Mennään legacyn kuudetta vuotta ja nyt alan käyttämään kliseisiä osannimiä... No jaa. Olen tyytyväinen, että sain julkaistua edes yhden täyspitkän osan vaikka kesällä on ollut kiireitä. Helsingissä on ollut kaikki viikot töitä (mikä loma muka? opiskelija tarvitsee rahaa...) niin ei ole hirveästi ehtinyt viettää aikaa kotikoneella eteenpäin pelaten.
Tämä osa on vielä vähän siirtymävaihetta sukupolvien kerronnassa, mutta yritän parhaani... Mirosta ja Mariasta on vain niin vaikea päästää irti :< Kuten Jonnasta yms. edellisestä sukupolvesta, ja vielä edellisistä ennen niitä... Tämä ei vain helpota. EI vaikka, olen jo ihan asenteella että haluan tämän legacyn pian loppuun että pääsee muuta tarinoimaan :P Sitten aina kun alkaa pelata tarkat juonet mielessä aikeena saada paljon aikaan nopeasti, tehokkaasti ja pelkistetysti, niin simit alkavat säveltämään ihan jotain muuta ja päädyn ottamaan uusia elementtejä tarinaan ja taas paisuu... Mutta se on ollut aina sims tarinointini tapa. Puolet suunniteltua, puolet hetken inspiraatiota ja pelin sattumia.
************
”No niin, oletko nyt hyvin, Maria?” Miro kysyi kärsimättömänä.
”Juu juu.”
”Etkö aio hymyillä tai mitään? Ja vain tuo ruskea taulu taustalla?” Miro varmisti. Toisaalta tämä oli aivan jotain muuta aiempiin yrityksiin verrattuna, joten tämä saattaisi toimia.
”Tämä tuntuu oikealta, Miro. Vaikka kaikki on nyt hyvin, elämäni ei ole suinkaan aina ollut ruusuista tai helppoa, oikeastaan koko sukupolvelle. Tämä kuvaa sitä parhaiten. Tyyni ja vakava.” Miro nyökkäsi hyväksyvästi ja räpsäytti kameralla.
”No niin”, Miro mutisi asettaessaan valokuvan taulun nurkkaan. ”Nyt lähtee ensimmäiset vedot. Tämän jälkeen ei ole perääntymistä.” Taakseen vilkaistessaan Miro huomasi Marian kadonneen. Hyvä vain. Nainen oli siis nyt varma.
Jonna katseli valmistuvaa taulua eräänä aamuna pitkään. Kyllä se kuvasti Mariaa parhaiten, vanhan naisen täytyi myöntää ja nyökätä itsekseen. Jonnan sukupolven oli täytynyt selviytyä kaikenlaisesta, mutta ei seuraavallakaan kaikki ollut aina mennyt sujuvasti. Etenkään Marialla. Jonna kurtisti kulmiaan. Marialla oli nyt ainakin melkein kaikki, mistä tämä oli haaveillut. Paljon työtä nainen olikin tehnyt, ja ansaitsi onnensa.
Mutta… Millä keinoin. Jonna ei vieläkään ollut saanut suoraa vastausta kysellessään Marian lasten isien henkilöllisyyttä. Tyttöjen kasvaessa Jonna huomasi hämmästyttävän yhdennäköisyyden, niin kyllä varmaan kaikki mutta erilaisin johtopäätöksin. Inari ainakin uskoi entistä vakaammin kuuluvansa perheeseen. Aikuiset ja Niklas tiesivät, että näin ei ollut.
Ja olivatko jotkut päätelleet Petran isän henkilöllisyyden Inarin kautta? Kukaan ei puhunut siitä. Mutta Jonna epäili, että Maria itse tietenkin oli tietoinen ja suunnitellut asian. Todennäköisesti Mirokin tiesi. Mutta entä Eetu itse? Tai sitten Jonna oli vain metsässä ja Saagan geenit olivat vahvoja tässä sukupolvessa ainakin näillä sisar… serkuksilla. Jonna toivoi näin, vähemmän sotkuja tulevaisuudessa.
”Huomaakohan äiti?” Petra kysyi hermostuneena katsellessaan peilikuvaansa ja räpytellessään kiivaasti silmiään niin, että kevyt sipaisu ripsiväriä ja luomiväriä varmasti erottuivat.
”Nääh, et antanut laittaa niin paljon eikä edes huulipunaa!” Inari päivitteli. ”Oikeasti, jos kerran annat minun meikata sinut niin olisit antanut myös. Tylsimys”, tyttö jatkoi puuskahtaen. Petra laski vaitonaisena katseen käsiinsä. ”Mutta kun jos äiti suuttuu…”
”Niin kuin silloin kun leikkautit hiuksesi. Ne olivat niin kauniin pitkät!” Petra huokaisi. Inari pyyhkäisi kädellään. ”Pois muodista. Ja muistatko kun kyllä äiti sanoi parin päivän päästä niitä nätiksi?” Petra nyökkäsi vaiteliaana. Ei äiti ollut sanonut ihan niin suoraan, lähinnä vain leppynyt. Hirmuisesti molemmat olivatkin huutaneet eikä Petra oikein ollut ymmärtänyt, pelästynyt vain… Onneksi Miro oli tullut lohduttamaan että naiset välillä ovat sellaisia kovaäänisiä ja kummallisia. Sanat itsessään olivat saaneet Petran vain enemmän ymmälleen, mutta riitti, että Miro oli ollut siinä.
”Hei…” Inari aloitti myhäillen, rikkoen huoneeseen laskeutuneen painostavan ilmapiirin. Jos Petra olisi ollut kissa, tytön korvat olisivat kääntyneet äänen suuntaan kiinnostuneina. ”Is… Miro ja äiti ei tule hetkeen vielä kotiin, mennäänkö pomppimaan?” Vastaukseksi Petra vain ryntäsi porrasaulaan.
”Just noin, naura ja hihku ääneen ja pompi kunnolla kukaan ei kuule kun Niklas soittaa taas alhaalla!” Inari yllytti. Hyvä, että pikkusisko taas nauroi ääneen. Inari saattoi olla vähän ilkikurinen, saada päähänsä kaikennäköisiä tempauksia, mutta ilkeämielinen tyttö ei ollut. Eniten hiusselkkauksessa Inari katui sitä, kuinka äidin kanssa syntyneen riidan takia koko talon väki oli pahoillaan. Ei Inari sen mittakaavan vaikutusta ollut aavistanut tai tarkoittanut.
”Nyt tuli auto pihaan, hophop silotellaan peitot ja mennään takaisin ylös”, Inari käskytti. Parempi olla joutumatta vähään aikaan pulaan, etenkään Petra mukana jos Inari halusi saada vielä luvan olla kavereiden luona. Etenkin niiden, joiden isosiskot ovat kampaajia tai kosmetologeja.
”Inari, kello on jo paljon mun pitäisi olla sängyssä. Tuletko äkkiä näyttämään mulle yöpaidan?” Petra ei vielä osannut tai yltänytkään kaapista valitsemaan omia vaatteitaan. Inari huokaisi, mutta myöntyi. Tulisi itselle kiire myös iltapuuhien kanssa.
Inari oli kyllästynyt pikkutytön huoneeseensa, jossa Petra oli vähän väliä vieläpä leikkimässä isosiskon nukeilla. Lopulta entinen pikkuisten huone laitettiin uuteen uskoon. Inari sai kuin ihmeen kaupalla (=lupasi, että huone tulee pysymään sitten sellaisena seuraavat 15 vuotta ilman lisäremontteja kuluineen) luvan suunnitella huoneen vapain käsin, eikä kukaan voinut olla myöntämättä että siitä tuli suhteellisen tyylikäs.
Petra taas oli haltioissaan päästessään talon lempihuoneeseensa. Marian ja Miron kukkaroineen ei auttanut muu kuin toivoa, että Petra ei toivoisi huoneen tyylimuutosta ainakaan ihan niin pian tai niin täysivaltaisesti kuin kasvattisiskonsa.
”No niin, menepäs nyt sinne. Muakin väsyttää, mutta äiti ja Miro tuli kotiin ja mun olisi pitänyt kylvettää sut kolme tuntia sitten rumpuharjoittelun sijaan…” Niklas mutisi kireänä.
Niklas lähestyi ammetta ensin varoen, mutta Saana odotti tyynen rauhallisena. ”Hyvä, että olet rouvaseni leppynyt entisestään niin tässä kastut enää sinä”, Niklas huomasi juttelevansa koiralle ääneen.
”Tiedätkös, muistan aina vain sinut vanhana. Saana on vanha koira eikä jaksa riehua ja leikkiä enää niin paljon äiti on aina sanonut, monta vuotta”, Niklas muisteli huvittuneena ääneen. Koira katsoi takaisin tarkkaavaisin silmin kuin ymmärtäisi. ”Toivottavasti olet täällä vielä monta vuotta lisää…” Niklas toivoi huokaisten.
”Sitten vielä tämä sotku… Mene jooko viivyttämään äitiä ja Miroa eteiseen niin ehdin omaan huoneeseen vaihtamaan yöpaidan.” Saana pysähtyi ovelle kuin kuunnelleen, ja jatkoi sitten matkaa.
”Oletpas sinä kiiltävän puhdas, oikein hieno koirarouva!” Niklas kuuli sitten tyytyväisenä eteisestä ja kipitti porrasaulan toiselle puolelle.
*****
”Menettekös siitä takaisin niihin koloihin joista möngittekin inhat iljetykset!” Jonna manasi poimittuaan aamupuhteeksi hyönteismyrkyn käsiinsä. Kyllä tuo vanha reikäinen roskis pitäisi korjata.
”Huomenta rouva Jalava”, viikoittain puutarhatöissä avustava puutarhuri tervehti tottuneesti, kiinnittämättä sen enempää huomiota siihen, että Jonna oli unohtunut kekkaloimaan taas yöpukuisillaan. Jonna itsekin vain yleensä kohautti olkiaan kun jossain vaiheessa päivää huomasi asian, mitäs pienistä. Oli hyvä asua lasten perheessä senkin takia, että jos oltiin oikeasti lähdössä jonnekin pois pihapiiristä, oli monta silmäparia tarkistamassa Jonnan ulkoasun tyylikkääksi.
”Ääh kuka ihme keksi heittää kirjaimia numeroiden sekaan ei tää voi olla mitään matikkaa ei tästä voi olla mitään hyötyä”, Niklas vaikeroi.
”Mulla oli ihan sama fiilis, mutta mä ajattelin sen tälleen…”
Oli hämmentävää miten paljon Marian lapset välillä muistuttivat Miroa itseään. Ja oli mahtavaa saada seurata lasten kasvua, ne kasvoivat niin nopeasti. Juurihan Miro itse oli vasta pähkäillyt koulumatikan parissa.
”Okei kyllä tää nyt aukes, kiitti Miro. Mutta on tää edelleen vähän typerää mun mielestä”, Niklas myönsi tukiopetussession lopuksi.
”No ehkä, mutta matikka on niin perusperusjuttuja että sitä ei kannata laiminlyödä vaikka opettajatkin opettais välillä asenteella että kun tää nyt kerran on opetussuunnitelmassa. Muista se”, Miro teroitti pojan päähän naurahtaen.
Vastoin kaikkien odotuksia Inari oli innostunut pianonsoitosta todella ja nimenomaan klassisella linjalla, vaikka motivaation oltua taannoin pohjalukemissa kevyt puoli oli näyttänyt hetken lupaavammalta.
”Sonja! Miten sä siihen tupsahdit? Oho onpas kello paljon”, Inari tervehti kaveriaan tohkeissaan kun oli ensin säikähtänyt selkään tökkäävää sormea ja sitä seuraavaa kikatusta.
”Mä tulin suoraan sisään kun kukaan ei kuullut ovikelloa. Soittoa seuraamalla löysin sut. Mut mennään nyt, Violakin tulee kohta, sen äiti halusi heittää sen taas niin sillä kestää vähän.”
Inari vietti paljon aikaa kavereiden kanssa, hän oli luokassaan yleisesti kaikkien kaveri ja saanut äänestyksessä monta kertaa paras luokkatoveripalkinnon. Mutta oli tytöllä tietenkin se bestis, jonka kanssa eniten aikaa kului. Sonjaa oli alkanut näkyä Lehtotiellä jo melkein yhtä paljon kuin Pekkoa.
Viola oli vähän satunnaisempi tuttavuus, ilmeisen menestyvän ja varoissaan olevan pariskunnan ainoa lapsi, silmäterä, perijä. Mutta eivät lapset sellaisia ymmärtäneet. Inari vain aina ihmetteli miksi nimenomaan Violan kohdalla äiti erityisen kovasti panosti ruokaan ja huolehti, että tyttö viedään ajoissa kotiin eikä leikit ole liian rajuja.
"Hei toi kuulosti hyvältä otetaan taaksepäin mitä sä teit, Pekko?"
"E-en mä tiedä mä luulin soittaneeni metsään..."
”Laita musiikkia kovemmalle sun veljen soitto kuuluu taas läpi!” Sonja valitti kun tytöt tanssivat ja riehuivat uusimpien hittien pariin laulaen sanoja mukana. Inari pyöräytti silmiään ja puuskahti turhautuneena. ”Tähän taloon tarvittaisiin pari kerrosta lisää väliin.”
”Petra pieni, eikö olisi jo nukkumaanmenoaika? Tytöt laittoivat jo musiikin pois ja Niklaksen soitto saisi alkaa loppua”, Jonna ehdotti kun näki kuinka Petran silmät meinasivat painua kiinni ja haukotukset toistuivat toinen toistaan makeampina. ”Ei kun ei kello ole vielä… vielä… vielä niin paljon”, Petra vastusteli vaikka tytön sanat keskeytti jälleen yksi haukotus. ”Mummi voi lukea iltasadun.” Petran ilme kirkastui ja tyttö tepasteli pian kuuliaisesti kohti portaita. Jonna asteli hitaasti perässä ja pysähtyi hetkeksi kuuntelemaan portaisiin kellarista kantautuvia rytmejä. Voi kun ihanasti Niklas aina vain kehittyi ja jaksoi panostaa… Oli mahtavaa kun lapsenlapset löysivät jotain niin innostavaa.
Viola haettiin aina aikaisin kotiin, mutta onneksi monet muut kaverit saivat olla myöhempään. Sonjan jopa annettiin kävellä kotiin milloin tahtoo, vaikka yöllä! Inari ei olisi ikinä saanut sellaiseen lupaa. Mutta sen ansiosta tänäänkin leikit Sonjan kanssa saattoi leikkiä hyvin loppuun ennen kuin pitäisi sanoa heipat.
”Niklas nyt alkoi hiljaisuus! Petra menee nukkumaan”, Maria huusi minkä kurkusta lähti kellariin vieviin portaisiin. ”Eikä mitään sooloa loppuun tällä kertaa vaan heti nyt kapulat naulaan!” nainen lisäsi edellisistä kerroista viisastuneena.
”Äiti!!” Niklas ärähti epätoivoisena. Aina sen piti tulla keskeyttämään kaikki! Soolon sijaan Niklas hakkasi rumpuja sen pari kertaa niin paljon kuin käsistä lähti.
”Niklas! Jos menee rikki uudet saat muuten ostaa omilla rahoilla jos sitä settiä noin käsittelet”, Maria huudahti tuohtuneena. Nainen käveli portaita sen verran alas, että saattoi kurkottaa kaulaansa katsoakseen poikaa painostavasti lopuksi. ”Okei”, Niklas murahti rauhoittuen ja tarkisti vielä kalvojen ehjyyden. Ei sellaisessa riehumisessa ollut mitään järkeä poika itsekin tuumi nyt jälkeenpäin, mutta ei tietenkään myöntänyt mitään äidilleen.
*****
”Jaha.” Miro tuijotti pitkään puhelinta kädessään kuin odottaen sen seuraavaksi nousevan steppaamaan kämmenellään. Vuosien jälkeen Naya oli soittanut – mistä lie saanut numeron käsiinsä – ja ilmoittanut, että Kayla oli muuten lentokoneessa matkalla isänsä luokse. Hakisitko tunnin sisään lentokentältä hei hei sitten kulta.
”Noh, minulta tällaiset repäisyt onnistuu, mutta Maria ei tule ilahtumaan… Onneksi se palaa tänään töistä myöhään niin Kayla ehtii luulla, että täällä olisi valmistauduttu ja odotettu häntä”, Miro suunnitteli. Onneksi oli lapsille vapaapäivä koulusta, niin saattoi käyttää lapsiorjatyövoimaa. ”Kaikki kuulolle nyt! Minä lähden hakemaan vierasta lentokentältä, sillä aikaa talosta pitää tulla putipuhdas!” Miro nappasi naulakosta takin ja äkkiä pyykkikorista lähimmät housut, pitäisi pukea jotenkin matkalla että ehtisi… Lähtö oli niin nopea, ettei Miro edes ehtinyt kuulla lasten protestikuoroa joka kyllä alkoi kaikua talossa aika äkkiä käskyn käytyä.
Sillä aikaa kun Miro lyhyesti panikoi ja keräsi kamppeensa eteisessä, karanneen Rokun löytänyt herra soitti ovikelloa kärsimättömänä jo toisen kerran.
"Ohhoh kappas mistäs sinä tupsahdit no heippa jääkaapissa on eilistä ruokaa jos on nälkä..." Miro ehti hajamielisenä tervehtiä karkulaista.
Sitten Miro vain ryntäsi miehen ohi hädin tuskin huomaten tätä.
”Huhhuh siinä oli niin kiire ettei edes mummityövoimaa muistettu valjastaa. Noh se siitä kiitos kovasti tässä luvattu löytöpalkkio kaksi- kolme- ja neljäkymmentä. Ole hyvä.” Mies otti rahat vastaan nyökäten jäyhästi. Mitä sitä tunkeutumaan sen pidempään toisten asioihin… Tosin mies kiiruhti nopeammin pois kuin saapui. Vähän vain sekopäinen perhe kun kaikki ryntäilevät pihalla yöpaidassa keskellä päivää.
-----
”Katso nyt sinua, ei tunnistaa meinaa! Ei kai viime kerrasta näin kauan ole?” Miro päivitteli vielä kerran kunhan pitkän matkan takaa tullut tyttö oli laukkuineen saatu sisälle taloon.
”Sinä taas olet aivan samannäköinen kuin viimeksi, isä”, Kayla vastasi naurahtaen. Miro hymyili hyvillään. Vähän meinasi silloin tällöin joku keski-iän kriisi kolkutella takaraivossa, kun kolme… tai siis viisi lasta ympärillä kasvamassa ja osoittamassa kuinka paljon vuosia voi kuluakaan aivan hetkessä.
Kayla sai nopeasti ruokalautasen käteensä. Tyttö käveli keittiön poikki joka puolelle katsellen ja ihmetellen. Vasta perillä oli tullut puheeksi että niin, talo ei olekaan sama vaan Miron perhe on muuttanut. Talo kiehtoi Kaylaa suuresti kun tämä sai kuulla, että siellä on asunut oikeastaan jo aika monta sukupolvea tytön suvusta ja jotkin tavarat olivat vielä kauempaa muistoja. ”Hei, sinut minä muistakin. Tai ennemmin pentusi. Ihan saman näköinen”, Kayla ihmetteli ääneen katsellessaan lukuisia jaloissa pyöriviä kissoja.
Miro yritti ensin malttaa antaa tyttärensä syödä rauhassa. Pyörittyään levottomasti olohuoneessa suorastaan toivoen, että Kaylalla olisi ollut vielä lisää kannettavia matkatavaroita mies lopulta puuskahti turhautuneena ja asteli keittiöön. Tietenkin Miro paloi innosta kuulla mitä Kaylalle ja tämän perheelle kuuluu.
Pikkuhiljaa kutsumattakin talon hieman ujostelevat lapset ilmestyivät keittiöön. Inari ilmestyi oviaukkoon pidelleen takanaan piilottelevaa Petraa kädestä.
”Missä sä viivyit, Niklas?” Petra syytti kuiskaten ettei häiritsisi isänsä ja serkkunsa keskustelua. ”Kellarissa varmaan. Ei sen väliä. Käännä mulle jooko?” Perheen nuorimmainen ei ymmärtänyt vielä vieraasta kielestä mitään ja Inari käänsi tönkösti. Inari mutristi huulensa, mutta oli lopulta tyytyväinen kun sai keskittyä kuuntelemaan enemmän.
”Hyvä on, mutta älä kysele sitten koko ajan”, Niklas myöntyi samalla kun Miro alkoi kömpelösti esitellä lapsia.
”Hassua. Jotenkin muistin että teillä… Tai siis tässä perheessä on vain kaksi lasta. Lapsuuden hupsuuksia, tytöt olivat varmaan molemmat niin pieniä että muistan kunnolla vain leikkineeni Niklaksen kanssa”, Kayla naurahti. Miro hymähti mukana epävarmana ja suhahti Niklakselle olla kääntämättä kaikkea. Inari näytti sillä hetkellä onneksi pinnistelevän ymmärtääkseen. Miro vaihtoi puheenaihetta nopeasti hämmentävistä perhesuhteista Kaylaan itseen.
”Kuinka kauan ajattelit pysyä vieraanamme tai onko jotain erityistä mitä haluaisit täällä ollessasi tehdä tai nähdä? Kaikki käy tietenkin.” Lapset yhtyivät innoissaan kyselemään lisää. Niklaksella ja Mirolla oli kiire kääntää, kun tytötkin älysivät, että serkkuhan on mielenkiintoinen.
”Isä, mihin sinä nyt?” Kayla hätkähti kun Miro ponnahti kesken keskustelun ylös tuolistaan. ”Minulla alkaa olla jo kiire töihin. Saatte te lapset olla täällä hetken keskenänne, Maria tulee kyllä kohta ja isoäitisi jumppa loppuu pian ja saatte ruokaa”, Miro varmisteli hätäisesti.
”Ei äiti tahallaan jättänyt minusta ilmoittamista myöhään, tiedäthän. Tällä kertaa tämä oli minun syytäni kun minä… Halusin päästä nopeasti toisiin maisemiin. Anteeksi vaivasta”, Kayla selitti vaikeana. Miro vain ynähti osoittaen kuulleensa. ”Puhutaan myöhemmin, nyt ei ikävä kyllä ole aikaa. Pitäkää hauskaa!”
Lapset olivat vaihtaneet kieleen jota Kayla ei ymmärtänyt. Nuori nainen kuunteli hämillään yrittäen ymmärtää mistä mahdollisesti saattoi olla kyse ja kun ei ymmärtänyt niin näyttää siltä, että muka ymmärsi ja oli mukana menossa. Äitinsä tapaan vahvatahtoinen Kayla ei ollut tottunut näyttämään epävarmuuttaan, teeskentely tuli luonnostaan.
Toisin kuin keskenään lisää pulisemaan innostuvat siskonsa Niklas muisti huomioida vieraankin ja kutsui tätä tutustumaan taloon.
”Miten sä ton teit mikä nappi?” Kayla yritti oppia ja katseli hetken Niklaksen ohjaimen käyttöä.
”Hei hei sun ukkeli on kohta metsässä keskity ohjaamiseen! Temppujen tekeminen kannattaa opetella vasta myöhemmin…” Niklas ei ollut mikään sulava talonesittelijä ja pian Niklas sai käännettyä ajanvieton sellaiseen, joka oli nuorelle tutumpaa ja turvallisempaa.
”Mutta sä voitat niiden lisäpisteiden takia koko ajan!”
”No tuota… Pelataan nyt vain.”
Kayla huokaisi kyllästyneenä. Niklas yritti kyllä varmasti parhaansa, mutta tämä ei vain sattunut olemaan ykkösenä Kaylan vapaa-ajanviettotapalistalla.
Tyttö kohotti katseensa kaipaavasti yläkertaan johtaviin portaisiin. Perheen pienemmät lapset ramppasivat siellä vähän väliä, niillä oli puheenhälinästä päätellen jotain kesken. ”Mä… Mä käyn tuolla ylhäällä nopeasti”, Kayla mumisi ohi mennen noustessaan seisomaan. Niklas ei vaikuttanut huomaavan edes sitä kuinka toinen ohjain tipahti pehmeästi sohvalle. Poika kuitenkin puri huomaamattomasti hampaitaan yhteen, tyytymättömänä itseensä, ja sulki turhautuneesti huokaisten telkkarin.
Tietäisi ainakin mitä ei pitäisi ensitreffeillä tehdä.
Yläkerrassa oli tikkamatsi meneillään. Kayla hyppäsi innoissaan mukaan ja jaksoi jopa kärsivällisesti kuunnella Inarin takeltelevia ja vähän hassuja puheita siinä sivussa. Sitä se uuden kielen opettelu on.
”Hui kauhistus! Jos Inari annat mun tulla ensin pois täältä ennen kuin musta tulee neulatyyny!” Petra kikatti ääneen. Vaikka kieli oli vieras niin kyllä jotkin asiat ymmärsi ilmankin. Petra nautti kun sai puuhata isompien tyttöjen kanssa. Inarilla oli tapana häätää pikkusisko kun tuli siskon kavereita kylään. Sentään sama juttu muilla kun Petra oli uskoutunut omille kavereilleen. Onneksi serkun kanssa näytti olevan eri tilanne.
Petralle olisi riittänyt sekin, että olisi saanut olla vain porukassa mukana häilymässä, ettei tarvitsisi yksin hiljaisuudessa leikkiä. Miten Petra nytkään häiritsi serkun ja siskon juttuja? Tai no, olisi kivempi jos niitä ymmärtäisi ja välillä voisi kertoa jotain omia juttuja… Tai no, ehkä siksi kun Petra oli hiljaa niin nyt sai leikkiä isosiskon huoneessa.
Toistaiseksi Kayla oli tykännyt Inarin kanssa juttelusta, keskustelu sujui koko ajan etevämmin Inarin päästessä kieleen sisään. Oli mukava tutustua tyttöön nyt. Tyttö tuntui aluksi ihan vieraalta vaikka Kayla oli edelleen sitä mieltä, että Inari oli ollut viime vierailun aikaan sen ikäinen, että toisin kuin sylivauva Petra olisi voinut hyvin osallistua leikkeihin. Ehkä Kaylalla on vain aukkoja muistissaan.
”Niin miksi sä Kayla tulit yhtäkkiä tänne? Miksei tullut muita?” Inari uteli vielä lapsen ajattelemattomuudella ja vilpittömyydellä.
”No tuota… Pitkä juttu. Minua väsyttää nyt vähän, pitkä matka takana katsos.” Kayla kierteli. Kayla ei ollut valmis kertomaan irtiottonsa syytä, ei ainakaan niin nuorelle serkulle joka ei sen paremmin ymmärtäisi tai osaisi auttaa.
Yhtäkkiä Petra hihkaisi ikkunan ääressä ja ryntäsi keskustelevien serkusten ohitse niin, että Kayla pelastui vastaamiselta.
”Äiti äiti kiva kun tulit kotiin!”
”Kiva nähdä sinuakin pirpana mutta älä nyt noin kovasti ryntäile ettet kaadu ihan”, Maria tervehti tytärtään liikuttuneena siitä, kuinka tämä aina vain jaksaa rynnätä pihalle asti vastaan.
”Meillä on vieraitakin Kayla haluaa varmasti tervehtiä sinuakin kun se on ollut niin ystävällinen ja tervehtinyt kaikkia se tervehti minuakin niin että ymmärsin kun Inari ensin opetti sitä ja…”
Petran puhetulvasta ei tullut loppua. Marian silmäkulma nyki aavistuksen. Kayla, nyt, mitä? Jäiköhän Miro veli kullalta jotain kertomatta… Mutta tottuneesti Maria sai hymyiltyä ja kuunneltua Petran papatukset loppuun.
Niklas ennusti hankaluuksia kun kuuli äidin työauton kaartavan talon ohi. Poika meni vastaan heti eteiseen ja Maria kaarsikin suoraan Niklaksen puheille. Niklaksesta saisi varmaan enemmän faktoja irti kuin Petrasta Kaylan tapauksen suhteen.
”Niklas, mitä Petra selitti oikein Kaylasta?” Maria kysyi tyynesti, mutta Niklas oli jo tarpeeksi ottanut äitinsä kanssa yhteen tunnistaakseen hienovaraiset myrskyn merkit. Viiruiksi kapenevat silmät. Kireät suupielet.
”Äiti, älä flippaa pliis”, Niklas aloitti vilkaisten äitinsä olan yli. Hienoa, se toi jonkun työkaverinsakin kylään todistamaan showta. Niklas irvisti lyhyesti jatkaessaan. ”Isällekin se soitto tuli yllätyksenä ja se haki Kaylan aamulla lentokentältä. Mutta hei me siivottiin koko talo!” Niklas yritti lepytellä kun Maria harppoi poikansa ohi. Voi ei…
”Minäpäs käyn vähän tervehtimässä Kaylaa”, Maria ilmoitti. Niklas ja äidin työkaveri vilkaisivat toisiaan varuillaan. ”Pitäisikö minun tulla parempana päivänä? Ei sillä pomon yllätysjuhlan järjestelyllä niin kiire ole…” Niklas ei osannut saati ehtinyt vastata. Mitä Maria sitten meinasikin kyseessä ei voinut olla mitään kovin kilttiä. Taatusti kaikki katuisivat myöhemmin jos Niklas ei ehtisi väliin.
Niklas käänsi äitinsä riuskasti olasta pitäen ympäri – säikähtäen ehkä vähän tekoaan, mutta nyt ei auttanut hidastaminen. ”Äiti odota sun pitää rauhottua. Et sä voi mennä Kaylalle ärjymään vaan, eihän siitä oo ollut mitään harmiakaan!” Niklas puolusti. Samalla Marian työkaveri livahti pikaiset heipat sanoen ulko-ovesta. Tämän huomattuaan Maria ärähti turhautuneena ja suuttui vain lisää.
”Noinko puhut äidillesi?” Maria sähähti kun ei oikeastaan muuta keksinyt. Oikeudenmukainen puoli oli ottamassa vallan, mutta nainen oli silti pöyristynyt poikansa käyttäytymisestä.
”No joo jos se meinaa tehdä jotain tyhmää. Käy vaikka ensin vaihtamassa työvaatteet pois ja suihkussa. Äläkä… Äläkä syytä Kaylan äitiä tästä, se itse sanoi lähteneensä varoittamatta tänne. Kayla siis.” Niklas selitti muistellen päivän aiempia keskusteluja. Kun jotenkin Niklas jo ymmärsi tilanteen kuvioita – Miron toisesta perheestä puhuttaessa ilmapiiri aina kiristyi vaikka lapsia kuinka yritettiin sumuttaa.
”No… Hohhoijaa olet ehkä oikeassa oletteko te edes syöneet? Mumminne näyttää taas jääneen suustaan kiinni kaupungille.” Niklas vakuutteli kaiken olevan hyvin ja Marian mentyä ihmetteli, että oli selvinnyt niinkin sujuvasti yhteenotosta.
Lopulta Maria asiaa sulateltuaan sai rauhoituttua. Heti Kaylan nähdessään Maria tunnisti tytössä nuoren Miron, äkkipikaisen ja ajattelemattoman mutta hyvää tarkoittavan nuoren. Ja voi kuinka tyttö muistutti isoäitiään…
Kayla yllättyi positiivisesti saamastaan lämpimästä tervehdyksestä. Talon emännän harteille varmasti yllätysvieraan ylläpito eniten kaatuisi, mutta Maria oli pelkkää hymyä ja kysyi vilpittömän kiinnostuneena kuulumisia.
Inari väistyi tyytyväisenä keskustelun jatkuessa – tyttö oli helpottunut kun vieraan viihdyttäjä vaihtui. Vaikka Kaylan kanssa oli kivaa, oli vieraalle ihmiselle ja vieraalla kielellä puhuminen aika rankkaa. Mihinköhän Petra ehti jo mennä?
Maria huokaisi soittaessaan jälleen kerran eläinsuojaan. Yleensä kissat eivät karkailleet, mutta Roku oli ollut kuin tulisilla hiilillä viime aikoina. Talon omat lapset osasivat varoa ulko-ovia avatessaan omille, varmaan tyttökissatäyteisille seikkailuilleen kärkkyvää harmaata kissaa, mutta Kaylapa ei… Mieltä kiehuttavan puhelun jälkeen Maria kuuli oven käyvän. Miro tuli töistä. Olipa mies kuitenkin jättänyt sopan Marialle selvitettäväksi.
”…Eli Kayla saa jäädä tänne?” Miro varmisti tiukan sananvaihdon jälkeen kunhan oli vannonut, että jatkossa tekisi kaikkensa tällaisten yllätysvierailujen välttämiseksi. Marialla oli ollut muuta suunnitelmia illalle työkaverinsa kanssa, ne olivat nyt pilalla. ”No ei sitä tyttöä viitsi saman tien takaisinkaan lähettää. Mutta olisi mukava jos jossain vaiheessa saisi kyseltyä vähintään kuinka pitkäksi aikaa tyttö on jäämässä ja mielellään miksi tyttö halusi tänne pyrähtää yhtäkkiä tulee mieleen ihan yksi Naya…” Maria mutisi kihisten edelleen.
Miro huokaisi vähän huvittuneena. Naiset, Maria vaikutti tuntevan alfanaaraan asemansa uhatuksi kun edes Nayan tytär oli taas kuvioissa. ”Tiedäthän, että sä olet ainoa nainen mun elämässä?” Miro muistutti taputtaen itseään olalle siitä, että ymmärsi jotain naisten hierarkiamaailmasta.
Maria tuhahti kuin vihainen härkä.
”Jos kävisit vaihtamassa yöpaidan ja kuumassa kylvyssä, rauhoitut varmaan ja voidaan vielä jutella makuuhuoneessa”, Miro ehdotti uskoen kulkevansa edelleen oikeaan suuntaan.
”Mikä… Mikä teillä miehillä on sen kanssa, että kylpy tai suihku ratkaisee kaiken? Ja vaatteiden vaihtaminen?!” Maria yhtäkkiä meuhkasi. Miro naurahti hermostuneena. ”Nyt.. Nyt sä huolestutat mua. Ehkä mä käynkin tässä välissä vaihtamassa ne vaatteet niin tee sä ihan mitä haluat…”
Inari hymähti. Kaikkea keskustelua hän ei ollut kylpyhuoneeseen kuullut, mutta sen verran, että äidin tyytymättömyydestä huolimatta Kayla saisi jäädä. Sitä vain nuori tyttö ei ymmärtänyt, että kenelle oikeastaan äiti oli vihainen… Ei ainakaan Kaylalle itselleen, ehkä Niklakselle taas vaihteeksi tai Mirolle? Nyt Miro kuitenkin nauroi. Inari kohautti olkiaan. Äiti oli aina ennenkin leppynyt hermostututtaan yleensä talon miehille. Pääasia, että serkun kanssa saisi vielä tehdä kaikkia isojen tyttöjen juttuja.
-----
”Ootko sä varma Niklas, että mä saan kokeilla tätä kun etkö sä selittänyt, että tää on oikeasti jonkun sun kaverin?” Kayla varmisti nostaessaan tottumattomin käsin kitaran telineestään. Niklas huitaisi kädellään. ”Joo joo.” Pekko olisi ennemmin innoissaan siitä, että hänen kitaransa oli päässyt edes hetkeksi kauniimpiin käsiin. Pekko oli kovasti sitä mieltä, että bändin pitäisi kasvaa ja mieluiten tytöillä.
”Hhhups! Ei kun joo nyt mä muistan mitä meidän kaikkien piti koulussa opetella.” Kun Niklas katseli serkkunsa haparoivaa soittoa, poika huomasi olevansa enemmän samaa mieltä Pekon kanssa kuin aiemmin. Tyttöjä tarvittiin. ”Täällähän on ihan mahtavat systeemit teillä mikset sä näyttänyt tätä paikkaa heti ensimmäisenä päivänä?” Kayla innostui hihkaisemaan soitettuaan samat perussoinnut jo kolmatta kertaa läpi. Niklas kohautti olkiaan nolostuneena. Noh, nyt tietäisi mikä olisi parempaa sisältöä niille ensitreffeille joskus tulevaisuudessa.
”Niklas haluatko sä nyt välillä? Ettei tarvitse vain seistä ja katsoa?”
Niklas suostui parhaansa mukaan estellen, vaikka oikeasti paloi halusta vähän näyttää miten kitaraa oikeasti soitetaan. Olivat Pekko ja Niklas soittaneet niin kauan yhdessä, että olivat opettaneet toisilleen omien soittimiensa perusasiat ja vähän enemmänkin.
Niklas oli tyytyväinen kun näki Kaylan silmien syttyvän innostuksesta ja ihailusta. ”Mä luulin että sä soitat rumpuja vain hyvin?” Niklas kohautti olkiaan ja jatkoi päästään keksimän soolon kehittelyä. Kaylan jalka alkoi naputtaa tahtia.
Pian Kaylan katse harhautui lopullisesti kellarin seiniä vuoraaviin tauluihin. Niklas oli kyllä huomannut, kuinka kuvat kiinnostivat tyttöä. ”Kyllä sä saat niitä katsella. Ne… Ne on sunkin sukulaisia.” Niklas esitteli ja jatkoi vähän rauhallisemmin soittelua, jotta Kaylan olisi helpompi puhua päälle jos tytöllä tulisi kysyttävää.
”Näillä ensimmäisillä on kaikilla samanlaiset silmät”, Kayla kuitenkin totesi ainoastaan ääneen. Sitten tyttö jatkoi kuvien katselua hiljaisuuden vallitessa, tarkasti, yksi kerrallaan.
Kontrasti kahden samannäköisen miehen välillä nurkassa ja niitä seuraavien vaaleampien sukulaisten kesken oli hämmentävä. Kayla jäi tuijottamaan kuvia aika pitkäksi aikaa ennen kuin sai jatkettua. Niklas onneksi keskittyi kovasti soittamiseen ja Kayla sai katsella rauhassa.
”Onko isoäiti tuossa kuvassa? Kenen kanssa?” Kayla kysyi pinnisteltyään hetken keksiäkseen itse vastauksen, mutta eihän se voinut olla… ”Elias on… oli Jonnan veli.” Niklas vastasi vähän häkeltyneenä. Pojalle asia oli niin itsestään selvyys vaikka kyllä sisarusten erinäköisyys sai varmasti ulkopuoliset hämilleen. Ja sitä ei ollut sanottu suoraan, mutta kyllä isoäidin veli taisi olla kuollut. Kun se oli Jonnaa ollut niin paljon vanhempi eikä siitä mitään puhuttu. Tai ainakin se olisi ihan pappa jos olisi vielä elossa jossain.
Kayla jäi katsomaan tätäkin kuvaa pitkäksi aikaa. Ei niinkään erikoisen sisarusparin takia, vaan Jonna nuorena… Aivan kuin olisi katsonut peiliin, tai valokuvaa itsestä jota ei muistanut että joku olisi ottanut. Seuraava kuva olikin tuttu, ja alla seisoi… Hyvänen aika. Yhtäkkiä Kaylasta tuntui kuin kaikki nämä ihmiset kuvissa olisivat yhtä elossa kuin Niklas siinä joukon jatkeena. Katselisivat, seuraisivat hiljaa…
”Eikö sua mitenkään ole ikinä häirinnyt että nämä kaikki ovat täällä?” Kayla kysyi katse tiukasti Niklaksessa kuin odottaen, että kysymyksen johdosta katseet kaikista tauluista olisivat kääntyneet kysymyksen esittäjään tuomitsevina.
”No… Ei. Enemminkin täällä on jotenkin kiva ja turvallista soittaa. Aivan kuin äidin lisäksi kaikki muutkin näistä olisivat yhä katsomassa perään ja huolehtimassa. Niin ärsyttävää kuin huolehdittavana oleminen voi joskus olla…” Niklas selitti ja antoi hiusten valahtaa kasvojensa eteen enemmän kuin aiemmin. Kaylan suupieli kohosi hymyyn. Hän teki aina samoin kun tunsi punastuvansa. Ja niin myös…
Kayla nykäisi katseensa takaisin tauluihin ettei Niklas vahingossakaan näkisi tytön ilmettä, äkkiä kostuneita silmiä. Katsomassa perään ja huolehtimassa… Heidän piti aina veljen kanssa olla yhdessä. He olivat niin samanlaisia. Tekivät kaiken yhdessä ja samalla tavalla. Helvetin ääliö veli. Kayla ei pystynyt estämään kyyneltulvaa vaikka kuinka yritti keskittyä taulujen yksityiskohtiin. Tyttö niiskaisi pari kertaa mahdollisimman huomaamattomasti ja pyyhki kasvojaan hihaansa.
Voi helvetin yhden kerran nyt… Menisi vain taas ohi. Sen takia Kayla oli halunnut pois, unohtaakseen.
”Kayla?” Niklas huomasi vihdoin jotain olevan vialla ja laski kitaran varovasti pois käsistään kuin Kayla olisi jokin eläin, joka pakenee piiloon jos kuulee ja säikähtää jotain. ”Onko kaikki okei?” poika rohkaistui kysymään nielaistuaan ensin kuuluvasti.
”On on mua vaan alko väsyttää okei? Ja täällä on aika pölyistä ei millään pahalla”, Kayla lasketteli ärtyneen kuuloisena kääntyessään ympäri. Niklas näki kuinka vielä ainakin yksi kyynel valui pitkin tytön poskea ja Kayla niiskaisi. Voi hemmetti se itki. Tyttö. Joka itkee. Niklas ei tiennyt mitä tehdä. Miksi se edes itki?
”Mä… Mä näen kyllä että sä olet onneton jostain syystä. Tapahtuiko sulla kotona jotain?” Niklas päätti hetken mietittyään kysyä. Kun ei keksinyt täällä omassa kodissa mitään tapahtunutta syyksi Kaylan surulle. Kayla laski katseensa ja pudisti päätään uppiniskaisesti. Kayla näytti silloin niin kovasti Petralta kun tämä oli tehnyt jotain mitä ei halunnut kertoa…
”Ainakin äidin ja veljen kanssa sä asuit, niinhän? Eikö… Eikö Cain ole sun kaksoisveli vieläpä?” Niklas jatkoi utelua. Kayla ei ollut kuitenkaan lähtenyt, joten kai tyttö halusi todellisuudessa puhua.
”No joo sen pitäisi olla! Mutta…” Hetken Kayla meinasi jo avautua, Niklas aisti sen, mutta sitten tyttö meni taas lukkoon. ”Äh, et sä voi ymmärtää.”
Niklas huokaisi vähän loukkaantuneena, mutta teki kaikkensa pitääkseen sen piilossa. Niklaksen täytyi valita sanansa tarkoin jos halusi auttaa serkkuaan. Kyllä Niklas halusi. Ei kenelläkään kuulunut olla paha mieli tässä talossa niin pitkään, kun Kaylalla oli ilmeisesti ollut. Koko vierailun ajan. Monta päivää ja varmaan pidempäänkin sitä ennen.
”Kayla miksi sä tulit tänne ellet hakemaan jotain muutosta?” Tyttö pysyi hiljaa huulet tiukaksi yhteen puristettuina.
”Kyse on sun veljestä niinhän?” Kayla oli avaamaisillaan suunsa tulistuneen näköisenä, kun Niklas kiirehti jatkamaan rauhallisesti: ”En väitä että mä voisin ymmärtää. En mä ehkä voikaan. Mutta kyllä tässä talossa jotkut voi. Mä en usko että äidillä ja Mirolla on ollut aina niin ruusuinen suhde vaikka ne kaksosia onkin.” Kayla avasi ja sulki suunsa pari kertaa kuin kala kuivalla maalla ja päätyi sitten tapittamaan serkkuaan silmät levinneinä ymmärryksestä.
”Sori… Sori kun mä huusin sulle. Sä yritit vain auttaa ja autoitkin. Kiitti. Mä olen ajatellut liikaa itseäni viime päivinä…” Kayla mutisi häpeissään.
”Ei se mitään. Kuka tahansa voi vähän hermostua jos… kun…” Niklas naurahti lopuksi lyhyesti. Ei hän tiennyt vieläkään Kaylan tilannetta, mutta tuntui, kuin olisi ymmärtänyt jo. Ihan outoa kuitenkin. Kayla loi hetkeksi katseen jalkoihinsa, kunnes nyökkäsi itsekseen kuin päättäen jotain ja veti henkeä.
”Voin mä saman tien kertoakin. Mun veli päätti yhtäkkiä, että mun kanssa jo vuosia pyörinyt bestis onkin maailman hemaisevin nainen ja ne löi hynttyyt yhteen. Ja puf on kuin mua ei enää olisikaan ja ne olisi aina vain tunteneet toisensa ja olleet kahdestaan…” Kaylakin naurahti lopuksi. Se kuulosti niin tyhmältä. Olla nyt ihan palasina sellaisen takia, mutta… Kaylasta tuntui kuin hän olisi menettänyt kaiken elämänsä sisällön kertaheitolla.
”Mä… Okei. Ehkä parempi, että sä jatkat tästä Miron… Isäs kanssa. Ja ehkä äidilläkin on jotain sanottavaa. Mä en tiedä yhtään mitä, mutta mä en voi kuvitella että ne olisi aina olleet noin… kaksoset.” Niklas lopetti paremman sanan puutteessa. Kiinni kasvaneet. Riippuvaisia toisistaan. Naimissa. Kaksoset. No, tarpeeksi hyvä.
Kayla hymyili vilpittömästi. Niklas hätkähti. Se oli ensimmäinen kerta kun poika näki tytön hymyilevän pidempään kuin ohikiitävästi.
-----
Kayla ei yleensä ujostellut, mutta vaati vielä ainakin yhden aamun ja päivän kerätä tarpeeksi rohkeutta ja valmistella sanat päässä isää varten. Kayla ei ollut tottunut puhumaan tunteistaan, päinvastoin, niiden näyttäminen oli äidin mielestä ollut aina heikkoutta…
”Anteeksi mitä?” Kayla hätkähti ajatuksistaan kun Jonna katseli lapsenlastaan odottavasti. ”Kysyin vain tarvitsetko mitään muuta?” Kayla pudisti nopeasti päätään ja painoi katseensa kun Jonna jatkoi muroannosten tekemistä, ryppyisillä tärisevillä käsillään.
Mummi oli niin vanha, ainoa joka Kaylan mielestä oli kovasti muuttunut. Tämä… Tämä oli varmaankin viimeisiä kertoja kun Kayla saisi nähdä tämän elossa. Pitäisi muistaa soitella ja kirjoitella useammin. Naya ainakaan ei ollut pitänyt huolta siitä, että lapset olisivat kunnolla yhteydessä isäänsä tai muutenkaan tähän puoleen sukua. Hetkeksi happamat ajatukset valtasivat tytön mielen. Heikkoutta. Pyh. Tunteet tekevät ihmisen.
”Kiitos, Jonna.”
”Sanothan vain mummi niin kuin muutkin lapset, hmmh?” Jonna totesi hymyillen.
”Kiitos mummi”, Kayla sanoi hiljaa. Jonna kohotti kulmaansa. Tyttöä vaivasi varmasti jokin. Jonna odotti vielä hetken jos Kayla jatkaisi, mutta kun hiljaisuus jatkui, Jonna asteli jakamaan murot kaikille. Kaikille muille siis kuin Kaylalle, tyttö heräsi edelleen todella aikaisin muihin nähden pitkän matkan ja aikavyöhykkeiden ylityksen tuloksena. Jonnakin nukkui vähän ja oli Kaylan vaivaantuneisuudesta huolimatta laittanut tälle oikein erikoisaamiaisen odotellessa muiden heräämistä. Toivottavasti Kayla nyt puhuisi jollekin. Ja toivottavasti kunnon aamiainen oli auttanut edes vähän.
-----
”Isä, onko sulla hetki aikaa?” Muuta ei tarvittu. Perheen tytöt leikkivät jotain Inarin huoneessa eikä loppua vaikuttanut tulevan, joten Petran huone oli talossa rauhallisin. Oli yllättävän helppo kertoa isälle ongelmasta, joka oli saanut Kaylan lähtemään kotoa. Kayla muistutti itseään, että pitäisi vielä kerran kiittää Niklasta. Kertominen oli helpompaa, kun sen oli jo kerran tehnyt.
”Hmmh. Oli meillä Marian kanssa aikoja, jolloin emme tulleet toimeen ollenkaan. Vähän eri tilanne, mutta olin oikeasti silloin tosi yksinäinen vaikka muka kinastelimme vain koko ajan…” Miro mietti ääneen. Kayla nosti toiveikkaasti katseensa, kuin jokin ratkaisu voisi tipahtaa nyt hänen eteensä jostain. Jokin sellainen, että kaikki voisi olla kuin ennen veljen ja kaverin kanssa. Mutta Miro jatkoi vain ääneti katselemista eteensä, katse menneisyyden muistoissa.
Kuin pyynnöstä Maria asteli silloin ovesta sisään. ”Siivosin kissojen petiä ja pahoittelen, mutta jäin kuuntelemaan kaiken mitä keskustelitte”, Maria myönsi heti, mutta ei niinkään pahoillaan vaan kiihtyneenä. Naisella oli kiire päästä sanomaan oma sanottavansa kun Miro oli jäätynyt. ”Sä et ole ikinä salakuunnellut ennen”, Miro naurahti, mutta Marian huomio oli Kaylassa.
”Ei, asiat eivät tule palaamaan ennalleen”, Maria aloitti huokaisten. Kayla räpäytti pari kertaa silmiään hämmentyneenä. Mitä… Oliko Maria lukenut hänen ajatuksensa tai jotain?
”Ihmiset kasvavat ja muuttuvat, se on tosi asia.” Maria jatkoi vilkaisten sitten merkitsevästi vakavoitunutta veljeään. Kayla laski katseensa pettyneenä. Tässäkö tämä sitten oli? Kayla ei nähnyt sanatonta, katsein käytyä keskustelua jonka kaksoset kävivät keskenään. Maria näytti hyvin päättäväiseltä. Miro kohotti kulmaansa, mutta käänsi lopuksi katseensa pois.
”Mutta…” Maria jatkoi sittenkin. Kayla nosti katseensa. ”Etenkin tuossa iässä ihmiset, asiat ja kaikki muuttuu koko ajan. Entiseen ei ehkä ole paluuta, mutta… Vaikka veljesi huomio on nyt toistaiseksi jossain muualla, sinun täytyy luottaa siihen, että alkuhurmos laantuu kyllä. Miro oli kärsivällinen minun kohdallani, kun höpötin häistä vain ja maalailin tulevaisuutta sulhoni kanssa, meille kahdelle vain ja kaikkea. Tiedätkö, missä tämän sormuksen pari nyt on?” Maria selosti. Kayla pudisti hitaasti päätään. Ajatukset surrasivat jo nyt tytön päässä, mitä vielä? ”Kun sulhaseni kuoli, niin Miro oli siinä aivan yhtä lähellä kuin ennenkin, ehkä vielä lähempänä kuin ennen. Veli on aina veli vaikka mitä tapahtuisi.”
Sekä Kayla että Miro välttelivät Marian katseen kohtaamista. Hiljaisuus huoneessa meinasi muuttua painostavaksi, kun Maria rikkoi sen: ”Se mitä haluan sanoa… Vaikka siltä ei nyt tuntuisi, niin voit aina luottaa veljeesi. Kaikkein tärkeintä vaikeissa tilanteissa on puhuminen. Älä aliarvioi veljeäsi, mutta älä myöskään yliarvioi. Vaikka olisikin kaksonen, niin toisen ajatuksia ei voi lukea.”
”Puhu veljellesi ja ystävällesi. Aivan kuten olet puhunut täällä. Jos yhtään olet tullut isääsi niin uskon, että ennen tänne tuloa vietit itsekin vain mahdollisimman paljon aikaa pois kotoa perhettä vältellen, niinhän? Huoneessa mököttämistä ja ovien paiskomista ilman selitystä?” Kayla ei tiennyt olisiko pitänyt vähän pahastua vai ennemmin olla huvittunut. Tai jopa mielissään. Kayla oli tullut isäänsäkin, paljonkin, vaikka Naya aina niin väitti näkevänsä vain itsensä tyttäressään. Oikeasti nyt äiti katso peiliin.
”Heh, joo…” Kayla naurahti. ”Kiitos, teille molemmille”, Kayla kiitti hymyillen. Tuntui kevyemmältä kuin aikoihin. Nyt Kayla tiesi mitä kannatti ainakin yrittää ja jos mitään ei muuttuisi, niin odottaa ja olla suuttumatta jos mikään ei muutukaan… Jos mikään ei muutu…
Kayla nousi ylös huokaisten. ”Mä en usko, että me voidaan olla yhdessä aina niin kuin te”, Kaylan oli myönnettävä. Ei hän ollut oikeasti niin kiintynyt veljeensä tai huono seisomaan omilla jaloillaan vaikka niin oli raivoissaan itselleen väittänyt.
”Me… On harvinaista, tämä kaikki mitä meille on tapahtunut ja mahdollistanut tämän perheen. Ennemmin minäkin uskoin, että jossain vaiheessa Miron ja minun tiet eroavat mutta…” Maria ei pystynyt enää jatkamaan. Teron kuolema. Perimä. Mirvan kuolema, Eetun lähtö, Inari, Petra, tämä talo… Niin paljon kaikkea minkä vain Miro saattoi jakaa hänen kanssaan.
”Anteeksi, että tulin tänne teidän vaivoiksi”, Kayla vaihtoi puheenaihetta kun aisti kireyden ja salaisuudet ilmassa.
”Ei se mitään. Anteeksi, jos emme ole osanneet ottaa sinua oikein vastaan.” Miro tyrkkäsi Mariaa kylkeen. Lähinnä Maria se tässä oli joka oli meinannut olla kiehumispisteessä, mutta olkoot.
”Kiitos tästä kaikesta”, Kayla kiitti.
-----
”Äh Inari mihin sä olet ryntäämässä justhan mäkin ehdin aamiaispöytään”, perheestä kaikkein aamu-unisin Petra valitti kun sai vihdoin kömmittyä aamiaiselle mutta olikin jäämässä yksin.
”Oma vika hidastelija. Mulla on kiire, Kayla suostui mun meikattavaksi!” Petra tyytyi syömään murojaan kiltisti. Ei häntä vielä sellaiset oikein jaksaneet kiinnostaa.
Kayla melkein irvisti nähdessään peilikuvansa. Vieraassa paikassa ja mieli alakuloisena nuori nainen ei ollut niin jaksanut kiinnittää huomiota ulkonäköönsä, mutta voi mikä rupsahduksen multihuipentuma… ”Saat vapaat kädet”, Kayla lupasi ja sulki silmänsä. Mitä tahansa kunhan peilistä katsoisi kohta erinäköinen tyttö.
”Voit avata silmät, mitä pidät?” kuului yllättävän pian, ja lisäksi Kayla oli pikkutytön mallinukkena toimimisen sijaan tuntenut olevansa ammattilaisen käsissä. No ei nyt ihan, mutta suuri yllätys kuitenkin.
”Vau, kiitti Inari, en olisi uskonut että…”
”Että mitä? Että lehdistäkö ei muka munkin ikäinen voisi oikeasti oppia jotain?” Kayla oli hetken aikaa vaiti häpeissään, empien suuttuiko serkku nyt todella. Mutta sitten Inari iski silmää ja näytti kieltä peilin välityksellä Kaylalle. Jännitys raukesi. ”Sulle sopii suorat hiukset. Onko sulla hyvä suoristusrauta kotona? Anna mä voin suositella paria halpaa…”
Kayla keskeytti Inarin halaamalla tätä. Uusi tyylikin tuntui piristävän tyttöä lisää. ”Kohta, mutta voitko auttaa valitsemaan mulle jotkut vaatteet vielä laukusta? Stailata tyylin kokonaisuutena loppuun asti?” Kayla ei ollut nähnyt Inaria vielä niin innostuneena kertaakaan.
”Miten teillä on niin paljon niitä susia tällä tontilla?” Kayla kummasteli täyttäessään jo aamun kolmatta suden kaivamaa kuoppaa. Joillakin oli puutarhassaan ötököitä kasvien tuhona, täällä susia… ”Nääh, en tiedä, mutta ei ne ole vaarallisia. Lähtevät yleensä menemään kun joku tulee ulos. Niiden puuhia on kiva katsoa iltaisin ikkunasta”, Inari vain lausui tottuneesti.
”Älä sano että täällä pohjoisessa on jääkarhujakin, kun kerrat sudet on noin normi asia”, Kayla puuskahti. ”No ei sentään.”
”No nyt meni hiekkaa sandaaleihin”, Kayla nurisi. ”Sä oot nyt oikein nätti, mutta et oikein puutarhahommiin sopiva. Ja äiti pyysi sua vai silti osallistumaan?” Inari kysyi kummissaan. ”Ei kun mä itse tarjouduin… Vaivanpalkaksi vähän kaikesta mun syömästä ja niin edespäin…”
”Mutta ethän sä paljon mitään syö kun miten muuten sulla olisi noi muodot?” Kayla rykäisi ja mutisi menevänsä etsimään haravan. Miten Inari jo kaikkea sellaista ajattelikin ei se voinut vielä kovin vanha olla mihin tämä maailma on menossa…
Inari katseli kiinteästi serkkunsa perään, kirjaimellisesti kun se minihame heilui niin hauskan rytmikkäästi kipakoiden askeleiden tahdissa, mutta keskittyi sitten taas haravoimaan. Milloinkohan jos koskaan äiti antaisi pukeutua noin...
Kayla oli kaikin puolin viimeiset oleskelupäivänsä tiiviimmin mukana talon elämässä.
”Eikä, lähteekö Kayla huomenna?!” tytöt kiljaisivat yhteen ääneen kun mummi oli laitettu kertomaan asia kaikkein lempeimmin sen osaavana. Serkut olivat niin kovasti tykästyneet toisiinsa.
”Mä luulin että se on tullut nyt tänne ainiaaksi kun sillä oli niin paljon tavaraa laukuissa mukana!” Petra murehti. Kayla kikatti. ”Ei kai nyt sentään niin paljon?” Petra irvisti anteeksipyytävästi kunhan Inari oli ensin vähän pukannut kylkeen. ”Tulethan vielä käymään?” nuorin tyttöjoukosta sitten varmisti. Kayla lupasi varovasti.
Lopulta laukuista suurin osa oli pihalla lentokentälle lähtevässä taksissa, jonka kuski odotti kärsimättömänä.
”Mukavaa kun kävit ja tule ihmeessä uudestaan, ota koko perhe mukaan”, Maria kehotti läksiäisiksi. Jonna nyökkäsi hyväksyvästi. Kyllähän nyt äiti oli nähnyt kuinka kireä Maria oli ollut aluksi veljentyttärensä yllätysvierailusta johtuen, mutta hyvä nyt näin.
”Halijono halijono”, Petra hihkui ja loputkin perheenjäsenet kävivät ehkä vähän silmiään pyöräyttäen jonoon häkeltyneen Kaylan ympärille. Miro puuttui joukosta, mies oli joutunut lähtemään aiemmin töihin mutta hyvästellyt Kaylan jo silloin.
”Kiitos kaikille… Kaikesta…” Kayla hyvästeli hiljaisella äänellä kostuvia silmiään räpytellen. Tässä perheessä oli tällä hetkellä niin paljon kaikkea sellaista, joka Kaylan toisesta perheestä puuttui sillä hetkellä. Mutta ainakin häntä kaivattiin jo takaisin, ehkä Kaylaa kuunneltaisiin siellä nyt yhtä kiinnostuneina kuin täällä.
”Mä voin auttaa viimeisten laukkujen kanssa”, Niklas huudahti hätäisesti kiirehdittyään ovesta vilkuttaen kadonneen Kaylan perään. Äidin oli täytynyt kuiskata vihjaus (”noh, mitä ainoan paikalla olevan talon miehen kuuluu tehdä?”) ensin pojan korvaan ja tyrkätä kyynärpäällä kylkeen ennen kuin Niklaksella sytytti.
Kayla pysähtyi ja käännähti ympäri niin vikkelästi että Niklas oli törmätä tähän.
”Äläs nyt”, Kayla naurahti. ”Sä olet auttanut mua jo tarpeeksi. Sulle mä sain ensin kerrottua ja siitä kaikki alkoi. Kiitos.”
Sitten tyttö antoikin nopean, aivan olemattoman kevyen suukon pojan poskelle.
”Nähdään taas”, Kayla huikkasi suunnatessaan laukuilleen. Niklas sai vain vilkutetuksi, ei sanaakaan suustaan. Poskia kuumotti.
Niklas sai rauhassa haahuilla eteissä kunhan Kaylan taksi oli ensin kaartanut pois näkyvistä. Aivan outoja tunteita, ei sellaisia ollut ennen ollutkaan… Tuntui lämpimältä, mutta samalla myös oudon hermostuneelta. Siksi Niklas ei ollutkaan saanut sanaa suustaan silloin yhtäkkiä vaikka aiemmin Kaylan kanssa ei ollut mitään ongelmia keskustella. Jonna vilkaisi hienovaraisen huomaamattomasti hymyillen mietteissään olevaa poikaa. Toisin kuin muu perhe Jonna oli sattunut ikkunasta näkemään hyvästit serkusten välillä. Niklakselle taisi valjeta aivan uusi maailma. Poika oli sen verran järkevä ja analyyttinen, että niitä tunteen asioita pojan pitäisi hetki pureksia ennen nielemistä.
”Niklas, hellouu missä sä oot?”
Niklas hätkähti. Mitä kuka missä? Meni hetki ennen kuin poika muisti. Ai niin, oli kerrankin sovittu etukäteen milloin Pekko tulee. Vasta kun vieraan lähtöhärdelli on pois alta. Ja Niklas oli luvannut kävellä vastaan voi hitsi… No, ainakaan Pekko ei ikinä suutu mistään näin pienestä. Kynnys meni lempiohjelman missaamisessa.
Tervehtiessään kaveriaan Niklas vilkaisi ohi mennen tämän vaatetuksen läpi ja hymähti huvittuneena. Kaivoi Pekko aina mitä tahansa kaapeistaan, aina se sopi, koska… No, Pekko. Koska Pekko. Koska Pekolle kaikki aina sopi ja oli okei ja no problem.
”Niin hei muistatko sä kun mä kerroin että meille muuttaa uudet naapurit muistatko muistatko?” Pekko alkoi heti höpöttää. Niklas kurtisti kulmiaan ja viittoi melkein innostuksesta paikoillaan hyppivää Pekkoa odottamaan hetken. ”Joo… Joo mä muistan, onko ne nyt siis tulleet?” Kuin olisi heittänyt lelun koiralle. Pekon hymy leveni vain lisää pojan nyökytellessä.
”Siinä on meidän ikäinen tyttö! Se soittaa bassoa! Ja se haluaa meidän bändiin! Kun muuttoauton ajaja suostui niin nyt se basso on siinä perässä ja sitä tuodaan tänne!” Pekko hihkui melkein kiljuen kuin fanityttö idolin keikalla.
”Vou vou hidasta nyt! Siis tyttö muutti teidän naapuriin?” Niklas aloitti kertaamaan. Pekko nyökytti päätään. ”Ja se soittaa bassoa?” Nyökkäys. ”Ja se on kiinnostunut meidän bändistä?” Nyökkäyksiä kahta kauheammin. ”Ja nyt sitä tuodaan meidän… Ei pyhä jysäys sun kanssas!”
”Pekko sä koidut vielä mun kuolemaksi tai jotain”, Niklas yritti muka torua, mutta alkoi pian nauraa iloisena Pekon mukana. Miten hyvä tuuri!
”Ai niin, se tyttö on pian kävellen täällä me tultiin osittain samaa matkaa. Mä kerroin että sä voit esitellä tänään paikkoja.”
”Pekko mitä…?!” Niklas ähkäisi, mutta sai vain selän taputuksen ja peukunnoston, lykkyä tykö. Joku kaukana asuva nätti serkku oli nopeasti unohtunut Niklaksen mielestä.
Pian muuttoauto kurvasi pihaan ja Pekko kiirehti ottamaan lastia vastaan tyrkäten Niklaksen kadun kulmaan saapunutta tyttöä kohti.
”Niklas, mukava tavata”, Niklas tervehti mahdollisimman asiallisesti. Tyttö vaikutti aika lailla poikia vanhemmalta. Mitenköhän se oli bändiin suostunut? Minkäköhänlaisen vaikutuksen Pekko oli ehtinyt heidän pikku bändistään antaa?
”Iida-Jasmin. Samoin. Oho, en meinannut uskoa mutta kyllä tää teidän treenipaikka taitaa oikeasti olla tilava lukaali”, Iida-Jasmin jatkoi katsellen vaikuttuneena vieressään kohoavaa taloa. ”Eeh…” Niklas mutisi jotain pienestä kellarista ja viittoi Iida-Jasminia kävelemään edellään, jotta saattoi luoda murhaavan katseen takanaan yhä vain huvittuneeseen Pekkoon.
Kukaan ei onneksi kysellyt kukas punapää taloon ilmestyi. Ne olivat ainakin melkein kaikki menneet jatkamaan pihahommia. Sai Niklas esitellä rauhassa. ”Tällainen tämä nyt oli, sitten itse kellariin sukellus…” Niklas kiirehti. Oli ihme ettei Iida-Jasmin ollut yhtään kiusaantunut, Niklas hikoili kuin saunassa. Ei poika ollut edes Pekon kanssa tottunut tällaisiin yllätyksiin vielä. Mutta tyttö oli kuin itse tyyneys.
Kunhan Iida-Jasmin oli kiertänyt portaissa tarpeeksi alas, Niklas kurotti vielä nähdäkseen ylös. Siellähän se Inari kyttäsi ja varmaan juoksisi heti kertomaan ensimmäisen tilaisuuden tullen kaikille mahdollisille Niklaksen tyttöystävästä. Tai siis… Niklas huitoi joka tapauksessa Inaria olemaan kyttäämättä. Inari näytti kieltä ja tyytyväisenä Niklas kuuli oven paiskauksen.
”Tule säkin Niklas jo sieltä mä tarvitsen jatkojohdon!” Pekko oli ilmeisesti hyvässä vauhdissa kellarissa basson asettelun kanssa.
"Hups varo Iida-Jasmin sitä vahvistinta siinä täällä on ehkä vähän ahtaampaa kuin muistin..."
"Ei se mitään. Sano vaan Jasmin. Kaverit sanoo Jasminiksi."
Pekko suostui sentään ottamaan kivi-sakset-paperin siitä, kuka saisi kertoa Niklaksen porukoille kellarin ahtautumisesta entisestään ja kasvaneesta bändistä. Parempi oli kuitenkin hoitaa kaikki valmiiksi ja paikoilleen, että olisi sitten mahdollisimman vähän tehtävissä.
Onneksi Pekko sai mennä laittamaan huuliveikon taitonsa koetukselle.
******
Inari odotti hetken pianon kaikuvan äänen hälvenemistä ennen kuin sammutti ääninauhurin. Saisi luvan kelvata pojille, ei tämä ollut ykkösenä Inarin tekemislistalla… Inari jatkoi kaikkien yllätykseksi edelleen pianon soittoa, nimenomaan klassista, mutta oli opetellut myös kevyen puolen juttuja pystyäkseen nauhoittamaan Niklaksen bändille edes yksinkertaisia pianotaustoja.
Inari huokaisi kun hiljaisuutta oli hetken jatkunut. Aina ennen vähintään Jonna oli tullut kehumaan kaikkea mitä kuka tahansa soittikin silloin kuin äidiltä ja muilta loppui maltti, mutta…
Noh, olihan se ollut tavallaan odotettavissa vaikka mitään erityisiä sairauksia ei ollut, aika ja ikä vain. Ja Jonna nukkui pois, ilman mitään tuskia, perheen ympäröimänä viimeiseen asti. Parempaa ei voisi kukaan toivoa.
Mutta aina sitä jälkeenpäin olisi jäänyt vielä asioita joista olisi halunnut puhua tai joita tehdä yhdessä, ikinä ei ollut tarpeeksi aikaa… Inari suri pidempään kuin olisi arvannut mahdolliseksi tai halunnut myöntää. Jotenkin tämä… menettäminen tuntui tutulta ja toi mukanaan ihmeellisen, kalvavan ahdistuksen, jota Inari ei osannut pukea muille sanoiksi kun ei itselleenkään. Täytyi vain antaa ajan parantaa, tuska hiipuisi sen mukana pois hiljalleen… Mutta voih, niin hitaasti.
”Katsos Saana, tässä on vanhoille koirille sopivaa muonaa, uudenlaista, jos tämä nyt maistuisi!” Petra puheli iloisena koiralle. Kukaan ei tiennyt kuinka vanha se todella oli, mutta nyt Saanan turkki oli todella alkanut hapertua ja harveta ja koira ei meinannut syödä enää laisinkaan, nukkui vain paljon. Eläinlääkärit pudistivat päätään. Vanhuutta ei voisi parantaa, mutta koira ei ollut tuskissaankaan tai mitään. Hiipuisi vain pois, niin kuin Jonna…
”Kuule, Petra pieni, Saana on jo vanha, tiedäthän…” Miro yritti tunnustellen selittää, että kohta Saanakin kuolisi pois. Kaikesta huolimatta koirasta oli tullut todella perheenjäsen, eikä toisen perheenjäsenen menetys niin pian tulisi olemaan helppoa. Etenkään perheen pienimmälle. ”Mutta isä…” Petra aloitti nyt, mutta keskeytti sitten hämmentyneenä lipsahduksestaan. Miro hymähti mielissään. ”Tuosta olikin jo aikaa…” Vuorollaan kaikki lapset olivat silloin tällöin kutsuneet Miroa vahingossa isäksi. Petra kikatti itsekin. Hyvä että piristyi.
Miro huokaisi sen sijaan. Niin, viime kerrasta oli jo aikaa ja seuraavaa ei ehkä tulisi. Lapset kasvoivat niin nopeasti…
Talon kellari oli luonnostaan hyvin äänieristetty, mutta ei sen niin väliä kun nykyään sieltä kuului aina mukavaa soittoa ensimmäisten vuosien harjoitusrämpytysten sijaan. Kitara, rummut, basso… Ja kommervenkkien kautta pianokin.
”Vau sun siskos keksi hyvän kertosäetrikin tohon otetaan jooko uudestaan siitä niin mä yritän vetää siihen jotain mukaan?” Pekko ei oikeasti edelleenkään paljon ehdotellut tai lupia kysellyt, lähinnä ilmoitti jos oli huomaavaisella päällä. Mutta kaikille sopi, että Pekko huolehti pianonauhoituksen nauhurin käytöstä. Ja kaikille yleensä sopi mitä Pekko ikinä saikin päähänsä…
Pojat ja Jasmin kehittyivät kehittymistään eikä soitosta tuntunut puuttuvan intoa ikinä.
Parin vakavasävyisen keskustelun päätteeksi Niklas oli joutunut lupaamaan vanhem… Tai siis äidille ja Mirolle, että kävisi koulut loppuun ja hankkisi edes jonkun ammatin, jos vaikka kokiksi menisi kun sekin kiinnosti edes vähän, että olisi jotain muutakin. Musiikista kun kuulemma ei ole hyvä lähteä tekemään ainoata elinkeinoaan. Mutta Niklas oli kyllä järkevä, äidin ihastuksesi haki oikein lukioonkin. Muutama lisävuosi aikaa miettiä mitä tehdä… Siis bändin lisäksi. Olihan se rakas harrastus ja ajanviettotapa kavereiden kanssa. Mutta Niklaksesta tuntui, että ainakin hänen kohdallaan hommasta menisi vähän maku jos sitä joutuisi silloinkin kun ei huvita olla luova tekemään pakosta ja hampaat irvessä tullakseen toimeen.
”Ne aikovat tänäänkin soittaa varmaan tappiin asti”, Miro aloitti keskustelua. Maria oli selvästi pohtinut jotain hankalaa asiaa pitkin iltaa, kyllä Miro jo sellaiset huomasi. Sisko ei ollut moittinut Miroa vaikeasti pestävässä työasussa kekkaloimisesta. Marialla ei ollut vielä yöpaitaa päällä. Ja lisäksi se oli lukenut samaa kirjan kohtaa sormi lauseen alussa jo kohta viisi minuuttia.
”Niin kai”, Maria mumisi hitaasti, ajatuksissaan arvatenkin.
”Ne soittavat koko ajan omistautuneemmin, ja vihdoin Inarikin on innostunut hommasta niin siinähän on jo ihan kunnon bändi koossa. Kuulin kuinka Pekko vauhkosi toissapäivänä Niklakselle jostain Youtubevideon katsojamääräräjähdyksestä. Tämä Lehtotien pikku kellaribändi vaikuttaa tulevan päivänvaloon hiljalleen. Siis ei näillä näkymin kirjaimellisesti, eihän ole muuta yhtä edullista paikkaa harjoitella…” Miro johdatteli.
Jonna oli jättänyt perinnön jos toisenkin. Lapsille oli kyllä mainittu vuosien kuluessa mutta nämä eivät olleet ehkä täysin tiedostaneet, että pianotunnit ja soitinhuoltokustannukset ynnä muut oli katettu alusta lähtien lähinnä lapsenlapsiensa innostusta tukevan mummin eläkepesän turvin. Ja nyt Jonna oli testamentissaan oikein vaatinut, että iso osa perinnöstä annettaisiin vain ja ainoastaan Niklaksen bändin käyttöön. Sopivina kuukausierinä, jotka vaikuttivat kumman täsmällisesti sopivan sen paikan vuokraan jota pojat olivat pitkään kytänneet…
”Niin, ei ihan vielä ainakaan…” Maria hymähti nostaen katseensa nyt kirjasta. Kyllä Mariakin näki kuinka kovasti bändi – ja Niklas – halusi nousta siivilleen ja katsoa kuinka korkealle pääsee. Mutta mitä korkeammalle kurkottaa, sitä pahempi on tiputus…
”Maria, Niklas on varmasti maailman järkevin poika. Hänellä on paremmat tulevaisuudensuunnitelmat ja –näkymät kuin monella muulla ikäisellään. Minäkin alan jo kyllästyä pojan ainaiseen tenttaamiseen, ei siitä yhtäkkiä ole mitään lintsarinarkkaria tulossa näillä näkymin.” Maria mutristi suutaan. Minkä sille voi että äiti haluaa pysyä perillä lapsiensa menemisistä.
”Välillä mietin mistä poika löytää aikaa kaikelle opiskelulle, bändille, kavereille, perheelle… Ja vilkaisin olan yli kun se katseli tietokoneelta kesätöitäkin tuossa viime viikolla!” Miro jatkoi suostuttelua kiltein keinoin. Maria käänsi katseensa tuhahtaen.
”Ja Jonna olisi halunnut sitä, ei ole oikein pitää perintöä hallussasi oikeasti niin pitkään kunnes Niklas on täysi-ikäinen. Anna pojan mennä”, Miro päätti sanansa vakavammin. Nyt oli kaikki oljenkorret käytetty.
”Hyvä on”, Maria huokaisi. ”Menen kertomaan ilouutisen saman tien. Mutta odotan, että olet pois työasusta siihen mennessä kun palaan”, Maria ilmoitti vähän happaman kuuloisena. Miron suupieltä kuitenkin nyki. Nyt Maria oli taas entisensä. Mutta olihan sitä vaikea päästää ensimmäinen menemään… Näin oli kuitenkin parempi. Niklas ei vielä ollut nurkunut suuremmin rahaa vanhemmiltaan, mutta sen kesätyön jälkeen ei olisi tarvinnutkaan ja Niklas olisi bändikaveriensa avulla vaihtanut harjoituspaikkaa joka tapauksessa. Nyt Maria sentään sai vaikuttaa ajankohtaan omin ehdoin ja valmistautua tulevaan. Bändiläiset viettivät kuitenkin suuren osan ajasta harjoitellen tai suunnitellen, ja harjoituspaikan vaihtuessa Niklas tulisi viettämään tämän suurimman osan ajastaan pois kotoa. Melkein kuin muuttaisi jo pois kotoa…
”Laittakaas hiljemmalle, mulla on asiaa joka saattaa kiinnostaa”, Maria kuulutti kovaan ääneen laskeuduttuaan portaat. Niklas ja Pekko lopettivat heti soiton, mutta Jasmin jatkoi jonkin yhden kuvion treenaamista hiljaa. Kaikkien katseet kääntyivät kuitenkin Mariaan.
”Enhän mä ole vahingossa rikkonut taas jotain?” Pekko kysyi ensimmäisenä pää painuksissa. Niklas tyrkkäsi tätä ja vilkaisi merkitsevästi myös Jasminia, joka lopetti soittonsa hetkeksi. Ei äiti näyttänyt siltä, mutta vakavalta kuitenkin. Ei naurahtanut Pekolle hyväntahtoisesti edes kuten yleensä.
”Älä nyt siltä kuulosta tai näytä että ollaan hautajaisiin menossa. Ennemminkin te voitte raahata soittimet yläkertaan ja suunnitella, miten saatte ne sinne kahvion yläkertaan uuteen tilavampaan harjoituspaikkaan paremmilla värkeillä. Niinhän te olette suunnitellet? Jonna kustantaa”, Maria pamautti ennen kuin Niklas ehti kääntää katseensa.
”Mitä, oikeesti? Mummi maks… Mutta miten?” Niklas ähkäisi ihmeissään.
”Se on sellainen perinnön osuus jonka käytöstä ei muuta kuin teidän bändi saa päättää. Testamentin käsky. Jonna taisi olla teidän suurin fani toistaiseksi”, Maria myhäili. Nainen tunsi lyhyen omantunnon pistoksen nähdessään, kuinka leveäksi Niklaksen hymy kiire. Sellainen parempaa kuin syntymäpäivänä -hymy. Ehkä olisi voinut jo aiemmin kertoa…
Niklas ei voinut olla hyppäämättä äitinsä kaulaan, vaikka kaikki näkivät. Pekko hymyili vinosti ja Jasmin kikatti pikkuisen. Olivat nuo nuoremmat pojat välillä aika söpöjä vaikka muuten oltiin nyt niin isoa bändiläistä.
”Mahtavaa! Ihan mahtavaa! Kiitti äiti!” Niklas hehkutti. Pekko raapi partansa tynkää miettien hetken, että Jonnahan oli kuollut jo jokin aika sitten, miten nyt vasta perintö tuli ilmi. Sitten nuori mies kohautti olkiaan ja selitti itselleen, että kai kuolinpesäbyrokratiat tai jotain vie oman aikansa… Eikä tällä ollut muutenkaan kiire, kellarissa olisi ollut ihan hyvä harjoitella vielä vähän pidempään. Mutta Pekko oli laskenut, että kesän loppuun mennessä bändin suosio netin avustuksella olisi sellaisissa mitoissa, että pitäisi saada keikkapaikkoja melko hyvin. Siihen tarvittaisiin parempi harjoittelupaikka kuin kotinurkat. Ja…
”Nyt tarvitaan enää laulaja niin kaikki on oikein ruusuisesti”, Jasmin huikkasi jatkaen soittoaan, kun jännittävä tilanne oli purkautunut. Niklas vetäytyi yskäisten kauemmas äidistään. ”Niin, ja onko teidän porukalla vielä nimeäkään?” Maria uteli. ”Testamentissa siinä kohtaa oli vain Niklaksen bändi, eihän se ole virallinen?” Maria kysyi irvistäen. Niklas olisi voinut olla pahoillaan mutta naurahti mielissään siitä, että äiti aina edes silloin tällöin osoitti enemmän kiinnostusta poikansa harrastukseen.
”Se on vielä vähän työn alla. Niin kuin laulajankin etsiminen, me kaikki ollaan multakurkkuja. Tiedätkö sä ketään, äiti?” Maria pudisti päätään. ”Jos te kerran multa kyselette, teidän täytyy olla aika epätoivoisia… Noh, hyvää yötä.”
Lähtiessään Maria oli kuulevinaan, kuinka Pekko alkoi luetella uusinta listaansa top 10 mahdollisista bändinimistä. Kaikki tyrmättiin aika pian.
”Tässä bändissä on vielä paljon kesken… Mutta Jonna tiesi mitä tarvittiin. Näiden harjoitusmäärien vain lisääntyessä kohta jollakin olisi mennyt järki tässä talossa. Viimeiseksi vasta Jonnalla jos sittenkään. Katselekin äiti sieltä pilvenreunalta näiden nuorukaisten perään, kun nyt kerran avasit portit niille suureen maailmaan…”
*********
Moka-/ lisäkuvia kertyi nyt kiitettävästi :3
Näin kävelet portaita a la Sims 2
Ah mikä harvinainen rauha, kaikki töissä/koulussa…
Niklaksesta kasvoi niiiiin hottis vähään aikaan en ole niin pysähtynyt kiertelemään ja katselemaan simiä joka puolelta… Inari muuten näyttää tosi erilaiselta eri kulmista, samoin siskonsa O.o
Lutuset siskokset, en malttanut olla kuvailematta <3 Mun mielestä molemmat on jotenkin äärettömän kauniita omilla tavoillaan ja vielä niin, etten ole törmännyt tässä legacyssa tai muuallakaan sims maailmassa. Etenkin Petra. Tai siis Inari. Tai no, se vaihteli vähän väliä, valaistuksesta ja kulmasta riippuen.
Tässä vaiheessa, tai oikeastaan vähän aiemmin, kun vanha sukupolvi alkoi kuolla pois, muutin Eliaksenkin pois talosta. Ei enää yhtä palkantuojaa perheessä… Vähän niin kuin huijauksena kun Eliaksen en anna vanheta ja kuolla. Ehkä sitä joskus nähdään vielä… Jonna vilkutti kepeästi heihei ei nähdä enää kun kohta hauta kutsuu.
Perijätaulu tosiaan päätyi seinälle muiden joukkoon, enää pari taulua jäljellä…
Kuoli Rosalea ja Altair yhtä aikaa, sinne meni se sukupolvi kissoja :/
Ensinnäkin taas kävi näin (juuri tässä vasta Roku ehditty palauttaa sen kadottua Markuksen yms. kuoltua)Roku karkaili ja palaili, mutta olihan se aina yhtä ihana saada takaisin… <3 Ihme että se oli ainoa joka karkaili. Lempparikissa vielä, tuleva perijä :/
Rosalealla on aika kauhistunut ilme, johtuneeko edessä möllöttävästä viikatemiehestä vai Saanan ulvonnasta…
Näissä kuolemissa ongelma on vain se, että kuvauksista ei tule mitään hetkeen. Kaikkien pitää päästä paikalle tölläämään ja huokailemaan ja poraamaan ja sitten vollotus jatkuu randomisti jonkin aikaa tapahtuman jälkeenkin. Meh.
Oli aika hemmetin pelottavaa, kun Rosalea hoideltuaan viikatemies lähti leijuskelemaan uhkaavan kohti taloa… Juttu oli se, että Altair oli odottanut siellä kiltisti vuoroaan. Ja tietenkin kaikki pillittäneet koko sen ajan ympärillä…
Niin ja sitten vielä nämä punaiset möllöttimet sensuroitavana kuvista…
On taas sanomalehtiä katoillut, mutta nyt vasta sain syyllisen kiinni rysän päältä… Loviisa mitä ihmettä? Mistä nyt yhtäkkiä joku kauna on tullut? Eihän kukaan tämän suvun jäsenistä edes tunne Loviisaa! Koko sim on kokonaan toisessa naapurustossa oikeasti!
Noh, vieraat aina yhä hyödyllisesti tyytyvät vain huutamaan perään sinne meni sanomalehti…
Kaikki on kiinni kuvien rajauksesta.
Viimeinen kuva Inarista lapsena. Jotenkin kyllä nätit kasvonpiirteet, etenkin tietyistä kuvakulmista…
Ja ah mitäs tämän tyypin kasvonpiirteistä saati nimestä tarvitsee edes sanoa XD
Kommentoikaahan ihanaiset lukijat ^^ Haluan tietää että onko multa ihan kokonaan tuntuma menossa vai ei kun päivitystauot ovat venyneet...
Kommentit