla todella rehellinen tyttärilleen.

”Mä uskon tietäväni jo tarpeeksi. Felitia tarjosi samaa, mutta ei kiitos”, Inari mumisi nopeasti.

”Äiti, mitä tapahtui?” Petran kirkas ääni kysyi siinä välissä. Inari huokaisi pitkään, helpottuneen ja väsymyksen sekaisesti. Hän ei tulisi tehneeksi nytkään mitään malttamatonta tai peruuttamatonta päätöstä koko totuuden kuulemisen suhteen. Maria tuntui poimivan tämän kysymyksen sivuuttamisen toivomuksen Inarin eleistä ja otti tomeramman asenteen taas, langat käsiinsä.

”Mene suoraan syömään ja sitten vasta nukkumaan, Inari. Tiedän, että nyt on vasta päivä, mutta tulet kuitenkin nukkumaan huomiseen aamuun asti”, Maria ohjeisti Inaria. Inari nyökkäsi kyseenalaistamatta ja lähti laahustamaan sisälle.

”Muista, että älä yritä mitään äskeisen kaltaista itseksesi, sinäkään!” Maria huusi hätäisesti Inarin perään. Inari vain heilautti enää kättään vastaukseksi – Petra seurasi katseellaan molempia ymmällään.

”Tuota”, Maria aloitti epävarmempana kuin vielä mitään ikinä. Ei ollut näin haastavaa edes kertoa Eetulle Petrasta.

”Minkä verran sinä kuulit äskeisestä tai ymmärsit tapahtumien kulusta?” Petra pudisti vain hitaasti päätään ilmeettömänä vastauksesi. Hän oli kuullut vain pätkiä sieltä täältä, ja tunti itsensä yhtäkkiä niin väsyneeksi, että oli ollut vaikea pysyä siitä vähästäkään kärryillä. Lisäksi tyttö ei muistanut paljonkaan siitä, mitä oli tapahtunut kissanpennun syliin nostamisen ja tämän hetken välillä – hän oli vain herännyt rähmältään maasta ja tuntui yhä vasta heräävän muistamaan tapahtumien kulun.

”No sitten… Haluatko kuulla kaiken vai vain tarpeellisen? Sellaisen, mitä Inari myös tietää ja käski kertomaan sinulle”, Maria tapaili sanoja. Kun Maria paljastui nyt myös Petralle salaisuuksien pitäjänä ja petollisena, toivottavasti Petra yhä kunnioitti edes isosiskoaan ja mitä tämä uskoi parhaaksi. Mutta Marian oli turha huolehtia, Petra oli rauhallisempi ja anteeksiantavampi kuin pippurinen isosiskonsa.

”Sä voit päättää, mikä on parhaaksi, äiti”, Petra lupasi, ja sai Inarin riitaisuudesta asettuneen kylmyyden sulamaan helpottuneisuuden lämmöksi Marian sisällä. ”Mutta aloitetaan ihan pinnalta, jooko, sitten mietin haluanko tietää lisää… Koska nyt mennään johonkin yliluonnollisuuksiin, niinhän? Minä paransin sen kissanpennun”, Petra totesi vielä viipyilevästi hermostuneena.

”Niin, niin paransit. Se on sellainen kyky joka on… Joka on ollut suvussa aiemmin vahvempi, kuten minulla äsken. Mutta nyt se on jo niin heikko että sitä pitää varoa tietoisesti käyttämästä, tai voi käydä huonosti. Katsos kun et palauta elämänvoimaa tyhjästä toiselle, vaan otat sen itseltäsi…” Maria selitti ja irvisti anteeksipyytävästi, kun näki Petran näkyvästi värähtävän.

”Olin tyhmä ja huolimaton kun en varoittanut, luulin että enää ei tarvitsisi, kun on kulunut niin monta sukupolvea. Anteeksi”, Maria huokaisi.

”Ei se mitään. Sinä toimit mitä parhaaksi tiesit ja uskoit, niinhän? Tästä ei taida olla mitään tarkistettavissa netistä tai tietokirjoista”, Petra lohdutti ja sai Marian hymyilemään toispuoleisesti. Voi jos hänelle joskus olisikin sellainen kirja suotu. Kun tiesi ettei ole ihminen, muttei osannut oikein sanoa mikä sitten oli.

”Ja mä lupaan, että oon varovainen jatkossa ilman että kyseenalaistan mitään tämän enempää. Mä en halua tietää lisää”, Petra vakuutti. ”Kiitos kun tulit apuun.”

”Tehdään niin, ja tietenkin tulin, aina”, Maria hymisi helpottuneena ottaessaan Petran halaukseen.

”Mutta on eräs asia, mikä sinun kuuluu vielä tietää”, Maria joutui kuitenkin vakavoitumaan vielä hetkeksi. Toisaalta olisi ollut helpompaa jos Petra olisi äsken jo kuullut ohimennen siskoltaan asian laidan, sen että he todella ovat siskoja. Mutta toisaalta Maria oli iloinen että pääsi lopulta itse kertomaan, niin kuin asioiden olisi pitänyt mennä jo kauan sitten.

----

Toisin kuin Maria oli kehottanut, Inari oli ajatellut vain hetkeksi istahtavansa olohuoneen nojatuoliin levähtämään. Ja kun hän heräsi oli jo pimeää – ja kiljuva nälkä. Inari ei muistanut milloin olisi viimeksi ollut niin lamauttavan väsynyt, jokainen haarukallinen piti asetella suuhun ja pureskella väkipakolla. Mutta kun vatsassa ei ollut enää vain tyhjä kuriseva aukko, saattaisi nukkua loppuun asti tarvitun määrän toipumiseksi siitä mitä nyt olikaan Petran tilan kohentamiseksi tarvittu. Inari värähti vieläkin muistaessaan sen kaiken kylmyyden, niin Petran kylmän käden kuin sitten siitä oudosti häneen itseensä levinneen kylmyyden. Inari ei voisi unohtaa niitä tunteita varmaan ikinä. Mutta onneksi saattoi muistella sitäkin, kuinka Petra havahtui kuin mitään ei olisi tapahtunutkaan, terve puna poskillaan. Jonka Inari tiesi tulleen häneltä ja äidiltä, kun Petra oli mennyt ensin vuodattamaan omansa tiedostamattaan sille kurjalle katille…

Inari ravisteli päätään. Turha enää syytellä mitään tai ketään. Kaikki kääntyi hyvin päin ja äiti varmisti, että ei tulisi uusia vaaratilanteita. Pitäisi käydä vielä varmistamassa kuitenkin, etsiä Petra. Koska Inari halusi varmistaa, että äiti todella oli kertonut kaiken tarpeellisen.

Petra oli virkeämmässä kunnossa kuin äiti tai Inari kumpikaan. Äiti ja Inari olivat molemmat koisanneet sikeästi, Inari olohuoneen nojatuolissa ja äiti sängyn päällä täysissä pukeissa, kun Petra oli vielä puutarhassa hetken asioita mietiskeltyään lopulta astellut sisälle. Ja suoraan kellariin. Ihmettelemään lisää mitä kaikkea ei tiennyt suvustaan, itsestään. Kellarissa ei ollut ikkunaa, joten Petra ei ollut huomannut ajankulkua.

”Sinusta tämän on täytynyt alkaa, Saaga”, Petra mutisi pysähtyessään sen tietyn taulun eteen uudestaan. Isoisoäidistään Petra ei tiennytkään muuta kuin sen nimen, joka taulun alareunassa luki.

”Täällähän sinä olet”, Inari hymähti väsyneenä löydettyään lopulta Petran aivan arvaamattomasta paikasta.

”Etkö sinä muka tullut tänne ihmettelemään heti kun sait tietää?” Petra kysyi katsettaan kääntämättä. Inari räpäytti silmiään vähän ihmeissään. Ei, ei hän oikeastaan ollut tullut tehneeksi niin.

”En mä jotenkin tiedostanut että se todella on joku noista johtuva juttu, perinnöllistä… Kun mä sain tietää niin äiti tosiaan luuli ettei meihin vaikuttaisi enää mitenkään”, Inari selitti nyökäten kohti tauluja. ”Mä halusin vain unohtaa, en miettinyt… tai puhunut niistä asioista”, Inari puuskahti. Jotenkin yritti pyytää samalla anteeksi sitä, että oli yhtä lailla pitänyt tietoja itselleen Petralta kuin äitikin.

”Ei sun tarvitse mitään syyllisyyttä potea. Äiti itse päätti ettei halunnut ensin meidän tietävän, luuli ja uskoi sen olevan tarpeetonta, ja tiedottomuuden olevan meille parhaaksi…” Petra mutisi siirtäessään katseensa tauluun Mariasta. Inari yritti todella kuunnella ja tunnustella ensin, oliko Petra yhtään äkäinen siitä, että Inari ei ollut kertonut heti kun sai tietää. Mutta hän uskoi Petran sanoja ja käveli rentoutuneempana lähemmäs tauluja.

”Niin kai sitten… Nää taulut on mun mielestä aina ollut jotenkin karmivia. Niin paljon kuolleiden pärstöjä tuijottamassa täällä kellarissa, meitä, toisiaan”, Inari hymähti.

”Mun mielestä nää on ollut jotenkin kiehtovia… Erityisesti nyt. Mutta toisaalta mä yritän myös olla ajattelematta liikaa mitä kaikkea meidän suvussa on tapahtunut. Unohtaa mahdollisimman paljon, mutta ei liikaa”, Petra mutisi.

”Kyllähän sä tänään kuulit jotain kivaakin joka on kiva pitää mielessä, niinhän?” Inari uteli rempseästi lähestyen sitä toista aihetta, jonka hän oli vaatinut Marian kertovan Petralle. Mutta Petra ei älynnyt ihan niin pienistä vihjailuista ja kääntyi tuijottamaan Inaria ilme tyhjänä.

”Kun ainahan meillä on hyvin synkannut, niin mitä mieltä oot siitä, kun ollaan tosissaan siskoja?” Inari päätti pamauttaa suoraan. Kyllähän Marian oli täytynyt nyt kertoa, niinhän? Pieni epäilyksen möykky suli pois kun Petra puhkesi heti leveään hymyyn.

”Joo, se oli kyllä kiva saada tietää. On meillä aina ollut vähän… poikkeuksellinen perherakenne, mutta tää menee melkein jonnekin höpösaippuasarjan puolelle, tää päivä meinaa, ja kaikki paljastukset”, Petra naurahti.

”…Sanoiko äiti sulle mitään paljastusten pitämisestä meidän omana tietona vaan?” Inari havahtui kysymään siinä vaiheessa. Silloin kun hän itse sai tietää isästään, Felitiasta, kaikesta, mikä oikeastaan vain raapaisi kai pintaa, oli ollut helppo pitää kaikki vain omana tietona. Mutta nyt olisi Viola…

”Se oli kai aika väsynyt mutta joo, se sanoi että me ollaan tässä sitä nähtävästi järkevämpiä ja osataan varmaan paremmin miettiä mitä kertoa ja kenelle. Mutta mä en ainakaan aio kertoa mitään kenellekään jos ei tule aivan pakko, niin kuin tänään mun kohdalla. Äiti ei ole normaalia tiennytkään, mutta mun normaali elämä päättyi tänään ja sun jo aiemmin ja olisi varmaan kiva, jos voisi jotenkin palata entiseen, niinhän? Niin en halua vetää ketään mukaan tähän, riistää normaalia, ellei ole pakko”, Petra lateli viisauksia. Inari katseli hetken siskoaan ihmeissään. Hyvin sanottu. Ja niin riuska ja railakas kuin Inari olikin, olisi hän mieluiten halunnut tänäänkin välttyä vaaratilanteelta Petran kanssa, ja pitää isänsä, ja toisenkin puolisiskonsa… Jos kaikki olisivatkin vain normaalia. Mutta ei voi mitään.

”No, sovitaan sitten niin. Voit tulla mun kanssa juttelemaan, ja äidin ja kai Mironkin mutta muuten hyshys ”, Inari päätti. Petra naurahti yllättäen, ja sai Inarin kohottamaan kulmaansa kysyvänä. Mitä hän muka oli sanonut niin hauskaa?

”Äiti meni kanssa heti nukkumaan ja Miro tulee vasta kohta töistä. Mennäänkö yhdessä puhelemaan sille parannustaioista ja meidän yhteisestä isästä Eetusta ja kaikkea ja katsotaan kuinka kalpeaksi se menee”, Petra kikatti. Inari pudisti hitaasti päätään. Tietenkään Petra ei ollut aivan tosissaan.

”Ihanaa, kun mulla on nyt sisko”, Petra huokaisi halatessaan Inaria.

”On aina ollut, höpsö. Mutta joo, mä tiedän tunteen”, Inari myönsi muistellessaan sitä kun sai itse tietää. ”Mennään nukkumaan, me nojaillaan toisiimme yhtä paljon kuin halataan ja pitäisi kiivetä kaksi kerrosta portaita…” Inari jatkoi ja sai Petran ähkäisemään tuskastuneesti.

*****

Niklas jäi lopulta perheen ainoaksi ”normaalin” elämän eläjäksi. Pojalla oli niin paljon omia asioita ja salaisuuksia mielessä, ettei tullut huomanneeksi hienovaraisia ilmapiirin muutoksia kotonaan. Kuten sitä että Inarilla ja Petralla oli entistä hauskempaa yhdessä, ja että Maria ja Miro olivat vähän hajamielisiä muutamia päiviä.

”Voi teitä. Yleensä te kissat olette olleet vain taustalla mukana kai tämän suvun elämässä, mutta pääsittepähän vielä olemaan osana jossain mullistavammassa… Puhun teistä monikossa, kun Petra taitaa olla ainoa joka teidät pennut kunnolla erottaa toisistaan. Noh, menehän siitä ennen kuin joku saa minut kiinni kissalle puhumisesta.” Miro sai tietenkin tietää heti tapahtuneesta ja mitä oli kerrottu kenellekin. Maria oli ottanut oppia edellisistä kerroista, siitä että salaisuudet johtivat lopulta sotkuihin. Mitä kissoihin tuli, jopa Inari pystyi pian lyhyen vaaratilanteen jälkeen suhtautumaan niihin taas rennosti, murisematta tai mulkoilematta.

”Heippa, Cinder! Missä veljesi ovat, jättivätkö ihan yksin?”  Petralla taas oli entistä lämpimämmät välit perheen karvaisiin hoidokkeihin. Etenkin Cinderiin. Jokin sellainen lämpö, ymmärrys, mitä ei ennen. Tai sitten Petra vain ajatteli niin, kun tiesi Cinderin olevan elossa ansiostaan, ja saaneen osan hänen elinvoimaansa. Jotakuta muuta olisi voinut etoa, mutta Petrasta se oli kiehtovaa. Harmi vain, että suvun perimän kosketus oli päästämässä hänet ja tulevatkin polvet juuri vapaaksi. Mutta tällaisia ajatuksia Petra ei kehdannut sanoa ääneen, kun aisti muun perheen olevan vapautumisesta helpottunut. Siis niiden perheenjäsenten, jotka asiasta tiesivät.

Niklas oli jo jonkin aikaa seisonut sinä iltana eteisessä, miettien miten asiansa sanoisi. Odottaen, josko olohuone tyhjenisi muista yöpuulle menijöistä ja Miro saisi kalat ruokituksi niin että juttutuokiota ei varmasti olisi mikään häiritsemässä. Mutta jostain syystä Miron aina vain ravisteli hitaasti ruokahiutalepurkkia akvaarion yllä, tuijottaen jonnekin sen yli seinään. Niklas ei lopulta enää kestänyt odottaa jännityksen paisuessa sisällään.

”Miro, onko sulla hetki aikaa?” Niklas sai Miron hätkähtämään ajatuksistaan niin, että kalat saivat lopulta kunnon aterian.

”Juu, onhan minulle, toki”, Miro vastaili samalla kun alkoi tehokkaammin jatkaa akvaarion huoltoa ja poimi käteensä varsisienen, jolla vähän hinkata sumeata sisäpuolta.

”Oikeastaan sulla ja äidillä molemmilla. Katsos kun mä olin tässä eräänä iltana myöhään liikkeellä ja…”

Niklaksen helpotus oli ensin laantunut, kun Miro oli niin avoimen ja rauhallisen oloinen. Mutta kun Niklas pääsi kohokohtaan, luiskahti sieni Miron kädestä akvaarion pohjalle kalojen ihmeteltäväksi. Niklas irvisti ja mietti jännityksen perhosten palatessa rinnan alle lepattamaan, että jos Miro suhtautui noin niin entäs Maria…

Niklas sai lopulta seurata Miroa hyvin ristiriitaisin tuntein, koska selvittyään alkuhämmästyksestä mies muuttui todella hilpeäksi ja innokkaaksi.

”Hei Mariaaaaa laittapas kirja pois pojallasi on asiaa”, Miro melkein rallatteli paukatessaan koputtamatta makuuhuoneeseen. Niklas hiippaili vuorostaan ymmällään perässä.

”No mitäs, Niklas?” Maria kysyi hymyillen, ja kohotti vähän kulmiaan Miron virnuilulle. Mies katseli vuoroin Mariaa ja Niklasta odottavasti.

”Tuota… Kun tässä eräänä iltana olin myöhään liikkeellä… Joitakin viikkoja sitten…” Niklas alkoi selittää uudestaan. Hän toivoi, että Miro olisi ollut edes jotenkin avuksi, mutta mies ei lakannut virnuilemasta ja seuraamasta Marian ilmeitä. Tilanne oli outo, mutta olisi voinut olla pahempikin – ainakin Miro uskoi heti, että Maria tulee ottamaan asian hyvin, kun oli kerran niin railakas eikä ollut estellyt Niklasta kertomasta.

”Siis, Nikon… Isäsi…” Maria toisti ensin hitaasti ilmeettömänä, mikä lie paidan oikominen jossain vaiheessa tarinaa kesken jääneenä.

”Siis tapasit Nikon!” Maria sitten huudahti ja ponnahti istumaan. Niklas värähti ja puristi puuskassa olevat kädet lähemmäs itseään jännittyneenä. Miro aina vain virnuili.

”Nikopa hyvinkin, vitsi kun olisi kamera, tuo ilme pitäisi ikuistaa”, Miro kommentoi.

”Tiesitkö sinä tästä jotain jo aiemmin? Kun Niklas puhui viikoista”, Maria kysyi ensin Mirolta pisteliäästi.

”Sain tietää tasan viisi minuuttia sinua aiemmin. Meidänhän välillä ei ole ikinä mitään salaisuuksia, niinhän, etkö muka luota minuun jo?” Miro yritti tavoitella loukkaantunutta äänensävyä siinä onnistumatta. Suupielet olivat liian korkealla. Maria huitaisi kädellään väheksyvästi.

”Älä viitsi leikkiä, tämä on vähän vakavampi asia kuin…” Maria huitaisi uudestaan kädellään lauseen lopun niellen.

”Joka tapauksessa, jos kerran Nikolle on okei tavata ja sinä Niklas haluat sitä ja päivät ovat lasketut, niin annapas tuosta laukusta kalenterini Miro… Ja oliko sinulla Niklas joku isäsi puhelinnumero?” Maria tarttui toimeen ja Niklas hengitti vihdoin vapaasti. 

”Onhan minulla…” Niklas sai sanotuksi väliin, ennen kuin Maria jatkoi tohinaansa ja alkoi ladella Mirolle mahdollisia tapaamisajankohtia sellaiseen tahtiin, että hymy vihdoin karisi miehen kasvoilta epävarmuuden tieltä.

Tämähän oli mennyt paremmin kuin olisi voinut kuvitellakaan.  Hyvin oudosti, mutta kuitenkin. Ei Niklas toisaalta ollut tiennyt mitä odottaa… Eikä tiennyt vieläkään. Lähinnä Miro ja Maria olivat käyttäytyneet hyvin yllättyneesti, kuin eivät olisi lainkaan osanneet odottaa yhteydenottoa, kuin olisivat odottaneet suunnilleen Nikon jo kuolleen. Minkälainen suhde hänen vanhemmillaan oli oikein ollut, ja saisiko hän koskaan tietää? Ja selittäisikö sekään kaikkea? Aikuiset ovat joskus outoja.

*****

Maria väitti itselleen, että oli osannut valmistautua tähän. Että Niko ei olisi kuitenkaan kadonnut täysin maan päältä. Päällimmäisenä ja hölmöimpänä Niko oli pysynyt Marian mielessä samasta syystä kuin Eetukin – entä jos mies haluaa tulla viemään häneltä lapsen? Ei nyt tietenkään kokonaan noin vain, mutta haluaisikin yhtäkkiä osallistua, ja lapsi pitäisi jakaa toisin kuin ennen…  Osin näiden pelkojen takia Maria halusi päästä mahdollisimman nopeasti miehen kanssa yhteyksiin, jotta voisi haudata äidin yltiöpäisestä suojelunhalusta kumpuavat pelkonsa. Onneksi, tietenkin, puhelinkeskustelu oli mennyt hyvin, ja kaikki vaikutti hyvältä ja lupaavalta, välit olivat kunnossa, ja tämä olisi tapaaminen, jossa sovittaisiin vain parista käytännön asioista ja virallisuuksista…

Mutta silti Mariaa alkoi hermostuttaa ihan hirmuisesti, kun hänen ja Niklaksen isän välillä oli lopulta enää vain yksi rakennuksen kerros. Hermostuttamaan, ja ärsyttämään helposti.

”Miro, mentäisikö?” Maria marisi hampaitaan kiristellen, kun kyseinen veli ei millään meinannut päästä irti jutustaan jonkun hoivakodin henkilökuntaan kuuluvan kanssa. Sievä nuorekkaan näköinen blondi. Juuri Miron tyyppiä, voi itku.

”Noh, minä menenkin sitten edeltä”, Maria lopulta tokaisi ja lähti suurieleisesti, vähän lapsellisestikin tömistelemään portaita ylös. Miro ei tätä näytöstä huomannut, mutta joku toinen huomasi. Hanna oli aivan yhtä terävä ja etevä kuin ennenkin, ja osasi lukea tilannetta.

Niko luki näennäisen rauhallisesti kirjaa. Niklas vaihtoi vähän väliä asentoa tuolilla. Äiti oli selittänyt, että kyseessä olisi lähinnä virallisuuksia, liittyen siihen että Niklas oli Nikon ainoa lähisukulainen, vaikkei vielä paperilla. Pitäisi hoitaa se kuntoon Nikon haluamia perimysasioita varten… Niklasta ei perintö kiinnostanut niin paljon kuin se, että pian hänen biologinen perheensä olisi äidin sanojen mukaan ensimmäistä kertaa koolla. Niklas odotti jotain räjähdystä tai karnevaalia.

Maria hymyili pienesti Niklakselle ennen kuin kääntyi lähinnä uteliaan oloisena Nikon puoleen, joka mutisi puoliääneen viimeisiä sanoja kirjasta ennen katseensa nostamista. Niklaksen kasvoille nousi hermostunut hymy.

”Hei, Niko”, Maria aloitti hiljaisella äänellä päästyään miehen luokse. ”Sinä… Olet muuttunut aika lailla sitten viime näkemän. Olen pahoillani sairastumisesi johdosta, mutta iloinen, että haluat tavata Niklaksen, ja meitä muitakin”, Maria jatkoi yhtä hiljaisella äänellä, hieman viipyilevästi, kuin ei olisi ollut varma pitäisikö kaikkia sanoja sanoa lainkaan.

”Sinä taas et ole muuttunut ollenkaan. On hyvä nähdä sinut terveenä ja kauniina, ja olen kiitollinen, että saan tavata teidät vielä”, Niko totesi vilpittömästi vakaalla äänellä. Maria hymyili leveästi.

”Tietenkin.” Mielessään Maria mietti, ettei ollut tunnistaa Nikoa, niin ulkonäön kuin käyttäytymisenkään perusteella. Mies vaikutti paljon määrätietoisemmalta ja sanavalmiimmalta kuin silloin vuosia sitten.

Sillä aikaa Hanna oli keksinyt pyytää työntekijää auttamaan tietokoneen kanssa, kun pitäisi hoitaa jotain Nikon lääkkeisiin liittyviä asioita. Miron oli pakko havahtua juttutuokiostaan ja kiirehtiä yläkertaan. Keskusteluaika oli tarkasti varattu juuri illallisen kanssa samaan aikaan. Suuri osa saattokodin muista asukkaista vieraineen oli syömässä niin voisi keskustella rauhassa yleisessä aulassa ilman tarvetta ahtautua yhteen huoneeseen.

”Hienoa, että sinäkin pääsit paikalle, Miro. Mukava nähdä”, Niko yhtäkkiä tervehti toiseen suuntaan ja Maria kääntyi hätkähtäen ympäri. Nikon näkeminen, miehen kanssa puhuminen vuosien jälkeen oli niin hätkähdyttävää ja hämmentävää, että Maria oli jo ehtinyt unohtaa Miron ja vieressä istuneen Niklaksenkin.

”Kun kuten ajattelin, olette molemmat Niklaksen huoltajia, niin voidaan keskustella oikein virallisesti näistä asioista, kun olette kumpikin paikalla”, Niko jatkoi laskien kirjan vihdoin kokonaan käsistään. Niin tyyni kuin Niko vaikutti olevan, kirjan unohtuminen kieli yhtälaisesta hämmennyksestä kuin mitä Maria koki.

Aivan ensiksi vaihdettiin kuitenkin kuulumisia. Maria kertoi, että perheessä oli kaiken kaikkiaan kolme lasta, ja Niko oli iloinen Marian puolesta. Että tämä oli saanut sen haluamansa ison perheen, niin kuin Maria oli tullut jossain vaiheessa aikoinaan sanoneeksi. Tavoitellut ja saavuttanut unelmansa, uskaltanut yrittää. Toisin kuin Niko… Vaikkakin Maria kiitteli, että oli iso ponnistus Nikon tilanteessa etsiä kaukaisiksi jääneet sukulaiset.

Miro kuunteli ison osan ajasta vaitonaisesti. Hän tuli jo tapaamisen ensi minuuteilla kuulleeksi Nikon puhuvan enemmän kuin ikinä aikoinaan. Tapaamisessa olijoista Niko ja Miro olivat kaikkein vieraimpia toisilleen. Miro oli kuitenkin vähemmän varautunut Nikoa kohtaan kuin aikoinaan. Hän arvosti suuresti sitä, että Niko oli tilanteestaan huolimatta etsinyt Niklaksen. Se oli enemmän kuin mitä Maria ja Miro olivat omalta isältään saaneet. Tämä olisi Niklakselle hyvin tärkeää aikaa, ja Miro oli iloinen että Niko oli mahdollistanut sen omalla yritteliäisyydellään. Hän olisi omalta osaltaan valmis toteuttamaan kuolevan miehen toiveet, mitä ne olisivatkin.

Lähinnä Niko toivoi, että Niklas saisi kaiken perinnöksi, mitä hänellä oli annettavissa, kun seuraava ottaja olisi vain valtio. Prosessia helpottaisi jos Niklas ehdittäisiin virallistaa Nikon lapseksi, ja Niko halusi tietenkin Niklaksen äidin ja toisen virallisen huoltajan, kaikkialla ”muu huoltaja” kohdassa lukevan Miron suostumuksen ja yhteistyön avukseen. Toinen pyyntö liittyi hautajaisjärjestelyihin, että Nikon tahto niiden suhteen olisi jossakin tiedossa. Kaksoset lupasivat kaiken liikenevän avun ja ajan. Nikon tila oli melko vakaa, mutta tasaisesti huononeva, ja olisi onnenkantamoinen, jos elinaikaa olisi edes vuosi jäljellä. Sitä ennen pitäisi tehdä kaikki voitava.

Niklas kuunteli tätä kaikkea itsetietoisena ja korvia kuumotti. Hän oli vain iloinen että ehtisi tutustamaan isäänsä, ja että tämä tuli yhä toimeen hänen äitinsä kanssa. Se, että sai nähdä heidät yhdessä taas toi jotenkin kokonaisuuden tunteen. Pystyi vertailemaan mitä on saanut kummaltakin.

Ja sitten toisaalta tuntui kuin Miroltakin olisi saanut paljon, ei pelkästään tummemman ihonvärin joka suvussa hyppi. Oikeastaan kokonaisuuden tunne tuli siitä että kaikki kolme aikuista, huoltajaa, olivat yhtä aikaa paikalla ja juttelivat pääosin Niklaksen asioista, vain häneen keskittyen. Niin kuumottavaa kuin se toisaalta olikin.

Niko katseli hymyillen kun Miro osasi selittää jonkin lakikiemuran Niklakselle. Jos asiat olisivat menneet toisin hän olisi saattanut olla siinä Miron sijassa neuvomassa. Mutta kun asiat kääntyivät näin, niin hyvä, kun Miro oli siinä nyt ja on ollut koko Niklaksen elämän ajan. Hyvä isähahmo. Niko oli kiitollinen Mirolle ja Marialle siitä, että nämä olivat olleet läsnä Niklaksen elämässä silloin Niko ei kyennyt tekemään isoja ratkaisuja omansa suhteen ja vakiintumaan sinne, missä hänen olisi kuulunut koko ajan olla.

Nyt vielä ehtisi korjata ja ottaa kiinni paljon. Kaikki näyttivät antaneen anteeksi Nikolle – tai eivät olleet vihaisia edes alun alkaenkaan.

Kun tärkein ja kiireellisen tapaaminen oli järjestynyt ja hoidettu, oli muiden tapaamisten vuoro. Ensiksi koko Niklaksen perhe kävi paikalla, Maria, Miro, Inari, Petra, kaikki. Inari ja Petrakin saivat mieleensä Niklaksen isän kasvot jotta tietäisivät kenestä puhuttaisiin. Sen kummemmin tutustumista ei tapahtunut.

Sitten oli ystävien vuoro. Niko tarjosi usein saattokodin ruokalasta lounaan tai illallisen vierailijoilleen – ruokapöydässä illallistaessa on usein luonteva tavata ja jutella. Jasmin pääsi vain töiltään pari kertaa käymään, mutta Pekko ja Elisabet useamminkin. Niklaksesta tämä tuntui melkein yhtä tärkeältä kuin se, että Niko tapasi hänen perheensä. Ystävät olivat niin tärkeitä ja pitkään elämässä mukana olleita.

Useimmiten Niko itse ei syönyt mitään, ruokahalun ja ruoansulatuksen epämääräisyyksien takia sairauteen ja hoitoihin liittyen. Mutta mies oli tyytyväinenm kun sai kuunnella vieraidensa luontevaa keskenään keskustelua, siinä oppi melkein enemmän kuin suoria kysymyksiä esittämällä.

Pekko ja Elisabet olivat innostuneempia oppimaan tuntemaan Nikon kuin monet muut vieraista, yhdistävän musiikkiharrastuksen myötä. Kaikki tulivat toimeen Nikon kanssa.

Jotenkin Niklaksesta oli erityisen tärkeää, että Elisabet ja Niko tulivat hyvin toimeen. Niko oli todella kiinnostunut Elisabetin koittavasta kiertueesta. Niko tuli kysyneeksi paljon sellaista mitä Niklas ei ollut älynnyt kysyä – tai kenties edelleen vältellyt kysymästä, haluten olla ajattelematta välttämätöntä tilanteen muuttumista kiertueen myötä. Tai sitten, kuten Niklas tykkäsi itselleen selittää, huolimatta siitä että Niko oli ollut melko vaatimaton omasta musiikkiurastaan kertoessaan hän oli kai ollut oikeasti niin hyvä, että jos taas kerran asiat olisivat menneet hieman toisin olisi Nikokin saattanut matkustaa ja soittaa maailmalla. Nyt hän saattaisi kokea pienen osan siitäkin käyttämättä jääneestä tilaisuudesta Elisabetin kertomusten kautta. Nikolla oli paljon vielä annettavaa muille, ja muilla Nikolle, ei pelkästään Niklaksella.

*****

Yksi kerrallaan Niklas sai otettua asioita puheeksi. Nyt kaikki oli hyvin ja esillä Nikon suhteen, ja Niklas oli saanut luvan käydä isänsä luona niin usein kuin pystyi yhä omat asiansa hoitaen. Mutta koittavaan kiertueeseen liittyen Elisabet itse oli se, joka pyysi tapaamista, kuulemma tärkeällä asialla, koko bändin kanssa. Niklasta hävetti silloin, sillä hänestä tuntui että hänen olisi pitänyt tällä tavalla kutsua bändi kokoon, virallista jatkosta päättämistä ja bändin kohtalon selvittämistä varten... Mutta se oli ollut vaikeampaa kuin isästä kertominen äidille.

Osin siitä olikin kyse, bändin kohtalon miettimisestä, mutta Elisabetille oli pääasiassa tärkeämpää asiaa bändiläisille, ainoille pidempiaikaisille ystävilleen, joista tosin vain Jasmin ja Niklas pääsivät lopulta paikalle.

”…joten nyt alkaa olla viimeisiä hetkiä kertoa kaikki äidille, että saisin luvan lähteä. Olen koko ajan valmistautunut lähtöön, ja ehtisin tulla täysi-ikäiseksi kiertueen loppupuolella, mutta alkupuolelle tarvitsen äidin luvan ja tämä on niin iso juttu ja olen niin pitkään poissa, että nimikirjoituksen väärennys ja karkaaminen ei tuntuisi hyvältä eikä varmaan lopuksi onnistuisikaan… Enkä tiedä milloin tai miten ottaa asia puheeksi”, Elisabet selitti.

”Ei teillä olisi ideoita?” Elisabet aneli ystäviltään.

”Harmi, että tilanne on noin hankala, mutta en keksi mitään pomminvarmaa suunnitelmaa”, Jasmin vain totesi.

”Ei minullekaan oikein tule mieleen…” Niklas totesi hiljaa. Jasminin kasvoille tuli harmistunut ilme. Hän kyllä oli oppinut tunnistamaan sen vienon vastahakoisuuden, mikä Niklaksesta huokui, kun puhuttiin Elisabetin lähdöstä. Sellainen muutos, vaisu asenne, hiljaiset ja lyhyet sanat, innottomuus. Niklas heistä kaikkein eniten halusi, että mikään ei muuttuisi, mutta se olisi väistämätöntä, ennemmin tai myöhemmin.  Elisabet ei vaikuttanut onneksi huomaavan.

Niklas toisaalta halusi ystävälleen parasta, ja toisaalta tiedosti, että sitä varten hänen kuuluisi auttaa lähdön valmistelussa ja varmistelussa kaikin mahdollisin tavoin. Se tuntui vain hirmu vaikealta, koska oikeasti hän olisi halunnut pitää kaikki ystävät lähellään. Kokeilla, että jatkuisiko yhdessä olo ilman bändiäkin. Pienemmällä porukalla kuten nyt, yhtä luontevasti. Kaksin? Kaksin Elisabetin kanssa kenties, tulisiko siitä mitään? Vai yhdistikö heitä ainoastaan bändi?

Koska Pekko ja Petra viihtyivät nykyään joskus ihan kaksinkin. Luontevasti ja Petran heleä nauru kertoi usein Pekon olevan hauskuuttamassa häntä. Niklas halusi kokeilla, voisiko sama olla mahdollista hänen ja Elisabetin kanssa. Luonteva olo, ihan kaksinkin. Mutta sille ei tainnut olla enää aikaa… Ja Niklas ei halunnut häiritä Elisabetin valmistautumista liikaa sellaisella, joka ei suoranaisesti koittavaan kiertueeseen liittynyt. Piti yrittää tietoisesti ajatella Elisabetin kanssa.

*****

Eräänä iltana Niklas oli sopinut tapaavansa isänsä, mutta tämä olikin sinä lyhyenä aikana ennen Niklaksen saapumista mennyt huonompaan kuntoon, ja Niko joutui vain vuodelevossa makoilemaan lisähappea saaden. Niklas oli muutenkin apealla mielellä Elisabetin vaikeuksien puolesta. Nikon rohiseva hengitys ja painehappipullon suhina lisäsivät apeaa tunnelmaa.

”Tämä ei varmaan kestä kauan, Niko on jo huomenna varmasti paremmassa kunnossa”, Hanna ehdotti epäsuorasti tapaamisen lykkäämistä, kun lyhyitä lauseita ja pitkiä hiljaisia välejä oli kestänyt jonkin aikaa.

”Ei… Niklas, jos suoraan puhutaan puhelimessa kuulosti että sinulla on huolia… Voinko auttaa jotenkin?” Niko kysyi hitaasti. Niklas huokaisi ja selitti Elisabetin tilanteen.

”Kuule… Mielestäni voisit tarjoutua esittelemään asian hänen äidilleen… Jos kerran kaikki tulisi ilmi vasta nyt Elisabetin äiti… ei varmaan hermostuisi niin kovasti kun näkisi… kuinka hienon ja hyvän nuoren miehen seurassa Elisabet on kuitenkin ollut… Saisi kasvot kaikelle… Ja vieraalle on vaikeampi suuttua…” Niko ehdotti.

”Minä… Auttaisin Elisabetia pääsemään matkaan?” Niklas huomasi kysyvänsä vähän kuristuneella äänellä. Häntä ei hirvittänyt niinkään leijonan luolaan meneminen, vaan se, että hän saattaisi olla viimein se viimeinen Elisabetin matkaan lähdön sinetöijä. Koska vielä oli muhinut pojan päässä toivo siitä, että Elisabet joutuisikin jäämään pakon edestä. Sitä oli ollut vaikea myöntää itselle, kun järki sanoi, että ystävän haaveen toteutuminen pitäisi mahdollistaa.

”Mikäs ilme tuo on? Kai sinä haluat ottaa ystävääsi?” Niko kysyi suoraan ymmällään.

”No kun…” Niklas änkytti posket kuumottaen moitteesta ja omasta kohtuuttomuudesta.

”Minäpä luulen…” Hanna osallistui yhtäkkiä keskusteluun ja sai molemmat herrat vähän hätkähtämään. Hanna oli yleensä vain taustalla niin kuin ei olisikaan.

”Jos totta puhutaan niin minäpä luulen että tämä Elisabet voisi olla enemmänkin kuin ystävä toiveissasi. Emme tietenkään tunne tyttöä tai teidän ystävyyttä pidemmältä ajalta, mutta tämä on tällainen naisen vaisto…” Hanna ehdotti ja sai Niklaksen lehahtamaan punaisemmaksi kuin aikoihin.

”Haluan hänen parastaan, mutta en halua, että hän jättää minut taakse”, Niklas sai tokaistua sen paremmin kieltämättä kuin myöntämättäkään Hannan ehdotusta todeksi. Niklas vältteli kaikkien katsetta ja halusi vajota maan rakoon. Hanna jatkoi kirjansa lukemista hiljaa hymisten, tyytyväisenä itseensä. Niko katseli Niklasta kunnes poika kohtasi isänsä katseen taas huokaisten.

”Sinä tunnet itsesi ja Elisabetin paremmin kuin me”, Niko sanoi, ”ja voit muutenkin vain itse lopulta päättää, minkä uskot olevan parhaaksi. Mutta sen verran saatan ymmärtää ja vihjata, että tässä on käytännössä kaksi päätöstä: joko teet niin kuin näet itsellesi parhaaksi, tai niin kuin näet Elisabetin parhaaksi”, mies päätti vakavana. ”Eivätkä ne täysin sulje toisiaan, vaan ovat mahdollisesti vain ajallisesti eri järjestyksessä.”

Niklas vain nyökkäsi jäyhästi ja alkoi tehdä lähtöä, ajatuksissaan.

”Onnea matkaan vielä joka tapauksessa”, Niko innostui huikkaamaan vähän liian voimakkaalla äänellä, ja toivotus päättyi yskänpuuskaan. Niklas loi vielä yhden huolestuneen katseen olkansa yli, mutta Hanna vain viittoi hymyillen poikaa menemään rauhassa.

”Sinulla on hiton hieno poika, Niko”, Hanna totesi Niklaksen mentyä.

”Totta turiset. Mitä olen tehnyt tämän ansaitakseni?” Niko ihmetteli.

”Et niin mitään sen enempää kuin saadaksesi tuon keuhkosyövän”, Hanna totesi suoraan. Niko kohautti olkiaan.

”Toivottavasti se Elisabetin äiti ei todellakaan kehtaa suuttua puolivieraille”, mies vielä mutisi itsekseen, ja Hannakin hymähteli myöntävästi. Molemmat olivat arvanneet, mitä Niklas päättäisi, kenen edun laittaisi edelle, ja tekisi sen vielä lopulta mielellään ja sydän täysillä mukana.

*****

Kuultuaan Niklaksen suunnitelmasta ottaa ohjat omiin käsiin ja hoitaa homma leuka rinnassa, Inari päätti tehdä samoin. Hän oli nähnyt Violaa aina vain vähemmän ja edellisenä viikkona ei koulussa ollenkaan. Hän kävisi suoraan selvittämänsä asiansa niille möröille, jotka Violaa pitivät hallussaan kuin prinsessaa linnaan vangittuna.

Inari naurahti hermostuneesti omille mielikuvilleen. Pitäisi kuitenkin yrittää olla rauhallinen, kohtelias ja asiallinen, Violan ja hänen yhteinen tulevaisuus riippuisi siitä… Kaikki olivat vain sellaisia ominaisuuksiam joita Inarille ei oikein ollut siunaantunut.

Ovikellon pimputus kuului terävänä ulos asti, mutta vielä terävämpinä kuuluivat korkokenkien naputukset marmorilattiaan ilmeisesti talon rouvan saapuessa ovelle.

Asenteesta, ilmapiiristä, rouvan asennosta, kaikesta Inari tiesi hävinneensä jo ennen kuin sai sanottua sanaakaan.

”Sinun täytyy olla se Inari”, rouva totesi ensimmäiseksi kalsealla äänellä oven avattuaan. Ei hyvää iltaa tai edes mitä asiaa.

”Kyllä. Olen Inari Jalava”, Inari esittäytyi henkeään vetäen ja terästäytyen. Hän ei ollut luovuttaja.

”Turunen kalliolta hypänneen äitisi sukua, niinhän se oli? Ja nyt isän hylkäämänä serkun hoivissa?” nainen kertasi täysin tunteettoman ilmeettömästi.

”Mi-minä… Kyllä kai”, Inari sai änkytettyä. Mitä ihmettä. Miten joku voi olla noin kauhea. Inari kuitenkin aavisteli naisen puhuvan totta. Ja haluavan Inarin lähtevän joko nyyhkien tiehensä, tai sortuvan yhtä mauttomiin ilkeyksiin ja laukomisiin. Inari kuitenkin piti päänsä ja malttinsa, eikä luovuttanut.

”Haluaisin tavata Violan”, Inari onnistui sanomaan vakaalla äänellä taas.

”Kyllä minä tiedän mikä sinä olet, mistä sinä tulet, ja mitä olet tehnyt. Enkä pidä mistään niistä lainkaan. Sinun on hyvä pysyä jatkossa kaukana tyttärestäni”, nainen lateli nenäänsä nyrpistäen, vihdoin jonkin ilmeen kivisille vaaleille kasvoilleen päästäen.

”Mu-mutta et sinä, ette te voi häntä lukita noin vain pois. Minä rakastan Violaa ja Viola minua, ei ole oikein, tämä mitä te teette ja päätätte hänelle”, Inari väitti vastaan katkonaisesti. Oli hyvin vaikea saada suodatettua kaikki kirosanat ja solvaukset pois puheesta, ja pidettyä ilmekin kurissa.

”Voi kyllä me voimme, ja Violakin tietää mikä hänelle on todella parhaaksi. Sinun kannattaa luovuttaa ja unohtaa tämä nyt eikä tehdä asioita vaikeammaksi. En aio mieheni kanssa ikinä sallia sitä mihin vedit Violan mukaan tai mitä sait hänet ja itsesi luulemaan. Violalle on toisenlainen tulevaisuus edessä”, nainen selitti aavistus lässytystä äänessään, sitä inhottavaa voi kulta tyhmä pieni etkö nyt ymmärrä -äänensävyä. Inari puristi kätensä nyrkkiin ja kiristeli hampaitaan.

”En aio luovuttaa ikinä, eikä aio Violakaan, olen varma siitä yritätte te sitten vääntää häntä mihin tahansa haluamaanne muottiin”, Inari sanoi pitäen vaivoin murinan ja ärinän pois äänestään, sekä pahemmat haukut. Että ei tuollaisia vanhempia toivoisi kenellekään, jotka eivät voi hyväksyä lastaan sellaisenaan. Nainen vain pudisti päätään ja kääntyi rivakasti ympäri, tarjoamatta enää ainoatakaan sananpuolikasta mihin tarttua.

”Hyvää illanjatkoa vain teillekin, oi kuninkaalliset kohteliaisuudet osaava seurapiiridaami!” Inari ei voinut olla tiuskaisematta suljetun oven läpi.

 Ja läimäisi sitten itseään. Kun jos oli ollut joku pieni toivokin, jostain toisesta kerrasta, sivistyneemmästä keskustelusta, niin ei ollut enää.

”Voi hyvä tavaton. Onneksi tuostakin päästään nyt…” Violan äiti mutisi tukkaansa oikoen. Hän oli säästänyt ajastaan ja sanoistaan Inarille vain mahdollisimman vähän, yrittänyt jättää parhaansa mukaan kokonaan huomiotta tuon ala-arvoisen heitukan niin kuin häntä oli lapsesta asti kasvatettu tekemään, mutta silti hän oli melkein hermostunut. Hyvä sentään ettei talon isäntä ollut kotona, ulko-ovelle meuhkaamaan saapuneen punapään sillä synnynnäisellä rahvaan temperamentilla ja isännän kunnian ottaessa yhteen olisi luvassa ollut ilmi huutoriita ja naapuritkin olisivat kuulleet.

”Viola rakas, olethan vielä yläkerrassa kiltisti?” Violan äiti varmisti. Yläkerrasta kuuluva vaisu ”kyllä” vastaus sai rouvan hymyilemään entistä voittoisammin.

Inaria suretti tavalla jolla ei vielä aiemmin. Hän ei halunnut luovuttaa Violan suhteen saati unohtaa niin kuin tämän äiti oli murjaissut ehdotuksen, mutta Inarilta alkoivat loppua keinot kesken. Mikään kompromissi ei vaikuttanut tulevan kysymykseen, ei löytyisi yhteistä säveltä alkuunkaan. Viimeinen vaihtoehto näytti olevan Violan kotoa karkaaminen, pois vanhempiensa asettamista rajoista, mutta olisiko Viola sittenkään valmis jättämään noin vain perhettään kokonaan? Inarilla ei ollut edes keinoja päästä kysymään tätä rakkaalta vaaleaveriköltään.

Inari tunsi olonsa kaikkea muuta kuin voittajaksi tai valloittajaksi. Harvoin hän joutui lähtemään tiehensä tyhjin käsin, mutta nyt ei ollut muuta. Talon hänen takanaan oli iso ja suurelta osin pimeä, täysin luotaantyöntävä, Violan vankila.

”Ole kiltti, katso taaksesi, tänne ylös”, Viola aneli mielessään katsellessaan Inarin loittonemista. Tyttö puri huuleensa ja puristi kylmää ikkunaa sormenpäillään. Mutta äiti oli kieltänyt tulemasta alakertaanm kun oli arvannut kuka oli tulossa ovelle. Ei saanut päästää ääntäkään ennen kuin Inaria ei olisi enää lainkaan näkyvissä kotikadulla. Ja Viola totteli, koska äiti ja isä olivat ladelleet kyllä keinonsa pitää hänet erossa Inarista lopullisesti. Sisäoppilaitos ja muut.

Mutta mitä hyötyä tästäkään kuuliaisuudesta olisi? Siellä Inari loittoni kaikesta tottelusta ja kilttinä olemisesta huolimatta koko ajan. Violasta alkoi tuntua huijatulta, ja voitetulta. Hän ei saisi viettää elämäänsä Inarin kanssa niin kuin haluaisi. Ikkuna alkoi tuntua kylmemmältä, samoin kuin ikkunasta tuleva veto kyynelistä kastuvilla kasvoilla.

Samaan aikaan Inari ajatteli Niklasta, ja toivoi tällä olevan asiansa kanssa parempi onni. Muuten Lehtotiestä saattaisi tulla särkyneiden unelmien särkynyt sydämisten tyttöjen hoivakoti.

*****

Niklas ei ollut ikinä käynyt Elisabetin luona ja poika toivoi, että se olisi voinut tapahtua joskus mieluisimmissa merkeissä. Nyt Niklas oli ollut yhtä jännittynyt kuin Elisabet lähtiessään matkaan. Elisabet ei ollut yhtään sanonut, mikä vetoaisi hänen äitiinsä parhaiten. Niinpä Niklas pyöritteli kaikkia mahdollisia lähestymistapoja mielessään koko matkan, mutta tapoja kertoa totuus ei ollut kovin monta erilaista. Koska kaiken hän aikoi kertoa juuri kuin se oli ollut, oli nyt, ja tulisi olemaan. Ja tekisi kaikkensa toteuttaakseen Elisabetin unelman – ja luopuakseen omastaan siinä samalla, määrättömän pitkäksi aikaa.

Niklas pysähtyi nähdessään oikean ovinumeron seuraavan nurkan takana. Hän ei voisi kääntyä enää. Hänen täytyisi tehdä tämä niin kuin oli luvannut. Mutta lyhyt ajatus kävi vielä hänen mielessään, että hän voisi tehdä sen huonosti, antamatta kaikkeaan, ja saisi Elisabetin ehkä jäämään…

Mutta sitten Niklas ei voisi elää itsensä kanssa, tai ottaa vastaan enää yhtään kehua siitä kuinka hän olisi muka hyvä ja tunnollinen nuori mies. Saati kohdata Elisabetia enää.

”No niin, se on sitten Elisabetin tiukan musiikkiharrastusvastainen äiti, ja mähän olen niin hyvin sanani osaava kultakieli että ei mitään hätää…” Niklas naurahti ääneen itselleen hermostuneena, ja soitti sitten ovikelloa.

”Hyvää iltaa, olen Niklas.”

”Iltaa, olen Julia, ja Elisabet kertoikin ystävänsä saapuvan keskustelemaan. Käy peremmälle”, Elisabetin äiti Julia tervehti ja tiukan pikaisen kädenpuristuksen jälkeen Niklas pääsi peremmälle.

Niklas katseli pikaisesti ympärilleen. Tuntui oudolta olla paikassa, jossa Elisabet oli suuren osan elämästään, Elisabet jonka Niklas oli tuntenut jo vuosia ja jonka kanssa viettänyt paljon aikaa, mutta ei ollut kuitenkaan seurannut Elisabetia ikinä tänne asti… Eikä suoranaisesti seurannut nytkään. Joten kun kaikki näyttikin suorastaan valjun tavalliselta, ei yhtään helposti innostuvan ja avoimen Elisabetin näköiseltä, Niklaksen oli vaikea uskoa löytäneensä oikean paikan.

Lähinnä häiritsi, ettei mikään viitannut Elisabetille niin tärkeän musiikin läsnäoloon. Ei levyjä, ei julisteita, ei mitään soittimia, ei radiotakaan. Tältä täytyi tuntua poliitikolta vastakkaisen politiikan lahkon tiloissa.

”Istuudutaan tähän sohville, niin voidaan jutella mukavasti.” Niklas totteli vaitonaisena, yrittäen tsempata sanoja valmiiksi suuhunsa kertyvän sementin läpi.

”Elisabet kertoi vain, että olet Niklas hänen harrastuskaverinsa, ja että asiasi liittyisi tähän harrastukseen, jota en tiennyt Elisabetin harrastavankaan”, Julia jatkoi äänensävyllä, josta alkoi alun ystävällisyys karista epäilevään ja arvostelevaan kalseuteen. Niklas onnistui vain nyökkäämään.

”Minä… Meillä on ollut bändi jo monta vuotta, jossa Elisabet laulaa”, Niklas sanoi aristellen.

”Arvelinkin, että kyseessä ei ole mikään ilmaisutaidon kerho tai kuvataidekerho kun ole ikinä ollut mitään näytelmiä katsomassa tai saanut taidetöitä näytille tänne. Aina kun Elisabet on sanonut viettävänsä kavereiden kanssa aikaa, monikossa, joista kukaan ei ole käynyt täällä, hän on ollut bändiharjoituksissa, niinhän?” Julia kertasi huomattavasti happamampana.

”N-niin”, Niklas jo änkytti ennen kuin päästiin edes kiertueaiheeseen. ”Paitsi että olemme viettäneet muutenkin aikaa yhdessä, minä, Elisabet, Pekko, Jasmin ja joskus siskoni Inari ja Petra mukana”, Niklas huomasi joutuvansa heti pehmentelemään tilannetta pyyteettömän rehellisyyden oljenkorrella.

”Oli mikä porukka oli, mutta minä nimenomaan olen kieltänyt häntä harrastamasta mitään turhanpäiväistä musiikkia, siitä ei ole mitään hyötyä ja pahimmassa tapauksessa vain harmia”, Julia sätti jo suuttuneena ja sai Niklaksen hätkähtämään.

”Elisabet on hyvä ja iloinen siitä mitä hän tekee. Ja bändimme on oikeasti menestynytkin, olemme oikeasti hyvä porukka, voitimme jo pienen palkinnonkin”, Niklas oikoi. Oli helpompi puhua käännetylle selälle kuin ärtymyksestä vääntyneille kasvoille. Hän tunsi tarpeekseen puolustaa musiikin, ja bändinsä, kunniaa. Hiljaisuuden kestäessä Niklas kuitenkin epäili menneensä heti liian pitkälle kunniansa kanssa, joka oli kummunnut vieraana ja vahvana jostain. Ei hänen, heidän bändiään ollut sillä tavalla aiemmin moitittu. Mutta se ei ollut nyt pääasia. Niklas veti henkeä.

”Elisabet etenkin on hyvä, ja hän olisi pääsemässä sijaislaulajana kiertueelle erään sukulaisen porukan kanssa…Enää tarvitaan teidän lupa”, Niklas kertoi loputkin.

”Vortex”, Julia ärähti kuin kirosanan ja huokaisi syvään jalkaansa naputtaen.

”Onko Elisabet puhunut isästään?” Julia murahti.

”On… Mutta ei niin käy järjestään kaikille musiikkipiireissä”, Niklas sanoi jännityksestä kireällä äänellä. Tämä ei mennyt hyvin.

”Liian monille käy. Kun siihen lopulta joutuu kun liian moni ei saa siitä riittävää ammattia. Kun ei pitäisi yrittää olla luova ammatikseen kun niin harva siihen lopulta kykenee. Pakkoluovuuteen. Elisabetista olisi niin moneen muuhunkin, mutta nyt hän tuhlaa epävarmaan yhden kapean haaran mahdollisuuteen kaikki kykynsä, ja nuoruutensa, kaiken, ja tulee vielä katumaan ja itkien takaisin, mutta saamatta enää menetettyä uudestaan elääkseen”, Julia tiuski päätään pudistaen.

”Oletko sinä kuullut minun isästäni?” Niklas yhtäkkiä huomasi keskeyttävänsä Julian itsepintaisen saarnan. Julia nytkähti kuin meinaten kääntyä ympäri, mutta pitikin selkänsä käännettynä Niklakselle vähän lapsellisesti.

”En”, Julia töksäytti, äänensävy viestien että en eikä kiinnosta.

”Isäni oli melko lahjakas musiikissa, ja sen olen kai häneltä perinyt. Mitä en perinyt häneltä, on rohkeus tarttua haasteisiin ja tilaisuuksiin. Enkä näillä näkymin tule perimään siis häneltä sitä, että katuisin elämättä jäänyttä elämää kuolinvuoteellani”, Niklas selitti rauhallisesti.

”Onko isäsi siis…” Julia kysyi kääntäen päätään, ja kuulosti ensimmäistä kertaa sinä iltana vilpittömältä, ilman ennakkoluulon viileää äänensävyä.

”Ei vielä, mutta pian, keuhkosyöpä”, Niklas vastasi nopeasti, ja jatkoi pian. Hänen isänsä kohtalo ei suoranaisesti ollut illan puheenaihe.

”Mitä siis yritän sanoa on se, että sinun pitäisi antaa Elisabetille mahdollisuus tarttua tilaisuuksiin. Hän on oikeasti hyvä siinä mitä tekee, ja nauttii siitä suuresti, se on käynyt selväksi näinä vuosina. Elisabet osaa myös varmasti pitää harrastuksen vain harrastuksena jos se sellaiseksi tuntuu jäävän, ei musiikki toimi aina samoin kaikille. Tämä voi olla bändimme hajottava tekijä, mutta minä ja me kaikki haluamme tukea Elisabetia tälle kiertueelle pääsemisessä, ja pidemmälle jos sellainen mahdollisuus avautuu ja jos Elisabet niin haluaa, koska muuten hän varmasti katuisi ja miettisi loppuelämän menetystään”, Niklas tarkensi aikomuksiaan.

Julia hymähteli hetken itsekseen ja katseli kaukaisuuteen. Niin kauan, että Niklas huomasi jo vääntelevänsä hupparinsa helmaa ja purevansa huultaan kuin ensitreffejään hermoillen.

”Minäkin olen tainnut tietää sen koko ajan jollain tasolla, sen mitä Elisabet puuhailee selkäni takana, kun niin vahvasti on isänsä kaltainen se tyttö”, nainen lopulta totesi.

”En voinut estää häntä aiemmin, enkä voi nytkään. Enkä edes halua enää”, Julia totesi hieman yllättyneen kuuloisena. Niklas ponnahti seisomaan.

”Tarkoitatko että… Että suostut päästämään Elisabetin matkaan?”

”Kaipa minä teen niin. Koska minäkin tässä olen tullut jääneeksi jo niin paljosta paitsi, Elisabetin elämän tärkeästä osiosta, ja haluan nyt avata verhot ja nähdä. Ettei kummallekaan jää mitään kaduttavaa”, Julia varmisti ja sai leveän hymyn Niklaksen kasvoille.

Julia tunsi katkeruutta siitä, että vasta tämä vieras nuori mies oli saanut hänet näkemään todellisen syyn suhtautumiseensa Elisabetin tekemisiin. Musiikin vihaaminen oli keino ruokkia hänen kaunaansa hulttiomiestään kohtaan, jonka tekemisiä musiikki ei ehkä lopulta ohjannut suuntaan tai toiseen, vaan kaikki olisi voinut käydä näin päin ilmankin. Hän oli koko ajan tiennyt jäävänsä paitsi isosta osasta ainoan tyttärensä elämää, mutta sitä mukaa kuin katkeruus siitä oli kasvanut, oli hän kääntänyt sen vihaksi ja kaunaksi taas musiikkia kohtaan jotta ei tarvitsisi tuntea katumusta. Kuin musiikki olisi jotain ajattelevaa ja olevaa joka olisi tieten tahtoen vienyt häneltä tyttären siihen ainoaan suuntaan jossa Julia oli kokenut elämänsä epäonnen ja menetyksen.

”Et tietenkään voi luvata että voisit pitää Elisabetin täysin turvassa, mutta lupaatko tehdä parhaasi? On hän sinusta siihen malliin puhunut, ja muista ystävistään, että taitaa kuunnella teitä tällä hetkellä enemmän kuin minua”, Julia pyysi huolestuneena, peläten sen menetyksen toistuvan.

”Tietenkin teemme parhaamme. Elisabet on myös meille tärkeä… ystävä, ja kuuntelee varmasti teitäkin”, Niklas sai sanotuksi tunnustellen. Julialla täytyi olla kovasti muutettavaa suhtautumisessaan musiikkiin, mutta Elisabet oli aina ollut niin avoin, Niklas ei ollut kai ikinä nähnyt tämän suuttuvan, että ajan kanssa välit äidin kanssa kyllä olisivat luonnolliset musiikinkin yhteydessä. Julia hymähti vastaukseksi mielissään.

”No, siinä tapauksessa olet varmaan valmis lähtemään kertoaksesi Elisabetille ilouutisen. Ja sen, että kotiin on turvallista tulla, ilman myrskyvaroitusta. Tiedän että haluatte varmaan juhlia tätä, mutta olisin iloinen jos saisin tyttäreni kotiin täksi yöksi, ja koko teidän bändiporukan vielä jossain vaiheessa tässä, että saisin teille kaikille kasvot. Kun ei Elisabet ole malttanut olla teistä kertomatta, vaikka joutuikin tekemään sen aina outoja yhteyksiä keksien”, Julia pyysi vielä saattajaisiksi. Niklas naurahti hermostuneesti ja lupasi välittää viestin.

Niklas lähti ristiriitaisin tuntein. Tuntui, kuin olisi oikeasti joutunut pujottelemaan heikoilla jäillä koko ajan, sydän hakkasi ja kädet hikosivat. Oli voittajan olo, mutta myös hävinnyt. Nyt oli varmistunut, että Elisabet lähtisi, hänen ansiostaan. Niklas muistutteli itselleen tehneensä oikein, tämä oli ainoa oikea suunta.

Julia katseli Niklaksen menoa samanlaisin tunnelmin. Hän oli hävinnyt tuolle Niklaksen porukalle ja musiikille tyttärensä, vaikka oli kovasti muuta yrittänyt. Mutta voittanut myös ilmeisesti näiden luottamuksen, ja saisi olla enemmän tyttärensä elämässä mukana, koska tietenkin musiikki oli hänelle se ainoa oikea tie. Ja ennen kaikkea hän oli voittanut omat menneisyyden haamunsa, ja pystyisi olemaan tyttärensä tukena ja apuna tuolla tiellä ja jakamassa ilot ja surut.

Ja Julia oli saanut myös tavata Niklaksen. Kaikkein eniten hänen Elisabetinsa oli puhunut Niklaksesta. Vaikutti siltä, että Niklaskin olisi osa tuota Elisabetin valitsemaa tietä.

 

 

*******

Sellainen. Kaikki tarpeellinen uutisen kaltainen tulikin mainittua jo alkutekstissä. Vielä sen verran tässä, että jäi nyt vähän hassusti isoja välejä kuvien väliin, en keksi mistä voisi johtua... Ja sitten vielä mokakuvia tuli nyt aika paljon, kun oli aika monia monen simin kohtauksia sekä kaikilla jännillä erityisposeilla leikkimistä.

Heh, niistä tuli oikeasti parhaita ystäviä tossa kohtaa. Myrskyt vahvistavat ja niin edes päin.

Inari ei taas millään meinannut asettua oikeaan rooliin… Taas sitä kiinnostaa ihan väärät naiset D: Joo on sukulaissuhteet mahdollistava hack käytössä (vanhoja serkussuhteita varten, en uskalla enää poistaa ettei peli kilahda) mutta Inari on ainoa joka vaikuttaa sitä ”hyödyntävän”, yh

Tässä keittiöjutustelukohtauksessa etenkin kaikilla oli tosi sopimattomia ilmeitä, lähinnä tällaisia ei aivotoimintaa –väännöksiä

Ja sitten näitä silmät vinksallaan… Ihan tuhottomasti XD XD

…se leviää!!...

Tosi hassu… Piti zoomata lähemmäs. Onnistuin oikeasti pysäyttämään niin että koiralla kieli ulkona

Ja kissoja pyörii taas niin paljon jaloissa ettei mistään meinaa tulla mitään…

Simpalkki käyttäytyi oudosti… ja tässä tilanteessa olin kaapannut vain Pekon ja Elisabetin ohjattaviksi. Tavallisestikin perhe on siis noin täynnä, -2

En ole kai ikinä oikeasti käyttänyt tätä jee sain kympin tuuletusta tässä legacyssa… en jaksa nyt tarkistaa :P Mutta ainakin on eka kerta kun teini saa ekaa kertaa kympin ja juoksee sitä tuulettamaan. Kun Petrallahan on ollut taipumuksia kadottaa itsensä ja läksynsä… Oikeastaan ihmettelen miten se edes sen kympin yhtäkkiä sai?

Koulusekoiluista, Inarikin sai kympin ja lähti tuulettamaan ihan väärään suuntaan… ja sitten kävi näin, ja kaikki koululaiset läksyineen teleporttasivat kuka minnekin, läksyt lähinnä bittiavaruuteen

Herranjesta

Voi sims sims näitä nimiä XD

Harvemmin mulla on ollut niin oikukasta ja vaikeasti kuvauksiin löydettävää simiä kuin Elisabet. Vapaa tahto hetkeksi päällä niin tyttö on jo ties missä.

Tää ylösnousanimaatio oli tosi häiritsevä, piti ajoittaa tosi tarkasti että sai yhtään luontevia kuvia…

Vielä onnistuin juuri ennen Miron pääsemistä uran huipulle vastaamaan väärin kysymykseen XP Onneksi ei tullut sentään potkuja

Nämä kivat random towniet joita ei saa edes mitenkään sopivasti taustalle kuvaan…

Nää pelikoneanimaatiotkin on niin hömelöitä…

Ja sitten kun toivoin sopivaa taustahenkilöstöä sinne saattokotitontillekin, niin juuri nämä kaksi heeboa vain kävelevät paikalle…

Jaahas, taas tuli kiire kääntää ACR pois päältä tällä tontilla… Mutta Nikolla ja Marialla oli vielä selvästi vetoa toisiinsa :P

Mutta en tehnyt sitä tarpeeksi nopeasti näköjään. En ehtinyt ikuistamaan mitään, kuvakkeet ja muistot vain paljastivat : ( Se oli vielä kaiken lisäksi näköjään Niklaksen ensipusu. Kun taas Elisabet olikin jo konkari ja veti muhinoinnit heti kehiin XD

Tää taas ei ollut todellakaan hiljaa nauramista

Voi ei, älä nyt sinäkin Niklas petä ja repsahda vääriin ihastuksiin…

Tämä taas oli molemminpuolista, ja aika lailla tarkoituksenmukaista…

…tai sitten ei. Yritin saada vain nopean pienen vihjailevan keskustelun juttutuokion, ja ajatteli ihastuksen perusteella olevan helppo nakki, mutta ei

Taas piti hetki miettiä kameralla sekoilun jälkeen että missä sitä onkaan… Joo-o, alakerta kuvattuna… alhaaltapäin. Badumtsh.

Niin jos ette saaneet jo tarpeeksi lähikuvaa tarinassa ihanasta kissanpennusta, ihana tosiaan oivoi… XD

Mulla näitä kopiosusia riittää

Tästä oli tosi vaikea saada luontevaa kuvaa, kun vaikka ei ollut mitään häiritseviä koodeja käytössä tyyliin pituuden muutos, niin Petra tunki pennun koko ajan päänsä sisään XD

Eih, viime osan käsi läpi kehosta bugit on jääneet kummittelemaan…

Tosi kiva ilme taas jumiutui... Onneksi juttelukohtauksen loppupuolella vasta niin sitä pääsi vähän hyödyntämäänkin.

Oivoi... Kylläpä tässä osassa riitti myös näitä väärään kohdentuvia sydänsydän.

Huh, niistä tuli nyt vasta hyviä ystäviä.

Jaaha, sääkone viereisellä tontilla.

Tätä kohtausta oli hankala kuvata kun oikeastikin jostain syystä nämä simit tulivat tosi huonosti toimeen. Koko ajan keskustelut ajautuivat riitaan…

Ja etenkin kun Niklas innostui ottamaan koko ajan musiikkia aiheeksi XD Oikeesti, miten voikin joskus simit mennä tarinan kanssa yksiin.