Nonni, vihdoin. Inhoittavaa tuollainen peli hajoaa loppumetreillä - viivästys tähän tarinaan, mutta onneksi homma alkoi taas pelittää (lähes) kuten ennenkin ja osa tuli pakettiin. Tämä jakso, jolloin peli/tarina/kuvaaminen ei edennyt kesti suunnilleen 3-4 kuukautta, siitä siis pitkä viivästys tähän väliin. Nyt kuitenkaan ei pitäisi olla esteitä suunnitellulle etenemiselle, eli että vielä tulee viimeinen osa ennen kuin tämä legacy täyttää 10 vuotta heinäkuun lopussa.
Se yleisluontoisesta löpinästä, sitten tähän osaan. Niin, tämä osa pääsi venähtämään aika pitkäksi vaikka onkin jo kahteen osaan jaettu... Joten kannattaa varata aikaa tämän osan läpikäymiselle ^^' Viimeinen osa eli tämän kaveripuolisko tulee ehkä olemaan samaa luokkaa. Grande fanfaari tämän legacyn loppuun siis.
Sitten, eikun lukemisen intoa.
*************************************
Kämppä alkoi tuntua enemmän kodilta, kun sinne oli saanut tehdä vähän omia lisäyksiä. Mutta silti, kun oli täytynyt tekemällä tehdä, kun ei ollut sellaista mikä olisi luonnostaan ajan kuluessa kertynyt, palkintoja, tavaraa, muistoja… Kaikki se oli jäänyt kotiin. Kotikotiin. Porukoille. Oli vaikea miettiä miten siitä puhuisi jatkossa tämän… tämän kämpän rinnalla. Inari tunsi itsensä palapelin palaksi, joka oli väkisin runtattu melkein sopivaan koloon.
Otolla oli taas tuttuja käymässä. Työkavereita korjaamolta, hengauskavereita, mitä milloinkin. Osan naamoista ja nimistä Inari oli oppinut jo nopeammin tunnistamaan ja yhdistämään. Osaa taas ei niinkään. Harvoin kämpässä itse asiassa olivat vain he kaksi, ja se meinasi olla aika väsyttävääkin. Työpäivien jälkeen etenkin. Etenkin raskauden yhä vain edetessä.
Mutta Inari tunsi, että lähinnä hän oli tunkenut tähän kämppään uutena. Häätänyt tilalta veljen tullessaan. Joten ei hän osannut muuta kuin suostua ja nyökkäillä jokaiseen Oton pyyntöön, tai ennemmin ilmoituksiin, että ”X ja Y tulee tänään” tai ”meen ja X:n ja Y:n kanssa ulos myöhemmin ehtisitkö tehdä isommin ruokaa meille tänään? Mä käyn kyllä kaupassa jos annat listan”. Jottei Otto tuntisi Inarin laittavan kaikkea uusiksi liian rajusti kerralla. Kyllä sitä sitten ehtisi ihmetellä elämän mullistumista, kun lapsen syntyminen lähestyisi.
”Tuoksuupa taas hyvältä, Inari. Mitä olet tänään laittanut?” Jarkko se taisi olla, joka kysyi.
”Ihan lihajuurespataa vain. Vähän ehkä jää kaikki rapsakaksi, kun tämä kuuluisi tehdä uunissa kotireseptin mukaan, mutta eiköhän me tästä läpi päästä”, Inari totesi hymähtäen.
Niin vain sitä luuli saavansa eväät kotoa kaikkeen, kun osallistui kotihommiin ja hoiti osansa talonpidossa. Mutta täällä olikin kaikki erilailla, ja talonpitoa paljon enemmän… Otto kun sanoi pahoitellen olevansa aina niin poikki tuplavuorotöistä autokorjaamolla, kun Inari puolestaan oli joutunut jo vähentämään omia vuorojaan kassalla kaupassa, johon oli määräaikaisesti äitiyslomaan asti päässyt.
”Otto me syödään kohta sunkin osa, jos et kohta ilmesty pöytään”, maanitteli illan toinen vieras, jonka nimeä Inari ei muistanut takuuvarmana, ehkä Riku tai Mika. Joku lyhyt kuitenkin.
”Joo no tää erä loppuu kohta matsista niin erätauolla ehtii”, Otto totesi poissaolevasti ja laittoi vähän telkkarin ääntä kovemmalle, kun toisten aterioinnin kilinä, kolina ja ruokakeskustelut alkoivat kaikua tilassa.
Inari kuunteli syödessään miesten juttuja. Nämä juttelivat lähinnä keskenään jostain työjutuista ja jostain illanvietosta pari viikkoa takaperin. Silloin tällöin Inarikin sai heitettyä jotain yleisluontoista kysymystä tai kommenttia väliin, jolloin miehet kääntyivät vilpittömän ystävällisesti hymyillen vastaamaan. Mutta pääasiassa Inari huomasi tuijottavansa keskustelua, jossa kukaan ei katsonut häntä silmiin tai puhunut suoraan hänelle.
Otto oli jo vaipunut umpiuneen sinä lyhyenä aikana, kun Inari tiskasi kaikki astiat vieraiden jäljiltä, ja laittoi Oton annoksen jääkaappiin, jota mies ei ollut lopultakaan muistanut syödä. Jäi taas laatuaika kaksistaan tai mikälie hyvin minimiin.
Ja aamulla Otto oli kadonnut valmistautumaan ja lähtemään töihin mitään sanomatta tai hyvänaamunsuukkoja antamatta tai mitään, kun Inari heräili. Tämä arki ei ollut mitään sellaista, mitä Inari oli kuvitellut minkään kumppanin kanssa missään vaiheessa elämäänsä. Tämä ei tuntunut riittävän. Mutta… Mitä muuta sitten olisi pitänyt tai voinut olla lisäksi? Inari tunsi itsensä kiittämättömäksi, ja ponkaisi – taas kerran - ylös sängystä itseään ajatuksistaan moittien.
-----
Inari sinnitteli hereillä pidempään kuin oli ehkä järkevää työvuoronsa jälkeen. Otto oli sanonut tulevansa ”ajoissa illalla tällä kertaa”, mutta eipä näyttäneet heidän ajantajunsa kohtaavan, kun kello oli jo vaikka mitä. Eikä Inari kehdannut soittaa, koska Otto oli aina äkäinen, jos häntä häirittiin töiden aikana muissa kuin työasioissa. Kun ei ollut kuulemma firmalla varaa tarjota työluuria, niin piti omalla mennä ja toivoa, että työpuhelut olisivat ainoita vuoron aikana.
”Kuules, äiti menee nukkumaan kohta tulee se iskä kotiin tai ei. Saisit siis rauhoittua ennemmin kuin villiintyä lisää, niin saadaan hyvät yöunet”, Inari mutisi ääneen, kun oli vähän aikaan tunnustellut lapsen liikkeitä. Ne alkoivat tuntua selvemmin ja selvemmin.
”Niin, kuulitko, äiti huolehtii meistä parhaansa mukaan tapahtui mitä tahansa muuta draamaa ympärillä…” Inari vakuutteli. Jos hän ei ollutkaan niin varmaan kaikista elämänsä saaneista käänteistä ja nykyisestä arjestaan, niin siitä hän oli varma, että tämän lapsen hän halusi, ja huolehtisi ja pitäisi hyvänä niin hyvin kuin pystyisi. Inari oli pahoillaan jos olikin saanut haittaa aikaan, kun oli älynnyt tilansa jonkin verran myöhässä. Nyt piti tehdä tästä eteenpäin parhaansa. Voisi aloittaa vaikka nukkumalla tarpeeksi eikä toiveikkaana kukkua hereillä. Kun Otolla oli niin usein niitä ylityöjuttuja…
*****
”Heippa!” Pekko huikkasi ovelta tervehdykseksi.
”Tulossa vai menossa?” Miro kysyi poissaolevasti.
”Tulossa. Onko tossa uusi harmaa hius? Se viimeinen joka oli ennen musta”, Pekko heitti rennosti. Koko perhe (Pekko mukaan lukien siis) vähän vitsaili siitä, että kun Marian tukka oli vain hieman haalistunut, Mirolla valahti kaikki harmaaksi kerralla, eikä mies jaksanut alkaa sählätä värien kanssa nyt, kun ei aiemminkaan.
Mitä turhia, kun ei menoa haitannut. Ainakaan taas juuri edellisiltana Marian työkaverin kanssa vaihdettujen… sanojen perusteella.
”Hehhee”, Miro siis vain totesi sarkastisen hyväntahtoisesti. Mies veti vähän yöpaitansa kaulusta ylemmäs, kun kylmä viima kävi ulko-ovesta. Olisi pitänyt ehkä kuunnella sittenkin Mariaa ja laittaa vaatteet jo päälle ennen eteiseen tuloa.
”Onko Petra täällä ja jo hereillä?” Pekko jatkoi viskattuaan oven perässään lopulta kiinni.
”Onhan se jossain tuolla yl…”
”PEEETRAAAA!” Pekko alkoi malttamattomana kailottaa tyttöystävänsä nimeä niin, että Miro sävähti ja päätään pudistellen yritti hinkata liian paksuna lätsähtänyttä siveltimenvetoa tasaisemmaksi.
”Oho mitä ihmettä Pekko tekee täällä näin aikaisin sen pitäisi olla vielä kotona yöpaidassa hiippailemassa niin kuin näemmä kaikki tän perheen miehet…” Petra mietti ääneen kiirehtiessään portaisiin. Tyttö vilkaisi ohi mennessään merkitsevästi ja napakasti Niklasta niin, että ruskea pitkä ponihäntä heilahti.
”Hei mä sentään teen kotihommia enkä vain hiipparoi”, Niklas puolustautui ja jatkoi entistä tarmokkaammin hinkkaamista. Petra oli kuitenkin jo loikkinut tiehensä.
Miro kuunteli ilahtuneena hymyillen, mitä se Pekko oli niin rientänyt Petralle kertomaan. Poika kuului näemmä saaneen haalimansa oppisopimuspaikan paikallisesta soitinkaupasta tai –verstaasta, se taisi toimia molempina. Pekko olikin aina ollut parempi käsistään kuin päästään.
”Mahtavaa! Ja kun mäkin pääsin sinne kätilöopistoon sisään niin me päästään pian muuttamaan omilleen yhteen!” Petra innostui hyppäämään Pekon syliin ja sai miehen voihkaisemaan. Miro katsoi tarpeelliseksi toppuutella epäominaisen riehakasta nuorimmaistaan… Tai siis Marian nuorimmaista.
”Rauhoituhan nyt vähän, Petra. Siis lähinnä tuota loikkimista, ei nuorikaan selkä kestä tuollaista. Kyllä te yhteen saatte muuttaa tietenkin…” Miro selosti, mutta kohautti lopulta vain olkiaan, kun ei saanut minkäänlaista osoitusta siitä, että häntä olisi kuunneltu.
Tai no mitä vielä. Miro päätteli, että ehkä olisi kokonaan parempi keksiä jotain muuta puuhaa hetkeksi muualla. Kun hän tuli nuorten tapaamisen saaneen käänteen myötä miettineeksi sellaisia, kuin että Marian mukaan Petra sai alkunsa vasten tuon samaisen eteisen seinää… Ja sitten ei voinut enää jäädä paikan päälle myhäilemään partaansa tietäväisenä. Pitäisi muuten ajaa se.
”Pakenit vai ilakoivaaa nuorta pariskuntaa tänne? ’Voi tuota nykyajan nuorisoa, kun ei anna arvokkaampiensa keskittyä arvokkaisiin harrastuksiinkaan enää reuhkaamisellaan’ ja niin edespäin vai?” Maria vitsaili nostamatta katsettaan kirjasta.
”No ne nimenomaan hiljensivät toisensa nyt aika tehokkaasti, jos tiedät mitä tarkoitan…” Miro mutisi vähän punehtuen. Hän ei ikimaailmassa ollut kenellekään myöntänyt, että maalaaminen oli hänelle todella harrastus, mutta tottahan Maria oli hänet saanut siitä kiinni tarpeeksi usein vuosien saatossa.
”Tiedänhän minä”, Maria hymähti vuorostaan, ja rypisti kulmiaan arvostelevasti, kun Miro jäi keinumaan kantapäillään. Ja häiritsemään hänen arvokasta harrastustaan, kirjojen lukemista. Siitä puheen ollen…
”Inaria muuten kiinnostaisi tietää onko hänestä olemassa sellaista vauvataaperokehityskirjaa. Epäilen, että ikävä kyllä ei, mutta käypäs hakemassa ainakin Niklaksen ja Petran vanhat kirjat ylhäältä, niin saa niitä vähän lueskella”, Maria keksi juoksuttaa Miroa. Mies tarttui mukisematta toimeen. Miro taisi tarvita vähän vielä lisää ajatusten harhautusta, kuin mitä Marian luona piipahtamisesta sai.
Miro näki jo kaukaa, että läppärin näytössä pyöri sen videokeskusteluohjelman tiimalasijuttu. Niklas naputti malttamattomana toista jalkaa. Eikä ollut malttanut vaihtaa vielä vaatteita päälleen – tosin Miro ei ollut siinä tapauksessa hyvä moittijaksi.
”Jos Elisabetille soittelet niin laita nyt edes vaatetta päälle, ei niin malttamaton saa olla”, Miro kuitenkin huomautti.
”Ööö joo mun piti mutta mä laskin aikavyöhykkeet väärin ja nyt mulla on kiire saada Elisabet kiinni ennen sen keikan alkua. Meillä on ollut aina tapana vähän jutella edes jotain, niin sitä ei jännittäisi. Tai ei sitä oikeasti jännitä kai enää ollenkaan, mutta siitä on tullut vähän sellainen onnenamulettijuttu ja tapa”, Niklas selitti hermostuneen kuuloisena ja vilkuili vähän väliä läppärin näyttöä.
”Okei huh nyt se löysi oikean IP-osoitteen. Pitää vaan oottaa, että Elisabet löytää, menee varmaan hetki vain... No joo se siitä mitä sä täällä ylhäällä?” Niklas havahtui keskittyneempänä huomioimaan Miroa.
”Ääh etsin vain joitain juttuja liian vähäisillä ohjeilla, pitää käydä kysymässä Marialta lisää”, Miro mutisi, kun oli sormeillut vain ylähyllyn paria ensimmäistä kirjanselkämystä. Mies laittoi toispuoleisesti hymyillen sormet ristiin sanoilleen. Mirolle ei olisi ollut mikään ongelma löytää etsimänsä, mutta taas kerran täytyisi väistyä pois tieltä sitä ennen.
”Okei, mene vaan…” Niklas sanoi poissaolevampana taas, läppärin näytölle syttyi uusi ruutu.
”Mitä?”
”Ai moi Elisabet! Mirolle vaan sanoin, kun…”
Niin, talosta oli vaikea löytää omaa rauhaa, tai ennemminkin antaa omaa rauhaa, kun noita nuoria pareja riitti, Miro myhäili itsekseen.
Kun Niklas sai puhelun päätökseen ja alkoi työstää jälleen koulutyötään, Pekko ja Elisabet lähtivät etsimään omaa rauhaa, ja samalla vapauttivat taloa taas enemmän muiden käyttöön.
-----
”Hei mä kuulin Marialta, että oot tyyliin koko päivän asunut siinä koukeroidesi ääressä, söit vaan välissä ja silloinkin ihan zombina, jätit sielusi tohon koneeseen tai jotain.”
Niklas vain murahti vastaukseksi Pekon aloituspuheelle.
”Eli nyt mä puran kirouksesta sun sielusi vapaaksi ja mennään pelaamaan parit erät vanhojen ohjaimien virkistämiseksi alakertaan”, Pekko jatkoi ja taputti käsiään suurieleisesti kuin murtaen kirouksen.
”No joo oot kyllä oikeassa, ei pitäisi tehdä näin pitkää päivää vaan jakaa tasaisemmin teho… Mutta mihin sä Petran hukkasit? Aattelin, että oisitte taas koko päivän jossain”, Niklas mutisi yhä vähän poissaolevana.
”Nooh, se sanoi, että kävelee ylimääräisen kierroksen pihalla, ihan rauhassa. Ja se oikeastaan käski tehdä sun kanssa jotain välillä… Ja kun sitä ei kuitenkaan pelit kiinnosta niin käytän tilaisuuden hyväksi”, Pekko mietti rehelliseen tapaansa.
Petra tosiaan käveli hitaasti, koski aidanpäitä ja kuistinkaiteita, nyppi pari rikkaruohot kukkaistutuksista, ja jäi sitten katsomaan valoisana ja lämpimänä pimeyden keskeltä kutsuvaa synnyinkotiaan.
”Mä tiedätkö muutan kohta pois… Mä oon aika aikuinen. En väitä, että täysin, mutta aikas aikuinen joo”, Petra hymisi ei kenellekään ääneen. Tai ehkä kuitenkin tuolle talolle, joka oli nähnyt jo lähes hänen koko elämänsä, mutta ei näkisi seuraavaa lukua enää.
”Okei okei”, Niklas naurahti ja sulki tiedostonsa nopein elein. Pekko oli oikeassa ja hyvää tarkoittava kaikessa mitä sanoi. Niklakseltakin meinasi välillä jäädä vahan kaverin näkeminen, kun oli tämä opiskelu ja tuo Elisabet…
Mutta nyt olivat taas vain kaksi toisiaan tuuppivaa ja keskenään kisaavaa miehenpuoleista telkkarin keinovalon hohdossa peliohjaimet käsissään. Oli aivan kuin ennen vanhaan.
”Epäreilua, tän mun ohjaimen vasen tappi on kangistunut!”
”No mulla ei toimi enää takanapit kunnolla!”
Aivan melkein kuin ennen vanhaan.
*****
Inarin ajantapon kassan takana (”onko noi kaikki kynnet kasvaneet yhtä nopeasti vai ei?”) keskeytti tutun kuuluinen kaakatus.
”Jaha”, Inari totesi vain ääneen ennen myrskyn saapumista kohdalle. Hän ei edelleenkään välittänyt siitä mitä muut tuumaisivat hänestä tai hänen tilanteestaan, tutut tai vieraat.
”Aaa heippa, Tiia ja Jossu, hauska nähdä tälleen yllättäen”, Inari tervehti asiakkaita.
”Moikka, Inari! Sama täällä”, Jossu tervehti, ja Tiialta Inari sai vain hymysuisen hiljaisen nyökkäyksen. Inari kohotti vähän kulmaansa, mutta nyökkäsi takaisin.
”Kuule ihan sikahyvä oikeastaan, kun just sä oot siinä. Kun sua oikeasti kiinnostaa ennemmin kuin sitä sitruunan niellyttä kurppaa joka tavallisesti tätä lafkaa pyörittää”, Jossu aloitti hengästyneen kuuloisena, ja Inari pakottautui pitämään ilmeensä peruslukemilla kuullessaan osuvan kuvauksen pomostaan.
”Kun Tiia menee ylihuomenna naimisiin ja tänään piti olla polttarit mutta se mokoma heräsi ilman ääntä ja se ei käy tän päivän suunnitelmiin ollenkaan”, Jossu selitti.
”Joo…Huono säkä…” Tiia pihisi taempaa. Selvisi pelkän nyökkäystervehdyksen syy.
”Niin onko täällä jotain ihme kurkunavauslääkkeitä tai jotain? Ei tosta pastillihyllystä ottanut selvää…” Jossu jatkoi loppuun.
”No, kun tää on tällainen pieni ruokatavarakauppa, niin mä luulen, että keskustasta apteekista löytyisi paremmin ihmelääkkeitä joka lähtöön. Vaikkakin mun suositus olisi, että polttarit mukautuisi mahdollisimman ääntä ja kuntoa säästäviksi suurta päivää varten”, Inari selitti. Kun pyöritti pientä kauppaa yksinään vuoroissaan, tuli jokainen tuote hyvin tutuksi.
”Aa… No pitää lähteä sinne… Ja miettiä kyllä varmaan sitten sitä ohjelmaa, kun menee apteekilla aikaa Vilman ja… Tai siis sä et kuullut mitään, Tiia”, Jossu mutisi ääneen. Tiia pudisti päätään ja muodosti Inarille suullaan sanat ”sanoinhan siitä apteekista”. Sillä aikaa Jossu tuijotteli ovesta ulos kuin apteekki ilmestyisi yhtäkkiä siihen.
”No mutta häät vai? Onnittelut!” Inari huikkasi. Tiia hymyili ja nyökkäsi vienosti vastaukseksi.
”Joo, nehän Jeren kanssa alkoi seukata jo koulussa! Tai siis olihan siinä välissä juttuja, mutta silti”, Jossu toimi suuna. Olisi toiminut varmaan, vaikka Tiiasta olisi omaa ääntä lähtenytkin.
”Ja toinen pari on Tessa ja Sakke! Niille on jo toinen kersa tulossa!” Jossu innostui selittämään lisää hyvin samaan tapaan kuin Inari muisti tämän aina kalkattaneen jo niinä kouluaikoina. Tiia pudisteli lisää päätään juorumoottorin kerätessä kierroksia.
”Oho, niillähän on ollut… selkeät suunnitelmat”, Inari keksi kommentoida.
”No ei kai niinkään, mutta niin ne menivät tässä naimisiin kanssa, niin Tiia ei ole ensimmäinen ja oikeastaan Emmikin meni just viime vuonna ja… sanohan mitä sinulle kuuluu, tässä on kohta käyty kaikki muut läpi. Violahan lähti kauemmas mutta ootteko te yhä…?” Jossu harppasi muihin aiheisiin, ja sai Inarin varuilleen.
”Ei olla. Mä asun yhden Oton kanssa. Se ei oo varmaan teille tuttu, kun se on vanhempi”, Inari kiirehti oikaisemaan aika tiukalla äänensävyllä, vaikka yrittikin kovasti olla piikittelemättä. Mutta Violasta siihen tapaan puhuminen sattui. Kuin tämä olisi vain ottanut ja lähtenyt ja jättänyt. Mutta eivät muut voineet tietää miten se suhde oli oikeasti kariutunut, eikä siinä mitä Jossu sanoi ollut tosiasiassa mitään ilkeää.
Tämä vaikutti oikeasti olettavan suhteen jatkuneen kaukosuhteena tai jotain, kun säpsähti suurisilmäisenä vähän kauemmas. Tai sitten reaktio johtui samasta syytä kuin Marialla. Ilmeisesti kukaan ei ollut uskonut Inarin olevan kiinnostunut myös miehistä… oliko se niin uskomattoman oloista?
”Ja meilläkin on tällaista tekeillä”, Inari siis päätti mielessään riuhtaista sen laastarin kerralla kokonaan irti – kalkattakoot Jossu, vaikka koko luomakunnalle – missä nyt mentiin Inarin elämässä.
”Oho! Tai siis oothan säkin näköjään jo pitkällä, mutta ei tuolta pöydän takaa huomannut, tai muutenkaan. Voi apua ota kohteliaisuutena mä en oo muuta kuin Tessan nähnyt, kun se odotti ja odottaa mutta sillä tuli aika paljon lisää linjoja… Ootteko te jo naimisissa?” Jossu vastasi ja vaihtoi lennosta aihetta, kun Tiia vähän kylkeen pukkaamalla yritti hidastaa kierroksia juorumoottorissa.
”Nooh, ei vielä, mutta ollaan puhuttu, että kunhan tää tästä ensin…” Inari huomasi ensimmäistä kertaa vastaavansa vähän epävarmasti ja ympäripyöreästi. Silitteli lopuksi vatsaansa ja sai muut nyökkäämään ymmärtäväisinä. Pitäisikö heidän olla tosiaan keskustellut jo siitä Oton kanssa? Koska kyllähän se oli edessä jossain vaiheessa?
"Okei... Kiva kuulla. Mutta meidän pitää varmaan nyt lähteä metsästämään sitä apteekkia", Jossu muisti missä taas mentiin, kun Tiia vähän kähisi muistutusta taustalta.
”Hyviä polttareita! Ja häitä!” Inari huikkaili lopuksi lähtevien perään. Hän tunsi ihan aavistuksen itsensä liekaan sidotuksi koiraksi – voidapa loikkia mukaan pitämään hauskaa kavereiden kanssa.
Kavereita Inarilla ei oikein enää ollut. Ei sellaisia, joiden kanssa pyörimisen kanssa samaan kuvaan sopisi vauvavatsa.
-----
”Tuota…” Inari aloitti ja rykäisi kurkkuaan. Otto oli tullut kotiin ja mennyt vain puuskahdellen suoraan peilille ihmettelemään kuvajaistaan. Inari ei ollut varma, oliko kuullut edes kotiintulotervehdystä sieltä puhinan välistä, ja aikansa odotettuaan päätti, että hänen täytyy itse tehdä jonkinlainen keskustelunaloitus.
Samalla Inari sysi mielensä perukoille sen ihmettelyn, miksi Otto yleensä oli jumiutunut peilin ääreen niin pitkäksi aikaa. Tavallisesti mies oli niin helpoimpia reittejä etsivä ja menossa, että ei jaksanut paljon välittää siitä mitä laittoi päälle tai miltä näytti.
”Kun mä olen miettinyt, että nyt, kun vielä on aikaa, niin pitäisikö vielä vakauttaa tätä perhettä ennen lapsen syntymää?” Inari sai tokaistuksi. Vauva sattui liikehtimään juuri kuin kuullen, että hänestä oli puhetta. Se antoi Inarille varmuutta. Tämä oli tärkeää ja oikein, oli sitten tuttavilta kaupassa alun perin kuultua tai ei.
”Oonko mä jotenkin oikeasti rypistynyt ja valjuuntunut vai miten se menikään, tässä viime aikoina… Niin siis mitä sanoit?” Otto kuunteli selkeästi tarkkaavaisesti ja ajatuksella Inarin sanoja.
”Niin siis vakautta, lapsen parasta ajatellen. Kihloihin, tai naimisiin asti, kun se on se mikä oikeastaan vasta merkitsee”, Inari avasi lisää.
”Eihän sillä kai niin kiire ole, on niitä kaikenlaisia perheitä nykyään, niin ehditään mekin sitten rauhassa paremmalla ajalla ja rahallakin, mitä sitä ryntäilemään… Kun mistä sinä yhtäkkiä tämän idean sait, ei ole puhuttu mitään aiemmin!” Otto naurahti peilikuvalleen ja väläytteli hymyään ylimäärin.
”Niin no, kunhan tuli nyt mieleen, ehkä voidaan joo miettiä vielä toiseen kertaan…” Inari mutisi eikä kehdannut puhua mitään ideansa lähteestä. Ei hän ollut tätä ennen tosissaan tullut miettineeksi, että menisi tämän miehen kanssa naimisiin. Aivot eivät vain mitenkään tuntuneet voivan raksuttaa sitä mielikuvaa nytkään esiin, hän Oton kanssa alttarilla, hän naimissa Oton kanssa. Mutta kun kuvitteli lapsen mukaan siihen yhtälöön, niin…
”Mutta mitäs tänne kuuluu?” Otto aivan yllättäen kääntyi ja harppoi Inarin luokse, käsi hakeutuen vatsalle.
”Ihan hyvää kiitos… Tai siis on vähän potkinut kyllä tavallista enemmän”, Inari vastasi ensin automaattisesti ennen kuin älysi mistä Otto oikeasti puhui. Niin lapsi tietenkin.
”Joo iskä ja äiskä ajattelee ja oottaa sua kovasti, temppuile vähän taas jooko…” Otto alkoi vatsaa toiveikkaasti tunnustellen höpistä imelimmällä hellyttelyäänellään, sellaisella, että Inari hihitti vilpittömästi.
Niin, sitä Inari ei ainakaan epäillyt, etteikö Otto olisi todella odottanut ja rakastanut tätä lasta. Se oli tärkeintä, eikö? Lapsi sitoisi yhteen, kunhan syntyisi, vielä enemmän.
*****
”Nyt on kaikki sitten valmista. Tervetuloa kotiin, Petra”, Pekko toivotti, kun viimeinenkin autolastillinen Petran mukaan otettavia kamppeita oli tuotu Lehtotieltä. Ja dumpattu vähän vähemmän valmiisti makuuhuoneeseen nurkan taakse.
”On kiva olla kotona. Sun kanssa. Kun sä olet täällä”, Petra huokaisi onnellisena, ja antoi katseensa kiertää pientä asuntoa, joka oli aivan heidän oma ja aivan heidän näköiseksi tehty. Tai no, Petran näköiseksi, koska Pekolle kävi kaikki.
Asunto oli erillinen kiva pieni talo, melkein kuin ympäröivistä rivitaloista lohkaistu siivu. Pekko oli isänsä ainokainen ja sille yhdelle parille isovanhempia ainoa lapsenlapsi, joten heti ensimmäinen asunto oli ihan oma, lähinnä Pekon säästöillä ostettu.
”Ootteko te nyt valmiita, otan läppärin syliin ja näytän Elisabetille paikkoja”, Niklas huikkasi olkansa yli saatuaan vaihdettua ensin muuten vain kuulumiset vaaleaverikön kanssa. Tai no, toistaiseksi tällä oli ruskea tukka.
”Eiköhän olla, jos Elisabetia ei haittaa, että me molemmat puuhataan tässä omiamme”, Petra totesi.
”Joo, paitsi makkari on… aika sotku, ei kannata ehkä sinne mennä”, Pekko korjasi.
”Ei, kun mä siivosin sen jo”, Petra huikkasi nopeasti vastaukseksi.
”Aa no hyvä…, koska me kun eilen… No joo, jääköön sanomatta”, Pekko huokaisi ja irvisti lipsautukselleen, kun Petra kavensi miehelle silmiään varoittavasti olkansa yli. Pekko rykäisi ja levitti kätensä Niklakselle kutsuvasti, että hei joo kaikkialle saa mennä. Mutta mies oli jäänyt seisomaan vain paikoilleen läppäri käsissään vähän puusta pudonneen näköisenä. Elisabet näkyi kikattavan siellä toisessa päässä.
”Älä nyt siinä ole kytiksellä, kun Pekko just laittoi sulle omaa ruokaa, Cinder…” Petra moitti pariskunnan mukana muuttanutta kissaa. Samalla Pekko ja Niklas juttelivat talonhoidosta. Kaiken mitä Pekko keksi tulleen vastaan, Niklas sanoi sattuvan Lehtotiellä kolminkertaisesti, eli aika lailla suhteessa neliömäärään nähden. Maria ja Miro tietysti auttoivat, mutta näillä näkymin talon hoitajaksi jäävää Niklasta hirvitti vähän jo valmiiksi, että entä sitten, kun vanhempi sukupolvi ei jaksaisi enää auttaa.
”Ethän sä sinne yksin jää! Kun Elisabetin keikkailu kohta…” Pekko vauhkosi siihen asti, kunnes Petra pamautti munakaspinon pöydälle lähinnä Pekon eteen.
”Ruoka on valmista!” Petra tunsi veljeään sen verran, että tiesi tämän olevan aika kujalla aika monessa… tällaisessa asiassa. Ja vierailu olisi muuttunut kiusalliseksi, kun Pekko taas oli aika kujalla tilannetajun lisäksi sanojen korjailun kanssa. Huono yhdistelmä. Mutta söpö myös.
Oli kiva saada vieraita, joita kestitä omassa talossa, omassa keittiössä, omassa… ja niin edespäin. Mutta oli myös kiva olla Pekon kanssa kaksin ja saada tehdä ihan mitä tahansa ihan milloin halusi, kun ei ollut seinänaapureitakaan.
Ja se ihan mitä tahansa tarkoitti lähinnä sitä yhtä asiaa, jota oli nyt vapaus tehdä ihan milloin halusi, ja myös ihan missä halusi…
”Ei kyllä tuu onnistumaan seinää vasten!”
”Eikö sun pitänyt mennä Petra suihkuun…? Ja missaan leffankin-”
”On vähän kuuma päivä tänään… Onnistuisikohan jotenkin niin, että sulla olisi vielä vähemmän vaatetta?”
”Ai jaa, koskee varmaan sua myös Pekko, nyt heti tässä…?”
”Öööh, tota noin, kun noi naapurit tossa vieressä mutta siis jos se sun mielestä…”
”Ei nyt tietenkään tässä pystyssä seisten, röyhkimys! Tuu, mä näytän mistä me löydetään piilo…”
”Mä rakastan sua Pekko. Ja tätä kotia.”
”Mäkin sua. Teitä.”
*****
”Nyt tämä äippä jää tänne hengaamaan vatsansa ympärillä loppupäiviksi niin, ja sitten vielä pikkuisen kanssa lisää toivottavasti pian. Saat kuule luopua yksinäisen ylhäisestä valtakunnastasi joksikin aikaa. Ja sietää tätä lepertelyä päivät pitkät”, Inari hekotteli ensimmäisenä äitiysloman päivänään Ashille. Kissa siristeli silmiään ja yritti poikkeuksellisesti rimpuilla vapaaksi sylistä kuin olisi ymmärtänyt sanat ja yrittäisi löytää jonkun rauhallisen uuden valtakunnan.
”Voit uskoa, että, kunhan olen ensin ilakoinut pari päivää tätä vapautta kyllästyn taas persauksillani levenemiseen ja keksitään jotain hauskaa yhdessä.” Nyt Inari ansaitsi jo sylitettävältään kehräyksen.
-----
Yhtenä aamuna varhain Inari heräsi märästä sängystä ja siihen mennessä pahimmissa kivuissa eläessään. Ja se oli vasta alkua, mutta kaikki oli suunniteltu ja selkeää tätä varten.
Sitten kaikki alkoi mennä pieleen. Ensin sairaalasta lähetettiin takaisin kotiin, ja sitten ohjeistettiin, että tulkaa nyt takaisin, ja siihen mennessä oli kulunut jo monta tuntia, ja juuri, kun pääsi asettumaan ja yksi lääkäri sanoi, että nyt näyttää synnytys olevan hyvällä mallilla ja alkaa tapahtua, sanoi toinen hoitajapari, että ei sittenkään vielä, että nyt on vähän täyttäkin ja kaikkea menkää vain kotiin odottamaan vielä tunniksi tai pariksi.
Ja sitten Otto räjähti, haukkui hoitajan lääkärin sairaalan kaupungin kaiken, että eikö täällä osata vai haluta hoitaa vai molempia. Inari ei tiennyt, koska hän lakkasi kuuntelemasta, tai ennemminkin kuulemasta. Humisi vain vieraan miehen kirot korvissa ja vieras mies huitoi käsillään ja puristi ne nyrkkiin.
Ja kun nyrkit ja kädet lakkasivat huitomasta pelkästään ilmaa, niin mieheen tartuttiin ja tämä vietiin pois.
Käytävälle missä meuhkaaminen jatkui.
Lopulta korvissa soi vain hiljaisuus ja yksinäisyys.
”Kuule, Inari, sinun olisi parempi asettua aloilleen ja rauhoittua”, hoitaja pyysi liioitellun rauhallisella äänellä, ja vilkuili huolestuneena taakseen monitoriin. Siihen monitoriin Inarin synnytyksen suunnitelmallisesti sujumisen valheen paljastava sormeen kiinnitetty nipsu lähetti totuuden liian villisti viuhtovana käyränä.
”Ääh”, Inari irvisti kivusta.
”Kuinka pian Otto tulee takaisin?” hän jatkoi sitten kuin pystyi. Tarkoitti sitä useammalla tasolla kuin pelkästään Oton astumista ovesta takaisin sisälle. Kyllä Inari tiesi ja tunsi, että nyt ei ollut enää paljon aikaa siihen, kun ei voisi keskittyä muuta kuin itse siihen asiaan mitä tänne oltiin tultu tekemään.
”Ikävä kyllä luulen, että häntä ei enää päästetä… Siihen voi olla monia syitä, mutta kaikissa perimmäinen tarkoitus on huolehtia äidin hyvinvoinnista ja turvallisuudesta, ja hoitohenkilökunnan rauhasta tehdä työnsä niiden eteen…” hoitaja selitti neutraalisti. Inari kohotti katsettaan ja räpytteli hien ja väsymyksen sumentamia silmiään. Näemmä Hilma, pukuun ommellun nimikangaskyltin mukaan.
”Onko sinulle tulossa muita tukihenkilöitä?” Hilma jatkoi ja kuulosti koko ajan siltä kuin pyytäisi anteeksi kaikkea sanomaansa ja tekemäänsä.
”Ei”, Inari huokaisi hetken mietinnän jälkeen, ja nostettuaan yhden säälittävän toiveikkaan katseen ovelle. Kuin joku siitä perheestä, jolle hän oli päättänyt olla ilmoittamatta vasta, kun kaikki olisi iloisesti ohi, osaisi silti tulla paikalle. Kun Ottokin oli vaatinut, että eikun minä huolehdin sinusta ja koko perheestäni nyt.
”No käydäänpä sitten makuulle. Minä olen tässä, en lähde mihinkään. Minä jaksan ja pystyn olla kanssasi niin pitkään kuin tarvitsee”, Hilma lupasi ja auttoi tiukasti eteensä tuijottavaa Inaria, joka yritti siten välttää oven vahtaamisen. Mutta, kun jos edes se Otto palaisi… Se Otto, joka oikeastaan oli kadonnut jo siinä vaiheessa, kun oli käskyttänyt Inaria olla suorin sanoin ”sekoittamatta ketään muita mukaan tähän perheeseen nyt”. Se oli aivan uusi puoli Otosta, kuin vieras mies, joka tosiaan olisi pitänyt saada nähdä jo ennen tätä.
Samoin Inari tuntui kadonneen jonnekin kauas. Ei tämän pitänyt näin mennä. Lapsen syntymän piti olla yhdessä odotettu ja koettu ilon tapahtuma, ei nyt tietenkään kukkasia ja perhosia pelkästään ei Inari tyhmä ollut, mutta yhdessä kuitenkin. Ja nyt hän vain vaikeroi tässä säälittävänä yksin, kun…
Ei.
”Onko sulla joku kännykkä?” Inari puuskahti hampaidensa välistä. Jumankauta, kun sattui. Ja tämä oli kuulemma vasta alkua. Nuijanukutus pliis ja heräisi, kun kaikki on ohi. Tai no ei nyt kuitenkaan. Inari naurahti, mutta se muuttui kivun sihahdukseksi.
”Joo on, muistitko jonkun jolle voin soittaa? Mutta voin pyytää hakemaan oman kännykkäsi kaapista kyllä…” Hilma alkoi liikehtiä.
”Ei, kun mä tiedän, että tässä ei ole hirveästi aikaa. Mä sanon parit numerot”, Inari ynähti lyhyissä pätkissä. Sitten hän luetteli elämänsä pisimmät numerot.
Maria oli yksin kotona, kun puhelin soi. Miro oli töissä.
Vaikka puhelun luonne oli aika neutraali, hoitajan soittama pyynnön välitys lyhyimmillään, Maria tuli silti ajatelleeksi: ”Eivät siivet vielä kantaneetkaan.” Mutta ei se mitään, sitten ollaan tukena. Ja voidaan olla yhä uudestaan, kun matkalla horjuu.
”Pekko tää ei ole reilua, milloin sulta alkaa vaatteet vähetä?”
”Mitä, ei mussa ole läheskään niin paljon kaunista katseltavaa kuin sussa.”
”No ei kai tietty, mutta… Ääh, mun kännykkä soi. Stoppi hetkeksi”, Petra pyysi hymyillen pahoittelevasti. Pekko puuskahti pienesti, mutta ei osannut pahastua siitä, kuten ei paljon mistään muustakaan.
”Missä mun vaatteet on?” Petra ärähti puhelun loputtua ja tömisteli makuuhuoneen puolelle penkomaan.
”Mitä nyt? Jääkö sun vähävaatteisuus nyt hyödyntämättä?” Pekko kysyi vähän huvittuneena.
”Jumankauta, kun mun pitäisi saada itseni siveellisen näköiseksi niin kuin nyt heti ja olla jo menossa sairaalaan!! Inari tarvitsee mua”, Petra ynähti sitten epätoivoisemman kuuloisena.
”Inari? No sitten, unohda mut, unohda kaikki muu, ole siellä niin pitkään kuin tarvitsee”, Pekko kiirehti korjailemaan. Ja sai kiitoksesi nopean pienen suukon poskelle Petran lähtiessä, jolla oli paita yhä napittamatta.
Lopulta ovi avautui ja kaivatut astuivat sisään. Ja Inari tiesi pystyvänsä taas mihin vain, oikeasti rakkaat tukenaan vierellään. Huiteleksisi Otto nyt tai myöhemmin mitä tahansa, hän pystyisi tähän lapsensa vuoksi.
”Vai nyt on aika…” Pekko mietti eikä saanut loppupäivänä oikein mitään aikaan. Aika, että heistä ensimmäinen oikeasti niin kuin perheytyy… Seuraava sukupolvi. Mutta jotenkin silti tuntui, kuin aika ei olisi oikea… Mutta mitä Pekko ikinä mistään tiesi paremmin kuin joku muu. Kun ainakin Inari oli kovin tyyppi ikinä, jonka Pekko tunsi.
------
Niin se todellinen 10. sukupolven ensimmäisen edustajan syntyminen. Argh, kun oli höntit tunnelmat. Mä oikeasti tein sen, pääsin ja pelasin tähän asti.
Vaaleaihoinen, vaaleatukkainen, vihreäsilmäinen tyttö Miriam. Janna-Lea-Verna-Kristian-Rami-Saaga-Elias-Eetu-Inari-Miriam.
Legacyn päätös Miriam. Kiitos kaikille lukijoille ja kommentoijille ja yleisesti kaikille seuraajille uskollisesta seuraamisesta! Tämä oli tässä, loppuun vielä kuvakollaasi legacyn ikimuistoisimmista hetkistä ja perijöistä ja
”MITÄ!? Et nyt kyllä jätä tätä tähän arvoisa ylikaikennäkijäohjaajamikäliei! Minusta ja meistä muistakin on vielä vaikka mitä kerrottavaa ja lukijatkin haluaa tietää!”
Huoh… okei. Kun eihän Inari ole edes 9. polven perijä niinei ole syntynyt sitä 10. polven perijää vielä. Eli vähän matkaa vielä, että saa kunnon perimyssukupuun piirrettyä. Se vihreä viiva ei ole vielä perillä.
Malja tälle saavutukselle nyt kuitenkin. Moni olisi ehkä päättänyt tämän tähän. Hyvä te, 9. sukupolvi. 10. pullautettu maailmaan.
*****
”Apua Inari!” Otto parkui melkein Miriamin kanssa kilpaa.
”Mitä nyt? Rauhoitu ei kuulosta vakavalta”, Inari vastasi alakerran vessasta. Kun saisi edes hetken rauhaa. Oton piti laittaa Miriam vain nukkumaan eikä saada taas jotain katastrofin elkeitä aikaan…
”Se… Tai siis Miriam kiemurtelee ja haisee ja huutaa mitä mä teen?” Otto vaikeroi.
”Miten olisi vaikka toi vaippojen vaihto?” Inari puuskahti. Kyllä Otto osasi aina, kun vähän oikeaan suuntaan tuuppi. Mutta Inarista tuntui, että miehen käsiin sopi paljon paremmin luonnostaan ruuvimeisseli tai kaukosäädin kuin vauva. Jos nyt sellaista jaottelua oli oikeasti olemassakaan.
Joten Inari joutui aika lailla tekemään kaiken. Otto kyllä tarttui kotihommiin tai vauvanhoitoon silloin, kun pyysi (käski), kun mies ei ollut loputtomia työvuorojaan suorittamassa. Se alkoi näkyä. Vauva toi niin paljon enemmän hyvässä ja pahassa.
”Heippa pikkuinen! Iskä vaihtoi sulle just vaipat, kyllä nyt on kivaa kuivana! Saat hyvät päiväunet”, Inari leperteli, kun Otto ilmeisesti unohti aiemman pyynnön ja riensi lykkäämään lasta äidilleen. Mutta ennen kuin Inari ehti huomauttamaan unohduksesta, Otto naurahti matalalla äänellä. Sillä josta Inari tykkäsi, mutta jota kuuli niin harvoin nykyään, että meinasi unohtaa. Inari nosti vähän punastuen katseensa kysyvänä. Milloin hän oli viimeksi punastunut?
”Mä en varmaan ikinä totu kuulemaan sua lässyttämässä ja lepertelemässä. Jos vuosi sitten joku olisi väittänyt sulle, että tekisit tollasta, oisit motannut.”
”No… Tai siis… Kyllähän nyt lapsi muuttaa asioita”, Inari vain kömpelösti puolustautui ja punastui lisää. Otto kohotti kulmiaan ja hyppyytti Miriamia sylissään, kuin sanoen ”ai tämä muka vai?” ja sai Inarin hymyilemään leveämmin. Sitten mies rykäisi.
”Mutta niin, mun on parempi mennä tänään ajoissa korjaamolle. Joku iso herra tulossa tilaamaan jotain. Niin jos sä voisit jatkaa tästä?” Otto pyysi, mutta laski samalla jo käsistään tyytyväisenä jokeltelevan Miriamin Inarille. Lapsella oli kaikki hyvin ja onnellisesti vanhempiensa huomassa.
”Aa, tota, käyhän se”, Inari vastasi vielä tavallistakin hömpän suopeammin kuin sellaisten ilmoitusten johdosta yleensä. Ei kyseenalaistanut tällä kertaa yhtään mitään.
”No jaa mitä me tuosta työmiehestä, pidetään me naiset hauskaa, Miriam”, Inari irrotti itsensä loittonevan ruutupaitaselän epäileväisestä tuijottamisesta. Tyttö tuijotti takaisin vihreät silmät tuikkien kuin voisi oikeasti ymmärtää Inarin sanat. Lähinnä tämä taisi peilata äitinsä tunteita. Inari oli oikeasti iloinen ja innoissaan, huiteli Otto sitten missä sattuu. Omapahan oli menetyksensä.
Koska paras asia tähän mennessä tai ikinä oli tapahtunut. Inari oli nyt pienen tytön äiti. Ei voinut olla vain päiväkausia, tai kohta viikkotolkulla – oliko siitä synnytyksestä jo niin kauan? – kestävää hormonipöhnää se ilo ja onni ja kiitollisuus, että nyt sai pidellä tervettä tyttölasta. Tyttö oli kovasti isänsä näköinen toistaiseksi, mutta Inari oli kuullut, että hänen äidillään, Mirvalla, oli ollut myös vihreät silmät. Osin edesmenneen isoäitinsä mukaan Miriam oli nimensä saanutkin.
”No niin, sitten sinne päiväunille. Ettei mene ihan unirytmi pyllylleen, kun ylihuomenna tulee enemmänkin vieraita katsomaan miten tänne on asettauduttu…” Sairaalassa oli lopulta alkudraamojen jälkeen kaikki mennyt hyvin ja nyt oli ehditty tovi asua kotona kasvaneen perheen kera. Oli aika kutsua ensimmäisen kerran isompi porukka kerralla kylään.
*****
Maria teki ruokaa koko porukalle. Sohvalla Petra yritti pitää yllä kevyttä keskustelua Oton kanssa, vähän tutustumistakin. Se olikin aikalailla jäämässä yritykseksi, kun Otto vastaili lyhyesti eikä tarjonnut mitään mihin tarttua. ("Äidin tai velikullan kanssa ei olla oikein oltu hyvissä väleissä, pikkuveli oli aina aika mammanpoika ja mä jotain muuta... Isäpaskasta... Tai siis isäpuolesta nyt puhumattakaan. Noin välien pitojen suhteen. Niin...")
”Ihan hyvinhän nämä tässä mikrossakin tulevat, pitääpä pitää mielessä…” Maria mutisi. Hän oli lupautunut Inarin vastusteluista huolimatta ostamaan ruokatarpeet ja tekemään kaiken tarjoiltavan. Maria oli jo luullut haukanneensa liian ison palan pienessä ja puutteellisesti varustellussa keittiössä, mutta kyllä se siitä.
Niklas oli lyöttäytynyt heti vierailun alusta Inarin seuraan, ihmetellyt kaukaa ja turvallisenetäisyyden päästä siskontyttöään. Mutta, kun Inari tuumasi ääneen, että jaha, taas tuntuu vaippa tarvitsevan vaihtoa, Niklas jättäytyi jälkeen hyvin kiinnostuneena Oton levykokoelmasta. Hyllyssä oli kaikenlaista mistä Niklas ei ollut ikinä innostunut.
”Noh Niklas, mihin sä jäit?” Inari kuitenkin huomasi Niklaksen vetäytymisen.
Niklas asteli varovasti lastenhuoneeseen ja katseli ympärilleen kynnykseltä.
”Tule nyt lähemmäs, ei täällä mitään salaista tai turvaetäisyyden vaativaa tapahdu.” Niklas hivuttautui vielä lähemmäs kuikuilemaan. Inarin otteet olivat varmat ja kaikki kävi sujuvasti. Miriamkin katseli hiljaisena suurin silmin ja tyytyväisenä oloonsa, mitä kaikkea äiti puuhasi.
”Haluatko laittaa uuden vaipan?” Inari sitten tarjosi ja heilautti talkkia Niklaksen suuntaan niin, että pölähti.
”Hei lupasit, ettei turvaetäisyydelle ole tarvetta! Ja ehkä en lähde siihen vielä, teippaan varmaan tytön jalat yhteen tai jotain”, Niklas esteli. Inari vain hymähti vastaukseksi ja kohautti olkiaan.
”Sitten vaatteita päälle, että on taas edustuskelpoinen”, Inari selosti ääneen, kunhan vaippa oli paikoillaan.
”Hei jos sä lupaat auttaa, niin saanko mä yrittää?” Niklas oli tullut toisiin ajatuksiin. Inari laski Miriamin varovasti hoitopöydälle, mutta astui sitten sivummalle ja levitti kätensä suurieleisesti Niklakselle ja sanoi: ”Estradi on vapaa, maestro.” Niklas huitaisi kädellään vinoilevalle siskolleen. Ja oli iloinen saadessaan nähdä Inarin niin omana itsenään kaikesta tämän elämässä tapahtuneista muutoksista huolimatta. Äitiys sopi tälle.
”Tuoksuupa hyvältä!” Otto kehaisi ja lähti heti könyämään pöytään nälkäisen karhun elkein kutsumatta. Maria kohotti kulmiaan, ja alkoi jakaa annoksia niin, että päätyisi Oton kohdalle viimeiseksi. Samalla Maria huusi kaikkia ruoalle ja toivoi, että ehdittäisiin olla yhtä aikaa pöydän ääressä.
”Inari, tuo Miriam mulle, niin saat syödä rauhassa”, Petra tuli vastaan heti kädet ojossa, kun Inari ja Niklas astelivat portaat alas.
”Joo kiitos ota vaan. Muista ihailla samalla miten hyvin Niklas laittoi tytölle potkupuvun päälle.”
”No nyt on kyllä edustuskelpoista”, siskokset kikattelivat keskenään. Niklas pyöräytti silmiään hymyilevälle Marialle, mutta oli mies itsekin omahyväisessä hymyssä.
Inarin tarvitsi vilkaista vain pari kertaa ennen kuin hän luotti täysin, että Petralla ei olisi ongelmia Miriamin kanssa. Petrassa oli samaa luontevaa instaäiteyttä – niin kuin Inari välillä ihmetteli omaa käyttäytymistään – kuin Inarilla. Ehkä se oli joku perinnöllinen juttu osin?
Inarista oli mukava saada keskittyä vaihtamaan porukalla kuulumisia. Ja todellisuudessa saada Miriam hetkeksi jonkun hoitoon, kunnolla. Otto oli vähän väliä hakemassa apua Inarilta, jos vuoron yritti antaa miehelle. Ja miehestä puheen ollen… Nytkin tämä keskittyi ahmimaan ruokaa niin, että sen lisäksi ettei osallistunut lainkaan keskusteluun oikein suorastaan häiritsi Mariaa hosuessaan. Nainen kuitenkin yritti parhaansa mukaan olla kuin vävy-to-be ei olisi ollutkaan. Inari kurtisti kulmiaan. Noinko Otto aina käyttäytyi, eikö hän ollut huomannut vasta kuin nyt eri… kontekstissa? Tai muuten vain välittänyt enää?
Inari sysäsi ajatuksensa sivuun, kun huomasi tippuneensa kärryiltä keskustelusta. Pitäisi yrittää keskittyä siihen perheeseen ja vierailuun, kun ei hän voisi tai kehtaisi Otolle nyt alkaa mitään sanomaan.
”No niin, siellä alkaa ensimmäiset saada lautasensa tyhjäksi. Sinulla vaihtuu kohta sylittäjä… vaikka miten sitä pystyy sinusta luopumaan, kun olet noin ihana lutuinen pehmoinen pallero”, Petra hymisi ääneen.
”Laitetaanko veto pystyyn?” Inari tokaisi, kun oli hetken katsellut ja kuunnellut kuinka Petra höpötteli Miriamille.
”Veto mistä?” Niklas kysyi ymmällään ja yritti saada jutun juonesta kiinni vilkuilemalla vuoroin Inaria ja vuoroin suuntaa, jonne tämä katseli.
”Kuinka pian tuolle tulee ihka omia palleroita. Mä veikkaan alle kolme vuotta, ei se malta odottaa ennen kuin valmistuu sieltä kätilöopistosta”, Inari madalsi ääntään ja vain nyökkäsi Petran suuntaan, ettei tämä saisi poimittua omaa nimeään keskustelun seasta.
”Okei… Mä veikkaan sitten, että yli kolme. Sovitaan summat tai palvelukset tai mitkä lie myöhemmin vielä sivummalla”, Niklas kuiskutti kiireesti takaisin, kun Maria siristi silmiään ja tuntui aistivan jotain olevan tekeillä pöydän toisella puolella. Mokoma äititutka toimi, vaikka lapset olisivat jo kuinka aikuisia. Aina, kun nämä käyttäytyivät ei-aikuisemmin.
Petra ojensi Miriamin ensimmäisenä pöydästä nousseelle Otolle, joka vähän levottoman oloisena otti kyllä Miriamin vastaan. Mutta sitten malttamattomana vaihteli olalta toiselle ja pyöritteli muutenkin niin, että vauva alkoi kitistä tyytymättömänä höykkyytyksestä.
”Onko jokin vialla?” Maria lopulta sivusilmällä katsottuaan kysyi.
”No, kun olin ajatellut ehtiä soittaa yhden työpuhelun… juuri näillä main mutta…” Otto mutisi.
”No minä voin hetken pidellä, minäkin sain jo syötyä”, Maria lupasi ja viittoi kuuntelemaan jäänyttä Petraa hakemaan ruokaa. Tämä oli kyllä jo tehnyt osansa Miriamin hoivavuoroissa. Otto tarttui Marian tarjoukseen kiireesti selittelemättä tai kiittelemättäkään, tai ehkä joku tulkitsisi nopean ”joo okei” sellaiseksi.
”Joo, mä ajattelin kanssa, että tähän mennessä oisin jo valmis tulemaan, mutta kuulemma Inarin… setä tulee töistä myöhemmin vielä pyörähtämään ja kaikkea. … No sori mutta en vain keksinyt mitään, nytkin oli vaikea päästä soittamaan. Hei, älä… älä nyt… Hei kuule, mä kyllä tuun vielä tänään, vaikka menisi ihan yöhön”, Otto puhui työpuheluaan matalalla äänellä makuuhuoneessa suljetun oven takana.
”Näköjään alkaa olla tosiaan päiväuniaika niin kuin Inari ennusti. Isoäiti laittaa”, Maria puheli ääneen, kun Oton puhelu venyi ja Inari huikkasi Marialle, että tämä voisi halutessaan katsoa josko Miriamin saisi nukutettua, nyt olisi otollinen aikaikkuna. ”Isoäiti…” Maria jäi maistelemaan sanaa samalla, kun Miriam tapitti häntä odottavaisesti. Tai sitten sitä vain näki mitä oletti.
”Joo, olen minä ihan sinut sen kanssa. Isoäiti ja isoäitifiiliskin. On kiva, kun tulit ja teit minusta isoäidin”, Maria jatkoi ja silitti ja pusutti ylimääräiset kierrokset siitä hyvästä pienokaista ennen kuin laski kehtoon.
------
Lopulta päivä kääntyi iltaan, ja oltiin tekemässä lähtöä. Eteisessä oli kiusallinen odottava hiljaisuus – kukaan ei keksinyt mistä aloittaa jaarittelua. Tunnelman vaivautuneisuutta lisäsi tapa jolla Otto selvästi levottomana ja malttamattomana vaihtoi painoa jalalta toiselle, vilkuili kelloa, vilkuili yläkertaan, ja kaikkea muuta kuin rennosti paikoillaan odotteleviin Niklakseen ja Petraan. Joista kumpikin totesi kai viettäneensä liian vähän aikaa Oton kanssa, kun ei meinannut keksiä juteltavaa. Pian Petrakin alkoi pienesti naputtaa kämmentä reittä vasten.
”Voi että, en muistanut, että vauvat ovat näin kevyitä!” Miro ihmetteli heijatessaan innostuneena mukana ääntelevää Miriamia käsivarsillaan ylös alas.
”Varhaisdementia iskee, juurihan Miro viimeksi näki ja sai pidellä Miriamia, kun saateltiin teidät sairaalalta tänne”, Maria kuiskutti, kun Inari katseli aavistus huolen rypyistä otsallaan.
”En minä sitä vaan… No jaa, kai tuo kersa sitten ei ainakaan rikki mene tuosta, kun hekottaa vain Miron kanssa”, Inari hymähti.
”Minä kuulkaa kuulen mitä sanotte, ei ole iskenyt dementia eikä kuurouskaan”, Miro puuskahti ja nakkeli niskojaan muka pahastuneena.
”Uskotaan uskotaan. Ja usko sinäkin Inari, että ihan hyvin Miro osaa pikkuisia käsitellä ja yllätyksistäkin selviää, kuule, kun kerran, kun Petra oli vain vähän Miriamia vanhempi…” Maria hihitti kertoessaan tarinaa, jolle Miro pudisti päätään ja Inari nauroi ääneen.
Alakerrassa vaivaantuneisuus lisääntyi sitä mukaa kuin nauru yläkerrassa.
Vieraiden lähdettyä talo tyhjeni vielä lisää melkein samalla oven avauksella. Inari tosissaan ihmetteli oliko Otto muka koko ajan siellä korjaamolla töissä, koska työajat, asut ja kaikki olivat hyvin merkillisiä välillä. Ei hän sokea ollut, ja oli saanut karistettua sen lampaan asun Miriamin syntyessä. Voimauttava kokemus niin kuin sanottiin. Inari voisi allekirjoittaa täysin. Vielä hän avaisi sanaisen arkkunsa ja saisi Oton ymmärtämään, että Inari ei elänyt laput silmillä niin kuin aluksi, vaan ottaisi haltuun tämän elämän.
Siihen ei mennyt lopulta kauan. Lapset kasvavat niin nopeasti, pakollinen äitiysloma loppuu, ja lapsi täytyy luovuttaa jonkun muun hoiviin jos mielii molempien vanhempien voimin ansaitsemaan talouden ylläpitimeksi hanttihommista. Onneksi päätynaapurin eläkeläismuori suostui hyvin pienellä korvauksella hommaan. Lupasi Ashiakin huomioida.
”Onkohan viime yönä ollut rauhallisempaa sairaalassa… Pesulaan tulleet lakanat oli eilen kuin teurastamon jäljiltä siitä edellisestä satsista, mutta täytyypähän todeta, että ollaan me äidit aika kovia äijiä”, Inari mietti suunnatessaan taas yhteen sairaalapesulan vuoroon.
*****
Lehtotie tuntui hyvin tyhjältä, kun Maria eleli siellä vain kolmistaan Miron ja Niklaksen kanssa. Ja tietenkin kissojen kanssa. Aikuisten arvokkaan hiljaisten kissojen kanssa verrattuna vaikkapa Miriamin tuomaan elämään... Joka tapauksessa Maria sai ehdotuksensa läpi, että perheeseen voisi hankkia tyttökissan ja yrittää saada pieniä pentuja vipeltämään ja miukumaan taloon. Eläinkaupassa tuli vuosien kissojenpidosta huolimatta myyjältä vielä vähän uutta ja hyvää vinkkiä lemmikin pitoon.
”Sinusta tulee oikein hyvä lisä meille, Nila”, Maria leperteli hyvin halihuomionkipeälle kissalle.
”Noin, tässä teille ruokaa. Pitäkäähän hauskaa yhdessä tutustuessanne…” Maria myhäili, kun viimeisenä ilman sisaruksiaan taloon jäänyt Clay kiinnitti heti uteliaana huomionsa uuteen asukkaaseen, eikä tämä uusi tulijakaan ollut turhan epäluuloinen.
Tuli uutta elämää kerralla taloon. Ja kun Maria vilkaisi seinäkalenteria ohi mennessään, nainen tuumaili, että sitä voisi hyvinkin tulla pian lisää erään enää vain viikkojen päästä laskeutuvan kaukolentokoneen mukana. Niklas oli jo nyt niin täpinöissään, että juoksi huomattavan pitkiä lenkkejä sitä kihinää purkaakseen. Mutta Maria ei laittanut liikaa toiveitaan tuon tuumailun varaan, vaan osti sen uuden kissan nyt ensin laimentamaan talon tyhjyyttä.
*****
Pekko joutui oikein kiirehtimään askeleitaan, jotta pysyisi Petran perässä. Niklas ja Petra olivat harpponeet kilpaa kohti lentokenttää, ja jutelleet innostuneesti kaikenlaista niin, että ”Elisabet” oli melkein joka toinen sana. Menneitä muistoja, mitä Elisabet oli kuuleman mukaan kiertueella kokenut ja nähnyt, mitä seuraavaksi tapahtuisi.
”Hei!” Pekko huikkasi lopulta itsekseen jääneelle Petralle.
”No hei itsellesi”, Petra vastasi ja kääntyi hymyillen odottamaan Pekkoa.
”Tietenkin tässä tulee se aika lailla pari vuotta siitä, kun Elisabet lähti, mutta tulee myös pari vuotta meidän ekoista treffeistä”, Pekko muistutti ja silitteli tyttöystävänsä – tai ehkä ennemmin jo avovaimonsa - poskea.
”Joo, mä muistan. Meillä oli silloin tosi kivaa. Ja on tietty kivaa edelleen, kivempaakin”, Petra leperteli.
”Kivaa ja kaikkea, mutta tulkaa nyt ettei myöhästytä”, Niklas hoputti hyväntahtoisesti ja pudisti päätään vähän naurahtaen, kun Pekko ja Petra hätkähtivät erilleen. Nuo kaksi ainakin olivat ihan samanlaisia kuin silloin pari vuotta sitten, toistensa pauloissa… Oliko hän itsekin? Ja Elisabet? Nyt, kun pääsisi vihdoin tapaamaan kasvotusten. Niklaksen piti puristaa kädet nyrkkiin, jotta vatsassa leijailevat perhoset – tai ennemmin suunnattomat muinaislentoliskot – eivät ottaisi valtaansa ja jättäisi Niklasta seisomaan ujona vastaanottojoukkion taakse. Mies sanoi itselleen rohkaisun sanoja ja sai jalkoihinsa lisää liikettä. Niklas haluaisi olla eturivissä, ensimmäisiä, koska... no, se tapahtuisi sitten. Mutta hassua, ne sanat kuulostivat kuin isä, Niko, olisi sanonut ne...
”Ääh, sama limukone mutta valikoima huonontunut”, Inari mutisi rikkoakseen vähän kiusallista hiljaisuutta. Elisabetin äiti vastasi vain hymähdyksellä ja vaihtoi painoa jalalta toiselle. Inari pyöräytti silmiään. Noh, sosiaalisuutta oli nyt yritetty. Hän ei oikeastaan edes tiennyt tuon naisen nimeä. Inari murahti itsekseen, kun kone sylkäisi lopulta ulos jonkun tölkin viimeisellä yrityksellä. Kädet olivat nihkeän kylmät eikä ollut helppo tarttua tölkkiin. Inaria vähän hermostutti. Mitä Elisabet sanoisi? Ei nyt taatusti tytön tuntien moittisi siitä, että Inari oli nyt täällä eikä silloin kuin tämä lähti, mutta… Inaria silti kadutti ja hävetti tuoreeltaan ne parin vuoden takaiset töppäilyt. Nyt hän oli ihan eri ihminen ja eri tilanteessa. Miriam odotti kotona. Ja tietenkin Otto.
Inari nyökkäsi Niklakselle ja Petralle tervehdykseksi, kun nämä saapuivat ja heilautti kättään kauemmaksi jääneelle Pekolle.
”Ei mene varmaan enää kuin hetki, koneen edustalla kentällä ei näy enää ketään”, Niklas totesi vaisusti ääneen.
”Niin”, Petra vastasi. Tulijoiden keskustelu hiljeni äkkiä samanlaiseksi jännittyneeksi odottamiseksi kuin jo aulassa olijoilla. Inari päätti edestakaisin ravaamisen sijaan istahtaa paikoilleen. Tunnelma tiivistyi kuin tiukaksi taiteltuna, kun Elisabet ei ollut heti ensimmäisten tulijoiden joukossa.
Mutta lopulta Elisabet kuitenkin tuli sisään ovista, palasi, niin kuin oli jo vuosia sitten luvannut. Ja Niklas oli ensimmäinen, joka pyrähti liikkeelle.
”Niklas.”
”Hei, Elisabet.”
Ja noin vain.
”Jes!” Petra sihahti vaivoin pidätellyn hihkaisun. Myös Inari heitti nyrkkinsä ilmaan voitonriemuisen oloisena. Ainoastaan Pekko ynähti epävarman oloisena: ”Mitä Niklas oikeasti nyt kun… Mitä?”
”Mä olen niin kovasti odottanut tätä”, Niklas sanoi helpottuneena, mutta ei aivan vielä laskenut suojauksiaan. Hän oli tehnyt sen mitä aikoi, kertoa Elisabetille tunteensa – vaikkakin teot olivat vieneet voiton etukäteen suunnitelluista sanoista. Nyt mies kohotti kysyvästi kulmakarvojaan. Entä sinä?
”Niin mäkin”, Elisabet huokaisi iloisena. Tytön hymy levisi Niklakseenkin nyt kunnolla. He siis tunsivat samoin! Enää ei tarvinnut olla epävarma! Tai siis…
”Eihän tää mene sulle liian nopeasti?” Niklas varmisti.
”Ehei, juuri sopivasti”, Elisabet vakuutti.
”Okei hyvä, kun mä mietin kanssa, että nyt, kun Lehtotie on melkein tyhjä niin…” Niklas tarttui ja jatkoi aihetta.
”Joo, sopii, mutta ehkä mä kuitenkin käyn äidin ja vanhan kodin kautta ennen kuin muutan teille”, Elisabet kikatti, ja sai Niklaksen punastumaan. Ei hänen ollut aivan noin pitkälle tarkoitus kokeilla ehdotuksien tarjoamista, mutta… Tulipahan tehtyä samalla, kun näköjään kaikki ryöppysi suunnittelematta kerralla esille. Kun Elisabet oli nyt siinä. Hurmaavan kauniina. Kirkasäänisenä. Iloisena. Todellisena. Kaiken sen odottamisen, ruudun tuijottamisen ja enemmän tai vähemmän särisevien kaiuttimien jälkeen.
”No siis, oli jo aikakin! Tai siis jos nyt pian ei olisi tapahtunut jotain niin…” Petra yritti selittää Pekolle, mutta ei voinut olla virnuilematta hömelösti niin Niklakselle ja Elisabetille kuin Pekon ilmeellekin.
”Go Niklas!” Inari ei lopulta pystynyt pidättelemään itseään, ja sai veljeltään olan yli mulkaisun vastaukseksi, jolle Inari vain iski silmää.
Koska olivathan sekä Petra että Inari nähneet, miten Elisabetilla ja Niklaksella oli muutakin kuin ystävyyden tunteita toisiaan kohtaan. Ja sen, miten nuo tunteet olivat vain vahvistuneet erossaolon aikana. Mutta Pekko oli aivan kujalla.
”Ne siis… Oliko ne jo sittenkin yhdessä ennen kuin Elisabet lähti? Vai mistä tää tuli?” Pekko yritti kerrata. Petra kääntyi pudistamaan päätään Pekolle ja puuskahti turhautuneena. Sitten Pekko jäikin jo yksin pähkäilyjensä kanssa, kun siskokset riensivät vuorostaan toivottamaan Elisabetia tervetulleeksi. Heti tämän äidin jälkeen, joka ohi mennen näytti peukkua Niklakselle. Silloin viimeistään mies alkoi hengittää taas normaalisti.
”Siis… Eli Niklas ja Elisabet on nyt sitten yhdessä? Elisabet… Ja Niklas, yhdessä… No tietenkin”, Pekko sitten sai paloja paremmin paikoilleen. Ja näyttihän se kuva sitten hyvältä. Nyt vuorostaan Inari kääntyi pudistelemaan päätään Pekolle ja viittoili äkäisin liikkein miestä havahtumaan ja tulemaan tervehtimään Elisabetia. Pekko oli yhtä hymyä muiden kanssa.
*****
”Kiitti ruoasta, mutta mä en nyt ehdi syömään sori. Syön sitten kyllä yöllä ei mene hukkaan”, Otto lupasi auliisti.
Inari lusikoi pikaisesti oman ruokansa loppuun. Hän oli turhaan pyöritellyt viimeisiä lihapullia lautasellaan, odottaen Ottoa ruokaseuraksi. Jotta saisi edes pari sanaa vaihdettua, kun Otto kuulemma olisi tulossa vasta lähes yöllä tänään kotiin.
”Odotas nyt hetki älä noin vain karkaa sinne mukakorjaamolle”, Inari kiirehti sanomaan, ja lipsautti vähän liian suodattamatta ajatuksensa. Hän oli niin kovasti alkanut tottua ajattelemaan mielessään niin, vaikkei Otto ollutkaan vielä vahvistanut hänen epäilyksiään. Kunhan teki edelleen paljon töitä, mutta teki niin paljon rahaa, että Inarin ei tarvinnut kurkkua kuristaen etsiä itselleen hommia heti, kun edelliset loppuivat. Tämä oli toiminut ihan hyvin näin. Mutta nyt Otto kääntyi rivakasti ympäri, kun Inari nousi ylös.
”Aa joo totta tietty lähtösuukko”, Otto tarjosi hätäisesti ja kiepautti Inarin käsivarsilleen ennen kuin nainen ehti korjaamaan sanojaan.
”Mistäs tuo nyt tuli?” Inari kysyi vähän hengästyneenä.
”Ööö, tuota…” Otto takelteli, ja yritti nykäistä itsensä jatkamaan pikaista poistumista, mutta Inari ei irrottanut otettaan.
”Äläs nyt vielä. Saat sanoa mitä oikeasti puuhaat nykyään, kuljet ennemmin vartijan kuin korjaamotyöntekijän asussa”, Inari tarttui tuimana aiheeseen, jonka älysi Oton yrittäneen välttää. Mies oli kuullut Inarin lipsahduksen.
”No sitäpä juuri, vartija, vuokrafirmahommia niin kuin sinäkin, omien korjaamovuorojen lisäksi, kun siellä menee huonommin niin ei riittänyt minulle, ja me tarvittiin rahaa, joo en halunnut huolestuttaa”, Otto selitti nyt vähän hitaammin, mutta kiihtyvällä tahdilla, ja nyökkäsi päälle varmistukseksi. Sitten mies pääsi lähtemään.
”Oho. Kissa tulikin nostettua viimein pöydälle”, Inari totesi hiljentyneelle eteiselle ja Ashille. Mutta nainen kurtisti vielä kulmiaan mietteliäänä. Otto ei ollut kertonut koko totuutta, mutta jotain edes, suoraan kysyessä vihdoin. Ehkä Inarin olisi tosiaan pitänyt tehdä se jo aiemmin. Otto oli kaikessa vähän kuin robotti, joka kyllä toimii, kunhan ensin ohjelmoidaan. Inari hymähti mielikuvalle – hänhän taisi vihdoin alkaa tuntemaan lapsensa isää.
Tuo iskä tuli lopulta myöhemmin, paljon myöhemmin kotiin kuin oli sanonut. Vähän silmät lupsuen ja huojuen, ja rymisteli portaissa niin, että Inari heräsi ja jäi ihmettelemään, mitä Otto oikein puuhasi.
”Sori, että isällä meni taas vähän pitkään…” Otto mutisi nukkuvalle lapselleen.
”No tulithan sinä vihdoin, minä jo ihmettelin kun olit sanonut… Mitäs sinä nyt?” Inari hämmentyi kesken kuulustelunsa, kun Otto mitään sanomatta rojahti sängylle ja veti Inarin kiinni itseensä.
”Oliko… Oliko teillä jotkin juhlat siellä? Tai siis sinä haiset kyllä siltä, että olet juonut, ja bilepolttanut taas pitkästä aikaa”, Inari totesi kummissaan. Mietti pitäisikö läpsiä Oton harhailevat kädet ruotuun ja vaatia vastauksia vai ei. Mutta Inaria ei ainakaan hirvittänyt, hän tiesi Oton olevan leppeä nallekarhu humalassa. Leppeä kiimainen nallekarhu, mikä ei näköjään ollut muuttunut vuosien saatossa…
”Joo, onnistumisen juhlat, kaunokainen punapääni, olet sinä ihana…” Otto lopulta kuitenkin vastasi. Ja sai ylipuhuttua Inarin.
Vähän liian helposti, Inari mietti mielessään, mutta mitä sitä kaipuulle, luonnolleen mahtaa. Mutta Inari ei ollut kertaakaan ollut Oton tai kenenkään muunkaan kanssa niin, etteikö olisi edes jossain vaiheessa kuvitellut tilalle erästä toista vaaleaverikköä, ja tekevänsä kaikkea muuta…
*****
Elisabet ei tietenkään voinut niin nopeasti muuttaa Lehtotielle, kuin mitä Niklas oli esittänyt. Elisabetille jäi aikaa asettua kotimaisemiin ja viettää aikaa äitinsä kanssa samalla, kun Lehtotiellä tehtiin vähän remonttia, mitä nyt muutamassa viikossa ehtii.
”No niin, meidän pitäisi mennä sisälle, Maria ja Miro sanoivat, että haluavat vähän olla ottamassa meitä vastaan”, Niklas toppuutteli hengästyneenä, kun tervehdyssuudelmat eivät meinanneet loppua. Elisabet nyökytteli posket punaisina ja oikoi tukkaansa ennen kuin astui Niklaksen kanssa sisälle.
”Vau. Vaikka monet kerrat olen tänne tullut käymään ja kaikki on niin kuin ennenkin, tämä on silti jotenkin erilaista. Kiitos, kun saan tulla tänne ja kutsua tätä taloa kodikseni”, Elisabet kiitti heti ulko-ovella ja katseli ympärilleen, ihmeissään kuin näkisi kaiken ensimmäistä kertaa. Niklas myhäili huvittuneena, mutta kääntyi sitten vähän jännittyneenä odottamaan, mitä Maria ja Miro vastaisivat. Olivat kaksosetkin aavistelleet, että Niklaksen ja Elisabetin välille voisi syttyä jotain uutta ja syvempää nopeastikin, mutta tämä oli silti aika nopeaa.
”No mutta tietenkin. Tervetuloa. Täällä on tosiaan lähes kaikki niin kuin ennenkin – mitä nyt asukaskunta vähän muuttunut, ja Inarin vanha huone on aika uudessa uskossa teitä varten”, Maria esitteli.
”Mutta… Ei Niklas puhunut tästä mitään, oltaisiin me voitu remontissa itse…” Elisabet häkeltyi.
”Mä autoin, ei hätää”, Niklas kiirehti sanomaan.
”Joo, oli mukava vähän kääriä hihoja ylös, etenkin niin mukavan asian puolesta”, Mirokin vakuutti.
”Kiitos!” Elisabet huudahti ja sai vielä lämpimät tervetuloahalit. Ja kutsun ruokapöytään. Niklas vilkaisi siinä vaiheessa Miroa vähän epävarman oloisena, tästä ei ollut aiemmin mitään puhetta, mutta Miro vain heilautti kättään. Hän hoitaisi asian.
”Kuule Maria, jääkaappi näyttää vähän tyhjältä, käytäisiinkö kaupassa?” Miro ehdotti keittiössä aika pian.
”No ei se nyt niin tyhjä voi olla, ja ei meidän molempien kai tarvitse mennä ja jättää Niklasta ja Elisabetia keskenään heti”, Maria vastusteli kulmat kurtussa.
”Ihan hyvin me pärjätään kahdestaankin hetki”, Niklas vakuutti. Samaan aikaan taustalla Miro ilmehti ja viittoi käsillään ääneti miten parhaiten pystyi, että nyt olisi ehkä ihan paikoillaan antaa nuoren parin olla hetki rauhassa. Kun Elisabet oli kuitenkin aika tutussa paikassa ja aika tutuissa käsissä. Tai siis… Onneksi lopulta Maria pyöräytti silmiään ja myöntyi lähtemään Miron kanssa.
”Oho, on täällä näköjään uusi kissakin”, Elisabet huomasi seuratessaan Niklasta yläkertaan vähän jännittyneenä.
”Joo, Maria toivoo, että tulisi pian pentuja…” Niklas vastasi ja rykäisi sitten vähän kiusaantuneena. Mutta Elisabet ei hirveästi kiinnittänyt tähän vastaukseen huomiota. Sen sijaan tyttö mietti, että miltäköhän se huone näyttäisi… Ja Elisabetia jännitti toisestakin syystä. Mutta se kaikki oli miellyttävän kutkuttavaa ja odottavaa, ei millään tavalla pelottavaa.
”Vou, tätähän ei tunnista enää lainkaan entiseksi, hieno!” Elisabet tokaisi äimistyneenä. Niklas nyökkäsi vaatimattoman itsetyytyväisesti hymyillen. Hän oli suunnitellut kaiken, Maria ja Miro olivat lähinnä toimineet apukäsinä. ”Ja tää oli okei Inarille muuttaa, sun ja Petran vanhat huoneet on yhä entisellään”, Elisabet varmisti.
”No joo… Se vain näytti peukkua ja vinkkasi silmää, tiedäthän…” Niklas totesi ja haroi hiuksiaan vähän kiusaantuneena. Tulikohan sanottua liikaa? Kaikki oli ollut Elisabetilla tähän mennessä okei heidän suhteensa etenemisessä, mutta jatkuisiko asiat niin?
”Eli siis, tykkäät tästä?” Niklas vaihtoi äkkiä aihetta toiseen. Ettei Elisabetin olisi pakko vastata edellisen aiheen vihjailuihin mitenkään.
”Joo, tosi paljon. Täällä meillä tulee olemaan hyvä olla. Oma soppi”, Elisabet ihasteli ääneen. Niklas hymähti tyytyväisenä vastaukseksi. Lehtotien talo oli niin iso, että Miro ja Maria voisivat hyvin pitkään tai ehkä loppuun astikin asua tässä saman katon alla. Se oli Niklakselle ja Elisabetille molemmille okei. Mutta oma soppi olisi tarpeen ja hyvä.
”Näyttää kuin ihan koskemattomalta sisustuslehtikuvastolta vielä… Onko sänky hyvä?” Elisabet sitten uteli.
”No tuota… Odotin sinua, siinä ei ole vielä nukuttu. Tai tehty mitään muutakaan”, Niklas mutisi katolle.
”Noh, eiköhän kokeilla sitä sitten, tiedäthän… Jos se on okei?” Elisabet ehdotti sitten hymyillen. Tämän ääni värähti. Mutta Niklas tunnisti sen sellaiseksi hyvänlaiseksi jännitykseksi, juuri ennen isoa esiintymistä tai muuta vastaavaa uutta, jota kuitenkin odottaa kovasti ja haluaa tehdä.
”On se okei”, Niklas vastasi siis hymyillen, ja kuroi vaivoin ylläpidetyn välimatkan umpeen. Huoneen täyttivät ensin hermostuneen vapautuneet naurahdukset, mutta sitten jokin ihan muu.
Miro ja Maria tuntuivat viettävän hyvän tovin kauppa-asioillaan. Niklas ja Elisabet saivat nauttia rauhassa toistensa läsnäolosta, nyt vihdoin. Elisabetin piti vielä jossain vaiheessa kysyä, että onko aita uusittu pihalla, mutta se unohtui iloisesti.
”Kiitos tästä kaikesta, tämä on ihan taivaallisen ihanaa ja juuri sellaista kuin mistä olen haaveillut…” Elisabet huokaisi onnellisena, ja painoi kasvonsa hetkeksi kiinni Niklaksen kaulan ja olan väliseen kuoppaan. Nauttien toisen lämmöstä, tuoksusta, ja siitä, että tämä oli nyt siinä.
”Samoin… Välillä tuntui ikuisuudelta joutua odottamaan, mutta nyt...” Niklas huokaisi, mutta katui sitten sanojaan, kun tunsi Elisabetin jännittyvän vasten häntä.
”Mun täytyy myöntää, että tunsin ja tunnen samoin. Mutta toisaalta olen iloinen, että odotettiin tähän asti tätä, meitä… Koska kiertue oli mulle tosi tärkeä saada kokea ja pystyä nauttimaan siitä vain itsenäni, ennen meitä. Koska nyt mä tiedän millaista se on, ja haluan valita meidät. Olla täällä sun kanssa. Jos siis… Saat tästä mitään selvää”, Elisabet selitti, ja naurahti lopuksi vähän hermostuneena. Niklas kohotti kätensä pyyhkäisemään kultaisia lyhyitä hiussuortuvia pois kasvoilta.
”Mä rakastan sua niin paljon, että haluan sulle pelkkää hyvää. Kaiken sen jahkailun jälkeen mä tiesin ja tiedän, että tän piti mennä näin, kiertue välissä ja kaikki”, Niklas vastasi. Hän ei ollut lopultakaan katkera Elisabetille mistään. Hän olisi ollut ainoastaan itselleen katkera, jos olisi antanut tunteidensa mennä edelle ja heittäytynyt roikkumaan Elisabetissa niin, että tämän sydän olisi joutunut liian kahtaalle revityksi. Näin oli hyvä ja oikein.
”Mäkin rakastan sua”, Elisabet ynähti, ja tämän seuraavassa suukossa maistuivat onnen kyyneleet.
*****
”Moikka mä meen nyt!” Kuului Inari huikkaus alakerrasta. 
Otolle tuli kiire sysätä Miriam jotenkuten potalta pois niin, ettei tämä rientäisi tekemään mitään ikäviä, kun isä ryntäsi alakertaan.
”Mihin sä olet muka menossa?” Otto kysyi Inarilta äkäisenä.
”Otin osastonsihteerin vuoroja vastaan niin kuin kerroin aamulla. Just, kun sä olit sanonut, ettei sulla itsellä olekaan tänään töitä”, Inari vastasi kulmaansa kohottaen. Olihan Otto ollut aamulla vähän poissaoleva, kun Inari oli jutellut suunnitelmastaan, mutta eihän tälle ollut noin vain voinut tulla yllätystyövuoroa? Inari harmistui huomatessaan ajattelevansa, että tuskin Otto olisi ainakaan mitään yhteistä iltaa heille suunnitellut ja siksi kuulostaisi nyt niin äkeältä…
”Mulla… Mulla on tiedätkö hommia silti hoidettavana, tää on ollut aina sun koti-iltavuoro”, Otto tilitti vastaan, kuulosti melkein siltä kuin Inari jotenkin välttelisi hommia tahallaan.
”No kyllä mä saan silti muuttaa niitä rutiineja etenkin jos kerron etukäteen. Missä toisessa ulottuvuudessa sä olet muka elänyt?” Inarikin jo tiuskaisi. Tämä tuntui epäreilulta.
”No nyt kävi näin niin, kun meidän molempien pitäisi mennä niin, kun sulla ei oo vakipaikkaa niin soitat vaan sinne ja sanot, että…” Otto alkoi jyrätä päälle.
”Kuules nyt! En mä silti noin vain voi enää perua viime tipassa vuoroani vain siksi, kun sä et tärkeällä hetkelle kuunnellut tai en saa sieltä mitään hommia enää ikinä, ja mäkin tarvitsen hommia! Meillä pitää molemmilla olla, tää ei vain toimi muuten!” Inari tosissaan syytti äkäisenä vastaan, ja yritti olla menemättä niin henkilökohtaisuuksiin kuin Otto. Kun ei Inari yrityksistä huolimatta ollut saanut mitään vakituista pestiä mistään tai lähimainkaan Oton palkan tasolle yltäviä korvauksia, eikä mies ollut siitä mitään aiemmin sanonut, ja Inari toivoi, että asiat jatkuisivat niin. Rahasta nyt olisi vihoviimeistä alkaa kinata.
Mutta oli tämäkin aika vihoviimeistä. Tässä tuntui olevan aivan yksinkertaisesti kyse siitä, että Otto veti herneet nenään, kun ei saanut tahtoaan heti läpi. Ja Inari alkoi kyllästyä siihen. Tämä ei ollut ensimmäinen siitä syntyvä riita.
”Okei, jäädään sitten. Mutta… muistuta seuraavalla kerralla tai jotain, että jää aikaa kutsua lastenhoitaja”, Otto lopulta murahti.
”Se täti käy täällä ihan liikaa sinun äkkimenojasi paikkaamassa ja tiedät itsekin, että voit syyttää tästä umpikujasta vain itseäsi”, Inari sivalsi lopuksi.
Otto kavensi silmiään tyytymättömänä saamistaan moitteista, mutta silloin Inari jo saapasteli menemään. Väsytti jo valmiiksi ja riitely meinasi imeä loputkin mehut ja vielä oli kokonainen työilta edessä.
*****
”Voi hemmetin hemmetti!” Inari murisi itsekseen rynnätessään lastenhuoneeseen tavarakasojen ohi. Piha rehotti, talo rehotti, tukka rehotti, kaikki rehotti, kun ei ollut aikaa tai jaksanut huolehtia. Ja nyt viimeisimpänä hän oli nukkunut kolmen herätyskellon ohi, ja Miriam oli ollut jo ties kuinka kauan yksin, kun ei ollut tietoa mihin aikaan Otto oli lähtenyt.
”Huh, hyvin ja rauhallisestihan täällä jaksellaan, olet sinä vain ihana ja kiltti ja kärsivällinen…” Inari kiitteli Miriamia, joka vain vienosti hymyillen ja ilahtuneesti jokeltaen tervehti äitiään, ei moittinut, ei kysellyt, saati kommentoinut tukkaa.
Niin paljon kuin Miriam toi lisää hommaa, velvollisuuksia, tuli vastapainona monin kerroin iloa ja ihanaa, yhä vain. Silloin tällöin Inari huomasi miettivänsä, että oli parasta, kun he olivat vain aivan kaksin, ei Ottoa…
Mutta illoin Inari pakottautui ajattelemaan toisin. ”Kyllä sinä osaat ilman sitä sohvan tukea jo, tule tule kävele tänne omin jaloin ja harjoittele niin voit sitten isin yllättää, kun se illalla tulee kotiin”, Inari maanitteli. Kyllä isä oli lapselle ihan yhtä tärkeä, ja he Oton kanssa saivat kyllä kaiken aina setvityksi ja toimimaan, olivat saaneet tähänkin asti.
”Noooin, hienoa! Kyllä äidin pikku tyttö kävelee jo hienosti!”
”Montakos vuotta ja kuukautta sinä nyt oletkaan… Kaksi ja… noin. Käveli ilman tukea…” Inari rustasi kehityskirjaan. Hänestä ei ollut sellaista olemassa pitkällisten etsintöjen perusteella, mutta voisi sitten Niklakseen ja Petraan verrata, kun etenkin jälkimmäisen kanssa oli lähemminkin sukua.
Inari pyysi töistä tulevaa Ottoa pysähtymään kotiovelle. Mies totteli nyrpeän ja malttamattoman oloisena, ennen kuin näytti muuttuvan edes vähän uteliaammaksi, kunhan Inari selosti tämän jutun koskevan Miriamia.
”Noin, juuri niin kuin aamulla! Katso nyt Otto, mitä täällä on treenattu ja opittu!” Inari ihasteli. Mutta, kun mies vain tönötti pystyssä, eikä hoksannut laskeutua ottamaan Miriamia vastaan, Inari viittoi vähän neuvoksi. Ottaisi nyt edes tytön kiinni jos ei kerta hoksannut ihastella Inarin kanssa ensiaskelia.
Ei Otto lopultakaan ymmärtänyt täysin jutun juonta, ja innokas Miriam päätyi tehottomasti haromaan housunlahkeita joista ei saanut otetta, menetti tasapainonsa, ja pyllähti eteismatolle.
”Miriam oppi siis kävelemään tänään”, Inari tarkensi puuskahtaen, kun Otto edelleen oli vain tuijottanut Miriamia hetken.
”Aa, hienosti meni, vaikka on tuossa tasapainossa vähän vielä harjoittelemista näemmä”, Otto herkesi sitten vasta kehumaan Miriamille sopivalla lässynlää-äänensävyllä. Miriam hihkui tyytyväisenä mukana. Inari pyöräytti silmiään. Oli tuo mies joskus kovakalloinen. Ja Miriamin ilo ja onni ettei tämä ymmärtänyt vielä puhetta, äänensävyn vaan ja joitain sanoja.
"Mitä jos me heti..." Otto alkoi hyppyyttää Miriamia, mutta Inari joutui keskeyttämään miehen.
”Jos kuitenkin harjoittelu jäisi myöhemmälle ja menisitte potalle ja iltapesulle ja niin edespäin yhteisenä puuhana, kun kohta on pienten tyttöjen nukkumaanmenoaika”, Inari joutui oikaisemaan huokaisten. Siinä pidempään seistessään Inari haistoi vienon tupakan hajun, mutta ei jaksanut edes miettiä tuliko se töistä asti vai oliko Otto alkanut polttaa jo kotonakin. Ompahan oli miehen asia, Inari ei jaksanut enää miettiä tai ihmetellä miehen menoja ja tekemisiä.
Otto vilkaisi Inaria nopeasti epävarman oloisena.
”Mutta tulin just töistä, mua väsyttää”, Otto yritti inttää vastaan.
”Niin muakin, meitä kaikkia”, Inari hymähti ja viittoi kaksikkoa kohti portaita.
”No niin, viimeiset pottailut ja ollaan molemmat valmiita petiin”, Otto selosti jo aika väsyneen monotonisella äänellä, ilman lässytyksiä. Mutta eihän siitä tullut mitään, kun olivat molemmat väsyneitä ja isi ajan kuluessa enemmän ja enemmän erossa tytöstä ja lastenhoidosta.
”Inariii, apua!” Otto joutui taas turvautumaan.
”Kun menisi edes joskus ilman umpikujia sun hoitovuorot! Varmaan auttaisi jos yleensäkin olisit täällä tekemässä enemmän niitä ja tulisi tuntumaa”, Inari manasi itsekseen, kun ei voinut muutakaan kuin jättää oman valmistautumisensa puolitiehen. Ohimennen Inari mulkaisi kateellisena Ashia, joka jo nukkui rauhassa, tottuneena talouden melkein jatkuvaan pieneen kaaokseen.
-----
”Mä meen nyt.”
”Moikka.” Inari tuntui koko ajan vähemmän välittävän, missä Otto oikein kävi ja milloin. Kunhan pystyi suunnittelemaan talonhoidon ja Miriamin hoidon siihen lomaan. Miriam… Ajatuskin sai sanatta avomiehen kanssa vietettyjen aamutoimien ankeuden unohtumaan. Miriam teki kaikesta sen arvoista.
Inari oli Marian kanssa puhelimessa. ”Odota hetki äiti, pitää Miriamille sanoa… Älä syö kissanruokaa, Miriam! Katso äitiin, ei. Hyi. Ei kissanruokaa.”
”Ja… Eikun sori odota hetki taas. Miriam älä purista kissaa liikaa! Noin, näetkö, kun kissalle tuli kiire kauemmas heti, kun vähän löysäsit. Ei. Ei tykkää kissa noin kovasta halista.”
”Joo no nyt tosiaan ei ole tullut hetkeen keskeytyksiä, kun Miriamin aamuriehunnat loppuivat. Paitsi täytyy näköjään viimeisenä asiana kokeilla kissan peti…” Inari jo suorastaan hihitti aamun levottomuuksien jälkeen. Maria kyllä luurin toisessa päässä ymmärsi.
”Eeei, ei tullut kissallekaan traumoja. Näyttää oikeastaan niin mukavalta kaksikon unihetki nyt, että mahtuisikohan tuohon viereen… Niin siis joo Elisabet ja Niklas menossa naimisiin?” Inari pystyi nyt vasta keskittymään suureen uutiseen. Tai useampaankin. Petra ja Pekko vihjailivat samaa. Ja lapsiakin kaikki halusivat, jollain aikataululla. Vatsassa muljahti oudosti. Toki Inari oli päällimmäisenä iloinen molempien pariskuntien puolesta, ja tyytyväinenkin, että etenkään Niklas ja Elisabet eivät nyt enää kuhnailleet, mutta toisaalta…
Inari tunsi itsensä kateelliseksi. Hän halusi samaa, halusi naimisiin rakastamansa ihmisen kanssa. Mutta tätä menoa sitä ei tulisi tapahtumaan. Kun seikka yksi, Otto ei ollut ottanut enää tosissaan kuuleviin korviinsa mainintoja naimisiinmenosta, ja seikka kaksi. Se tosiasia. Inari ei rakastanut Ottoa, ei ollut ikinä rakastanutkaan, ja olisi hyvin outo rinnakkaisuniversumi jos yhdessäkään niistä Inari voisi ikinä rakastaa Ottoa. Inarin maltti oli tulossa tiensä päähän – jonkin oli muututtava. Se alkaisi olla jo Miriamin parhaaksi.
-------
Inari palasi eräänä iltana aiemmin kotiin kuin oli aikonut. Päivystyksessä oli mennyt vuoroja sekaisin listassa, ja Inari sai vähiten vakituisena tyytyä talsimaan takaisin kotiin ilman työvuoroa. Noh, ei kai siinä mitään. Näemmä Ottokin oli vielä hereillä, kun makuuhuoneessa oli valot. Yläkerta taas oli pimeänä niin kuin pitikin. Miriamin nukkumaanmenoaika oli ollut jo kauan sitten.
Inari pysähtyi ovelle ja nuuhki ilmaa. Tuoretta tupakansavua? Ja näköjään useita sauhuavia tumppejakin tuossa lautasella oven juuressa. Hyvin usea. Tämä nyt oli uutta. Inarille tuli outo olo. Silloin hän näki silmäkulmastaan liikettä, makuuhuoneessa. Ja… Useamman kuin yhden ääneen kuin oikein tarkkaan kuunteli? Inari nytkähti kohti kotiovea, mutta päätti lähestyä tätä mysteeriä sitten toisin.
”Jaha, ei tässä muukaan kai auta”, Inari hymähti itsekseen, kun hiippaili oman kotinsa oman makuuhuoneen ikkunalle kurkkimaan, mitä siellä oikein tapahtui.
Inari vilkaisi vain nopeasti, ettei paljastuisi. Ja se riitti. Inari ei ollut tosissaan miettinyt, että voisikohan Otolla olla joku toinen nainen ennemmin kuin jatkuvasti työhommia pitämässä pois kotoa. Mutta Inari ei tuntenut silti, että tämä olisi suuri ja järkyttävä yllätys – tämän mahdollisuus oli kuitenkin roikkunut jossain naisen alitajunnan perukoilla.
”Ei”, Inari päätti silloin.
Tähän loppuisivat kaikki selitykset ja yritykset. Inarihan oli muutenkin suunnitellut, että ei tämä enää toimisi pidemmän päälle, hänen ja Oton jutun riekaleet nimittäin. Nythän Inari voisi mainiosti käyttää tätä paljastusta hyväkseen, kun hän myöhemmin tulisi muka töistä kotiin ja alkaisi jututtaa Ottoa.
Tai siis… Inarin sydän alkoi hakata ja kädet puristuivat nyrkkiin, kun rauhallisen päättäväisyyden tilalle hiipi pettymyksen ja suuttumuksen katkera myrkky. Otto kusipää oli mennyt pettämän häntä, lapsensa äitiä. Inaria. Inaria ei petetä kuin vain hyväistä hissukkaa kotivaimoa. Pitäisikö siis tömistellä saman tien vain sisälle ja saada kaksikko kiinni rysän päältä, antaa näiden kuulla kunniansa, koska eihän tuo toinen nainen voinut niin tyhjäpää olla ettei tietäisi tapailevansa varattua miestä? Mutta Miriam nukkui jo eikä siitä yhteenotosta varmaan selvittäisi ilman äänien kohotusta…
Inari huokaisi ja päätti lähteä jäähdyttelemään tunteitaan sekä suunnittelemaan miten ja minkälaisen askeleen nyt tosissaan ottaisi.
Tästä erosta tekisi helpompaa molemmille se, ettei ollut mitään vanhojakaan rakkauden tunteita sotkemassa. Tämä olisi vain sopimuksen purkaminen. Inari uskoi, että Otolle sopisi oikein hyvin, että Inari ottaisi Miriamin lähes yksinomaan hoteisiinsa.
Ja sitten Inarin pitäisi miettiä, minne menisi asumaan. Lehtotielle mahtuisi ainakin joksikin aikaa, mutta kyllä sitten pitäisi päästä omille jaloilleen. Kyllä se onnistuisi. Jos vain… Jos tosiaan Otto ei vaikeuta asioita Miriamin huoltajuuden suhteen tai mitään. Ei voinut tietää. Mutta siitä Inari oli varma, että ei ollut nyt paljastunut ikkunalla käydessään, joten ehkä asiat voisivatkin jatkua vielä näin ja yhdessä…
”Äh, kyllä se siitä, mä pääsen nyt omilleen ja nyt mä kyllä pärjään”, Inari päätti lopulta lukita suunnitelmansa. Ilma oli viilennyt jo sen verran, että hänen oli täytynyt olla poissa lähes tunti. Olisivat Otolla ja sillä naikkosella yhä puuhansa kesken tai ei (mitä Inari epäili Oton edellisten… suoritusten perusteella), Inari menisi nyt ja tekisi mitä aikoi.
”Näetkö, Viola, mä pärjään, mulla on oma elämä. Ja Miriam”, Inari tokaisi ääneen ja pystyi jo hymyilemään. Inari tunsi suurta helpotusta. Hän ei ollutkaan älynnyt, kuinka paljon tulehtunut ja toimimaton tilanne Oton kanssa häntä oli ahdistanut ja sitonut. Mutta nyt hän pääsisi omilleen, yhdessä Miriamin kanssa, ja kaikki menisi hyvin.
-----
Ensimmäisenä Inari huomasi kotiaan lähestyessään aivan likelle pysäytetyn poliisiauton. Mitäköhän ihmettä se teki täällä?
Sitten Inari huomasi joukon ihmisiä kotinsa edustalla. Pari taisi olla asusta päätellen poliiseja.
”Asutteko siis tuossa viereisessä asunnossa?” toinen poliiseista kuulusteli villapaitasta miestä, jonka Inari uskoi tunnistavansa parin asunnon päässä olevaksi naapuriksi. Hän oli hädin tuskin heippoja vaihtanut kyseisen miehen kanssa.
”Ei, kun sitä seuraavassa. Tuo viereinen on ollut tyhjillään pari kuukautta”, mies selitti kireällä äänellä. Tosiaanko? Inari ei ollut edes huomannut.
”Se on hyvä tietää, niin ei tarvitse sen asukkaista huolehtia. Päätyasunnosta ollaan matkoilla postimäärän perusteella. Heille tulee olemaan vain ikävä tervetuloayllätys, että meidän piti murtaa ovi, kun käytiin tarkistamassa.” Siinä vaiheessa kuulusteleva poliisi huomasi sivusilmällä Inarin, ja viittoi parilleen jotain lyhyen katsekontaktin jälkeen.
”Onko minunkin oveni murrettu? Siellä ei ollut ketään kotona.”
”On. Pahoittelen, mutta se korvataan kyllä teille.”
”Aa, ei se mitään, kun mietin, että käyn vain nopeasti tärkeimmät…”
”Sitä en voi sallia, se on liian vaarallista.”
”No, kun ihan vain…”
”Ei.”
”Neiti, pyydän teitä pysymään kauempana ja jatkamaan matkaanne. Me olemme täällä jo poliisin puolesta ja palokunta on tulossa. Mitään ei ole tehtävissä ennen sitä”, lähestyvä poliisimies silloin puhutteli Inaria.
”Mutta…” Inarista tuntui tyhjän humisevalta ja ontolta hänen katsellessaan kaikkia noita herroja.
Ja näiden takana ilmiliekeissä olevaa kotiaan.
”Mutta, Miriam…” Inari inahti. Kädet tärisivät ja sydän hakkasi.
”Kuka? Tunnetteko talon asukkaat? Olen pahoillani, mutta sisälle ei voi mennä emmekä tiedä mitään… vahinkojen laajuudesta ennen palokunnan saapumista”, poliisiherra selitti.
Silloin Inari rääkäisi eläimellisesti ja heittäytyi eteenpäin. Toinen poliisiherra ja naapuri hätkähtivät kauemmas vähän säikähtäneinä, mutta Inari ei nähnyt muuta kuin heidän takanaan odottavan liekkien valaiseman kotiovensa. Se näkyi vielä. Sen voisi avata vielä, sinne voisi mennä sisään ja hakea Miriamin. Toinen poliiseista, se Inaria puhutellut oli valppaampi ja varautunut Inarin suunnitelmiin.
”MIRIAM! PÄÄSTÄ IRTI! MIRIAM!” Inari rääkyi ja rimpuili ja potki ja löi pidättelijäänsä miten ylsi. Nainen oli silmittömän hädän vallassa.
”Et voi mennä sinne! En voi päästää sinua sinne! Rauhoitu!” poliisi puhkui ja ähki pidätellessään Inaria. ”Et…”
”Et voi tehdä enää mitään. Kukaan ei voi tehdä enää mitään.” Ja Inari rimpuili kahta kauheammin.
”Missä ihmeessä palokunta on, tässä on jo mennyt minuuttitolkulla aikaa!” se naapuri kääntyi ympäri ja puuskahti tuskastuneena, kun ei kehdannut enää tuijottaa. Toinenkin poliiseista lähestyi kamppailevaa Inaria.
”Kuule, teidän täytyy yrittää itse rauhoittua, tai muuten joudumme tainnuttamaan teidät, oman turvallisuuteenne vuoksi. Ymmärrättekö?”
Inari ei ymmärtänyt. Hän vain huusi ääneen viimeisen kerran sanoinkuvaamatonta tuskaansa, ja alkoi rimpuilla poliisin yllätykseksi toiseen suuntaan.
”Hei, tulkaa takaisin! Kuka olette?” Inaria pidellyt poliisi huusi hengästyneenä, kun ei heti ehtinyt reagoida juostakseen naisen perään. Ja Inari juoksi niin kuin ei aikoisi enää ikinä pysähtyä.
”Anna olla, meidän pitää jäädä tänne valvomaan tilannetta ja avustamaan palomiehiä. Eiköhän tuo mysteeri selviä jos on selvitäkseen… Vai ajattelitko, että olisi virkavallan vastustamisen syytteen paikka?” sivusta katsonut poliisi kysyi pariltaan, joka hieroi erityisen kovan tällin saanutta käsivarttaan.
”Ei ole tarpeen. Tuoltahan se hälytetty yksikkö tuleekin. Keskitytään nyt tähän.”
Samaan aikaan Inari juoksi näkemättä mitään kyyneltensä läpi. Palava talo oli painunut hänen mieleensä eikä sitä tuntunut voivan päästä mitenkään karkuun, jotta saisi taas henkeä, jotta maailma lakkaisi pyörimästä, jotta heräisi tästä painajaisesta. Inari ei päässyt karkuun niitä miehen sanojakaan, vaikka kuinka juoksi.
”Kukaan ei voi tehdä enää mitään.”
******************************************
Sellainen pikku cliffhangeri toiseksi viimeiselle osalle >:) Aika pitkähän tästä tuli, ja niin saattaa tulla seuraavastakin osasta. Mutta kun aiemmin (=2015 hahmottelin jo mitä muutamassa vikassa osassa tapahtuu) olin jaotellut nämä tapahtumat näin niin niillä mennään.
Ja mokakuviahan tästä kertyi. Tilannepäivitykseen keräsin jo pelin hajoamisen/pahimman bugaamisen parhaat otokset, mutta lisää löytyy.
Ensinnäkin: No nyt näyttää huonolta, Inari näytti tältä heti tontin ladattua D:
Ei auttanut, vaikka yritti pestä pois ;D
Koodit laulamaan, lapseksi/yleensäkin ikävaiheen muuttaminen auttoi.
Sitten takaisin teiniksi ja poissa pysyi mustuus… Mutta ongelma tässä on tietty se, että raskaus piti keskeyttää ja aloittaa uusiksi, olisi kiva ollut kerrankin mennä ”simsluonnollisesti” mutta pelin prakailu määräsi muuta.
Sitten Inariongelmista eteenpäin tässä kollaasissa: Kukas se siellä hiippaileekaan?
Tämä on yksi ärsyttävimpiä pelimekaniikkoja. Kaikki alkavat torumaan ja päivittelemään, oli sitten lehden omistaja/omistajan tuttu tai ei.
Lol, vauva saatettiin kyllä luonnollisesti alulle, mutta hups eivät nämä olleet edes suudelleet vielä XD
Voi Pekko hömelöä XD "hänestä tuli piste"
No siis oisin nauranut enemmänkin ellei sitten tällaiset sattumukset luonnollisen (vaikkakin kiihdytetyn, siis koodilla edistetään viimeiseen päivään ennen syntymäpäivää) kasvamisen yhteydessä meinasi taas kerran sitä, että peli natisee liitoksissaan *tappajahaimusiikkitähän*
Toinen inhokkimekaniikka: kaikkien on aivan pakko rynnätä ja tunkea katsomaan kasvamista, asukkaiden vieraiden kutsumattomien vieraiden kaikkien….
Mikä ilme XD Ei tunnista Inaria tästä kuvasta
Maria teki katoamistempun, jäi vain sormus leijumaan ilmaan D: Vanheneminenkaan ei palauttanut näkyväksi.
Miro vanheni tyylikkääksi vanhaksi herraksi.
Niklas taas… XD
Maria sentään palasi vanhettuaan näkymättömänä viimein peilin kautta näkyviin ja kaikki oli taas hyvin…
…. ei hetkinen, nyt sormus on näemmä se ainoa joka bugaa.
Arvatenkin peli kaatui ja vanheneminen piti todistaa uusiksi. Tässä vaiheessa tsekkasin, että on äidillä, pojalla ja tyttärellä aika erilaiset luonteet toisiinsa verrattuna. Petralla on ehkä se tyypillisin Jalavaluonne… Saattoi tapahtua vähän… köh… saturaatiota Eetun ja Marian geenien yhtymisen myötä.
Niklas suoriutui vielä aiempaakin paremmalla vaatevalinnalla tällä kertaa ;D
Maria ihan jees
……………………………………………………………
ei niin tyylikäs tällä kertaa näemmä, tai miten tuon nyt ottaa
No niin, on vielä iskutaidot tallella. Petralta tuli hassusti, että ”hyväksy”. Yleensä oon tätä nähnyt vain lapsilla, joiden vanhemmat on eronneet, kunnolla tai jotain ja löytää uuden puolison. Awws, Petra pitää siis Miroa isähahmonaan :3
Herpderp osa 2. Kumpi voittaa, Inari vai Petra naamanväännössä?
Siis tuo oli ainoa paikka koko kerroksessa mihin päätit Miriamin laskea, Inari? Huoh. Otetaan tähän samaan sarjaan muutkin loistavat paikat joihin Miriamia on lykätty milloin kenenkin toimesta. Aivan kuin vauvassa olisi magneetti kaikkiin erikoisimpiin paikkoihin.
Lastenhoitajan Miriam johdatti tähän nurkkaan.
Näköjään ikävaiheen muutos ei parantanut tässä tapauksessa ongelmaa…
Ja voi jestas Inari sinäkin siinä katsoin jo, että kaikki valmiina kuvauksia mutta tämä yöpaitasankari täällä häröilemässä…
No nyt on oikeat vaatteet päällä ja joraukset käynnistyneet taas sillä aikaa… En ymmärrä miten näistä vieraiden kanssa, etenkin Jalavien kohdalla, tulisi kuvauksista yhtään mitään ilman testingcheatsin mielenhallintakikkoja
En yhtään muista mille Maria oikeasti itki, mutta tää on vähän koomista, niin kuin Maria itkisi, että yhyy Otto vie kivan vauvan pois ;D
Btw repeilin: Marian toiveet vs. Miron toiveet ;D jälkimmäiset kuvakkeet eivät varmaan selittelyjä kaipaa.
Hyvin hoitaa lastenhoitaja Miriamia, tipautti kiljuvan kersan lattialle. Mutta muuten sujuvasti keskittyi leikittämään kissaan ja kuuraamaan taloa ;D
Apua, käsibugit periytyy näemmä…
Lol, on se kauheaa, kun lukutaidoton puhetaidoton taapero näkee päiväkirjan selän johon kirjoitat… movemobjectsilla tästäkin saatiin järkevä ja toimiva kuva lopulta tarinaan.
Voi Pekko. On joo yhtä tärkeitä tyttöystävä ja yksi random kissa XD
Täällä oli vaikea saada yhtään mitään aikaan jos oli vapaa tahto päällä. Olivat Petra ja Pekko oikeastikin niin niin kiinni toisissaan.
Ja Niklas siinä creepyilemässä vieressä D:
”Pussaa” siis niin kuin se perhepusu? Oli liikaa näemmä Petralle. Creepy Niklas on creepy, vieraisilla näköjään jotain paljastuu, kun muuten on Jalavien perimätontilla ollut niin kilttiä poikaa…
Pekolta kyllä hyväksytään, vaikka vielä onkin myrtsi samalla Niklakselle.
…. en enää edes tiedä miten kommentoida tätä vapaatahto käytöstä.
Kertakaikkisen O.o tilanne. Kyllä aina ennen kissat ovat muuttaneet ongelmitta perheenjäsenten mukana…? Onneksi sai adoptoitua takaisin.
Kivakiva ekstrat tunkee urakalla kuvaan… Mokoma telkkari ei ollut hyvä idea sijoittaa sitä tuohon…
Pekko XO Käsibugit ovat tarttuneet myös sinuun! Inari on selkeästi huonoa seuraa.
Mitäköhän nääkin oli ennen…
Tosi asiallista mennä käkättämään kopin edustalle, kun on kissanpentutalkoot käynnissä.
voi apua, kun Inari alkoi kesken hiipimisanimaation halia Cinderiä, niin pidättelin vain hengitystä ettkä kestääkö peli tilttaamatta tämän kaiken läpi XD
Huh. Kesti.
Osastoa nnnnnnnnot good. Kun poseboxi jättää tuohon asentoon vielä stopin ja resetin ja kaiken jälkeen.
Kommentit