Heipähei pitkästä aikaa uuden osan merkeissä! ...Tai siis puolikkaan osan.
Tavoitteenani oli julkaista kokonainen osa ennen vuoden loppua, mutta sitä varten olisi pitänyt olla aikaa pelata parit viimeiset kohtaukset loppuun joululomalla. Mutta enpä tullut kotona käydessä avanneeksi Sims 2:sta kertaakaan, heti kun joulupyhistä oli selvitty meni aika gradun parissa... Kaikki aika menee gradun parissa :/ Noh, maisteriksi valmistuessani näillä näkymin ensi kevään alusta ajattelin pitää kalenterin jonkin aikaa tyhjempänä, niin sitten ehtii tehdä vaikka ja mitä! ...Toivottavasti, tai sitten aikuisuus iskee päälle kuten ennenkin XP
Päätin kuitenkin julkaista sen mitä olin saanut valmiiksi, eli puolet osasta. Tähän tulikin lopulta ihan hyvä katkokohta, eikä osa jäänyt ihan nysäksi (tai no, pitkähän tämä taas on kai verrattuna netin muihin legacyihin/tarinoihin). Kivasti on uusia lukijoita hypännyt kelkkaan, saavat varmaan pian osat kiinni kun julkaisutahti on näin mateleva ^^' Kiitos jälleen kaikille jotka ovat yhä mukana!
Hyvää uutta vuotta!
*******************
Elettiin toiseksi viimeistä iltaa ennen Elisabetin lähtöä. Pari viimeistä päivää hän rauhoittaisi pakkaamiselle ja… noh… rauhoittumiselle.
”Ei muuten varmasti ollut rankkarin arvoinen töytäisy!”
”Buu tuomari vaihtoon!”
Jasmin ja Pekko tuntuivat olevan täysillä mukana matsissa. Elisabet ja Niklas sen sijaan hymähtelivät vaisummin ystäviensä edesottamuksille.
Kaksikin kaverusta riitti kuitenkin riemukkaiden äänien kantautumiseen yläkertaan. Maria yllätti Inarin nojailemasta poissaolevana portaan kaiteeseen, kännykkää näpräten.
Inari oli ollut alkuviikon tavallistakin kärttyisämpi ja happamampi, sulkien kaikki ulkopuolelle.
”Menisitkö sinä vähän juttelemaan bändikavereidesi kanssa pitkästä aikaa? Kun et ole ollut niin paljon harjoituksissakaan”, Maria kehotti, tai lähinnä vaati.
”Mutta enhän mä…” Inari alkoi estellä. Ei hän vieläkään lukenut itseään bändiläiseksi, tai bändikavereita omaavaksi… Ainoa kunnon kaveri tai yhtään mikään merkityksellinen oli tuntunut olevan Viola.
Marian tiukka ilme sai kännykän sujahtamaan taskuun ja Inarin suuntaamaan turhautuneesti ärähtäen kohti portaita.
”Oivoi…” Ei hän ollut ikinä hengannut niin paljon bändiläisten kanssa kuin Niklas. Ainoastaan välttämättömissä harjoituksissa ja esiintymisissä, mutta ei ihmisten ilmoilla oleminen ollut sentään näin vastenmieliseltä ennen tuntunut. Inari olisi halunnut vain hautautua huoneensa nurkkaan, ihmettelemään miten paskaksi hänen elämänsä oli mennyt.
Koska viimeksi Inari oli nähnyt Violan edellisen viikon perjantaina koulussa, kun tätä oltiin tultu hakemaan autolla ovelta ovelle kyytiä varten kotiin. Violan vanhempien mulkoillessa ehdittiin vain nopeasti sopia että nähdään taas maanantaina. Sopia vakavin ilmein, koska kesäloma lähestyi, viimeinen viikko koittaisi, ja sitten tytöt eivät voisi enää mitenkään nähdä... Mutta nyt oli tiistai… Eivätkö Violan vanhemmat enää happamuuttaan päästäneet Violaa kouluunkaan, vain sen takia että Inari oli siellä? Opettajatkaan eivät kyselleet koska viimeinen kouluviikko oli mitä oli. Elisabet pääsisi ongelmitta lähtemään etuajassa, Violan perään ei kyselty, ja Inaria ei olisi kiinnostanut enää tippaakaan mennä sinne ilman Violaa.
”No mites matsissa menee, kumpi on johdolla, nuo…. punapaitaiset vai sinivalkoiset?” Inari yritti keksiä jotain luontevaa aloitusta. Ennen sekään ei ollut tuntunut niin vaikealta.
”No siis, noi punapaitasethan eli Laukkaavat laamat on ihan ton meidän lähimmän kampuksen joukkue, käytännössä kotijoukkue, ja melkein koko sarjan kärjessä…” Pekko alkoi selittää oikein tietämättä minkälaista äänensävyä käyttää. Inari ei ollut ikinä ollut kiinnostunut urheilusta.
Inari kyseli vielä nopeasti kaikkien kuulumiset läpi, saaden onneksi lyhyitä vastauksia. Sitten hän vetäytyi takaisin ylös piiloon kaikkia nähdessään Marian tulevan alakertaan.
Puutarhaan olisi voinut lämpimällä ilmalla muuten hyvin mennä, mutta Miro oli pitkästä aikaa tuonut suorastaan jonkun kotiin. Maria oli epäillytkin että ne pitkät työpäivät eivät aina olleet aivan työn täyteisiä.
Eikä Inari halunnut missään tapauksessa joutua todistamaan kasvatti-isänsä lempeilyä, saati kenenkään lempeilyä nyt….
Inarin kiusallisen epäluontevan kyselyhetken päätteeksi entistäkin vaisumpi tunnelma palasi.
”Eikö meillä ollutkin jotain muutakin ohjelmassa tälle illalle?” Jasmin johdatteli tunnustellen, kun Niklaksesta ja Elisabetista ei lähtenyt enää edes niitä hymähtelyjä. Pekko asetteli jalkojaan levottomana päällekkäin ja vierekkäin.
”Joo, mä lupasin näyttää vähän meidän kiertuereittiä kartalta… Mahdutaanko me kaikki tietokoneen ääreen?” Elisabet uteli poissaolevasti.
”Hei, Niklaksella on se siisti seinän kokoinen kartta, sen ääreen ainakin mahdutaan”, Pekko ehdotti innostuneempana kuin naiset. Niklas hymähteli samalla lailla jokaiselle kommentille.
”Sitten just kun talvi tulee niin mepä paetaan Eteläiselle pallonpuoliskolle tohon Australian rannikon kaupunkiin…” Elisabet oli piristynyt päästessään vauhtiin.
”Hei hetkinen tohon Perthiinkö sä osoitit?” Pekko seurasi aktiivisesti mukana.
”Ei kun….”
”Vau sullahan on paljon maantiedon kirjoja täällä, en ole ennen huomannut katsoa… Voidaan tsekata sulle Elisabet valmiiksi kaikki siisteimmät nähtävyydet”, Jasmin ehdotti, ja sai ympäri käännähtävän Elisabetin silmät syttymään innosta ja mielihyvästä.
”Joo, katsotaan ihan kohta!” tämä lupasi tomerasti.
Niklas nyökkäili ja hymähteli hajamielisesti kaikille kommenteille. Hän oli pienenä ollut jotakuinkin ”maapallofani”, kaikki kirjojen kohteet olisi pitänyt päästä käymään läpi, mutta kyseessä oli ollut ohimenevä vaihe. Ja nyt Niklas toivoi ettei kokoelmaa enää olisikaan… Kuin jotenkin muka vielä lisäkimmokkeiden puuttuminen saisi Elisabetin muuttamaan mielensä.
”Ai tännekö te vetäydyitte? Ihan omaan rauhaan?” Petra ilmestyi kommentoimaan oviaukolle. Niklas kurotti kaulaansa yllättyneenä, eikö se edes peremmälle tullut? Ennen kuin kukaan ehti vastaamaan, Petra jo poistui. Ja Pekko alkoi vieläpä hymyillä leveästi ja asteli Petran perässä huoneesta, into aivan yllättäen Elisabetin selostukseen lopahtaen. Mitä ihmettä?
”Oho, sinne meni”, Elisabet totesi lopulta huomattuaan yleisönsä pienentyneen.
”Tulikohan Pekolle jokin, pitäisikö mennä kysymään?” Niklas kysyi ihmetellen, uskoen jatkavansa samaa aihetta.
Mutta sekä Elisabet että Jasmin keskeyttivät mitä olivat tekemässä ja kääntyivät katsomaan Niklasta oudon ilmeettöminä. Kuin Niklas olisi kertonut juuri tosi huonon vitsin, tai jonkun uutisen jonka kaikki olivat kuulleet jo viikko sitten.
”Mitä?” Niklas kysyikin.
”Saat itse ottaa selvää, mutta ei nyt, jatketaan täällä vielä hetki”, Elisabet hymähti tietäväisenä ja kääntyi tutkailemaan taas karttaa. Jasmin myhäili myöntäväisesti mukana. Niklas pyöräytti silmiään. Ne olivat tainneet ymmärtää Niklaksen kysymyksen väärin, koska vastaus ei tuntunut sopivan kuvaan mitenkään.
”Voisit liittyä seuraan tuonne, Elisabet kertoo mielenkiintoisia juttuja”, Pekko ehdotti Petralle vaikka he olivat juuri vasta päässeet huoneesta nurkan taakse.
”Ai Elisabetin seuraan?” Petra kysyi kulmiaan kohotellen.
”Tai siis… Ei tietenkään sillä tavalla, tästähän on keskusteltu jo…” Pekko alkoi selitellä vaikeana, yllätettynä.
”Äh, kunhan kiusasin, tietenkin ollaan keskusteltu asiat läpi. Mutta oli mulla tässä oikeasti tavoitteena saada vähän kaksinkeskistä aikaa sun kanssa, edes pienesti johonkin väliin”, Petra selitti.
”Aa, hyvä! Tai siis, tietty, pitää katsoa, tai siis kun Elisabet lähtee ihan just ylihuomenna… Eikun…” Pekko päätti vain sulkea suunsa hetkeksi kun huomasi sanojen pulppuavan ja sekaantuvan ihan miten sattuu. Petra hymyili lempeän kärsivällisesti, ja Pekko saikin vedettyä henkeä ja aloitettua uudestaan.
Siinä vaiheessa täysin sivuutettu Inari sai tarpeekseen. Eikö missään saisi olla rauhassa kuhertelevilta pariskunnilta? Tai ainakin sen kaltaisilta pareilta. Mitä Pekko ja Petra luulivat nyt olevansakaan. Naurettavaa.
”Okei, siis heti lennon lähdön jälkeen? Ja keskustaan Elisabetin äidin kyydillä palattuamme mennäänkö me sinne kävellen vai taksilla vai jollain, miten olet suunnitellut?” Petra kehotti Pekkoa täydentämään kun tämä oli saanut kerrottua alustavan suunnitelmansa.
”No, ihan miten haluat…” punapää sai vain hitaasti sanottua hömelösti hymyillen. Hän oli onnistunut pyytämään Petraa treffeille, täysin sujuvasti omasta mielestään.
”Hei te kaksi, pökköä pesään nyt kun vielä voitte”, Inari katsoi asiakseen tokaista kävellessään parin ohitse. Petra mulkaisi siskonsa perään ärtyneenä, ja tyytymätön ilme jäi tytön kasvoille vielä tämän jälkeenkin. Pekko tunsi hermostuvansa, kuin ihan vain varmuuden vuoksi.
”E-en minä mitään sellaista aio kuin Inari luuli, ihan, öh, ystävinä vietetään iltapäivä yhdessä ihmisten ilmoilla ja ja… kun siis tietenkin kun olet vielä niin nuorikin” Pekko tunsi tarpeelliseksi rauhoitella, mutta pieleen meni, Petran ilme muuttui taas tyytymättömästä ärtyneeksi. Aina kun hän sai muistutuksen siitä, että oli vielä ainoa porukan alaikäinen, 15-vuotias.
”En ole enää mikään pikkutyttö. Minun puolestani voitaisiin hiippailla vaikka saman tien tuonne ah niin hienovaraisen isosiskoni huoneeseen petiä mylläämään ilman että saisin mitään traumoja, lait ovat vain suuntaa antavia. Kysy ensin, mikä on minulle ok ennen kuin oletat mitään”, Petra kivahti ja sai Pekon muuttumaan tukkansa punaisemmaksi.
”Öh, noh, hyvä, mutta jos nyt ei kuitenkaan… Tai siis tietenkin haluan olla kanssasi, mutta siis… Kun siis kuitenkin on kai hyvä odottaa”, Pekko takelteli ja vilkuili ympärilleen. Eihän Niklas ollut kuullut kun Petra kohotti ääntään? Tai siis, oli kai kuitenkin ok jos hän olisi Petran kanssa vain vähän ystävällisemmissä väleissä vaikka ikäeroa oli 19 versus 15, mutta ei liikaa, ei vielä. Petra huokaisi pienesti ja laski kädet lanteiltaan.
”Ei huolta, ymmärsin kyllä, ja odottaminen on ok ettei muut hermostu”, Petra vakuutti ja viittasi kädellään kohti Niklaksen huonetta. ”Äskenkin olin enemmän ärsyyntynyt Inarin käytöksestä kuin mistään mitä sanoit, minua on aika vaikea saada hermostumaan”, Petra vakuutti topakasti.
”Ainakin luulen niin, siis hermostumiskynnyksestäni”, tyttö lisäsi vähän nöyremmin.
”No, hyvä niin, koska minä ainakin tiedän varmasti olevani säännöllisesti tohelo sanojeni kanssa…” Pekko vastasi helpottuneena, ja tunsi kasvojensa kuumotuksen vähenevän.
”Ja se on tosi söpöä”, Petra myhäili silmät ja suu hymyssä, ja puna lehahti takaisin Pekon kasvoille.
Inari luuli saavansa olla rauhassa olohuoneessa nyt kun kisakatsomo oli päättynyt, mutta luuli väärin. Pian se joku Miron töistä tuoma heitukka hiippaili muka huomaamattomasti puolen alakerran poikki, asetellen luultavasti eräissä aktiviteetissa hyvin vinksalleen päätynyttä uima-asuaan paremmin. Inari ärähti turhautuneena ja asteli naikkosen ohi suoraan ulos.
Inari kyllä tiesi sen ainoan paikan, sen ainoan ihmisen, jonka luona saisi mielenrauhan, ja voisi olla taas vanha rento vitsaileva itsensä. Oli niin lämmin kesäloman lähestyessä, ettei päällysvaatteita tarvinnut illallakaan ja saattoi paeta nopeasti paikalta.
Elisabet ei enää keksinyt näytettävää kartalta, joten oli ryhtynyt juttelemaan ihan muista asioista Niklaksen kanssa.
”Vaikuttaa, että tuossa aulassa on nyt hiljaista, voisin mennä jatkamaan kirjan lukemista sinne”, Jasmin ilmoitti yhtäkkiä ja nousi ylös.
”Kyllä mekin voidaan mennä jos haluat rauhassa…” Niklas aloitti, mutta Elisabet keskeytti hänet: ”Mene vain, me tullaan kohta perässä.”
Ennen kuin Niklas ehti ihmettelemään sitäkin erikoista sananvaihtoa – Elisabet harvoin puhui kenenkään päälle – vaaleaverikkö jo kääntyi pojan puoleen.
”Mä haluan vielä kiittää mitä sä teit mun hyväksi. Oikean luvan saamisen lisäksi, mistä mä olenkin jo aiemmin kittänyt, mulle oli oikeasti tosi tärkeää saada jossain vaiheessa välini korjatuksi äidin ja musiikin suhteen, tilanne oli vain niin tulehtunut vuosien saatossa etten tiennyt mistä lähteä. Nyt mä pääsen lähtemään oikeasti vapaana ja kevein mielin”, Elisabet selitti innoissaan.
”No… Tuota… Ole hyvä”, Niklas vastasi, kiusaantuneena kuten ennenkin, mutta nyt vielä vähän enemmän. Miten Elisabet tuntuikin kääntävän sanoillaan veistä haavassa. Olisi kai oikeasti ollut mahdollista, että Elisabet ei olisi lähtenyt jos oikeaa lupaa ei olisi tullut… Ja Niklas ei vain näköjään voinut olla jahkailematta sellaista, jota ei enää voisi muuttaa.
Elisabet katseli Niklasta vähän väkinäisesti hymyillen, odottaen. Niklaksen ahdingon täytyi näkyä ilmeestä.
”Tai siis tietenkin mä tein sen sun puolesta. Isä ei olisi antanut mun olla rauhassa jos mä en olisi lopulta… Tai siis tosi kiva, että siitä on niin paljon iloa”, se ahdinko tuntui puskevan Niklaksen sanojen läpi pahemmin kuin ikinä. Nyt kun oikeasti oli viime hetket käsillä muuttaa Elisabetin suunnitelmia… Jotenkin niin, että kaikki olisivat silti tyytyväisiä. Mutta ei se olisi mahdollista.
”Sun isä oli vai siinä mukana? Se on… Se on kiva kuulla, sun isä on tosi kiva”, Elisabet sanoi suu hymyssä, joka ei ollut enää aivan yhtä leveä ja vilpitön.
”Sä et taida haluta, että mä lähden”, Elisabet lausahti lempeästi ennen kuin Niklas ehti keksiä seuraavia selittelysanoja.
”Enhän!” Niklas melkein huusi, ja sai Elisabetin säpsähtämään.
”Mä en oikeasti…” Niklas aloitti hiljaisemmalla äänellä, mutta kireästi. Samalla hän ajattelematta astahti lähemmäs Elisabetia, ja oli kai yrittämässä halata tätä tai jotain. Mutta Elisabet asetti kätensä Niklaksen käsivarsille, ei kai oikeasti työntänyt Niklasta pois, mutta jostain syystä Niklas kuitenkin jähmettyi niille sijoilleen kosketuksen tuntiessaan. Etenkin kun se kiipesi ylöspäin.
”Niklas, mullakin tulee tosi ikävä sua. Mutta mun täytyy tehdä tää, ja mä olen loputtoman kiitollinen niistä kaikista tavoista joilla sä olet auttanut mua pääsemään tähän, ja tarttumaan tähän tilaisuuteen. Sä oot aina ollut loputtoman epäitsekäs, ja mä toivon, että mä voin antaa sen kaiken takaisin kun palaan. Mä palaan kyllä”, Elisabet lupasi. Niklas ei osannut kuin katsella Elisabetia, niin lähellä olevia kauniita kasvoja ja harmaita silmiä, tämän puhuessa.
”Sä… Oot jo antanut”, Niklas sanoi hitaasti. Ja nojasi aivan aavistuksen, melkein olemattomasti, lähemmäs Elisabetin kasvoja.
”Niklas…” Elisabet aloitti uudestaan, ja sai Niklaksen jälleen jähmettymään.
”Sä olit jo epäitsekäs ja luotettava niin pienenä. Muistatko. Siksi mä uskalsin lähteä heti mukaan sun bändiin kun näit mut ekan kerran laulamassa”, Elisabet jatkoi hyvin pehmeällä äänellä.
”…Mitä?” Niklas kysyi ymmällään.
”Siellä leikkikentällä, muistatko, kun mä olin kiivennyt itseni siihen telineeseen jumiin ja sä puhuit mut alas sieltä. Pekko ja Inarikin oli siellä”, Elisabet auttoi.
”Eikä, sä muistat tollaisia”, Niklas ihmetteli huvittuneena, rennommin, ja astahti samalla kauemmas, voidakseen nähdä Elisabetin paremmin. Vaalea tukka, harmaat silmät.
”Mun täytyy myöntää, että mä en osannut yhdistää vasta kuin nyt. Pekko oli sitä mieltä, että sä olit poika”, Niklas myönsi kiusaantuneena naurahtaen.
”Ei se mitään. Mutta mä olen muistanut sut aina. Muistan jatkossakin, minne menenkin”, Elisabet sanoi.
”…Mäkin lupaan muistaa sut”, Niklas vastasi.
”Hienoa! Mutta mennään nyt Jasminin perään ettei kirja imaise sitä liikaa. Ja Pekkokin pitäisi jostain löytää etteivät kaikki hajaannu omille teilleen ennen aikojaan”, Elisabet totesi poistuessaan.
Ja… Ne olivat hyvästit. Sen parempaan Niklas ei uskonut pystyvänsä.
----------
Inari oli jo uskonut luovuttaneensa, mutta silti askeleet veivät Violan talolle. Inari ei ollut ikinä käynyt siellä sisällä, mutta nyt… Hän ei lähtisi ennen kuin saisi nähdä Violan. Jutella. Sydämen syke kiihtyi innostuksesta. Mutta Inari tekisi sen jotta voisi sanoa kunnolla hyvästit, jos niin oli tarkoitus. Koska tämä ei jäisi tähän, ei saisi…
Mutta Inari seisahtui heti pihatien päähän.
Talo oli pimeä. Autio. Tyhjä.
Voi vitun vittu. Tietenkin. Mutta että silti… Muuttaneet, pois. Noin vain. Miksei Viola sanonut mitään, eiväthän ne ole voineet päivässä koko taloa paketoida, Violan on täytynyt tietää etukäteen, Viola…
Pelkästään Violan ajatteleminen sattui, sen nimen ajattelu sattui…
Ei sitten. Ei enää. Tämä oli nyt tässä. Ei enää…. Sitä nimeä, niitä kasvoja. Inari ei ajattelisi niitä enää. Ei hän pystyisi.
Inarin askeleet veivät jonnekin, missä hänen kaikki aistinsa saivat tekemistä. Inari toivoi, että se riittäisi täyttämään hänen ajatuksensa. Koska Inari ei enää jaksanut, enää halunnut, välittää ja voivotella… Hän tarvitsi jotain ihan muuta tilalle. Inari halusi hukata itsensä, vanhan minänsä, sen joka oli saanut olla Hänen kanssaan… Koska sitten hän ei enää vahingossakaan ajattelisi Häntä.
Inarin täytyi täyttää kaikki ne Hänen jälkeensä jättämät tyhjiöt jollain muulla, koska Inarissa itsessä ei ollut yksin tarpeeksi koossa pysymiseen, niin rikkinäisenä ja vaillinaisena.
Täytyisi tehdä niin ilta ja päivä toisensa jälkeen. Koska heti aika tuntui venyvän ja kutistuvan yhtä aikaa, kaikki turtuvan, ja se oli mahtavaa, juuri mitä Inari halusi.
**********
”Kaikki ovat tänään lentokentällä. Ajattelin mennä moikkaamaan Nikoa, ettei hänen tarvitse olla itsekseen koko sitä aikaa”, Maria totesi lähinnä itsekseen suunnitelmiaan ääneen miettien. Mutta nainen kuitenkin tiesi Miron kuuntelevan. Mies nousikin ylös sohvalta. Kyllä sitä ehtisi vähän juttuun tarttua ennen kuin kimppakyyti hakisi töihin.
”Olet käynyt Nikoa tervehtimässä aika paljon viime aikoina. Taidatte tulla hyvin toimeen, vai?” Miro totesi.
”Niin… Mitä siitä?” Maria vastasi epäluuloisesti.
”Mietin tässä vain, että jos olisitte saaneet aiemmin jonkin uuden mahdollisuuden, olisikohan teistä tullut pari? Voisivatkohan asiat olla ihan toisin?” Miro aprikoi viimeaikaisia mietteitään ääneen.
”No jos et muista niin Niko itse ei aikoinaan halunnut olla missään yhteydessä kun Niklas oli vielä pieni…” Maria muistutti heti kulmat kurtussa.
”Rauhoitu, tietty muistan, mutta tämä oli vain tällainen täysin ajatustason mietintä. Tietenkin asiat menivät niin, mutta jos tilaisuus olisi tarjoutunut…” Miro naurahti sovittelevasti, mutta ei saanut vielä tukahdutettua uteliaisuuttaan.
”Noh… En tiedä. Koska asiat menivät juurikin niin kuin menivät”, Maria hymähti kyllästyneen oloisesti. Onneksi Miron kimppakyydin kuski päätti juuri silloin tööttäämällä ilmiottaa tulostaan, ja Miro sai poistuttua toispuoleisesta keskustelusta.
”Noo… Ei sitten mitään. Jos minä todella olen ainoa joka on käyttänyt aikaa tuollaisten miettimiseen. Kai se johtuu siitä, että minulla olisi ollut niin monta halukasta paria jonka kanssa asettua aloilleen… Siellä vielä tyrkympiä kuin Naya. Huh. Onneksi opin haistamaan palaneen käryn”, Miro mutisi lähinnä itsekseen, mutta sen verran ääneen että sai siskonsa pudistamaan päätään. No hyvä että edes joskus oppi, jos aloilleen asettuminen ei ollut sitä mitä Miro halusi.
Mutta… Olisiko Maria halunnut sitä, Nikon kanssa, jos asiat olisivat menneet toisin? Miten kovasti toisin asiat olisivat nyt? Jokin minkä liian rationaaliseksi itsensä jahkailuun ja jossitteluun uskova Maria oli vain sysännyt syvälle sivuun mietinnästään, pintautui, ja jäi muhimaan.
**********
Elisabet katseli levottomana lentokonetta, jonka kyytiin hänen pitäisi pian nousta. Lentokenttä oli pieni, lentokone oli pieni, mutta kyllä se tehtävänsä kuulemma hoitaisi… Ja siinä se nyt oli, yksi ikkuna ja yksi aita välissä. Elisabet vaihtoi painoa jalalta toiselle, ja vaihtojen välissä naputti päkiällä. Naputus olikin ainoa ääni joka kuului aulassa, joka oli vielä suhteellisen tyhjä.
”Äh pitikin tulla näin aikaisin, nyt vain ehtii hermostua ja tulee nälkä…” Petra mutisi ääneen Elisabetin ajatukset.
”No sitä varten nämä välipalaautomaatit täällä ovat. Ja parempi tulla ajoissa kun eksyä ja myöhästyä etsiessä lentokenttää jolla ei kukaan ole ikinä käynyt. Mä en edes tiennyt että tunnin ajomatkan päässä täällä korvessa tällainen olisi. Luulin että vain junalla pääsisi pois”, Pekko säesti Petraa ja samalla jatkoi Elisabetin ajatusten kulkua. Elisabetia alkoi jo hymyilyttää, kuinka samankaltaisesti hän ajattelikaan pitkäaikaisten ystäviensä kanssa. Mutta pieni kireä hymy katosi pian taas hermostuksen alle.
”Haluatko säkin jotain naposteltavaa odotellessa? Pekolla on taskunpohja täynnä sopivia kolikoita”, Petra ehdotti. Elisabet kiitti tarjouksesta mutta kieltäytyi. Hänen olisi olla parempi syömättä mitään hermostuneena…
”Ai, mulla se auttaa hermostukseen…” Petra totesi.
”Mikäs sinua hermostuttaa niin? Mähän tässä olen menossa pieneen peltipurkkiin jonka pitäisi nousta ilmaan kohta?” Elisabet naurahti.
Mutta Petra vetäytyi keskustelusta kun Pekko istuutui tarpeeksi automaatteja tutkailtuaan hänen viereensä. Elisabet hymyili vielä toispuoleisesti ja hymähti tietäväisesti, mutta jätti kaksikon rauhaan.
”Äläs nyt Ellaseni. Ihan samalla lailla tuo peltipurkki lentää kuin ne isommatkin”, Julia rauhoitteli tytärtään ja sai tämän säpsähtämään. Julia oli ollut todella vaitonainen koko ajomatkan ja terminaalissa odottelun. Samassa kyydissä tulleet Pekko ja Petra olivat pölisseet sitäkin enemmän, pitäneet Elisabetin ajatukset kiireisinä.
”Ja jos olet huolissasi siitä miten kiertue menee… Olet oikeasti aivan loistava laulaja, ja tulet kaikkien kanssa toimeen. Hyvin kaikki menee, kun olet vain oma itsesi”, Julia jatkoi rohkaisemista kuulostaen siltä, että todella halusi rohkaista tytärtään, mutta sanat tuntuivat epäluontevilta.
”Kiitos, äiti, mutta ei kiertue minua huolestuta. Ennemminkin innostuttaa niin, etten malta pysyä paikoillaan sitä ajatellessa”, Elisabet naurahti, eikä nähnyt kun hänen takanaan Pekko toistavasti hoki itsekseen ”Ella?” ja kohotteli kulmiaan. Elisabet oli väittänyt, että hän ei halunnut eikä tykännyt lempinimistä, mutta äiti näytti olevan poikkeus.
Sillä aikaa Petra sai hoideltua naposteltavansa. Kone myi pusseissa enemmän ilmaa kuin syötävää.
”Ovatko Jasmin ja Niklas tulossa siis samaa matkaa? Entä Inari?” Petra kyseli Pekolta keksiäkseen taas uutta tekemistä hermostuksen poissa pitämiseksi.
Hän oli jättänyt vastaamatta Elisabetin kysymykseen hermostuksensa syystä. Petraa jännitti ensimmäiset treffit Pekon kanssa, jotka olisivat heti lentokenttähyvästien jälkeen.
Pekko kohautti olkiaan Petran kysymykselle.
”Sunhan se pitäisi tietää ainakin siskostas ja veljestäs.” Petra puri huultaan keksimättä vastausta. Hän oli aamupäivällä touhottanut niin kovasti vaatteittensa, hiustensa ja pärstänsä kanssa että ei ollut ehtinyt jututtamaan muita kuin heittämällä heipat ulko-ovesta rientäessään. Inaria eikä Niklasta ollut edes oikeastaan näkynyt.
Ihan typerää. Hän oli touhottanut enemmän omia asioitaan kuin Elisabetin lähtöä. Alkoi nolostuttaa.
”Jasmin!” Elisabetin ilahtunut huudahdus sai sekä Pekon että Petran hätkähtämään.
”No, siinä osittainen vastaus. Jasmin tuli yksin”, Petra hymähti pettyneenä hiljaa Pekolle niin, ettei Elisabet kuullut. Mutta oli turha olettaa, ettei vaaleaverikkö huomaisi kahden hyvästelijän puuttumista.
”Ihanaa kun pääsit tulemaan”, Elisabet kiitti päästyään Jasminin tiukkaan tervehdysrutistukseen.
”Tietty, kyllä aina sen verran voi töistä livahtaa ja työkaverit tuurata. Kaikki hyvin täällä?” Jasmin varmisteli.
”Joo, on. Paitsi että eikö Inarin ja Niklaksen pitänyt tulla kanssasi?” Elisabet kysyi ja sai sekä Petran että Pekon irvistämään itsekseen.
”Jos piti, niin ainakaan minä en ole kuullut siitä mitään. Olen ihan hirveän pahoillani, en ehdi hakemaan heitä enää vaikka kuinka kaahaisin jos ne nyt tosiaan odottavat jossain tien varressa”, Jasmin selitti kulmat kurtussa. Elisabet pudisti pienesti päätään.
”Ei se mitään… Enkä edes tiedä oliko se suunnitelmana… Mutta joka tapauksessa niiden pitäisi kohta tulla jos aikovat ehtiä…” tyttö selitti poissaolevasti ja vilkuili Jasminin ohi kuin olettaen loppujen hyvästelijöiden pomppivan esiin nurkkien ja limsakoneiden takaa. Jasmin hymähti mietteliäästi, osaamatta sanoa mitään tilannetta kohentavaa.
”Noh”, Elisabet itse irtautui voivottelusta, ”täällä alkaa olla siihen tyyliin enemmän porukkaa, että kohta pitänee valmistautua lähtöön. Matkalaukuthan siellä jo ovat, niin on hankalampi jänistää…” Elisabet naureskeli itsekseen muka kevyesti, ja päätyi huokaisemaan lopuksi. Voivottelusta toiseen siis.
Kuin vastaukseksi Elisabetin sanoille kaiuttimista kuului tympeä kuulutus, jossa kehotettiin matkustajia siirtymään koneeseen kentällä ohjattua reittiä pitkin, ja muistutettiin että kentälle eivät saisi tulla muut kuin matkustajat.
Ei ollut niin täyttä, etteikö olisi huomannut kahden tärkeän henkilön puuttumista… Elisabet käveli niin hitaasti kohti kentän reunalle vievää ulko-ovea, kuin kehtasi näyttämättä slow-motion pelleilijältä.
Mutta askeleet veivät vielä kuin itsestään pois ovesta, penkkirivin kiertäen. Jos nyt vielä olisikin aikaa odottaa, ei Elisabetin tarvinnut ensimmäisenä koneeseen rynnätä.
”Äiti, mä menen nyt”, Elisabet ilmoitti kireästi. ”Onnea matkaan”, Julia vain totesi lyhyesti ja nyökkäsi jäyhästi vastaukseksi. Elisabet hymyili silti. Äiti itki harvoin, ja halusi sitäkin harvemmin tulla nähdyksi niin julkisesti.
”Et kai luullut pääseväsi halauksetta matkaan? Olisi jäänyt kaikki onni saamatta”, Pekko totesi kiirehtiessään hyvästelemään ystäväänsä.
”Muista lähettää kirjeitä, kuvia, sähköpostia, kaikkea, ja tietty soittaakin voi”, Petra luetteli hymyillen Pekon olan yli kurottavalle Elisabetille. Petra yritti olla kiinnittämättä huomiota siihen, miten Elisabet vilkaisi hänen ohitseen kohti odotteluaulan oviaukkoa, toiveikkaasti.
Kaikki sanoivat omat hyvästinsä ja onnentoivotuksensa, satunnaiset vinkit, sitä sun tätä. Juliakin liittyi vielä mukaan vähän kasvojaan nenäliinalla taputeltuaan. Mutta kaikki varoivat mainitsemasta Inaria tai Niklasta, vaikka olivatkin huomanneet näiden poissaolon.
”Mä luulen, että sun täytyy kanssa mennä”, Jasmin huomautti kun väki odotusaulassa väheni, ja viimeinenkin aika loppui.
Ja niin Elisabet meni.
Hän vilkuili viimeiseen asti taakseen. Missä Inari oli? Missä etenkin Niklas oli? Kyllä Elisabet oli tuntenut ilmassa suurta vastahakoisuutta, haikeutta, vaikeutta, kun he olivat viimeksi jutelleet kasvotusten pari päivää sitten, mutta silti…
Elisabet toivoi, että olisi voinut edes sen vertaa helpommin lähteä. Ilman tuntemusta siitä, että jotain puuttui, että jotain jäi tekemättä. Mutta ei voinut mitään. Oli pakko mennä.
Muutkin menivät lopulta.
”Onnea matkaan, Inari ja Niklaskin toivovat varmasti vain parasta sinulle vaikka eivät tänne päässeetkään… Ja eihän tässä malta itsekään odottaa että pääsee vähän reissaamaan.”
Niklas kyllä yritti viimeiseen asti. Mutta hän ei vain pystynyt lähtemään mihinkään tarjottuun kyytiin, kierteli vain. Viimeiseen asti hän oli väittänyt itselleen että mikään ei olisi lopullista niin pitkään kuin Elisabet ei ollut vielä oikeasti lähtenyt… mutta nyt oli. Niklas huijasi itseään niin, ettei tullut tehneeksi mitään, mikä olisi hankaloittanut Elisabetin lähtöä unelmansa toteuttamiseksi. Hän teki kaikille palveluksen, varmasti teki, kun ei mennyt sinne anelemaan Elisabetia jäämään…
Oikeasti hän tiesi tehneensä suurimman palveluksen vain ja ainoastaan itselleen.
Inari heräsi vieraasta paikasta, taas, ilman kunnon muistikuvaa mitä oli tehnyt edellisenä iltana tai oikeastaan parina päivänä kotoaan lähdön jälkeen. Kaikki oli yhtä värikästä ja äänekästä välähdysten sotkua. Mutta nyt Inari oli pakottautunut rauhoittumaan ja selvittelemään asioita itselleen, koska hänellä oli epämääräinen tunne siitä, että jotain oli unohtunut tai jäänyt tekemättä.
”No voi perhana… Sori, Elisabet”, Inari sitten huokaisi ääneen muistaessaan, että Elisabet oli sinä päivänä lähdössä kiertuereissulleen. Tai oli oikeastaan lähtenyt jo aikaa sitten. Myös sotkuisen pienen kämpän asukas näytti poistuneen jo, Inari näki keittiön tiskin pöydällä lapun ja kynän telineessä. Löytyisiköhän sieltä apuja siihen, missä Inari oli tai miten pääsisi pois…
**********
”Kiitos ihan mahtavasta ja ihanasta päivästä, Pekko”, Petra kiitti hyvästien merkeissä, kun Pekko sai saatettua hänet kotiovelle asti. Päivä oli kääntymässä lopulleen, ja niin oli myös heidän yhdessä viettämänsä aika.
”Kiitos itsellesi. Otetaan pian uusiksi, niinhän?” Pekko varmisti epäröimättä. Päivä oli niin onnistunut, ja Petran kanssa kaksin oleminen niin mukavaa ja luontevaa, että kaikki ujostelu ja takeltelu oli kadonnut.
”Joo, tietty”, Petra henkäisi ja astui lähemmäs Pekkoa. Sydän pamppaili. Ymmärtäisikö Pekko tarttua tähän?
”Sun tukka on niin kiva oli se sitten miten tahansa, kiinni tai auki…” Pekko kehui saaden Petran naurahtamaan.
”Hei se hiuslenkki oli vanha ja raihanainen ja olisi hajonnut ennemmin tai myöhemmin, ilmankin sun keinupyörityskäsittelyä”, Petra vakuutteli viitaten kotimatkalla läheisessä pimeässä leikkipuistossa riehumiseen ja syyhyn, miksi tukka oli auki toisin kuin Petra sen oli aamulla laittanut. Petra asetti kätensä Pekon olalle muka vain ystävällisesti sanojaan vakuutellen.
”En mä pelkästään siihen viitannut”, Pekko sanoi, ja veti Petran vieläkin lähemmäs.
Voi että. Parempaa ensisuudelmaa Petra ei olisi voinut toivoakaan. Lämpö levisi kaikkialle, paisui kuin ilmapallossa tai levisi kuin sulava jäätelö. Ihan täydellinen koko päivä. Tai siis…
Pekko vetäytyi kauemmas ja katseli Petraa lempeästi hymyillen.
”Sun kanssa vietetty aika oli ihan parasta”, Petra sanoi myös hymyillen, mutta lisäsi anteeksipyytävästi: ”mutta mun pitää mennä katsomaan missä ihmeessä Niklas ja Inari ovat olleet.”
”Okei”, Pekko myöntyi ilman, että hymy latistui yhtään. Petra ei ollut ihan varma oliko Pekko ollenkaan kunnolla kuunnellut häntä.
"Nähdään, tai ainakin viestitellään pian", Petra lupasi irtautuessaan. Pekko vain nyökkäsi yhä leveästi hymyillen. Petra melkein odotti, että otteensa irrottaessan Pekko olisi lähtenyt leijumaan. Mutta ei sentään. Sinne se lähti kohti kotia, kun ensin oli meinannut astella ihan toiseen suuntaan. Ja sai siten vielä yhden leveän hymyn Petran kasvoille, voi kun Pekko oli ihanan höpsö ja kauas paistavan onnellinen. Ja Petra oli riittänyt saamaan sen aikaan, olemalla vain oma itsensä, kelvaten Pekolle täysin niin.
Petra toivoi että Pekon kanssa olosta jäänyt mukava lämpö olisi kestänyt kuin suojamuuri, mutta talo oli kolkko Petran astuessa ovesta sisään. Vaan ei hiljainen tai tyhjä. Ainoa, jolla oli tapana pelata konsolipelejä enää, oli Niklas. Petran suu asettui hymystä vakavaksi, tyytymättömäksi mutruksi.
Petran arvaus osui ikävä kyllä oikeaan. Melkein parempi vaihtoehto olisi ollut, jos alienit olisivat siepanneet Niklaksen ja Inarin ja siten estäneet näiden lentokentälle tulon…
”Missä sä olet ollut, Niklas, Elisabet ja me muutkin odotettiin sua kentälle viimeiseen asti”, Petra onnistui aloittamaan päivittelyn rauhallisesti, vaikka oli yhtä tuohtunut Niklakseen Elisabetin puolesta kuin oman iloisen mielialansa viemisestä.
”Täällä”, Niklas vastasi pitkän tauon jälkeen lyhyesti, kääntämättä katsettaan pikkusiskoonsa.
”Sä et voi olla noin lapsellinen! Tai tyhmä!” Petra räjähti nopeasti. ”Luuletko sä Elisabetin voivan keskittyä täysin sydämin kiertueeseensa kun lähtö jäi sellaiseksi farssiksi?” Petra tiuski. Tai Petran voineen keskittyä täysin vain treffeihin Pekon kanssa, Petra jätti mainitsematta vaikka ajatteli niin. Elisabetin kuului olla tässä tärkeämpi.
Hiljaisuutta kesti taas hyvän tovin. Petra epäili että Niklas yritti jättää tämän kokonaan huomiotta, ja oli jo pian astelemassa telkkarin eteen, mutta sitten Niklaksessa näkyikin taas elonmerkkejä.
”Haluatko sä kaksinpelin tässä vai…?” Niklas kysyi kuin toisissa maailmoissa.
”No en, ole mäntti ihan vaan keskenäsi”, Petra puuskahti ja asteli keittiöön. Keittiön ovi terassille kuului käyneen – kaikkein eniten sitä käytti Inari.
”Okei okei, mä olin ja olen mäntti, sulle ja Elisabetille, sori… Mutta se oli liian vaikeata.”
Niklas sammutti pelin huokaisten. Hän ei ollut hyvä tässä välttelykiertelyhommassa – tai siis oli, mutta ei ollut niin kylmätunteinen kuin mitä se olisi vaatinut.
”Missäs sinä olet ollut tänään? Et ainakaan lentokentällä”, Petra tenttasi vuorostaan siskoaan. Hän kuuli Niklaksen seuraavan, ja antoi tälle pienen pikaisen hymyn olan yli. Isoveli oli tullut järkiinsä.
”Niin, tai oikeastaan kuluneet pari päivää, vanhemmat ihmetteli vaikka ei ne voikaan sun menoihin vaikuttaa kun aikuinen ja kaikkea…” Niklas lisäsi viipyillen Petran sanoihin. Petra jännittyi vähän. Hän oli tosiaan tainnut viestitellä Pekon kanssa tätä iltapäivää suunnitellen ja hehkuttaen ja kaikesta muustakin höpöttäen niin ettei ollut edes huomannut...
”Noh, siellä sun täällä… Ja mä en muistanut sitä lentokenttää ajoissa, sori. Mutta onko täällä jotain syötävää…” Inari mutisi poissaolevasti vaisulla äänellä.
”Elisabetilta sun pitäisi pyytää anteeksi eikä multa, niin kuin sunkin Niklas”, Petra totesi hiljaa hämmentyneenä. Niklas ei vastannut, ja Inari hihkaisi ilahtuneena kuin hänen löytämänsä kiisselipurkki olisi maailman mahtavinta mannaa. Kumpikin tuntui välttelevän Petraa.
Petrasta etenkin Inari tuntui ihan vieraalta. Kuin tyhjä kuori olisi tullut kotiin ja loput Inarista jääneet jonnekin. Niklaskin oli ihan nyrjähtänyt - se oli aina ollut niin epäitsekäs ja kiltti ja ystävällinen ja huomaavainen. Paitsi tänään.
”Ja laita se kiisselipurkki pois. Mä voin tehdä teille molemmille sitä ruokaa mitä mun kuuluinkin tässä illalla, ennen kuin äiti ja Miro tulevat kotiin…” Petra jatkoi jaksamatta enää räyhätä. Molemmat hänen sisaruksistaan tuntuivat olevan siipi maassa, ja kaikesta outoudesta paistoi läpi että nämä tiesivät tehneensä tosi kolkosti, niin Petraa ei enää tarvittu lisäämään vettä myllyyn. Kuin luimistelevat koirat, nuo kaksi.
-----
”Tässä tätä nyt olisi. Tuletko itse hakemaan vai tuonko sinne?” Petra kysyi tarpeeksi puuhasteltuaan, ja esitti kysymyksenä vitsinä.
”Ihan miten vain. Kiitos kun teit”, Inari kiitti äänessään enemmän eloa. Mutta isosisko ei noussut sijoiltaan. ”Jos voisit vielä sellaisen palveluksen tehdä ettet kerro vanhemmille ettei me Niklaksen kanssa oltu kentällä, kaikki ei kuulu niille ja me tiedetään jo mikä meni pieleen”, Inari jatkoi kuullessaan ulko-oven käyvän. Ei kehdannut suoraan pyytää Petralta palvelua, mutta antoi ymmärtää niin.
Inari tunsi olevansa ihan hajalla. Nälkäinen, väsynyt, likainen. Ja ajatukset liian vapaina. Petra aisti Inarista huokuvan ahdingon.
”Hyvä on, en kerro”, Petra huokaisi pienemmällä äänellä. Miro suuntasi varmaankin nenänsä viemänä suoraan keittiöön. Ei malttanut edes vaihtaa pois työpuvustaan. Inari ehti vielä näyttää Miron huomaamatta olkansa yli peukkua Petralle, joka pyöräytti silmiään ja tunsi itsensä lapsenvahdiksi viedessään ensimmäisen lautasen Inarille suoraan eteen. Mutta Petra sai tarpeeksi kiitosta tavasta, jolla Inari ensin kävi kiinni ruokaansa ahmien, mutta päättikin sitten että niin hyvää ei kehtaa mättää liian nopeasti kitaan.
Petra ajatteli kattavansa loputkin annokset kun kerran oli päässyt alkuun, samalla vaivalla. Mutta Miro oli nähnyt Inarin saaman palvelun ja luuli kyseessä olevan illan yleinen trendi.
”Älä minun lautasta sinne laita, syön tässä”, Inarin tapaan paikan itselleen jo löytänyt Miro huikkasi Petralle.
Petra korjasi mielessään, että ei lapsenvahti, vaan kotipalvelijatar.
Tosiaan. Hiljaisuuden vallitessa ruokaillessa enemmän asiaa miettiessään Petra totesi että oli saanut enemmän ja enemmän laittaa ruokia kun oli niin hyvä siinä, siivota kun oli aikaa kun kävi vain koulussa toisin kuin töissä käyvät Maria ja Miro, bändiharkoissa ramppaava Niklas tai Violan kanssa heiluva Inari, pitää toisten menot ja aikataulut mielessään ja kertoa eteenpäin kun muut eivät välillä kohdanneet tosiaan kotona paljonkaan. Mutta kevään tapahtumien myötä, siteiden katketessa, Niklaksella ja Inarilla oli alkanut olemaan sitä omaa menoa vähemmän ja aikaa kotitöille enemmän… Paitsi tänään.
Ennen Petra ei olisi välittänyt, mutta nyt häntä kutkutti malttamattomuus päästä viestittelemään Pekon kanssa. Eikä se samperin Niklas voinut edes lopulta tulla valmiiseen pöytään.
Niklas mietti omassa rauhassa, pois muiden tuomitsevilta katseilta ja sanoilta, oliko kaikki kääntynyt parhain päin, niin kuin hän oli itselleen väittänyt aamulla jäädessään pois lentokentältä. Poika oli niin syvissä mietteissä, että Petran piti hakea hänet huoneesta syömään, tuntien itsensä entistä enemmän taas lapsenvahdiksi.
Petran puolesta Niklas ja Inari saisivat nopeasti selvitä ihme morkkisteinitaantumistaan pian, koska Petra ei aikonut enää olla se aina saatavilla oleva kodinhoitaja. Kyllä sitä nyt ennenkin olivat ihmiset eronneet.
******************************
Uuuh... Lyhyet jälkisanat. Kello on miljoona ja huomenna pitäisi herätä junaan että ehtii reissuun uudenvuoden aatoksi.
Siinä tämä osa, kiitos kun luitte, toivottavasti piditte, jättäkää kommenttia, seuraavaksi mokakuvat ja sattumukset, joita taas kertyi läjä. Useimmiten niiden tapahtumat alkoivat naurattaa vasta jälkeenpäin...
Ja julkaisen jatkoparin tälle suunnitelmien mukaan ennen pääsiäistä.
Niin siis kissat kasvoivat isoiksi tämän osan ohessa
Tässä kaikki kolme lähikuvassa. Valitsen ehkä Clayn jatkamaan (kuvista viimeinen), kun on muuten kuin Claudia mutta siniset silmät on kivat. Jos siis tässä mitään kissasukua ehtii enää jatkamaan…
Kiva joukkio :3
….
Yritin lentokenttäkohtausta varten vähän kokeilla netistä ladattua kenttää. Juu, on kyllä liian massiivinen. Väsäsin jonkun kämyn sitten itse jota en edes kehtaa kokonaisuudessaan täällä näyttää, kuvakulmavalinnat piilottavat karun totuuden….
Tällä tontilla sitten ilmeet tuppaavat jumiutumaan koko ajan…
Tykkään välillä luppoajalla testailla hahmojen kemioita. Marian ja Nikon suhteesta ei voi sanoa kuin huhhhuh. Noh, laitoinpahan tarinan jo menemään eri suuntaan…
Sainpahan ilmaista siivousapua muahahhaa
Kun koulubussi bugittaa ja teleporttaat kaverin kanssa jonnekin tontin nurkille…
Nykyään selviän koulubussibugista sillä että raahaan Inarin koodilla tontin kauimpaan päähän, niin että muut lapset ehtii laskea läksynsä käsistään. Koska kun Inari ehtii sinne metsän bugikohtaansa kaikki tilttaa ja jos läksyt ovat vielä kädessä ne katoavat bugisesti ja jäävät tekemättä… Ja sitten arvosanat laskee ja sosiaalitantta uhkailee.
Oh my…. Nyt on nuorella herralla aika isot tavoitteet.
Aina saa unelmoida
Mikä ilme Saanalla!
Miro on aina Miro… Tai siis romantiikkasimit ovat aina mitä ovat.
Uujea, luonnolliset matchit :3
Yläkerran aulaan tuli tavallistakin enemmän ruuhkaa. Simit eivät mahtuneet portaisiin, tai portaista ylätasanteelle… Seurauksena hulvatonta bugitusta XD
Vähän alkoi jo huolestuttaa, mutta kyllä kaikki löysivät paikkansa ja jalatkin oikenivat….
Jeejee Miro pääsi uran huipulle.
Läksyt muussiksi. Taas kerran saa yhden kissasukupolven opetuttaa tavoille...
Jeejee random footbagiringit jotka kerää just ne simit joita tarvitset kohtaukseen…
Ennustajaeukko sattui paikalle niin testailin vähän mitä matcheja Inarille tipahtaa. Ekaksi reppureissaaja noup.
Sitten kiintoisa tapaus…
Mutta vain selkäpuolelta :I No thanks kivinaama
Mutta tämä NPC sen sijaan voisi tulla vielä sukuun… Paitsi että legacy on loppumaisillaan. Too late.
Kiva yrittää kuvaukset kun eräs kävelee itsensä jumiin johonkin ihme nurkkaan : (
Välillä meinasi olla liikaakin NPC:eitä lentokentälle… Ja ihan dorkan näköisia suoraan sanottuna, jotka ei mitenkään sopisi kohtaukseen.
Jotenkin Elisabetin äiti ei tule toimeen kenenkään kanssa, aina tällainen ilme ja riitelee keskusteluissa niin yritä siinä nyt taas kuvata :/
Ohhoh, miten nuo lipokkaat käyttäytyvätkin noin hienosti.
Tiedesimit on helppo pitää iloisina – susia ramppaa tontilla koko ajan.
…ja onpas Petra nyt buginen. Tuo tavoite rullaantui itsekseen huh. Toivottavasti peli pysyy koossa nämä viimeiset hetket eikä korruptoidu…
Mitä olisi osa ilman edes yhtä pientä käsi läpi kehosta bugia.... Teen näistä varmaan jonkun kokoelman legacyn lopuksi.
On tuo ihmenaisen lähtöanimaatio hölmö... Juuri Sims 2:n liian sarjakuvamaisista tms. puolista en ole ikinä tykännyt, ja Sims 4 vaikuttaa olevan pelkkää sitä, joten en taida koskea ikinä siihen pitkällä tikullakaan. Toisaalta niin luulin SIms 3:sta ja on sitä tullut kerran jos toisenkin pelailtua... Mutta kun pelin ja 10 lisäosaa sai Steam alesta halvalla niin täytyihän sitä...
Kommentit