Tätähän te ette ole odottaneet? Hmmh... Tuli aina tätä osaa tehdessä niin kuin kaiken mahdollisen muunkin kanssa tunne, että tämänkin ajan voisi käyttää kirjoituksiin lukemiseen. Mutta pakko pitää siitä hommasta taukoa, muuten menee järki... Ja siinä sivussa sain tämänkin sitten lopulta valmiiksi ^^ Seuraava osa tulee toivottavasti suunnilleen normaaliin aikaan eli kuukaudessa. En mene vannomaan, vielä on kielten kirjalliset ja kemia edessä...

Sitten itse osan sisällöstä. Niin paljon tehtävää! Lopussa on aika paljon kulissientakaa -kuvia joten älkää pelästykö, kun on aika paljon matkaa ihan sinne sivun alareunaan. Osa on siis muuten pituudeltaan normaaliluokkaa. Lukemisen iloa ^^

********

 

Niin, mitä Eliakselle tapahtui? Mies itsekään ei ollut varma. Yhtäkkiä hän vain taas oli… Tunsi, kuinka hengitti rauhallisesti ja sydän löi. Vaikka oikeastaan hän ei muistanut missään poissa olleensakaan.

Se vain hämäsi, kun ei nähnyt mitään. Tai oikeastaan näki, mutta ei mitään muuta kuin sitä pelkkää yhtä. Kirkasta valoa, joka tuntui ihollakin lämpimältä. Voisiko se olla mahdollista? Ympärillä ei mitään muuta kuin puhdasta elämää?

”Missä olen?” Elias kysyi hiljaa. Ääni kaikui aavistuksen, mutta sille ei tullut vastausta. ”Miksi en näe mitään?” Elias jatkoi ääneen, melkein liioitellun rauhallisesti. Alkoi tuntua vähän ilkeältä. Sydän alkoi hakata nopeammin ja täytyi keskittyä hengittämään hitaasti. Mutta Elias ei tiennyt mistään mitään eikä kukaan vastannut hänelle.

”Haluat nähdä?” kuului sitten ääni. Tai oikeastaan monta ääntä. Kaikkialta yhtä aikaa, tunteeton ja monotoninen, vanhan ja nuoren, naisen ja miehen, kumea kuoro. Oli kuin kokonainen ihmisjoukko olisi puhutellut. Elias nielaisi ja nyökkäsi.

Tunne oli tuttu, vaikka Elias ei ollutkaan tuntenut sitä ennen sillä tavalla. Leviävä kylmyys keskittyi yleensä vaikkapa parantuvan haavan ympärille. Mutta nyt tuntui siltä, kuin hän olisi sukeltanut avantoon. Ensin Elias henkäisi säikähtäneenä, mutta keuhkoja vihloi. Sitten mies sulki vaistomaisesti silmänsä ja pidätti hengitystään, kunnes tunne lakkasi.

Sitten oli taas hiljaista. Elias veti pari kertaa henkeä syvään, hiukan etoi. Elias ensin raotti silmiään, ja räväytti ne sitten kokonaan auki.

Elias näki… Mutta ei nähnyt mitään. Pelkkää lyhyen ruohon peittämää kumpuilevaa tasankoa silmän kantamattomiin. Ei kuulunut ääntäkään, ei tuoksunut miltään, ei tuntunut miltään… Elias vilkaisi nopeasti ympärilleen, sitä pelkkää samaa, ja jäi sitten odottamaan. Ei uskaltanut edes askelta ottaa. Elias tiesi kuitenkin sen verran, ettei ollut enää suinkaan kotona. Ei sen jälkeen kun… Mitä hän oli tehnyt. Jättänyt kaikki. Ja päätynyt tänne? Mitä järkeä tässä nyt oli?

”Mitä sitten odotit?” ääni jatkoi. Puhujaa ei näkynyt. Elias käännähti hermostuneena, räpytteli silmiään. Näkikö hän huonommin kuin äsken? Oli jotenkin sumuisempaa. ”Et.” Hänen ajatuksiinsa vastattiin, Eliaksen suu puristui tiukaksi viivaksi.

”Voisitko lakata vastaamasta ajatuksiini? Ja kenties näyttäytyä, jos mahdollista, olisi helpompi puhua?” Elias ärähti jo turhautuneena. Hermostutti ja nyt hänen kanssaan vielä leikittiin. ”Kuka tai mikä sitten oletkin. En välitä. Mutta haluan vastauksia.”

”Mit…” Silmänräpäys ja aiemmin valjun sininen taivas muuttui selvästi öiseksi. Elias katseli säikkynä taivaanrantaan.

”Vastauksia?” Kumea ääni kuului nyt selvästi hänen vierestään. Elias kääntyi salamana ympäri, ennen kuin jänistäisi. Oli ilkeä tunne, kun huomasi, ettei nähnyt ennen kuin todella käänsi katseensa oikeaan suuntaan.

Mutta sitten Elias jo kääntyi puolittain taas pois. ”Äh, tuota…” Hän tunnisti hahmon ainakin ihmismäiseksi. Ja vaikka sillä ei ennen ollut ollutkaan niin suurta merkitystä, myös sen, ettei naisella ollut rihman kiertämää päällään. Katseen kääntäminen oli vaistomainen reaktio.

Elias kuuli huokaisun. Se tuntui tulevan yhtä aikaa kaukaa ja läheltä. ”Teette pikkuasioista aina ison ongelman. Halusit, että näyttäydyn. Ja nyt et halua nähdä.”

Elias pyöräytti silmiään ja katseli hetken maata. Sitten hän puuskahti lyhyesti ja riuhtaisi katseensa takaisin sivulleen. Olihan vielä pimeää ja se outo sumukin oli aika tiivistä. ”Ei se mulle ole mikään iso ongelma. Jos vain sä… äh. Mikä sinä olet?” Nainen ei vastannut, pudisti hitaasti päätään Eliaksen takeltelulle. ”Kyllä on. Emme voi keskustella rauhassa ennen kuin tämä on hoidettu.”

Kului vain uusi silmänräpäys, kun nainen olikin jo verhoutunut jonkinlaiseen vaatteeseen. Elias ei oikein tiennyt miksi olisi sitä kutsunut. Mutta… Se oli hänen makuunsa juuri ja juuri tarpeeksi peittävä. Ei häirinnyt katsella naista enää. ”Noin. Tämä riittää sinulle. Nyt voimme jatkaa.”

”Tuota… Kiitos”, Elias mumisi hämillään. Usva haihtui pois hänen miettiessään, mitä seuraavaksi sanoa. Samalla näytti siltä, kuin nainen olisi vasta alkanut hengittää, näyttänyt patsaan sijaan elävältä. Elias epäili hetken, oliko nainen nyt vasta lopullisesti…noh…aineellistunut. ”Olet oikeassa.” Elias imi poskensa sisäpinta turhautuneena. Eikö hän pyytänyt lopettamaan vastaamisen hänen… ”Pyysit, mutta näin tämä on nopeampaa.”

Elias ärähti. ”Okei”, hän puuskahti äänen. ”Mutta voisitko nyt joka tapauksessa selittää, missä mä olen, miksi, ja kuka tai mikä sä olet? Ja miten mä nyt näenkin?”  Oli kummallista, miten se ehkä jossain toisessa tilanteessa suurin kysymys tuntui nyt niin vähäpätöiseltä muihin verrattuna. Elias sentään näki ensimmäistä kertaa sitten lapsuuden.

Elias ei saanut heti vastausta, nainen lähti kävelemään kauemmas. Ja vanheni silmissä. Elias puri huultaan tukahduttaakseen yllättyneen henkäisyn. ”Näet samalla tavalla kun näit viimeksi pienenä lapsena. Vahingoittunut energiakierto on se joka estää sinua näkemästä muiden tapaan.” Nainen piti tauon, Eliakselta meni hetki rekisteröidä sanat yllätykseltään. Elias nyökkäsi hiljaa itsekseen, jotain sellaista äitikin oli selittänyt.

”Tämä? Teille on helpompaa nähdä kuin selittää sanoin. Olen kaikki. Tämä paikka on kaiken keskus, näit sen tullessasi.” Ääni oli edelleen sitä samaa kuoron kuminaa.

”Minkä kaiken?” Elias kiirehti kysymään, vaikkakin jotenkin käheällä ja kuristuneella äänellä. Olisi pitänyt ensin rauhoittua, mutta siihen ei tuntunut olevan aikaa.

”Kaiken, mitä sinun maailmassasi on ja sen rinnakkaisulottuvuuksissa”, nainen selitti, kun pysähtyi… Minkä keskelle? Jonkinlaisten hohtavien ötököiden, miksi niitä kutsutaan…

”Tulikärpäsiä. Ajattele, että yksi maailma on kuin yksi hermosolu. Sillä on aina rajallinen määrä yhteyksiä ympäröiviin soluihin, vaikka soluja riittäisi melkein loputtomasti. Rinnakkaisulottuvuudet ovat tällä tavalla kytköksissä, rajallisesti, vain tarpeeksi samanlaisiin maailmoihin. Mutta sitten hermosolusta lähtee aina myös yksi pääyhteys. Jokaisesta. Ja nämä oman maailmasi ja sen rinnakkaisulottuvuuksien 'viejähaarakkeet', aksonit, päätyvät tänne, kaiken lähteeseen ja loppuun. Tätä voisi kutsua solmuksi, joka yhdistää ne kaikki.”

Naisella oli yhtäkkiä purkki kädessään. Lasia se taisi olla…

”No mitä sitten…tuota…” Eliaksen ajatus katosi taas, kun hän erehtyi räpäyttämään silmiään. Vanhan, kumaran naisen tilalla oli pieni tyttö. ”Hiljene hetkeksi.” Elias huomasi tottelevansa, tyttö pyydysti hetken tulikärpäsiä purkkiin. Mutta Elias alkoi tuntea olonsa siinä vaiheessa todella typeräksi. Mitä ihmettä hän teki? Hän olisi halunnut jo saada tietää, oliko tehnyt oikein… Ja mitä hänelle tapahtuisi.

”Katso niitä. Eivätkö ole eläväisiä? Jos näkisit vielä omalla tavallasi, näkisit nämä tavallisessa maailmassa kirkkaina valopisteinä, eikö?” Elias nyökkäsi kärsimättömänä. Tähänkin asti nainen oli selittänyt hänelle kaiken kielikuvilla. Mitä tämä nyt selittäisi?

”Muistatko perhoset? Mitä niille tapahtui, kun ne kuolivat?” Elias varoi hätkähtämästä. Nainen alkoi vakuuttaa hänet ainakin siitä, että todella tiesi kaiken. ”En ihan. Vain valoon liittyvän. En ole jumala, tai miksi te sellaista jotain kaikkitietävää kutsuttekin eri paikoissa.” Elias hymähti tyytymättömänä ja kiirehti sitten vastaamaan ensimmäiseen kysymykseen.

”Niiden valot sammuivat ja ne katosivat”, Elias lopulta totesi. Hän oli osannut jo odottaakin sitä seuraavaa vastausta. Nainen pudisti päätään. Mutta ei vieläkään oikein osoittanut minkäänlaisia tunteita… Elias ei ollut nähnyt ihmisten ilmeitä, mutta arveli, ettei tämä ollut silti ihan normaalia. Nainen – tai lähinnä teinityttö sillä hetkellä – pidättäytyi kuitenkin vastaamasta sillä kertaa Eliaksen ajatuksiin.

”Ymmärsit jo kerran oikean vastauksen. Valoa, miten tätä elämää kutsut, on erilaista. Kun jokin kuolee, sen valo ei katoa. Se muuttuu erilaiseksi, ja palaa tänne, mistä on lähtöisinkin. Ja tämän kautta myös palaa takaisin elämän kiertoon. Tämä on kaiken solmu. Gaiaksikin joskus kutsuttu, noin esimerkiksi.” Nimitys kuulosti tutulta. Mutta Elias ei kokenut mitään ahaa – elämystä. Oli kuin olisi vain leijunut hieman irrallaan kaikesta, ymmärtämättä täysin vaikka pää nyökkäsikin.

”Se vain vaatii aina veronsa. Mikään ei tapahdu itsestään, ja joskus valon tasapaino horjuu”, tyttö jatkoi vapauttaen tulikärpäset, huomioimatta Eliaksen epäröintiä. Pari katseli hetken, kuinka kelmeästi valaisevat pisteet hajaantuivat pimeälle tasangolle. Ensin tiiviinä joukkona, mutta sitten yhä epämääräisempänä rykelmänä, kunnes palasivat taas muodostelmaan rauhoituttuaan.

Elias veti henkeä ja asteli lähemmäs tyttöä. Enää ei ollut purkkia välissä. ”Et pysty vai kaikkeen, vaikka oletkin kaikki? Siksikö sinun – tai teidän, Elias lisäsi muistaessaan taas kuorona puhuvan äänen – pitää ottaa ihmisiä?” Elias tivasi, vaikkei oikein tiennytkään, miten olisi asian selittänyt. Elias arveli kuitenkin tietävänsä vastauksen. Olivathan he vain aivan tyhjällä tasangolla. Ja niin paljon kuin naisen ulkonäkö oli muuttunutkin hetken sisällä, tunnisti hänet koko ajan samaksi.

Eliaksen täytyi ottaa taas huultaan purren askel taemmas, kun yhtäkkiä hänen edessään seisoi mies. Kasvon piirteet olivat samat, mutta silti… ”Voisitko lopettaa?” Elias puuskahti. Vanhuksesta pikkutytöksi muuttuminen oli vielä jotenkuten sulanut, mutta nyt Eliaksen päässä alkoi humista inhottavasti. Liikaa.

Sydämen lyöntiä myöhemmin tuttu nainen käveli taas kohti Eliasta. Vaati paljon, ettei Elias lähtenyt perääntymään. ”Tietenkin, vaikkei se ole niin helppoa. On niin paljon vaihtoehtoja, enkä ole ennen oikein joutunut keskustelemaan tällä tavalla elävän kanssa.” Elias asetti kätensä puuskaan.

”Ai, olen vai poikkeus?”

”Sitäpä hyvinkin. Teit tyhmän tempun, virheen, erittäin harkitsemattoman.” Kuoroääni kuulosti jo vähän kovalta. Eliaksen sisällä muljahti inhottavasti. Mitä sitten hän oli odottanut, vuolaita kiitoksia? ”Oli hieno systeemi sinulla, kuka tahansa olisi vai voinut tulla Seran sijasta?” Elias alkoi kuitenkin ärtyä. Nainen tuijotti ilmeettömänä. ”Mikä sitten oletkin, et taida olla kovin kum…”

Eliaksen sana jäi kesken. Hän pyörähti hämillään ympäri. Okei… Nyt viimeistään alkoi tuntua siltä, ettei ollut enää kotona. Elias ei jatkanut lausettaan lainkaan loppuun. Vähän pelotti.

”Ei tarvitse. Kunhan edes hieman kunnioitat, ymmärrät, mikä minä olen ja missä sinä olet. Ei mene mihinkään turhanpäiväiseen ylimääräistä aikaa.” Elias nyökkäsi hitaasti.

Elias nielaisi epävarmasti, oli vaikea alkaa taas puhua. ”Mutta jos kerran pystyt noin vain tähän kaikkeen, niin miksi sitten mä pystyin tehdä sellaisen virheen?”

”Koska en pysty ihan kaikkeen, pitänee taas muistuttaa. Kuten arvelit, en pystynyt myöskään tarkkaan valitsemaan, kuka tänne tulee. Tavallisilla ihmisillä ei ole tänne mitään asiaa. Mutta sinä olet poikkeus, elät siinä maailmassa vaikket ole edes ihminen.”

”Mitä nyt?” Elias kysyi hiljaa. Miettien, mitä hänelle nyt tapahtuisi. ”Nyt ensin seuraat minua.”

”No se oli outoa.” Eipä ollut Eliaskaan ennen veden päällä kävellyt. Se tuntui vain vähän upottavalta maalta, vesi ei edes kastellut. Aika unenomaista. ”Enhän mä vain kuvittele tätä kaikkea?” Elias hymähti ääneen. Sekin mahdollisuus oli. ”Et.” Enempää Elias ei varmistusta kaivannut. Mutta hän huomasi, ettei naisen suu liikkunut enää tämän puhuessa. Ei ollut tainnut enää vähään aikaan.

”No… Tuota… Niin. Mitä mulle nyt tapahtuu? Kelpaanko mä kuitenkin? Vai lähetätkö sä mut takaisin?” Elias huomasi kuulostavansa vähän turhan toiveikkaalta viimeisen kysymyksen kohdalla. Etenkin, jos hän nyt jotenkin olisi saanut näkönsä lopullisesti takaisin, vihdoin…

”Ei, et riitä. Mutta täältä ei ole kukaan koskaan palannut.”

Elias puri huultaan. Hän alkoi todella huolestua. Oliko hän nyt ihan sotkenut kuitenkin kaiken? Ei sen enempää pystyisi auttamaan Seraa, niin kuin oli halunnut tai voisi palata korjaamaan virhettään. ”No… Jos tekisit poikkeuksen?” Elias yritti.

”En voi sille mitään, että tarvitsen tietyn määrän valoa kierrosta itselleni. Sinulta ottamani ei riitä alkuunkaan, sekaannuit sellaiseen mistä et tiedä mitään!” Nainen alkoi jo vihastua. Elias otti varoen askeleen taemmas, äänikin oli kohonnut. ”No olen pahoillani siitä, mutta etkö tosiaan voi vai etkö vain halua?” Elias yritti samaan aikaan rauhoitella ja saada vastauksen.
”Etkö kuullut? Olen ottanut sinun valosi. Pysyt koossa vain siksi, että olet täällä.”

Elias hiljeni, ja katsahti ihmeissään käsiinsä. Ne tärisivät, mutta olivat hänen kätensä, hän pystyi liikuttamaan niitä… Mutta… ”Mitä? Olenko mä kuollut?” Eliaksen ääni tärisi pahasti.

Nainen näytti taas rauhoittuvan. Tunteeton ääni palasi. ”Et. Mutta et voi palata noin vain elävienkään pariin. Olet tällä hetkellä vain kuori, kaiku siitä mitä olit.”

”No tuota…” Elias yritti kerätä itsensä, vaikka sai juuri kuulla olevansa käytännössä kuollut. ”Mitä maan päällä nyt tapahtuu? Onko siellä vieläkin kuuma, tapahtuuko nyt jotain pahaa takiani?” Eliaksen helpotukseksi nainen pudisti päätään. ”Ei. Tasapaino palasi hetkeksi, mutta ei korjaannu itsestään lopullisesti. Tarvitsen Seran.”

Elias tuhahti. Niinpä niin. Hän ei ollut saanut aikaan mitään muuta kuin sekasortoa. ”Sera kutsutaan vai uudestaan sillä tavalla? Ja katoamme lopulta molemmat, niinkö?” Oli hiljaista.

”Niin. Mutta siihen menee hetki aikaa. Annan sinun päättää, odotatko sen täällä vai… Vai palaatko.” Naisen äänessä oli epäröintiä, Eliaksen ihmetykseksi. Se ja sanojen sanoma.

”Mitä? Voin siis päästä takaisin, juuri kun ensin…” Elias aloitti innostuneena, mutta hänet keskeytettiin.

”Sanoin vain, että et voi palata pysyvästi. Pystyt elämään vain puolittaista elämää ja sitäkin rajatun määrän päiviä. Muutamia. Mutta kyllä, uskon, että voin palauttaa sinut.”

”Sinusta olisi vain harmia täällä. Tavallisesti tämä paikka ei näytä sellaiselta, jonka ihmismieli voisi käsittää. Kaikki tämä on ylimääräistä erikoiskohtelua mielenterveytesi säilyttämiseksi. Ja sekin siksi, koska uskon, että pystyt korjaamaan tilanteen ilman lisätoimia minun osaltani.”

Elias rykäisi ja ryhdistäytyi. Hän ei ollut vielä kuivilla.

”Mutta kaikki on muuten normaalisti, kunhan pääsen takaisin?” Elias varmisti epävarmana.

”Niin, jos jättää huomiotta sen, että tulet kuihtumaan pois muutamassa päivässä.” Elias irvisti. Kiitos, kai minä nyt sen muistan. Mutta jos hän voisi palata… Saisi olla vielä perheen kanssa, näkisi kaikki… Mitään muuta Elias ei elämältään toivoisi. Ja jos hän jotenkin, näiden uusien tietojen valossa, pystyisi jotenkin yhä pelastamaan Seran niin kuin oli aikonut…

”Olet sinnikäs. Voin antaa vihjeeksi sen, että tarvitsen vain tietyn määrän valoa, muulla ei ole väliä. Mutta nyt, anna kun keskityn…”

Elias oli jo ollut vaatimaisillaan selvennystä ensimmäiselle lauseelle, mutta yllättyi nyt, kun nainen käyttäytyi ihmismäisemmin. Näytti hämmentyneeltä ja mietteliäältä. ”Mitä nyt?”

”Tämä sijaitsee irrallaan kaikista ulottuvuuksista, ajastakin. En ole ihan varma, kuinka kauan aikaa on kulunut maailmassasi.”

”Mitä?” Elias ähkäisi. ”Eli mä oon voinut olla poissa aivan hyvin kaks päivää tai kaks vuotta?!” Nainen nyökkäsi. Eliaksen kädet puristuivat nyrkkiin. Niin lähellä, mutta kuitenkin…

”Älä nyt hermostu. Voin palauttaa sinut mihin tahansa aikaan, mutta tätä en ole ennen tehnyt, joten minun pitää keskittyä.” Elias puri taas huultaan ja otti pienen askeleen taemmas. Päässä alkoi taas humista. Palauttaa mihin tahansa aikaan… Ja hänkö ei muka ollut minkään jumalan kanssa tekemisissä?

Nainen kääntyi takaisin. Mutta Elias oli taas räpäyttänyt silmiään. ”Mitä sä nyt… Miks…” Nainen hymyili ja kallisti päätään aavistuksen. Näytti taas ihmismäisemmältä, oli helpompi hengittää. Sitten naisen ilme muuttui aavistuksen surumieliseksi.

”Tarvitsit tätä. Muistathan, olen kaikki, kaikki ihmistunteet ovat minulle tuttuja. Ymmärrän siis sinua ja sitä, kuinka haluat pelastaa rakastettusi. Mutta ei siitä sen enempää. Saat päättää itse, mitä teet. Annan sinulle vain mahdollisuuden.”

Nainen tuli lähemmäs. ”Tämä siis onnistuu? Pääsen takaisin, johonkin sopivan lähelle? Näen vielä palattuanikin?” Elias vielä henkäisi. Sydän alkoi hakata jo valmiiksi, ennen innostavaa vastaustakin. Nainen nyökkäsi, virne kasvoillaan. ”Etkö jo usko?”

”Olet sinä aikamoinen. Kiitos.”

Viimeiseksi Elias kuuli yhden ainoan äänen. Nuoren naisen kikatuksen. Kaiku jostakin menneestä, joka silti yhä eli kaiken elävän virrassa.

***

Niin paljon värejä, niin paljon kaikkea… Elias unohti edes hengittää, silmiä alkoi pistellä kun ne kuivuivat. Elias ei sulkenut niitä hetkeksikään. Elias näki, niin kaukaakin, sen ohi kulkevan miehen kulman kohotuksen. Eikö sitä muka saanut vain istua paikoillaan ja ihailla niin kaunista maailmaa?

Lopulta Elias huokaisi tyytyväisenä ja kohottautui ylös. Hyvä, tuntui sentään vielä siltä, että olivat raajat tallella. Mutta päässä humisi kummasti.

Elias ei ihan muistanut, miten sinne oli päätynyt. Jotenkin vain pääkohdat sen jälkeen, kun oli astunut valoon Seran tilalle. Kaikki muu välistä kummasti poissa, mutta se tuntui vain oikealta.

Nyt ei ollut väliä muulla kuin sillä, että hän pääsisi pian kotiin, tapaamaan, näkemään, kaikki muut. Ja että aikaa oli vähän. Mihin, mitä hän oli palannut oikein tekemään? Mihin oli vain vähän aikaa, miten Elias senkin tiesi? Elias ei muistanut, että kukaan olisi kertonut hänelle mitään… Hän vain tiesi. Elias ei uskonut, että oli ollut siitä vielä koskaan oikein varma. Ei siis ollut mitään unohdettavaa siinä.

Mutta missä oli koti? Kaikki näytti niin erilaiselta, niin paljon… enemmän. Eliasta ei kuitenkaan häirinnyt ajatus pakollisesta ylimääräisestä kierroksesta tässä uudessa maailmassa. Ensimmäiseksi Elias juoksi.

”…No hitto nyt kuitenkin.” Pieni paniikki alkoi kuplia Eliaksen sisällä. Mikään ei näyttänyt lainkaan tutulta, oli kuin olisi päätynyt toiselle planeetalle. Katu toisensa jälkeen. Ja nyt tämänkin päässä olivat lamput sammuksissa.

Elias pelkäsi ihan uudella tavalla pimeää. Siellä ei ollut… mitään. Saman Elias oli kokenut viimeksi järven pohjassa. Ajatus sellaisesta pimeästä, kylmästä ja elottomaksi muuttuneesta paikasta maan päällä kammotti liikaa. Oli ilta, kaikki äänetkin olivat kadonneet. Kaukainen auto silloin tällöin, mutta muuten sen lisäksi ei muuta kuin omat askeleet ja silloin tällöin kiihtyvä hengitys.

Ihmisiltäkään ei uskaltanut kysyä tietä. Ensinnäkään Elias ei nähnyt niitä enää yhtään eri lailla muista… Eikä tiennyt yhtään, mitä nämä miettivät. Jos vaikka tulisi joku hullu joka yllättäen hyökkäisi kimppuun! Elias ei osaisi lainkaan aavistaa eikä pystyisi sen paremmin puolustautumaankaan. Hän oli jo kokeillut, mikään sisäiseen energiaan liittyvän ei enää onnistunut… Sai olon tuntumaan vain heikommalta.

Valossa ei ollut mitään pelottavaa, saihan kaikki säilyttää värinsä. Parempi jatkaa siis siellä, kyllä hän enemmin tai myöhemmin kotiin löytäisi, tutun tuntuinen jalkakäytävän reunus tai jotain… Vaikka jaloista alkoikin jo mennä tunto.

Markuksen oli pakko kääntyä ja vetää henkeä. Silloin tällöin siitä illasta alkaneissa painajaisissa ja muuten… Ei, ei taas uutta… Aina uudestaan hän luuli näkevänsä tutun vaalean pehkon, ihmisjoukossa, kääntymässä nurkan taakse. Nytkin katulamppujen kylmän hehkun ja väsymyksen täytyi tehdä vain temppunsa. Kun hän kääntyisi hahmo näyttäisi ihan erilaiselta tai olisi kokonaan poissa.

Mutta silti, sydän hakkasi ihan eri tavalla. Ja hän kuuli vieläkin askeleet…

”Odota!” Elias kääntyi säikähtäneenä. Ääni tuli ihan yhtäkkiä, keskeltä pimeyttä, keskeltä veitsellä leikattavan paksua hiljaisuutta.

Elias otti pari varovaista askelta taemmas. Mieshän juoksi kohti, jotenkin maaninen ilme kasvoillaan. Sydän pomppasi kurkkuun, mutta jalat eivät suostuneet viemään kauemmas. Jokin piti hänet paikoillaan. Ehkä yhä hänen päänsä sisällä kaikuva tiukka, vieraan käsky, joka kuitenkin…

Elias ei enää pelännyt silloin, kun hänet työnnettiin kovakouraisesti vasten aitaa, parempaan valoon. Rymähdys vain ja pieni vihlonta selässä, jota tuskin huomasi. Elias katseli nyt hengittämättä miestä edessään. Tummia, ahnaita silmiä. Epäuskoista ja varovaista toivoa miehen kasvoilla. Odottava hiljaisuus. Ote Eliaksen hartioilla tiukentui kuitenkin siihen pisteeseen, että Eliaksen oli pakko ynähtää kivusta.

”Se… Se todella olet sä. Elias.” Epäuskoinen kuiskaus, vieläkin ihan vieraalla äänellä. Markuksen kasvoille levisi sellainen ilme, jota ei voi sanoin kuvailla. Suunnaton helpotus, ja paljon jotain muutakin. Ilma pakeni Eliaksen keuhkoista helpottuneena henkäisynä. ”Kuka muukaan.” Hän oli luullut, ettei enää ikinä saisi tavata, nähdä, läheisiään. Ja nyt hän näki Markuksen. Kaiken sen tunteen, jota ei ollut ikinä aiemmin saanut todistaa.

Elias otettiin kylkiluut murskaavaan halausotteeseen. Meni hetki ennen kuin hän pystyi puhumaan yllätykseltään ja Markuksen ihanan tutulta kovakouraisuudelta.

”Ei hätää, mä oon nyt…” Elias inahti kesken lauseen, kun kynnet puristuivat ihoon.
”Mä tapan sut. Mä tapan sut jos sä enää ikinä… Mitään tollasta… Sä et tiedä mitä kaikkea täällä on sen jälkeen kun… Sun takia. Mä t-tapan…” Markus hautasi kasvonsa Eliaksen olkaan, puristi niin että sattui.

Markus ei ollut ikinä ennen itkenyt Eliaksen nähden, mutta nyt tukahtuneet henkäykset eivät voineet kieliä mistään muusta.

”…Mäkin rakastan sua.” Se tuntui täsmälleen oikealta siihen hetkeen. Markuksen ote muuttuikin hieman hellemmäksi… rakastavammaksi. Ja niin ajatellessaan Elias huomasi, ettei ollut vielä ikinä sanonut sitä Markukselle ääneen.

Se oli eräs niistä koulupäivistä. Kello soi juuri merkiksi seuraavan tunnin alkamisesta. Sera käveli Markuksen ja Eliaksen välissä käytävällä. Pojat olivat taas selvästi nälvineet toisiaan sillä aikaa, kun Sera oli käynyt vessassa. Taas. Seraa kyllästytti.

”Tiiättekö…” Kaksi päätä kääntyi. Molemmat innokkaita näyttämään… Noh, innokkailta ja kiinnostuneilta. Sera meinasi nauraa pelkästään tilanteen koomisuudelle. Mutta hänen kielen päällään pyöri jotain, joka irrottaisi ainakin hänelle itselleen vielä makeammat naurut.

”Mun mielestä on jotenkin ironista, miten te olette päätyneet nimittelemään toisianne.” Tuhahdus ja siihen vastaukseksi Eliaksen ärähdys. ”Jörö aloitti.” ”Lumikki on hyvä ja pysyy hiljaa.” Sera kikatti, pojat pysähtyivät kysyvät ilmeet kasvoillaan.

”Ootteko ees nähneet sitä leffaa vähään aikaan? Kun Lumikki vaipui myrkytetyn omenan takia uneen, muistatteko, kuka suri eniten rakkaan Lumikin ’kuolemaa’?” Pojat eivät nimittäneet toisiaan enää vähään aikaan miksikään… Ja Sera sai purra vielä pitkään huultaan aina muistaessaan poikien ilmeet näiden ymmärrettyä.

Markuksesta tuntui vähintäänkin kiusalliselta, kun hän lopulta päästi Eliaksen irti. Hän oli käyttäytynyt niin äkkipikaisesti, ja nyt kun kaikki tunteet oli purettu… Tuntui tyhjältä. Siihen taisi liittyä sekin, että Elias ihan yhtäkkiä tuli noin vain vastaan kadulla. ”No, tota… Mitä tapahtui?” Markus kysyi matalalla äänellä.

Mutta Elias ei vastannut. Näytti vain katselevan. Todella… Silmät liikkuivat, ahmivat hänen jokaista piirrettään. Tuntui vieläkin kiusallisemmalta, ihan vieras tunne. ”Elias, ootko sä kunnossa? Tai siis…” Hymy, joka tarttui ennen niin ilmeettömiin silmiin. ”…Näetkö sä?” Aavistuksen nyökkäys.

”Sä näet! Mutta mit..häh…” Markuksen suu jäi aavistuksen auki, niin sarjakuvamaisesti ja koomisesti, että Eliaksen oli pakko naurahtaa. ”Joo. Ja sä näytät karmeelta, vaikken mikään asiantuntija olekaan.” Markus ei sanonut mitään. Elias rykäisi hermostuneena. ”Ja joo… tota kun mä nyt näen kaiken niin eri tavalla, niin mä tavallaan eksyin. Voitko sä viedä mut kotiin? Puhutaan siellä, okei?”

Markus näytti maistelevan hetken sanaa koti, suu liikkui hitaasti muodostaen sanan. Sitten hän näytti toipuvan. ”Mutta tietenkin. Tuu. Saat varmasti vähän paremman vastaanoton kuin…” Markus käänsi katseensa hetkeksi. Elias pudisti päätään hyväntahtoisesti. Ei ollutkaan niin vaikea nähdä, mitä ihmiset tunsivat… Monet eleet olivat hänen itsensäkin käyttämiä ja tuttuja.

”Ei se mitään. Mutta kuinka pitkään mä olin poissa?”

Markus huokaisi surumielisesti. Elias ei tiennyt lainkaan mitä odottaa. Tuntui yhä lämpimältä, oli kesä, mutta mikä kesä…

”Sä olit poissa kolme viikkoa.” Elias katseli hetken Markusta, toivoen, että tämä vitsaili. Eikä? No, kai se oli parempi kuin kolme vuotta… Mutta… Jos Markus reagoi niin, niin miten muut jaksoivat? Olihan Markus se heidän vuorensa, jonka ei pitäisi murtua lainkaan.

”Älä mieti sitä nyt. Kaikki selviää kyllä. Mutta mennään nyt.” Markus otti Eliaksen käden ennen kuin Elias ehti tehdä mitään. Ja sitten Markus pysähtyi, painoi kulmansa huolestuneena. ”Sun käsi on ihan kylmä.” Ei olisi ollut muuten ihme, olihan yö vaikka se lämmin olikin, mutta Elias ei ikinä tuntunut sillä tavalla kylmältä.  Elias päätti, ettei halunnut kertoa siitä vielä koko totuutta, vaan vetäisi Markuksen mukaansa.

”Onhan tää oikea suunta? Täältä sä tulit.” Miehet joutuivat hiljentymään ja irrottamaan kätensä, kun seuraavan talon ovi aukeni. Joku tuli viemään roskia.

”Mä ymmärrän, jos sä haluat kertoa vasta myöhemmin. Kunhan vaan lupaat kertoa kaiken. Ei enää salaisuuksia tai yllättäviä päätöksiä”, Markus vannotti hiljaisella äänellä. Elias nyökkäsi epäröimättä.

”Ja vielä yksi juttu, joka sun olisi hyvä tietää etukäteen… Aleksilla on nyt parikin serkkua.” Markuksen piti roskapönttöä ihailemaan jääneestä mummosta huolimatta tarttua Eliasta käsivarresta, kun tämä meinasi kompastua katukiveykseen. ”Vieläkään sä et näe kunnolla. Lumikki.”

***

Eliaksen kasvoille levisi ensin hölmistynyt ilme, kun Markus vei hänet vain kadun päähän ja osoitti sitten lähintä taloa, vaikka Elias olikin jo tunnistanut sen siinä vaiheessa. Niin lähellä mutta niin kaukana.

Mutta vielä enemmän Elias yllättyi, kun Markus pyysi häntä pysähtymään. Juuri kun hän olisi rynnännyt sisälle. Mutta Elias odotti, tarkempaa selitystä vaatimatta, kun Markus käveli hänen ohitseen.

”Markus! Mitä hemmettiä sä täällä teet? Eikö sulle käynyt jo selväksi, että…” Seralla olisi ollut vielä enemmänkin sanottavaa päätellen tuimasta, tyytymättömästä ilmeestä, mutta Markus viittoi häntä hiljenemään. ”Mä haluan vaan puhua. Kuuntele”, Markus jatkoi kuiskaamalla. Serakin oli tiuskinut vain käheällä äänellä, taisi olla ainakin osa perheen pikkuisista nukkumassa.

”Mun pitää kertoa jotain Eliaksesta…”

Sera ei vain voinut pysyä hiljaa. ”Älä enää jatka siitä. Mä en tiedä mitään. Mä en tiedä vieläkään, mitä tehdä. Mä en…”

Saaga yritti olla kuulematta eteisessä käytävää keskustelua. Markus ja Sera riitelivät taas Eliaksesta. Toisaalta olisi ollut hyvä jatkaa ja unohtaa… Mutta toisaalta, Saagakin tunsi, ettei kaikki ollut vielä kohdallaan. Oli liian kuuma vuodenaikaan nähden. Jotain he kaikki taisivat pohjimmiltaan epäillä.

Mutta ainainen tiedottomuus koetteli kaikkien hermoja. Tarvittiin tilaa talossa, jossa sitä ei ollut.

Ja nyt, yrittäessään ajatella jotain muuta Saaga alkoi siivota kamalaan kuntoon päässyttä keittiötä. Vilkaisi mietteissään ikkunasta. Ja pudotti lautasen, rätsis miljooniksi paloiksi marmorilattialle.

”Et sitten malttanut odottaa.”

”Mitä täällä… Elias?” Markus kiirehti ottamaan pojan – pienempi ja tummat silmät, Miro – Jonnalta, kun tämä huojahti vaarallisesti.

Sera väistyi vastahakoisesti, mutta kiireesti nähdessään Jonnan vihaisen ilmeen. ”Sä lupasit, ettet enää katoa! Tyhmä!” Jonna takoi hetken Eliaksen rintakehää nyrkeillään ennen kuin kietoi kätensä veljensä ympärille.

”Mä oon pahoillani. Mutta mä oon taas täällä, ei mitään hätää enää.” Jonna niiskaisi pari kertaa kuuluvasti.

Sera keskeytti hetken rykäisemällä matalalla äänellä. ”Tuota… Voisitko sä nyt kertoa mitä tapahtui?” hän pyysi osoittaen sanansa Eliakselle. ”Ja sä näet nyt, niinhän? Miten?” Kyllä Serakin oli huomannut miten Elias katsoi ihan eri tavalla ympärilleen. Niin kuin Saagakin. Mutta Markuksen piti kiirehtiä pitelemään Jonnaa pystyssä Eliaksen avuksi. ”Mitä? Sekin vielä…Huh…”

***

”…Eli et kuitenkaan saanut palata pysyvästi? Pelkäsinkin jotain tällaista, kun en tuntenut tuloasi…” Saaga päätyi mutisemaan itsekseen. Muut odottivat hiljaa, Saaga oli tähänkin asti johtanut neuvonpitoa.

”Käytännössä”, Saaga sitten vielä varmisti kuuluvammalla äänellä, ”sulla on vain muutama päivä aikaa ja sen jälkeen sekä sinä että Sera molemmat saatatte kadota?” Elias painoi katseensa, Sera tuijotti eteensä lasittunein silmin ja Markus toivoi menneensä sittenkin Samulin ja Jonnan seuraksi katsomaan, että kaikki lapset ovat hyvin unessa.

Saaga huokaisi rasittuneena. ”Tämäkin vielä. Alan olla liian vanha tällaiseen…” Vaikka Saagalla oli yhä parikymppisen keho, mieli oli kokenut vuosikymmenten elämän, kaikkine iloineen ja suruineen.

”Mutta kyllä me jotain keksitään… Eihän tämä näin voi mennä.” Markus hymähti hiljaa tyytymättömänä. Nyt, kun Elias oli toistaiseksi turvassa ja palannut Markuksen teki mieli vain käydä miehen kurkkuun kiinni. Elias oli vain pahentanut tilannetta, tämä käänne aiheutti vain lisää surua ja huolta kaikille…

”Mä katoinkin, että sinussa on jotain erilaista. Silmistä sen näkee, ne ei oo enää niin kirkkaat.” Elias naurahti. ”Ei sillä ole väliä.”

”On sillä! Jos mua ei olisi niin mitään tästä…” Elias laittoi kätensä Seran suulle hetkeksi. ”Ei sillä ole väliä mä sanoin. Mä haluan nyt vain nähdä poikani. Käykö? Tätä voidaan jauhaa sitten kyllästymiseen asti myöhemmin.” Sera nyökkäsi epävarmana.

”Mä tulen mukaan”, ilmoitti keskustelun kuullut Markus. Saaga jäi haromaan hiuksiaan.

”Mä lupaan yrittää saada kaiken jotenkin järjestymään”, Elias kuiskasi Aleksille, vaikka oli juuri väittänyt Seralle, ettei uhkaavalla tilanteella ollut merkitystä. Sera hymyili alakuloisesti.

Elias oli yhtä huolissaan kuin muutkin… Mutta yritti silti jatkaa, kuin mikään ei olisi pielessä. Aivan niin kuin ennen Seran oletettua katoamista. Toistuisiko se tilanne nyt ja pahempana?

”Kukas tämä on?” Elias kysyi pirteämpänä, kun Markus pyrähti huoneeseen epämukavuuttaan vääntelehtivän lapsen kanssa. ”Maria”, Markus totesi ennen kuin laski lapsen tottuneesti hoitopöydälle. Jos Maria vaati nyt vaipanvaihtoa niin kohta Miro tulisi perässä… Nämä kaksi olivat paljon levottomampia nukkujia kuin Aleksi.

Kun Elias sai Marian syliinsä, tuppautui Jonna ei niin yllättäen haisevan pojan kanssa jo valmiiksi liian täyteen pieneen huoneeseen. Ja Aleksi sen kuin nukkui, kukaan ei edes vaivautunut kuiskaamaan.

”Taas mun lapsia kiikutetaan ympäri taloa ja sylistä toiseen”, Jonna totesi, mutta hymyillen nähtyään, kuinka innostuneelta Elias näytti. ”Maria syntyi pari minuuttia tämän Miron jälkeen.” Elias vain hymyili ja katseli vuorotellen kumpaakin lasta. Ruskeat silmät näyttivät vierailta, mutta niistä kukaan ei ollut vieläkään kommentoinut mitään ääneen.

”Isä siivoaa keittiössä. Jos te voisitte käsitellä Miron niin mä menen auttamaan…” Jonna sitten ilmoitti vähän vakavampana. (aww en voi vastustaa Miro on niin lutuinen tässä! :3)

Samuli oli vanhentunut ainakin viisi vuotta kuluneen kolmen viikon aikana. Elias oli ollut hänelle aina kuin oma poika… Ja sellaiselta menetyskin tuntui. Hän ei tosin jaksanut innostua niin paljon kuin muut kuultuaan tämän paluusta. Ei jaksanut enää innostua mistään. Mutta kai aika parantaisi.

”Ei tarvitse. Mä menen”, Sera ilmoitti ja suuntasi alakertaan. Markus otti vastaan seuraavan vaipan vaihtoa vaativan, kun Jonna siirtyi yhdessä Eliaksen kanssa lepertelemään nopeasti tylsistyvälle Marialle.

”Hyvinhän tänne mahtui kaksi kehtoa”, Elias totesi kun ei keksinyt mitään muuta puheenaihetta. He olivat suunnanneet Eliaksen vanhaan huoneeseen. ”Juu. Ja nyt kun… No, sä olet taas täällä, maalataan vihdoin tääkin huone uuteen uskoon. Jos mä siis haluan. Olen oikeastaan tottunut tähän, vaikka noi esivanhempien kuvat on vähän erikoisia. Toisaalta mä aattelen, että ne vahtii meitä kaikkia.”

”Täällä siis… Kaikki on mennyt kuitenkin ihan suht hyvin? Tiedäthän sä, että jos mä olisin jotenkin voinut tietää kuinka pitkään oon poissa, niin…” Jonna pudisti päätään.

”Ei se mitään. Kyllä mä ymmärrän. Mä esimerkiksi tekisin nyt saman ihan kumman tahansa puolesta, vaikka aluksi…” Jonna katseli pitkään lapsiaan, molemmat vaipumassa uneen hiljalleen. ”Mitä nyt?” Elias kysyi epäilevänä. Jonna puri poskensa sisäpintaa. Mä synnytin iltana kun sä katosit ja se oli ihan kamalaa. Ei hän voisi kertoa Eliakselle sellaista, ainakaan vielä.

”Ei sillä väliä. Hyvä, kun oot taas täällä.” Jonna hymyili aavistuksen. Elias kohautti olkiaan. ”Okei. Öitä.”

”Tää sänky”, Sera aloitti hiljaa, kun Elias oli pujottautunut hänen ja Markuksen väliin. ”Mitä siitä?” Elias kysyi ymmällään. Sera aloitti niin kummallisen mietteliäästi. ”Ekan viikon Jonna nukkui kaksosten kanssa täällä, kun etittiin sopivia kehtoja. Sitten seuraavan oli Saaga ja Samuli. Ja sitten mä Markuksen kanssa… Ja mä vähän aikaa yksin.” Elias ei ollut saanut siitä mitään suurempia selityksiä. Kai Sera ja Markus olivat hetkellisesti riitaantuneet paineen alla – hänen takiaan… - ja Elias tiesi hyvin, että Markuksen lähtöä ei kovin moni ollut estämässä. ”Nyt täällä ollaan me kolme. Taitaa vaan kuvata, kuinka erikoinen perhe tässä talossa asuu.” Se oli toteamus, joka ei tarvinnut sen enempää mietiskelyä. Erikoinen joukko, mutta perhe kuitenkin, joka halusi pysyä yhdessä. Kaikki kolme nukahtivat sylikkäin ja nukkuivat paremmin, kuin pitkään aikaan.

***

Jonnan tarvitsi istuskella vain hetki, kun molemmista sängyistä alkoi kuulua pehmeää liikehdintää. Jonnan kasvoilla käväisi vino hymy. ”Noh, ainakin mä saan yölläkin ensin herätä ja sitten vasta kuulla itkua.” Totutulla rutiinilla hän meni tarkastamaan, miten lapset jakselivat.

Sera sekoitti spagettia hitaalla kädenliikkeellä. Keitoksesta alkoi nousta koko ajan tummempaa höyryä, mutta Sera ei huomannut sitä vaikka mukamas katsoi suoraan kohti. Tosiasiassa hänen katseensa oli keskittynyt kaakeleihin seinässä lieden takana, tai oikeastaan vieläkin kauemmas.  Sera oli ihan ajatuksissaan.

Elias oli palannut muutama päivä sitten. Se ensimmäinen ilta olikin ollut kaikkein mukavin… Sen jälkeen kaikki oli ollut koko ajan pahemmin ahdistavaa odotusta. Epätoivoista totuuden sivuun sysimistä. Ei kaikki ollut suinkaan hyvin… Nytkin Serasta tuntui samalta, kuin ennen sitä ensimmäistä kutsua. Jotain tulisi tapahtumaan, mutta kuinka pian? Seran aiemmin ilmeettömät kasvot muuttuivat huolestuneiksi.

”Aih!” Spagettia roiskui käsille, kun se kiehui yli. Sera katseli järkyttyneenä tummana kuplivaa mössöä, jonka piti olla hieno ateria koko perheelle. ”Ootko sä kunnossa?” Sera säikähti vierasta ääntä. Hän ei ollut edes huomannut milloin Jonna oli ilmeisesti nenänsä johdattamana tullut odottamaan ruokaa… Mutta miksei tämäkään ollut huomannut, että ruokahan palaa pohjaan?

”Mä… Oon. Mä vaan olin ihan ajatuksissani, mä olen pahoillani…” Sera huokaisi. ”Ei se mitään. Tota… Niin me kaikki. Mäkään en huomannut mitään kunhan olin istunut tähän”, Jonna vastasi kireällä ja anteeksipyytävällä äänellä.” Ja sitten se aihe jätettiin taas omaan rauhaansa. Eikä kukaan kommentoinut mitään palaneesta ruoastakaan. Se ilmiö oli tullut tutuksi talossa kuluneen muutaman viikon aikana.

”Et aio syödä, ethän?” Markus kysyi, kun Elias oli ilmeisen toimettomana kierrellyt eteisessä hänen ympärillään tovin. Elias hätkähti ja kiinnitti sitten katseensa tauluun, jota oli tutkinut jo puolen kymmentä kertaa. ”No tota…”

”Sä voit kertoa mulle.”

Elias puuskahti ja marssi Markuksen luokse. Tämä odotti paikan vapautumista pöydästä, niin kuin hänkin mukamas. Mutta… ”Mä en voi sille mitään. Mun ei tee mieli syödä ja jos yritänkin niin…” Markus sulki silmänsä tuskastuneena. Hän oli kuullut tarpeeksi monta kertaa, mitä sitten tapahtui. ”Just noin. Mä halusin, ettei kukaan murehtisi”, Elias totesi lannistuneena tämän nähdessään.

”Mutta sähän pystyt olemaan syömättä aika pitkään, niinhän? Eihän tässä vielä ole hätää. Tilanne voi vielä muuttua.” Elias hymähti väheksyvästi. Markus ei ollut hyvä olemaan positiivinen, etenkään silloin kun pakottautui siihen.

”Se vaan, että vaikka mä ihan selvästi sanoin, etten oo palannut pysyvästi kaikki muut yrittää jatkaa, kuin mikään ei olisi pielessä. Toisaalta mä haluan niin jatkuvan mahdollisimman pitkään, mutta toisaalta te kaikki kuitenkin huolehditte, mä huomaan sen. Ja ihan syystä, mäkään en tiedä mitä tapahtuu…  Koko ajan enemmän.” Elias mietti.

Markus kääntyi vihdoin aavistuksen Eliaksen puoleen. Tämä näytti olevan niin ymmällään. Ja hän kun oli koko ajan luottanut siihen, että Elias oli palannut syystä. Että kaikki korjaantuisi. Eikö Elias ollut luvannut niin? Mutta Markus yritti pidättäytyä syyttämästä. Hänhän oli pyytänyt Eliasta kertomaan… Elias luotti häneen.

”Mitä tapahtuu?”

”Mä en tiedä!” Elias tiuskaisi ja kääntyi. Keittiössä ruokailun äänet lakkasivat hetkeksi, sitten Sera aloitti taas varovasti puhumisen.

”Elias älä rupea traagiseksi”, Markus kiirehti sanomaan tiukasti, vaikka Eliaksen epätoivoinen äänensävy oli saanut hänetkin hermostumaan.

”Miksen? En ehkä mitenkään perinteisesti ymmärrettävällä tavalla, mutta… Markus, mä teen kuolemaa.” Eikä Markus osannut vastata siihen hetkeen muuten kuin tuijottamalla.

”Tuota… Eikö sua voi parantaa?” Meni jo aika kaukaa haetuksi. Taatusti sekin oli jo kokeiltu. Mutta Markus ei halunnut uskoa sitä minkä oli tiennyt alusta asti. Olihan Elias itse niin kertonut, olohuoneessa iltana kun palasi.

”Sä et nyt ymmärrä”, Elias aloitti rauhallisesti, toisenlaisella sävyllä toisesta näkökulmasta, ehkä itselleenkin. ”Tietenkin äiti sitäkin yritti. Mutta mä pystyn vain käsittelemään energiaa… En ottamaan vastaan. Aivan kuin olisin täällä, mutta kuitenkin osaksi jossain muualla. Ihan kuin kaikki musta ei olisi palannut tänne. Ihan kuin mä en toimisi kunnolla. Markus, mä en enää pysty nukkumaankaan. Mä en elä.”

Markus naurahti hermostuneesti. ”Elias älä puhu tolleen. Tietenkin sä oot täällä. Elävien parissa ihan niin kuin me muutkin.”

Elias katseli surumielisenä käsiään nähden niissä jotain muuta kuin Markus. ”Sille on syynsä, miksi mä en ota enää vauvojakaan syliin.”

”Elias lopeta. Sä palasit. Sä oot taas täällä. Nyt sä vaan suurentelet as…”

”Onko siellä vielä ruokaa jäljellä? Kyllä mulla sittenkin on vähän nälkä.”

***

Samana iltana Marianne tuli pitkästä aikaa käymään. Saaga halusin jutella jonkun ulkopuolisen kanssa välillä. Sellaisen, joka ei tiennyt asioiden oikeaa laitaa…

”Voit mennä, isä, kyllä nämä kaksi nyt alkavat kohta nukkua.” Samuli odotti vielä hetken, kunnes Jonna viittilöi hänet pois. Isä ei vieläkään uskonut, että hänen pikku tytöstään oli kasvanut äiti. Ja äidille lapset ovat aina etusijalla, tapahtui ympärillä mitä tahansa muuta.

”Meneekö pitkään vai tiskaanko lavuaarissa?” Sera kysyi varovasi, pystymättä kuitenkaan peittämään kärsimättömyyttä äänestään. ”Oletko varma mitä teet? Samuli sai kerran tosta sähköiskun jos en väärin muista”, Elias huolehti. Markus keskeytti työnsä, jota taas häirittiin. ”Samuli ei enää taivu tähän, eikä kukaan muu osaa. Mä hoidan tän kyllä, kunhan saan keskittyä. Joten nyt ootte hiljaa tai heitän ruuvimeisselin sivuun.”

”Okei eli taidan tiskata käsin”, Sera huokaisi, mutta poistui kuitenkin hymy kasvoillaan. Elias jäi yhä huolehtimaan ja Markus ärähtelemään. Olivat kuin mikäkin aviopari. Tee-se-itse –mies ja huolestunut vaimo käsi hätänumerolla.

Sitten kaikki normaali toiminta ikään kuin vain lakkasi. Kuin olisi pause nappia painettu. Sekä Sera että Elias vain jähmettyivät ilmeettöminä paikoilleen.

”No niin pysyithän säkin vihdoin hil… Elias?” Markus katsoi ensin huolestuneena Eliasta, ja sitten hänen katseensa kiinnittyi jonnekin kauemmas.

”No jopas…” Muuta Markus ei osannut sanoa. Sitten Elias ja Sera lähtivätkin yhdessä tuumin hitaasti ulos, kohti… No, sitä mikä nyt näkyikin taivaalla.

”Pysähtykää molemmat!” Markus älähti ja rentoutui huomatessaan, että häntä kuunneltiin ja toteltiin. ”Ei me mitään tahdottomia zombeja olla. Tää vain… On aika vahva kutsu tällä kertaa”, Sera mumisi yhteen puristettujen hampaiden välistä. Siinä vaiheessa muitakin alkoi tulla ulos.

”Sekö tää nyt on?” Elias varmisti. Sera nyökkäsi jähmeästi.

”Saaga mitä täällä tapahtuu?” Saaga huokaisi lyhyesti. Oli taas yksi lisää, jolle piti selittää Eliaksen oudon katoamisen ja palaamisen todellinen luonne… Tähän asti Marianne oli toiminut hyvän ystävän tavoin eikä udellut Saagalta, kun nainen ei ollut halunnut kertoa kaikkea.

”Jotain, johon mä toivon Eliaksella olevan hyvä suunnitelma”, Saaga sanoi nopeasti ja eteni sitten kyseisen miehen luokse.

”Sulla on joku suunnitelma, niinhän? Sellainen, jossa ei mielellään menetetä ketään.”

”Mä tota… En ole ihan varma… Mä en tiennyt, mitä tulee tapahtumaan enkä tiedä vieläkään.” Saaga käänsi katseensa pois kun hän taas luuli nähneensä hetken Eliaksen käden läpi. Eliaksella ei ollut hajuakaan…

”Mut meidän on pakko mennä. Mä toivon, että tää onnistuisi tällä kertaa paremmin. Mä en ainakaan aio sählätä yhtään enempää. Jos vain selvitään kunnialla ilman sitä.” Elias hymyili vinosti. Saaga pudisti hitaasti päätään. ”Mä en halua menettää sua. En taas. Olen menettänyt jo liikaa.” Elias oli nostamaisillaan käden pelottavan vieraan ja murtuneen näköisen äitinsä hartialle, mutta katsoi sitten paremmaksi olla tekemättä niin. Tuntui taas sellaiselta omituisen tyhjältä ja etovalta. Käsi olisi todennäköisesti vain humahtanut läpi…

”Mä lupaan. Jos vain jotenkin mahdollista, mä en aio kadota mihinkään.” Vähän vaikea luvata sellaista, mikä tapahtui jo. Saaga inahti kärsivästi ja lähti kävelemään pois… Jostain syystä kohti taivaanrannassa näkyvää valoa.

”Mä muuten tulen mukaan”, Jonna ilmoitti tunkien Eliaksen ja Saagan väliin heti vain kun Elias oli saanut äitinsä kiinni. Elias sulki hitaasti suunsa. Jostain syystä kukaan ei sanonut siihen mitään vastaan… Ja sitten Elias huomasi, että hänestä tuntui paremmalta, kun lisää väkeä liittyi joukkoon. Vähemmän ahdistavalta ja avuttomalta.

Sera viittoi ohikulkevalle taivasta kummastuneena tuijottavalle miehelle. Mutta Elias ei kuullut, mitä Sera selitti… Hänen sydämensä hakkasi. Tiesikö se, että laskurissa numerot kävivät vähiin, aika loppui? Vai oliko tämä taas sitä, kun uusi mahdollisuus muotoutuu mielessä? Elias kulki ajatuksissaan, antoi Saagan johtaa joukkoa.

Samuli katseli surumielisenä, kuinka kaikki hänen rakkaansa katosivat yhä kauemmas. Tämä oli taas sitä, jota hän oli yrittänyt ymmärtää koko Saagan kanssa viettämänsä ajan, mutta johon hän ei kuitenkaan kuulunut täysin mukaan…

”Ei, kaikki rakkaani eivät ole siellä”, Samuli totesi uinuvalle Aleksille. Tämä ojenteli hetken käsiään unissaan, kuin yrittäen saada jotain loittonevaa kiinni – vai tulkitsiko Samuli sen vain miten halusi – ja rentoutui taas. Ehkä Samulinkin pitäisi vain luottaa… Mutta… Samuli vilkaisi vielä kerran harmistuneena ikkunasta. Ne olivat jo kadunkulmassa kaikki.

***

”Iskä jos sä menet niin mäkin tuun mukaan!”

”Ei, sinun pitää jäädä tänne enkä mene kauas.”

”Kuuntele isää! Mitä äitikin sanoisi jos olisi kotona eikä töissä. Mun pitää huolehtia teistä molemmista taas.”

”Mutta kun se on niin mielenkiintoisen…”

”Ei muttia! Isä näytä esimerkkiä!”

”Ei taas…” Sera henkäisi kun lopulta päätti pysähtyä kuin seinään laahustettuaan koko ajan hitaammin askelin. Saaga vilkaisi rohkaisevasti hymyillen Seraa. ”Ei hätää. Me ollaan kaikki täällä.”

”Tarkotan vain… Olisi pitänyt arvata. Se on se lampi. Sinne me ollaan menossa, taas.” Saagan suu avautui aavistuksen. Nyt hän ymmärsi, mitä Sera tarkoitti. Ja Saagalla itselläänkin oli kokemuksia ja muistoja…lammista… Saagan ilme muuttui sitten mietteliäämmäksi. Tilanne tuntui niin tutulta. Mikä sitten odottikin ja kutsuikin Seraa ja Eliasta, alkoi tuntua Saagassakin. Kai se johtui siitä, että he olivat niin lähellä jo.

”Hei vanhukset. Pysähdytäänkö me vain tähän?” Jonna tivasi hermostuneena vähän ajattelemattomin sanoin. Mutta hänelle ei vastattu. Sen sijaan Jonna alkoi katsoa ympärilleen. Ja huomasi, etteivät he olleet todellakaan yksin.

”Mene sisälle ja herätä isi.”

”Mutta mä haluan lähempää…”

”Ei!”

”Jaakko? Beth? Mitä täällä tapahtuu?”

”Kun tietäisimme.” Konemainen vastaus.

”Katsoin leffaa kun yhtäkkiä sähköt alkoivat reistailla ja sitten näin tuon… jutun ikkunasta”, nainen sopersi hiljaa viitaten sitten kohti kirkasta valoa.

”Jaksatko?” Markus oli siirtynyt pitämään kävelyn ajaksi perää. Elias oli jäänyt koko ajan muista jälkeen ja nyt oli pysähtynyt ennen Seraakin vetämään henkeä.

Elias nyökkäsi hymyillen uupuneesti. ”Niin pitkään kuin tarvitsee”, mies vastasi vältellen. Markuksen suu puristui tyytymättömäksi viivaksi. Elias nosti kätensä miehen kasvoille hetkeksi, piirsi peukalolla suupielen kaaren. ”Älä näytä tolta. Mä haluan nähdä sun hymyilevän nyt kun siihen on tilaisuus…” Eliaksen lause tuntui jäävän kesken, yksi sana uupumaan. Vielä, tilaisuus vielä. Markus ei hymyillyt vaan painoi päänsä, jotta Eliaksen ei ainakaan tarvitsisi nähdä häntä huolestuneena. ”Tässä ei ole kyse meistä.” Markus totesi matalalla äänellä ja perääntyi Eliaksen ulottumattomiin.

Samaan aikaan Jonnan kuiskutus kohosi kuuluvammaksi heidän takanaan. Hän oli vihdoin saanut kontaktin äitiinsä ja osoitteli kiivaasti kadun varteen kerääntyviä ihmisiä. ”Mitä meidän pitäisi tehdä?” Saaga vain pudisti päätään. Ei hän tiennyt.

”Anna minä vain katson hetken, tässä näin. En mene kauemmas.”

”No…Tuota… Mut kutsuttiin sun vahdiksi. Musta tuntuu, että meidän pitäisi mennä sisälle.”

”Et ole huono isoveli vaikkei mentäisikään.”

”Tuota…”

”Kaikki nämä ihmiset… Kaikki menee pieleen. Ja ihan vain sen takia, etten mä ollut tarpeeksi rohkea ekalla kerralla. Mun takia kaikki tää…” Sera pudisti päätään ja huokaisi. Elias käveli varovaisin askelin naisen viereen. Oli yhtä vaikea lähteä liikkeelle kuin pysähtyäkin, mikään ei tuntunut enää hyvältä tai oikealta.

”Älä… Ainakaan syytä itseäsi. Sun ei tarvinnut olla muuta kuin ihminen.” Puhuminenkin tuotti jo vaikeuksia, vaati paljon pitää ääni vakaana ja vahvana. Ettei Sera ainakaan hänen takiaan huolestuisi lisää.

”Mutta… Mitä mun pitäisi nyt tehdä? Meneekö kaikki vain enemmän pieleen?”

”Meillä on seuraa…” Marianne ilmoitti matalalla äänellä juuri kun vieras miesääni tivasi: ”Mikäs vaellusjoukko täällä on? Tiedättekö te mitään tosta epämääräisestä valoshowsta?” Nuori mies kuulosti kärsimättömältä ja hermostuneelta. Ei kovin mukavaa juttuseuraa.

”Charles rauhoitu. Eivät nämä ihmiset ainakaan ole syypäitä tähän, vain yhtä kiinnostuneita ja varuillaan kuin mekin. Niinhän?” Miestä rauhoitteleva nainen osoitti sanansa lopuksi tien päähän seisomaan jääneelle joukolle, vähän turhan toiveikkaan ja epävarman oloisena.

”Eivät nämä edes ole ihmisiä kaikki. Outo sakki. Ties vaikka olisivatkin tämän takana”, vanhan pariskunnan rouva osallistui sananvaihtoon mukaan syyttävänä värisevällä äänellä. Mies näytti vain seuraavan alistuvasti syntipukin löytänyttä turhautunutta, pelkonsa kätkevää rouvaa. Elias ja Saaga värähtivät näkyvästi syytökselle, Sera inahti ja kietoi kätensä ympärilleen. Juuri näin, alamäki kiihtyy.

Samaan aikaan kun Saaga riensi sovittelemaan tilannetta, Elias alkoi miettiä. Kaikki nämä ihmiset… Hän ei kuullut mitään ympärillä tapahtuvasta. Päässä alkoi jyskyttää ja sydän hakata. Hän todella keksi jotain joka saattaisi toimia.

”…tapahtunut outoja siitä lähtien kun sinä ja…”

”Olkaa nyt kilttejä ja palatkaa sisälle rauhoittumaan. Tämä ei ole mitään uhkaavaa eikä koske teitä.” Elias älähti keskeyttävästi Saagan kehotuksen jälkeen. ”Odota! Saattaa koskeakin.”
Jonna vilkaisi virnistäen Eliasta. ”Tiesinhän mä, että kyllä sä jotain keksisit. Jos viimeksi jotain hullua niin ehkä nyt jotain hyödyllistä.” Tavallisesti Jonna olisi ansainnut pukkauksen kylkeen, mutta nyt Elias oli liian kiihdyksissä muistamaan jotain niin epäolennaista.

”Marianne, tästä taitaa tulla aika paljon teidän porukoille selviteltävää.” Elias viittasi virastoon. Marianne puuskahti. ”On jo nyt. Mutta jos keksit jotain, joka muuttaa tilannetta edes johonkin suuntaan, niin anna mennä. Tätä vauhtia hermostuneet ihmiset ovat kohta toistensa kurkussa, nähty on.” Jonna pomppasi hieman paikoillaan innosta, kun Elias osoitti seuraavaksi sanansa hänelle.

”Äiti ei saata pitää mun suunnitelmasta, mutta meidän pitää saada jotenkin nää ihmiset mukaan. Kaikki. Kyllä ne varmaan seuraa jos joku näyttää tien. Muuta en keksi. Mutta mä tarvitsen sulta lainaan jotain…” Jonna oli jo kohottamassa kätensä kohti Eliaksen kättä, kun Saaga keskeytti heidät.

”Hei! Jos ymmärsin oikein mitä aiotte, ainakin minua tarvitaan siinä. Pääsemme vähintään jatkamaan matkaa.”

Vanha rouva alkoi tosissaan hikeentyä, mies hänen takanaan näytti eksyneeltä. Nainen jatkoi yhä vain tiukemmalla ja kimeämmällä äänellä: ”Mitäs peliä tämä nyt on? Et mene sinäkään minnekään ennen kuin tämä on selvitetty, haluan vihdoin…”

”Saaga en tiedä pahentaako tämä vain…” Mutta Seran hiljaista ääntä ei kukaan kuullut. Itse asiassa hänkin oli kiinnostunut Eliaksen suunnitelmasta.

Vanha rouva katseli suu aavistuksen raollaan Saagan etenemistä.

Elias katseli mietteliäänä. Saaga olikin yllättävän halukas osallistumaan hänen suunnitelmaansa. Leikkimään jumalaa hetkeksi. ”Tulkaa nyt. Ei tämä ollut minun suunnitelmani”, Saaga sanoi hiljaisella äänellä. Kohta katu muuttuisi valoisammaksi hänen ympärillään ja ihmiset huomaisivat.

”Niin just. Elias?” Elias kääntyi odottavan siskonsa puoleen. Noh, kai tämä saisi luvan toimia. Muutakaan ei ollut.

Hän saattoi olla itsekäs… Mutta eivätkö he kaikki halunneet, ettei ketään menetettäisi? Näin se saattaisi onnistua. Ja eikö nyt ainakin Seran olisi pitänyt ymmärtää ennen Eliasta, että sillä oli tarkoitus, että tällä kertaa ulkopuolisetkin ihmiset huomasivat jotain?

Sera jähmettyi hämmentyneenä, kun lähemmäs tulleet ihmiset hiljentyivät ja todella lähtivät seuraamaan.

”Eikö sun pitäisi olla ensimmäisten joukossa? Miten sä siihen jäädyit?” Markus yritti vetää Seran lempeästi mukaansa, mutta kun Sera ei liikahtanut mihinkään myös Markus pysähtyi.
”Niin kai… Mutta katso nyt. Onko tämän tarkoitus mennä oikeasti näin tällä kertaa? Mokasinko mä näin pahasti? Mun oli tarkoitus mennä ihan yksin…”

Markus ja Sera katsoivat, kuinka lisää ihmisiä liittyi joukkoon. Kuin hypnotisoituneina. Mutta lähempää tarkasteltuna parit pitivät toisiaan kädestä ja lapset kiskoivat mukanaan vastahakoisia, epäileviä vanhempia.  ”Et. Kaikki tekevät tämän ihan omasta tahdostaan. Ja jos kenenkään ei tarvitse loppujen lopuksi lähteä, kukaan ei vahingoitu, niin minkä virheen sä olisit muka tehnyt?”

Sera puuskahti tuskastuneena ja kuulosti kolkolta tiuskaistessaan: ”Jonkin. Mun ei pitäisi epäillä yhtään, ei missään vaiheessa. Mutta epäilen ja pelkään koko ajan enemmän. Jokin meni mun kanssa pieleen. Mä en oo yhtään kunniaksi suvulleni… Mä tein kaikesta hirveän paljon monimutkaisempaa.” Markus oli yrittänyt. Hän lähti enää sanaakaan sanomatta eteenpäin, pujottelemaan turhautuneena joukon kärkeen. Sera saisi lopettaa vihdoin itsensä syyttelyn kun Eliaskin teki näin paljon hänen eteensä.

Olisi voinut luulla, että Sera toivoi vain kadonneensa ”kunnolla”, niin kuin olisi muka pitänyt. Kiittämätön. Ja… Pelottavaa. Eikö Sera halunnut elää? Kuitenkin Sera tunki pian Markuksen ohitse aivan Eliaksen luokse.

”Jos nyt tapahtuu jotain niin äiti kyllä…”

”Ria, ota välillä iisimmin. Ei äiti susta vanginvartijaa tehnyt.” Perheen isä vain nauroi lasten sananvaihdolle. Ja seurasi mukana. Vaihtelua tylsään koti-iltaan eikä tilanne vaikuttanut mitenkään uhkaavalta. Kummalliselta vain. Mutta hän oli yhtä innoissaan tästä uudesta ja oudosta kuin hänen pikku poikansa.

”Ihanko tekin tosissanne menette mukaan tuohon hulluuteen?” Kysyi tummahiuksinen nainen, kun hänen seinänaapurinsakin lähtivät kohti kasvavaa joukkoa. Eikö se rouva ollut viimeisillään raskaanakin, ties mitä voisi tapahtua…

Nainen jätettiin omaan arvoonsa ja lopulta hän paineli itseään pudistellen sisälle ja lukitsi oven.

”Jaa. Meni loputkin sähköt vai?” Vielä epäröivä nainen kysyi koiraltaan. Koira vilkaisi omistajaansa levollisena ja lähti jolkuttamaan joukon jatkoksi. ”Joskus koirani tuntee minut paremmin kuin minä itse. Eihän tällaista tilaisuutta voi missata, mitä kaikkea tästä voikaan irrota blogiini…”

Katu täyttyi jännittyneenä supisevista kulkijoista. Oliko kaikki vain unta? Ei pelottanut, kun oli tuttujen ympäröimänä eikä mitään todella uhkaavaa ollut tapahtunut. Unesta ei sopinut siis herätä vielä. Mitä kaikkea voisikaan vielä tapahtua?

***

Kun päästiin lähemmäs, tunnelma kävi kireämmäksi. Etenkin, kun luonnoton valo saman tien laskettui. Oltiinko myöhässä, tehtiinkö jotain väärin?

”Mitä nyt?”

”Ei nyt ainakaan lisää lapsia saisi tulla…”

Pari oli joukosta kadonnut, lisää tullut tilalle.

”En mä ole lapsi, ainakaan nuorempi kuin toi tuolla! Saan mä tulla mukaan!”

Joukon kärjessä olleet eivät kuulleet kiivasta supinaa takanaan.

”Todellakin, taas lampi”, Elias ja Jonna kuulivat Saagan huokaisevan. Sera taas oli jähmettynyt paikoilleen eikä reagoinut mihinkään. ”Sera?”

”Äiti, mitä tapahtuu? Mikä lampea vaivaa, onko se kipeä?” Lammen vesi kupli hiljaksiin ja siitä nousi hohtavaa usvaa. Aivan kuin valo olisi vain siirtynyt sinne. Toinen maailma valinnut toisen paikan avautua, jostain syystä.

”Hei siellä edessä! Mitä seuraavaksi?” Myöntävää supinaa. Ainakin tämä joukko piti yhtä ja oli yhä kiinnostunut.

Punatukkaisen naisen ystävä tönäisi kaveriaan takaapäin vähän vähemmän ystävällisesti, kiireisesti. Tämä kääntyi tuohtuneena ympäri.

"Mitä? Nytkö pitäisi kääntyä?"

"No joo! Seurataan valoa, juu! Tosi järkevää! Mennään takaisin mestoille ennen kuin jotain friikimpää tapahtuu.”

”Itse sinä tänne tulit, en mitenkään raahannut sinua väkipakolla mukaan.”

”Tämä oli silti sinun ideasi!”

”Hyvä on, lähde sitten. Mutta tämä on viisi kertaa mielenkiintoisempaa kuin mikään aikaisemmista illoista.”

”Tai sitten tyhmin juttu ikinä!”

”Tytöt rauhoittukaa…” Vanhan miehen sammaltavasta kähinästä sai tuskin selvää. Ja päälle räkäinen nauru, kun naiset jatkoivat kinasteluaan.

Silloin joukkoon liittyi vielä yksi uusi tuttavuus. Joka kuitenkaan ei ollut niin vieras.
”Täällähän näkyy tuttujakin. Teitä kahta en voi unohtaa.”

Huolimatta sekavammaksi muuttuneesta tilanteesta Markus oli nopea astumaan Eliaksen suojaksi, aivan niin kuin silloin parkkipaikalla, niin kauan sitten. Mutta heti veri kiehahti kuin kaikki se olisi tapahtunut vasta eilen.

”Jos riitaa tulit haastamaan niin…” Elias puri huultaan. Markus oli turhan äkkipikainen, ei tässä mitään uhkaavaa ollut.

”En suinkaan. Olin vain yhtä kiinnostunut tästä kaikesta kuin tekin nähtävästi.”

Markus perääntyi heti hieman häpeissään. Elias oli nyt vain niin heikkona, hengästynyt vieläkin kävelyn jälkeen, vaikka yritti kovasti piilottaa sen muilta… Markus oli nähnyt Eliaksen hikoilevan viimeksi niin saunassa.

”Aa, tuota, niin kai.” Onneksi Kai ei näyttänyt pahastuvan. Miehen tunnisti, vaikka vuodet olivat kuluneet.

”Kumma juttu, että näin paljon väkeä tuli paikalle loppujen lopuksi. Toisaalta täällä tapahtuu harvoin mitään jännää.” Kai hymyili vinosti, muistellen jotain omaa. Mutta Elias sai sanoista muistutuksen idealleen, lisää luottamusta. ”Markus!” mies huudahti yllättäen innokkaana.

Markus vilkaisi vielä epäillen Kaita, joka vain katseli rauhallisesti lampea. Sitten hän kääntyi Eliaksen puoleen. Mies näytti sillä hetkellä turhan innokkaalta kuntoonsa nähden. ”Mitä luulet, ovatko nämä ihmiset halukkaita seuraamaan jotain ehdotusta?” Elias mietti hiljaa ääneen.

Saaga oli rientänyt kysymään, onko Jonnalla kaikki kunnossa, kun tyttö oli muuttunut yhtäkkiä innokkaasta epätavallisen kireäksi. Heti tunnistettuaan, kenen kanssa Elias ja Markus puhuivat. Ja tytön sisällä myllersi juuri saatu vahvistus siitä, ketkä kaksi olivat pitäneet hänen puoliaan.

Ei, nyt piti keskittyä muuhun. Jonna nyökkäsi äidilleen niin vilpittömästi kuin pystyi, kaikki oli hyvin.

Samalla Markus päätyi mietittyään vastaukseen: ”Ovat tulleet tännekin asti. On paras toimia nopeasti, ennen kuin heräävät liikaa ihmettelemään.”

”Kuule”, Elias aloitti Markukselle, kun Kai näytti siirtyvän kuuloetäisyyden ulkopuolelle. Elias vilkaisi olkansa yli, äitikin kuunteli. Hyvä.

”Tässä kaikessa on kyse energiasta ja siitä, että sitä tarvitaan tarpeeksi. Sera on ainoa ihminen joka voisi yksin tarjota sen, mutta nyt meillä on moninkertaisesti porukkaa mukana. Jos kaikilta otetaan jotain, me saadaan kokoon ehkä tarpeeksi Seran säästämiseksi.” Markus kallisti päätään epäuskoisena. ”Kuulostaa yksinkertaiselta, mutta miten käytännössä…”

”Jätä se meidän huoleksi”, Saaga keskeytti päättäväisellä äänellä. Juuri niin, Elias oli oikeassa. ”Ihmisille pitää kertoa. Nopeasti nyt.” Vaikka valo lammella oli hetkeksi heikennyt, tunsi Eliaskin, että aika oli vähissä. Tosin ei ehkä samalla tavalla kuin Saaga tai Sera. Elias tunsi, kuinka voima katosi hänen jäsenistään ja hengittäminen sattui. Hänen laina-aikansa alkoi olla lopussa. Hänen pitäisi saada pelastettua Sera ennen sitä, Markuksen ja Aleksin takia, muuten kaikki olisi turhaa…

”Hyvä on. Me hoidetaan tää puoli. Käykää kattomassa, mitä tuolla kauempana tapahtuu”, Jonna heräsi taas tomerana itsenään.

”Marianne, tarvitaan sunkin apua…” Saaga jäi suosiolla kauemmas. Jonna oli taas vauhdissa.

Naiset olivat sen verran maistissa, että pienellä suostuttelulla olisivat lähteneet mihin tahansa mukaan. Se joku mies oli jo kadonnut paikalta. Elias varmisti vain sen, että naiset varmasti halusivat itse mukaan. Ja ymmärsivät, että siitä aiheutuisi…tuota… vielä pahempi krapula. Naisille ehkä tämä kieli saisi viestin perille. Muuten Elias ei osannut selittää tilannetta. Sitä, että energian antaminen heikentäisi hetkeksi. Naiset suostuivat.

Samaan aikaan Jonna selitti tilannetta muka yksinomaan Mariannelle. Että helleaalto liittyi tähän. Että kaikkien aiemmin näkemää valoa tarvittaisiin lisää, ja että sitä olisi jokaisessa, ja että sitä tarvittaisiin lainaan. Ei paljon, mutta se aiheuttaisi heikotusta silti vähäksi aikaa. Mariannen täytyi pidättäytyä virnuilemasta. Jonna toimi aika näppärästi, muut luulivat saavansa kuulla asian noin sivukorvalla. Vähän lempeämpi tapa kuin suora pyyntö. Eikä edes herättänyt niin paljon epävarmuutta tai närkästystä.

Vielä kerran joukko lähti liikkeelle ja kasvoi vähän siinä sivussa.

Kun Elias ja Saaga astahtivat kauemmas saadakseen selkeämmän kokonaiskuvan väkijoukosta, näytti Serakin nyt vihdoin huomaavan, että jotain oli tapahtumassa. Mutta sanojensa perusteella Sera olikin ollut koko ajan perillä tapahtumien kulusta.

”Musta tuntuu, että näin pitää tehdä. Tää onnistuu. Nyt mä vain haluaisin pienet lapset ja muut sellaset pois tästä joukosta, en halua, että kukaan vahingoittuu mun takia…” Seran aluksi vahva ääni hiipui. Ennen kuin Elias ehti korjaamaan, Saaga sanoi päättäväisesti: ”Tää koskee nyt meitä kaikkia. Kaikki kärsii tästä kuumuudesta. Mutta olet oikeassa. Jonna”, Saaga käskytti ja osoitti joukon takana olevaa pariskuntaa. Jonna oli jo menossa.

”Rouva, teidän olisi hyvä jättäytyä nyt kauemmas…”

”Mutta Riia! Kyllä mä jaksan! Mä sain jopa auki sen hillopurkin kannen jota sä et!” Riia punastui. Väkijoukosta kuului jopa huvittuneita hörähdyksiä. Tunnelma alkoi vapautua, kun ihmisille annettiin päämäärä.

”Ymmärrän. Kuinka kauas?” Jonna viittoi naiselle vastauksen.

”Me emme ole menossa minnekään. Emme me niin vanhoja ole.” Marianne vain nyökkäsi jäykästi. Hyvä on. Sitten hän vilkaisi tuimasti joukon nuorinta. Tytön äiti oli kuitenkin jo päätöksensä tehnyt. ”Minun Emmini ei tähän osallistu.” Marianne nyökkäsi hyväksyvästi tällekin ja antoi katseensa kiertää väkijoukkoa. Ei muita lähtijöitä, tämähän oli positiivista.

”Kyllä, siellä on vauva. Siksi en mene mukaan. Se on vielä paljon pienempi kuin sinä.” Emmin äiti huokaisi helpottuneena, kun punamekkoinen nainen hymyili hänelle rohkaisevasti ja vei kädestä taluttaen pienen tytön vielä vähän kauemmas, ihan vain varmuuden vuoksi.

”Saaga, kaikki on valmista. Mitä pitää tehdä?” Saaga vilkaisi nopeasti odottavaa väkijoukkoa. ”Kaikkien pitää mennä lähelle toisiaan, koskettaa mieluiten toista. Mutta vähempikin riittää.” Käsky kiersi.

”Ai näin vai?” Poika kikatti kun isänsä keinutti tätä hetken käsistä.

”Saanhan tulla tähän?”

”Riittääköhän tämäkin?” Tyttö tökkäsi sormella poikaa olkavarteen, lapset kikattivat. Tämä oli heille jännää leikkiä ja lapsen viattomuuteen oli aikuisenkin helppo samaistua. Etenkin, kun sai olla jonkun turvallisen ja tutun kanssa yhdessä.

”Elias, sinä saat johtaa kaiken energian minulle. Älä vastustele. Muistathan, että olen ennenkin käsitellyt jotain vähän isompaa.” Elias katsoi äitiään hetken epävarmana, mutta nyökkäsi sitten. Saaga oli joukon ainoa, joka suinkin pystyisi selviytymään siitä, nyt kun Elias heikkeni koko ajan. Sera katsoi paremmaksi olla puutumatta, hän ei edes tiennyt mistä Saaga muistutteli.  ”Tarvitaan muutenkin yksi lenkki, jonka katkaisemalla saadaan homma nopeasti pysähtymään tarpeen vaatiessa. Sinä saat olla se.” Eliaksellakin oli siis tärkeä rooli.

"Henri mitä teet? Tulisit tänne vain viereeni." ”No kun tästä välistä puuttuu.”

”En ala lääppimään ketään, tää saa riittää.”

”No, tuota…” Kai oli tainnut myös tunnistaa Jonnan ja yhdistää Eliaksen oudon perheen kokoon.

Elias siirtyi samaan aikaan kauemmas ja maanitteli vanhaa pariskuntaa hieman peruuttamaan, että joukosta saataisiin yhtenäisempi ja että pikkupoika saisi hyvällä syyllä siirtyä -mitä, veljensä, isänsä?  - viereen.

Kai tarjosi kättään epävarmasti hymyillen, Jonna puuskahti. ”Mua tarvitaan tuolla.” Enemmille henkilökohtaisuuksille ei ollut aikaa.

Jonnan oli heti helpompi taas hengittää, kun sekä Markus että Elias tervehtivät häntä hymyillen Jonnan asettuessa paikalleen. Markuksen viereen siihen kohtaan, josta kaikki energia tulisi kulkemaan.

”No niin. Tämän ei pitäisi kestää kauan. Pysykää paikoillanne, mutta jos alkaa tuntua jotenkin pahalta, pääsette pois milloin haluatte.” Joku huusi aloitetaan jo.

”Jonna, mä en tiedä mitä tulee tapahtumaan. Ootko varma, että haluat olla siinä?” Jonna viittasi vähättelevästi kädellään, pärisytti huuliaan. ”Kuka muukaan tässä voisi olla?” Elias näki, kuinka Jonnan sisällä kupliva innostus alkoi näkyä jo värilevänä valona pinnalle asti. Samalla tavalla kuin juoksijan päättäväisyys ennen juoksua. Elias veti henkeä. ”Hyvä on. Aloitan nyt.” Saagakin tuli lähemmäs.

”Jos hauva tulee, niin tulen minäkin.” Odottava nainen oli silloin liian lumoutunut siitä, mitä näki. Samoin kuin tytön äiti. Mutta pienkin määrä voi olla se ratkaiseva.

Samoin, kuin vedenpinta tasoittuu astiassa. Pois virtaavan energian tilalle tulee toiselta läheltä energiaa, niin pitkään kuin vain mahdollista. Lämmin, kummallinen yhteensulautumisen tunne valtasi kaikki.

”Tämähän…” Vanha rouva katseli kerrankin hiljaisena ympärilleen. Pinkkimekoinen nainen huomasi jopa nauttivansa tästä uudesta tunteesta. Kuului yllättyneitä naurahduksia ja hymähdyksiä.

”Huh. Jatka vain, Elias!” Saagaa kihelmöi joka puolelta. Tältä ladattavasta akusta täytyi tuntua.

Mutta siihen ei todellakaan mennyt kauan. ”Hei! Täällä alkaa…porukka väsyä.” Sera kiirehti viittomaan heikkeneville ihmisille, että nämä irrottautuisivat virrasta.

Yksitellen kädet irtosivat toisistaan ja ihmiset vajosivat maahan enemmän tai vähemmän hengästyneinä. Vahvimmat jäivät seisomaan. Jonnakin kiirehti katsomaan, että kaikki ovat kunnossa.

”Ovatko kaikki varmasti kunnossa?” Elias yritti varmistaa, mutta ihmiset olivat liian väsyneitä ja huumaantuneita vastatakseen. Kuin toisessa maailmassa. Ilmakin oli kuumentunut prosessissa vielä lisää eikä ainakaan helpottanut kenenkään oloa.

”Sinuna huolehtisin myös Saagasta”, Sera kuitenkin totesi ontosti.

”Äiti?”

”Äiti!” Jonnakin havahtui nyt katsomaan. Saaga näytti sykkivän energia, puristi kätensä pari kertaa nyrkkiin, kuin olisi sattunut.

”Älkää minusta huolehtiko. Näin loistavalta ei ole tuntunut vähään aikaan.” Saaga nauroi lyhyesti omalle vitsilleen. Elias ja Jonna eivät osanneet muuta kuin tuijottaa äitiään hätääntyneinä. ”Mutta mennään pian.”

Saaga osoitti sanansa Seralle. Häntäkin tarvittiin, Sera oli tuntenut sen koko ajan. Nyt Sera ei epäillyt hetkeäkään. Hän luotti Saagaan ja Eliakseen suunnitelmaan.

Elias joutui vastahakoisesti päästämään molemmat menemään.

Hetken näytti siltä, että jokin kerääntyi lammessa. Vesi kupli koko ajan enemmän ja juuri kun kirkkaus alkoi käydä silmiin, se oli ohi. Valon välähdys ja molemmat katosivat, jonnekin muualle. Kylmä tuulahdus levisi aiemmin niin hiostavaan ilmaan lammesta, helpottamaan ihmisten oloa. Joiltakin nousi jopa hengitys huuruna ilmaan.

”Älä huoli, Elias. Kyllä he palaavat. Säkin palasit.” Jonna lohdutti ei kovin vakuuttavalla äänellä. Se tärisi niin kylmästä kuin pelostakin. Hymykin oli kuin suoraan amerikkalaisesta perhevalokuvasta.  Elias huokaisi lyhyesti ja yskähti sitten.

”Jos totta puhutaan, mä luotan siihen. Ne tulee takaisin. Me onnistuttiin. Itsestäni vain…”

Jonna huudahti säikähtäneenä. Elias näytti jo hetken siltä, että pyörtyisi. Mies jäi vapisemaan viileälle nurmikolle, hengitti pinnallisesti ja katkonaisesti. Ei noussut edes huurua ilmaan. Jos joku olisi kokeillut, hänen ihonsa olisi ollut jo kylmä ja nahkea kuin kuolleella. Markuskin kiirehti nyt paikalle.

 Jonnalta pääsi kahta kauheampi ääni, kun Elias alkoi haihtua näkyvistä.

”Ei… Mä en halua menettää teitä kaikkia. Tehkää joku jotain, pian!” Jonna ei pystynyt irrottamaan katsettaan Eliaksesta, joka tuijotti raskasluomisin silmin tyhjälle lammelle. ”Mä haluun nähdä… Kun ne tulee takaisin…” hän mumisi vaimealla äänellä.

”Älä puhu”, Jonna nyyhkäisi. Kauhu puristi hänen rintaansa, ei pelkästään äidin vaan nyt myös Eliaksen puolesta.

Silloin uusi kylmän aalto humahti lammelta yhdessä vielä kirkkaamman valon kanssa, joka näytti tulevan suoraan kohti. Ne ihmiset, jotka olivat jo vähän vironneet, suojasivat kasvojaan tuulen puuskalta. Muut vain painoivat päänsä alistuneina.

”Saaga!” kuului ensimmäinen käheä huuto, kun näkymä selkeni. Se oli Samulin ääni.

Sera virkosi henkeään haukkoen huutoon saman tien. Hän katseli hetken vauhkona ympärilleen ja pysähtyi sitten säikähtäneenä liikkumattomaan Saagaan. Sera yritti puhua, mutta päätyi vain yskänpuuskan kouriin tärisemään.

”Elias ota rauhallisesti. Samuli ja Jonna on jo menossa”, Markus kehotti niin rauhallisesti kuin kykeni. Kaikki oli tapahtunut nopeasti, Jonna ja Samuli olivat ajattelematta suunnanneet lammen rannalle. Elias taas oli hetken vetänyt henkeä maassa ja nyt olikin nousemassa pystyyn…

Valo todella oli tullut suoraan kohti, Elias tärisi vieläkin. Aivan kuin olisi lekalla lyöty rintakehään. Mutta jokaisen raikkaan kylmän hengenvedon jälkeen tuntui vähän helpommalta. Ja vaikka Markus luuli muuta, Elias oli aivan rauhallinen… Hän ei muistanut kokeneensa mitään erikoista, mutta tuntui, kuin jokin olisi päästänyt hänestä irti. Antanut hänen mennä. Hän oli täyttänyt osansa.

”Markus… Onko muut lammella? Täällä on vieläkin vähän kirkasta.” Markus räpäytti hölmistyneenä silmiään, hän hädin tuskin erotti Eliaksen hämärässä. Mutta Elias katsoi eteenpäin, kohtaamatta Markuksen katsetta… Pystymättä enää siihen. Markus nielaisi sen pienen harmin möykyn. Sen peitti rinnassa paisuva ilo siitä, että Elias oli taas oma itsensä. Ei kävelisi enää hänen lävitseen. ”On. Sera on suoraan eteenpäin susta. Älä kävele liian kauas.”

Elias lähti haparoiden kohti Markuksen viittaamaa suuntaa epätasaisessa maastossa.

Katuvalot alkoivat räpsyä päälle yksitellen. Markus katse oli kiinnittynyt lammelle - mennäkö perään vai eikö - eikä huomannut, kun Marianne sai koottua itsensä ja horjahteli hänen vierelleen. ”Noh, kaikki alkaa palata normaaliksi. Teidän porukan pitäisi lähteä pian. Ihmiset ovat vieläkin vähän pökertyneitä, mutta eivät enää kauan. Ja tänne on tulossa väkeä siivoamaan tätä sotkua…” Markus ymmärsi vain sen, että heidän oli parempi palata Jalavien talolle. Ja pian.

Jonna jäi paikoilleen tietämättä mitä tehdä. Samaan aikaan Samuli auttoi hiljalleen virkoavan Saagan ylös. Jonnan selkää pitkin juoksivat väreet, kun hän näki, kuinka hänen äitinsä oli jotenkin jäykkä ja kumara vielä pystyyn noustuaankin…

”Sera, ootko sä kunnossa?”

”Oon mä Elia…” Seran lause keskeytyi, kun Elias yritti kädellään haparoida Seran kasvoja. ”Voi Elias.”

Elias sai vihdoin asetettua kätensä Seran poskelle. Tuntui lämpimältä. Seran kommentille hän pudisti hymyillen päätään. ”Ei se mitään. Pääasia, että me kaikki ollaan kunnossa. Kyllä mä tähän taas totun… Tavallisia ihmisiä on vain joskus vaikeampi nähdä.” Sera asetti oman kätensä Eliaksen käden päälle. Hänkin oli päässyt nyt ikuisesta taakastaan.

”Mutta siellä… Mä en ihan muista, mutta Saaga, mun puolesta…” Elias havahtui nyt vilkaisemaan sivulleen, keskittymään hetkeksi johonkin muuhun. Tosiaan. Äitikin näytti erilaiselta. Eliaksen ei auttanut muuta kuin kuunnella, kun ei kerran enää nähnyt.

”Samuli…” Jonna puri huultaan. Äidin ääni oli matalampi ja käheämpi. Pimeässäkin hän saattoi nähdä muuttuneet kasvonpiirteet. Samuli taas katseli vain hymyillen Saagaa, kuin mikään ei olisi pielessä. ”Niin?”

”Miltä näytän?” Samuli piti hetken kättään Saagan kasvoilla, katseli jonkin aikaa. ”Yhtä kauniilta kuin ennenkin.” Vanha pari hymyili toisilleen lämpimästi. Aika oli saanut Saagan kiinni.

”Se on ohi nyt.” Sanattomasti, suunnattoman helpottuneina, kaikki iloitsivat hetken siitä.

Jonnankin kasvoille levisi vihdoin hymy ja tyttö pystyi hengittämään vapaasti, ensimmäistä kertaa ikuisuudelta tuntuneeseen aikaan.

Sitten Markus jo oli hänen takanaan, laski ison, lämpimän kätensä Jonnan hartialle. Jonna hypähti hieman, mutta kääntyi yhtä kaikki ympäri. ”Meidän pitää mennä.”

Sanatta kaikki kerääntyivät yhdeksi joukoksi ja suuntasivat kohti kotia. Juuri, kun ihmiset alkoivat hämmentyneinä nousta ylös ja katsella ympärilleen. Sitten toisesta suunnasta kaarsi iso musta auto. ”Saisinko kaikkien teidän huomion?” Siinä vaiheessa yksi osa joukosta oli jo kääntynyt näkymättömiin tien nurkan taakse.

***

Yö alkoi olla jo pitkällä, kun tuttu talo tuli vastaan. Ei Samuli ollut tietenkään jättänyt lapsia yksin, hätätilanteessa saatu lastenhoitaja lähti tyytyväisenä muhkean palkkabonuksen kanssa nukkumaan. Sen enempiä utelematta.

Sera, Elias ja Jonna taas suuntasivat nopeasti yläkertaan kehtojen luokse.

”En ole ikinä ollut näin kiitollinen mistään. Saan pysyä täällä teidän kanssa vielä pidempään”, Sera huokaisi rutistaessaan uneliasta Aleksia vasten itseään. Elias nyökkäsi kommentille. Hän oli ollut vähällä tuhota kaiken ja onnistui nyt korjaamaan virheensä.

”Kuulitkos senkin, että äiti on ihan tavallinen ihminen nyt.” Aleksi raotti silmiään ja ojenteli käsiään, venytellen laiskasti. Sera siristi väsyneenä silmiään katseltuaan hetken poikaansa. Hän oli ehtinyt ohi kulkiessaan vähän vilkaista itseään peilistä. Näytti siltä, että tulen viimeinen kosketus oli merkinnyt hänet näkyvästi. Mutta eivät hänen silmänsä olleet sen kummallisemmat kuin Eliaksenkaan ja aina oli piilolinssejä. Fiona kyllä tulisi kateelliseksi.

Tuntuu kyllä vähän tyhjältä…

”Nukkuuko poika?” Sera hätkähti aavistuksen. ”Juu. Kuulitko muuten, ovi kävi. Kukakohan tuli sisälle?”

Keittiössä oli hiljaista. Saaga oli jo pahoittelut epäkohteliaisuuttaan syödä samaan aikaan, mutta energiaa piti kerätä takaisin joko sillä tavalla tai nukkumalla. Ja nyt hänen täytyi jaksaa pysyä hereillä kuullakseen mitä Mariannella oli kerrottavana. Lopulta Marianne rykäisi.

”Saaga, olen pahoillani, että sinä… Tuota…” Ei sille oikein löytynyt edes sanoja.

Saaga kiirehti joka tapauksessa vakuuttamaan muuta. ”Tein tämän mielelläni. Saan nyt toivottavasti vanheta Samulin rinnalla ja antaa nuoruuden ja kokonaisen elämän sille, joka sen oikeasti ansaitsee. Emme saaneet ihan tarpeeksi kokoon, Sera oli jo valmis uhrautumaan. Mutta minä otin hänen paikkansa ja koska en ole ihminen, selvisin näinkin vähällä.” Saaga hymyili lopuksi, tuoreet naururypyt silmien kulmissa siristyivät. Marianne käänsi katseensa.

”No… Hyvä niin kai sitten", Marianne vastasi tunnustellen. "Mutta minun piti kertoa, mitä siellä tapahtui lähtönne jälkeen. Kyllähän säkin tiedät, mitä virasto tällaisissa tilanteissa toimii? He lähtivät matkaan heti vain kun saivat energialukeman.”

Saaga nyökkäsi jäykästi. ”Kuinka paljon?” Hän kysyi epävarmana. Marianne puri huultaan ja piti tauon. Sitten hän aloitti hitaasti: ”Ottaen huomioon, mitä Nuvassa on tapahtunut aiemmin ja uuden tiedon siitä, että naapurit epäilivät jo jotain…”

Saaga henkäisi kauhistuneena. ”Eihän? Kaikki?” Marianne nyökkäsi anteeksipyytävänä. Saagasta tuntui, että jotain humahti vatsan pohjalle painavaksi taakaksi. Jo ennen kuin hän kuuli tarkennuksen: ”Tällä hetkellä koko kylä pitää tätä taloa asumattomana. Kukaan ei muista kenestäkään talon asukkaasta mitään. He eivät käsitelleet pelkästään lammelle tulijoita, vaan katsoivat paremmaksi ottaa lukuun koko kylän vaikka yritin estellä. ...Pelkästään sinun yllättävä vanheneminenkin olisi ollut mahdotonta selittää järkevästi, ja se oli vain osa kaikkea.”

Hetken oli järkyttyneen hiljaista. Sitten Saaga rykäisi heikosta, laski hitaasti haarukan alas ja siirsi tuolinsa kauemmas pöydästä. ”Minun… On parempi mennä kertomaan heti kaikille. Muutto tässä on joka tapauksessa edessä.”

Marianne pysäytti Saagan vielä käteen tarraamalla. ”Edessä ja pian. Toistan vielä, tätä taloa pidetään asumattomana. Ette voi näyttäytyä enää kenellekään, olette vieraita tälle kylälle.” Saaga ei ollut aiemmin vielä suuttunut mistään, ollut hädin tuskin kireä, mutta silloin hänen katseensa kävi äkkiä kylmäksi ja Marianne päästi nopeasti irti Saagan kädestä. Niin rauhallisesti kuin Saaga yrittikin suhtautua kaikkeen tapahtuneeseen, alkoi raja tulla vastaan.

***

Loppu yö vietettiin vaitonaisissa olosuhteissa. Kukin käsitteli tapahtumia omalla tavallaan.

Ne, jotka olivat asuneet ja kasvaneet siinä talossa ja kylässä.

Ne, jotka olivat löytäneet kodin sieltä.

Tulleet hyväksytyiksi ja löytäneet jotain uutta ja hienoa.

Joten tapahtui mitä tahansa, ainakin he pysyisivät yhä perheenä. Elias kuunteli aavistuksen hymyillen, kuinka Jonna selitti jo innoissaan erilaisista vaihtoehdoista. Hän ja Sera jatkaisivat sopivan uuden paikan etsimistä kahvin voimalla vielä pitkään. Aurinko alkoi jo nousta.

”Eli sinne kaupunkiin, jossa Jonna asui hetken sen… Asui hetken, niinhän?” Markus kertasi. Välissä hän piti tauon ja päätti sensuroida lauseensa. Sitä nimeä hän ei pystyisi sylkemättä sanomaan enää. Eliaksen oli pakko hymähtää huvittuneena. Ainakin tällä kertaa ääni kertoi kaiken tarpeellisen Markuksen mielipiteestä.

”Niin. Ja todennäköisesti jonkin verran erilleen. Jonna haluaa vihdoin oman asunnon ja Samuli ja Saaga suunnittelivat viettävänsä rauhallisia eläkepäiviä yhdessä jossain pikkumökissä. Tai jotain sellaista”, Elias viittoi käsillään hämärästi. ”Ei se ole vielä varmaa. Jonna juoksee ympäri taloa ja kailottaa milloin mitäkin.”

”Mutta me kolme pysytään sentään yhdessä, niinhän?”

 
Elias hymyili niin hyvin kuin taisi. Markus tarkoitti heitä ja Seraa. ”Niin.” Sana kuulosti pakotetulta.

”Älä huoli. Kaikki ovat nyt unen tarpeessa, tästä voidaan jutella vielä”, Markus kiirehti vakuuttamaan, vaikka olikin huolissaan. Hän oli olettanut Eliaksen olevan varmempi asiasta kuin hän itse. Tai sitten…

”Painaako sua jokin muu?”

Elias huokaisi ja haparoi kädellään jonnekin Markuksen suuntaan. ”Mä en näe sua enää.” Vieras säälin sekainen hellyyden tunne tulvahti Markuksen sisällä. Vaikka hänen elämässään oli nyt montakin tärkeää ihmistä… Elias sai aina jotain uuttaa esiin hänestä. Markus tuli lopulta kättä vastaan. ”Näet aina kun haluat.” Ja sitten Markus ei välittänyt vaikka yläkertaan olisi tullut kuka.

”Jos otat tollaset hyvänyönsuukot tavaksi en voi ottaa sua enää vakavasti”, Elias nauroi nyt aivan aidosti. Markus kohotti kulmakarvaansa ja piti vielä hetken kättään rohkaisevasti nuoremman miehen olalla ennen kuin tämä kääntyi lähteäkseen.

”Taas mä arvasin, että sua painoi jokin muu. Enkö ole joskus sanonut, että olet arvattava ja naiivi?” Elias hymähti lyhyesti myöntäväksi. Hän ei enää edes hymyillyt.

Markus ei huomannut enää mitään muuta huolestuttavaa.

Kaikkiahan heitä joka tapauksessa painoi enemmän tai vähemmän koittava lähto. Vaikka se antaisikin mahdollisuuden uuteen.

********

Hih, vihdoin sain tämän valmiiksi! :D Myönnän, että juoni meinasi aika lailla viime vuoden puolella levitä kolmikon osalta käsiin... Toka vuosi lukiossa oli niin rankka ja aikaa vievä, että päädyin suunnilleen tekemään vain jotain tarinaa edistävää sen enempiä aikaa suunnitteluun voimatta käyttää. Mutta kyllä tämä nyt sai ihan hyvän finaalin :D Ensi osassa siis ihan jotain uutta. Näette vielä.

Ja ah, koska tässä osassa oli niin paljon henkilöjä ja eri tontteja mukana niin kyllä... kulissien takaa lähes 70 kuvaa. Mietin ensin pitäisikö tehdä erillinen osa taas näille muttaah... Noh, kun kerran perään mahtuu ja on intoa jatkaa niin mikäs siinä ^^

Näitä tyyppejä oli mukava tehdä XD Erikoisin perhe tähän mennessä… juu, tiedän, että olisin voinut koodillakin muuttaa aina ikää, mutta näin on yksinkertaisempaa. Ei tarvitse joka kerta esim. vaatteiden kanssa säätää…

Ja taas, kun piti odottaa Eliaksen töiden loppumista, jotta miehen voisi kutsua tontille, tapahtui kaikkea jännää kulissien takana…

Mm. kun oli vapaa tahto päällä, syntyivät jo tyypillisiksi tulleet pallonheittelypiirit.

Mutta tai chi oli uutta. Kun soitin perheelle, joka tuntee Markuksen, joka kutsuttiin tontille, joka voisi soittaa Eliaksen paikalle… Paljastui, että joukosta löytyi tämänkin osaajia. Ja hei, sitähän simit aina innoissaan menivät itsestään kokeilemaan…

”Mitä toljotat?” Käveli mies pois nopeasti paikalta.

Huomaa, ketkä osaa. Äiti ja tytär.

Random juoksijoita tuli paikalle jopa kaksi XD

No niin, eiköhän tämä ala jo riittää… Eliaskin tuli.

Aws, Elias liittyi mukaan, suloista kun ei se höppänä mitään osaa… Mutta oli aika laittaa taas vapaa tahto kalterien taakse.

Random pysäytyskuva

Olisipa toi paikka oikeasti syntynyt siinä silmänräpäyksessä… Piti tehdä kolme kerrosta :/

On muuten yksi sievimpiä tekemiäni simejä vähään aikaan. Ihan tosta noin vaan randomisti jotain, kun tarinaan tarvitsin.

Ahha, Elias ei haluaisi mitään tehdä. Tähän on ennenkin törmätty.

Mutta arvatkaa, mistä tuli tällainen reaktio? No tietenkin muhinointi XD Juu, laittakaa taas sinne mappiin ei tapahtunut. Halusin vain nopeasti kokeilla, millaiset kemiat näillä kahdella on…

Tää vesiputous on aika jännä. Modista ladattu, mutta kuulemma alun perin osa itse pelitiedostoa, myöhemmin jostain syystä vain pois otettu. Se jopa oli valikossa suomeksi esitelty eikä ollut sitä tähti merkkiä yläreunassa! Spooky… Mutta tässä näkyy nyt osa sitä projektia, mitä tein tämän osan lomassa. Kyllä, uudet maisemat, todella!

Kiva vetää vessaa, kun se tekee noin… Markus parka.

Siis taas random pysäytyskuva hauskoin tuloksin. Katsokaa nyt ilmettä!

Ja murtosekuntia myöhemmin tilanne on tällainen.

Onko toi oikea etutassu ihan normaali? Ainakin kirjava väritys.

Sitten: Porukat päätyi nukkumaan vähän outoihin paikkoihin… Kyllä tiesin pitkin osaa, että kohta sanon hyvästit tälle sekasotkulle jota ennen taloksikin pystyi sanoa XD

Jonna nyt vielä ihan normaalisti lastensa kanssa…

Tuota… Juu. Ainakin ne tuli toimeen

Tämä oli outo parivalinta XD Laitoin vain porukkaa suinkin vapaisiin sänkyihin.

Ja tämä se kaikkein rikkinäisin huone, jossa ei enää mikään suostu mennä paikoilleen…

Outo valobugi…

Aww, vielä samassa asennossakin, tekivät kaikki liikkeet yhtä aikaa :3

:33 <3

Piti hetki miettiä kun palasin pelin pariin (lopetan lähes aina siihen, kun saan kaikki nukkumaan), että hei missä Samuli… 

Onneksi oikeastaan on niin paljon aikuisia simejä paljon taloudessa, ei lapsilta hoitajat lopu kesken. Voi aina sen mukaan valita, ketä ei kuvauksissa tarvita ^^

On niin kiva yrittää saada jotain aikaan, kun tapahtuu taas jo jotain tällaista… Hienoa.

Ihmettelin, miksen muka pysty tallentamaan ja lopettamaan pelaamista… Sitten älysin, että vihdoin Ronwa siirtyi siskonsa luokse. Nyt talossa on enää 5 aikuista, Jonna, 3 vauvaa ja… 4 kissaa… aww heck on tämä yhä säätöä!

Joku random kuva taas… Saaga ihmettelee Markuksen säätöä.

Näitä simejä riitti. Meni ensinnäkin ikä ja terveys koota kaikki tarvittavat yhteen… Ja sitten huomasin, kuinka paljon vuosien saatossa on tullut tehtyä ylimääräistä porukkaa :o

Random kadunkulkija vielä mukaan…

Ja taas saatiin odottaa Markusta viimeiseksi. Nyt olikin koossa kaikki parikymmentä tyyppiä, boolprop make selectable laulamaan ja simit paikoilleen…

Arh! Sera! Jos Elias onkin kiusallinen siinä mielessä, että koko ajan vislaa Seran tai Markuksen perään… Niin Sera tekee samaa, mutta valitsee aina ihan kummat kohteet O.o Esim. Samuli…

…Okei, tiedän, että minulla on inteenimater käytössä, mutta tämä on ensimmäinen kerta, kun simit tekevät jotain ikärajojen yli itsestään. Pelottavaa.

Ihanaa, kun sattuu random tyyppejä kadulla vastaan ja jotka sitten päätyvät tarinaan… Spontaanius on kaunista.

Missä hemmetissä voi yksi simi olla? :8 Tässä etsin Saagaa... alkoi mennä välillä turhauttavaksi tämän joukon keräämisessä.

Taas ne romantiikkasimit löytyvät joukosta

Mutta mikäs kupla siellä takana on?

…Eikö tonkin pitänyt jo kadota…

No niin, viimeinen rivitalokohtauksessa ollut saatiin mukaan… Sen piikkitukkatyypin jätin suosiolla pois :D

Random kuva joka jäi ylimääräiseksi. Keksikää hauska dialogi tähän :D

Kummankohan porukan vanhus valitsisi mieluummin? Kuolaavat naiset vasemmalta vai miehet oikealta… On tämä hupaisaa.

Ah, niin poika kuin äitinsä. Mutta tämäkin sattui aina vääriin väleihin. Ovat muuten hirmu pitkävihaisia…

Olenko joskus todennut, että nämä kaksi ovat herkullisen samanlaisia? :3

…Osasto GOD DAMN IT MITEN TÄSSÄ ON TARKOITUS OTTAA KUVA? TT_TT

… Minun ei siis annettu suoda itselleni edes musiikkia viihdykkeeksi asetteluun.

…Elias sitten on aina niin ajan tasalla.

…tota juu.

Höh, pelkkä vilkutus? Onko Elias sairas tänään…

Joku juttukin siinä on, että pitää kissasisaruskatraalle aina valita yhteensopivat kaulapannat…

DD: Holy crap, onneksi tota kesti vain murtosekunnin… Joku ihme bugi lattialle laskemisen animaatiossa, Markus osui yhteen bugaavista ruuduista...

DDDD: Älä kiltti Elias sinäkin jatka tiedän, että talo on riivattu muutan teidät kyllä kohta pois :<

Noh, eivät ihan ehtineet kakulle :D Vähän spoilia siitä, minkälainen Aleksista tuli noin toistaiseksi.

Aww äly suloinen ^^ Heti pystyy bongaamaan vanhempien piirteitä. Seran suu ja silmät, Eliaksen posket ja nenä… Ja kovat jätkäthän pukeutuu pinkkiin XD

Tässä tämä, silta sopivasti seuraavaan osaan, jossa siis hypätään jonkin verran ajassa eteenpäin…

Ja ihan lopuksi jotain ihan randomia. Netistä ladattu joki

Ei mene enää varmaan kauan ennen kuin peli sanoo sopimuksen irti, jos siis jatka tällaisia kokeiluja... Ja ehei, enemmän näette uudesta naapurustosta vasta kun se on valmis ^^ Siihen menee vielä aikaa, yritän saada kuitenkin sen verran aikaan, että uutta osaa pääsee tekemään...

Tässä kaikki tällä kertaa ^^ Toivottavasti piditte. Osan työläästä puolesta huolimatta tätä oli hauska tehdä...