Noh, tämä osa taas venähti ja tällä kertaa tietokoneen temppuilut olivat syynä... Mutta tästä tuli vähän outo osa. Kuvia on yhtä paljon kuin ennenkin, mutta tekstiä ei läheskään niin paljon. Vähän vaihtelua, luulisin? Ehdin jo aloittaa seuraavan osan kuvaamisen ja kirjoittamisen, kun oli jotenkin vaikea katkaista tämä osa...
Osa ei ole ehkä niin tapahtumarikas, tai no miten sen ottaa. Jonkin verran muutoksia nykyisiin järjestelyihin, mutta ei mitään hirmuisen mullistavaa tai ennalta-arvaamatonta. Ja toisaalta taas tässä osassa on monta henkilöä äänessä, monta kertojaa ja monia sävyjä tämän legacyn elämästä... Ylä- ja alamäkiä. Mutta siis, turhia enempää jaarittelematta. Lukuintoa. Ja muistakaa kommentoida!
"Ai, haluaisitko päästä nukkumaan? Odota, minulla kestää vain hetki enää…” Elias huomasi kuiskaavansa kissanpennulle. Sitten taas kerran Elias ihmetteli mitä oikein teki. Hän oli kotona, mutta hiippaili kuin varas. Ei halunnut tulla nähdyksi tai kuulluksi. Mutta… Halusi jättää jonkin jäljen itsestään, joten siivosi sen mitä pystyi. Aamun lehti portailta sisälle. Sellaista pientä.
Elias otti kissanpennun syliin hetkeksi. ”Tiedätkö, jos tästä suvusta joku tekisi tarinaa… Nyt olisi varmasti käymässä sillä tavalla, että seuraava sukupolvi vie koko ajan enemmän kerrontatilaa. Vanhat kääkät unohtuvat, ne ovat niin tylsiä. Tämäkin hetki on varmaan sellainen, ettei sitä kukaan vaivautuisi edes kirjoittamaan. Minä hiippailemassa kuin joku kotitonttu. Olen varmaan aika päänvaiva sille kirjailijalle. Jään kuolemattomana heilumaan taustalle, ei saisi kokonaan unohtaa mutta ei myöskään viedä liikaa tilaa. Se toivoo varmaan, että olisi vain jotenkin tappanut minut jo aiemmin. Voinkohan tappaa itseäni mitenkään yksinkertaisesti…” Elias piti tauon itsekseen mutinassa ja katseli surumielisenä kissanpentua.
Lämmin elävä paino vasten poskea auttoi hieman hyökyvän ahdistuksen taltuttamisessa. ”Mä en uskalla olla enää ollenkaan osa perheeni normaalia elämää. Mutta mitä varten mä sitten enää elän?” Elias huokaisi. Kissanpentu nyki Eliasta hiuksista kuin muistuttaakseen olemassaolostaan. ”Niin, onhan teidän kasvamista ihan hauska aina seurata… Saan seurata aika monen sukupolven kasvua vielä… Näenköhän lapsenlapsenlapsenlapseni? Tai sinun pennunpennunpennun… jotain. Ehkä nyt on kuitenkin aika lopettaa”, Elias naurahti ja laski kissanpennun käsistään.
”Kiva, että täällä on yölläkin seuraa. Syön vain nopeasti jotain kunnon ruokaa pitkästä aikaa ja jatkan sitten matkaa. Toivottavasti itsekseen tyhjentyvästä jääkaapista ei herää liikaa riitaa. Tosin kyllä Seran ja Markuksen pitäisi tuntea, että olen käynyt täällä. Vaikka eivät nekään enää kysele, miksi en ole käynyt tervehtimässä saman tien ihan kasvotusten…” Elias ravisteli päätään ja ohjasi kaiken keskittymisensä tomaattien leikkaamisen. Ja jaloissa pyörivien kissojen väistelyyn, kyllä niitä kuitenkin oli aika paljon.
*****
Maria sekoitti tottuneesti ainekset siihen täyteläiseen ravintoaineita täyteen koottuun munakasmössöön, jonka oli tehnyt kuluneiden kuukausien aikana jo lukemattomia kertoja. Sai syödä aina kun siltä tuntui kunhan söi oikein. Mutta itseironinen tietäväinen hymy karehti nytkin Marian huulilla. ”Aina saa syödä kun siltä tuntuu… Entä kun on koko ajan nälkä? Mikä mursu musta tuleekaan…” Maria mutisi ääneen. Mutta muuten tavanomaisen aamun keskeyttivät kadulta kuuluvat keskustelun äänet. Miron piti viedä vain roskia, itsekseenkö se puhui? Ei, Maria tunnisti myös naisen äänen.
Maria vilkuili – ei suinkaan vakoillut – varovasti ikkunasta kadulle. Miro ja se tuntematon nainen vaikuttivat aika tuttavallisilta. Seisoivat lähellä, hyvin lähellä toisiaan, niin että kädet sipaisivat toisiaan silloin tällöin kuin puolivahingossa ja nainen kikatti joka kerta hullaantuneemmin. Typertyneen Marian silmiin osui vihkisormuksesta välkehtivä auringonvalo. Ja sitten Maria haistoi, kuinka hänen munakkaansa teki mustaa kuolemaa.
”Voi ei voi ei tyhmä Miro…” Maria valitti vaikka tiesi tuhon ja turmeluksen olevan vain hänen omaa syytään. Mutta oli helpompaa syyttää jota kuta muuta kun kyseessä oli niin pieni ja tyhmä ja Marialle epätyypillinen virhe. Harhautua nyt sillä tavalla vakoi- vahtimaan veljeä, kun pitäisi ruokaa tehdä.
”Täällähän tuoksuu… mielenkiintoiselta? Mitä sä olet käräyttänyt, tai siis paistanut aamiaiseksi?” Miro aloitti hyväntuulisesti. Maria ei vastannut tai nostanut katsettaan. Söi vain itsepäisesti etovaa suorastaan hiiltynyttä mössöä. Tavallisesti Miron vitsailu oli huvittavaa, koska molemmat tiesivät kumpi oli vastoin odotuksia se parempi kokki talossa. Mutta nyt Maria oli tuohtunut veljelleen, suorastaan sydämistynyt.
Kun Miro kuitenkin meni ottamaan itselleenkin annoksen Maria lopulta totesi nenäkkäästi: ”Jaa miksikäs tulet myöhässä aamiaiselle? Oliko liian kiire vikitellä naimisissa olevia naisia?” Yllättyneen Miron hymy muuttui vähän vaisummaksi.
”Maria mitä ihmettä sä höpötät? Vakoilitko sä mua?” Miro kysyi ennemmin yllättyneenä kuin tosissaan pahastuneena.
Maria asetti lautasen mielenosoituksellisesti pöydälle niin että kolahti ja hymähti tympääntyneenä. ”Ainakin multa meni ruokahalu.” Miro pyöräytti silmiään.
”Sä näit väärin sehän nyt oli ihan viatonta jutustelua ilman mitään taka-ajatuksia. Me tavattiin vasta eilen. Se nainen on ilmeisesti muuttanut lenkkireittiään ihan vasta äskettäin”, Miro selitti rauhallisesti. Maria tuhahti väheksyvästi. ”Ai käydäänkö sitä nykyään lenkillä ihan yleisesti lyhyessä mekossa?” Marian hampaat kiristyivät kun hän kuuli Miron suorastaan nauravan ja ihan korvan juuressa. Marian oli pakko kääntyä ympäri.
”Maria älä viitsi sä käyttäydyt niin kuin kateellinen vaimo. Vaikka sä oletkin nyt tärkein asia mun elämässä se ei tarkoita sitä, että mä olisin sokea kaikelle muulle. Ethän sä sitä halua vaatia?”
Maria katsoi hetken sivuun ehkä jopa häveten. Mutta sitten Maria perääntyi aavistuksen ja pysyi hiljaa. Hän ei ollut vielä tyytyväinen. Miro huomasi eleen.
”No okei mä myönnän mutta se teki aloitteen enhän mä nyt ikinä varattuja…” Miro lopulta antautui, mutta suuttumisen sijaan Maria puhkesi vihdoin hymyyn.
”Sitä mäkin ja juuri siksi mä en välittäisi nyt olla aivan sinussa kiinni, ei millään pahalla.” Miro rykäisi ja antoi siskolleen tilaa.
”Tuota… mä voin vaikka tehdä sulle uuden aamiaisen. Haluaisitko sä vaikka…” Miro aloitti sovittelevasti, mutta sitten Maria taas jostain syystä räjähti.
”Tee ja teekin hyvin! Mä kuolen nälkään kun sun piti aloittaa esityksesi juuri kun olisi pitänyt keskittyä ruoan laittoon. Teet täsmälleen samanlaisen kun mitä mäkin aina itselleni. Suolaa vain tasan kaksi ripausta ja leikkaat paprikat niin että…” Maria lateli kiivaasti sellaisen listan, että Miro hädin tuskin pysyi mukana. Räpytteli hämillään vain silmiään, kunnes Maria yhtä yllättäen kääntyi lähteäkseen.
Miro katsoi siskonsa menoa. Tämä käveli vähän liian nopeasti ja tomerasti tilansa huomioon ottaen ja vaappuva kävely näytti suorastaan huvittavalta, mutta Miro ei olisi nauranut vaikka olisi miekalla uhattu. ”Hormonit…” Miro kuitenkin huokaisi puoliääneen. Mistään muusta ei voinut olla kyse, kun Marian mieliala vaihteli kuin mielisairaalla. Ei, ei niinkään saanut ajatella, mutta… Miro värähäti ja kiirehti jääkapille. Ties vaikka Maria olisi jäänyt vahtimaan.
Oli totta, että Miro ei voisi jatkaa aivan samalla lailla kuin ennen. Kadota päiviksi kerrallaan jonnekin, elää huolehtien vain itsestään. Mutta lopulta Maria leppyi ja lupasi oikein ääneen, että ei hän suinkaan voisi myöskään vaatia Miroa yhtäkkiä elämään munkin elämää. Kunhan nyt vain vähän mietti mitä teki… Tosin ei Mariakaan aina paikalla ollut. Silloin saattoi vähän viihdyttää yksinäisiä työholistien vaimoja. Ainakin yhtä niistä, joka tosin paljastui vähän liian kuuliaiseksi Miron makuun. Noh, jotain hauskanpitoa kuitenkin, kun oli pitkään pitänyt vain Mariasta huolehtia, niin valittamatta kuin Miro oli sen tehnytkin.
Perheenlisäyksen tulo vaati talon laajentamista. Miro sai uuden ja isomman huoneen alakerrasta. Se jäi melko koristelemattomaksi, mutta Juhon jostain lähettämän unisiepparin (”hökötyksen”, Miro tuomitsi) Maria ripusti omin lupinensa seinälle sinne.
Yläkertaan tehtiin uusi vessa, koska sillekin tulisi varmasti tarvetta. Maria sai päättää kaikesta ja sen huomasi. Miro julisti saman tien, että ei astuisi sinne jalallaankaan. Etenkin, kun Maria onnistui hämmentävän nopeasti levittämään meikkinsä, saippuansa ja kaikki muutkin ”naisten hömpötykset” jokaiselle vapaalle pinnalle lattian mukaan lukien.
Mutta lastenhuone suunniteltiin yhdessä. Se päätettiin tehdä jo valmiiksi ennen lapsen syntymää. Miro ja Maria vahtivat toisiaan, ettei huoneesta tullut liian tyttömäinen tai liian poikamainen. Lopputulokseen oltiin tyytyväisiä. Sitten vain odotettaisiin, kaikki oli valmista.
*****
”Jos tulee vielä yksikin tällainen aamu mä en ole varma haluanko nousta sängystä”, Maria huokaisi hytisten. Hän oli tottunut jo siihen, että hengitys höyrysi sisälläkin, mutta ainaisen paleluun ei voinut tottua. Maria kuuli Miron askeleet takaansa tavallista selvemmin. Mikään sähkölaite ei hurissut ja ulkonakin oli aivan hiljaista. Ei tuulen virettäkään.
Hirmu pakkanen seisoi vain paikoillaan kuin kuolettava valkoinen viitta annettuaan ensin myöhäistalven myrskyn silpoa kaiken edeltään. Sähköt, lämmitys, puhelin, mikään ei ollut toiminut lähemmäs viikkoon. Eikä sellaisessa pakkasessa mikään korjauslaite toiminut, eräät lämpömittaritkin olivat kuulemma lakanneet toimimasta niin kylmässä. Kaikkien piti pärjätä vain yksin. Sellaista se on pienemmässä paikassa.
Hirmu pakkanen seisoi vain paikoillaan kuin kuolettava valkoinen viitta annettuaan ensin myöhäistalven myrskyn silpoa kaiken edeltään. Sähköt, lämmitys, puhelin, mikään ei ollut toiminut lähemmäs viikkoon. Eikä sellaisessa pakkasessa mikään korjauslaite toiminut, eräät lämpömittaritkin olivat kuulemma lakanneet toimimasta niin kylmässä. Kaikkien piti pärjätä vain yksin. Sellaista se on pienemmässä paikassa.
Miro kietoi lohduttavasti kätensä Marian ympärille, mutta se ei paljon lämmittänyt muuta kuin mieltä. Ulkona kaikki oli pienen kuuran peitossa, ei edes lunta voinut sataa. Näytti, kuin kaikki olisi vain kuollut paikoilleen ja valkoinen home olisi peittänyt maan. Molemmat värisivät yhtä aikaa.
”Miten vatsa-asukki jakselee?” Miro kysyi siirtäen käsiään. Maria tunnusteli hetken. ”Sekin tuntuu jähmettyneen horrokseen. Ei se hillitön vipeltäjä ole ennen ollut näin pitkään rauhallinen. Ja…” Maria aloitti epävarmasti. Mutta Miro nojasi häneen turvallisena ja ymmärtäväisenä. ”Mä en välillä tiedä, onko ne vilunväristyksiä vai supistuksia mihin mä joskus heräänkin.”
Miro lipui pois hänen takaansa. Maria huokaisi lyhyesti, ilmaan nousi valkoinen huurupilvi. ”En mä vielä tosissani huolissani ole, mutta kun tää vain jatkuu ja jatkuu tää pakkanen…” Maria mietti rauhallisesti ääneen. Hän kuulosti vain huolestuneelta, mutta hiipuva lauseenloppu värähti jo.
”Sitten mennään jonnekin missä ei ole pakkasta”, Miro ilmoitti. Maria kohotti katseensa kummastuneena.
”Mutta en mä voi enää pitkiä matkoja matkustaa eikä täältä muutenkaan mikään lähde mihinkään, kun se myrsky matelee edellä. Eihän kukaan saa edes autoaan käyntiin, kävelläänkö me?” Maria tyrmäsi ehdotuksen hermostuneena naurahtaen.
”Älä ole noin negatiivinen”, Miro moitti. ”Jos olisit valvonut yhtä myöhään kuin mä eilen olisit kuullut naapurin huudattamasta radiosta, että yhdessä osassa tätä kaupunkia lämmitys ja sähkö toimivat vielä jotenkuten. Siinä uusimmassa, jossa meilläkin sattuu olemaan kavereita.”
Maria suorastaan ryntäsi Miron luokse ilahtuneena. Jos hetki sitten oli tuntunut jähmettyneeltä jääpatsaalta, niin ei enää. ”Lehtotien talo! Kyllä ne varmasti ottavat meidät vastaan. Mähän olen pallovatsa ja kaikkea”, Maria jatkoi Miron ajatusta.
”Ja kyllä joku tästä meidänkin kadulta saa autonsa käyntiin. Etkö sä kuule, kaikki yrittää nyt päästä pois”, Miro puolestaan huomautti. Maria kuunteli hetken ja yllättyi huomatessaan tunnistavansa parikin erilaista köhivää moottoria ja kiroilua pihalta. Lämmittimet eivät toimineet joten kylmät moottorit olivat vastahakoisia. Jossain vinkui pieni lapsi.
”Meidän pitää vain lähteä aika lailla heti.”
”Meidän pitää vain lähteä aika lailla heti.”
Silloin Maria otti takapakkia, kirjaimellisesti. ”Ei nyt ihan heti pysty, mun pitää laittaa sairaalakassi ja muut tarvikkeet ensin kuntoon. Ties kuinka pitkään me joudutaan olla evakossa”, Maria selitti hiljaa, vähän epävarmana.
”Ei me nyt viikkoja siellä jouduta olla”, Miro tokaisi ymmällään. ”Et sä synnytä vielä pitkään aikaan. Eikö siihen laskettuun aikaan ole…”
”Muutama viikko. Miro, lapset syntyvät yleensä juuri parin viikon säteellä suuntaan tai toiseen siitä. Synnytys voi alkaa minä hetkenä hyvänsä eikä se olisi millään lailla epänormaalia tai odottamatonta. Harmillista vain, jokainen päivä on nyt tärkeä”, Maria yritti selittää rauhallisesti ja selkeästi, vaikka sen ääneen sanominen pelotti. He olivat toistaiseksi vieläkin aivan eristyksissä.
Miro ei sanonut mitään, tuijotti vain alaviistoon kuin syyttäen ääneti vatsa-asukkia lisäongelmista. ”Mä yritän olla nopea”, Maria puolusteli ja kääntyi kiirehtiäkseen yläkertaan.
”Hei odotas nyt. Anteeksi, ei sun tarvitse olla pahoillasi tai hosua. Ei meillä niin kiire ole. Ota ihan rauhallisesti”, Miro kuitenkin vakuutti, kun otti Marian helposti kiinni ja halasi siskoaan lämpimäsi. Maria huokaisi helpottuneena. Tietenkään Miro ei olisi voinut suuttua.
”Mä käyn sillä aikaa sopimassa kyydin ja katson, jos voin auttaa jonkun auton käyntiin saamisessa. Siinä voi kestää tunteja tätä menoa.” Jostain kuului järkyttävä kolahdus ja aiempaa kovempaa kiroilua. Kaksoset hytisivät sekä naurusta että kylmästä toistensa syleilyssä.
*****
”No nyt ne vihdoin tulee menkää vastaan!” Jonna huusi yleisenä ilmoituksena kaikille jotka nyt sattuvat kuulemaan välittämättä siitä oliko paikalla tavallisia ihmisiä vai ei. Kaksosia vastassa olikin yllättävä vastaanottokomitea eivätkä yllätykset loppuisi siihen.
”No kun taas nämä kissat aivastuttaa…” Iiro kuului valittavan, mutta Emilia raahasi miehen eteiseen, missä odotti lisää kissoja.
”Vielä vähän matkaa mutta ei ole mikään kiire, kassit kyllä odottavat tien varressa”, Miro kannusti Mariaa ja otti jo hupun pois päästä. Kylmä pakkanen pisteli heti korvia ahnaasti. Maria seurasi esimerkkiä ja piti katseensa tiiviisti ovessa uupunut turtumus silmissään. Oli vaikea hengittää ja askeleet olivat raskaita. Miro kiersi kätensä Marian alaselälle tueksi, kun tultiin portaiden kohdalle.
”Ketään ei näy missään, ihan kuin kaikki olisivat vain lähteneet tai linnoittautuneet taloihinsa”, Maria mutisi. ”Niin asia taitaa ollakin”, Miro myönsi.
”Koko kaupunki näyttää ihan kuolleelta”, Maria kuiskasi vielä vähän kammoksuen. Pieni vinkuva ja pureva viima yltyi hetkeksi kuin sanojen painoksi. Sitten oltiin jo tutulla ja turvallisella ovella.
Ensimmäisenä yllättynyt Maria päätyi Jonnan halattavaksi. ”Äiti”, Maria ynähti tukahtuneesti. Melkein itketti jostain syystä. Sitten Jonna antoi Marialle tilaa hengittää.
”Olin niin huolissani! Olisin ihan pian lähtenyt hakemaan teitä itse, mutta onneksi ymmärsitte tulla tänne meidän luokse”, Jonna selitti. Maria hymyili hämmentyneenä. ”Mutta äiti, miten sinä tänne päädyit?” Häpeikseen Maria huomasi, ettei ollut muutaman kuluneen päivän aikana huolehtinut muuta kuin itsestään ja syntymättömästä lapsestaan, vaikka tietenkin eristävä pakkasrintama ulottui koko kaupunkiin. Siksi matka olikin ollut ehkä niin järkyttävä.
”Voi kun ihana nähdä teitä ja hyvässä kunnossa! Te olittekin sitten viimeiset, toivottavasti”, talon emäntä tervehti Miroa. Miro oli ehtinyt jo riisua päällysvaatteensa. Oli mahtavaa, kun kerrankin ei tarvinnut palella.
”Kuinka niin, ketä muita täällä sitten on?”
”Älkää ymmärtäkö väärin, kyllä teille täällä tietenkin on tilaa! Jossain. Anna kun selitän”, Serena lupasi, kun näki sekä Miron että Marian kysyvät ilmeet.
”Aleksi toi vihdoin sen kämppäkaverinsa, ystävänsä, näytille, kun pääsiäisloma koitti. Sehän on kaikille suunnilleen yhteinen. Silloinhan sää oli vielä normaalin leuto ja keväinen.” Miro kohotti kulmaansa. Mistä lähtien ystäviä ollaan sillä tavalla tuotu näytille? Pitäisi kysyä Aleksilta, missä oikein mentiin, kunhan tulisi tilaisuus. Kun siis oletettavasti Aleksi oli nyt paikalla.
”Mutta sitten tämä alkoi eikä Signe saati Aleksi pääse mihinkään, kun junat eivät liiku. He ovat siis täällä, ja tietenkin minä ja Markus.”
”Sitten Eetu vain toi yhtenä päivänä Tiinan tänne. Tietenkin annoimme tytön jäädä, kun tilanne selvisi. Tytön vanhemmat ovat jollain ulkomaanmatkalla ja oli vain huonoa tuuria, että juuri silloin myrsky ja pakkanen alkoivat. Luulenpa, että niiden kahden välit lämpenivät yllättävästi sen jälkeen, kun Eetu kävi omin päin hakemassa jäätävässä talossa sinnitelleen Tiinan…”
”Äiti älä viitsi juoruilla”, kuului silloin kivahdus keittiön suunnalta. Kaksoset eivät yllättyneet nähdessään oletettavasti Iiron Emilian perässä. ”Niin”, Serena jatkoi hetken hämmennyksen jälkeen. ”Myös Iiron talo sattuu olemaan katvealueella, joten otimme myös hänet tänne”, Serena totesi. Emilia tuhahti.
”Vai oikein otit. Älä unohda Iinaa”, Emilia muistutti terävästi.
”Jaa niin, Iina on Iiron isosisko ja tuli myös aikeinaan jäädä kylään koko loman ajaksi. Mutta loma nyt vähän pitenee hänenkin osaltaan. Siinä taisi olla kaikki, niinhän?” Serena sai hyväksyvän olan taputuksen tyttäreltään, mutta Serenakin vaikutti vain huvittuneelta.
”Huhhuh, kaikki 11 meidät mukaan lukien”, Miro kommentoi.
Emilia ehti yllättävän nopeasti Marian luokse, joka alkoi jo tosissaan tuntea olonsa tukalaksi kuumassa takissa. Kuuma, sitä sanaa hän ei ollut edes ajatellut aikoihin.
”Älä ota asiaa heti puheeksi, mutta sinulla ja Iinalla riittää varmaan juttua. Iinakin on näet raskaana, mutta aihe on vielä arka, koska mies lähti lätkimään jo aikoja sitten ja Iina miettii vieläkin, mitä tehdä.” Maria nyökkäsi ymmärryksen merkiksi.
”Emilia hiljennä vähän ääntä!” Se taisi olla ensimmäinen kerta, kun aika moni kuuli Iiron puhuvan saati käskevän Emiliaa, joskin aika voimattomasti. Emilia vain naurahti ja pyyhkäisi kädellään, mutta totteli yhtä kaikki. ”Antakaa Marialle nyt tilaa asettua”, Jonna pyysi.
”Käyn katsomassa, onko ruoka valmista ja riittääkö sitä kaikille”, Markus kuului huokaisevan uupuneesti ohi kävellessään. Kaikkialta talosta kuului ääniä. Se oli Marialle ja Mirolle virkistävää hiljaisen kaksinelon jälkeen.
Niin iso porukka kun taloon majoittuikin joutui syömään vuoroissa. Mutta ruokaa sentään riitti.
Yhdessä syöminen on aina hyvin sosiaalinen tapahtuma monellakin tavalla. Tietenkin yhteen kokoonnuttaessa tulee kuulumiset vaihdettua, mutta tarkka huomaa muutakin.
Kuten vaikka keneen erityisesti kunkin huomio saattaa keskittyä.
Pöydässä on myös hyvä tutustua ihmisiin, sillä ainakin ruoka on ensimmäinen ja kaikkia yhdistävä aihe. Kun kokkia oltiin päästy kehumasta, voi siirtyä muihin aiheisiin. Mariasta ja Signestä tuli yllättävän hyvät juttukaverit nopeasti.
”Tytöt, hiljentäkää vähän tahtia muut eivät kuule kohta omia ajatuksiaan…” Miron piti vähän toppuutella, kun naiset huomasivat seuraavansa lukuisia samoja telkkarisarjoja ja sähkökatkon takia Marialta oli muutamakin jakso mennyt ohi.
”Tytöt, hiljentäkää vähän tahtia muut eivät kuule kohta omia ajatuksiaan…” Miron piti vähän toppuutella, kun naiset huomasivat seuraavansa lukuisia samoja telkkarisarjoja ja sähkökatkon takia Marialta oli muutamakin jakso mennyt ohi.
Sillä aikaa takatalvi paljasti vielä viimeiset korttinsa peittämällä kaiken paksuun lumihankeen. Jos pakkanen lumisateen ajaksi vähän hellittikin otettaan, illaksi se taas kiristyi. Ei toivoakaan tilanteen normalisoitumisesta.
---
Illaksi hiljennyttiin yhdessä olohuoneeseen. Toistaiseksi lämmitys kyllä pysyi päällä vaikkakin vähän valjuna, mutta sähköt reistasivat silloin tällöin eikä verkkoa kannattanut turhan päiten kuormittaa. Kynttilänvalo riitti nytkin.
Lehtotien suhteellisen tilava olohuone tuli täyteen. Vanhukset ja raskaana olevat saivat parhaat paikat, muut saivat improvisoida. Kuulumisten vaihtaminen ja sään päivittely jatkuivat, kunhan kaikki olivat asettuneet.
Aleksi huolehti Signen perään niin, ettei keneltäkään voinut jäädä huomaamatta. Mies vain selitteli, että kun sillä on vielä se nuhakin, ettei nyt saisi kylmän takia keuhkokuumetta. Niin olihan toki toisen lämmittäminen tärkeä tehtävä sitten. Sylikkäin istumisessa ei ollut enää siis mitään erikoista. Mutta oli kyllä koko talossa viileää, ei voinut paksuja vaatteita vähentää kukaan.
”Me menemme Emilian kanssa kohta nukkumaan”, Iiro ilmoitti, kun oli vähän taukoa. Emilia nyökkäsi unisesti myötäillen miehen sanoja.
”Eikö sinunkin pitäisi kohta mennä, Maria? On varmasti ollut rankka päivä sinulle”, Jonna kiirehti sitten huolehtimaan. Serena ja Markuskin katsoivat Mariaa odottavasti, ehkä vähän huolestuneinakin.
”Ei minulla hätää ole”, Maria vastasi nopeasti. Ryppy Jonnan kulmien välissä ei silottunut.
”Emilia taisi nukahtaa”, Iiro hymähti yritettyään saada vastausta johonkin kysymykseen olkaansa vasten koko ajan raskaammin nojaavalta Emilialta.
”Menisin, mutta Miro on kadonnut johonkin”, Maria vastasi pahoitellen entistä hiljaisemmalla äänellä, ettei herättäisi Emiliaa. Kaikki vilkuilivat ympärilleen kuin käskystä. Tosiaan, Miro puuttui. Ja Maria oli ensimmäinen, joka huomasi myös Iinan olevan kadoksissa. Tai ainakin Maria ensimmäisenä kiirehti peittelemään huomiotaan.
”Kai Miro kohta jostakin ilmestyy. Jos odotetaan vielä vähän aikaa. Mitä Serena sanoitkaan kuulleesi radiosta? Kuinka kauan tämä pakkasrintama pysyy täällä?” Kysymystä oltiin pyöritelty jo moneen otteeseen, mutta taas vain jokainen löysi jotain uutta sanottavaa ja Miro unohtui. Tosin Maria vaihtoi ainakin Aleksin kanssa huvittuneen tietäväisen katseen.
Miro pääsi juttelemaan Iinan kanssa vapaammin kun kaikki muut kokoontuivat alakertaan. Kokeilemaan kepillä jäätä. Mutta kiertely ja kaartelu oli turhaa, ei kumpikaan tainnut tosissaan välittää mistään kohteliaasta esittäytymisestä ja tutustumisesta.
”Ymmärrän kyllä, jos vastaat kieltävästi eikä se haittaa. Mutta mitä sanot, muutama hauska kahdenkeskinen hetki niin pitkään kuin tätä jatkuu, ilman mitään ylimääräisiä lupauksia ja sitoutumista?” Miro kysyi harjoitellulla tavalla matalalla äänellä kuiskaten.
”Ymmärrän kyllä, jos vastaat kieltävästi eikä se haittaa. Mutta mitä sanot, muutama hauska kahdenkeskinen hetki niin pitkään kuin tätä jatkuu, ilman mitään ylimääräisiä lupauksia ja sitoutumista?” Miro kysyi harjoitellulla tavalla matalalla äänellä kuiskaten.
Miro tiesi vastauksen myöntäväksi jo tavasta, jolla Iina veti hänet lähemmäs itseään ennen sanoja: ”Mitään muuta en halua juuri nyt yhtä paljon.” Tuttu tapaus, nainen halusi huuhtoa muistot mielestään kuin pahan maun suusta mahdollisimman nopeasti. Ettei enää miettisi koko ajan, että viimeksi halasin häntä, viimeksi olen suudellut hänen kanssaan.
Kuitenkin Iina ynähti yllättyneenä, kun Miro kaappasi naisen nälkäiseen suudelmaan. ”Anteeksi, viime kerrasta on vain nolostuttavan kauan”, Miro selitti rauhoittuvien suukkojen välissä. Mutta ei tarvinnut selitellä mitään ellei halunnut. Se tällaisessa elämäntavassa oli parasta. Ei tarvinnut kummankaan sitoutua tai panostaa enemmän kuin jaksoi tai halusi.
”Vaikea uskoa, että viime kerrasta nyt niin kauan olisi…” Iina mumisi vastaukseksi. Tai sitten Miro vain muisti hyvin taitonsa.
”Hyvä ihme täällä on kylmä!” Iina naurahti ääni kylmästä täristen. Miro kiirehti hyssyttelemään naista parilla kiireisellä suukolla, kaikki muut olivat alakerrassa ja oli ihan hiljaista. Mutta Iina hymyili yhä. Mitään näin hullua, ajattelematonta tai hauskaa nainen ei ollut päässyt tekemään vähään aikaan ja nautti siitä täysin sieluin.
”Ollaan sitten nopeita”, Miro vastasi.
”Ja ennen kaikkea…” Iina aloitti vetäen Miron lähemmäs, ”sun on parempi nyt pysyä siinä ja pitää mut lämpimänä.” Miro totteli mielihyvin.
Ei siis ehtinyt kulua huolestuttavan kauan, kun sattumalta sekä Miro että Iina ilmestyivät yläkerrasta. Vaatteet aavistuksen huolittelemattomina ja hiukset pörrössä ja taisi Iinalta toinen korvakorukin puuttua, mutta mitään muuta erikoista kaksikosta ei huomannut. Siinä vaiheessa muut olivat kuitenkin ehtineet jo hajaantua.
”Kun ei ole yhtään yksityisyyttä…” sillä aikaa hereille havahtumaan ehtinyt Emilia murisi keittiössä itsekseen. Emilia katseli ympärilleen nenäänsä nyrpistäen. Tavaraakin kaikkialla ja epämääräisissä paikoissa.
”Mitä ihmettä sä teet, Signe? Sunhan pitäisi levätä, ei…” Aleksi viittoi käsillään Signeä ja sitä mitä tämä nyt tekikin.
”Siivota vai? Kyllä nyt vähän voi auttaa, kun meidät kerran on auliisti otettu vastaan”, Signe totesi illan aikana käheytyneellä äänellä. ”Enkä mä sitä keuhkokuumetta saa vaikka mulla onkin nyt tällainen seksikäs matala bassoääni”, Signe vastasi vielä Aleksin äänettömiin ajatuksiin huvittuneena virnistäen, mutta nousi kuitenkin samalla ylös.
Aleksi halasi häntä yllättäen saman tien. ”No niin no niin mennään vaan jos sä haluat”, Signe lupasi vähän hämillään. Aleksi oikeasti oli huolestunut. Mutta kyllä mies lämmittikin aina ihmeellisesti vaikka kuinka kylmä oli.
”Älkää musta välittäkö haen vain iltalukemista”, Miro hymähti. Sekä Aleksi että Signe säikähtivät ja nauroivat hetken säpsähdykselleen. Tai siis Signe lähinnä kähisi. ”Mistä lähtien sä olet lukenut?” Aleksi kysyi tietäväisesti Mirolta, joka oli kuitenkin ehtinyt jo mennä. Oli kai nähnyt mitä oli halunnutkin.
Siinä vaiheessa alettiin jo tosissaan miettiä, missä kukin nukkuu, kun porukkaa alkoi nukahtelemaan pystyyn.
”Teillähän on pari patjaa, mutta joidenkin täytyy jakaa silti sänkyjä jo senkin takia, että on niin vilpoista ja kaverin kanssa on lämpimämpi. Mitä olette miettineet?” Jonna uteli talon vanhimmilta. Hänkin oli oikeasti tullut vasta sinä päivänä. ”Jopa minua paleltaa”, Jonna lisäsi tarkistettuaan ensin, ettei vääriä ihmisiä ollut paikalla.
”Emme oikein mitään. En halunnut olla taas tylsä rajojen asettaja joten minun puolestani vaikka Aleksi ja Iiro saavat nukkua yhdessä jos haluavat.” Aiemmin horrostanut Eetu havahtui kummastuneena. Mitä hän oli oikein kuullut? Mutta Serena jatkoi tätä huomaamatta: ”Kunhan vain nyt isoin huone varataan Marialle ja kai Miro haluaa olla siskonsa kanssa.” Jonna nyökkäsi myöntävästi. Oikea oletus.
Yhdessä suunniteltiin vielä vähän, miten tulevista päivistä selvittäisiin. Kun olivat vain vanhimmat ja eniten elämää nähneet paikalla. Ja Serenalla oli pari ilmoitusasiaakin.
”Olisi ollut hyvä jos olisin ehtinyt vielä Eliaksen kanssa keskustella tästä, mutta uskon hänen olevan samaa mieltä”, Serena aloitti ja sai muiden jakamattoman huomion. ”Törmäsin Mariaan yläkerrassa.”
Maria oli juuri ehtinyt vaihtamaan yöpaidan päälleen ja luuli olevansa yksin. ”Niin virkosit sinäkin heti kun päästiin jääkaapista”, nainen puheli vatsalleen ja piti kättään yhdessä kohdassa. Ilmeisesti vauva liikkui.
”Hyvä kuulla”, Serena sanoi hiljaa, mutta onnistui silti säikäyttämään Marian. ”Turha nolostella. Mutta laita nyt vielä jotain lämpimämpää päälle. Tule sitten takaisin, minulla on asiaa.”
Serena antoi perintökorun hämmentyneelle Marialle. ”Kun nuo pojat eivät oikein näytä saavan mitään pysyvää aikaan. Tämä tuntuu oikealta”, Serena selitti. Maria otti nöyränä ja otettuna korun vastaan.
Jonnalle Serena kuitenkin paljasti vielä yhden syyn korun omistajan vaihdokselle. Hän harkitsi Markuksen kanssa jonnekin etelään muuttamista. Kun ei ollut nuoria paikalla huolestumassa Markus saattoi suoraan myöntää, että ei varmaankaan selviäisi enää toisesta sellaisesta talvesta. Kuivaa ja kylmää ilmaa oli hirmu vaikea hengittää.
Vanhempi sukupolvi vain jutteli rauhallisesti aiheesta, lapset olisivat turhaan hätääntyneet. Aika aikansa kutakin.
Vanhempi sukupolvi vain jutteli rauhallisesti aiheesta, lapset olisivat turhaan hätääntyneet. Aika aikansa kutakin.
Kun Jonnakin painui vihdoin yöpuulle, Maria katseli ja käänteli vieläkin korua. ”Aikaa huimaa ajatella, että aika on kulunut niin nopeasti. Kun totuin siihen, että koru on aina vanhemmalla ja viisaammalla Seralla, jollakin aikuisella. Ja nyt minäkin olen muka aikuinen. Ihan outoa”, Maria puhui ajatuksiaan ääneen, kun Jonna seisahtui tyttärensä vierelle.
”Se on ihan normaalia, kyllä sinä siihen totut”, Jonna lupasi.
Mutta Maria huokaisi lyhyesti ja käänsi katseensa. ”Mietin vain, onko minusta siihen kaikkeen… Osaanko olla hyvä äiti ja kaikkea. Entä jos tämä oli vain hätäinen päätös ja iso virhe”, Maria epäröi.
”Höpsis”, Jonna korjasi oitis, ”sinua parempaa äitiä tämä pikkuinen ei voi saada, usko pois. Etkä ole yksin, sinun ei tarvitsekaan osata ja jaksaa kaikkea heti itseksesi”, Jonna lupasi rohkaisevasti. Maria nyökkäsi pienesti. ”Kiitos. Mutta nyt menen nukkumaan ja riisun ylimääräiset vaatekerrokset. Näytän isolta harmaalta valaalta.” Maria naurahti omille sanoilleen.
Pian kaikkialla muualla talossa oli hiljaista ja pimeää, yhtä huonetta lukuun ottamatta.
”Miro laitetaan valot pois kohta. Ei saanut tuhlata niinhän?”
”Hetki vain. Ei me olla ehditty yhtään juttelemaan.”
”Miksiköhän…” Miro punehtui aavistuksen Marian tietäväisen ja huvittuneen katseen alla. Aina se näki suoraan läpi.
Miro rykäisi lyhyesti. ”Niin siis, miten sä olet jaksanut? Te molemmat?” mies kiirehti kysymään.
Miro rykäisi lyhyesti. ”Niin siis, miten sä olet jaksanut? Te molemmat?” mies kiirehti kysymään.
Maria hymyili hurmaavasti täysin tyytyväisenä oloonsa. ”Loistavasti. Täällä saa hyvää ruokaa ilman, että tarvitse itse rehkiä ja ennen kaikkea ei palele. Melkein on kuuma kun pitää tätä mahaa raahata”, Maria liversi.
Miro hymähti tyytyväisenä vastaukseen. ”No hyvä. Ajattelin, että ennemmin sinua pelottaisi lähteä kotoa”, Miro paljasti vakavana.
”Ei tietenkään, hölmö. Minulla on sinut ja täällä oli vielä lisäksi paljon muita. En olisi missään muualla maailmassa mieluummin nyt kuin täällä”, Maria vakuutti.
”Entä jos tämä sää jatkuu eikä tilannetta saada korjatuksi? Entä jos joudut synnyttämään täällä?” Miro kysyi varovasti.
Nyt Mariakin vakavoitui ja katseli hetken viereistä tyynyä, halusi aikaa miettiä. ”Tietenkin sairaala on toiminnassa tavalla tai toisella ja uskon, että täällä on nyt niin paljon väkeä, että tarpeen vaatiessa minut saadaan vaikka kannettua sinne. Ei minulla… meillä ole mitään hätää. Kuten jo sanoin, tämä on kaikkein paras ja turvallisin paikka tällä hetkellä.
Lähinnä harmittaa, etten saa palata lapsen kanssa kotiin. Siellä oli kaikki valmiina”, Maria mietti. Miron huulilla karehti lohduttava hymy. Mies siirsi kätensä hetkeksi vatsalta Marian olkapäälle ja puristi rohkaisevasti. ”Kyllä me kotiinkin päästään vielä. Talvi ei ole ikuinen, kyllä se talo siellä odottaa.”
Lähinnä harmittaa, etten saa palata lapsen kanssa kotiin. Siellä oli kaikki valmiina”, Maria mietti. Miron huulilla karehti lohduttava hymy. Mies siirsi kätensä hetkeksi vatsalta Marian olkapäälle ja puristi rohkaisevasti. ”Kyllä me kotiinkin päästään vielä. Talvi ei ole ikuinen, kyllä se talo siellä odottaa.”
Maria kääntyi vaivalloisesti selälleen, Miro vastusti halua auttaa työntämällä. Se olisi ollut noloa molemmin puolin ja kyllä Maria selvisi ajan kanssa itsekin. Sitten Maria henkäisi syyn muutokselle: ”Laita käsi nyt takaisin, tossa se potkii. Pikku villikko taisi olla samaa mieltä.”
Miro totteli hymyillen. Siellä se tosiaan potki, elävänä ja virkeänä. Ei tarvinnut olla yhtään huolissaan. Miro nosti välillä kätensä pois ja Mariakin kurotti katsomaan. Molemmat naurahtivat, kun yöpaidankin läpi kohoumat näkyivät selvästi.
”Taitaa olla jo aika ahdasta siellä, sehän tulee kohta läpi”, Miro hymähti. Maria tuuppasi Miroa käsivarteen. Ei nyt sentään. Miro laskikin sovittelevasti vain kätensä takaisin Marian vatsalle.
”Taitaa olla jo aika ahdasta siellä, sehän tulee kohta läpi”, Miro hymähti. Maria tuuppasi Miroa käsivarteen. Ei nyt sentään. Miro laskikin sovittelevasti vain kätensä takaisin Marian vatsalle.
”Me ollaan niin postikorttiperhe nyt ettei mitään rajaa”, Maria myhäili huvittuneena ja haukotteli perään.
”Kyllä meidän pitää mennä nukkumaan nyt”, Miro ilmoitti. Maria nyökkäsi uneliaana. ”Joo. Pelkästään jo senkin takia, että selällään tuntuu kuin mä tukehtuisin oman vatsan painon alle… Et voi uskoakaan kuinka paljon se painaa. Mä en ole viitsinyt käydä puntarilla enää vähään aikaan.”
---
Nopeasti iso joukko tottui talon rutiineihin. Ei sitä muuten olisi pystytty elämään niin monen kanssa. Aamuisinkin kaikki heräsivät suunnilleen samaan aikaan ja yläkerta oli koomisen ruuhkainen.
”No niin nähtävästi täällä on mennyt taas sähköt kokonaan. Pitää ikävä kyllä syödä edellinen illallinen aamupalaksi, se pilaantuu helpoiten. Ei voi uloskaan laittaa, kun se vain jäätyisi läpikotaisin”, Serena ilmoitti inventoidessaan jääkaappia aikeinaan etsiä aamupalaa kaikille. ”Yrittäkää tällä kertaa mennä jonoon, kun on vain yksi lautanen. Vanhukset ja raskaana olevat ensin kuin pakolaisleirillä konsanaan…” Serena mutisi vielä lisäksi, mutta syömisjärjestys oli kaikille selvä ilmankin.
”Eikö ole aika hauskaa, kun talo on koko ajan täynnä elämää?” Maria huomautti Mirolle. Mutta Miro katseli vain jotenkin epäröiden keittiössä silläkin hetkellä vellovaa ja meluavaa joukkoa. Kaikilla oli jotain omaa meneillään.
”No… Ehkä vähempikin riittäisi”, Miro lopulta totesi hienotunteisesti. Hän alkoi jo kyllästyä pakolaisleirielämään.
”Ja muuten, jos et nosta lautastasi ruoat päätyvät pian terävähampaiseen suuhun.”
Maria ei ollut aivan tarpeeksi nopea ja kohta Miro rämähti nauruun saadessaan seurata Marian ja kissan epämääräistä tappelua ruoasta. Serena pudisti hymyillen päätään, kun kohta koko muukin keittiö seurasi esitystä. Jotain vaihtelua arkeen.
Silloin pakkanen oli alkanut jo hellittää uusien lumisateiden saapuessa. Seuraavan kerran arkeen tuli muutosta, kun Maria keskeytti illallisen tehokkaasti ilmoittamalla, että lapsivesi meni.
Lopulta pakkanen hellitti niin nopeasti, että oltuaan sen tavallisen muutaman päivän sairaalassa Maria pääsi kuin pääsikin lapsensa kanssa suoraan kotiin.
******
******
Sen onnellisempi Maria ei olisi voinut oikein olla. Saattoi johtua hormoneistakin, mutta pelkästään katsellessa vauvaa meinasivat onnen kyyneleet kimaltaa silmissä. Lapsi oli niin pieni, mutta niin täydellinen. Tumma iho oli perintöä kauempaa suvusta, poika oli selvä Jalava. Mutta tutut ruskeat silmät. Nytkin poika tuhisi tyytyväisenä ja kertakaikkisen hurmaavan äitinsä käsivarsilla, kaikki oli hyvin kun oli taas vatsa täynnä ja lämmin. Pienet jalat ja kädet aina vähän koukussa, pikku pallero, joka kuitenkin katseli ympärilleen tarkkaavaisesti, aina vain kun silmät jaksoivat pysyvä vähän pidempään auki.
”Teit äidistäsi maailman onnellisimman ihmisen, Niklas.”
Mirolla oli asiaa Marialle, mutta mies odotti kärsivällisesti, kun Maria leperrellen laittoi Niklaksen sänkyyn. Olihan Miro jaksanut odottaa jo niinkin pitkään, että Maria oli ehtinyt kunnolla kotiutua uuden perheenjäsenen kanssa parissa päivässä.
”Maria odota hetki mulla on kysyttävää…” Mutta Maria hyssytteli vielä. Kunhan ehdittäisiin ensin pois lastenhuoneesta, sitä se tarkoitti. Maria taisi arvata mitä Miro aikoi kysyä.
”Oletko pitänyt millään lailla yhteyttä Nikoon?” Miro kysyi sitten saman tien ennen kuin jänistäisi. Nikosta ei ollut puhuttu lainkaan sitten miehen vierailun ja Miro ei ollut oikein varma, miten Maria suhtautuisi uteluihin. Mutta Maria vain kohautti olkiaan.
”Lähetin viestin, että kiitos terveestä poikavauvasta. Niko lähetti vastaukseksi vain ole hyvä. Niin ne viestit menevät sanasta sanaan. Eikä muuta tarvita ainakaan mun mielestä, eihän?” Silloin Maria heitti hymyn olkansa yli, johon Miro vastasi. Ei Maria suinkaan suuttunut, mutta asia oli selvästi sillä käsitelty.
”Ja nyt mä alan taas kaivamaan esille vanhoja vaatteita, etten kulje näissä norsuille mitoitetuissa enää vaikka ne mukavampia ovatkin…”
Kun joitakin päiviä oli kulunut, ei kumpikaan enää osannut kuvitella minkälaista se elämä olikaan vain kahdestaan ilman Niklasta. Miten päivät täyttyivät silloin ennen, kun nyt vauva oli koko ajan kaiken keskipiste? Tosin hyvällä tavalla.
”No niin vaikka Niklas onkin tavallista hymyileväisempi nyt niin lopeta lepertely sun pitäisi oikeasti pidellä poikaa hetki”, Maria pyysi lempeästi kun Miro näytti pääsevän siskonpoikansa kanssa vasta vauhtiin.
”Aa juu tuota ootas…” Miro takelteli, mutta sitten Maria jo ojensi poikaa miehen syliin. ”Mutta apua miten tätä pidellään kun se vaan kiemurtelee…”
Maria naurahti Miron hädälle. ”Älä viitsi olet sinä ennenkin Niklasta pidellyt. Kyllä poika itse pitää ääntä jos asento on epämukava. Noin juuri hyvin se menee.”
Sitten selvisi miksi Marian piti saada kädet hetkeksi vapaaksi. Maria piti yhteyttä yhä Iinan kanssa, naisista oli tullut ihan hyvät ystävykset kun oli ainakin yksi yhteinen aihe. Iinakin kun päätti ensimasennuksen jälkeen pitää lapsen. Lisäksi Mirosta tuntui, että kaupungilla Niklaksen kanssa liikkuessaan lyhyillä kävelyillä Maria oli tutustunut muihinkin tuoreisiin äiteihin. Liikuntareitit kun tapasivat olla yhteisiä.
Ihan hyvä vain, Maria pääsi takaisin kiinni elämään monellakin tavalla. Mironkin täytyi myöntää, että Niklas todella oli parasta mitä Marialle olisi voinut tapahtua. Nytkin sisarukset siistivät taloa aivan yhtä tehokkaasti pojan päiväunien aikaan. Vihdoin Mirosta tuntui, ettei Mariaa tarvitsisi tukea enää ollenkaan, nainen seisoi taas omilla jaloillaan. He olivat taas tasavertaisia.
---
”Eikö meidän pitäisi mennä nukkumaan? Mulla ainakin on töitä huomenna aikaisin”, Miro huomautti haukotellen. ”Ei vain tätä vintiötä väsytä”, Maria tyrmäsi ehdotuksen leikkiessään poikansa kanssa. Niklaksella todella näytti olevan energiaa etenkin iltaisin ja öisin. Unirytmi meinasi olla vähän niin ja näin.
Maria jaksoi sitkeästi leikkiä pojan kanssa, vaikka Miro kuuli väsymyksen naisen äänestä. Tosin väsyttävämpää olisi ollut kuunnella pojan tylsistynyttä kitinää, pelkät lelut kun eivät tuntuneet antavan läheskään aina tarpeeksi aktiviteettia.
”Mene vaihtamaan yöpaita, mä yritän nukuttaa pojan sillä aikaa. Voidaan sitten odottaa vielä hetki, jos siitä ei tule mitään”, Miro lupasi.
”Mene vaihtamaan yöpaita, mä yritän nukuttaa pojan sillä aikaa. Voidaan sitten odottaa vielä hetki, jos siitä ei tule mitään”, Miro lupasi.
Maria oli kotona pojan kanssa kun Miro hankki rahaa taloon. Maria rakasti poikaa yli kaiken, mutta kyllä yksin oleminen uuvutti. ”Sentään äiti on tulossa huomenna käymään, niinhän?” Miro varmisti kuin vastauksena ajatuksilleen. Maria ei näyttänyt ihmettelevän kummallista yhtäkkistä kysymystä, hymähti vain myöntävästi vaimeasti.
”Ei tästä tule taas mitään”, Miro hymähti kuullessaan äännähdyksiä lastenhuoneesta. Maria oli käynyt jo nukkumaan ja nukkui Miroa sikeämmin. Miro ehti siis tarpeeksi nopeasti pojan luokse ennen kuin huuto olisi herättänyt koko naapuruston, saisi Maria nukkua. ”Jos kokeillaan jotain muuta. Maria ei varmaan tykkää, mutta se auttaa ainakin minua…”
Useimmat sanovat, että juuri ennen nukkumaan menemistä syöminen vaikeuttaa nukahtamista. Mutta Mirolla se oli toisin päin. Mieluummin nukkumaan vatsa täynnä kuin tyhjänä. Miro itse oli tällä kertaa niin väsynyt, että sortui kokeilemaan samaa keinoa vauvan kanssa. Ainakin poika söi halukkaasti.
”Nyt ymmärrän miten jotkut työkaverit voi oikeasti olla niin zombi kunnossa… Pieni lapsi selittää kaiken”, Miro mietti haukotellen ja katseli puoliunessa vauvaa käsivarsillaan. Iho melkein samaa sävyä ja samanlaiset ruskeat silmät. ”Jos me muutettaisiin jonnekin missä meitä ei tunneta voisi ihan hyvin väittää, että mä olen sun isä…” Miro pyöritteli hetken ajatusta uniusvaisessa mielessään. ”Kunpa… kunpa olisinkin.” Miro päätyi vastaukseen. ”Vaikka ei se muuttaisi ollenkaan sitä, kuinka tärkeä sinä olet minulle jo nyt”, Miro mumisi hymyillen puoliääneen lapselle, jonka silmät alkoivat vihdoin painua kiinni.
Sentään yläkerran isompi sänky oli säilytetty. Miro sai silloin tällöin ilman kysymyksiä nukkua Marian vieressä. Kuten nyt, kun Miro epäili olevansa niin unessa, että olisi vain pyörinyt ahtaat portaat alas jalkoihinsa sotkeutuen kuperkeikkaa jos olisi yrittänyt etsiytyä omaan sänkyyn.
*****
Jonna oli usein arjessa mukana ja sai nauttia isoäitinä olosta. Siitä, että useimmiten lapsi annettiin hänelle tyytyväisenä, mutta kuitenkin sai olla apuna kun tarvittiin. Nytkin Maria ja Miro juttelivat – tai melkeinpä kinastelivat – jostain arkeen liittyvästä. Jonna piteli tavallisesti sylissä usein levotonta ja kiemurtelevaa Niklasta, jotta aikuiset saivat rauhassa setviä asiansa.
Tosin nyt Niklas taisi olla väsynyt, kun tuhisi vain tyytyväisenä isoäidin olkapäätä vasten hypistellen silloin tällöin paidan kangasta pienten pehmeiden sormiensa välissä. Heti kun oli todennut pitelijänsä tutuksi ja näki, että äiti ei olisi menossa minnekään vähään aikaan. Eivätkä Miron ja Marian äänet kohonneet liian pelottavan kiivaiksi.
”Ja sitten vielä yksi asia. Oletan ilman muuta, että jos minä laitan ruoan niin sinä keräät sen pois etenkin kun syöt viimeisenä niiden uusien vuorojesi takia”, Maria kuului vaativan sormeaan heristäen kuin käskyttäen tottelematonta pikku lasta. ”Menee muuten hukkaan tai saadaan kaikki ruokamyrkytys.”
Miro pyöräytteli silmiään. ”Okei, mä yritän muistaa jatkossa.” Ja siinä näytti olevan sopiva väli.
”Hei kuulkaas, Niklas taitaa olla valmis päiväunille”, Jonna sanoi lempeällä äänellä, vaikka olisi voinut hyvin pidellä vielä pidempäänkin lämmintä nyyttiä käsivarsillaan.
”Hyvä, että poika nukahti ajoissa. Ehditään sitten virkeinä neuvolaan”, Maria ilahtui. Nainen puhui monikossa. Mariakin tapasi ottaa päiväunia, kun Niklas valvotti yhä öisin.
---
Miro sai viettää iltaa yksin kotona. Se oli hyvää aikaa muun muassa rynnätä satunnaisesti kadulle hädässä olevien neitojen apuun ilman mulkaisuja Marian suunnalta. Tosin tämä neito pärjäsi suden kanssa aivan hyvin itsekin, Miro kävi vain hätistelemässä sen vielä tiehensä. Siitä sai hyvä aloitusaiheen.
Susi palasi tuhoamaan istutuksia myöhemmin, mutta sitä Miro ei enää huomannut. Riittäisi Marialla sanomista. Hän vain hyvästeli naisen, kun aika oli mennyt yhdessä hujauksessa ja ilta pimennyt. Miro painui sisälle Mirvan numero takataskussa nenäliinalle huulipunalla kirjoitettuna. Yksi lisää kokoelmaan.
Miro sai kuitenkin yllätyksekseen halin joltakin toiseltakin, kun Aleksi tuli melkein samalla ovenavauksella sisään. Tosin nyt ei vaihdettu ujoja poskisuukkoja tai puhelinnumeroita.
”Mikä ihme sinut tänne lennätti ja näin myöhään? En edes tiennyt, että olet maisemissa”, Miro ihmetteli, kunhan pääsi vapaaksi. Aleksi oli pidellyt häntä tavallista pidempään. Miron huolta ja ihmetystä lisäsi Aleksin epätavanomaisen vakava ilme.
”No…” Aleksi aloitti epävarmasti ja kiusaantuneena hymyillen. Vaikutti siltä, että ainakaan mistään vakavasta ei ollut kyse. Miro huomasi hengittävänsä vapaammin, vaikka ei ollut oikeastaan huomannut jännittyneensä.
”Sinähän… Muistat Signen?” Miro ei voinut estää omahyväistä hymyä karkaamasta kasvoilleen. ”Tietenkin, pösilö.” Miro sai osakseen nolostuneen naurahduksen. ”Vaikka sillä vaihtuu hiustenväri niin tiuhaan, että aina saa vähän miettiä”, Miro kiirehtikin myöntämään. Sitten hän arvasi täsmälleen, mitä Aleksi sanoisi seuraavaksi.
Olihan se kaikkien yhdessä tiiviisti viettämä aika enteillyt, että ainakin joidenkin välillä tapahtuisi jotain. Miro muisteli vielä Iinaa lämmöllä. Veljekset olivat kiusoitelleet toisiaan milloin missäkin. Tosin se oli tiedossa, että Tiina taas vain jätti Eetun, kun ei tarvinnut tätä enää. Mutta kai nyt Aleksi ja Signe...
Olihan se kaikkien yhdessä tiiviisti viettämä aika enteillyt, että ainakin joidenkin välillä tapahtuisi jotain. Miro muisteli vielä Iinaa lämmöllä. Veljekset olivat kiusoitelleet toisiaan milloin missäkin. Tosin se oli tiedossa, että Tiina taas vain jätti Eetun, kun ei tarvinnut tätä enää. Mutta kai nyt Aleksi ja Signe...
”Kun me… No, kai me sitten ollaan yhdessä virallisemmin. Kun vähän juteltiin sen pakkasrintaman aikaan ja sen jälkeenkin.” Miro tuuppasi Aleksia leikkisästi. ”No vihdoin.” Sehän oli hyvä uutinen! Miksi sitten…
Aleksi vakavoitui taas. ”Mutta siihen liittyy muutakin…” mies aloitti hiljaisemmalla äänellä. ”Signehän muutti tänne ulkomailta. Ja… Nyt se haluaisi palata takaisin kotiin.” Ikävä painava tunne laskeutui Miron vatsanpohjalle. Kuvottava humahdus, aavistus, jonka Miro kuitenkin vielä ohitti. Eihän Aleksi ollut vielä sanonut mitään.
”No tuota… Ootko pyytänyt sitä jäämään? Vai jääkö tää sittenkin tähän…?” Miro uteli varovasti.
”Ei vaan… Sen takia mä oon täällä. Etten jahkaisi loputtomiin. Mä tulin sanomaan hyvästit kaikille, mä lähden Signen mukaan”, Aleksi sanoi niin hiljaa, että sitä ei melkein kuullut, huulet hädin tuskin liikkuivat. Aleksi ei katsonut Miroa sen sanoessaan. Mirolta meni hetki älytä sanojen viesti.
”Ei, etkä!” Miro huudahti kauhistuneena. Jos hän olisi pystynyt ajattelemaan tavallisesti, tai ajattelemaan ollenkaan, hän olisi nauranut omalle reaktiolleen. Mutta nyt Miro pystyi vain katselemaan silmät kauhusta levinneinä ja henki salpaantuneena Aleksia. Miehen suuta, jos sieltä tulisikin sanat jotka voisivat kumota edellisen.
”Miro rauhoitu nyt…” Aleksi pyysi hermostuneena, mutta Miro otti oikein askeleen kauemmas Aleksista. Kuin mies olisi uhannut häntä jotenkin. Aleksi veti uudestaan henkeä.
”Ensinnäkin tulin näin lyhyellä varoitusajalla, juna siis lähtee kohta, että tämä olisi kaikille mahdollisimman helppoa. Olen päätökseni tehnyt ja mietin kyllä tarpeeksi pitkään. Kun täällä on tähänkin asti pärjätty ihan hyvin ilman minua. Te olette pärjänneet hyvin Marian ja Niklaksen kanssa. Ajattelin, että tämä olisi ihan hyvä väli lähteä. Tietenkin mä tulisin vielä käymään täällä, mutta aika lailla harvemmin. En mä teitä lopullisesti jätä, tietenkään”, Aleksi yritti selittää pirteästi, mutta Miron ilme ei muuttunut ollenkaan. Itse asiassa näytti siltä, että Miro ei edes kuunnellut. Mitä Miro näki tai ajatteli? …Mitä Aleksi oli oikein sitten olettanut. Eihän hänen sanoistaan äskenkään saanut paljon mitään selvää.
Aleksi selvitti kurkkuaan. ”Tuota…”, mies aloitti ensin karhealla äänellä, ”hyvä on, tämä ei ollut siis ihan paras ratkaisu. Anteeksi, olisi pitänyt kuitenkin tulla aiemmin. Mutta sitten olisin saattanut empiä…” Aleksi jätti sanat ilmaan ja huokaisi syvään.
”Miro kiltti sano jotain. Anteeksi”, Aleksi pyysi uudestaan nyt jo tosissaan huolissaan ja vilkaisi Miroa sivusilmällä kuin peläten, että katse voisi toisen särkeä.
Miro veti väräjävästi henkeä ja oltuaan ensin kuin jännittynyt jousi painui nyt kasaan kuin puhkaistu jalkapallo. Miro ei enää katsonut Aleksia.
”Miro, hei? Anteeksi.”
”Ei sun tarvitse enää pyytää, sä et ole tehnyt mitään väärää”, Miro mumisi epäselvästi lattialle. Aleksi räpytti pari kertaa hämillään silmiään. Voi jos vain voisi lukea toisen ajatukset. Aleksi ei saanut mitään selvää Mirosta.
Vielä hetki sitten Miron sydän oli hakannut kuin viimeisiä lyöntejään niin, että korvissakin kaikui. Ahdisti. Kuin sitä olisi puristettu rinnassa pieneksi möykyksi. Mutta nyt ei tuntunut enää yhtään miltään yhtään missään. ”Sä… Sä saat tietenkin tehdä mitä haluat. Ei sua kukaan voi estää. Mä olen onnellinen sun ja Signen puolesta”, Miro jatkoi. Oli kuin joku olisi puhunut hänen suullaan, sanat kuulostivat vierailta. Suu muotoutui niiden ympärille jähmeästi ja hitaasti.
”Kiitos, Miro, että ymmärrät”, Aleksi kuului sanovan helpottuneena. Oliko Miro muka kuulostanut vakuuttavalta? ”Sä vaan säikäytit mut aika lailla. Onko kaikki nyt siis hyvin, Miro?” Aleksi kysyi ja naurahti hermostuneesti perään. Miro tunsi viiveellä lämpimän ja vahvan otteen hartioillaan. Miro kohotti hitaasti ja kankeasti päänsä, kohtasi melkein Aleksin katseen. Huolesta painuneet kulmat, suu pienessä epävarmassa hymyssä. Miro katsoi Aleksin kasvoja ikuisuudelta tuntuvan ajan, kuin yrittäisi painaa piirteet mieleensä niin, ettei unohtaisi niitä. Kuin se olisi viimeinen mahdollisuus. Oli Miro sitten sanonut mitä tahansa, hän ei halunnut niin olevan. Hän ei haluaisi päästää irti Aleksista. Mutta oli pakko.
”Okei, sä lähdet. Hyvä on. Sille mä en voi mitään. Ehkä mun pitäisi todella yrittää elää omaa elämääni eikä koko ajan vaivata sua”, Miro puuskahti ja loittoni vähän Aleksista. Rinnasta riipaisi, kuin jotain olisi revitty irti. Nyt Miro oli se joka jätti Aleksin.
Aleksi ei huomannut mitään. Hän oli vain väittämässä että ei se niin ollut, että Miro ei ollut vaivannut häntä mitenkään. Mutta se oli kuitenkin totta, joten Aleksi pysyi hiljaa. Miro oli oikeassa.
”Oisit voinut edes sen verran ilmoittaa etukäteen, että olisit nähnyt vielä Marian ja Niklaksenkin”, Miro kuitenkin mutisi taas surkeana. Kuin jos Aleksi ei kerran hänen vuokseen jäisi niin entä sitten Maria ja poika?
Aleksi yllättäen vain astahti kauemmas Mirosta, irrotti otteensa. ”Tota… mun pitää nyt mennä, oikeasti.” Jatkoi saman tien kohti ulko-ovea. Lopulta Miro piteli häntä enää toisesta kädestä. Miro ei ollut edes huomannut, että kurotti kuitenkin kohti Aleksia. Hän oli yrittänyt huijata itseään ja epäonnistunut. ”Ja mä näin jo Marian ja pojan, tää oli sen naisen idea”, Aleksi syytti nopeasti.
Kun Aleksi kääntyi niin, että katsekontakti rikkoutui, Miro viimein irrotti otteensa. ”H-hyvää matkaa”, Miro takelteli vieraan korkealla ja pirteällä äänellä. Marian idea? Mikä oli? Aivot eivät pystyneet ottamaan kaikkea enää vastaan, Miro vain tuijotti Aleksin selkää poissaolevana ja katse harhaillen. Aleksi hidasti kulkuaan, näytti empivän hetken ja melkein pysähtyi, mutta jatkoi kuitenkin. ”Kiitos, mä voin soittaa periltä.” Sen sanottuaan mies haparoi hetken oven kahvaa, ovi kävi, ja Aleksi oli poissa.
Miro tuijotti ties kuinka pitkään lattiaa eteisessä. Oliko Aleksi tosiaan äsken käynyt hyvästelemässä hänet? Vai oliko se kaikki vain pahaa unta? Miten Mariakin tuntui liittyvän tähän? Ihan epätodellinen olo. Takaraivossa jumputti kummallisesti.
Pitäisi ehkä käydä pitkälleen.
Pitäisi ehkä käydä pitkälleen.
---
Maria laittoi poikaansa yöpuulle iloisesti hyräillen. Neuvolakäynti oli mennyt hyvin. Kaikki oli ollut kunnossa ja pirteä ja tarkkaavainen Niklas oli saanut jopa kehuja muiden tavallisesti nyrpeäksi haukkumalta hoitajatädiltä.
”No niin, laitetaanpa vielä yöpaita sinulle. Ja minä taidan vaihtaa vielä omani, miten aina vain tulee vastaan näitä äitiysvaatekauhistuksia…” Maria hoiti illan askareita rauhallisesti, kuitenkin vältellen isoa makuuhuonetta. Ei ollut kiire, mutta jossain vaiheessa sinne olisi mentävä.
”Miro kuule…”
”Mee pois.”
Maria ei mennyt pois, mutta pysähtyi kuitenkin. ”Miro anna mun puhua nyt kun mulla olisi…”
”Et saa. Sä olit siinä juonessa mukana.”
”Miro hei…” Maria naurahti ääneen käännetylle selälle. ”Nyt sä käyttäydyt kyllä ihan lapsellisesti.”
”En mä välitä”, Miro murahti muuten liikkumatta. Miro oli kuin patsas eikä reagoinut mitenkään siihenkään, kun sänky vähän hytkyi Marian laskeutuessa Miron viereen. Ainakaan Miro ei sitä kieltänyt.
”Kuule, Miro, mä myönnän että se oli mun idea, mutta Aleksi…” Maria aloitti sovittelevalla äänensävyllä, mutta lopetti, kun näki Miron värähtävän nimen kuullessaan. ”Miro nyt oikeasti. Me ollaan kaikki aikuisia ihmisiä ja saadaan tehdä kaikkea mitä vain ei laissa kielletä. Aleksi sai kyllä lähteä eikä sen olisi tarvinnut tulla sanomaan mitään milloinkaan niin halutessaan. Eikä se lopullisesti lähde, kyllä me vielä nähdään. Sä käyttäydyt kuin se olisi päättänyt tehdä itsemurhan tai jotain”, Maria jatkoi vähän tiukemmalla äänensävyllä.
Miro ei vastannut, Maria huokaisi ja jatkoi taas rauhallisemmin: ”Tää oli sillekin vaikeata ja se vain yritti tehdä niin kuin parhaaksi näki. Me oltiin yhtä mieltä siitä, että sun olisi parasta kuulla ihan lopuksi, ettet murehdi ja märehdi ja panikoi pitkään etukäteen. Mutta oltiinko me väärässä? Sano suoraan. Miten se meni?”
”No…” Miro aloitti epävarmasti ja karhealla äänellä. Maria päätti härnätä Miroa jatkamaan: ”Jos käyttäydyit yhtä lapsellisesti kuin nyt niin en olisi halunnut olla Aleksi.” Miro murahti taas, mutta kuulosti lähinnä turhautuneelta. Ehkä Marian sanat tuntuivat järkeviltä, mutta Miro ei halunnut vain myöntää sitä.
”Okei, mä yliregoin”, Miro myönsi. ”Mutta Aleksi oli koko ajan niin rauhallinen…”
”Ja? Hyperventiloitko tai jotain?” Maria yritti kysyä jotain suunnilleen järkevää samalla, kun yritti kuvitella tilanteen. Olikohan Aleksi ollut hädissään vai omaksi häpeäkseen huvittunut? Ehkä molempia. Maria ainakin oli.
”Ei se mennyt loppujen lopuksi kovin hyvin etenkin kun mä…”
”Niin?”
”Oo nyt jo hiljaa senkin juonitteleva harakka mä meinasin ensin ja jälkeen pyörtyä järkytyksestä kuin joku nainen ootko tyytyväinen?” Miro puuskahti yhteen menoon. Maria purskahti nauruun, hän ei voinut itselleen mitään. ”Sä mitä? Voi ei, odotas kun pääsen puhumaan Aleksin kanssa…” Hetken oli hiljaista. ”Eihän se ottanut sitä pahalla? Tai siis…” Maria ei oikein tiennyt mitä olisi voinut kysyä.
”Ei”, Miro vastasi epäilemättä. ”Oikeastaan mä en muista paljon siitä lopusta, mutta sen mä muistan. Sekin oli vain jotenkin niin… poissaoleva, että meinasi kävellä päin ovea lähtiessään.” Mirokin kuului jo jopa hymyilevän. Sellainen ei tiedä pitäisikö itkeä vai nauraa tilanne, että mitä oli edes tapahtunut ei sitä vielä edes älynnyt, mutta ainakin nyt hymy voitti.
Maria huokaisi lyhyesti. ”Nouse nyt ylös siitä teinityttö.”
Miro teki työtä käskettyä. Marian huulilla karehti koko ajan leveä hymy, kuin olisi nauru koko ajan lähellä. Nytkin Miro näytti juuri heränneeltä pikkulapselta, tukka pörrössä ja vähän huojui. Maria nojautui lähemmäs ja madalsi äänensä kuiskaukseksi: ”Laitoin Niklaksen juuri nukkumaan, että yritetään olla herättämättä sitä. Mutta musta tuntuu, että voitaisiin vielä valvoa ja katsoa vaikka jos telkkarista tulisi joku leffa.” Miro hymyili toispuoleisesti. Maria yritti saada Miron ajattelemaan heti jotain muuta ja oikeastaan hyvä niin.
”Se… Se olisi ihan okei. Mutta voidaanko unohtaa tää? Mä olin ihan typerä”, Miro pyysi Marialta. Maria katseli hetken Miroa ja tämän anelevaa ilmettä. ”Yhdellä ehdolla. Jos sä lupaat vähän aikuistua. Niklas tarvitsee kunnon miehen mallin.” Miro nyökkäsi niin, että hiukset heilahtivat. Maria hymähti hyväksyvästi samalla kun vetäytyi kauemmas.
”Sitä paitsi, Aleksin kanssa sun pitäisi sopia.” Miro värähti ja puri huultaan. Maria huitaisi kädellään. ”Tällaisia muutoksia vain tulee ja niihin tottuu. Mä luulen, että Aleksikin tuntee sut tarpeeksi hyvin. Ei se pahastunut. Mutta antaa sen nyt olla." Maria piti pienen tauon "Mutta hei, mä vaan oon koko ajan härnännyt ja käskyttänyt sua. Voinko mä tehdä jotain? Sano vain.” Maria lupasi aavistuksen pahoitellen. Miro katseli Mariaa hetken kuin palvelijaa arvioiva ruhtinas.
”Jos nyt voileivän saisi”, Miro ehdotti hidastellen lausuen. Lauseeseen oli selvästi lisätty piilomerkitys ”naisethan kuuluvat keittiöön”.
”Ei nyt sentään!” Maria huudahti ja tuuppasi Miroa. Mies kierähtikin yhtäkkiä sängyn reunalta alas rymähdyksen saattelemana. Mutta kunhan ensi säikähdyksestä selvittiin, molemmat puhkesivat nauruun. Jos Niklas olisi voinut puhua poika olisi huutanut että olkaa hiljaa isot lapset täällä yritetään nukkua.
*****
Yhtäkkiä keväällä Lehtotien taloon alkoi ilmestyä isoja pakattuja matkalaukkuja tiiviiseen tahtiin.
Ensin Emilia oli sen pakkasepisodin jälkeen mennyt muka vain saattamaan Iiron kotiin, mutta jäänyt sille tielleen. Tytön huone ja kaapit olivat nyt tyhjiä, mutta ei kenelläkään ollut siihen sanomista. Tuskin Emiliaa olisi enää takaisin saanut ja tyttö näytti kuitenkin pärjäävän. Ei siihen täysi-ikäisyyteen ollut enää kauan.
Sitten Aleksi oli ilmoittanut lähtevänsä Signen mukaan. Sekin oli odotettavissa. Jäljelle olivat jääneet Eetu, Serena ja Markus.
Ja nyt Serena ja Markus ilmoittivat hankkineensa jonkin pienen asunnon jostain lämpimästä maasta etelästä jonkun kaupungin jostain rannalta. Eetu vaikutti olevan ainoa, joka ei asiasta tiennyt mitään etukäteen. Mutta mitä sanomista hänellä olisi ollutkaan. Emilia ja Aleksi tulivat selvästi toimeen jo omillaan ja oli hänkin jo aikuinen. Talo jäisi hänelle, mutta toki Serena ja Markus vielä auttaisivat sen ylläpidon maksussa, kun talo kerran oli niin iso. Kyllä sille sitten joskus todella tulisi käyttöä… Taisivat toivoa, että joku lapsista hankkisi sen lapsikatraan jo.
Markus ja Serena olivat enemmän innoissaan kuin mistään vähään aikaan. Suunnittelevat miten sisustavat vain kuvissa näkemänsä talon ja kyllä sinne kellariin saisi sellaisen ulkomaalaisen saunan niin olisi puoliksi kotoista ja puoliksi uutta. Lähinnä Sera ja Markus palaisivat enää vain kesäisin Lehtotielle, joten kyllä siitä asuttava talo eikä mökki pitäisi tulla. Ja niin vielä ainakin yksi vierashuone jos lapset joskus tulisivat kylään.
Ja kaikkea muutakin. Ainakin se talo näytti ihan kelvolliselta, mutta... Eetun oli vaikea uskoa, että hänen vanhempansa... Tai siis äiti ja Markus eivät olisi miettineet sitä jo pidempään. Kertoivat vasta nyt. Ei reilua. Mikään ei ollut reilua.
Ja eräänä kauniina päivänä Markus ja Serena hyppäsivät pitkän matkan taksin kyytiin ja lähtivät, noin vain. Niin kuin kaikki ennen heitä.
Eetu jäi seisomaan oviaukkoon vielä pitkäksi aikaa sekavin tuntein. Toisaalta hän oli ehtinyt jo uhkailla, että muuttaisi jonnekin omaan kämppään pois kotoa, mutta nyt hän olikin ihan yksin. Ei hän ihan tätä ollut suunnitellut. Mutta Eetu ei valittanut missään vaiheessa. Hänenhän piti olla myös kypsä ja aikuinen. Emiliakin oli, vaikka oli paljon nuorempi.
Mutta mitä ihmettä Eetun oli tarkoitus tehdä niin isolla talolla?
Ja sillä kissalaumalla, joka sinne vain kaikilta jäi?
”Oikeesti miten hemmetissä mä tähän tilanteeseen päädyin…” Eetu mutisi tyhjälle talolle, jossa kukaan ei vastannut. Yhtäkkiä hänet oli vain sidottu vanhaan kotiin ja hän oli yksin.
********
Sellaista tällä kertaa. Jäi kivan odottavaan tunnelmaan, kohta tapahtuu varmasti jotain... Ainakin luvassa on pieni aikahyppy. Muistakaa kommentoida! Sitten ekstroja.
Sellaista tällä kertaa. Jäi kivan odottavaan tunnelmaan, kohta tapahtuu varmasti jotain... Ainakin luvassa on pieni aikahyppy. Muistakaa kommentoida! Sitten ekstroja.
Joo-o. Kiva pieni päänsärkybugi.
Mutta toisella puolella peili selviää suorastaan kunnioitettavasti, paljon tavaraa heijastettavana…
Heh, tuttu tunne, herätä aamulla pimeällä että nythän on vielä yö mutta pitää töihin/kouluun lähteä…
Aina joku kissa meinaa tiputtaa multa hiukset päästä, kun ei ne meinaa osata huolehtia itsestään ja sossut hätyyttelee…
Simeillä vapaa tahto päällä. Jaa, taitaa tässä olla melko tiivis perhehenki kukaan ei välitä Aleksikin vain päätyi tuonne eikä kukaan edes hätistellyt…
Tervehdi kaikkia – toiminnon huono puoli, sudetkin rellestävät sitten sisällä asti…
Yritä nyt kuvata, kun herralle jumiutuu tuollainen ilme…
Tässä kuvassa on niin moni asia väärin… Voitte yrittää itse bongata ensin. …Maria väsähti, raskaana olevien kirous. Molemmat pariskunnat ovat hypänneet vääriin paikkoihin posejensa kanssa ja joku niistä halii näkymättömänä kissaa, joka näyttää vain leijuvan ilmassa…
Aww mikä hömppä… Vapaa tahto päällä. Kun tällä tontilla ei ole edes ACR käytössä niin aika saavutus.
Ilmeet kertovat kaiken, ei et kai sinäkin… Repesin niin pahasti ettei mitään rajaa XD
Vielä todiste siitä että kyllä, ne tapahtuivat yhtä aikaa.
Auts varokaa Maria saattaa kaatua kohta…
ACR keksi jotain hyvin kummallista Eetun kohdalla… Tai en ole nyt ihan varma siitäkään, mikä on syypää, kun toiminnoissa ei ollut sitä (ACR) huomautusta. Ja hyvä niin, kun olen säätänyt, ettei ACR ole tällä tontilla toiminnassa, mutta silti nyt yhtäkkiä… Ensin Eetu päätti ahdistella Aleksia ja veli oli syystäkin tuohtunut…
Sitten Eetu tartutti sen Emiliaan. Oikeasti, seurasin vain silmät selällään ja monttu auki kun peli sekoili. Eetu taisi mennä rikki.
Voi hyvä luoja nyt meni yli… Tässä vaiheessa poistuin tontilta ja kun palasin Eetu oli taas normaali.
Näin ikään. Kerrankin oikea kohde.
Joo ei niiden välillä mitään ole… Tämä idea tuli vähän hiipien minulle mieleen, kun simit itse lämpenivät toisilleen hiljalleen.
Taas pieni säikähdys, että ketä tultiin hakemaan. Onneksi taas väärä hälytys, kissa vain lähti… Freija oli aina vähän mitäänsanomaton.
Julman näköistä, punaista kaikkialla…
Mutta samaan aikaan ympäri taloa poksahteli.
Huoh, taas se koulutuksen hupi alkaa.
Kaikki rakastuivat kasvaneisiin kissoihin, ottivat itsestään syliin ja kaikkea.
Pienet esittelyt for shit ’n giggles :3 En tiedä ketä kiinnostaa, mutta minulla kun on tämä pakkomielle kissoihin...
Kissoissahan oli kaksi urosta ja kaksi naarasta. Siskokset Real ja Rei ovat kuvassa oikealla, ihan samannäköisiä kun kiertelin ja tarkastin… Kissaveljeksiä taas ei voi tyhmäkään sekoittaa. Roku on harmaa ja Reno värikkäämpi. Ja aika jännästi tytöillä kaikilla ruskeat silmät isältä ja pojilla siniset äidiltä :D
Vähän muita kuvakulmia. Kaikki ovat niin nättejä, vaikea olisi mistään luopua… Edellinen sisaruskatras ei ollut niin kuvauksellinen. Mutta onneksi porukkaa alkaa nyt muuttamaan omiin taloihin, voi antaa kissoja mukaan :D
Sitten en taas voinut vastustaa kiusausta… Kun itsellä ei ole oikeasti kissoja eikä siihen mahdollisuutta ihan lähi aikoina, niin pitää näihin virtuaalisiin tyytyä :/
Lähikuvat jokaisesta.
Rei
Real
Roku (jostain syystä heti suosikkini...)
ja Reno. (vaikka veljellä on mielenkiintoisempaa tarjottavaa perimän puolelta... Tästä tulee vaikea päätös.)
Sitten koko katras. Onko lemppareita? Yleensähän en paljon lukijoilta erikseen mitään kysele niin kai sitä joskus voi…
Aina olen taltioinut myös sen oikean synnytyksen. Tässä ei ilme voi tietää mitään muuta.
Miro kannustaa sisällä pomppimalla päätä lamppuun…
Vauva levitoi… Aina tapahtuu jotain epämääräistä.
Ja Miro ei vieläkään oikein osaa. Nyt meni tähtäys pieleen.
Hehheh, piti päästä kokeilemaan niitä soittimia heti vaikkakin vähän sekalaisella porukalla ja jonnekin vain, missä on tilaa. Kyllä saan jonkin verran uutta revittyä irti siitä Yliopisto-lisäosasta...
Niin ja sitten vielä Markus matti myöhänen pääsi vihdoin uran huipulle... Meinasi tulla jo kiire, kun tuli tuo muuttokin. Olisi ollut häpeä suvulle muuten, sim joka ei pääse uran huipulle... Sitä ei ole vielä tapahtunut.
Siinähän ne ^^ Seuraavaan osaan ei pitäisi mennä ihan niin kauan. Tietokone on nyt suht yhteistyökykyhaluinen. Paitsi että tällä viikolla alkaa opiskelu oikeasti yliopistossa, saa sitten nähdä miten paljon se vie aikaa...
Kommentit