Jalavat täyttävät juuri tänään 10 vuotta. Ja tässä tätä viedään, viimeistä osaa. Aika uskomaton fiilis. Ei tätä ymmärrä. Käsittämätön.

Niin kuin on tämän osan pituuskin, jotain 2,5 kertainen (viimeaikaiseen) normaaliin verrattuna. Ja ensin kun ajattelin, että riittääköhän näistä viimeisistä suunnitelmista vielä materiaalia tarpeeksi yhteen osan puolikkaaseen, että olisikohan pitänyt jättää kokonaiseksi osaksi tämä. Noh, aika nopeasti kävi ilmi että nope, ei huolta, kyllä riittää. Mutta tuntui, että nämä pitää kertoa kerralla, eli valmistakaa istumalihaksenne.

Noin vertailun vuoksi, normaalisti lisämokineen kaikkineen osissa on ollut max 300 kuvaa, nyt on 650. Tekstiä on ollut max 30 Wordin sivua, nyt on 50.

Lukemisen intoa, vaikka useammassa lukupätkässä... vielä kerran.

Hyvää syntymäpäivää, Jalavat.

 

 

 

******

Maria ja Miro olivat vielä hereillä, kun puhelin soi. Maria kiirehti vastaamaan siihen, jotta jokin aika sitten nukkumaan menneen Niklaksen ja Elisabetin uni ei häiriintyisi turhia enempää. ”Olen, Maria, kyllä?” Maria vastasi heti varuillaan, kun vieras kyseli vakavalla äänellä. Varovaisuus muuttui aika pian joksikin muuksi tunteeksi, joka sai puhujan äänen tuntumaan kaukaiselta kuminalta ja puhelimen tärisemään kädessä.

”S-selvä, kiitos tiedosta…” Maria sopersi lopuksi puoliautomaattisesti, kun soittaja oli saanut kerrottua, mitä oli tapahtunut, ja mitä tapahtuisi seuraavaksi.

Hetken seinää tuijotettuaan Maria poimi puhelimen otteeseensa paremmin ja soitti toiseen numeroon, Inarin numeroon, ja nosti puhelimen korvalleen. Puhelimen hyödytön hälytys ei onnistunut hukuttamaan alleen juuri soittaneen poliisin sanoja, jotka tuntuivat kiertävän kehää kuin rikkinäisessä nauhurissa Marian päässä. Ja kun luuri aina vain tuuttasi tyhjää, se tipahti Marian kädestä.

”On syttynyt tulipalo… Löytynyt kaksi uhria alakerrasta, sammutustyöt ja tutkimustyöt jatkuvat, yläkerta romahtanut… Tieto teille nyt ennemmin kuin aamun uutisista… Hammaskartoista…” Ja sen enempää Maria ei kestänyt edes päässään kerrata, vaan aloitti alusta.

”Maria, mitä on tapahtunut? En ole tuntenut tuollaista tunnetta sinulta sitten…” Miro ilmestyi ihmettelemään olohuoneen oviaukkoon loputtomalta tuntuvan ajan kuluttua, vaikka oikeasti oli täytynyt kulua vain hetki. Miron oli täytynyt heti tuntea Marian hätä, joka oli aivan kuin silloin, kun Tero oli kuollut.

”On syttynyt tulipalo, sanoivat, enkä saa Inaria kiinni”, Maria selitti kuristuneella ja hiljaisella äänellä. Silloin vuosia sitten Miro ei tiennyt muuta kuin hajota itsekin. Mutta se oli silloin, ja nyt Miro tiesi olla vahvempi. Mies sulki tärisevän ja kalpean Marian syliinsä, vaikka sama tunne repi nyt hänenkin sisintään.

”Pitäisikö meidän… Kuulen, että Maria itkee”, Elisabet kuiskasi tärisevällä äänellä. Mutta sitten Niklas jo asteli alakertaan kädet jääkylminä ja nihkeinä ja sydän hakaten. Molemmat olivat yrittäneet kääntää vain kylkeä puhelimen herätyksen jälkeen, mutta ei tarvinnut osata lukea tunteita, jotta olisi poiminut puhelua seuranneen oudon ilmapiirin ja etäisen puheen hälyttävän sävyn.

Sitten tunteiden tulvasta ja kyynelistä ei meinannut tulla talossa loppua. Yö eteni ilman, että kukaan kuvittelikaan tarttuvansa unen rauhaan, tai löytävänsä rauhaa enää mistään. Inari ja Miriam olivat kuolleet.

”Tiedätkö, kun silloin kun Tero kuoli, keksin kaikkea jossiteltavaa, minkä olisin voinut tehdä toisin ja ehkä estää sen. Mutta nyt… En keksi mitään puoliksikaan järkevää. Inari kulki omia teitänsä ja pyysi apua kun sitä oikeasti tarvitsi. Ja… Hänhän… oli onnellinen, lopulta”, Maria totesi ääneen, kun ensin oli ollut pitkään hiljaista. Miro ynähti myöntävästi. Maria ja Miro olivat istuneet pitkään aikaan sillä tavoin sylikkäin, Miro silitellyt Marian olkaa, Maria sivellyt Miron käsivartta. Hakien turvaa ja lohtua toisen läsnäolosta. Jokainen puheenvuoro tuntui terävältä ja äkkinäiseltä siinä oudon rauhallisessa yhdessäolon hiljaisuudessa, mikä seurasi, kun suuret tunteet olivat ehtyneet turtaan väsymykseen.

”Mutta miksi… Sitä kysyn”, Miro vuorostaan vastasi karhealla äänellä. Yksinäinen kyynel vieri miehen poskelle. Maria laski päänsä vasten Miron rintaa, mutta ei tehnyt sitä ajoissa, sillä kyyneleet tarttuivat ja pian naisen jo valmiiksi kostean tahmaisilla poskilla virta taas kävi. Miten niitä oikein riittikin.

”Sentään me voidaan itkeä, toisin kuin pari sukupolvea taaksepäin”, Maria totesi tukkoisella äänellä, ja Miro nyökkäsi. Kaksoset eivät olleet välittäneet lainkaan käyttää energiaa puheidensa varomiseen, eikä niitä olisi kukaan muu kuunnellutkaan.

Jossain alkuvaiheessa Niklas oli mukamas ollut menossa keittämään kahvia, mutta kunhan kahvi oli tippumassa, eivät ajatukset ja tunteet pysyneet kurissa. Jalat menivät alta, ihan niin kuin silloin Nikon kuollessa. Onneksi nyt oli Elisabet lähellä. Koska silloin se oli ollut… Inari.

”Pitäisiköhän meidän yrittää mennä takaisin petiin?” Elisabet yritti, kunhan pitkään oli istuttu ja puhuttu ja itketty yhdessä ja tunteet alkoivat jättää turtumuksen lisäksi väsymyksen jälkeensä.

”Joo… Ehkä”, Niklas mutisi. Mutta kun Elisabet alkoi mukamas nousta, Niklas puristi tämän lähemmäs itseään äkisti.

”Niklas?” Elisabet kysyi vähän säikähtäneenä.

”No kun… Ensin Niko ja sitten Inari ja Miriam… Mä en pysty tähän enää jos säkin nyt…” Niklas selitti värisevällä äänellä.

”Hei, rauhoitu”, Elisabet pyysi topakasti samalla kun vääntäytyi kääntymään ympäri Niklaksen otteessa. Elisabet tunsi kuinka Niklasi tärisi hänen käsiensä alla. Miehen ruskeat silmät olivat suuret ja pelokkaat. Ei ollut reilua, tämä kaikki mitä Niklakselle oli tapahtunut, mutta Elisabet olisi nyt tässä tukena ja tekisi kaikkensa, jotta Niklas ei enää ikinä pelkäisi noin.

”Ei tule tapahtumaan. Mä en voi luvata etten ikinä jättäisi sua, mutta ihan äkkiä se ei todennäköisyyksien mukaan tapahdu. Ja vaikka jotain kävisikin”, Elisabet piti pienen tauon, kun Niklas ynähti ahdistuneen kuuloisesti, ja Elisabet silitti tämän poskea hetken rauhoittavasti, ”niin sulla on kuitenkin vielä paljon tässä maailmassa, tiedät kyllä”, Elisabet lopetti ja hymyili rauhoittavasti. Elisabet saattoi helpottuneena nähdä, kuinka Niklas kertasi naisen sanoja. Maria, Miro, ja Petra ja ehkä Pekkokin kävivät tämän mielessä, ja Niklas vastasi Elisabetin hymyyn omallaan. Nykivällä, pienellä vaisulla hymyllä, joka oli kuitenkin hyvä alku. ”Mitä mä tekisin ilman sua”, Niklas huokaisi ja halasi Elisabetin keskivartaloa.

Silloin ovikello soi, ja Niklas hätkähti ja Elisabet kuuli, kuinka Maria huudahti säikähtäneenä. Talossa oli ehtinyt olla pitkään hiljaista ja vaisua.

”Voi nyt helvetin saatana, mä käyn katsomassa”, Elisabet ärähti vähän itsekin säikähtäneenä. Kuka kehtaa keskellä yötä pilailla ja häiritä tätä perhettä juuri nyt? Niin Elisabet ajatteli ensimmäiseksi samalla, kun liukui hämmentyneen Niklaksen otteesta pois. Tämä ei ollut kuullut niin rajua kielenkäyttöä Elisabetilta vielä ikinä.

Elisabet pysähtyi hätkähtäen eteiseen. Ovi oli auki. Ovikello olikin kuulostanut vähän oudolta. Jonkun oli täytynyt avata ovi ensin hyvin hiljaa ja sitten painaa vasta ovikelloa, jonka ääni kaikui eri tavalla avoimen oven eteisessä tavalliseen verrattuna.

Mutta ennen kuin Elisabet ehti takertua avonaisen oven mysteeriin enemmän, hän näki jonkin pienen vilahtavan kuistilla oviaukossa ja kuuli tutunoloisen äännähdyksen. Nainen asteli hitaasti lähemmäs. Taempana Niklas nousi hitaasti seisomaan.

”Miriam?” Elisabet lausui epävarmasti.

Ja tyttö nosti katseensa nimensä kuullessaan ja alkoi kurottaa pienillä käsillään kuin tahtoen syliin. Hymyileväisenä, ehkä vähän jonkin mustan noen tai mudan tahraamana, mutta ennen kaikkea elossa.

”Miriam!” Elisabet toisti häkeltyneenä ja kovemmalla äänellä.

”Todellako? Miten…” Niklas yhtyi ihmetykseen. Lämpö ja helpotus vyöryivät miehen ylitse. ”Onko Inarikin…?” Niklas kysyi heti ensimmäisenä.

”Ei! Tai siis, en tiedä miten Miriam on täällä, mutta… Miriam on täällä?” Elisabet totesi vähän sekavasti hämmästyksissään. Niklaksesta tuntui ristiriitaiselta. Miriam olikin kunnossa, mutta Inaria ei näkynyt… Mutta mistä sitten oli kyse? Joka tapauksessa, ennen kuin siskon menetyksen suru ehti taas lamauttaa, mies kiirehti auttamaan Elisabetia nostamaan Miriamin syliin. Elisabet ei ollut kovin tottunut lasten käsittelijä ja kaikenlisäksi hämillään.

Miro ja Maria ponkaisivat ylös heti, kun Elisabet ensimmäisen kerran lausui Miriamin nimen kysyvästi. Ennen kuin vaaleaverikkö toisti nimen, Maria tarttui Miroa kädestä ja kaksoset ulottivat aistinsa kauemmas, yli ihmisten kyvyn, ja havaitsivat Miriamin todella olevan heidän ovensa takana. Samoin kuin Inari aikoinaan… Ja nyt Inaria ei kuitenkaan ollut missään lähettyvillä.

”Maria?” Miro kysyi ymmällään, kun mies ei päässytkään liikkeelle. Samoin kuin Niklas, hän ei ollut aikonut antaa Inarin puuttumisen lannistaa itseään liikaa, vaan suunnata iloitsemaan Miriamista. Mutta Maria pysyi paikoillaan pitäen tiukasti kiinni Miron kädestä hyvin keskittyneen näköisenä. Miro ei kysynyt mitään lisää ääneen vaan antoi Marian keskittyä. Miro tunsi, että Maria ammensi heidän perimänsä kyvystään enemmän kuin aikoihin. Tavalla, jolla Miro ei enää uskonut itse pystyvänsä. Maria oli kuitenkin heistä enemmän joutunut käyttämään sitä viime aikoina… jos nyt Petran vaaratilanteen kissanpennun kanssa saattoi laskea viimeaikaiseksi tapahtumaksi.

”Elias”, Maria sitten totesi ääneen ihmeissään. Miro jännittyi. Hän oli väittämäisillään vastaan. Eliaksesta ei ollut näkynyt tai kuulunut aikoihin. Ja mitä se muka nyt täällä tekisi. Mutta Marian ilme oli hämmästyksen alla varma.  Ja kun Miro sitä mietti… Jonkun oli täytynyt Miriam heille tuoda. Miro kuvitteli Marian ajatusten juoksevan samoja ratoja.

”Sen täytyi olla Elias”, Maria sanoi ääneen vakuuttuneena. Miro nyökkäsi. ”Ei niin kovaan ääneen, eteisessä… Mihin sinä nyt?” Miro joutui alun kuiskuttelun jälkeen älähtämään, kun Maria lopulta irrotti otteensa ja suuntasi vauhdilla kohti eteistä.

Sillä aikaa Niklas ja Elisabet olivat yhdessä tuumin tohkeissaan hieroneet ja taputelleet Miriamin lämpimäksi ja todenneet tytön olevan kunnossa. ”Niin, Niklas tässä, joo muistat sinä. Ja Elisabet. Me… Me pidetään sinusta oikein hyvää huolta”, Niklas vakuutti tytölle, joka hymyillen ja vähän sanoja tapaillen selkeästi tunnisti huolehtijansa. Niklas loi kysyvän katseen Elisabetiin välissä. Nyt kun Inaria tai Ottoa ei enää ollut, ja Maria ja Miro alkoivat olla vanhanpuoleisia pienen lapsen vanhemmiksi, he varmasti ottaisivat Miriamin hoitaakseen. Maria, Miro, Niklas ja Elisabet kyllä keskenään saisivat sen toimimaan ja Miriam saisi olla perheen kanssa. Niklas oli varma siitä.

Mutta Elisabet vastasi hymyyn hieman vaisusti. Hän halusi perheen, Niklaksen kanssa, siksi hän oli palannut ja oli täällä nyt. Mutta jossain vaiheessa, kun kaikki muu olisi täysin selkeää ja varmaa. Sellaiset asiat kuten työ, jäisivätkö he varmasti pitämään tätä taloa, matkustaisivatko he vielä jonnekin, ja vähän kutkutti voisiko jotain pientä esiintymiskeikkailua vielä tehdä niin, että Niklas tulisikin mukaan… Tämä meinasi tuntua nopealta ja ahdistavalta – mihin he olivat oikein ryhtymässä? Mihin Elisabet oli lupautumassa?

Kuin aistien epävarmuuden Miriam ynähti tyytymättömänä ja keräsi Elisabetin yöpaitaa nyrkkiinsä, kuin roikkuakseen kiinni.

”Ei hätää, me ollaan tässä, pieni rakas”, Elisabet rauhoitteli pehmeällä äänellä. Ehkä tämä ei mennyt niin kuin Elisabet oli suunnitellut mielessään, mutta hän olisi joka tapauksessa valmis ja tekisi mitä voisi. Hän rakasti näitä kaikkia, Niklasta, Miriamia, Mariaa ja Miroa, ja he häntä niin, että kaikki loksahtaisi varmasti kohdilleen ja Elisabet olisi onnellinen. Ja ennen kaikkea Miriam, sillä Elisabet tiesi nyt jo aivan varmasti, että halusi tarjota Miriamille kaiken mitä ikinä voisi, pienelle raukalle orvolle. Niklas nyökkäsi mielissään, kun näki Miriamin ja Elisabetin syleilevän toisiaan.

Sitten Maria ja Miro riensivät heidän ohitseen. Ennen kuin Niklas ehti kysyä mitään, Miro pyysi: ”Miriam on varmasti ainakin vaatteiden vaihdon tarpeessa, yläkerrasta löytyy varmasti jotain teidän vanhoja voitteko huolehtia? Kiitos.” Niklas ja Elisabet eivät osanneet muuta kuin totella lauhkeina.

-----

”Elias!” Maria huusi yöhön. Miro väänteli hetken käsiään jäljessä. Mies näki avoimesta ovesta, kuinka Niklas ja Elisabet olivat täysin keskittyneitä Miriamiin, ja veivät tämän syvemmälle taloon. Pois ikkunoiden luota. Miro veti henkeä ja asteli Marian luokse samalla, kun tämä toisti huutonsa vähän kauempana pihalla.

”Kuule, jos Elias haluaisi olla vielä kanssamme tekemisissä, hän olisi itse jäänyt odottamaan. Ja vaikka Niklas ja Elisabet eivät mitään huomanneetkaan, joku naapuri saattaa kuulla”, Miro huomautti varuillaan. Maria ei vaikuttanut kuuntelevan. Nainen haravoi katseellaan pimeää puistikkoa.

”Tuolla!” Maria ilmoitti ja lähti nopeasti astelemaan osoittamaansa suuntaan. Miro ei ollut nähnyt mitään, mutta ehkä ei Mariakaan. Elias oli kirkkaasti havaittavissa sillä toisella tavalla, kun vähän keskittyi nojaamaan sellaiseen puoleen, jota ei ollut huomioinut vuosiin.

”Elias, odota!” Maria huusi kirkkaalla äänellä yöhön pysähdyttyään, kun vaimeasti kuuluneet askeleetkin pysähtyivät. Miro seurasi perässä ja huomasi odottavansa jännittyneenä samalla tavalla. Maria värisi taas, kuin juuri sen kauhean puhelinsoiton jälkeen. Miro melkein laski rauhoittavasti käden tämän olalle uudestaan, toivottavasti Maria nyt jaksaisi tämän kaiken.

”Kai sitä täytyy, ei voi töykeä olla…” Elias mutisi mielessään, kun kääntyi ympäri. Oma vika. Hän ei muistanut miten ihmeen hyvin Maria ja Miro pystyivät yhdessä hyödyntämään näitä kykyjä.

”Elias, sinähän… et ole muuttunut yhtään”, Maria tokaisi vähän takeltelevasti. Se ei ollut mikään kohteliain tervehdys, mutta nainen ei ehtinyt estää itseään hämmästelemästä ja päätti vain jatkaa loppuun aloitettuaan.

”Totta”, Miro säesti.

”Niin. Kun te taas, Miro, Maria… Kuulen äänestänne”, Elias totesi kierrellen.

”Paitsi…” Maria jatkoi epävarmana. Jotain oli muuttunut.

”Se merkki?” nainen kysyi epävarmana ja viittoili nenänvartensa seutuville muistamatta heti, että Elias ei tietenkään näkisi elettä.

”Aivan. Olen nyt omillani, lähes lainsuojaton, kun päätin puuttua asioiden kulkuun. Se… rikkoi tiettyjä sääntöjä ja en voi palata enää sinne mistä tulin”, Elias selitti, kun kuitenkin ymmärsi, mihin Maria viittasi.

”Sinä pelastit Miriamin! Kiitos, anteeksi, siitä minun olisi pitänyt heti ensimmäisenä kiittää! Ja tervehtiä! Mutta… kiitos!” Maria hätkähti latelemaan kiusaantuneena ja oli samalla helpottunut, kun sai käännettyä puheenaiheen johonkin selkeämpään. Hän tai Miro kumpikaan eivät tienneet, missä Elias oikein liikkui nykyään, eivätkä olisi ehkä voineet, tai saaneet, ymmärtää.

”Kiitos”, Mirokin tarjosi väliin, mutta antoi vähän ujosti Marian hoitaa muuten puhumisen. Jotenkin Eliaksen läsnäolo sai Miron tuntemaan itsensä pieneksi.

”Niin tein”, Elias vastasi, mutta ei tarjonnut mitään mistä jatkaa. Itse asiassa Elias kääntyi vähän lähtösuuntaansa kärsimättömän oloisena.

”Miriam tulee olemaan turvassa ja rakastettu luonamme. Olet tehnyt jo niin hirmuisesti, että sinun ei tarvitse enää huolehtia tästä eteenpäin. Ellet tietenkin niin itse tahdo”, Maria kiirehti vakuuttelemaan. Elias kallisti päätään ilmiselvästi ymmällään.

”Me pidämme Miriamista nyt huolen, kun…” Marian ääni katosi surumieliseen ynähdykseen, todellisuus oli vaikea sanoa ääneen näin tuoreeltaan. Nyt, kun Inari oli kuollut.

”Kun?” Elias kysyi ymmällään, mutta ei saanut enää vastausta, kun Maria kumartui pyyhkimään pari karannutta kyyneltä pois, ja Miro puristi tämän olkaa lohduttavasti.

”Miksi olette yhä noin surullisia? Miriam on turvassa”, Elias totesi kummissaan. Miro näki, kuinka Maria jännittyi. Miroa itseään kylmäsi jotenkin. Hän ei muistanut Eliaksesta paljonkaan, mutta tämän eleet, sanat, äänenpainot, kaikki tuntui vieraalta… ja kylmältä. Elias katsoi huomattavasti Marian ja Miron ohi puhuessaan näille, sokeuttaan tietty, mutta jotenkin enemmän kuin ennen. Outo, painava hiljaisuus venyi, jonkun pitäisi sanoa jotakin.

”Kuulkaa, minun pitää jatkaa Inarin luokse. Hän ei…” Mutta Eliaksen täytyi tuntea tunteiden muutos ja ilmapiirin nytkähdys.

 ”Ette tienneet, että Inari ei ollut siinä talossa?”

”Poliisit soittivat…” Miro totesi hölmistyneenä, mutta pudisti vain päätään lopulta.

”Inari on elossa?” Maria vain henkäisi, kun ei pystynyt rekisteröimään Eliaksen jälkimmäistä kysymystä tai Miron sanoja.

”On. Mutta…” Enempää Elias ei päässyt sanomaan.

”Kiitos! Kiitos…” Loppu Marian puheesta katosi helpottuneiden nyyhkäysten sekaiseksi soperrukseksi. Elias seisoi jähmettyneenä Marian syleilyssä. Miro seisoi kauempana kädet velttoina sivulla roikkuen, hölmistyneen helpottunut hymy kasvoillaan. Voi luoja, joku saisi tulla nyt pitelemään häntä vuorostaan olasta vakauttavasti. Tässä oli menty sen verran rajua tunteiden vuoristorataa. Mutta leveä hymy nosti miehen suupielet korkealle. Tietenkin loistavan uutisen johdosta, mutta näky hänen edessään oli myös hassu. Elias oli tainnut unohtaa, miten halataan, kunnes kädet kankeasti hakeutuivat paikoilleen.

”Tietenkin. En antanut minkään estää minua toimimasta, kun huomasin, mitä oli tapahtumassa ja olin tarpeeksi lähellä voidakseni tehdä jotain”, Elias vastasi. Marian sekä Miron mieleen nousi liuta kysymyksiä, mutta toisaalta taas tunne, että olisi ehkä kaikille parempi, jos he tietäisivät mahdollisimman vähän Eliaksen liikkeistä nykyään.

”Mutta sanoit, että olet jatkamassa Inarin luokse. Onko Inari kunnossa?” Maria sai kerättyä itsensä niin, että tarttui taas Eliaksen puheisiin.

”On, ainakin nyt. Tai siis…” Maria värähti, kun Elias tuntui lukevan hänen ajatuksiaan. Ainakin nyt? Oliko Inarilla jokin hätänä tämän kaiken aikaa? Mutta Elias luki vain Marian tunteita.

”Tarkoitan, että Inari ehti nähdä talon tulessa sen jälkeen, kun olin käynyt siellä. En ensin tiennyt lähteäkö hänen peräänsä vai jatkaa tänne. Mutta minun piti saada Miriam turvaan ja lämpimään, ja paransin meitä molempia kaiken aikaa. Sitten tunsin, että Inari rauhoittui ja löysi jonkin uuden tarkoituksen ja suunnan itselleen. Tämä talo jatkoi sillä aikaa suremista. Tulin siis tänne ensin. Ja jatkan Inarin luokse, mutta ei ole niin kiire, ettenkö olisi jäänyt vielä juttelemaan”, Elias selitti, ja hymyili lopuksi toispuoleisesti. Ensimmäistä kertaa sinä iltana. Maria nyökkäsi selitykselle.

”Emme voi mitenkään tietää, mitä kävit läpi käytännössä tai mitä nämä ratkaisut merkitsevät sinulle. Mutta me olemme loputtoman kiitollisia, ja haluamme vuorostaan auttaa, jos mahdollista. Kun Miriamin pelastaminen vaati sinulta niin paljon, niin lainaa meiltä voimia saada Inari kiinni pian, ja jatkaa sen jälkeen matkaasi minne se viekin”, Maria tarjosi ja vilkaisi puhuessaan lyhyesti Miroa. Mies hymähti myöntävästi. Se olisi vähintä, mitä he voisivat vuorostaan tehdä.

”No… Pienet temput käytännössä se vain vaati. Mutta jos olette varmoja”, Elias huokaisi ja otti tarjouksen vastaan. Mies kuulosti siltä, että oli todella sen tarpeessa, vaikka halusikin osoittaa tekevänsä sen vähän vastahakoisesti.

”Täysin varmoja”, Maria vakuutti, ja otti Eliaksen käden omiensa väliin kunhan Miro oli saanut laskettuaan omansa varmasti Marian olalle ja sormet vasten kaulan paljasta ihoa. Sitten Maria rypisti kulmiaan arvostelevasti. Eliaksen käsi oli aivan kylmä. Mitään sellaista hän ei muistanut Saagasta tai Eliaksesta. Mutta nyt siihen virtasi lämpöä tilalle ja Maria oli entistä iloisempi siitä, että oli rynnännyt Eliaksen perään ja Miro oli luottanut häneen niin kuin aina ennenkin.

”Ole kiltti ja pyydä Inaria soittamaan meille kunhan pystyy”, Maria lisäsi kiireesti. Kohta hän ei varmaan pystyisi enää puhumaan. Elias nyökkäsi ja hymyili leveästi. Tämän oli selkeästi nyt helpompi ja rennompi olla. Väsymys ja etenkin kipu – sen takia Eliaksen oli täytynyt olla niin kylmän ja jäyhän oloinen.

”Nähdäänköhän me Eliasta enää ikinä?” Miro kysyi kunhan uskoi saaneensa sen verran voimia takaisin. Ääni tuli edelleen lähinnä ohuena kuiskauksena.

”Ehkä. Mutta ei se mitään”, Maria totesi lyhyin puuskauksin, mutta väläytti hymyn olkansa yli Mirolle. He olivat molemmat kunnossa, väsyneitä vain.

”Mennään sisälle. Inari voi soittaa muutenkin kohta. Toivotaan vain etteivät Niklas ja Elisabet ole selitystä vailla, muuten kuukahdan…” Miro murahti kun auttoi Marian ylös. Tämä loi vielä viimeisen katseen kohtaan pusikossa, jonne Elias oli kadonnut. Jättänyt kotinsa luultavasti viimeisen kerran.

*****

Niin mitä se Eliaksen ihan pienet temput vaatinut suoritus oli?

Myöhemmin palosyyntutkijat pystyisivät päättelemään, että palo lähti liikkeelle makuuhuoneesta. Yöpöydällä pikkulautasella oleva tupakantumppi ei ollut sammunut kunnolla, ja kun kaikki talon asukkaat nukkuivat, liian likelle päätynyt verhon reuna syttyi tuleen. Vahva juopumustila piti huolen siitä, että makuuhuoneessa yöpyjät eivät ehtineet herätä, kärsiä, tai pelätä, ennen kuin palokaasut koituivat näiden kohtaloksi. Palohälytin havahtui huutamaan käheästi vasta siinä vaiheessa – patteria ei ollut muistettu vaihtaa ajoissa.

Mutta vaikka makuuhuoneessa olijoille tuosta hälyttimestä ei ollut enää apua, joku kuuli sen. Joku, joka ryntäsi vähän haparoiden, mutta lainkaan epäilemättä kohti asuntoa, jonka makuuhuoneen ikkunat olivat hetki sitten räjähtäneet ulospäin kuumuudesta.

”Aika loppuu kesken”, Elias ajatteli epätoivoisesti heti päästyään sisälle. Kuumuus ympäröi joka puolella, ja savu sai hänet yskimään heti rankasti. ”Portaat, missä…” Elias mutisi ääneen. Olisi vain minuutista tai kahdesta kiinni, kun asunnon alakerta leimahtaisi yhdeksi liekkimereksi. Elias riuhtaisi itsensä liikkeelle ja hetken seinänviertä pitkin edettyään ja tunnusteltuaan kompastui ensimmäiseen portaaseen. Sitten askeleisiin tuli taas vauhtia ja varmuutta.

”Hyvä, ovi on kiinni. Voin vielä auttaa täällä”, Elias mietti helpottuneena.

”Hei, Miriam. Tulin viemään sinut turvaan. Ja parannan sinut myös kohta, otan tuon ikävän savun kuristuksen pois”, Elias selitti savun ja kuuman käheyttämällä, mutta rauhallisella äänellä lapselle, joka ei vastannut tai vastustellut. Itse asiassa Miriam nuokkui lähes täysin velttona tajunnan rajamailla vieraan otteessa. Savu oli ehtinyt jo yläkertaan ennen liekkejä.

”No nyt alakertaan ei voi enää mennä”, Elias puuskahti, kun tunsi kuumuuden kasvoillaan melkein pahemmin kuin poltteen keuhkoissaan.

”Et tule pitämään tästä yhtään sen enempää kuin minäkään, mutta pidä kiinni ja yritä kestää.”

Räjähdystä ei enää erottanut siinä vaiheessa muun tulen rätinän ja palavan talon paukkeen alta.

”Ai helv…” Elias kirosi hypättyään maahan, mutta sanat keskeytyivät raastavaan yskänpuuskaan. Suussa maistui veri, ja sama lämmin valui nenästä. Kunhan Elias oli saanut taas hengityksen kulkemaan ja vakuuttui siitä, ettei kaatuisi rähmälleen lapsen päälle, hän nousi vaitonaisena ylös.

”Ehkä parempikin etten…” pientä köhimistä välissä ”…jatkanut tuota rumaa sanaa loppuun nyt kun olet enemmän taas valppaana”, Elias totesi Miriamille, joka oli herennyt katsomaan ympärilleen. Ja sitten lapsi alkoi itkeä. Ensin säikähdystään, mutta sitten sävy muuttui. Lapsi itki selvästi kivusta ja köhi välissä.

”Tiedän, että sattuu, mutta kohta helpottaa…” Elias lohdutti karhealla äänellä lähtiessään kävelemään kauemmas palavasta talosta. Aavistuksenomainen valo seurasi mukana, ja lapsen itku lakkasi. Mutta askeleet kävivät raskaammiksi ja haparoivimmiksi sitä mukaa kun Miriam rauhoittui. Elias riisui tulesta kärventyneen takin mennessään ja jätti vain läjäksi maahan välittämättä mistään muusta kuin liikkeellä pysymisestä.

Lopulta pakon edessä Miriam laskettiin hallitusti alas nurmelle, mutta sitten Elias rymähti naamalleen nurmelle, kun yritti itse samaa. ”No niin, ja nyt mun pitää vielä parantaa itseäni. Tästä ei tule muuten mitään tätä menoa”, Elias mutisi kähisevin sanoin, joista kukaan ei olisi saanut enää selvää samalla kun kääntyi vaivalloisesti selälleen. Rahinan saattoi kuulla miehen keuhkoista tämän haukkoessa happea palaneisiin ilmateihin. ”Jos Markuksesta tuntui puoliksikaan tältä suuren osan elämästään, niin en voi kuvitella miten se jaksoi…” Elias mietti ja naurahti vähän katkerasti. Sekin päättyi yskän puuskaan. Sitten Elias sähähti kivusta ja piteli kasvojaan. Miriam inahti säikähtäneenä, mutta Elias ei huomannut sitä purressaan hampaita yhteen. Merkki paloi pois. ”Kumman kauan niillä kestikin havaita syrjäreittini”, Elias mietti kunhan ajatus taas kulki. Nyt hän olisi omillaan. Mutta ei se mitään, tämä oli tietoinen valinta ja teko. Mutta entistä enemmän särki ja väsytti, merkki oli taatusti jättänyt jälkeensä jotain lisäparannettavaa.

”Ei hätää, Miriam, kohta mennään, pitää kertoa sinusta muille… Ihan kohta, odota kiltti siinä…” Elias jatkoi rauhoittelevasti vaisulla äänellä, kun se alkoi taas jotenkuten kulkea ja Miriam alkoi kitistä tyytymättömänä. Tätä varmasti väsytti ja alkoi palella. Mutta sama vaivasi Eliasta, ja tämän oli vaikea pitää silmänsä auki.

Lopulta Eliaksen ote todellisuudesta herpaantui toviksi. Maria oli oikeassa kiitellessään Eliasta niin vuolaasti. Ei kyseessä ollut pikkujuttu. Onneksi Miriam oli kiltti tyttö ja kuunteli Eliasta ja jäi vain viereen tavoittelemaan sadepisaroita, kun ei saanut mieheltä enää mitään huomiota. Samalla vähän kauempana Inari riehui poliisin otteessa palavan talon edessä ja lähti jo juoksemaan pois, jolloin Elias joutui hankalan valinnan eteen.

*****

Sillä aikaa, kun Elias vielä oli vasta juuri havahtunut ja tuskaili valinnan edessä minne suunnata Miriamin kanssa, Inari juoksi rinta ja kaikki särkien tuskasta ja väsymyksestä. Ennemmin siitä ensimmäisestä. Edessä seuraavassa kadunkulmassa odotti valaistu leikkipuisto, jossa näytti olevan ihmisiä. Inari ei halunnut suunnata sinne. Muuten joku voisi sanoa hänelle, että se kaikki oli todella totta, tämä tapahtui ja tästä ei herättäisi. Inari kääntyi siis synkkään metsikköön kadulta.

Mutta pimeässä metsässä kyyneltulvan sumentaman näön kanssa ei juoksemisesta tullut mitään. Pian Inari kompuroi askelissaan johonkin kantoon, kiveen tai käpyyn ja kaatui rähmälleen maahan.

Ja jäi siihen. Hetken, tovin, ikuisuuden Inari itki ja painoi kasvojaan karheaan neulasmattoon ja puristi sitä käsiinsä, mutta mikään ei hukuttanut tuskaa alleen tai vienyt siltä edes terää. Lopulta ääneen parkuminen ja huutaminen laantuivat nikotteluksi ja siitä vielä lisää satunnaiseksi niiskutukseksi. Jossain siinä lomassa puhelin soi ja tärisi taskussa, mutta sen hälytys ei ollut riittävä ravistelemaan Inaria mitenkään kiinni todellisuuteen.

Inari kääntyi ympäri ja pyyhki vähän kariketta kasvoiltaan. Oma käsi, kosketus kasvoilla ja kaikki tuntui turralta ja vieraalta. Tunteetkin. Voiko tämä olla totta, onko tämä totta. Taisi se olla, kun ei ollut jo herännyt. Mutta mikä tässä, mikä oli totta, tässä todellisuudessa, oli enää sellaista mikä saisi tämän turtumuksen tuntumaan yhtään miltään muulta? Tätäkö se nyt vain olisi kaikki loppu aika?

Taivas oli kirkas. Inari ei ollut pitkään aikaan ollut missään, missä tähdet näkyisivät niin saati pysähtynyt katselemaan niitä. Nyt ne olivat ainoat, mitä Inari näki ja mihin hän sai ajatuksensa keskitettyä. Tekiköhän joku juuri nyt jossain samoin? Näki samat tähdet?

Vaikka Viola?

Kun oli aivan tyhjä ja loppu, Inari ei nostanut suojamuureja niin kuin tavallisesti, kun hänen ajatuksena ajautuivat Violaan. Kun tavallisesti se meinasi nostaa vain harmitusta ja epävarmuutta pintaan. Mutta nyt tuon kaiken kurjuuden keskellä Violan ajatteleminen saikin jotain lämmintä heräämään. Kaipuun, muistot, tunteet. Ja jotain uuttakin, kun tulvaa ei nyt tyrehdytetty.

Nuorena Inari oli vain tyytynyt siihen, että ei saisi enää mitenkään yhteyttä Violaan. Sellainen oli vanhempien mahti alaikäistä lastaan kohtaan. Viola oli ollut vähän liian kriittisen nuori. Ja liian vanhempiensa taivuteltavissa ja halusi miellyttää näitä. Eikä Inari voinut syyttää Violaa siitä valinnasta.

Mutta aikaa oli kulunut, he olivat nyt pitkälle aikuisia. Inari ei ehkä voinut ottaa yhteyttä Violaan, kun kaikki tiedot ja numerot olivat muuttuneet, mutta nyt minkään ei olisi pitänyt estää Violaa… Eikä tästä ollut kuulunut mitään. Epävarmuus iski taas.

Se, että olivatko he todella olleet luvatut toisilleen, olivatko he todella olleet palavasti rakastuneita uhreja, jotka oli julmasti erotettu toisistaan? Rakastiko Viola todella Inaria ja olisi halunnut viettää tämän kanssa loppuelämänsä? Entä… Inari Violan? Kaikki nämä kysymykset olivat jääneet ilman vastauksia, ilman tarinan päätöstä. Se toi epävarmuutta Inarin muistoihin, tunteisiin, koko elämään. Kun olisiko hänen haikailuistaan Violan perään tullut lopulta mitään, vai olisiko hän tosissaan voinut täysin keskittyä johonkin muuhun, tähän, mikä nyt…

Ei. Inari nousi huokaisten seisomaan. Hän päättäisi mitä tekisi sitten, kunhan olisi etsinyt ensin Violan ja kysynyt ja varmistanut kaiken. Mikään ei estäisi tai pitäisi täällä häntä nyt. Ja Violan jälkeen, tapahtui mitä tapahtui, hän olisi joka tapauksessa vapaa tekemään mitä tekisikään sitten. Tulevaisuus tuntui olevan täynnä mustaa ja sumua ja tuntematonta, mutta tulevaisuus oli kuitenkin tuolla.

Inari antoi vielä yhden musertavan surun aallon vyöryä ylitseen niin, että askeleet melkein hidastuivat pysähdyksiin, mutta sitten Inari jatkoi eteenpäin. Miriamin tai Oton hyväksi Inari ei ollut voinut tai voisi enää tehdä mitään, se poliisi oli ollut oikeassa. Inari ei osannut syyttää muuta kuin kohtalon ivaa hänen perheensä pois ottamisesta. Mutta nyt Inari voisi vielä ratkaista tämän Viola-asian. Ja sitten perheasian ja kaikki mitä omistin on poissa –asian. Yksi kerrallaan. Viola tuntui niistä nyt helpoimmalta – ja onnistuessaan kaiken pelastavalta ja merkityksen palauttavalta. Sitä toista vaihtoehtoa Inari ei liiemmin ajatellut, tiedosti vain.

-----

Juna-asema oli aivan autio. Aamun ensimmäinen juna kulkisi vajaan parin tunnin kuluttua. Inari lähtisi pois täältä pussinperältä jonnekin, josta voisi helpommin lähteä Violan perään heti, kun vain saisi tiedon tämän sijainnista. Nyt Inari voisi aivan hyvin odottaa ja selvitellä suunnitelmaansa.

”Tietenkin alkaa sataa vettä”, Inari huokaisi ääneen. Oikeastaan se tuntui aika puhdistavalta ja rauhoittavalta. Inari kuuli veden ropinan, tunsi pisarat paljailla käsivarsillaan, ja tunsi pienet vilun väristykset kun heikko tuuli siveli märkää ihoa. Hän tunsi ja ajatteli taas. Hän oli elossa ja selviäisi tästä, eikä vain turtana tyhjänä kuorena niin kuin oli siellä metsässä kuvitellut olevansa lopun aikansa. Ne ajatukset tuntuivat nyt kaukaisilta.

Inari jännittyi ja valpastui, kun kuuli lähestyvät askeleet. Ne tulivat kohti, mutta arkisen rauhallisesti. Jos olisi ollut kirkas päivä, Inari olisi kuvitellut tulijan vain toiseksi junaan pyrkiväksi matkustajaksi. Mutta elettiin vielä yötä, ja sen junan tuloon oli aika kauan.

Tulija istui toiselle penkille eikä sanonut mitään. Inari vaikutti olevan tälle kuin ilmaa. Mutta Inarin sisällä levottomuus kasvoi ja muuttui kiusaantuneisuudeksi, kun sopivan taustaäänen luonut sadekin lakkasi.

”Inari?” tulija lopulta kysyi ja sai kuin jännittyneeksi jouseksi valpastuneen Inarin hätkähtämään.

”Olen”, Inari vastasi karhealla äänellä ja rykäisi vaivihkaa. Ensin hän oli parkunut äänensä raa’aksi ja nyt se oli ollut käyttämättömänä tovin.

”Tiedätkö, kuka olen?” tulija esitti uuden kysymyksen. Inari kääntyi katsomaan olkansa yli, mahdollisimman vaivihkaa. Inari näki vain sivuprofiilin ja senkin hämärässä, mutta mies vaikutti kuitenkin jotenkin tutulta. Sitten molemmat kääntyivät taas katsomaan eteensä. Ja Inari muisti, mistä mies oli mahdollisesti tuttu. Inari oli nähnyt sen paikan lukuisia kertoja, olihan hän kasvanut siinä talossa. Mutta sehän oli hullua… kyseessä täytyi olla jokin sattuma vain.

”Tämä voi kuulostaa nyt vähän hassulta, mutta oletko yhdessä Lehtotien kellarin tauluista?” Inari kysyi vähän arastellen. Kysymys kuulostaisi todella oudolta, jos se ei osuisi oikeaan.

”Olen. Tiedät siis. Mutta se ei ole nyt tärkeintä. Minä tiedän, että menetit tänään paljon”, mies… Elias sanoi. Inari muisti nyt myös miehen nimen siitä taulusta. Ja sen että tämä oli olevinaan hänen isoisänsä… mutta sitten Eliaksen sanat viilsivät rinnassa kuin avaten haavan. Inari henkäisi ääneen, niin fyysisen särkevästi se tuntui.

”Totta. Menetin… kaiken. Minun avomieheni ja ainoan…” Inari ei pystynyt jatkamaan loppuun. Kyyneleet valuivat taas pitkin poskin ja nikottelu karkasi ilmoille. Nyt se pitäisi tehdä. Sanoa se ääneen itselle ja toiselle ja tehdä siitä todellista. Mutta kyllä Inari tiesi sen jo todelliseksi… ja joutuisi tekemään tämän uudestaan ja uudestaan ja aina se repisi haavat auki, mutta toivottavasti aina vain vähemmän satuttaen.

”Minun ainoan lapseni…” Inari yritti aloittaa, mutta Elias rykäisi päälle keskeyttäen Inarin julkeasti.

”Miriamista tulinkin tänne puhumaan”, Elias aloitti hyvin kepeän ja arkisen kuuloisesti. Yhtäkkiä Inarin teki mieli hypätä penkkien yli mottaamaan Eliasta, miten tämä kehtasi puhua Miriamista niin… niin…

”Minä ehdin hakea hänet talosta ennen kuin oli liian myöhäistä. Miriam on turvassa Lehtotiellä Marian, Miron, Niklaksen ja Elisabetin hoivissa”, Elias päätti.

Inari kävi läpi kirjon ilmeitä ja tunteita. Ensin siitä surusta suuttumukseen, ja nyt epäuskon ja helpotuksen välillä.

”Miriam… on elossa?” Inari varmisti lähes kuiskaten.

”Kyllä”, Elias vakuutti.

Seuraavaksi Elias pahoitteli vilpittömästi, ettei ollut ehtinyt ajoissa paikalle auttaakseen Ottoa ja… toista talossa ollutta aikuista. Inari hädin tuskin rekisteröi miehen sanat eikä vastannut mitään. Lopulta tuli täysin hiljaista hetkeksi.

”Inari?” Elias kysyi huolestuneena.

Sitten Inarin tunteiden myrsky purkautui ainoalla mahdollisella tavalla: nainen itki hartiat hervottomasti täristen käsiinsä.

”Inari…” Elias toisti äänessään lempeää huolta kuin lapsesta, joka itkee kipua, mutta ei kerro minne sattuu. Mies ei osannut muuta kuin odottaa ihmisnaisen rauhoittumista. Jotkin asiat olivat pysyneet hänelle mysteereinä vain vuodesta toiseen… Hän ei vieläkään ymmärtänyt sitä miten ja miksi nämä pystyivät itkemään ilosta, mutta nytkään muusta ei voinut olla kyse.

”Huh, voi jestas”, Inari lopulta sai taas itsensä rauhoittumaan ja pyyhki naamaansa käsivarsiinsa. Elias äännähti kysyvästi.

”Aika pommin tiputit”, nainen vain naurahti. ”Elias, niinhän? Tule nyt lähemmäs sieltä, tämä on outo tapa jutella näin merkittävistä asioista”, Inari jatkoi tuntien itsensä vähän huumaantuneeksi ja olonsa hyvin kepeäksi.

Elias epäröi hetken, mutta nousi sitten ylös ja lähti tunnustelemaan tietään penkkiparin ympäri. Inari kääntyi, mutta pysähtyi kesken liikkeen. Voi hyvä… Äänestä pystyi jotain kertomaan, ja erehtymään paljon, mutta… Elias näytti erehtymättömästi aivan samalta kuin siinä muotokuvassa, jossa Jonnakin oli ollut nuorempi kuin Inari nyt. Ja Jonna oli puhunut Eliaksesta kuin tämä… isoveli olisi häntä paljon vanhempi. Ja Jonna, isoäiti oli kuollut jo monta vuotta sitten, kun Elias taas…

”Näytät minuakin nuoremmalta”, Inari totesi värittömällä äänellä. Elias ei keksinyt siihen mitään vastattavaa ja Inari sai jatkaa häkeltynyttä soperrustaan: ”Tai no, näytän suorastaan kurpalta sinun rinnallasi. Teissä…” Inari päätti, että Elias luultavasti tiesi Felitiasta, ”teissä Felitian kanssa on jotain samaa sillä tavalla.” Elias käänsi kiusaantuneena katseensa.

”Siinä voi olla jotakin tekemistä sen kanssa, että me emme kumpikaan ole ihmisiä. Minä tai Felitia. Ja minäkin olen sitä mieltä, että Felitia ei olisi saanut vetää sinua noin vain mukaan tähän…” Elias rykäisi ja käänsi katseensa takaisin Inariin. Melkein. Inari oli kurtistanut kulmiaan jo siinä vaiheessa, kun Elias moitti Felitiaa hyvin samaan tapaan kuin Maria aikoinaan, mutta vielä enemmän, kun Elias ei kohdannut Inarin katsetta. Vaan katsoi vähän ohi. Mutta Inari ei saanut tilaisuutta tarttua tähän, kun Elias selkeästi halusi vaihtaa nopeasti puheenaihetta.

”Tuota… Mietin vain kun tapa jolla puhuit Miriamista ainoana lapsenasi…” Elias aloitti ensin varmasti, mutta alkoi kuulostaa siltä kuin olisi sittenkin päättänyt toisin.

”Niin?” Inari tarttui kuitenkin Eliaksen sanoihin uteliaana ja ymmällään. Ja lisäksi siihen, miten Elias vilkaisi ohi mennen jonnekin kasvojen sijaan penkin suuntaan Inarin takana… Tai hänen vatsaansa.

”No, ei ehkä ole minun asiani, pahoittelen, mutta kun kerran nyt aloitin, niin tiesitkö, että olet raskaana?” Elias sanoi lopulta. Inari pudisti hitaasti päätään. Ei. Mutta se selitti… joitain asioita, jotka Inari oli kuitenkin pistänyt itsessään merkille. Ja vaikka tämä oli yhtä lailla suunnittelematonta kuin Miriamin kohdalla, Inari vähän punehtui, kun älysi, että tällä kertaa mukana oli rehdisti huolimattomuutta ja unohtelua pelkän tuurin sijaan.

”Okei…” Inari sitten huokaisi. ”Felitia ja äiti molemmat kysyivät minulta aikoinaan haluanko tietää lisää. En tiedä lisää mistä. Enkä välittänytkään tietää, mutta nyt… Miten näet sen, mutta et…” Inari vain viittoi käsillään itseään, kun ei tällä kertaa tiennyt edes mitä kysyi. Mutta päätti kuitenkin haluavansa tämän selvittää.

”Nooh… Olen sokea, en näe maailmaa niin kuin sinä. Mutta näen, tai lähinnä tunnen, kaiken elävän. Ja tunteet. Sen takia itse asiassa alun perin käännyin tulemaan tänne, kun sinä aikaisemmin tänä iltana kai sait tietää tai nähdä jotain säväyttävää…” Elias selitti kiusaantuneen oloisena. Inari vain nyökkäsi jäykästi. Hän ei tarvinnut mitään sen tarkempaa selitystä siitä näkemisestä, ja taisi arvata, mihin Elias viittasi.

”Otto ja se toinen aikuinen… eräs  tummahipiäinen nainen”, Inari hymähti suu tiukkana viivana. Aiempi kiukku leimahti nyt hyvin vaimeana. Molemmat olivat nyt kuolleita. Sillä ei ollut enää merkitystä, mitä Inari oli nähnyt. Eikä Inari aikoisi kertoa siitä eteenpäin kenellekään, turha Oton muistoa synkistää. ”Mutta onneksi olit utelias ja tarpeeksi lähellä, kun sitten…” Inari pudisti päätään huokaisten, mutta kurtisti sitten kulmiaan. Oliko Eliaksella aina tapana tulla häilymään lähemmäs kotiseutujaan, kun tunsi jonkun sukulaisensa tuntevan jotain vahvempaa?

”Niin…” Elias lausahti. Mies rykäisi sitten vaivaantuneena ja hyppäsi toiseen aiheeseen.

”Äidistäsi puheen ollen, sinun toivottiin soittavan heille. He luulivat teidän kaikkien kuolleen palossa kai jonkin poliisien soiton perusteella”, Elias selitti rauhallisesti, mutta hätkähti kauemmas kun Inari ponkaisi raivoissaan jaloilleen.

”Voi samperin säheltäjät! Ovat laskeneet vain yhteen mitä ovat löytäneet ja sitten… Voi hemmetti!” Inari räyhäsi.

”Rauhoitu toki. Minä kävin viemässä Miriamin ensin heille turvaan ja tietenkin oikaisin heidän tietonsa”, Elias rauhoitteli osin säikähtäneenä, mutta myös huvittuneena.

”Aa, no… Kiitos. Sinä olet tehnyt paljon hyvää ja epäitsekästä tänään. Kun minä taas…” Inari huokaisi ja tunsi olonsa kiusaantuneeksi. Tietenkin hänen olisi hetimiten pitänyt soittaa ja kertoa olevansa kunnossa. Tai peräti suunnata Lehtotielle. Eikä vain päättää lähteä Violan perään ja jättää muuta myöhemmäksi…

”Tuota. Siitä puheen ollen. Tunsin kyllä, että sinulla oli jokin selkeä suunta ja päätös tänne asemalle tullessasi. Mitä aiot tehdä nyt?” Elias kysyi ensimmäistä kertaa epävarmemman kuuloisena. Tämä taisi olla jotain sellaista, mitä Elias ei ollut suunnitellut tekevänsä.

”Tunteistani puheen ollen vai? Jos kerran Miriamilla on kaikki hyvin”, Inari sanoi ja nähdessään varmistavan nyökkäyksen Eliakselta jatkoi, ”etsin Violan ja huolehdin asiat kunnolla selviksi, ja päätökseen välillämme, jos niin on käydäkseen. Tämä on muuten vaivannut ja painanut minua liikaa eikä varmaan noin vain helpottuisi ajan kanssa…” Inari mutisi lopuksi. Elias näytti vain nyökkäävän ymmärtäväisesti.

”Se tuntuikin hyvin tärkeältä sinulle. Toivotan onnea kaikessa mihin ryhdyt ja mitä päätät”, Elias toivotti, ja alkoi ja liikehtiä kuin lähteäkseen.

”Hyvin isoisämäisesti sanottu. Kiitos, ukki”, Inari kommentoi. Elias puuskahti huvittuneena.

Sitten hän tuli taas halatuksi. Tällä kertaa kädet löysivät luonnollisemmin ja nopeammin paikoilleen.

”En tiedä miten voin ikinä tarpeeksi kiittää, mutta… Kiitos, kiitos vielä niin paljon kuin vain voi…” Inari sanoi.

”Tietenkin tein mitä voin”, Elias vastasi.

”Mutta nyt minä menen, ja tarkoitus on että emme enää tapaisi. Älä yritä seurata tai löytää minua. Parasta olisi, jos vain unohtaisit tämän puolen suvustasi”, Elias pyysi. Inari kohautti olkiaan.

”Ihan hyvin se on onnistunut Felitian tempusta lähtien tähän asti, miksei siis vastakin”, Inari vastasi, mutta katseli vielä tarkasti Eliaksen kasvot läpi ja painoi ne mieleensä. Elias oli tehnyt jotain niin tärkeää ja isoa, että Inari ei haluaisi sanoistaan huolimatta missään tapauksessa unohtaa tämän olemassa oloa. Elias nyökkäsi hyväksyvästi ja vain lähti.

”Ai niin se kotiin soittaminen”, Inari muistutti itseään ääneen odotettuaan Eliaksen etääntymistä niin kauan, ettei kuullut enää askeleiden ääniä. Ja sitten vähän lisää siinä epätodellisuuden vellovassa ilmapiirissä, jonka todellisuuden rikkoutuminen jättää jälkeensä. Mutta nyt sen saattoi jättää taakseen, kun taas kerran Inarin pitäisi saada elää ilman minkäänlaista muistutusta tuosta sukunsa salatusta puolesta. Aina voi yrittää.

Se puhelu. Luvassa olisi paljon vaikeita sanoja ja tunteita, mutta Inari uskoi perheensä ymmärtävän hänen tekemänsä valinnan.

Vielä oli luvassa Lehtotiellä kyyneleitä ja helpottuneita naurahduksia, kun Inari tosiaan itse sai kertoa, että oli elossa. Ja kun Miriam vastasi jokeltelemalla tunnistaessaan äidin ääneen puhelimessa, samaa kyynelehtimistä tapahtui linjan toisessa päässä.

Miriamista luvattiin pitää hyvää huolta Lehtotiellä sen ajan, mitä Inari etsisi Violaa. Hän sanoi olevansa enintään viikon poissa, sen pitäisi riittää.

*****

Miriamille riittikin huolehtijoita. Petrakin kävi innoissaan useampana päivänä tyttö katsomassa. Petra ja Pekko eivät tienneet koko draamankaarta tulipalon onnettomuuden takana, mutta sen, että Otto oli kuollut, talo ja kaikki oli mennyt ja Inari oli päättänyt aika ymmärrettävästi repäistä tässä välissä ja kysyä Violaa mukaansa aloittamaan elämää alusta.

”Kylläpä sinä näytät äidiltäsi enemmän päivä päivältä. Ja melkein kuin kanssa katsoisi omia vanhoja vauvakuvia…”

”No niin, sitten päiväunille ja minun täytyy malttaa vaihtaa pois työvaatteista ennen kuin tulee sanomista”, Niklas totesi Miriamille leveässä hymyssä. Miriamin kanssa oli niin mukava uppoutua heti puuhaamaan kaikenlaista yksinkertaista ja iloista, että kaikki muu meinasi unohtua.

Myöskään Niklas tai Elisabet eivät tienneet kaikkea, mitä Inarin kodin palamisen yönä oli tapahtunut. Miriam oli kuulemma ollut hoidossa muualla ja joku Inarin tuttu oli vain hätäisesti tuonut Lehtotielle, kun talo oli palanut. Tätä selitystä ei kyseenalaistettu saati tuotu mitään epäkohtia esille, koska oli myös huolehdittavana, etteivät Petra ja Pekko tulisi tietämään, että kaikkien talon asukkaiden oli luultu ensin kuolleen. Sitä sekavaa yötä oli vain parempi olla muistelematta.

Oli kuitenkin joitain syitä, miksi siihen yöhön piti vielä palata. Alkuun olikin hyvä, että nuoremmasta polvesta riitti innokkaita Miriamin perään katsojia. Maria ja Miro auttoivat Inaria kaikessa missä suinkin voivat liittyen palon ja sen uhrien asioiden selvittämiseen ja järjestämiseen. Vakuutusyhtiön kanssa soittelua, Oton perheen tavoittaminen tragediasta ilmoittamiseksi, Miriamin ja Inarin jatkon turvaaminen… Lopulta pieni vakuutuksen korvaus oli tulossa sekä muistotilaisuus Oton tuhkaamisen yhteyteen ja tieto siitä tämän isälle ja veljelle oli järjestetty.

Inari valitsi tukikohdakseen hostellin, jonka vieressä on kirjasto. Siellä Inari vietti pari päivää tiiviisti etsien tietoa Violasta; mitä tämä oli tehnyt ja missä tämä nykyään eli. Samalla piti hoitaa joitain käytännön järjestelyjä tulipalon jäljiltä, onneksi Miro ja Maria auttoivat paljon.

”Jaa vai että oikein yritysten yhdistyminen… Ihan kuin joku valtakuntien yhdistyminen prinsessatarinoista”, Inari hekotteli itsekseen lukiessaan lähinnä Violan vanhempien firman historian kautta, mitä Viola perheineen oli puuhannut. Nettihauilla pääsi aikapitkälle, esittämällä kiinnostunutta osakkeenostajaa ja soittamalla pariin paikkaan vielä pidemmälle.

Firman pääkonttori näytti olevan puolen päivän junamatkan päässä. Violan täytyi asua samassa kaupungissa tai ainakin lähellä. Viola oli näemmä mennyt naimisiin jonkun saman alan toisen yrityksen toimitusjohtajan pojan kanssa vähän reilu vuosi sitten, ja yritykset kävivät paraikaa läpi yhdistymisneuvotteluita.

”Oho kappas, Ash! Inari kyllä ilahtuu kun kuulee, että sinäkin pääsit ehjin nahoin tänne Lehtotien hoivaan”, Maria huomasi eräänä aamuna ilahtuneena hakiessaan postia. Kissan oli täytynyt löytää avoin ikkuna tai vastaavaa ja paeta tulipaloa jo ajoissa. Ash oli vähän laihtunut ja turkki takussa, mutta pirteän ja terveen oloinen. Kolli oli käynyt ensin omilla seikkailuillaan ennen kuin palannut vanhaan kotiinsa.

Ne Marian toivomat kissanpennut syntyivät myös tuona lyhyenä aikana, kun Lehtotiellä todellisuudessa oli pieni Miriam vielä hoivattavana.

”Olette te ihania lämpimiä pieniä palleroisia. Sinä niin, Mirna, ja Cas myös”, Marialta riitti kuitenkin vielä pehmoilua ja lepertelyä uusimillekin tulokkaille. Nila synnytti kaksi harmaata kissanpentua, naaraan ja kollin.

Nämä ovat myös kissasuvun kymmenennet edustajat. Kissalegacykin saatiin päätökseen ;) Aika randomisti olen aina kissat nimennyt milloin minäkin seuraamieni sarjojen/pelaamieni pelien/muuten vain mukaan. Ensimmäiset kissat oli nimetty jonkun Spyro-pelin hahmojen mukaan. Viimeisimmät geeniteknologisten muokkausmenetelmien mukaan…

”Kukas se sieltä taapertaa vastaan? Isoisää… tai siis setää… vai isosetä-Miro? Joo, isosetä-Miroa vastaan!” Miro selvitteli Miriamille ja sai tytön hihittämään, kun väänteli naamaansa hyvin mietteliäänä sitä tehdessään.

”Osaatpa sinä kiltisti paijata pikku pentua.” Myös Marialla ja Mirolla oli lopulta aikaa auttaa Miriamin hoidossa yhtä lailla kuin nauttia siitä, että lapsenlapsi oli isovanhempien hoidettavana. Tai siis mummin ja isosedän.

Lopulta Inari uskoi keränneensä tarpeeksi taustatietoja tietääkseen, minkälaiseen tilanteeseen oli tupsahtamassa pyytämään Violaa mukaansa. Inari myös päätti, että menisi suoraan kotiovelle kasvotusten kysymään tulevana viikonloppuna, jos nuo bisneshirmut pitivät edes silloin vapaata.

”Voi kauhea… En lähtisi itse itseni mukaan”, Inari mietti ja näytti kieltä peilikuvalleen. ”Ei muuta kuin sakset esiin ja toimeen.” Samalla kun Inari kumartui kaivelemaan kylppärin vinkuvasaranaisen kaapin laatikosta saksia, hän tuli katsoneeksi alas omaa kehoaan ja lähinnä vatsaa. Neuvolakäynnit ja muut saisivat odottaa vielä, sillä niistä muutamasta raskaustestistä, jotka Inari oli tehnyt, kaikki eivät olleet edes vielä näyttäneet positiivista. Raskaus oli hyvin alussa vielä ja Inari itse oli ainoa, joka tiesi siitä. Tai no, Elias täytyi laskea mukaan. Ja kohta ehkä Viola…

”Oletpa sinä kiltti kylvetettävä, Ash oli ihan toinen juttu”, Elisabet kehui Miriamia. Tyttö läiski vettä käsillään ilahtuneesti hihkuen.

”Huh, ja iso tyttö myös! Ei ihme, että Maria pyysi jotakuta nuorempiselkäistä tekemään tämän”, Elisabet ähkäisi, kun nosti tytön kylvystä.

”Sitten yöpaita ja iltasatu… Vielä viimeisen kerran”, Elisabet totesi hymyillen Miriamille. ”Inari tulee takaisin huomenna tiesitkös. Meni syteen tai saveen hänen vierailunsa Violan luona kuulemma. Lentoliput varattu ja kaikkea. Niin, Inari, äiti”, Elisabet toisti, kun huomasi Miriamin tunnistavan, kenestä oli kyse. Elisabet tunsi olonsa vähän haikeaksi. Inari oli Miriamin äiti. Elisabetin pitäisi odottaa vielä ennen kuin olisi omia lapsia ja äiditettäviä… Mutta Miriamin myötä Elisabet oli todella alkanut odottaa sitä ja tiesi, että tämä olisi hänelle oikea tavoite.

”Tulipas hiljaista, Miriam taitaa nukkua?” Miro varmisti matalalla äänellä ja kääntyi vilkaisemaan olkansa yli varmistukseksi, että siinä todella oli Elisabet eikä Miro vain puhunut tyhjälle olohuoneelle.

”Joo”, Elisabet vastasi samalla, kun testasi taittelemaansa lennokkia. Vastauksensa päälle Elisabet alkoi hyräillä hilpeää sävelmää.

”Ja sinulla taisi olla aikaa tehdä jotain mukavaa?” Miro uteli lisää. Elisabet vaikutti olevan todella hyvällä päällä.

”Joo! Tai siis…” Elisabet madalsi taas ääntään hihkaisunsa jälkeen.

”Pääsin tarjoilijaksi yhteen ravintolaan, sain juuri sähköpostia. Olin säästänyt tämän lehden kun tässä oli monta hyvää työpaikkailmoitusta, mutta nyt sitä ei enää tarvita”, Elisabet selosti samalla kun lennätti lennokkia paikoillaan vielä hetken, ennen kuin viskasi sen lopulta eteiseen oviaukosta. Tai ainakin yritti, lennokki ei lentänytkään suorasti vaan törmäsi ovenkarmiin ja tipahti lattialle. Mutta Elisabet jatkoi hyräilyään samalla kun Miro onnitteli työpaikan johdosta.

Elisabet näki tulevaisuuden valoisana ja täynnä hyviä mahdollisuuksia. Hän voisi pääasiassa tehdä jotain muita töitä ja käyttää laulajanlahjojaan aina kun tilaisuus tarjoutuisi. Koska vaikka Niklas oli pääasiassa musiikkiavustajana lähiseudun kouluissa yhteisesti, oli tämäkin käynyt tekemässä jo satunnaisia musisointikeikkoja lisätienestinä. Ja talo oli mahtava. Kissat olivat mahtavia. Kaikki oli mahtavaa.

*****

”Noh, leijonan luolaan vaan. Aika korea luola onkin”, Inari mietti samalla, kun yritti pudistella kaiken epävarmuuden pois itsestään.

Ainakin sillä firmalla – tai niillä firmoilla – oli mennyt hyvin prameista raameista päätellen. Inari ei ollut ikinä ollut niin hienon talon pihassa, saati suunnitellut menevänsä käymään sellaisessa sisällä. Varmaan tiedossa olisi kaikkea niin häikäisevää, että olisi pitänyt ottaa aurinkolasit mukaan. Olisi tiedossa kunhan vaan…

”Missä ihmeessä täällä on ovikello tai jotain…?” Inari aprikoi ja tunsi olonsa koko ajan tyhmemmäksi kurkkiessaan portin läpi ja puskien alle.

”Aika hieno menopelikin… Ja tuo muuten näyttää joltain, jonka avulla voisi päästä tässä tehtävässä eteenpäin”, Inari huomasi sitten vihreää valoa vilkuttavan värkin ulkotolpassa.

”No niin…” Inari veti pari kertaa henkeä ja leveän hymyn kasvoilleen. Nyt pitäisi osata käyttäytyä.

”Niin?” tokaistiin kuitenkin tympeästi ovipuhelimesta ensimmäisenä, kunhan Inari oli pari kertaa painanut luurin kuvalla koristettua nappia.

”Haluaisin tavata Violan”, Inari lausui hitaasti, eikä tiennyt oikein mihin olisi puheensa kohdistanut puhelimessa. Lähettiköhän se myös videokuvaa toiseen päähän?

”Vai että Violan? Ja kuka te mahdatte olla? Onko teillä sovittu aika?” naisen ääni tivasi linjan toisesta päästä ja kysyi viimeisen kysymyksen kuin jo tietäen, ettei taatusti olisi mitään sovittua aikaa.

”Olen Inari, ja ei ole sovittua aikaa, mutta olen varma, että Viola haluaa tavata minut”, Inari selitti kuitenkin epäröimättä.

”Jaha, vai Inari… Noh, tämän talon isäntäväkeä ei joka tapauksessa lampsita noin vain tapaamaan vaikka olisi kuka kyseessä. Saati kotiovelle. Joten yrittäkää uudestaan firman virallisia reittejä pitkin, tapaaminen voi järjestyä jo parin viikon päähän jos olette onnekas”, nainen selitti. Inari puri huulta turhautuneena. Eipä alkanut kovin sujuvasti.

”Tämä ei ole mitään siihen firmaan liittyvää, haluan vain tavata Violan. Ihan vain ystävä toisen, kai se nyt onnistuu nytkin?” Inari tivasi ja yritti pitää ärsytyksen äänestään.

”…Viola ei ole joka tapauksessa nyt paikalla. Pahoittelut ja hyvää päivänjatkoa”, nainen jatkoi pienen tauon jälkeen hiljaisella ja kiireisellä äänellä.

”Elsa, kuka siellä?” kuului sitten itse Violan ääni taustalta. Inari oli varma siitä.

”Aa no tässähän on iloinen väärinkäsitys, Viola kuuluu olevan sittenkin paikalla ja voimme heti tervehtiä toisiamme ihan vain lyhyesti ilman aikataulusotkuja!” Inari tokaisi vähän korotetulla äänellä.

”Ei ette voi hyvästi!” ilmeisesti Elsa yritti.

”Elsa mitä ihmettä sinä…”

Ja sitten puhelinvärkki mykistyi. Inari vietti pari tovia sitä tuijotellen, mutta päätti lopulta, että siitä ei saisi enempää irti.

”Noh, en tullut tänne asti luovuttaakseni. Saati näin lähelle”, Inari mietti, kun kertasi Violan sanoja, tämän ääntä, päässään.

Puska-aidan yli ja sivuitse pääsi pujottelemaan melko kivutta jopa korkokengillä.

”Te ette voi tunkeutua yksityisomisteiselle tontille noin vain! Poistukaa heti tai kutsun poliisit!” Inari tunnisti Elsan äänen, kun jäykkäeleinen keski-ikäinen nainen paukautti ulko-ovista kuistille käskyttämään. Tämän takana marmori kiilsi niin, että Inari tosiaan harmitteli sitä, ettei ollut ottanut niitä aurinkolaseja mukaan.

”Noin vain? Juurihan niin tein”, Inari tokaisi virnuillen ja näki, kuinka Elsa muuttui astetta tiukemman oloiseksi ja sai lisää punaista kasvoihinsa. ”Hups, kannattiko”, Inari sätti itseään mielessään lipsautuksestaan. Kun jos nyt tätä menoa ikinä pääsisi sisälle asti.

”Antakaa olla, Elsa hyvä, minä hoidan tämän”, napakka miesääni tarjosi. Elsa nyökkäsi ja otti paikkansa miehen vieressä kuin vahtikoira. Tummatukkainen mies oli hyvin siistin näköinen puvussaan ja askelluksessaan ja kaikkea. Suorastaan Oton vastakohta, Inari huomasi pistävänsä merkille. Inari huomasi myös olevansa enemmän varuillaan. Hän ei osannut lähteä arvaamaan miten tällainen mies häneen suhtautuisi tai miten yhteenotto tästä etenisi Violan aviomiehen kanssa. Kukaan muu ei voinut olla kyseessä.

”En tiedä kuka olette tai millä asialla olette täällä, mutta kannattaisi poistua vielä tässä vaiheessa, kun ystävällisesti pyydämme ilman poliiseja”, mies otti saman sättimissävyn kuin Elsa.

”Ihan pian joo, mutta haluan tavata Violan ensin. Tai kuulla häneltä itseltään, jos hän ei halua tavata minua. Sitten lähden, kun koko isäntäväki on sitä mieltä. Eikä sen selvittämiseen menisi kuin hetki tämän edes takaisin huutelun sijaan”, Inari selitti nopeasti ja kohotti ääntään, kun mies yritti sanoa jotain. Tämä painoi kulmat kurttuun ärtymyksen merkkinä.

”Kuulkaas nyt, te ette täällä määrää mitään!” mies vain tokaisi.

”Minä en lähde ennen kuin saan nähdä Violan”, Inari sähähti hampaidensa välistä malttinsa rippeillä.

”Te ette jätä minulle muuta vaihtoehtoa kuin…” mies alkoi huutaa entistä enemmän korotetulla äänellä, mutta Inari lakkasi kuuntelemasta tätä jo ennen kuin miehen sanat hiipuivat kolmannen henkilön astellessa kuistille.

”…Inari?”

”Viola…”

”Miten…”

”Miten sinä löysit minut?” Viola oli niin sydäntä särkevän kauniin ja tutun näköinen siinä seistessään, ettei Inari saanut sanotuksi mitään. Hän olisi vain halunnut astella tuonne, kaapata Violan syliinsä ja loikkia noiden naurettavien puska-aitojen yli yhdessä kotiin, noutamaan Miriamin ja siitä eteenpäin kohti sateenkaaria ja aurinkoa. Mutta se ei kävisi noin vain päinsä. Inarin kuvitelma sai palautuksen todellisuuteen, kun se tummatukkainen mies riuhtaisi Violan ympäri aika kovin ottein.

”Sinun paikkasi on täällä. Sinä teit jo valintasi vuosia sitten”, mies kuului muistuttavan, ja kun Viola yritti uudestaan kääntyä ympäri kuin olisi unessa eikä olisi kuullut mitään, mies käänsi tämän takaisin kasvokkain. Elsakin sävähti jo niitä otteita, mutta Viola ei edes inahtanut. Inari terästäytyi. Mies, ja itse asiassa Elsakin, olivat ottaneet Inarin vastaan kuin lopulta kuitenkin tuntisivat tämän ja tietäisivät tämän tulleen pyytämään Violaa mukaansa.

”Valitsin? Ei minulle annettu mitään valinnanvaraa tai vaihtoehtoja silloin tyttönä! En minä halunnut tätä, vaan vanhempani!” Viola puolustautui pöyristyneen oloisena.

”No valittu mikä valittu joka tapauksessa jo, kuka tahansa sen päätöksen tekikin. Me olemme naimisissa ja tulemme johtamaan tätä firmaa yhdessä ja lapsemme sen jälkeen”, mies jatkoi järkähtämättä.

”Mitkä lapset, James? Minä en voi saada lapsia usko jo, uskokaa te kaikki jo”, Viola aloitti ja viittasi välissä myös Elsan suuntaan, ”vaikka kuinka paljon rahaa minuun syydätte! Ihan naurettavaa kuvitella että raha ratkaisi kaiken saati kuolata firman periytymisen perään kuin joskus keskiajalla suvun dynastian”, Viola kivahti takaisin. Juuri, kun Inari oli astelemassa lähemmäs varmuuden vuoksi. Mutta Violahan näytti pitävän puolensa, tällä kertaa, ja sanovan hyvin mielenkiintoisia asioita.

”Jätät tämän kaiken vai? Koska usko pois, jos nyt kävelet tuon… tuon… mukaan, niin et saa mitään perinnöksi vanhemmiltasi, et saa lohkoakaan firman tuotoista, et mitään. Mieti tarkkaan, jos koristeellisessa päässäsi enää mitään järkevää liikkuu”, James luetteli rakkaalle vaimolleen. Inari kohotti kulmaansa, kun mies mietti miten häntä nimittäsi. Olisipa se keksinyt jotain, olisi saanut lisää nauramisen aihetta mukaan tältä reissulta. Koska Inarin suupieltä nyki jo enemmänkin. Violahan osoitti noille kaikille kaapin paikan. Enää puuttui, että ne kärtyt vanhemmat olisivat olleet katsomassa.

”No hyvä, koska en haluaisikaan olla missään tekemisissä enää tämän… tämän… kanssa”, Viola vastasi ja ilkkui rakkaan aviomiehensä puheita ja perheensä suurta saavutusta. Sitten vaaleaverikkö nakkasi ilmeisesti vihkisormuksen sormestaan pyörimään kilisten ja välkkyen kuistille. Elsa noukki sen kiinni vaitonaisena samalla, kun James tuijotti happamana Violaa tuijotuskisassa. Kumpikaan ei muuttanut sanomisiaan.

”Hyvästi, James. Hyvä Elsa.”

”Hyvästi, rouva… tai siis Viola”, Elsa totesi puoliautomaattisen vaitonaisesti samalla kun hypisteli hylättyä sormusta. James kuului vain murahtavan.

Ainakaan kyseessä ei ollut sen ruusuisempi syvästi rakastuneiden liitto kuin Inarilla ja Otolla. Vielä kylmempi ja virallisempi. Mutta se ei tarkoittanut, että Viola haluaisi nyt noin vain…

Inari suorastaan pidätti hengitystään, kun Viola asteli hänen luokseen. Inari katseli Violan kasvoja, hiusten heilahdusta, kepeää askellusta, ja huomasi painavansa niitä kaikkia mieleensä kuin pelkäisi menettävänsä Violan kohta ikiajoiksi. Oli luullut jo menettäneensä, mutta nyt…

”Inari, minä..”

”Anteeksi kun kesti näin kauan, mutta…” Naiset aloittivat puhumaan päällekkäin ja naurahtivat hermostuneina.

”Haluatko… sinä vielä…?” Viola aloitti sitten hitaammin, silmät suurina ja kysyvinä ja hymy arkana.

”Jos sinä haluat tulla kanssani… En voi luvata minne, tai miten meillä tulee menemään, mutta jos vain haluat olla kanssani niin…” Inari takelteli tuntemuksiaan. Hän oli tullut tänne tarjoamaan vain itsensä, ei hänellä ollut mitään muuta antaa. Oikeasti, kun kaikki välissä hänen rakentamansa oli palanut.

”Haluan. Vie minut pois täältä, ja kunhan se olet sinä, seuraan minne vain”, Viola vastasi silti epäröimättä ja nyökkäsi päälle silmät kosteina. Nosti Inarin käden vasten poskeaan. Inari räpytteli omiaan ja naurahti taas pienesti, tällä kertaa helpottuneena.

Ei voinut sanoa, että aivan kuin välissä ei olisi mitään vuosia ollutkaan. Violan keho vasten Inarin omaa tuntui erilaiselta, tämä paikka oli aivan erilainen, heidän välinsä olivat aivan erilaiset nyt. Mutta silti saadessaan pidellä Violaa sylissään Inarista tuntui tutulta ja turvalliselta toisin kuin aikoihin.

”Täysin käsittämätöntä”, Inari uskoi kuulevansa sen hienon James-herran tuhahtavan kuistilla.

”Mennäänkö jonnekin sivummalle vaihtamaan kuulumisia, kun nuo tuolla”, Inari havahtui pian ja rykäisi Violan taakse viittoen, vaikka olisi mieluiten jäänyt siihen pitelemään Violaa ja puhumaan kaiken läpi heti. Jos vaikka Viola päättäisi Inarin menneisyydestä kuullessaan, ettei haluaisikaan lähteä tämän mukaan. Se epävarmuus kyti Inarin sisällä, vaikka Viola vastasi hänen hymyynsä vilpittömästi ja lähti kädestä pitäen johtamaan Inaria pois eikä edes vilkaissut taakseen. Portin vieressä olevaan tolppaan näpytellyllä koodilla portit aukesivat, ja Viola vieläpä sulki ne mennessään.

Hetken kävelyn jälkeen naiset poikkesivat kadulta ja asettuivat puistoon sylikkäin makuulle. Viola kertoi ensin, että hänen elämänsä oli sujunut aika lailla juuri niin, kuin Inari oli arvellutkin.  Violan vanhemmat olivat laittaneet tyttönsä joka tapauksessa käymään sisäoppilaitosta lopun koulutaipaleensa kännykkä ja muut yhteydenpitolaitteet takavarikoituina koulun sääntöjen mukaisesti. Ja sitten Viola oli aina vain halunnut miellyttää vanhempiaan ja tullut näiden ylipuhutuksi siihen, että oli parempi jatkaa suunnitellulla reitillä ja naimakauppojen myötä kasvattaa heidän firmaansa. Laittaa perhe eikä itseään edelle.

Ja sitten tultiin kipeimpään kohtaan. Toisin kuin Inari, Viola ei ollut kokenut muuta kuin kammoa ja kauhua Jamesin kanssa ollessaan. Eikä niitä lapsia ollut alkanut edes kuulumaan. Viola oli koko ajan enemmän halunnut pois ja olisi kohta muutenkin lähtenyt painelemaan ja etsinyt Inarin. Tai olisi omien sanojensa mukaan luultavasti tehnyt jotain kamalaa itselleen. Joka tapauksessa teatterin ylläpitäminen ja tunteiden tukahduttaminen ei olisi enää pitkään onnistunut. Inari piteli Violaa, kun tämä itkusta täristen kertoi aivan kaiken tapahtuneen ja tunteensa. Viola tuntui hyvin laihalta ja pieneltä Inarin käsivarsilla, päättäen kertomuksensa vuolaisiin anteeksipyyntöihin.

”Tietenkin saat anteeksi, vaikka edes mitään annettavaa ei ole. Niin kuin tuolla karjuit sen James-pellen naamaan, tämä ei ollut oma valintasi. Ja vaikka olisi ollutkin, ymmärtäisin. Me olemme pari, joka oli erillään, teki omia asioita, ja palasi nyt yhteen”, Inari selvensi ajatuksiaan. Viola huokaisi onnellisena ja helpottuneena vastaukseksi, ennen kuin avasi taas syvän ruskeat ihanat silmänsä ja loi tarkkailevan katseen Inariin.

”Mitä sinä sitten teit? Ja miksi ja miten juuri nyt?” Viola kysyi ja toisti vielä aiemman kysymyksensä, joka oli silloin jäänyt vastaamatta.

Ja Inari kertoi. Kaiken siitä, miten ensin hukkasi täysin itsensä biletykseen ja irtosuhteisiin. Kuinka hän päätyi asumaan Oton luokse ja he saivat Miriamin. Kuinka tulipalo tuhosi heidän kotinsa, ja Otto menehtyi siinä samalla. Miriam oli kunnossa ja Lehtotiellä hoidettavana. Ja että Miriam saisi pikkusisaruksen. Viola pahoitteli Inarin menetystä, ja Inari otti pahoittelut vastaan yrittäen kovasti olla pyyhkäisemättä samalla kädellään vähättelevästi. Ei niin suuri menetys hänelle itselleen, mutta Otto oli Miriamin isä, ja yritti parhaansa, olisi yrittänyt varmasti jatkossakin. Eikä näkisi nyt toista lastaan ikinä…

”Olet siis… raskaana?” Viola aloitti tovin mietiskelyhiljaisuuden jälkeen ja tarttui vain siihen viimeisimpään seikkaan. Inari nyökkäsi hymyillen, vaikkakin vähän epävarmana. Hän oli olettanut Violan kommentoivan jotain liittyen kaikkiin Inarin… seikkailuihin. Kun silloin kyseessä ei ollut pelkkä vaihtoehdottomuus tai pakottaminen. Mutta Violan silmissä oli innostunut kiilto kuin lapsella, joka oli saanut kuulla pääsevänsä huvipuistoon.

”Minä… en voi saada omia lapsia. Olisin halunnut kyllä”, Viola huokaisi.

”Kuulin sen jo kuistilla. Olen pahoillani puolestasi. Mutta minulla… Meillä tulee olemaan kaksi lasta. Ja enemmänkin, jos niin haluamme. Olen valmis tekemään kaikkeni, jotta voisimme olla nyt yhdessä onnellisia”, Inari lupasi ja nousi ylös antamaan hymyilevälle Violalle suukon. Ja toisenkin.

”Onko… Onko tämä varmasti okei, kun olet raskaana ja kaikkea?” Viola epäröi, kun suudelmat muuttuivat kokeilevista kaipaavammiksi, nälkäisemmiksi, niin pitkän tauon ja odottamisen jälkeen.

”Voi apua jos alat nyt jo huolehtimaan noin paljon”, Inari naurahti ja pyöräytti silmiään. Viola punastui vähän.

”On okei, eikä se huolehtiminen mitään. Se on aika kivaa itse asiassa”, Inari totesi, kun hoksasi, että Otto ei ollut tainnut huolehtia hänen peräänsä edes tuon vertaa ikinä Miriamia odottaessa.

”Sanon kyllä mikä on liikaa. Jatka vain”, Inari sanoi tarkoittaen huolehtimista.

Mutta Viola taisi ymmärtää Inarin tarkoittavan muuta, ja sai punapään huudahtamaan yllättyneenä äkkinäisestä paikkojen vaihdosta.

”Siinä tapauksessa…” Viola sanoi matalammalla äänellä. Inari virnisti innokkaana eikä korjannut Violan väärinkäsitystä hänen sanomisistaan.

Jos jokin aiemmin oli tuntunutkin vieraalta, nyt kaikki tuntui loksahtavan tutusti paikoilleen.

*****

Inari käveli aika rivakkaa tahtia kohti entistä kotitaloaan. Suu oli jäyhästi tiukkana viivana.

”Hei, rauhoitu vähän, en pysy perässä”, Viola hengähti kiihdyttäessään kiinni Inarin käsivarteen. Viimeiset korttelit oli kuljettu vain syvässä hiljaisuudessa ja tahti koko ajan kiihtyen ja nyt Inari hätkähti kuin olisi unohtanut, että kulki jonkun kanssa.

”Sori, Viola”, Inari pyysi nopeasti olkansa yli, ja nytkähti eteenpäin kuin aikoisi jatkaa matkaa, mutta seisahtuikin sitten paikoilleen.

”Mä vaan… Mä oon ollut liian kauan pois. Jätin Miriamin tänne, vaikka…” Inari piti pienen epäröivän tauon. Vaikka olin luullut, että Miriam oli kuollut. Mutta Viola eikä kukaan muukaan saisi tietää Eliaksen osallisuudesta. Samperin Felitia, Elias, tai mistä tämä oli nyt lähtenytkään. Inari elämä oli ihan tarpeeksi sekasotku ilmankin, että piti huolehtia tuollaisten peittelystä.

”Mutta Miriamilla on varmasti ollut kaikki hyvin. Ja me ollaan täällä nyt”, Viola yritti ensin kohentaa Inarin mielialaa. Inari laski katseensa, ei niin vakuuttuneena. Viola kiersi enemmän Inarin puoleen.

”En halua kehua itseäni liikaa tai mitään, mutta kun päätit tulla luokseni ennen kuin tänne, luulen, että jatkossa Miriamilla on perhe, jossa on enemmän rakkautta, ja eikö se ole hyväksi lapsille?” Viola tarjosi. Inari hymyili toispuoleisesti.

”Joo, varmasti”, tämä vastasi ja lähti rauhallisemmin kävellen käsi kädessä yhdessä Violan kanssa kohti kotiaan.

Eteisessä Inari lakkasi ajattelemasta yhtään mitään muuta, kuin että ei enää ikinä laskisi Miriamia näköpiiristään tai käsistään. Halaisi vain ja pitäisi siinä lähellään. Miriam tuntui ajattelevan samoin äidistään.

Inarin ja Miriamin yli käytiin kuitenkin tervehdyksiä ja keskustelua. Viola toivotettiin tervetulleeksi pitkästä aikaa. Viola varmisti, että oho, Niklas ja Elisabet ovat yhdessä ja asuvat täällä, eipä tullut Inarin kanssa käytyä oikeastaan läpi mitä kaikille muille tutuille kuuluu. Mutta ei se mitään, Viola sai asettua mukaan niin kuin olisi koko ajan ollut.

”Me voidaan siis olla täällä muutama päivä, kaikki kolme…?” Viola kuitenkin vielä varmisti. Inari oli sanonut hoitavansa sen jossain vaiheessa, mutta punapää tuntui unohtaneen kaiken muun kuin Miriamin hetkeksi. Ihan ymmärrettävää.

”Tietenkin, ja saatte olla ihan niin pitkään kuin haluatte. Saatte olla ihan huoleti, tilaa riittää varmasti kaikille. Etenkin kun joku kuorsaava ukko voisi muutenkin siirtyä vaikka kellariin tai katolle nukkumaan…” Maria lupasi ja pukkasi Miroa leikkisästi kylkeen.

”Paraskin puhuja”, Miro puolustautui ja sai Niklaksen rykäisemään naurahduksen peitoksi ja Marian punastumaan.

”No niin. Eiköhän annetta uusimpien tulijoiden asettua ja mennään käymään ostoksilla sillä aikaa Miron kanssa”, Maria ilmoitti siihen väliin ja loi aika nyreän katseen Miroon. Mies vain vihelteli viattomasti. Viola ja Inari sopivat menevänsä ensimmäiseksi syömään matkalta nälkäisinä ja hetken toimettomana pyörittyään, kun Niklaskin katosi jonnekin, Elisabet asteli ulos. Luoden vielä yhden viipyilevän katseen äitinsä hoivissa olevan Miriamin perään.

-----

No niin. Tämä oli tässä, Miriamin oikea äiti palasi. Ja hyvä niin. Mutta Elisabetista tuntui vähän tyhjältä ja hukassa olevalta. Elisabet oli tullut ottaneeksi päähuolehdintavastuun Miriamista. Sellaisen, että oli joku, jolta kysyä tarpeen tullen hei missä mennään onko Miriam syöty/kylvetetty/puettu. Mutta nyt pitäisi taas vain huolehtia itsestä ja se tuntui… tyhjältä. Eli mitä nyt?

Elisabet puuskahti turhautuneena, kun alkoi sataa vettä.

”Hei nyt oikeasti, en ole ihan noin allapäin”, Elisabet tuhahti taivaalle ja pudisti päätään sitten huvittuneena. Hienoa, oliko jopa niin tylsää että piti alkaa puhua itsekseen, kun ei voinut enää höpistä Miriamille?

”Mitäs sinä täällä sateessa?” Niklas ilmestyi onneksi kaveriksi.

”Mitäs itse?” Elisabet vastasi.

”Yritätkö väistää kysymykseni?” Niklas totesi tietäväisesti. Elisabet irvisti anteeksipyytävästi.

”Ehkä vähän”, Elisabet myönsi alistuneesti.

”Ei se mitään, mutta kerro nyt vain”, Niklas pyysi ja kiersi Elisabetin ympäri, jotta tämän olisi helpompi puhua hänelle. Mutta Elisabet laski katseensa. Niklas odotti lempeän kärsivällisesti, kun Elisabet keräsi ajatuksiaan.

”No kun… Tuntuu tyhjältä, että Miriam on lähdössä. Tähän ehti jo tottua”, Elisabet lopulta huokaisi. Niklas nyökytteli päätään ymmärtäväisesti.

”Siltä meiltä itse kustakin tuntuu enemmän tai vähemmän, uskoisin”, mies totesi.

”Eikun, tarkoitan vielä enemmän. Että tämä tuntui oikealta ja olisin oikeasti halunnut, että tämä voisi jatkua näin”, Elisabet jatkoi arasti. ”Että… Meitä olisi jo enemmän.”

”Että meillä olisi jo omia lapsia?” Niklas selvensi. Elisabet laski katseensa hetkeksi vähän nolostuneena, mutta nosti sitten sen taas. Niklaksesta taas tuntui yhtä aikaa jotenkin vanhemmalta ja varmalta, ja nuorelta ja epävarmalta. Yhteentulemana hänen äänensä oli vakaa ja hän katseli Elisabetia rauhallisesti. Elisabetia, joka yhtä lailla toiveikkaana ja epävarmana vastasi hänen katseeseensa.

Ja Elisabet oli kaunis. Niin nuori ja kaunis ja kukkeimmillaan ja olisi voinut mennä mihin tahansa ja tehdä mitä tahansa ja kenen kanssa tahansa halusi. Mutta Elisabet oli halunnut tulla tänne takaisin ja olla Niklaksen kanssa ja kasvaa yhdessä perheeksi ja vanheta tässä talossa hänen kanssaan. Kaikkien noiden suunnitelmien aikatauluista ei ollut aiemmin ollut puhetta, mutta…

”Ei tarvitse arkailla, koska haluan samaa kuin sinä. Se kuulostaa minustakin oikealta. Haluan viettää loppuelämäni kanssasi ja tehdä sinut mahdollisimman onnelliseksi, kunhan vain sinäkin haluat samaa”, Niklas selvensi ajatuksiaan rauhallisesti ääneen. Jossain välissä puhettaan hän kävi samalle tasolle kuin Elisabet, ettei puhuisi tälle kuin joku korkea-arvoisempi alaviistoon. He olivat samanarvoisia ja yhdessä tässä.

”Oho”, Elisabet vain naurahti hermostuneena. Niklas kohotti kulmaansa kysyvästi.

”Sinähän melkein kuin kosit minua”, Elisabet hymisi herkistyneenä. Niklas tunsi punastuvansa – hän ei ollut nähnyt tätä aivan niin. Mutta nyt taidettiin mennä eikä meinata. Niklas piti päänsä pystyssä, vaikka olisi tehnyt mieli vanhaan tapaan syventyä tutkimaan kengänkärkiä.

”En pelkästään melkein”, Niklas vakuutti hymyillen.

”No siinä tapauksessa täytynee vastata, että haluan samaa”, Elisabet sanoi ja tämän hymy kävi leveämmäksi ja varmemmaksi.

”Jes! Me mennään naimisiin!” Niklas hihkaisi sitten ja kaappasi ylösnoustessaan mukaansa yllättyneesti kirkaisevan ja sitten päälle kikattavan Elisabetin. Niklas pyöräytti tulevaa vaimoaan pari kertaa ympäri ilmassa ennen kuin malttoi laskea tämän omille jaloilleen.

”Sitten sormuskaupoille täysin niin kuin suunnittelit, eikö?” Elisabet kuulusteli ja kikatti, kun Niklaksen ilme vähän valahti.

”No… Joo, mennään vain, mutta täytyy kyllä sanoa, että en ihan totta puhuen suunnitellut tätä tähän näin…” Niklas tunnusti vaivaantuneena, mutta muuttui hämmentyneen näköiseksi, kun Elisabet alkoi virnistää entistä leveämmin.

”Voi kuule, vähän niin kuin arvasin sen”, Elisabet myönsi, ”mutta tämä on juuri täydellistä”, Elisabet lisäsi ja antoi suukon Niklaksen poskelle.

Sen jälkeen sateen yhä jatkuessa pariskunnan ympärillä Niklas sulki Elisabetin syleilyynsä ja vähän syvempään suudelmaan.  He kävivät nopeasti huikkaamassa keittiössä ruokaileville Inarille, Violalle ja Miriamille menevänsä kaupungille ja lähtivät sitten käsi kädessä sateesta välittämättä saattamaan kihlausta kunnolla täytäntöön. Että olisi sormusta esiteltäväksi, kun kerrottaisiin muille.

-----

Inari havahtui lopulta siihen, että Miriam haukotteli leveästi. Talossa oli sopivan raukeaa ja hiljaista, kun kaikki olivat menneet kuka millekin asioille. Etenkin nyt jälkeenpäin ajateltuna Elisabetin ja Niklaksen lähtö oli ollut vähän outo… Mutta näitä ehtisi kuulustelemaan myöhemmin.

”On päiväuniaika, niinhän?” Inari totesi ääneen ja lähti tytön kanssa kohti yläkertaa. Petran vanha huone oli kuulemma laitettu Miriamille sopivaksi. Viola jäi hetkeksi epäröimään keittiöön, mutta Inari viittoi sitten tätä seuraamaan.

Viola katseli sitten vaitonaisena, kuinka tottuneesti ja rennosti Inari vaihtoi Miriamille yöpaidan eikä tytöstä lähtenyt valituksen puolikastakaan. Molemmat olivat täysin tyytyväisiä oloonsa ja Viola tunsi itsensä vähän ulkopuoliseksi. Sekä unohdetuksi. Pörräisikö Inari noin nyt aina Miriamin ympärillä…? Olihan se ymmärrettävää toisaalta. Ehkä Violan tulisi vain tottua siihen että perhe tarkoitti myös sitä, että Inari ei olisi vain hänen yksin kokonaan pidettävissä…

 ”Haluatko tulla laittamaan Miriamin sänkyyn? Voisin esitellä teidät vihdoin kunnolla samalla”, Inari pyysi. Viola äännähti epävarmasti aluksi.

”Tule vaan. Parempikin niin, kun melkein päätin jo eteisessä, etten enää irrottaisi otettani hänestä ollenkaan. Eikä se nyt kävisi päinsä”, Inari naurahti ja asteli suorastaan tyrkkäämään Miriamin Violalle. Miriam inahti ensin vähän hätääntyneenä, mutta Inari hyssytteli ja silitteli tytön poskea ja selitti lepertelevällä äänellä: ”Niin, Viola tuossa on ihan tuttu äidille ja tosi kiva ja kyllä te tulette näkemään toisianne nyt paljon ja teistä tulee varmasti hyvät kaverit.”

Lopulta Miriam suostui enempiä vastustelematta Violan kannettavaksi ja hymyili jo tälle, kun sai kehtoon laskemisen jälkeen suukon otsalle ja kuuli olevansa ”kiltti reipas tyttö” Violalta. Inari nyökkäsi hyväksyvästi molemmille. Sehän meni heti mukavasti.

”No niin, eiköhän Miriam siitä kohta nuukahda. Mennään tuohon viereiseen huoneeseen katsomaan meille laitetut pedit ja voidaan myös tulla tänne jos Miriam ei kuulostakaan rauhoittuvan”, Inari viittoi Violaa sitten seuraamaan. Viola päästi vasta siinä vaiheessa hengityksen puuskahduksen vapaaksi, mitä ei ollut huomannut edes pidättelevänsä. Hän oli olettanut, että Miriam saa jonkin hepulin kokemattoman Violan syliin päätyessään, mutta hyvinhän se meni.

”Tuossa on yksi lattialla, minä voin olla vaikka siinä niin pääset sinä kunnon sänkyyn. Niklaksen vanha joo mutta puhtaat lakanat, mitä nyt jääneet vähän vinksalleen.”  Viola ei vastannut mitään Inarin höpöttelyyn.

”Noin. Sitten…”

Inari istahti puuskahtaen sängylle ja näytti vähän painuvan kasaan.

”Rankka iltapäivä?” Viola kysyi ymmärtäväisesti. He olivat matkustaneet koko pitkän päivän, ja sitten Inari oli käynyt vielä aikamoista tunnevuoristorataa palatessaan kotiin ja Miriamin luo. Viola kuitenkin ajatteli jostain muustakin olevan kyse, Inari harvemmin hyöri sillä tavalla ympäriinsä samalla höpötellen mitä Viola muisti.

”Joo… Ja… Nyt en tiedä mitä tehdä”, Inari huokaisi. ”Tai mitä me tehdään. Mä vaan hain sut mukaani eikä mulla ole tarjota muuta kuin Niklaksen vanha sänky tai patja lattialla. Nekin lainattuja. Mä en omista yhtään mitään tällä hetkellä”, Inari selitti katkerasti naurahtaen. Ei hän itselleen mitään kaivannut, mutta Viola, ja Miriam, ansaitsivat parempaa.

”Ei se mitään. Se on alku. Enkä mä tullut muutenkaan sun mukaan suurien omaisuuksien perässä, ne mä halusin jättää taakseni. Sinä olet aivan tarpeeksi, ja Miriam. Ja tulevaisuudessa meillä on kyllä enemmän, ei ole mikään kiire. Vaikkakin…” Viola lohdutti ja päätti salaperäisesti niin, että sai Inarin nostamaan katseensa.

”Mut voidaan jättää kyllä perinnöttömäksi, mutta omistan osan firmasta. Tai omistin. Myin osani pois niille jotka ovat siitä kiinnostuneempia. Meillä on siis ihan kivasti alkupääomaa aloittaa yhdessä alusta missä vain halutaan. Tai ainakin lähes”, Viola sanoi kepeästi ja kohautti olkiaan lopuksi. Inari tuijotti silmät suurina.

”Meillä on rahaa kyllä”, Viola selvensi kun luuli, että siitä kiikasti.

”Joo mutta… Siis oikeasti? Sun osuus, sun rahoja? Mutta sanoit me, taas, et vaan…”

”Joo, me. Haluan, että me voidaan olla onnellisia yhdessä ja oon kanssa vuorostani tekemään sen eteen mitä voin”, Viola vastasi painokkaasti Inarin takelteluun.

”Vaikka…” Inari nielaisi hermostuneena. Taas se epävarmuus. Viola tiesi hänestä kaiken, kaikki mitä hän oli puuhannut kun he olivat olleet erillään, ja halusi silti… vai tiesikö oikeasti…

”Vaikka mä olin vaikka keiden kanssa tässä välissä. Jestas, hankin penskan toisen kanssa, odotan toisen lasta… Oton lasta. Ja pitää osallistua sen Oton muistotilaisuuteen parin päivän päästä”, Inari luetteli ohuella äänellä, kun Violan ilme muuttui kovaksi. No niin, nytkö hän sen kuulisi, tämä olisi tässä…

”Mä lainaisin sun omia sanoja jos muistaisin ne kunnolla. Mutta, joka tapauksessa, niin kuin sanoit me erottiin välissä. Oltiin erillään, selvittiin, ainakin parhaamme mukaan. Mutta se oli välissä, ja nyt me ollaan taas yhdessä, ja mä haluan oikeasti olla sun kanssa. Kaikkien… kaupanpäällisten kanssa”, Viola totesi ja sama innostunut välke syttyi taas Violan silmiin. Hän pääsisi olemaan sittenkin äiti. Inari valahti täysin ilmeettömäksi. Miten kaikki saattoikin hänelle kurjalle kääntyä näin hyväksi?

Juuri kun Violan innostunut ilme oli muuttumassa huvittuneen epävarmaksi, Inari veti Violan intohimoiseen suudelmaan.

”Mä rakastan sua, Viola.”

”Mäkin sua, Inari.”

”Ja mä oon iloinen, että pääsin toteuttamaan sen yhden lupauksen.”

”Minkä?”

Sen, että vielä joku päivä me saadaan olla yhdessä.

----

Niklas ja Elisabet palasivat lopulta aika myöhään. Päivään oli sormuksen ostamisen lisäksi mahtunut muutakin mukavaa yhteistä ajanvietettä. Kuistilla Niklas halusi varmistaa, että Elisabet tosiaan palaisi kotiin kunnolla kosittuna, vaikka Elisabet yrittikin ensin vaisuin sanankääntein estellä, että ei nyt tarvitsisi niin paljon enää vaivautua.

”Tämä on varmasti elämäni mahtavin päivä. Kaikki edelliset ennen sitä ovat myös liittyneet sinuun, ja ne päihittävät alati toisensa”, Elisabet huokaisi ihastuneena saatuaan sormuksen todella sormeensa. Ihan hyvä lopulta, että Niklas halusi tehdä tämän näin, jäi ikimuistoisempana mieleen.

”Se on ilo kuulla. Ja toivon, että siihen listaan tulee vielä lukuisia uusia päiviä lisää. Että tämä tästä vain paranisi”, Niklas totesi kammetessaan itsensä ylös. Alkoi housunlahkeista nähdä, että päivän mittaan oli pari kertaa polvistuttu. Niklas hymyili kuitenkin mielissään.

Elisabet kapsahti Niklaksen kaulaan onnellisesti huokaisten.

”Tiedän, että on ollut pitkä päivä, mutta jos vielä ehtisit jossain vaiheessa käydä Marian juttusilla. Liittyen erääseen koruun”, Niklas pyysi Elisabetilta. Maria oli vihjaillut, että sillä oli merkityksensä, että juuri Niklas oli jäänyt lapsista tämän talon pitäjäksi. Ja että olisi pari seikkaa suoritettavana, kunhan olisi varmaa, että Niklas jäisi todella Elisabetin kanssa yhdessä. Eipä tuossa ollut paljon varmistelemista. Kunhan vain tuli kokeiltua, että toisen kanssa asumisen sujui.

Elisabet kävi rauhoittumassa nukkuvan Miriamin huoneessa. Ei tuntunut enää yhtään niin haikealta tai vaikealta kuvitella, että Miriam olisi pian poissa Inarin ja Violan mukana. Kun luultavasti lastenhuoneelle voisi tulla pian uudestaan käyttöä.

Maria onnitteli ensin vuolaasti Elisabetia kihlautumisen johdosta. Sitten nainen rauhoittui, ei niinkään vakavoitunut. Kyseessä olisi vanha perinteinen tapahtuma, mutta ei mitään liian jäykkää tai arvokasta.

”Olet varmaankin kiinnittänyt huomiota tähän koruun? No, se on kiertänyt aika monta sukupolvea emännältä toiselle”, Maria selitti. Elisabet nyökkäsi ensin ymmärtämisen merkiksi, mutta mutristi sitten suutaan epävarmana.

”Joo… Mutta eikö sen pitäisi sitten siirtyä Inarille tai Petralle?” Elisabet ihmetteli. Maria pudisti hymyillen päätään.

”Sen on sopivinta siirtyi sille sukupolven haaralle, joka jää tähän taloon, jolla on pitkä tarina takanaan. Tai lähinnä sen asukkailla. Olet varmaankin joskus tutkaillut esimerkiksi niitä tauluja pohjakerroksessa?” Maria selitti ja sai Elisabetin taas nyökkäämään varmempana.

”Ei se mahdotonta olisi, tämän korun antaminen jollekin muulle, mutta jos vielä olet epävarma niin lisään, että Inari ja Petra tietävät tästä ja heillä ei ole mitään tätä vastaan”, Maria vakuutti ja alkoi avata niin kauan mukanaan ollutta korua pois kaulastaan. Elisabet odotti vaiti ja vaikuttuneena, kun Maria ojensi korun hänelle ja se vaihtoi kantajaansa.

”Olen todella otettu tästä, pidän hyvän huolen ja… annan eteenpäin, kun sen aika tulee”, Elisabet lupasi. Maria hymyili ja nyökkäsi vakuuttuneena ja luottavaisena. Hänestä tuntui kevyeltä ja rauhalliselta. Koru oli kuin olikin lopulta vaihtanut omistajaa tässä aulassa niin kuin aikoinaan Maria oli sen Serenalta saanut. Ja Serena sitä ennen Saagalta. Ja Saaga… sitä pidemmälle Maria ei muistanutkaan.

Myös Elisabetille tämä oli merkittävää ja konkreettista. Hän menisi Niklaksen kanssa naimisiin. Niklas oli ollut oikeassa, tämä vain paranisi tästä.

Inarista tuntui seuraavana aamuna hyvällä tavalla, että tämä oli kuin unta. He voisivat tästä lähtien Violan ja Miriamin kanssa aina herätä aamulla yhdessä. Herätä yhdessä perheenä. Ja jatkaa ja elää siitä päivä, kaikki päivät, perheenä. Ensin täällä, sitten muualla kunhan asunto löytyisi.

Eräänä iltana tuo pieni perhe sitten suuntasi kohti lentokenttää ja uutta asuinmaata. Kissoista Ash ja Real lähtivät näiden mukaan, kun tulivat niin hyvin toimeen keskenään.

*****

Petra ja Pekko viettivät kolmatta seurustelun vuosipäiväänsä vähän hienommassa ravintolassa. Jälkiruoan koittaessa Pekko kaivoi esiin pienen rasian, jota Petra oli illan koittaessa osannut odottaa. Mutta sen ilmestyminen pöydälle ja Pekon ujosti hymyillen kysymä perinteinen: ”Tuletko vaimokseni, Petra?” saivat silti Petran aivan häkellyksiin ja ihastuksiin. Tämä todella tapahtui, Pekko pyysi häntä naimisiin kanssaan, halusi todella viettää hänen kanssaan loppuelämänsä, ja heille tulisi varmasi lapsia ja…

Pekko ehti jo kohottaa kysyvästi kulmaansa, ensin yhtä ja sitten toista, niin että Petra havahtui ihastelustaan naurahtamaan. Sekä tohkeissaan avaamaan rasian lopulta.

”Meneekö se… Onko se oikeaa kokoa ja oikean…” Pekko kyseli hermostuneena sormuksesta.

”On, aivan täydellinen,  ja kyllä, haluan vaimoksesi!” Petra vastasi. Pekko kohottautui pöydän yli suutelemaan Petraa innoissaan niin, että sai melkein kakkupalan puvuntakkinsa vatsan koristukseksi. Petra ohjasi Pekon rauhoituttua miehen rauhallisemmin paikoilleen, kakkuja varoen.

Pariskunta meinasi lopulta unohtaa syödä sen jälkiruoan, kun Petra alkoi innoissaan suunnitella häitä ja Pekko tyytyi tapansa mukaan nyökkäilemään ja hymyilemään hölmönä samalla kun katseli kaunista kihlattuaan.

*****

Viola ja Inari muuttivat lämpimään etelän maahan pieneen rannikkokaupunkiin, ihan juuri sinne minne nyt sattuivat haluamaan. Violan säästöistä riittäisi kyllä aika pitkälle niin, että molemmat voisivat keskittyä paikoilleen asettumiseen ja perheen kasvamiseen jonkin aikaa. Varoja ei olisi niin paljon, että sama meno voisi jatkua loppu elämän. Mutta Inari olisi valmis mihin hommiin vain niin kuin ennenkin ja Violalle oli kertynyt kokemusta yrityksen pyörittämisestä, joten asiat kyllä järjestyisivät sitten, kun olisi sen aika.

”No niin, nyt pitäisi olla kaiken paikoillaan. Mennäänhän tutustumaan kunnolla”, Viola selitti Miriamille. Tyttö vastasi haukottelemalla leveästi ja laskemalla päänsä voipuneesti vasten Violan rintaa.

”Inari, luulen, että Miriam pitäisi saada päiväunille nyt jo”, Viola ehdotti tunnustelevasti. Oli vasta aamupäivä, mutta he olivat jo yhdessä antaneet tilapäismajoituksen pois ja muuttaisivat nyt lopullisesti remontoituun ja kalustettuun ranta-asuntoon. Oli siis ehtinyt tapahtumaan jo aika paljon.

”Ehhei, kyllä se tuosta piristyy kunhan näkee kaiken uuden, usko pois”, Inari oikaisi. Seuratessaan Inaria Viola kohensi skeptisenä otettaan Miriamista, joka ei aivan jaksanut pidellä tiukasti kiinni kantajastaan.

”No niin, nyt on kaikki kivasti paikoillaan”, Inari totesi innoissaan katsellessaan ympärilleen. Olivat he käyneet taloa katsomassa jo pitkin remonttia, mutta nyt oli kaikki niin kuin oli yhdessä suunniteltu.

”Joo. Kissatkin ovat löytäneet jo lempipaikkansa”, Viola totesi Inarin tapaan ympärilleen katselleessaan. Ja niin kuin Inari oli aavistellut, myös Miriam virkistyi katselemaan enemmän ympärilleen.

Tähän väliin pienet esittelyt ulkoa ja sisältä, ylä- ja alakerrasta.

Inari hyräili tyytyväisenä asetellessaan aamiaismunakkaita tarjolle. Oikein paikalliseen tapaan tehtyjä. Samalla Inari kertasi mielessään kaikkien ainesosien nimiä paikallisella kielellä. Tässähän asettautuessa olisi hyvää aikaa päästä siinäkin hyvään alkuun.

”Sitten kannetaanpas sinut leikkikaluinesi ulos niin voidaan syödä siellä rauhassa ilman että sinä teet täällä mitään tihutöitä sillä aikaa”, Inari selitti kopatessaan lievästi vastustelevan Miriamin mukaansa. Tytöstä olisi ollut niin mukava jäädä tutustumaan uuteen huoneeseensa ja uusiin leluihin. Tyttö kuitenkin rauhoittui, kunhan Inari poimi lelun mukaansa kuten lupasi huoneesta. Tuo huone oli sinertävän sävyinen, Miriamille ihan sopiva, mutta myös jos sattuisi tulemaan tälle pikkuveli. Isomman tytön huone odotti punaisena, kunhan Miriam kasvaisi.

Sillä aikaa, kun Inari nouti Miriamia, Viola huolehti myös kissoille aamiaista.

”Ai, vai kuitenkin maistuisi ennemmin Inarin munakkaat?” Viola hymähti, kun Ash suuntasi ruokakupin sijaan muualle. Viola asteli määrätietoisin askelin ja ottein nostamaan kissan pöydältä lattialle, ja vähän luimistellen tämä sitten löntystelikin matkoihinsa. Viola nyökkäsi hyväksyvästi. Hän tulisi olemaan Ashille määrätietoinen emäntä ihan niin kuin Inarikin, samanarvoisena. Ja toinen äiti tämän lapsille, Viola mietti, kun höpötti hassuja Miriamille samalla, kun Inari kantoi tämän ohitse.

Lämmin tuuli helli aamupalan syöjiä ja leikkijää. Ruoka oli hyvää, paikallisista aineksista valmistettua. Keittiö iso ja valoisa ja heti ikkunan ulkopuolella huojuivat palmut. Inarista tuntui kaiken kaikkiaan heti monta kertaa kotoisammalta, kuin Oton kanssa yhteen muuttaessa. Hän ei ollut pitkään aikaan niin myhäillen ja tyytyväisenä siivonnut, kaikista mahdollisista touhuista.

Sitten munakas ei kauan pysynytkään aloillaan, kun etenevä raskaus ilmoitteli itsestään. Inari yökkäili harmissaan, mutta muutakaan ei voinut. Koko toimituksen jälkeen oli voipunut olo. Jos sitä vähän vain odottaisi, että vatsa ja olo rauhoittuisivat, ja sitten siivoisi jäljet ilman, että Violaa tarvitsee vaivata.

”Menepäs Miriam vähäksi aikaa sinne kiltisti, vaikka näen, että ei sinua nukuta. Kun käyn katsomassa vähän mitä Inarille kuuluu”, Viola selitti laskiessaan vastaan pyristelevän Miriamin kehtoon. Aivan kuin Inari olisi voinut pahoin juuri.

”Viola odota älä mene vessaan mä olin just kyllä menossa siivoamaan kunhan…” Inari hätkähti puolihorroksesta sohvalta määrätietoisiin askeliin.

”Eikun anna mä autan. Lepää vain, jos sitä tarvitset juuri nyt”, Viola lupasi aurinkoisesti hymyillen ymmärrettyään, mitä Inari tarkoitti. Viola oli kuullut oikein.

”Ei sun tarvitse mun sotkuja…” Inari mutisi vähän häpeissään ja nousi enemmän pystyyn.

”Paikka”, Viola käski sitten niin tiukasti, että sai Inarin jähmettymään paikoilleen ja vaaleaverikkö asteli pöllämystyneen Inarin ohi kylpyhuoneeseen.

Inari kuunteli edelleen nolostuneena, kuinka Viola alkoi siivota hänen jälkiään. Sitten Inari pudisteli itseään ja hengähti. Voisi sitten saman tien levätä, kun siihen tarjoutui tilaisuus noin selkeästi. Ihan vähän aikaa pitkällään vain ja mennä sitten vaikka auttamaan taas Miriamin kanssa. Asettuessaan makuulle Inari hymyili toispuoleisesti. Otto ei ollut tarjoutunut missään vaiheessa auttamaan noin raskauden edessä saati suorastaan vaatinut sitä.

”Hyvä vain”, Viola mietti kuullessaan rauhallisesta hengityksestä, että Inari oli nukahtanut. Viola hiippaili tarkasti mattoja hyödyntäen ja kenkien kopinaa vaimentaen Miriamin luokse. Tyttö mokoma kävi ihan ylikierroksilla toisin kuin äitinsä, joten Viola asettui tämän kanssa jatkamaan uusien lelujen läpikäymistä hilliten enimpiä innon kiljahteluja.

-----

”Hyviä unia.” Miriam ei niin jännittävän muuttopäivän jälkeen malttanut nukkua ollenkaan päiväunia ja kävi sitten aika aikaisin yöunille auringon juuri vasta laskiessa. Joka tapauksessa Inari ja Viola saisivat hengähtää ja viettää nyt vasta kahdenkeskisesti aikaa.

”Noh, miltä ensimmäinen päivä yhdessä omassa kodissa on tuntunut?” Inari uteli Violalta, kun pariskunta oli hetken mukavassa rauhallisessa hiljaisuudessa katsellut aaltoja. Se ei ollut mennyt aivan kuin Inari oli suunnitellut, mutta mukavasti kuitenkin. Siis ainakin hänen puolestaan. Hyvinkin mukavasti. Viola oli niin avulias ja huomaavainen ja rakastava, sekä Inarille että Miriamille, aivan täydellinen. Mutta tuntisiko Viola samoin heidän yhteiselonsa ensimetreistä…?

”Ensimmäinen? Siltä, että tällaista olisi ollut jo aina… Hyvällä tavalla. Ja että saisi olla aina jatkossakin”, Viola vastasi tyytyväisenä oloonsa. Inari nyökytteli mukana.

Sitten Inari vakavoitui ja veti henkeä. Miksi jännitti, vaikka tämä olisi täysin varma ja oikea ainoa suunta, eikä mitään epävarmuutta pitäisi enää olla? Inari vilkaisi sivusilmällä Violaa. Tämä katseli yhä hymyillen merelle. Inari antoi tuon hymyn tarttua kasvoilleen, ja nousi sitten ylös vetäen hämmentyneen, mutta lauhkeasti mukana seuraavan Violankin ylös käsistä pidellen.

”Kuule, nyt kun me olemme täällä yhdessä ja meillä on kaikki mitä tarvitsemme ja nyt näen, että me tulemme, tai ainakin voimme elää täällä talossa yhdessä pitkälle tulevaisuuteen”, Inari selitti nopeasti vähän hermostuneena samalla, kun Viola yritti parhaansa mukaan pysyä mukana ja nyökytellä myöntävästi oikeissa kohdissa. Lopulta Inari pudisti nopeasti päätään ja puuskahti turhautuneena.

”Menenpä vain suoraan asiaan. Haluan tehdä tämän sinä vaimonani. Suostutko siis Viola vaimokseni?” Inari kysyi samalla kun rysäytti polvelleen hiekkaan ja kaivoi tarkoin piilossa pitämänsä sormusrasian esiin. Oli suoranainen ihme, ettei Viola ollut ihmetellyt ylimääräistä pullotusta Inarin farkkushortsien taskussa. Mutta niin täytyi olla, koska Violan suu loksahti auki hämmästyksestä. Inari virnisti kaikesta huolimatta voitoniloisena. Hän oli halunnut yllättää Violan iloisesti ja onnistui siinä.

”Voi Inari! Tietenkin! Sinä… Minä… Joo”, Viola takelteli yllätyksestä ja onnesta hassuna samalla kun pujotti tärisevin käsin sormuksen sormeensa. Inari ei voinut muuta kuin antaa saman hölmistyneen onnellisen virneen vallata omata kasvonsa. Kaikki oli mennyt niin suunnitellusti ja hyvin ja paranisi tästä vain.

Sitten kun Inari oli vasta juuri ja juuri päässyt jaloilleen, Viola jo hyppäsi tämän kaulaan naurahtaen vähän itkun sekaisesti.

”Noinko kamalan hetken ja suoritustavan valitsin?” Inari vähän kiusoitteli. Hän ei ollut nähnyt Violaa vielä aiemmin noin herkistelijänä.

”Eikun.. Äh, kyllä sä tiedät”, Viola puuskahti tukkoisesti ja pyyhki kasvonsa kuivaksi nauravan Inarin olkapäähän, joka yritti aluksi muka olla ällöttynyt räkäkuorrutuksesta, mutta lopulta molemmat vain nauroivat.

”Tiedätkö, Miriam nukkuu jo sikeästi. Ja meillä on vielä pari paikkaa talosta kokeilematta”, Inari vihjasi. Viola ei tarvinnut muita vihjeitä. Hän astui Inarista kauemmas ja riisui viettelevästi toppinsa – alla olivat vielä päivän aiemman auringonoton jäljiltä bikinit. Samoin Inarilla.

”Sitten toinen paikka.”

Inari tunsi itsensä suunnattoman onnelliseksi ja onnekkaaksi saadessaan herätä yhdessä tulevan vaimonsa kanssa nyt omassa kodissa ja tietävänsä, että näitä aamuja riittäisi hamaan tulevaisuuteen. Se tulevaisuus oli tullut, ja kaikkea muuta kuin synkkänä ja pimeänä. 

*****

Radiant Creekissä oli sievä pieni kirkko. Kukaan Jalavista ei ollut tullut siinä vielä vihityksi, ja oletus oli, ettei tulisikaan, koska perinteenä olivat perimätiedon mukaan häät omalla pihalla perinteisen kaaren alla vihkimisineen.

Paitsi että yhdellä parilla oli toisenlainen aikataulu suunnitteilla, ja talvella pihahäät eivät kävisi päinsä.

Petra ja Pekko halusivat vihkiytyä talvella, ja ehkä yleisestikin vain äkkiä. Siitä ei kuitenkaan ollut sopivaa puhua liian toitottaen ääneen. Se ei ollut kuitenkaan mikään yllätys, kun tunsi Pekon ja Petran aiemman tahdin. Aivan sopivan tahdin tuolle parille.

Vihkiseremonian alkupuolella Maria katseli mietteliäänä taakseen. Sen verran oli jo kantautunut uutisia, että pian useampikin pari menisi naimisiin. Olisi juhlaa tiedossa kerrakseen. Inari oli nyt myös kertonut, että odotti toista lasta. Muut seurasivat vihkitoimitusta vakavan mietteissään, ainakin Viola ja Niklas myös vähän kosteasilmäisen liikuttuneina, mutta Elisabet hymyili ja tartutti sen myös Mariaan.

Ja niin rouva ja herra Vierikko saivat toisensa.

Petra ja Pekko laskeutuivat portaat muiden onniteltaviksi ja suitsutettaviksi kunhan malttoivat irrottautua toisistaan.

”Olen niin iloinen puolestanne ja olet aivan ihastuttavan kaunis”, Maria lausui tunteen paksuntamalla äänellä ja sai Mirolta vilpittömän saman toivotuksen vähän toisenlaisin sanankääntein.

”Melkein meinasi kuin tottumuksesta antaa ylävitosen”, Niklas myönsi kunhan oli myöskin ensin onnitellut ja sai Pekon naurahtamaan.

”Se vasta näky olisi ollutkin.” Sitten piti Niklaksen väistyä, kun Elisabet kiirehti seuraavana onnittelemaan molempia, ja muut perässä. Inari ennen kaikkea vaihtoi painoa jalalta toiselle kärsimättömänä. Vatsa kurni nolottovan kovaäänisesti – nyt oltiin päästy siihen koko ajan nälkä vaiheeseen – mutta viereiseen seurakuntakeskuksekseen päästäisiin kakkukahveille juhlistamaan tuoretta avioparia vasta kunhan kaikki olivat onnitelleet kyllikseen. Siellä olisi toivottavasti myös vähän lämpimämpi. Toisaalta, seuraavista häistä ei lämpöä puuttuisi…

*****

Sopivan soveliaan pian edellisten häiden jälkeen ja Inarin vointia seuraten vihkiseremoniaa asetuttiin seuraamaan paljon aurinkoisemmassa ja vehreämmässä maisemassa. Miro oli vielä kerran kiirehtinyt pyyhkimään hikeä kasoiltaan kylpyhuoneeseen, mutta nyt oli parempi jo asettua aloilleen. Mokoma miesten puku. Olisi pitänyt vain pukeutua T-paitaan ja shortseihin niin kuin Inari lupasi, että olisi sallittua, mutta Maria kielsi.

Miron asettuessa ähkien paikoilleen Petra – melko tuore rouva Petra Vierikko – katseli ilahtuneena ympärilleen. Koko Niklaksen bändi oli nyt paikalla ensimmäistä kertaa pitkään aikaan, kun häät järjestettiin isommassa mittakaavassa. Ja muitakin tuttuja – Miron lapset, Kayla ja Cain, serkut, joita Petra hädin tuskin muisti. Sillä oli etunsa, että häät olivat vähän kauempana suurelle osalle Jalavista, kun sitten ne olivatkin yhtä lähellä kaikkia.

Myös Niklas ja Pekko myhäilivät tyytyväisinä bändin kokoontumisesta tässä samalla. Tietenkin Inarin ja Violan häät olisivat päivän päätapahtuma, mutta seurustelulle jäisi varmasti hyvää aikaa. Elisabet katseli lähinnä vaitonaisena kaunista vihkiparia, näiden hienoja mekkoja, ja Inarin jo näkyvästi pyöristynyttä vauvavatsaa. Hän ja Niklaskin olivat sopineet menevänsä naimisiin heti keväällä kun se olisi mahdollista perinteiden mukaan siinä omalla pihalla, ja toivoivat kaikkien tulevan mukaan, mutta saisi nähdä, jaksaisiko Inari sitten enää.

Mutta se olisi sen ajan päätöksiä. Tämä oli Inarin ja Violan päivä.

”Hertti, sait sen vielä mahtumaan”, Inari ei voinut olla toteamatta yllättyneenä. Hän oli jo luullut turvonneensa niin, että vihkisormus joutuisi odottamaan todella käyttöön pääsemistä vasta raskauden loppuun.

”Tietenkin, varauduinhan minä siihen, että otan sinut vaimokseni kaikkinesi”, Viola vakuutti hymyillen vähän viekkaasti. Inari ymmärsi, että Violan oli täytynyt jossain vaiheessa häävalmisteluja löytää aikaa käydä suurennuttamassa sormus varmuuden vuoksi.

Inari vain hymyili tyytyväisenä vastaukseksi, kun molemmilla oli nyt sormukset sormissa. Kaikki mitä Viola oli tähän asti tehnyt ja sanonut vakuutti häntä yhä uudestaan ja enemmän siitä, että kyllä, he olivat luvatut toisilleen. Kaikki innostuivat aikamoisiin aplodeihin. Olivathan he nähneet minkälaisen taistelun ja vastoinkäymisten takana tämän liiton toteutuminen oli ollut, ja ilmassa oli voitonriemua.

Illan hämärtyessä ja viiletessä sopivasti oli aika siirtyä juhlapöytään.

Inari kutsui Violan leikkaamaan kakun, mutta pyysi sitten ensimmäisen palan lautasen itselleen.

”Älä liikaa innostu, hienot puvut ovat”, Maria huikkasi ja sai Violan kääntämään päätään yllättyneenä. Inari vain pyyhkäisi kädellään ja sai Violan huomion kiinnittymään takaisin itseensä.

”Mistä Maria oikein puhui?” Viola kuitenkin hoksasi vielä kysyä, mutta avasi suunsa kuuliaisesti, kun Inari lähti tarjoamaan hänelle ensimmäistä maistiaisa kakusta jostain syystä käsin.

”Tästä”, Inari totesi ja vähän vähemmän hallitusti tunki kakun perille ja sai Violan vinkaisemaan yllättyneenä.

”No jopas”, Viola hihitti kunhan tokeni. Cain seurasi sivummasta uteliaana ja huvittuneena, kun Viola vuorostaan otti kakkulautasen Inarilta.

”Mukava nähdä pitkästä aikaa”, Miro aloitti juttua, kunhan oli huvittuneena hymähdellen seurannut, kun kakunsyöttäjä sai kirjaimellisesti maistaa omaa lääkettään. Jasmin tarttui heti vaihtamaan kuulumisia Miron kanssa. Kuulemma näihin häihin oli ollut helppo lähteä, kun Nickin kanssa oli juuri tullut ikävä kyllä ero ja oli hyvä tehdä muutakin kuin olla itsekseen. Miro nyökytteli parhaansa mukaan ymmärtäväisenä, kun Jasmin halusi selkeästi vähän vuodattaa tunteitaan, mutta ei liikaa tuoda taakkaa vanhoille ystävilleen saati juuri vihitylle parille.

Häätarjoamisten äärellä Elisabet kehui kovasti sekä Inarin että Violan hääpukuja ja kampauksia ja meikkejä ja kaikkea ja pyysi vinkkejä omiaan ajatellen. Niklas pyöritteli kakkunsa paloja vähän vaivaantuneena. Elisabet kuulosti niin innokkaalta ja Inari ja Viola jakoivat neuvojaan niin tosissaan, että kai sitä itsekin todella olisi kohta alttarilla tätä menoa. Viimeisinä häitä suunnittelevista pareista, vaikka olivat kihlautuneet ensimmäisinä. No jaa, kukin omassa tahdissa.

Petra kyseli kovasti serkkujensa kuulumisia. Ja muut jakautuivat kuka mitenkin pöytiin illan yhä pimetessä tunnelmallisesti.

Sitä iltaa valaisemaan Pekko sai kunnian sytyttää kunnon kokon, niin kuin oli paikallisissa häissä tapana.

”Huomaa kyllä, miten nuo kolme ovat läheistä sukua”, Viola hihitti vilkaistessaan Inarin olan yli tanssivaa Miroa ja lastensa kolmikkoa.

”No joo”, Inari vastasi. ”Ja huomasitko, että naapurista pistäydyttiin kylään. Onhan rouva varmasti siellä paikalla?” Inari kysyi vilkaistessaan olkansa yli toiselle puolelle. Lähinnä Inarin jaksamisen puolesta Viola ja muutkin olivat saaneet tämän taivuteltua siihen, että Miriam olisi naapurissa hoidossa hääjuhlien ajan. Inari saisi keskittää huomionsa ja jaksamisensa itse juhliin.

”On varmasti”, Viola vakuutti, kun vilkutti ilmeisesti kesken iltauinnin juhlien jatkoille harhautuneelle nuorelle herralle, joka jutteli eläväisesti Marian kanssa luultavasti Miriamin päivän touhuista eleistään päätellen.

Itse asiassa juuri silloin herra kommentoi riehakasta Miroa ja tämän jälkikasvua. Maria pyöräytti silmiään hyväntahtoisesti, vaikka vähän nolotti myöntää joo, veljenihän se siellä, käytännössä toisen morsiamen isä joraamassa. Mutta antaa nyt riehua kun pystyy.

Miro ei ollut pitkien etäisyyksien takia tavannut lapsiaan aikoihin, Cainin viimeksi aivan pienenä ja Kaylankin kauan sitten, mutta puheluilla ja muilla yhteydet olivat pysyneet ja kaikilla kolmella oli todella hauskaa saada vihdoin irrotella toistensa kanssa.

Kirjoittajan kommentt: mahtavaa vapaatahtotoimintaa XD Ja Cainilla on koko suvun paras dab tuossa.

Kaiken sen juhlahumun keskellä Inari ja Viola onnistuivat uppoutumaan toisiinsa ja omaan maailmaansa. ”Rakastan sinua”, Inari kuiskasi. Violan suupielet nousivat taas, naisella oli ollut hymy herkässä koko illan. Ja kyyneleet myös. ”Minäkin sinua”, Viola vastasi silmät kosteina, ja Inari ei voinut muuta kuin ihmetellä kuinka ihana ja kaunis vaimo hänellä onkaan.

Näyttävän suudelman jälkeen Inari laski päänsä Violan olalle ja nojasi tätä vasten aiempaa raskaammin.

”Väsyttääkö?” Viola kysyi jo aika monetta kertaa sinä iltana, koko ajan varmistaen miten Inari pärjäsi.

”Joo. Nyt väsyttää”, Inari vastasi ensimmäistä kertaa. ”Tähän loppui tämän moottorin veto”, Inari joutui myöntämään, mutta Viola vain hymisi ymmärtäväisesti ja lähti kädestä pitäen johdattamaan Inaria kauemmas. Maria pisti tämän merkille ja nousi perässä.

Kotiovella Viola ja Maria vielä kyselivät Inarin vointia ja vakuuttivat, että juhlat sujuisivat ja päättyisivät ja siivottaisiin aivan sujuvasti keskenään ilman Inariakin.

Mutta lopulta, kun Viola hiippaili pihan alustavan siistimisen, vieraiden hyvästelyn ja Miriamin kotiin hakemisen jälkeen makuuhuoneeseen muka nukkuvaa Inaria varoen, tämä olikin vielä hereillä.

”Inari, kello on jo vaikka mitä! Meluttiinko me liikaa vai…” Viola alkoi hermoilla. Inari näki kuinka tällä suorastaan seisoivat silmät päässä uupumuksesta lasittuneina ja kampaus alkoi jo sojottaa minne sattuu.

”Ei mistään siitä ole kyse. On ollut niin tapahtumarikas päivä, etten vain saanut unta. Ja kyllä tässä on hyvin levätty niin kuin näet, ei hätää”, Inari vakuutti. Viola räpytti silmiään ensin empivän näköisenä, mutta huokaisi sitten pienesti ja sanoi palaavansa pian nukkumaan, ei tarvitse odottaa.

Nyt Inarista tuntui vähän pahalta aiheuttaa Violalle sillä tavalla huolta. Kun todellisuudessa Inari ei ollut hirveästi edes yrittänyt nukahtaa. Sen sijaan hän oli miettinyt sitä, missä nyt oli, missä oli ollut ja missä olisi ehkä voinut olla elämässään, jos asiat olisivat menneet toisin. Hän ei lopultakaan päässyt Oton kanssa naimisiin tai tullut edes suunnitelleeksi sellaista kunnolla. Ei olisi ehkä päässytkään eikä se mitään. Mutta Miriam tuskin tulisi muistamaan isästään paljonkaan, ja tämä lapsi, joka alkoi jo näkyvästi näkyä Inarin kannettavana, ei tulisi isäänsä tapaamaan.

”Mä lupaan, että me pidetään täällä yhdessä sun lapsista hyvä huoli, Otto, jos nyt jostain katseletkin… Ja oon pahoillani oikeasti, ettet ole täällä itse, mutta olen onnellinen, onnellisempi, nyt näin, ja olit osa sitä tietä, joka toi minut tänne. Joten.. kiitos”, Inari lausui ääneen nöyrästi. Sitten hän huokaisi syvään. Hän yrittäisi tästä lähtien vain katsoa eteenpäin tätä avautuvaa tietä eikä niitä kaikkia muita mahdollisia, ja tehdä sen ilman jatkuvaa tunteidensa tai tekojensa punnitsemista. Hän oli ansainnut tämän kaiken itselleen ja kaikilta, ja antaisi varmasti aivan tarpeeksi kaikille takaisin.

Viola hymyili helpottuneena, kun Inari oli nukahtanut syvään uneen sinä lyhyenä aikana, kun hän oli valmistautunut nukkumaan.

****

”Siitähän tulee hienon näköinen”, Maria kehui katsellessaan, kuinka Miron seuraava maalaus valmistui.

”Ai näköinen vain, ei oikeasti hieno?” Miro kiusoitteli. Maria kohotti kätensä kuin valmiina pukkaamaan Miroa olkaan tai kylkeen, mutta päätti sitten että parempi ehkä ei kun tällä oli pensseli juuri kankaalla.

”Vähän outoa ja nolostuttavaa joutua tuijottamaan omaa pärstäänsä tässä nyt koko ajan…” Niklas mutisi ajauduttuaan taas kerran eteiseen, jossa seuraava perijätaulu valmistui.

”Höpsistä, ei mitään syytä. Sitä paitsi, tätä ei kestä kauan ja sille on syynsä miksi kaikki nuo taulut ovat kellarissa. Saadaan olla rauhassa toisin ja puolin”, Maria lupasi.

”Hei, ettekö muka ajattele, että minä se tässä eniten nolostelisin, kun te noin tuijotatte työni jälkeä?” Miro kommentoi siihen väliin.

”Ei mitään syytä. Hienoja sinä osaat tehdä, niin kuin minunkin taulusta aikoinaan”, Maria vakuutti.

”Niin, ainakin sinä tarkasti vahtasit sen valmistumista silloin ja moitit jos…” Nyt Maria valitsi tarkan hetken pukata Miroa kylkeen niin, ettei pensseli ollut liian lähellä kangasta. Miro kurtisti kulmiaan olkansa yli, mutta kääntyi äkkiä takaisin hinkkaamaan samaa taulunkohtaa tiiviisti nähtyään Marian tuiman varoittavan ilmeen. Niklas naurahti suunnatessaan keittiöön. Nuohan olivat kuin vanha aviopari. Siitä puheen ollen…

Lehtotiellä olivat isot pihatalkoot hääpaikan kuntoon laittamiseksi. Kaikkia syksyn lehtiä ei ollut saatu haravoitua ennen lumien tulemista, niin nyt oli sitäkin hommaa jäljellä.

Mutta yhdessä tekemällä homma sujui nopeasti. Kaikki muut paitsi taulun maalaukseen sitoutunut Miro puuhasivat muutaman päivän ahkerasti aamusta iltaan.

”No niin, eiköhän tämä olla taas tältä päivältä tässä. Alkaa olla niin hämärä, että leikkaan kohta oman hameeni tässä”, Maria totesi.

Päivän lehtiroskat ja muu kokoon kerätty poltettiin illan hämärtyessä.

”On tuo elävä tuli aika kivan näköistä. Se oli hieno se Inarin ja Violan häiden kokko”, Elisabet huokaisi ihastuneena. Niklas haroi tukkaansa epävarmana.

”Kyllä tännekin varmaan sellainen saataisiin, mutta pitäisi olla tarkempi, kun ei ole hiekkarantaa alla ja talo vieressä…” mies mietti.

”Äh, ei tarvitse ei se minulle niin tärkeää ole, mutta nautitaan tästä loimusta nyt kun sitä on”, Elisabet ehdotti ja siihen Niklas lähti innokkaammin mukaan.

”Kyllä tuonkin kokoista tulta pitää vahtia, niin kuin lupasitte”, Maria joutui keskeyttämään pariskunnan haaveilut vähän kuivalla huomautuksella. Niklas ja Elisabet erkanivat naureskellen ja suuntasivat vahtimaan omien kasojensa palamista Marian pudistellessa päätä hyväntahtoisesti. Joskus hänkin oli noin nuori ja höntti vastarakastunut, mutta nyt sitä ajatellessa seurasi vain toinen ajatus, että hyvä ettei enää, että se oli vain vaihe, jonka sai kuitenkin kokea.

*****

”No niin, Mirna, käyttäydythän sitten kunnolla täällä juhlien ajan”, Maria jutteli kissalle, jolla oli jo enemmän kokoa, mutta ei niinkään järkeä. Veljensä kanssa kisaillessa nuo kaksi olivat rettelöineet ja romuttaneet sitä sun tätä – tänään olisi hyvä jos olisivat rauhallisemmin.

”Sinäkin, Cas, kuulitkos, ei mitään sellaista tänään kuin eilen sen keittolautasellisen kanssa”, Maria moitti kissaa ja hihitti, kun tämän hyvin uskottavasti näytti ymmärtävän mistä oli kyse ja luimistavan korviaan.

”Täällähän on piha hyvän näköinen! Tai siis on se aina, mutta nyt erityisesti…” Petra jutusteli, kun hääväki siirtyi kohti tapahtumapaikkaa. Maria ja Petra molemmat seurasivat lähellä Inaria kaikkea kevyttä jutellen, mutta vilkuilivat tätä koko ajan vaivihkaa. Olisi ollut täysin ymmärrettävää, jos Inari olisi päättänyt siinä vaiheessa raskautta, että ei jaksaisi matkustaa. Etenkin, kun kyseessä oli vain yhden yön matka ja Viola ja Inari palaisivat jo pian takaisin jälleen luotettavien naapureiden hoteisiin jätetyn Miriamin luokse. Mutta toistaiseksi Inari kulki päättäväisesti kaikkien mukana.

Viola auttoi Inarin istumaan mukavasti ja keskittyi sitten nyökkäämään tervehdyksiä muille, Pekko ja Petra näyttivät juuri saapuneen. Oli mukava nähdä taas sukua, perhettä, isommin paikalla. Violalla näytti toistaiseksi katkenneen lopullisesti välit omaan perheeseen ja sukuun. Mutta ei se mitään, kun kyseessä oli oma valinta ja teko, oikea sellainen, ja oli tällainen iso hieno ja mukava suku ottamassa vuorostaan vastaan.

”Inari, tiedätkö sinä, kuinka kauan tuo hääkaari on kulkenut suvussa mukana?” Petra kyseli isosiskoltaan, kun siitä oli tullut ensin puhetta Pekon kanssa. Mies tiesi varmasti vielä vähemmän kuin Inari, Petra ajatteli uteliaana ja toiveikkaana.

”Ei mitään hajua. Mutta hyvä, että edes joku meistä malttoi käyttää juuri sitä vihkiytyessään”, Inari vastasi hymyillen, ja Petra haroi vähän tukkaansa vaivautuneena. Heillä oli ollut Pekon kanssa vähän kiirekin naimisiin, eiväthän he olleet ikinä missään odotelleet… Mutta jotkin asiat vain eivät tulleet kiirehtimällä, Petra mietti luodessaan hellän ja kaipaavan hymyn Inarin kauniin pyöreään vatsaan. Toivottavasti heillekin osuisi pian Pekon kanssa tuo onni kohdalle.

Niklas katseli tyytyväisenä sukulaisiaan ja perhettään. Oli hienoa saada tehdä tämä kaikkien tärkeiden läsnä ollessa… Varmasti Nikokin katseli mielissään jostain pilvenreunalta.

Elisabet oli mitä kaunein morsian. Niklaksen sydän oli pakahtua, ja niin morsiamen äiti kuin anoppikin huokailivat ihastuneina. Mariasta etenkin näytti mukavalta, että Elisabet oli päättänyt pitää sukukorun mukana, vaikka olisi ollut ymmärrettävää jättää se hääasun kokonaisuudesta pois.

Virallisen toimituksen jälkeen Pekko meni ja teki sen, mistä Niklas oli vuorostaan pidättäytynyt parhaan kaverinsa ja pikkusiskonsa häissä. Oli ylävitosten paikka. Myös Petra ryntäsi ensimmäisten joukossa onnittelemaan, sanoen olevansa niin iloinen Elisabetin ja Niklaksen puolesta, kun olihan tämä tulevaisuus nähtävissä jo kauan sitten kuulemma, että oli vain ajan kyse. Sitten vasta ystävykset malttoivat vähän nolostellen antaa lähimpien sukulaisten, vanhempien, mahtua onnittelemaan tuoretta avioparia Jalava. Mutta kukaan ei pistänyt pahakseen. Kaikki olivat ajan saatossa nähneet, kuinka tärkeät ja läheiset välit ensin ystävyksillä ja sitten kuka mitenkin keskenään avioituneilla nuorilla oli aina ollut.

Elisabet sai korkata hääkakun, ja kääntyi sitten vähän levottomana odottavan Niklaksen puoleen.

”Kuule”, Niklas rykäisi, ”saat tehdä ihan miten haluat, mutta muistelen vain…” Niklas aloitti, mutta keskeytti, kun Elisabet seuraavaksi nosti siististi jälkiruokahaarukan käteensä eikä kauhaissut paljain käsin kakkua niin kuin Niklas muisti viimeksi nähneensä vastaavassa tilanteessa.

”Älä huoli, en suunnitellut alun alkaenkaan tekeväni tästä mitään sotkuista showta. Menee hyvää kakkua hukkaan muuten”, Elisabet vakuutti, ja antoi sitten tuoreelle aviomiehelleen ensimmäisen maistiaisen kakusta imelän romanttisen perinteisesti.

Petra katseli jo vähän haikein mielin tuoreen hääparin ilakointia. Häät olivat ihania, mutta nämä olisivat viimeiset tämän sukupolven sarjasta, ja omistakin alkoi olla jo jonkin verran aikaa.

”Ohhoh, tehän lähditte sivistyneelle linjalle”, Inari kommentoi nähdessään kuinka Niklas ja Elisabet syöttivät vuoroin siististi kakkua toisilleen.

”Kuulostat melkein paheksuvalta”, Niklas totesi. Inari kohautti olkiaan ja jatkoi vihellellen lastaamaan itselleen aimo annoksen ruokaa. Hyvä, kun raskaana sai syödä ja nukkua miten paljon tahtoi. Mutta oli kiva jaksaa välillä muutakin, kuten nämä häät tässä ympärillä nyt.

Hääruokailu sujui mukavasti jutustellen, kuka missäkin pöytäseurueessa. Ainoa jännittävämpi hetki tuli, kun Petra tuli vihdoin tunnontuskissaan Elisabetin äidille paljastaneeksi, että oli myöskin ollut mukana Elisabetin musisointiuran bändivaiheen peittelyssä. Muun muassa sen yhden taannoisen puhelun, kun Niklaksen bändi oli juuri pääsemässä esiintymisvuoroon siinä kisassa, josta Elisabet oli bongattu ja Petra oli antanut Mirolle ohjeet luikurin lasketteluun kesken puheluun. Hetken siinä pöydässä oli hyvin hiljaista ja Petran kasvoille oli jähmettynyt anteeksipyytävä irvistys, mutta sitten Elisabetin äiti repesi niin hersyvään nauruun, että muista pöydistä yhdyttiin mukaan vaikka syy selvisi vasta myöhemmin toisella selityskierroksella.

Lopulta Inarilla alkoi olla odotetusti vaikeuksia pitää silmänsä auki.

”Kuule Viola… et viitsisi vähän siistiä mun jälkiä kun tuntuu, että pitää painua nyt heti pehkuihin tai alan kuorsata tässä”, Inari pyysi, kun jopa lopun kakun lappominen suuhun alkoi tuntua liian rankalta koetukselta. Viola oli saanut syötyä omansa jo aikaa sitten.

”Joo. Mutta vain, jos saan tulla katsomaan mukaan, että pääset ongelmitta makuulle”, Viola lupasi ja vaihtoi lautasia keskenään vaimonsa kanssa. Sitten he lähtivät vielä kerran velvollisuudentuntoisina Elisabetia ja Niklasta onniteltuaan sisälle käsikynkässä.

”Sori kun en jaksanut juhlia edes häävalsseihin asti…” Inari huokaisi pahoittelevasti.

”Ei tuo mitään, kaikki ymmärtävät. Mahtavaa, että jaksoit yleensäkään tulla juhliin ja näin pitkälle, kaikki olisivat ymmärtäneet toisenkin ratkaisun. Mutta hyvä, kun tiedät missä menee nyt täällä ollessa raja”, Viola lohdutti ja sai tyytyväisen hymyn irti Inarista. Viola tuntui tietävän täsmälleen mitä sanoa.

”Sinäkin siellä, anna äidin nukkua jooko hyvät unet. Huomenna on pitkä kotimatka edessä”, Viola sanoi pyöristynyttä vatsaa taputellen lempeä hymy kasvoillaan. Niin paljon rakkautta sekä Inarille että tämän lapsille, sille vielä syntymättömällekin. Inarin täytyi räpytellä silmiään niiden kostuessa – taas. Ensin vihkiseremoniassa ja nyt lisää poraamista, voi tätä tunteiden herkkää pintautumista…

”Menehän siitä jo lepertelemästä, ettet missaa mitään”, Inari puuskahti. Viola nosti katseensa ja katsoi Inaria niin pitkään, että yksi kyynel ehti vierähtää tämän poskelle.

”Joo, menenhän minä jos sinua noin harmittaa minun puolesta”, Viola vähän vinoili. Hänelle kyllä olivat Inarin tunteiden heilahdukset tulleet jo tutuiksi, ja miten niihin sai suhtautua. Inari naurahti vähän itkuisesti, ja Viola veti tämän hyvin hellään suudelmaan ja halasi ennen kuin jätti käymään nukkumaan rauhoittuneena.

Todellisuudessa Inari oli iloinen kaikista tunteista, niistä ääripäistäkin, mitä saattoi kokea ja ilmaista Violan kanssa. Siitä kaikesta elämästä hänen elämässään.

”Ilta alkaa hämärtää ja muut eivät tainneet malttaa odottaa meitä avaamaan tanssilattiaa”, Elisabet huomautti jossain vaiheessa, kun he olivat Niklaksen kanssa uppoutuneet juttelemaan kuluneesta päivästä ja kaikesta tulevasta mukavasta kauan sitten tyhjentyneiden jälkiruokalautasten ylle.

”Ääk, ei kai kukaan kaivannut meitä?” Niklas hätkähti. ”No ei, tai jos kaipasikin niin me jos ketkä saadaan tänään tehdä miten tykätään”, Elisabet muistutti.

”Tehdä miten tykätään? Niin totta, hyvä niin…” Niklas kertasi mielessään. Pekko, Jasmin ja jopa Inari olivat luvanneet, että jos vihkipari niin haluaisi, bändi voisi laittaa kunnon esityksen pystyyn. Mutta niin paljon kuin musiikki oli alkuun heitä kaikkia yhdistänytkin, etenkin tuoreen avioparin se oli myös erottanut pitkäksi aikaa. Niinpä Niklas ja Elisabet halusivat viettää häitään juhlien kaikki se muu päällimmäisenä, mikä heitä yhdisti.

Lopulta Niklaksella ja Elisabetilla oli aivan tarpeeksi aikaa pyörähdellä keskenään illan hämärtyessä.

”Rakastan sinua, Niklas. Tämä on ollut aivan täydellistä”, Elisabet huokaisi onnellisena.

”Ja minä sinua. Sinä olet täydellinen”, Niklas vastasi ja hipaisi kädellään Elisabetin yössä vaaleana kuultavaa poskea. Tämä oli niin kaunis, ettei voinut melkein uskoakaan. Ja he olivat nyt naimisissa, Elisabet oli nyt nimeltään Elisabet Jalava. Niin täydellistä että voisi olla unta.

Mutta oli totta.

Lopulta illan vielä pimennyttyä ja vieraiden vähennyttyä Maria ja Miro totesivat samoihin aikoihin, että eivät jalat eivät kantaisi enää yhtäkään tanssiaskelmaa. Vanhuus ei tule yksin. Oli hyvä väli astella vähän rauhallisemmalle pihan osalle kauemmas.

”Hyvä, että tuo kaari tuli vihdoin käyttöön. Olen niin monet kerrat katsellut sitä ikkunasta tuolta jo pienestä lähtien ja miettinyt, että se on jotenkin surkean yksinäinen… Mutta ei enää. Nyt saan mielessäni nähdä aina Niklaksen ja Elsiabetin sen alla yhdessä, kun katselen sitä”, Maria totesi tyytyväisenä.

”Etkö ikinä sitten kuvitellut itseäsi sen alle Teron, tai jonkun aiemman tai myöhemmän kuvitellun tai todellisen herran kanssa?” Miro kysyi kepeästi ja ehti sitten vasta miettiä, olikohan hyvä ottaa Teroa noin vain esille. Sitä ei ollut tarvinnut erikseen varoa vielä aiemmissa hääjuhlissa, kun tuli niin puheeksi harvoin, kun olihan siitä jo aika kauan. Maria oli hetken hiljaa, mutta kohautti sitten olkiaan.

”En oikeastaan. Vaikeampaa kuvitella jotain, mitä ei ikinä ollut tai tulisi. Mutta sillä ei enää ole väliä. Kaikki lapset ovat meillä nyt onnellisesti avioliiton satamassa, niin kuin sanotaan”, Maria totesi hymyillen olkansa yli. Siinä hymyssä ei ollut enää lainkaan kiputa tai surua, Miro totesi tyytyväisenä. Vain asianmukaista haikeutta elämänvaiheeseen, joka oli jäänyt kauas taakse, oli se toteutunut sitten suunnitellusti tai ei.

Samoihin aikoihin Niklas ja Elisabet olivat päässet asettumaan hotellille, jossa viettäisivät hääyönsä. Kun Lehtotien talossa ei olisi hirveän montaa rauhallista soppea, kun Viola ja Inarikin jäisivät vielä yöksi.

”Nyt ollaan naimisissa”, Elisabet totesi ääneen, kun hän oli yhdessä ensin sanatta ihaillut uusia kiiltäviä sormuksia molempien sormissa. Niklas hymähti myöntävästi.

”Ja siis… Siitä oli jo puhetta, mutta haluan varmistaa”, Elisabet aloitti takeltelevasti.

”Joo, varmaa on. Että nyt tulkoon lapsia jos on tullakseen”, Niklas vakuutti hymyillen, ja Elisabet veti innostuneena tuoreen aviomiehensä lähelleen.

...

Jasmin alkoi tehdä lähtöä.

”Kiva on ollut tavata näin useammin, toivottavasti löytyy vielä lisää sopivia välejä”, Jasmin toivoi ääneen. Violakin nyökkäsi noille sanoille, Jasminiin olisi mukava päästä tutustumaan lisää vielä joku kerta. Omissa häissä ei ollut hirveästi ehtinyt ja tämäkin mukava ilta oli tullut jo päätökseen kuin varkain.

”Ja tuo ihmeessä sitä miesystävääsi Pe… Pa…” Pekko tapaili, kunnes Petra huikkasi täydennyksen: ”Peteriä.” Pekko näytti peukkua nopeasti vaimolleen.

”Niin Peteriä näytille.” Jasmin kohautti olkiaan, mutta väläytti silti kirkkaan hymyn sanoessaan: ”Noh, katsotaan mitä siitä tulee, mutta ehdottomasti joo.”

Pian sen jälkeen Inari ilmestyi hoippumaan terassille ja sanoi, ettei suostuisi takaisin sänkyyn ennen kuin olisi vähän tanssahdellut Violan kanssa. Ja mikäs siinä yöpuvussa leppeässä kevätsäässä, kun pidot olivat muuttuneet epävirallisempaan mukavaan oleiluun.

”Kiva, kun jaksoit vielä, Inari”, Petra huikkasi.

”Enhän minä voi antaa näin kauniin naisen olla ilman seuraa tanssilattialla”, Inari vastasi takaisin ilkikurisesti virnistäen ja puristi Violaa paikasta, joka sai Petran kääntämään päänsä silmiään pyöräyttäen ja Pekon vihjaaman jotain, että toisellekin hotellihuoneelle olisi näemmä ollut käyttöä. Viola vain puuskahti paheksuen tottuneen oloisesti.

”Sinä todella olet kauneinta mitä tiedän”, Inari jatkoi totisemmin. ”Kiitos”, Viola vastasi ja tunsi punastuvansa kuin aikoinaan, vähän turhautti. Mutta toisaalta oli mukavaa, että jotkin asiat eivät lakanneet sykähdyttämästä tai arkistuneet liikaa.

”Ja sinä, te, teette minut onnellisimmaksi päällä maan ja annatte minulle kaiken mistä ikinä olen haaveillut”, Viola jatkoi, ja halasi Inaria kädet suuren vauvavatsan ympärillä. Inari suukotti Violaa pitkään iloisena tuosta tiedosta. Että hän pystyi olemaan Violalle niin hyväksi ja tarjoamaan niin paljon, vaikka oli vain vajaa vuosi sitten pitänyt itseään niin mitättömänä ja surkeana ja oli omistanut vain vaatteet päällänsä.

”No niin, hurmaava rouva Vierikko, mitä jos suuntaisimme kohti kotia niin, että jaksettaisiin tehdä jotain muutakin makuuhuoneessa kuin mennä vain nukkumaan?” Pekko ehdotteli.

”Apua, Pekko, täällähän on vielä muitakin! …Joo mennään vaan”, Petra kikatti, mutta päätti sitten kulmiaan vihjailevasti kohotellen. Sitten Petra heittäytyi suutelemaan Pekkoa niin, että Inari tokaisi: ”Pitäisiköhän teidänkin hankkia se hotellihuone.”

*****

Aika pian häiden jälkeen Elisabet alkoi huomata, että yritykset olivat tainneet tuottaneet tulosta. Hän oli raskaana!

Erään aamupalan väärään suuntaan palautumisen jälkeen Niklas oli suostutellut Elisabetin tekemään raskaustestin, vaikka vielä oli niin aikaista, että ne eivät välttämättä näyttäisi oikein. Mutta kunhan Elisabet huusi vessasta, että kolmaskin testi näytti positiivista, Niklas suorastaan hyökkäsi tämän kimppuun innostuneella rutistuksella heti oven ulkopuolella niin, että Elisabet kiljahti ensin säikähtäneenä. Kiljahdus muuttui kuitenkin pian innostuneeksi nauruksi.

”Meistä tulee vanhempia!”

Maria ja Miro kerääntyivät kummissaan unilta hälyn herättäminä portaiden tuntumaan. Että oliko ylhäällä jotain poikkeavaa meneillään. Ja olihan siellä, sellaista, ettei viitsinyt moittia liian aikaisin meuhkaamisesta viikonloppuna. Maria ja Miro virnuilivat toisilleen ilakointia kuunnellessaan.

Elisabet ja Niklas syventyivät yhdessä hetkeksi lukemaan, mitä kaikkea vauvan, tai siis alkion kehityksessä oli jo tapahtunut ja tapahtuisi pian. ”Vau, sydän alkaa sykkiä jo viiden viikon jälkeen. Mennäänköhän jo siinä?” Niklas ihmetteli ääneen. Elisabet naurahti taas hyväntahtoisesti, Niklas oli niin söpön lapsekkaan innoissaan.

”En tiedä. Siitä tulikin mieleen, että varaan vielä ensimmäisen neuvolakäynnin ennen töihin lähtöä”, Elisabet totesi, ja toivotti sitten, että nähdään pian ja jutellaan lisää.

Elisabet joutui malttamaan mielensä, aikaisin töitä varten hän oli herännytkin. Pitäisi mennä valmistautumaan viikonloppubrunssin tarjoiluun… Elisabet oli tähän asti pitänyt työstään, mutta hän ei varmaankaan saisi vältyttyä pahoinvoinnilta kaiken sen keittiön käryn keskellä. Mutta niin ne kaikki muutkin naiset tästä selvisivät.

”Sinun pentusi ovat jo hienoja aikuisia kissoja. Mutta meille tuleekin taas kohta toisenlaisia pentuja”, Maria selitti ilakoiden Nilalle. Toki Miriam oli jo tuntunut todelliselta lapsenlapselta, mutta tämä tuntuisi vielä enemmän, Marian itse kantama ja synnyttämä poika saisi kohta oman pienokaisen… Mitään näitä ajatuksia Maria ei kehdannut puhua kenellekään ääneen, ei edes Mirolle, koska Maria itsekään hädin tuskin ymmärsi, miksi ero tuntui näin selkeästi. Ehkä se oli jotain alkukantaista omien geenien siirtämiseen liittyen. Mutta, Miriamista puheen ollen, pitäisi soitella pian Inarille, että miten menee. Miriamin pikkusisaruksen laskettu aika oli aivan käsillä ja Inarilla täytyi olla jo aika tukalaa.

Töistä tultuaan Elisabet sai heti ensimmäisenä suunnata taas yökkimään. Mutta tämä kuulemma tästä kyllä rauhoittuisi. Nainen päätti vain päättäväisesti suunnata siistiytymään.

”Voi vitsi, siitä tuli hieno. Näytät komealta”, Elisabet kehui, kun Niklas johdatteli naisen katsomaan juuri Miron mukaan valmistunutta taulua. Nyt kun se oli kehystetty tavoitellun kokonaisuuden mukaisesti.

”Joo. Mutta on tämä yhä vähän hassua, oma pärstä täällä näin näiden kaikkien jatkona, vetää kunnioittavan hiljaiseksi…” Niklas tunnusti.

”Siihen tottuu”, Maria ilmestyi kuuntelemaan ja kommentoimaan nuoren parin rinnalle. Siinä oli hänen kuvansa heti edellisenä. Niin kauan sitten, kun he juuri vasta olivat muuttaneet tähän taloon. Elisabet vilkaisi välissä Marian kuvaa, ja Maria näki, kuinka vaaleaverikkö katseli hetken vuoroin taulua ja vuoroin kaulassaan roikkuvaa korua. Kyllä, sama se oli. Elisabet loi lyhyen hymyn taakseen Marialle, johon tämä myhäillen vastasi. Niklas oli kuitenkin sen verran lumoutunut omakuvastaan ja tuosta taulujen jatkumosta, että ei huomannut koko äänetöntä keskustelua.

”Miettikääpä kuinka hassua minusta on näitä katsella kun itse maalasin molemmat”, Miro mietti kunhan oli pujotellut yläkertaan siirtyvien ohitse mutisten tulevansa tekemään kellariin jotain muuta pientä. Itse maalannut molemmat, ja ties ketkä tärkeät henkilöt olivat maalanneet nuo aiemmat noista aiemmista suvun jäsenistä…

*****

Elisabet odotti eräänä iltana Niklasta töistä kotiin.

”Missäköhän rämäpääbändissä se iskä on tänään soittanut esiintymisasunsa perusteella”, Elisabet jutteli ääneen vatsaansa silitellen.

Niklas sai Elisabetin puolesta toistaiseksi ottaa kaikki keikat vastaan, jotka vain halusi, mihin vain päivänaikaan tahansa ja vaikka kauempanakin yöreissun päässä. Elisabet kyllä pärjäisi ja Miro ja Maria olivat muutenkin apuna. Elisabet halusi tarjota Niklakselle vähän niin kuin saman mahdollisuuden kuin itse oli saanut. Nyt, kun ei ollut vielä pienokaisia huolehdittavana. Niklas hyödynsi tuota mahdollisuutta silloin tällöin, mutta keskittyi kuitenkin edelleen lähinnä opiskelullaan saamaansa päivätyöhön kouluissa musiikkiavustajana ja otti näitä keikkoja lähinnä viikonlopuille.

”Mitäs ihmettä sinä teet vielä hereillä?” Niklas ihmetteli, kun asteli vähän epäröivästi kohti kotia. Tavallisesti hänelle jätettiin myöhäistä kotiinpaluuta varten vain kuistin valo päälle, mutta nyt valoja oli päällä enemmänkin ja Niklas osasi jo epäillä jonkinlaista myöhäisvastaanottoa.

”Hei vain sinullekin”, Elisabet puuskahti. Pitihän se arvata, se miten Niklas tähän yllätystapaamiseen suhtautuisi.

”Ei kun sori. Hei, hyvää iltaa rouva Jalava. Mitä teille kuuluu?” Niklas muutti asenteensa.

”Ääh, ei tarvitse. En oikeasti pahastunut. Minulle tuli vain nälkä ja olen siksi hereillä, en vain sinua odottamassa. Älä pahastu”, Elisabet selitti hyväntahtoisesti naurahtaen ja lisäsi sitten kiireesti lopun.

”En pahastu. Kiva vain, kun ei aina tarvitse tulla yksin kotiin”, Niklas vakuutti ja sulki Elisabetin halaukseen.

”Tuoksut hyvältä”, Elisabet totesi ja sai Niklaksen tyrskähtämään naurusta.

”Lavan takavarastolta ja roudaamishieltä”, mies korjasi.

”Niin juuri. Tutulta. Kaipaan tuota”, Elisabet huokaisi.

”Noh, voit kyllä palata keikkailemaan heti kun järkevästi mahdollista minun puolesta. Kyllä me saadaan tämä elämä niin järjestykseen, että voimme molemmat tehdä tarpeeksi mitä halajamme”, Niklas lupasi. Eikä niiden suunnitelmien toteuttamisessa ainakaan haittaisi, että toistaiseksi Maria ja Miro asuisivat vielä vetreinä pitkään saman katon alla. Muulle ei ollut suunnitelmia tai tarvetta vielä.

”Odotan sitä. Niin kuin paljon muutakin”, Elisabet huokaisi ja taputti lyhyesti vatsaansa.

”Niin minäkin.” On kivaa, kun on paljon odotettavaa tulevaisuutta, etenkin kun sen saisi jakaa jonkun tärkeän kanssa.

*****

”Tuoko muka hiekkalinna? Luulen, että Miriam saa sinulta kyllä nyt ihan väärät opit”, Inari havahtui auringossa lekottelultaan välillä avaamaan silmiään. Hän luotti kyllä Violan pysyvän täysin Miriamin perässä niin, että saattoi oikeasti levätä.

”Ääh eihän tämä ole tietenkään valmis vielä”, Viola puolustautui ja kiirehti tukemaan tornia, joka yrityksestä huolimatta sortui hänen sormiansa läpi. Miriam kikatti toisen äitinsä surkealle ilmeelle ja sohimiselle.

”Joo joo, uskotaan, kun noin uskottavalta näyttää”, Inari lupasi, kun Viola puri huuleensa ja alkoi Inarin mielestä tosi söpön päättäväisesti korjailla teostaan. Miriamkin seurasi vakavoituen ja kiinnostuneena.

Vanha Real ei kovin kauan ehtinyt nauttia elämänsä loppupuolen kissanpäivistä. Mutta sitä se elämän kiertokulku on. Realista sekä tämän sisaruksista aika jätti. Inarin vatsa kasvoi, myös Elisabet kuului olevan pieniin päin.

Inari oli tyytyväinen, että hänellä oli näin hieno perhe, ja oli tuleva lapsi, jota yhdessä odottaa ja jolle tulevaisuus näytti hyvin valoisalta. Miriamiakin Inari oli tietysti odottanut, mutta nyt tilanne oli hyvin eri, kuin Miriamin syntyessä. Kaikki oli vain niin paljon paremmin ja onnellisemmin, ettei Inari meinannut välillä uskoakaan. Se kaikki, missä hän oli Violan kanssa sopinut yhteen ja toisaalta täydentänyt erilaisuudella, sopi myös perheen kasvattamiseen hyvin. Rauhallinen ja raisu, harkitseva ja suora, varovainen ja uskalias... Tai no, aika uskaliaita he olivat molemmat olleet tähän heittäytyessään vanhan taakse jättäen, mutta voi pojat, kyllä oli sen väärti.

Vauva alkoi toden teolla valvottaa ja odotuttaa jonkin verran lasketun ajan yli. Inari yritti viettää taas yhtä yötä jotenkuten, kun ainakaan nukkumisesta ei tullut mitään liikaa temppuilevan maha-asukin toilailujen takia.

”Voisit jo tulla sieltä pian…” Inari pyysi. Kaikki oli valmiina.

”Ai jestas joo toinen lapsi voi tulla nopeastikin, mutta tämä on naurettavaa”, Inari vaikeroi ja muisteli vähän katkerana vasta toissapäivänä lausumaansa toivetta. Äkkiä joo mutta ei nyt tässä vaiheessa näin äkkiä. Hän oli ehkä puolisen tuntia sitten päättänyt, että okei, synnytys oli tainnut käynnistyä. Ja sitten muka aikonut että odottaa, kunnes Miriam herää päiväunilta ja sitten voi pistää hösseliksi. Mutta tämä tapaus ei tainnut suostua odotteluun. Eikä Inarikaan siihen, että yrittäisi tällä kertaa näytellä vahvempaa, kuin mitä oli.

”VIOLAAA, APUA!” Inari karjui seuraavan supistuksen voimalla.

”Voi vitsit”, Viola kihersi jännittyneenä, mutta pyyhki sitten innostuneen virneen kasvoiltaan kääntyessään nurkan ympäri. Hän malttaisi kyllä mielensä ja auttaisi rauhallisesti Inaria parhaansa mukaan niin kuin oli suunniteltu.

”Joo, okei, mä muistan kyllä mitä tehdään, tule ensin tähän…” Viola sitten pisti hösseliksi ja ohjasi Inarin istumaan lähtien samoilla askelilla hakemaan Miriamia hoitoon naapuriin vietäväksi. Nämä odottivatkin jo ovella kun olivat kuulleet huolestuneina Inarin huudon sinne naapuriin sisälle asti.

Vaaleatukkainen, sinisilmäinen tyttö nimettiin Reinaksi. Inari pääsi ongelmitta pian tytön kanssa kotiin, tämä ei tosiaankaan ollut aikaillut lopulta maailman tullessaan. Ja jälleen Inari tunsi pääsevänsä uudelle tasolle kaiken sen onnellisuuden kanssa, mitä tunsi.

”Ihan hyvä vain että kirit lopulta, täällä kun sinua niin kovasti odotettiin”, Inari mietti kuullessaan lähestyvät askeleet. Miriam tutkaili tarkkaavaisesti pikkusisartaan, ja sai saman vakavuuden tarttumaan harvinaisesti Violaankin. Tämä hädin tuskin malttoi olla vähän väliä halimatta ja pusuttelematta pientä vauvaa, niin ihanaa nyyttiä. Inari oli jo joutunut pariin kertaan muistuttamaan, ettei Miriamia saisi suinkaan unohtaa tai antaa aihetta kateuteen. Tähän asti Viola olikin jo muuten toiminut kiitettävän luontevasti toisena äitinä Inarin lapsille. Heidän lapsilleen.

”Leikkiä?” Miriam kysyi hetken vakavana katseltuaan ja osoitti pikkusiskoaan ja sitten katsoi Violaa kysyvästi.

”Ai niin kuin nuken kanssa? Onko se nukke?” Viola kysyi. Miriam pudisti nopeasti päätään.

”Leikkiä”, Miriam toisti painokkaammin. Tyttö oli vasta alkanut tapailla sanoja, ja yritti niillä yksittäisillä saada tarkoituksensa selviksi, mutta ymmärsi hämmentävän paljon.

”Ai niin kuin leikittiin äsken pikkuautoilla yhdessä, vrumvrum?” Viola yritti seuraavaksi. Miriam nyökytti innoissaan päätään.

”Voi Miriam kuule, Reina on vielä liian pieni. Mutta ei mene kauan, niin pääsette varmasti tekemään kaikkea kivaa yhdessä. Sitä ennen Reina varmasti tykkää katsoa kaikenlaista mitä sinä teet”, Inari selitti, ja Miriam hyppi innoissaan Violan sylissä. Inari ei voinut olla ajattelematta, että nuo kaksi muistuttivat toisiaan. Mutta eihän se niin voisi olla… Paitsi voisipa. Viola tulisi olemaan paljon Miriamin elämässä mukana ja kasvattamassa tätä, ja lapset olivat sekä perimänsä että ympäristönsä, tässä tapauksessa tämän perheen, summa. Ajatus lämmitti Inarin mieltä kovasti. Oli alku ollut mitä tahansa, siihen voisi vielä hyvinkin vaikuttaa näin myöhemmin.

*****

”Sinä ainakin olet aivan kuin emosi”, Maria miettii, kun seurasi kuinka Nila ja Mirna kävivät lyhyen ajan sisään molemmat tuijottelemassa kaloja.

Maria neuvoi miten parhaiten pystyi missä Elisabet kyselikin raskauden edetessä ja lasketun ajan odottaessa kuukausien sijaan vain viikkojen päässä.

”Taas se kissa on akvaariolla”, Maria hymähti, mutta suuntasi sitten katseensa takaisin ohjelmaan, jota Miro ainakin tiiviisti seurasi. Eikä tuo nuori parikaan näyttänyt keskittyvän Marian sanoihin. 

”Eijjeijei juuri menivät ruudun tuohon reunaan…” Miro vaikeroi ratkaisevalla hetkellä ottelua, kun Niklas ja Elisabet sattuivat samalla hetkellä keskittymään lapsen liikkeistä vatsassa ilakointiin. Maria pudisti päätään. Miro irvisteli ja kuikuili turhaan telkkaria pariskunnan takaa, joka ei huomannut kuin toisensa.

Niklas ei voinut kuin ihmetellä saavuttamaansa onnea. Se nuori laulajatyttö oli nyt hänen vaimonsa ja kohta äiti heidän yhteiselle lapselleen. Miten asiat saattoivatkin järjestyä niin hienosti, kun vähän uskalsi ottaa ohjat elämästään ja suunnata, minne halusi. Samoja asioita Elisabet mietti - hän oli ollut ihastunut Niklakseen oikeastaan niin kuin kuin muisti, ja se oli kasvanut joksekin suureksi ja pysyväksi. Osin kirjaimellisesti, oli tuo vatsa jo aikamoinen. 

Mutta Niklas tuntui rakastavan häntä aina vain enemmän.

Maria tykkäsi katsoa muutenkin ennemmin keskenään innokkaana iloitsevaa ja suunnittelevaa nuorta paria. Mirollekin löytyi onneksi vähän vähemmän nopeatempoista jalkapalloa katsottavaksi, jolloin pienet ruudun eteen heilahdukset eivät haitanneet.

”Lataa lataa lataa nyt… noin!” Miro innostui taas meuhkaamaan. Maria vilkaisi Miroa vähän paheksuen meuhkaamisesta, kun Niklas ja Elisabetkin säikähtivät erilelleen ja naurahtivat sitten, kun älysivät, mistä oli ollut kyse.

"Eikä tullut edes maalia", Maria huokaisi.

"Niinpä", Miro säesti vakavana sen kuuloisena, ettei vuorostaan ollut lainkaan huomannut, mitä ympärillä tapahtui. Kohta alkoi taas uuden maalipaikan perään meuhkaaminen ja sohvaneuvominen.

Siinä vaiheessa nuori pari siirtyi pian omaan rauhaan, Lehtotien talo oli aivan tarpeeksi suuri, jotta kaikki saivat nauttia omasta tai toisten seurasta miten halusivat. Etenkin nyt Niklas ja Elisabet viettivät erityisen paljon kaksinkeskistä aikaa, kun oli tuntuma ilmassa, että kohta siihen ei olisi enää mahdollisuutta.

Pian synnytyksen aika tulikin. Onneksi olivat silloin rakkaat lähellä ja mukana ja kaikki meni hyvin.

Jo parin rutiininomaisen tarkkailupäivän jälkeen Niklas ja Elisabet saivat tuoda kotiin ensimmäisen lapsensa.

Pienen ruskeasilmäisen ja –tukkaisen pojan, Tuomaksen. Aika hienon suvun kymmenennen sukupolven edustajan suoraan perijälinjassa. Sellaisen suvun, jonka tarinaan oli mahtunut aikamoisia käänteitä. Ja suvun, jonka tarina varmasti jatkuisi vielä hienona.

Tähän kohtaan kirjoittajan kommenttia: Nyt tässä sitä ollaan, maalissa, niin kuin sen halusin ja kuvittelin. Mahdollinen perijä kymmenennessä sukupolvessa on syntynyt, ja tästä Jalavien tarina olisi aivan jatkettavissa, jos sitä vielä jatkaisin. Ajattelin, että jes, päihitin pelin, se on nyt pelattu läpi. Mutta tästähän tuli myös kaikkea muuta kuin pelattava haaste tässä vuosikymmenen, jestas, aikana. Tarina, joka on peilannut minua ja elämääni ja kokemaani ja kasvuani kirjoittajana ja muutenkin. Ja aion jatkaa itseni toteuttavasti vastaavalla tavalla, mutta Jalavien kautta ja parissa tämä vaihe on tullut nyt päätökseen. Aika aikansa kutakin. Mutta tykkään ajatella, että siellä se jossain jatkuu, Jalavien tarina. Niinpä jätän tämän Niklaksen ja kumppanien edeltävän sukupolven edustajien ja seuraavan sukupolven, Tuomaksen sukupolven, syntymän rajalta seuraavalla koosteella lopun avoimeksi: mahdollisuuksia olisi edelleen vaikka mihin ja kaikkeen, jälleen uuden sukupolven mukana.

En ole tehnyt vielä kertaakaan tätä tämän legacyn aikana, vaikka alusta lähtien musiikki on ollut minulla mukana inspiraationa. Mutta nyt, tämä musiikki oli inspiraationa ja oikean tunteen tuojana näihin viimeisiin vilauksiin Jalavista.

(Pitää laittaa linkki Youtubeen koska pölhö Vuodatus ei anna mitään liittää oikein tänne koodilla: )

https://www.youtube.com/watch?v=JMNBSqmvTU4

Koska aika kuluu, ja antaa aina uusia mahdollisuuksia.

”Jes, vihdoin!” Pekolla ja Petralla oli kulunut vähän kauemmin, ennen kuin saattoivat varmistua iloisen perhetapahtuman olevan toivotusti edessä.

”Ensilumi!”

”Olet sinä aina vain kauniin sorja, ja nyt niin kuin kaupan päällisinä oikein hehkut”, Pekko kehui, kunhan Petra oli herännyt rutiiniksi muodostuneilta päiväunilta ja päässyt juuri ja juuri pöllämystyneenä jaloilleen.

”Kunhan sanot… Kun tuntuu että paisun vain koko ajan kaikkialta”, Petra huokaisi voipuneena. Ei häntä niinkään peilikuva ja linjat huolettaneet, mutta milloin se vauva olisi oikein kasvanut tarpeeksi eikä tarvitsisi jaksaa kantaa koko ajan enemmän mukana.

”Juuri oikeista paikoista paisunut”, Pekko kiitteli pyöräyttäessään Petran ympäri ja katseli julkeasti tämän kasvanutta rintamusta härösti virnuillen.

”Äh, mokoma”, Petra moitti ja veti Pekon suudelmaan riuskasti leuasta ja katkaisi tuijottelun samalla tehokkaasti.

Pekko innostui viemään suudelman vähän pidemmälle.

”Huh, juuri ja juuri taivuin enää tuohon, sinun pitää kuule ukko varoa vähän jatkossa”, Petra hengähti kunhan pääsi ylös.

”Taivuit kuitenkin. Kauniin sorja, kuten sanoin. Mutta okei, pitää varoa, uskotaan”, Pekko puuskutti. Petra kohotti kulmaansa.

”Mitä, en kai vain ollut jotenkin painava pyöriteltävä?” Petra tivasi tiukasti, yrittäen olla paljastamatta nykivällä suupielellä ettei ollut niin tosissaan. Pekko irvisti liian ilmeisenä vastaukseksi, ja sai siten lopulta Petran naurahtamaan.

”Ei se mitään, sitä minä itsekin juuri mietin kuinka paljon tässä oikein tulee kannettavaa…” Petra huokaisi. Pekko antoi suukon vaimonsa poskelle.

”Jos et meinaa jaksaa, niin kannan teitä molempia sitten paikasta toiseen miten tarvitsee nyt, kun minullakin alkoi loma”, Pekko lupasi auliisti. Petra pyöräytti silmiään, ja nauroi pelkästään mielikuvalle. Pekko virnisti voitonriemuisena.

”Niin, kuuletko, isi odottaa sinua kovasti ja järkkäsi oikein lomaa tähän, joten kokeilepa osua siihen”, Petra pyysi.

”Ja tietenkin äitikin odottaa sinua kovasti.”

Petra synnytti esikoisenaan ruskeatukkaisen ja sinisilmäisen pojan, joka sai nimen Joonas. Niin kovasti kuin suvussa ja ystävissä oltiin lyötyä vetoa siitä, minkä P-alkuisen nimen poika saisi, kun oli jo Pekko ja Petra. Hahhaa kaikki.

”Isä tässä kovasti odottaa, että kunhan tuosta kasvat niin… Ja sitä odotellessa voitaisiin… ” Pekko höpötteli innoissaan lyhyemmän ja pidemmän aikavälin haaveitaan. Pekko oli oikeasti toivonut tosi kovasti poikaa, mutta ei ollut liikaa suunnitellut sen varaan, ettei vain pettyisi jos niin ei kävisikään.

”No niin, sinua alkavat väsyttää iskän suunnitelmat joista puoliakaan ei voi vielä toteuttaa pitkään aikaan ja osaan ei taida äiti antaa edes lupaa ennen kuin olet aikuinen ja saatte toheltaa yhdessä mitä haluatte”, Petra jutteli rauhoittavasti väsymysitkua kitisevälle pojalleen. Kun Pekko oli viimeisimpänä innostunut haaveilemaan yhdessä romuralliin osallistumisesta.

”No joo”, Pekko myöntyi ja rapsutti vaivaantuneena parran sänkeä leuassaan.

Petra oli onnensa huipulla. Hän oli saanut niin paljon hyvää.

”Niin, halitaan sitten sinua kun Petra unohti meidät aivan kokonaan eikä jaa edes Joonasta seuraavalle sylittäjälle. Joo ymmärräthän sinä minua Cinder poloinen sivuun unohdettu sinäkin”, Pekko jutteli syliinsä kaappaamalle kissalle, joka rimpuili siihen malliin että olisi tykännyt jatkaa sivuun unohdettuna. Petra pudisti päätään.

”No käännypä poloinen unohdettu iskä tänne niin pitkästä aikaa, näin melkein viiden minuutin kuluttua, saat taas poikasi syliisi”, Petra lupasi. Ja Pekko tosiaan otti Joonaksen vastaan säihkyvin silmin, kuin saisi tehdä sen aina ensimmäistä kertaa uudestaan.

”Seuraavaksi sinä oletkin jo tätä menoa valmis yhteiseen laskuvarjohyppyyn!” Petra pudisti päätään Pekon äkkiä vanhoihin uriin yltyneelle ilakoinnille. Myöskään Joonasta ei näyttänyt väsyttävän enää ollenkaan.

”Ai niin totta, äiti mukaan myös. Ja kissallekin oma varjo, ketään ei unohdeta!”

”Pekko, jotain rajaa!” Petra huudahti, mutta ei voinut olla nauramatta mielikuvalle. Joonakselle tulisi tätä menoa hyvin eläväinen mielikuvitus ja varmasti soittoja koulusta opettajalta että mitä tuo poika höpöttää jos yhtään tulisi isäänsä. Mutta siihen olisi vielä paljon aikaa, pitäisi nauttia nyt tästä ajasta ensin kun Joonas on vauva ja tehdä vauvajuttuja.

Koska lapset kasvavat sitten niin pian, ja etenkin heissä näkyy, kuinka se aika kuluu…

”Nyt kun äiti ja äippä ei huomaa, mennään yhdessä leikkimään rannalle vaikka siellä on ne isot aallot, hiiop! Mä kannan kun sä et osaa vasta kuin kontata liian hitaasti”, Miriam yritti nostaa suunnitelmalle mukana innokkaana hihkuvan Reinan syliinsä ja mukaansa.

”Me ei olla kuule kuuroja, tyttöseni”, Inari huomautti.

”No sitten äkkiä nyt kun ne on ihan solmussa!” Miriam vaihtoi taktiikkaa, ja tarkan asettelun sijaan alkoi vain jotenkuten kainaloista raahaten kiskoa Reinaa mukanaan. Nuorempi siskoista hihkui innoissaan mukana kun jalat lipuivat lattialla perässä ja saattoi potkia kaikkea tielle osuvaa.

”Eihän Reinaa satu?” Inari varmisti vaivihkaa siskosten liikkeitä seuraavalta Inarin olan yli seuraavalta Violalta.

”No ei siltä kuulosta tai näytä”, Viola vakuutti naurua pidätellen ja yritti näyttää vakavalta pakkoreitillään taakseen vilkuilevalle Miriamille.

”Noh, leikkikööt ja nauttikoot sitten vähän aikaa saavutuksissaan paistatellen. Ja me toisistamme. Kun ne aallot ovat jo laantuneet kun äsken vilkaisin ja Miriam tietää kyllä rajat ja osaa pitää Reinalle jöötä.” Lapset saivat leikkiä yksin rannalla vain tietyn matkan päässä merestä ja vain tyynellä säällä, jos vanhemmat eivät olleet katsomassa. Ja Miriam oli jo useaan otteeseen osoittanut olevansa kuuliainen ja katsovansa Reinan perään tunnollisesti.

… ja lapsista enemmän puheen ollen, ehkä tulisi pian lisää pikkusisaruksiakin, jos aika sallisi. Tuo yhtä lailla antava ja ottava aika.

”Sanoivat neuvolassa, että hyvältä näyttää ja aikataulussa mennään. Eli ei pitäisi mennä enää kauan.” Niklas nyökkäsi hymy herkässä Elisabetin selonteolle.

”Sinusta tulee aivan pian isoveli, Tuomas, kuulitkos! Olet sinä jo niin iso poika!” Tuomas hihkui mukana aivan ymmärtämättä vielä, mistä oli kyse. Mutta siihenkään ei menisi enää tätä menoa kauan, kun tuon pojan kanssa varmaan juttelisi jo miten meni koulupäivä, sen jälkeen pian siitä minkälaisen ensimmäisen auton tämä haluaisi… ja kaikkea kanssa.

Miten se aika menikin niin nopeasti lopulta.

Aivan pian oli todella Tuomaksen ensimmäinen koulupäivä. Tai ainakin siltä tuntui. Niklas kun tunsi muistavansa kuin eilisen sen päivän, kun Tuomas tuli vasta sairaalasta muutaman päivän ikäisenä kotiin. Teresasta puhumattakaan, ja nyt tämä jo valitti itse omilla sanoilla, että tahtoo Tuomaksen mukaan.

”Mummi ja Miro ovat sitten täällä ja laittavat välipalaa koulun jälkeen ja auttavat läksyissä”, Elisabet muistutti. Miro ja Maria olivat molemmat jääneet sopivasti eläkkeelle niin, että Tuomaksen ei tarvitsisi olla itsekseen nyt alkavan koulun jälkeen vanhempien ollessa vielä myöhempään töissä. Teresakin oli vain osan viikkoa päiväkodissa. Ja Niklas ja Elisabet molemmat olivat saaneet keikkailla ongelmitta jo nyt satunnaisen sopivasti töidensä päälle, ja varmasti sille tarjoutuisi enemmän tilaisuuksia lasten vielä kasvaessa. Kaikki oli järjestynyt oikein hyvin.

”Joo joo. Vaikka ne olisi tosi vaikeita?” Tuomas vastasi ensin vähän reteästi, mutta sitten pienemmällä äänellä Marialta.

”Tietenkin. Vaikka eivät ne tuollaiselle fiksulle pojalle niin vaikeita tule varmasti olemaan”, Maria vakuutti. Tuomas mutristi suutaan epävarmana.

”Ja Miro se vasta vaikeissa läksyissä osaakin auttaa, kysy vaikka iskältä joskus”, Maria rohkaisi vielä. Tuomas vilkaisi ensin ihmeissään Miroa ja sitten olkansa yli – Niklas nyökkäsi pienesti vakuutukseksi Marian sanoille – ja sitten taas hymy kasvoillaan mummiaan. Sitten ainakin puolet eteisessä olijoista hätkähtivät, kun koulubussi tööttäsi.

”Sori mummi, nyt pitää mennä, nähdään pian!” Tuomas toivotti ja kääntyi innokkaana loikalla ensin ympäri, mutta jäikin sitten vielä empimään vanhempiensa eteen. Niklas ja Elisabet myhäilivät molemmat mielissään tuumien, kuinka poika niin kovasti muistutti sekä itseä että toista, täydellinen sekoitus.

”Nyt ei taida olla enää aikaa hyvästelykierroksen jatkamiseen”, Niklas huomautti, ”mutta kaikki on hyvin katsottu valmiiksi ja pakattu eilen, niinhän?” Tuomas nyökkäsi pontevasti.

”Joten mene vain.”

Ja niin Tuomas viipotti vilkuttaen vanhempiensa ohi. Ja Mariasta tuntui, kuin hän olisi vasta eilen hyvästellyt Niklaksen koulutielle tuosta samasta ovesta. Eikä muistojen pintautumista ainakaan ehkäissyt se, että Tuomas oli kuin pieni peilikuva isästään.

Bussin ja loittonevan isoveljensä nähdessään Teresa alkoi vinkua ja rimpuilla tyytymättömänä. ”No niin, keksitäänpäs sinulle ja isovanhemmille jotain kivaa puuhaa vielä, kun saat sinä tyttöseni odotella vielä vähän kouluun pääsyä”, Elisabet kuitenkin kutitteli Teresaa ja sai sillä ja lupauksillaan tälle taas innokkaan hymyn kasvoille. Niklaksen oli vaikea yrittää miettiä kumpaa katsella, bussiin kiirehtivää pikku poikaansa vai aina vain niin kauniin äitinsä sylissä kihertävää kaunista pikku tyttöään. Kun yhtä lailla teki mieli saada molemmat näyt leimautumaan ikiajoiksi mieleen, sillä…

Niin, vielä vähän, ja sitten olisi jo sekin tyttö koulussa, ja isoveli vaikka missä tavoittelemassa tähtiä. Tässä ikuisessa kiertokulussa, jota myös elämäksi kutsutaan.

Life – It’s an entire eternity

FIN

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

*****

Viimeisen kerran osan päätöslöpinät. Viimeisen kerran sattumat ja tapahtumat, outtakes noin lyhyesti, koska eihän Jalavien osa ilman niitä mitään Jalavia olisikaan ;) (tulkitse haikeaksi hymyksi)

 

Voi urgh, randomin säännöllisesti jonkun kissan vaan täytyy etsiytyä tuohon ahtaimpaan paikkaan nukkumaan.

Elisabetille oli jossain vaiheessa tullut tosi huono koulumenestys (liian keskittyneitä kuvauksia tarinaan?...) ja enpä ole ennen nähnyt tätä tapahtumasarjaa, jossa todistu päätyy teinin kengän alle rutuksi…

Sitten vähän Maria opastamaan tulevaa miniää läksyissä XD

Tosi kiva yrittää kuvata kun Elisabet ottaa juuri parhaat herpderp ilmeet käyttöön.

Ensin pennut saatiin heti alulle Nilan hankintapäivänä, ja samaa pikatahtia näköjään suhde kariutui…

Niklas täysin spontaanisti päätti pitää breakdance-näytöksen Inarille. Kuvaa jotenkin tosi hyvin näiden kahden suhdetta: Niklakselle jumiutui tuo ilme niin näyttää koko ajan vähän awkwardilta ja Inari on vaan ihan wuhuu jeah XD

Inari on vapaalla tahdolla tontilla, ja saisi tehdä ihan mitä tahansa ihan missä tahansa, mutta juuri kesken kuvausten pitää TUOTA ruohoa tulla ihmettelmään!?

…ja perus häröilyjä päälle.

Voi ei, Maria ottaa mallia.

Ja joku hemmetin susikin taustalle peuhaamaan. Oli harvinaisen vaikea kuvaus kuvata näin simppeliksi keskustelukohtaukseksi….

Bonuskierros Inarin häröilyjä…

Niin, se yhtieisötonteilla kuvaaminen. Piti vain pakata kaikki piiloon. Telkkari oli nyt avuksi.

No niin, viimeinenkin urapalkinto saatu. Outoa hommaa kaikki hoitaminen ja opeta toista hoitamaan…

Niaaaauun.

Kissojen todellinen syntymä. Miksi niillä onkaan noin huvittavan derpit ilmeet kun ottavat ensimmäiset askeleensa ;D Ja huh, olin iloinen että vain kaksi kattia, oli taas tupa täynnä…

Ja peli hajoili ja pokkuroi vastaan sitä pahemmin mitä lähemmäs loppua tultiin. Ihan vaan tyyliin jesarilla kokoon teipattuna sain viimeisimmät kuvat otettua, kun alkoi tällaista uutta bugia ilmestyä mitä en sen tarkemmin jaksanut lähteä enää yrittämään korjata oikeasti.

Aika spookya matskua.

Uggggh

FFFFFFFFFFFFFFFFFFFFFFFFFFFFFFFFFFFFFFFFFFFFFFFFFFFFF

ARRRGGHH

Perus häiriötekijäkuvauksille - pakko rynnätä kaikkien ihmettelemään tulipaloa

Hyvin taipuu nilkat. Tai sitten ei. Auts.

Hehheh Marian ja Miron erilaiset, luonteesta kertovat pelot ;)

Huhhuh tuli talo täyteen simejä tässä vaiheessa… pikkukuvat pomppii ihan minne sattuu. Tässä miettii tyyliin sellaisia, että taloudessa ei saisi olla kuin max x määrä simejä, mutta kun enemmänkin on mahdollista koodeilla ja kai ihan normipeluulla koska voi syntyä lisää jne. niin löytyy lisää paikkoja pikkukuville.

Hups no tämä nyt saattaa vääristää perheen varantojen loppusaldoa aavistuksen… lähes kaksinkertaisti. Ostin siis 17 näitä busseja ja kaikkea muuta sälää niin, että lopulta jäi vain 1 simoleoni liikaa, se nyt sallittakoon?

Näihin toiveisiin kiinnitin myös huomiota. Huomaa, että vanhanaikainen peli. Toinen toive liittyy selvästi Petraan ja Niklakseen kumppaneineen, ja toinen Inariin. Eri toiveet, ja vähemmän tavoitepisteitä tarjolla… Höh. Nojaa, on tuo Marian toivekirjo noin muuten aika hyvä perhetavoitteisen ilmentymä.

Hyvin lähti ekat häät käyntiin. Mission impossible wedding mode vol. 1. Piti saada kiva talvinen maisema sääkoneella, mutta Pekko rikkoi sen.

Ja huomasin, että Pekolla oli bugisesti ”Kasva” elämäntavoitteena, niin kuin lapsella. Oikeastaan aika paha pelin rikkinäisyyden merkki. Yritin korjata sen. Noh, sain todeta tässä vaiheessa että Pekko näemmä saa bugisesti kaikki tavoitepistepalkinnot aina toimimaan väärin.

Pääsipä nauramaan tätä Juustoleipätavoitetta ;D Onneksi se korjasi Pekon bugitilanteen ja seuraavalla kerralla mielenmuokkaushommelipalkinto toimi ja Pekolle tuli kunnon elämäntavoite ja sääkin saatiin sitten kohdalleen…

Ja sitten vielä kaikki ulkoasuissa ja joraamassa kun pitäisi mennä jo… perus Jalavat.

Pari ekstrakuvaa siitä kirkosta, olen ihan tyytyväinen lopputulokseen nopeasti väsätyksi yhden kohtauksen tontiksi.

Niin ja nämä siniset samperin pikkutimantit… Tämä on kätevin keino saada monta tarvittavaa simiä tontille kerralla, tämä ”lähde retkelle” tms., mutta nuo timantit mokomat eivät susotuneetkaan katoamaan vaikka retki tuli päätökseensä ja lisäksi edes koodeilla eivät lähteneet. Saatte sitten niitä ihastella tarinassakin kun olivat vähän liian vaivaa vaativia kuvista piilottamiseen jälkimuokkauksin…

Joo ensinnäkin joogat pystyyn kun pitäisi toimituksen alkaa.

Ja sitten herkimmässä kohdassa joku tönöttämään keskelle käytävää. Onneksi yhteisötontillakin toimii testingcheatsin force error ja remove niin saa simit pois tieltä.

Voi apua Inari…

Tässä oli hyvä chäänssi kokeilla mikä ihme tuo ”Tutkaile tarjontaa” taas olikaan. Ai niin. Ja Inari oli erityisen härö koekappale, löytyi hyvää tarjontaa kaikkialta…

…ja päätyi sitten Mariaan.

Kun vertaa kunnollisempiin sisaruksiin: Niklas buuasi noille puolisukulaisille ja sopivasti päätti Elisabetin parhaaksi.

Ja Petrakin, juuri naimisiin mennyt… Anti olla.

Random kuva jolle ei tullut käyttöä.

Tämä muori jumiutui oviaukkoon niin, ettei kukaan voinut tehdä hänelle mitään saati kulkea ovesta… kivakiva. Ja creepyä.

Vähän oli pelottavaa, kun vieras otti Miramin syliinsä. Olen kuullut, että voisi kävellä taapero sylissään pois tontilta ja sitten taapero ei ikinä palaisi. Mutta onneksi meni vain ruokkimaan, kun vanhemmat puuhasivat muuta…

Niin ja näin ja vasta tällä tontilla Reina sai alkunsa XD Tosi tyylikästä

Mission impossible wedding mode vol. 2: ensin pitää kerätä kaikki vieraat talosta täynnä kaikkia viihdykkeitä. Pelikone ja poreallas ja kaikki muut peruspaikat oli toisaalta helppo katsoa läpi…

Tämäkin ihme erottelu. Naimisiin meneminen ja avoliitto ovat kuule vähän eri asia, Sims... eikä niitä erotella noin.

Hienosti taputtavat kuka mihinkin suuntaan.

Miten ihmeessä näillä koomisilla ilmeillä on tarkoitus saada hyviä kuvia aikaiseksi XD

Joo kunnon kakkuköntsät telineineen kaikkineen vain astianpesukoneeseen, perussims… pitäisi melkein kuvata sarja siitä kaikesta mitä sinne on päätynyt.

Siihen niin oikein tuplana nukahdettu siihen ahtaimpaan paikkaan arrrgh

Okei, nyt näyttää tosi hazardilta bugeilulta… ja yleensä tässä vaiheessa on jo liian myöhäistä yrittää tallentaa enää, peli vain tilttaa.

Varmaan jos kissalegacy vielä jatkuisi, Mirna olisi jatkajana. Vähän taas enemmän yhdistelmää vanhemmistaan, kun on veljeen verrattuna pörröinen häntä ja vihreät silmät.

MIWM vol.3: sama ympäriinsä taputtelu mutta pahempana.

Btw, tämä oli lemppari käyttämistäni hääpuvuista. Tässä osassa, ja melkeinpä koko lgecayssä. Pitääpä pitää mielessä, kun tässä pian on oman hääpuvun valinnan paikka… Juu. Monet häät on simssissä suunniteltu ja kuvattu, mutta nyt on omat oikeat häät suunnitteilla ;)

Siitä puheen ollen, avomieheni halusi ottaa edes yhden kuvan legacyyni. Tällainen hääkollaasin osa tuli :D Kakkuja, hirmuisia lohkareita hän kommentoi. Enpä ollut itse enää kiinnitänyt niin paljon huomiota.

Ja Inarin jaksamisen kanssa oli todella ongelmia. Yritä nyt tässä järkevästi kuvata… Ja tuo naikkonenkin tunki ekstrana suoraan kadulta syömään kakkua XP

Olkoot. Päättyi kuitenkin juhlat uberhyvin, wuhuu! Petra ja Pekko eivät juhlia edes pitäneet, Inarille ja Violalle jäi jostain syystä vähän semilaimeat, mutta kaipa nämä Jalavan takapihahääpirskeet on se johon mulla on paras tuntuma järkätä ;) Tai oli, nyt niitä ei enää tule…

Säikähdin ensin, kun satuin vain sattumalta kääntämään kuvakulmaa niin, että tuli viikatemies vessasta luuraamasta näkyviin.

Sitten säikähdin että kuka kuolee iik. Mutta unohdin jo, että niin, tästä kissasukupolvesta alkoi aika jättämään. Seuraavaksi oli Rokun vuoro… Jotenkin lempikissojani myös. Tietenkin Noraa ei voita mikään.

Argh, lisää draamaa. Eipä ole näin tapahtunut kahdelle kerralla. Mutta tässä taisivat olla tämän legacyn viimeiset hautakivet, ajattelin.

Sain tietty hyvät säikähdykset kun niin, Saanakin tuli vihdoin luonnollisesti elinkaarensa päähän.

Oli hyvin hyvin creepyä tämä paikka missä Saana siirtyi tuolle puolen.

Se on meinaa juurikin täsmälleen se kohta, jossa tarinan mukaan Saana jäi auton alle ja oli kuolemaisillaan ennen kuin Eetu paransi tämän.  Onneksi oli sentään kissat lähettämässä kaveria matkaan, kun muuten meni tämä vähän ohi.

Sitten näyttikin aika vapaalta tuo simien ohjauspaneeli… suorastaan luontevalta jo. Vaikkakin kissoja yhä enemmän kuin simejä…

Lopulta Cas palautettiin kotiin, mutta Claudia jäi edelleen karkutielle, vaikka elinikämittarikin oli jo tapissa…

Sitten tuli yhtäkkiä kunnon säikäytys että oho, taas kuolema läsnä. Mutta ei löytynyt yhtään missä, ennen kuin älysin, että Claudian kuva katosi pikkukuvista. Eikä hautaa missään. Pitäisi purkaa tyyliin koko tontti sitä varten niin ehkä löytyisi… Tämä oli oikeastaan pelko mikä minulla oli joidenkin kissojen kanssa jo aiemmin että entä jos karkaavat liian lähellä kuolemaa mitä käy räjähtääkö peli. Nyt en ainakaan siksi enää pelännyt kun onhan tämä tallennus pelistä jo aika lailla räjähtänyt XP

No niin, kerralla tuoa pikkukuvapaneeli uudelle aikakaudelle kaikkien näiden poistumien myötä. Milloinkohan viimeksi se on ollut näin tyhjä Jalavien historiassa…

Vilkuti vilkuti vaan… Tässä sukupolvessa tätä vilkuttelua ei niin paljon ollutkaan.

Lisäkuva tästä kohtaa. Niklaksen ja Eliaksen hymyssä on jotain hämmentävän samaa, huomasin, vaikka Elias muuten tuntui olevan aivan oman näköisensä seuraaviin polviin verrattuna…

Niin se todellinen kymmenennen polven syntymä. Niklas siellä selkeän hömelön sekaisin onnesta vilkuttaa poikansa tervetulleeksi.

Pojalla tosiaan oli muuten samanlaiset piirteet kuin isällään, mutta iho Elisabetin ja Niklaksen välistä. Asianmukaisesti koko perhe saapui lopulta katsomaan tulokasta. Oli jotenkin hieno syntymä tämä :) Tosi voitonriemuinen tunne. Ajattelin aina, että haluan jatkaa tämän legacyn loppuun. Jos vain voin. Kun ei sitä tiedä mitä olisi voinut sattua väliin. Mutta tässä se nyt oli, noin niin kuin sääntöpuolelta. I did it. Loppu olisi vain sellaista vapaata tarinaa, mitä haluaisin vielä Jalavilta kertoa.

Joo, ja sitten koodit lauloivat kaikkien noiden tämän sukupolven viimeisten kuvien ja tervehdysten saamiseksi. Se tuntui aika hassulta etenkin tuolla perijätontilla…

Vähän yllättävästi Teresa sai täsmälleen samat piirteet kuin Tuomas. Kun kertasin mielessäni taaksepäin Jalavien aiempia perheitä, niin olikohan tyyliin Lea ja Leo viimeiset samoilla sim-geneettisillä ominaisuuksilla (tukka-silmät-iho) varustetut sisarukset perheessä.

Lol tuo ammattipianistin asu. Saatiin isä hienosti pukeutuneena nopeutetuille synttäreille.

Täytyi vielä siihen lähes viimeiseen herkkään kuvaan jonkun samperin NPC:n tunkea… huoh, niin Jalaville ominaisesti.

Olen ottanut talteen kaikki luonteet ja horoskoopit. Ajattelin, että HUOM! vielä epilogi on tulossa, jossa nämä ja muutamat muut legacyyn liittyvät teknisemmät asiat listaan ja käyn läpi siten, mitä käytävissä on. Jalavien tarina sellaisenaan päättyi tähän, mutta vielä on tästä legacysta ammennettavaa niin itselle kuin teille. Siitä ihan pian tuolla lopussa lisää.

Tähän alkuun nyt oho, Niklaksella ja Teresalla täsmälleen sama luonne. Tuomas on vähän enemmän sekoitus vanhempiaan, mutta tuo uber ilkeys ja toisaalta leikkisyys ovat tulleet jostain oudosti. En tiedä kumpi olisi lopulta perinyt, ehkä Teresa.

Sitten lopuksi ei ollut enää mitään tekemistä. Kaikki kuvat otettu. Hölmö fiilis, ei tarinnut enää pistää mieleen tontilta poistuessaan että mistä pitäisi jatkaa tai suorastaan asetella jotain valmiiksi. Siispä annoin vapaalla tahdolla mennä tämän perheen ekaa kertaa pitkään aikaan tai ikinä. Maria hakeutui pelaamaan. Kissat tappelevat wuhuu. Isä ja poika siivoavat söpösti yhdessä edes takaisin roskikselle kulkien. Tuomasta innosti maalata, ikään kuin isosetänsä jalanjäljillä.

Sellaista simselämää.

 

EPILOGI TIEDOSSA

HYVÄT LUKIJAT

Loppusanani. Pahoittelut jo valmiiksi tajunnanvirtaakirjoituksesta, jota ei ole tarkastettu, ja jota vanhat äikänmaikkani oikeinkirjoituksen osalta varmaan puisteleksien lukisivat.

Te ruudun takana jossain kaukana mutta niin lähellä olevilta tuntuvat ihmiset, jotka olette jakaneet tätä huimaksi venynynyttä harrastusprojektia kanssani jollain tavalla, lukeneet tai kommentoineet tai molempia. Joista useiden Sims-tuotoksia olen vuorostani seurannut vuosien saatossa. Aloitan loppusanani teistä, ja niistä.

Mieleeni on jäänyt päällimmäisenä sellaisia kuin Sims elämää –legacy, joka minulle sen suurimman kipinän antoi oman legacyn aloittamiseen, LC Eternity, upea niin tarinaltaan kuin kuviltaankin, joka mahtavasti pääsi päätökseen ihan tässä taannoin pitkän tauon jälkeen, aina niin epäonniset Suulat, ja lisäksi Ivanovat, Magnetot, ja sukujen lisäksi tarinat kuten Vincentin tarina, ja Sims 3 maailmastakin sellaisia kuin Frankenbergit, De Luca Trilogy, ja monia muita jotka ansaitsisivat tulla kiitetyksi kaikesta innostuksesta ja yhteisöllisyydestä, mitä ovat minulle tarjonneet tässä Suomen mahtavassa Sims-yhteisössä. Ilman tätä kaikkea ei olisi varmasti ollut yhtä innostavaa jakaa tätä omaa Sims-tuotosta nettiin.

Ja siihen tuotokseen ovat teidän kommenttine tuonneet suurena osana lisää iloa ja ammennettavaa. Ylitsevuotavat kehut, joista olen myhäillyt ja taputellut itseäni olalle niin omahyväisen tyytyväisenä hienosta tuotoksestani kuin siitä, että se on tuottanut suuria tunteita ja iloa myös muille. Kritiikit, jotka ovat aina olleet paikoillaan, ja jotka olen ajan kanssa pureksinut ja huomioinut tuottaakseni parempaa tarinaa. Ja ennen kaikkea se myötäeläminen. Se, että nämä hahmot ovat aina hetken aikaan tuntuneet todellisilta ja saaneet jossain muussakin heräämään samoja myötäelämisen tunteita ja reaktioita kuin minussa, mikä on tuntunut suuresti yhdistävältä pelkällä nimimerkeillä tuntemiini ihmisiin. Kiva on kivempaa yhdessä. Ja tämä simstarinointi on ollut hyvä keino siihen.

Siksi en aio lopettaa simstuotosten suhteen. Minulla on jo monta suunnitelmaa niin Sims 2:lle kuin 3:llekin. Tämä on minulle harrastus, mukava ja monipuolinen ajanviete monella tapaa, jota en aio noin vain lopettaa suinkaan tähän. On elämää Jalavien jälkeen, tekisi mieleni sanoa sille nuoremmalle minulle, joka pian pienenä rippikoululaisena ajatteli, että tämähän sujuu, tästä tulee mahtavaa, vanhemmalle minulle, joka ajatteli puoleen väliin pääsyn paikkeilla, että jatkan tätä varmaan ikuisesti, en malta tai osaa lopettaa, ja viime syksyiselle minulle, että on yleensäkin aika Jalavien jälkeen, kun tuskailin vain saanko koko hemmetin peliä enää toimimaan näitä loppumetrejä varten. Kyllä panostaminen kannatti silloin ja joka välissä tähän loistokkaaseen maaliin pääsemiseksi. Nyt kun keskellä yötä chillaan ja kirjoitan tätä mökillä, jossa olen niin monet kerrat aiemminkin viettänyt kesälomaa Jalavia naputellen sopivissa väleissä. Ja vuorostaan talven päivien pimetessä nopeasti ja kiireisempinäkin arkiaikoina saanut upottautua ihan johonkin toiseen maailmaan.

Siinä lomassa ennen seuraavia projekteja tunnen, että teen kuitenkin vielä jonkin sortin epilogin tälle legacylle. Siihen tulisi omien höpinöideni, viimeisen sukupuun yms. lisäksi myös teidän kommenttia. Siispä, siihen liittyen alla oleviin kommenteihin pyydän tällaista osasisältöä, jos kiinnostaa lähteä mukaan:

1) Kuka oli suosikkiperijäsi Jalavien legacyssa ja miksi?

2) Kuka oli suosikki muu hahmosi Jalavissa (ei siis perijä)?

3) Mikä on jäänyt mieleesi erityisesti tarinasta tai juonenkäänteistä ja miksi?

4) Arvaa (tai laske työläästi, minä sen aion tehdä joka tapauksessa): kuinka monta Word-sivua tekstiä legacyssä on kaiken kaikkiaan ja kuinka monta kuvaa kaiken kaikkiaan, kaikki ekstrat yms. mukaan lukien?

Oma arvaukseni on, että kun keskimäärin tuntuu, että osissa on ollut 200 kuvaa, ja tekstiä 20 sivua, tosin ensimmäiset osat paljon lyhyempiä, niin se tekisi ehkä sen 16 000 kuvaa ja 1 600 sivua tekstiä. Hui kauhea jo valmiiksi.

5) Sana on vapaa.

Nyt on chäänssi, huippuchäänssi, kertoa legacysta edelliset seikat omalta osaltaan ja mitä tahansa, myös te piilolukijat. Tulen lukemaan oikein ajatuksella ja hartaudella kaiken, vastaamaan ja sepittämään itsekin noihin omat sanottavani ja kokoamaan epilogiin kaikkea mielenkiintoista legacyn sääntöjen mukaisesti selonteona ja muutakin. Kiitos jo valmiiksi, niin kaikesta menneestä kuin tästä viimeisestä Jalavien kanssa yhdessä tohisemisesta.

Eli stay tuned….

Maroo, signing out for now.