Buujaah! Tehnyt hommia tänään moonta monta tuntia tämän osan eteen: kirjoittanut, muokannut kuvia, laittanut tänne... Mutta pääasia, että sain tämän aikaan. Nyt rauhoitan joululle pari seuraavaa päivää enkä tule ollenkaan koneelle. Mutta jättäkää ihmeessä kommenttia luettuanne, pääsee niitä katsomaan taas joulun jälkeen ^^

Ja kuten ehkä saatoitte arvata, tämä jää viimeiseksi vuoden osaksi. On muuten ekstrapitkä sen kunniaksi, melkein puolitoistakertainen normaaliin nähden. Joten lukekaahan ihan rauhassa...

Okei, tuli pieni twitch itselläkin, kun huomasin, että tekstiä on yli 30 sivua wordissa ja kuvia lähemmäs kolmesataa...Hups. Mutta minkä sille voi kun innostuu :D Ja heh, vaihdoin osan nimeä viikon jälkeen, keksin paremman...

 

 

******

 

 

Päivät sulautuivat yhteen tylsäksi harmaaksi ketjuksi. Elias ei tuntunut muistavan yhdeltäkään tunnilta muuta kuin ne kaksi tyhjää penkkiä – kyllä, myös Markus oli aina poissa. Ei hänestä olisi ollut kovin paljon seuraa, mutta olisi ainakin tiennyt, ettei ollut yksin. Mutta nyt Markus tuntui olevan pois ainakin jokaiselta heidän yhteiseltä tunniltaan ja Sera nyt oli perheensä luona.


Ja vaikka Markus muuten olisikin ollut koulussa, ei hän ollut missään tekemisissä Eliaksen kanssa. Elias ei tiennyt, mitä tuntea siitä.


”Nhh…” Se oli taas niitä aamuja. Elias räpytteli hetken silmiään hämmentyneenä, kunnes ymmärsi, ettei näkisi yhtään sen paremmin. Unet olivat hänelle petollisia, joskus ne sisälsivät välähdyksiä ja alitajunnan uudestaan kokoon kursimia välähdyksiä maailmasta sellaisena, jonka Elias oli viimeksi nähnyt aivan pienenä poikana. Ja vaikka Elias kuinka yritti itselleen ja muille väittää, hän kaipasi sitä maailmaa.


”Noh, parempi olla tyytyväinen edes siitä, ettei mun tarvitse käyttää valkosta keppiä ja aurinkolaseja.” Mutta olisi se ollut kiva nähdä, miltä ihmiset – Sera enimmäkseen – oikeasti näyttivät ja kaikki maailman kauneus, josta hän vain kuuli toisilta…


Eliaksen toinen suupieli kohosi kaikesta huolimatta vinoon hymyyn. Oli perjantai. Sitten tulisi viikonloppu ja Sera palaisi. Ja Jonnan herättämisestä tulisi taas yksi show. Tyttö oli valvonut myöhään, sen Elias tiesi…


”Se tyttö valitsi vaatteita ikuisuuden. Ei yhdet synttärit voi olla niin tärkeät…” Elias yllättyi, kun ei ovea avatessaan nähnyt tyttöä sängyssään. Lämmin, sykkivä energia tuli toiselta puolelta tällä kertaa. ”Ei kai se nukahtanut vaatekasansa päälle…”


Mutta Jonna oli samaan aikaan kipuamassa pois tuolilta. Elias kuuli epämääräistä kahinaa ja muisti sitten, mitä seinällä siinä kohtaa oli.


”Taas se sun piirroskokoelma vai? Mitä tällä kertaa löysit siihen?” Elias kuunteli, kuinka hänen siskonsa ähkäisi vielä kerran ja pienet paljaat jalat tömähtivät lattialle.


”En mitään, mä vaan poistin sen yhden koiranpennun”, Jonna totesi heiluttaen ilmeistä paperia kädessään niin, että rapisi.


”Menehän nyt valmistautumaan kouluun, muuten äiti ei päästä sua illalla minnekään”, Elias kehotti pörröttäen ohi mennen jo ohitseen rientävän tytön hiuksia. Jonna kikatti mielissään ja Elias kuuli, kuinka tämä teki pari ylimääräistä tasajalkapomppua matkallaan alakertaan.


”Joo joo! Ja niistä pileistä mä en jäisi pois mistään hinnasta!” Jonna huusi mennessään. Elias pudisti päätään. Tyttö oli niin tosissaan ja kaksin verroin sitäkin enemmän innoissaan.


Samaan aikaan, vähän vähemmän innokkaasti Samuli ja Saaga olivat heräämässä. Samuli tosin hymyili aavistuksen. Saaga oli pitkästä aikaa päättänyt mennä nukkumaan niin, että heräisi Samulin kanssa samaan aikaan.


”Oliko yöllä rauhallista?” Samuli uteli ohi mennen aamukarhealla äänellä. Saaga kohautti olkiaan.

”Melko lailla. Kolmen jälkeen kissat taisivat vähän riehua keittiössä, mutta pian sen jälkeen meninkin jo nukkumaan.”


Ennen Samuli oli aina erikseen joutunut pyytämään Saagalta, josko tämä valvoisi vähän myöhempään jotta heidän unirytminsä täsmäisivät. Mutta nyt oli tullut tavaksi, että viikonloppuisin Saaga meni pyytämättäkin myöhemmin nukkuman. Ja satunnaisesti useamminkin, hän tiesi Samulin pitävän siitä. Kaikesta, joka teki heidän perheensä elämän hieman normaalimmaksi.


”Mene vain laittamaan lapsille aamupalatarvikkeita esille, mä kyllä petaan tällä kertaa.” Samuli käveli hämillään pois. Nyt Saaga oli kyllä tavallista huomaavaisempi. Hän kelasi päässään päivämääriä ja mietti, oliko jotain tärkeää lähellä illalla odottavan konsertin lisäksi. Sellaista, josta Saaga erityisesti halusi kiittää.


Ja olihan sitä, lähemmäs 17 vuotta sitten Samuli samaisena päivänä pelasti Saagan erään edelleen ikkunasta näkyvän lammen pohjasta. Samuli loi olkansa yli Saagalla lyhyen, mutta hellän hymyn, johon Saaga vastasi.


Hän näytti kauniilta.


Jokaisella on silloin tällöin sellainen vapaapäivä, että saa olla aivan yksin kotona. Ja jokainen viettää sen myös aivan omintakeisella tavalla.


Samulin vapaapäivän tunnistaa siitä, että silloin talossa kulkee puolialaston itsekseen hyräilevä mies kädet maalissa. ”Hmm…Jos saisi jotain sellaista aikaan, josta Saaga pitäisi.”


Tosin perjantait olivat lapsilla lyhyitä koulupäiviä, joten Samulin ylhäinen yksinäisyys loppui lyhyeen.


”Ääh…”


”Mitäs siinä murehdit?” Hetki sitten pukeutumaan kiirehtinyt Samuli hymähti. Hän oli tyytyväinen, että juuri Elias oli tullut ensimmäisenä kotiin sinä päivänä ja nyt vielä hermostuneena yritti olla herättämättä epäilyksiä. Saaga ei ainakaan pitänyt liiemmin Samulin tavasta viettää vapaapäiviään.

Elias nurisi jotain itsekseen ja sitten huokaisi. ”Mä vaan…Toivon, että Sera tulisi mahdollisimman pian takaisin. Ja mietin missä helvetissä Markus on ollut koko loppuviikon.” Samuli kohotti kulmiaan Eliaksen suuntaan. Poika kiroili vain silloin, kun jokin todella painoi hänen mieltään tai pisti vihaksi. Saagalla olisi ollut heti sanottavaa, mutta Samuli ei pistänyt pahakseen. Kyllä miehen täytyi jotenkin purkaa oloaan, tytöt saivat sentään polkea jalkaa ja paiskoa ovia. Pojille sellainen käytös oli vain naurettavaa.


Kunhan Elias vaan nyt ei yleiseen käyttöön ottaisi sellaisia sanoja.


”Tiedätkö, onko tämä Markus ollut edes koulussa?” Samuli kysyi tietäen aivan hyvin, että kyllä Eliaksen pitäisi tietää. Tai siis niin hän luuli.


Elias vaihtoi asentoa viivytellen vastaustaan. ”No…On se ainakin pysytellyt etäisyyden päässä. En ole puhunut sen kanssa sitten maanantain.”


”Et kuulosta pettyneeltä. Entä sitten se Sera? Miten teillä kahdella menee?” Elias naurahti hermostuneena.


”Ei me olla yhdessä tai mitään sellaista jos sitä mietit. Me vaan…Ollaan hyviä kavereita. Siinä kaikki.” Samuli ei hiillostanut Eliasta enempää, mutta pisti merkille pojan hermostuneen äänensävyn. Joko niillä kahdella oli jotain – mutta ei ollut Samulin asia puuttua mihinkään – tai sitten Elias toivoi, että jotain olisi.


”No joo. Menepä nyt sanomaan Jonnalle, että läksyt pitää tehdä nyt, tai muuten ei ole illalla lähtemistä mihinkään.” Elias naurahti vapautuneemmin. Hyvä, aiheenvaihdos. Ja tästä tulisi hauskaa ja mielenkiintoista. Vastaamatta enää hän nousikin sohvalta.


”Joonnaaa! Tulepa tekemään jotain tuolle läksypinollesi!” Elias huhuili. Jonna oli jo ehtinyt livahtaa yläkertaan.


”Ääh, mä tein ne jo!”


”Etkä taatusti!”


”Mistä sä muka tiedät?”


”Mä seisoin niiden päällä.”


Hetken oli hiljaista ja sitten alkoi kuulua löntystelyä portaista sekä epämääräistä mutinaa. ”Työn iloa”, Elias totesi Jonnan tarttuessa murjottaen ensimmäiseen vihkoon.

***


”Äh, saamari!” Elias huudahti ja astahti taemmas. Saagan haarukka pysähtyi hetkeksi puolitiehen ja jatkoi sitten vasta suuhun.


”Mitä tapahtui?” Saaga kuuli, kuinka Elias hankasi farkkujaan.


”Kuule, näkevätkään ihmiset ei yritä tehdä kolmea asiaa kahdella kädellä. Olenko pyytänyt, että jättäisit kulhon aina pöydälle ennen kuin etsit lisää välineitä?” Eliaksella ei ollut mitään sanottavaa.

Tämä ei ollut ensimmäinen kerta.


”Vaihdat sitten vaatteet vasta ruoan jälkeen”, Saaga ohjeisti kuin pikkulasta. Elias mulkaisi häntä lyhyesti.


”Kyllä mä nyt sentään osaan syödä sotkematta. Vahdi vaan kulhoa sillä aik….Nauratko sä?” Saaga pudisti päätään hymyillen.


”Kyllä minä sen tiedän. Äläkä huoli, meille kaikille sattuu ja tapahtuu. Kerran ravintolassa onnistuin jotenkin roiskimaan kastiketta selkääni mutta se on jo aivan eri juttu…Mutta miksi kulhoa pitäisi vahtia, luuletko, että joku tulee ja syö sen?”


Elias naurahti. ”Eihän sitä koskaan tiedä. Täällä on nyt kaksi nälkäistä ihmistä, joilla on kiire.” Elias suoristautui koko pituuteensa aikeinaan mennä vaatekaapille. Mutta hänen äitinsä silmät eivät irronneet hänestä ja Saaga oli yhtäkkiä…surullinen.


”Mitä nyt?” Elias kysyi varovasti.


Saaga pudisti nopeasti päätään. ”Ei mitään…Mene vain, mä vahdin kyllä arvokasta kulhoasi.” Elias tiesi, ettei saisi enempää vastauksia ja lähti vain kun kehotettiin.


Matkalla syömään Elias törmäsi lähtemäisillään olevaan Jonnaan.


”Älä vielä mihinkään katoa! Munhan pitää tarkista, että sulla on kaikki kunnossa”, Elias yllätti Jonnan ja käänsi tämän ovella ympäri.


”Mitä? Mutta miten sä…Eih!”


Saaga hymyili kuullessaan lastensa nauravan eteisessä, välissä Jonnan satunnaisia voihkaisuja.


”Ääh, tuliko sun kiintiö jo täyteen? Mun mekko on nyt ihan rutussa…” Jonna valitti hengästyneenä. Elias oli vielä kerran aikovinaan hyökätä Jonnan kylkien kimppuun, mutta tyytyi vain nauramaan Jonnan säikähtäneelle reaktiolle.


”No sori…Mutta laitoit uudet vaatteet päälle. Tuleeko sinne vai paljon poikiakin, hmm?” Jonna suoristi vaatteensa hämillään. ”Ääh, ei, mä vaan aattelin että kun kerrankin tällainen tilaisuus…”


”No, tulehan sitten tänne”, Elias sanoi halaten Jonnaa pitkään. ”Pidä hauskaa siellä.”


Jonna vain nyökkäsi ja ynähti myöntävästi vasten Eliaksen vielä pesuaineelta tuoksuvaa hupparia.


”Sanohan, Jonna, ootko käyny äidin meikeillä tai jotain?” Elias kysyi vielä tarkoituksellisen uteliaalla äänellä. Hän ei ehkä nähnyt, mutta Jonna oli tuoksunut erilaiselta.


Jonna sähähti ”hys” ja hieroi raivokkaasti suutaan, jossa oli luvattoman paksu kerros huulipunaa.

Elias hymisi tietäväisesti.


”Mä meen nyt.” ”Okei.”


Elias odotti ovella, kunnes Jonna pääsi pihatielle asti. Vähän matkan päässä odottikin jo kyyti, Jonna sai kyydin yhdeltä lukuisista kavereistaan.


Elias oli melkein kateellinen, hänen kaverinsa rajoittuvat käytännössä vain Seraan. Se oli tullut selväksi tällä viikolla. ”Mutta en mä onnistunut enempää saamaan, vaikka yritinkin”, Elias puolustautui ajatuksilleen muistellen ala-aste aikoja. Hän oli iloinen Jonnan puolesta, tämä sentään oli onnistunut vähän paremmin.


”Noh, kohta äiti ja Samuli lähtevät konserttiin, joten me jäädään tänne keskenämme”, Elias ilmoitti hiljaisella äänellä Jonnan perään katselemaan jääneelle kissalle, yhdelle niistä. Samaan aikaan Elias kuuli, kuinka Saaga hoputti Samulia.


”Sä et ole vielä edes syöny vai? Ja et koske siihen, se on Eliaksen keitto!” Elias pudisti hymyillen päätään ja huikkasi, että kyllä sen sai syödä. Hän tekisi uuden. Ja se oli muutenkin jo varmaan kylmää, mutta ei Samuli sitä huomaisi. Hän oli perheestä aina se, joka onnistui tekemään kiireen…

***


Nyt oli Elias yksin kotona. Mistä sen huomaa? Kaikki valot ovat kiinni. Elias ei niitä tarvinnut. Mutta yleensä ei ole hiljaista, Elias kun vieläkin puhuu itsekseen. Nyt vain Elias ei ollut sillä tuulella.

Hänellä oli niin paljon mietittävää, ettei edes tiennyt, mistä aloittaisi.


Ikuisuuskysymyksiä. Mikä Sera on? Entä mitä salaisuuksia Markuksella on?


Ja jotain läheisempää. Mikä oli se tunne, joka äidistä huokui tämän katsellessa häntä? Elias puuskahti itsekseen. Sillekin hän haluaisi vielä saada selvityksen, joskus.


Mutta nyt oli aika unohtaa kaikki masentava ja ahdistava hetkeksi ja nauttia rauhallisesta, harvinaisesta yksinäisyydestä.


Radio soi hiljaa taustalla. Elias istui paikallaan silmät kiinni ja antoi aistiensa vaeltaa. Hän pystyi poimimaan ympäriltään kaikki yksityiskohdat ja olemaan täysin selvillä siitä, mitä oli meneillään.


Oli mielenkiintoista tuntea vaikka vain kaikki kissat yhtä aikaa. Mitä kukin niistä teki ja mitä tunsi. Itse asiassa, yksi suuri tunteiden meri hänen ympärillään.


Mutta paljon sen monimutkaisempien eliömuotojen pään sisällä Elias ei kestänyt kauan olla. Mutta nyt, kun hän sai ruumiillisesti rentoutua, mieli sai toimia normaalien rajojen ylitse. Ei ollut vaaraa väsymisestä tai siitä, että hänen poissaolevuutensa huomattaisiin.


Mutta sitten Eliaksen rentoutunut, aavistuksen keskittynyt ilme vaihtui huolestuneeseen kulmien kurtistukseen. Hän tunsi ensin vain muiden meressä voimistuvan tunteen, yksittäisen ihmisen tunnistamiseen meni aikaa.


”…Jonna?” Eliakselle tuli kiire pyristellä irti transsista, johon oli antanut itsensä vaipua. Seinät tuntuivat olevan väärissä paikoissa ja valokatkaisinta ei löytynyt, hän ei ollut oikein vieläkään omassa kehossaan. Kaikki näkyi moninkertaisena ja vääristä näkökulmista.


Samaan aikaan Jonna oli päässyt kotiovelle ja niiskaisi kuuluvasti. Hän ei saanut ovea auki, se oli lukossa. Jonna hätääntyi ja vilkuili kovasti ympärilleen. Mutta sitten hän kuuli tutut turvalliset askeleet sisältä, näki valojen menevän päälle, ja rauhoittui. Tyttö alkoi vain päättäväisesti pyyhkiä kyyneleiden raidoittamia kasvojaan.


Elias odotti puoli minuuttia oven edessä ihan hiljaa ennen kuin hermostui. Hän oli kyllä kääntänyt lukon auki ja avannut oven raolleen. Ja hän tiesi nyt varmasti, että se oli Jonna, joka oven takana oli. Mutta jotenkin…Jonna ei tuntunut Jonnalta. Tyttö oli aivan omituinen, Elias ei edes pystynyt alkaa kuvailemaan itselleen mitä sai irti tytön tunteista.


Pelkkää päättäväisyyttä ja kummaa tyhjyyttä. Ei takuulla sitä, mitä Elias oli ensin tuntenut. Joten mikä sai muutoksen aikaan, mitä Jonnalle oli tapahtunut? Miksi hän oli täällä, keskellä pimeintä yötä, kun hänen olisi pitänyt olla kaverilauman ympäröivänä yökyläsynttäreillä.


”Jonna, tule sisälle. Siellä on kylmä”, Elias sanoi lopulta maanittelevalla äänellä. Hän ei ollut ennenkään pystynyt pakottamaan Jonnaa mihinkään jos tämä ei halunnut ja…Vaikka hän tiesi, ettei kaikki ollut todellakaan nyt kunnossa, hän ei saanut itseään utelemaan suoraan mitään Jonnalta. Hän ei vain ollut hyvä, tarpeeksi hienovarainen, tällaisten tilanteiden kanssa. Mitä jos Jonnan tunteet taas muuttuisivat radikaalisti, tyttö pelästyisi?


Elias päätti vain odottaa rauhassa ja katsoa parhaansa mukaan. Ja taktiikka näytti toimivan, Jonna irrotti katseensa kaukaisuudesta ja astui sisälle.


Jonna oli vielä ulkona seissyt suoraselkäisenä, mutta päästyään häikäisevään valoon ja tuttuun lämpöön, tyttö painui hitaasti kaksinkerroin kuin jostain syystä peläten aiempaa enemmän. Siinä vaiheessa Elias ei enää voinut estää itseään.


”Jonna, mikä sun on? Mitä tapahtui?”


Jonna pudisti päätään raivokkaasti ja teki torjuvia liikkeitä kädellään.


”Ei…ei…”


Elias veti terävästi henkeä. Mistä ihmeestä saattoi olla kysymys? Ja miten hän voisi auttaa? Hän toivoi, että Saaga olisi ollut täällä.


Kylmä kauhu levisi päästä varpaisiin ja sieltä taas ylös, kun Elias kuuli Jonnan alkavan nyyhkyttää hiljaa. Hän ei ollut ikinä kuullut Jonnan itkevän sillä tavalla.


”Jonna…Kerro nyt, mitä tapahtui? Voinko mä auttaa, soitanko mä äidille? Mitä sä pelkäät?” Elias kiirehti sanomaan, hän halusi niin kovasti tehdä jotain hyödyllistä. Mutta hän ei saanut itseään edes ottamaan askelta eteenpäin, jotta olisi voinut sulkea selvästi hysteerisen ja järkyttyneen siskonsa turvalliseen syleilyyn.


”Ai mitä tapahtui?! Mä…mä en pelkää, en enää! Mun ois pitäny vain tappaa joka ikinen niistä, mä tiedän että mä oisin voinu! Räjäyttää ne pieniksi limaisiksi palasiksi ennen kuin ne olisi tehnyt…tehny mulle…”


Elias irvisti epäuskoisena. Jonna oli hetken ollut käsittämättömän vihainen, nyt tyttö oli edellistä järkyttyneempi ja hänen tärisevät itkunpuuskansa kuulostivat siltä, kuin tyttö olisi vain haukkonut hallitsemattomasti henkeä. Eikä tytön puheista saanut mitään selvää.


Siinä vaiheessa Eliaksen niskaan hypättiin niin, että Elias pelkäsi kaatuvansa. ”Jonna…Jonna, sano jotain, mä haluan auttaa.” Ei vastausta, pelkkiä hänen huppariinsa tukahtuneita nyyhkäisyjä.


Lopulta, tietämättä mitä muuta tehdä, Elias kiersi kätensä tytön värisevän ruumiin ympärille. Hän tunsi repaleisen kankaan ja langanpätkiä käsissään ja tarttuessaan niihin Jonnan ote tiukentui kouristuksen omaisesti. Joko tyttö oli juossut ties missä pusikoissa tai…Tai vaatteita oli yritetty repiä hänen päältään.


Eliaksesta tuntui, että hänen ruumiinlämpönsä laski jääkaudellisiin lukemiin. Hän kurotti takanaan olevalle puhelimelle pitäen Jonnan tarkasti käsivarsillaan koko ajan. Pojan päässä humisi tyhjästi. Ei tällaista voinut tapahtua.

***


Saaga huokaisi raskaasti. Hän ei ollut ikinä joutunut juomaan ennen kahvia, mutta nyt hän ei saisi nukahtaa koko yönä. Saaga tunsi aavistuksen huumaavan vaikutuksen nousevan päähänsä, mutta työnsi sen pois päättäväisesti. Häntä tarvittiin nyt kylmänrauhallisena ja päättäväisenä äitinä. Saaga puristi silmänsä kiinni, kun kuva järkyttyneestä ja itkuisesta Jonnasta nousi jälleen hänen päähänsä.


”Tulen näkemään siitä painajaisia loppuelämäni”, Saaga aavisteli. Samoin Eliaksen äänestä tämän soittaessa, että Jonna oli tullut yksin kotiin…mikä se sana oli ollut? Ihan rikkinäisenä?


Konsertti oli ollut jo muutenkin loppumaisillaan, mutta siinä vaiheessa ei Saaga eikä Samuli olisi voinut vähempää välittää koko asiasta. Heille tuli vain kiire päästä kotiin. Ja kotona oli kaikki ollut kaaosta.


Elias oli istunut eteisen nurkassa Jonna syliinsä käpertyneen. Ja heti äidin tultua näkyviin Jonna oli liimautunut tähän. Saaga oli rauhallisesti kuunnellut Jonnaa ja toteuttanut tämän kaikki toiveet, käskien samalla Samulia pysymään aluksi kaukana, kun oli kuullut Jonnaa kohdannen ilkivallan luonteen, pahinta peläten, mutta lopulta ei sentään.


Niillä pojilla täytyi olla jotain pahasti päässä vialla. Jonna oli vasta hädin tuskin kymmentä täyttänyt! Ei Saaga ollut kovin paljon Jonnasta saanut irti, kun ei ollut halunnut suoraan kysellä.


Ilmeisesti synttärisankari oli alkanut oksentaa illalla ja vieraita oli pyydetty lähtemään kotiin. Jonna tiesi, että vanhemmat olivat konsertissa eikä ollut halunnut häiritä heitä. Niinpä hän oli lähtenyt yksin kotiin, pimeänä perjantaiyönä. Ja oikaissut puiston läpi. Puiston, jossa oli ollut jotain nuorisoa päihteiden alaisena. Joitakin poikia, Jonnan sanoin.


Pojat olivat alkaneet huudella Jonnalle, ja Jonna, uteliaana pikkutyttönä, ei ollut vain kävellyt pois vaan oli pysähtynyt ja huutanut omasta mielestään näpsäköitä vastauksia takaisin. Jossain vaiheessa tilanne oli edennyt siihen, että pienen takaa-ajon jälkeen Jonna oli poikien keskellä ja nämä tarttuivat häneen ja uhkailivat ja kiusasivat. Ehkä pojilla ei ollut aikomustakaan tehdä mitään muuta, mutta Jonna todella oli säikähtänyt. Ei häneen oltu ennen sillä tavalla kajottu luvatta, tai lopettamatta pyynnöstä. Joten ensimmäisen tilanteen tullen Jonna oli ottanut jalat alle, räkättävän poikajoukon nauru korvissaan soiden.


Sitten päästiinkin nykyisiin tapahtumiin. Elias ja Samuli olivat enemmän tai vähemmän kärsivällisesti odottaneet, kun Jonna oli halunnut käydä suihkussa äidin avustuksella sokean metsän läpi juoksun mudat ja tomut pesemässä. Siitä ja ties mistä muusta rispaantuneet vaatteet oli täytynyt korjauskelvottomina heittää roskiin. Ei Jonna olisikaan halunnut enää niitä pukea.


Sitten Jonna vihdoin oli halunnut pyytää isänsä käymään. Samuli sai peitellä Jonnan sänkyyn, edelleen epätietoisena siitä, mitä tytölle oli tapahtunut. Niin kärsimätön Samuli ei ollut ennen elämässään ollut, mutta hän tekisi mitä vain pikku tyttönsä vuoksi. Niinpä hän hymyili koko sen ajan, kun olisi halunnut vaatia huutaen maailmalta tietoa, mistä oli kyse. Ja nyt Jonna nukkui.


”Saaga, mitä…” Samuli yritti käyttää tilaisuuden hyväkseen portaissa Saagan rientäessä kahvin voimalla valvomaan Jonna todennäköisesti katkonaista ja levotonta unta.


Mutta Saaga nosti kätensä ja pudisti päätään. ”Ei nyt, Samuli. Aamulla. Kerron silloin kaiken, mutta voit kysyä nyt Eliakselta. Hän tietää. Ja…pidä poika sisällä.” Niine hyvineen Saaga jatkoi hidastamatta yläkertaan. Samuli tunsi hetken turhautumisen pistoksen, mutta ei ollut mieltä alkaa väittämään Saagalle vastaan. Ties vaikka Jonna olisi pyytänyt, ettei muille vielä kerrottaisi…Mutta miten Elias sitten tiesi?


Samuli käveli surullisena totisen Saagan ohi. Hän ei ollut ikinä kuvitellut joutuvansa tällaiseen tilanteeseen.


Elias oli Jonnan soperruksesta arvannut, mistä oli kyse ja kuullut ja tunteita lukemalla selvittänyt itse loput. Ja nyt hänen täytyi varoa rikkomasta kahvikonetta vihastuksissaan. Teki mieli viskoa tavaroita ja rutistaa käsissä jotain kasaan, huutaa turhautuneena siitä, ettei voinut eikä voi vieläkään tehdä mitään tapahtuneelle. Kahvikuppi tärisi hänen kädessään.


Kahvi maistui pahalta, mutta Eliaksen täytyi jaksaa nyt olla hereillä. Hän oli viimein päättänyt tehdä edes jotain.


Samaan aikaan Saaga oli jo asettunut pehmeälle, pörröislle matolle mukavammin. Hän katseli levottomin mielin, kuinka unissaankin Jonnalla valuivat kyyneleet pitkin kasvoja, kastellen tyynynliinan, ja kuinka tyttö kääntelehti alituisesti unissaan. Saaga oli valmiina olemaan heti tytön vierellä, jos tämä tarvitsisi häntä.


Elias kulki varuillaan Samulin ohi. Aluksi hän oli pelännyt, että Samuli voisi syyttää häntä tapahtuneesta. Olihan hän talon vahtina ja vastuussa Jonnastakin ja mikään ei ollut Samulille tärkeämpää kuin Jonna. Mutta ei Samuli niin tyhmä ollut, että olisi luullut Eliaksen jotenkin voineen vaikuttaa tapahtumien kulkuun.


Oli ollut Jonnan oma valinta jättää soittamatta ja oikaista puiston läpi.


Elias oli juuri huokaisemassa helpotuksesta – ovi oli enää askelen päässä – mutta sitten Samuli rykäisi aikomuksenaan sano jotain. Elias harkitsi hetken, josko vain kiihdyttäisi askeliaan niin, että pääsisi pois paikalta, mutta katsoi paremmaksi olla olematta liian epäilystä herättävä.


”Elias, ethän ole ulos menossa?” Elias ei vastannut. Samuli kyllä tiesi aivan hyvin, mitä Elias aikoi.


”Äitisi sanoi, ettei sinua saisi päästää. Ettet tekisi mitään typerää. Aamulla mennään kyllä poliisin puheille ja asia selvitetään perin pohjin. Ei pidä tehdä mitään kiivastuksissaan ja olemme kaikki nyt väsyneitä ja…”


Elias keskeytti Samulin puuskahtamalla kovaan ääneen. ”Ole hiljaa.”


Samuli totteli ennen kuin ehti sen tarkemmin ajatella. Elias ei ollut ennen puhunut hänelle tuohon sävyyn…Ei kenellekään.


”Sunko mielestä meidän pitäisi vain odotella kiltisti täällä, meidän kaikkien? Saatan tuntea ne tyypit sieltä ja jos nyt vain odotetaan, ne ehtii kadota. Sitten niitä ei saada millään enää vastuuseen teoistaan.”


Samuli pudisti hitaasti päätään. ”Mutta asioita ei hoideta näin. Oikeutta ei oteta tällaisissa tapauksissa omiin käsiin, vaikka kuinka vihastuttaisi. Ja Jonna tarvitsee meitä kaikkia.”


”Sä et ole mun isä etkä voi määräillä mua”, Elias totesi ykskantaan.


Ja sitten Elias riuhtaisi oven auki ja paineli pimeyteen.


Samuli tiesi, että saisi kuulla nuo sanat joskus. Se oli väistämätöntä. Mutta hän ei tuntenut mitään niistä tunteista, joita oli aina olettanut tämän tilanteen tuovan. Ei, hän oli ehkä vähän pettynyt. Oli halpamaista Eliakselta käyttää sellaista syytä. Ja huvittunut…Elias oli tosi asiassa suojelevampi Jonnaa kohtaan kuin Samuli itse. Ja todella äkkipikainen.


”Älä tee mitään harkitsematonta, jota saan sitten selitellä äidillesi”, Samuli heitti hiljaisen toiveen tyhjälle eteiselle.


Siinä Elias seisoi, tien päässä, kylmänä pimeänä syysyönä, tietämättä lainkaan mitä tehdä. Mutta sitä kaikki varmaan olettivatkin. Jos Eliaksen antaisi kävellä vähän aikaa, niin hänen kiukkunsa laantuisi, poika tulisi järkiinsä ja palaisi kotiin kuin nöyrtynyt koiranpentu.


Mutta sitä tyydytystä Elias ei muille antaisi, päinvastoin. Poika ärähti itsekseen ja valitsi mahdollisimman lyhyen reitin. Bussit eivät enää kulkisi ja Elias muisti hädin tuskin tien. Täytyi vain toivoa parasta ja Eliaksen oli ainakin pakko yrittää.


Yhtäkkiä hän kuuli hiljaisen naurahduksen takaansa. Se kuulosti pahaenteisen tutulta.


”…Markus!” Elias ei tiennyt lainkaan, missä toinen oli, mutta tunnisti silti yllättäjänsä. Elias yritti saada pamppailevan sydämensä rauhoittumaan. Ei sellaisen äänen nyt pitäisi niin säikäyttää. Mutta kun muuten oli ollut niin hiljaista ja rauhallista…


Minkään Elias ei kuitenkaan antaisi näkyä ulospäin.


Kun mitään ei kuulunut hetkeen, Elias lähti hitaasti kävelemään epämääräisen äänen suuntaan. ”Markus, missä sä oot?” Muuten hän olisi ehkä miettinyt kahdesti, pitäisikö taas paljastaa se suurin heikkous, ettei hän todellakaan nähnyt, mutta nyt Elias oli liian ärtynyt miettiäkseen sanomisiaan.
 

”Oota siinä, oot sokean lisäksi varmaan kuuro. Mä tuun sun luokse.” Ääni tuli aivan toisesta suunnasta, kuin mihin Elias oli lähtenyt. Hän pysähtyi, punastuen aavistuksen suuttumuksesta ja turhautumisesta. Hän oli ollut niin ajatuksissaan, ettei ollut huomannut mitään.


”Markus…” Elias ei tienny, mistä aloittaa. Hänellä oli niin paljon kysyttävää ja sanottavaa. Mutta oli parempi aloittaa ilmeisestä.


”Mitä sä teet täällä? Etkö sä asu samalla suunnalla Se…Seran kanssa?” Se nyt oli päällimmäisenä mielessä. Ja olihan kaiken lisäksi yökin lähempänä aamua kuin edellistä iltaa. Mutta Eliasta ärsytti kuulla oman äänensä takeltelu yhteisen ystävän nimen kohdalla. Ärsytti ja suututti.


Markus hymähti. ”Samaa voisin kysyä sulta. Mutta kai mä nyt saan mennä missä haluan milloin haluan. En ole teidän tontilla tai mitään, sulla ei pitäisi olla mitään sanomista.”


Elias naurahti epäuskoisena. Kaikista mahdollisista ajoista juuri nyt…”Kato, taas sä haastat riitaa. Miksi sä oot oikeasti täällä? Teet tuskin säännöllisiä yökävelyjä ja pysähdyt nojailemaan lampputolppiin. Näit varmaan senkin ku mä tulin ulos?” Elias ei tiennyt, mihin tähtäsi sanoillaan, mutta näin Markuksen ainakin täytyisi vastata jotain.


”No joo, näin kyllä sut. Aika säälittävää. Ja tulin vähän matkaa sun siskon perässä, se kun…” Väärä valinta.


Elias räjähti. Markuksen tapaaminen ei ollut lainkaan tukahduttanut hänen kiukkunsa liekkiä, päinvastoin.


”Sä tulit sen perässä?! Näitkö sä, mitä tapahtui? Mikset tehnyt mitään!! Vai olitko ihan osallisenakin?!” Elias oli jo lähellä käydä käsiksi Markukseen, hänen oli pakko saada purkaa turhautumisensa johonkin.  Oli Markus sitten jotenkin syypää tai ei, hän vain sattui olemana kädenmitan etäisyydellä ja saanut Eliaksen sapen kiehumaan tarpeeksi monta kertaa…


”Rauhotu vähän, isoveli! Mä näin sun siskon ihan vasta tossa teidän tontin rajalla, en muuta. Kiva kiitos siitä, että katoin, että se pääsee kotiin asti”, Markus puolustautui loukkaantuneen oloisena.
 

”Sä…Mitä? Sori…” Elias puuskahti itsekseen ja painoi sitten päänsä.


”Ääh…Sori, mä vaan…En tiedä mitä voin tehdä. Jossain puistossa ne pojat oli ollu, en tiedä muuta…” Elias alkoi selittää käyttäytymistään. Väsymys alkoi painaa kiukun palaessa loppuun ja innon kadotessa. Tuskin Elias oikeasti oli kuvitellut mitään löytävänsä edes lähtiessään.


”Elias, mitkä pojat?” Elias pudisti hitaasti päätään, Markuksen ei tarvitsisi tietää mitään hänen perheensä asioista. Elias oli jo sanonut liikaa.


”No, jos sä et kerro, niin mä en voi auttaa”, Markus totesi sitten. Elias naurahti ilkkuvasti. ”Sä? Auttaa mua?” Hän hymähti maalle jalkojensa alla.


”Ei sun ole pakko tarttua tarjoukseen. Mutta sitten todella olisit sokea.”


Elias kohotti päänsä, yritti keksiä jotain sanottavaa puolustuksekseen, mutta tyytyi sitten vain pitämään suunsa kiinni. Hän nyökkäsi aivan aavistuksen.


”Hyvä on. Luulen, että Jonna puhui keskusleikkipuistosta, sieltä suunnalta hän tuli. Ja jos siellä tapahtui jotain, tiedän, mihin ne tyypit on todennäköisesti sen jälkeen paenneet.” Elias ei tiennyt, mitä sanoa. Hän vain aukoi hetken suutaan niin, että Markus jo naurahti. ”Sä näytät tyhmältä. Tule.”


Markus viiletti Eliaksen ohi puolijuoksua. Elias kiirehti seuraamaan loittonevia askelia. Sanat tuntuivat muuttuneen yllättäen keräilyharvinaisuudeksi, joten Elias tyytyi vain miettimään ja silloinkin jotain, joka ei hämmentäisi häntä enää yhtään lisää. Jotain tuttua: ”Pysy kävelytien reunassa, missä ruoho...”


***


Kun Elias kuuli uudestaan lehtien rapinan jalkojensa alla hän oli varma siitä, että nyt oltiin jo kauempana kävelytiestä.


”…Markus?” Elias sai lopulta kysyttyä. Aina aiemmin hän oli vain uppiniskaisuuttaan halunnut olla kuulostamatta epävarmalta. Ja nyt hän ei sanoisi enempää, toivoisi vain, ettei Markus olisi ensimmäistäkään kuullut…


Mutta kun Elias ei edes tiennyt mihin Markus oli häntä viemässä.


Elias havahtui ajatuksistaan huomatessaan, ettei kuullut enää askelia edestään. Markus oli pysähtynyt ja Elias kiirehti tekemään samoin, ettei vahingossakaan kävelisi tätä päin.


”Perillä ollaan. Kuuntele.”


Ja Elias kuunteli. Pian hän erottikin kiivaita ääniä kauempaa, joihin ei ollut aiemmin kiinnittänyt huomiota yrittäessään vain kävellä vakaasti epätasaisella maalla. Ja kun Elias oikein pinnisti hän saattoi jopa nähdä valohahmoja…Tosin ne olivat vielä niin sulautuneet toisiinsa ja edessä oleviin puihin ja puskiin, ettei Elias saanut edes lukumäärästä selvää.


Tämän takia hän oli riippuvainen Markuksesta tässä tehtävässä. Ja se ärsytti Eliasta suunnattomasti. Hän olisi halunnut jo päästä vain tekemään…jotain näille pojille.


”Menen lähemmäs, en erota vielä ketä siellä on.” Ja niin Markus lähti vastausta odottamatta etenemään kohti ääniä.


Elias ei tiennyt ollenkaan, mihin suuntaan ja kuinka nopeasti Markus lähti ja olettiko toinen tosiaan, että Elias jäisi vain kauemmas odottamaan? Ei, hänen asiansahan se oli kostaa Jonnan kohtelu. Jollakin tavalla.


Elias otti pari juoksuaskelta, jotta saisi Markuksen varmasti kiinni.


”Pysähdy typerys!”


Eliasta tökättiin tiukasti rintaan ja hän otti hämmentyneenä pari askelta taemmas.


”Kyllä mä nyt ilmankin”, Elias sähähti loukkaantuneena. Häntä kohdeltiin kuin lasta.


”Oo nyt jo ihmeessä hiljaa”, Markus kuiskasi tiukasti. Elias olisi halunnut sanoa vielä paljonkin, mutta sitten hänkin älysi, että vaimea puheen sorina kauempana oli lakannut. Oltiinko heidät nyt huomattu?

Kai käänsi päätään ja suhahti muita pysymään hiljaa. Aivan kuin hän olisi kuullut liikettä metsästä. Sitten hän rypisti kulmiaan ja päätti antaa asian olla. Eläimiä siellä vain taisi olla.


”No niin, voitte jatkaa riitelemistä”, Kai hymähti.


Aiemminkin kaikkein kovaäänisin ollut tyyppi alkoi heti taas aukoa suutaan.
 

”Mä en ymmärrä miks meidän piti ravata tänne asti! Ihan ku meidän perään kukaan ees tulis. Vittu tää ilta on pilalla tän takia!” Äänessä ollut kaveri oli maassa hengästyneenä.


”Minkä takia? Senkö, että sä jouduit vähän jopa kuntoilemaan? Eikö kunto kestä, mursu”, ilkkui seuraava hänen vieressään, hymyillen. Ilmeisesti hän purki omaa turhautumistaan illan käänteistä näin.


”Pidä sä se turpas kiinni ennen kuin pitää lyödä se sisään! Mulla ei ole mitään ongelmia juoksemisen kanssa. Onko sulla? Onko sulla mua jotain vastaan, häh?”


Vaaleahiuksinen poika kavahti aavistuksen taemmas, kun kaveri hänen vieressään pomppasikin äärimmäisen tuohtuneena pystyyn ja oli jo käydä päälle. Seuraava poika hänen takanaan joutui myös perääntymään peruuttavan parin tieltä, kun punapää jatkoi syytöksiä.


”Rauhottukaa nyt. Vaikka toi näyttääkin hupaisalta, me tultiin ihan tarkotuksella tänne jatkoille. Sakke onhan sulla se röökiaski vielä messissä?”


Riita lakkasi siihen paikkaan. Kaita ilmeisesti kuunneltiin kuin lauman johtajaa.


”Mikä? A-ai niin, se…Tota, siinä tais käydä silleen, et kun meidän piti lähteä niin se matkalla…” Sakeksi kutsuttu poika selitti hämillään ja varovaisesti kuin toivoen, ettei kukaan kuulisi hänen sanojaan.


Kaiken aikaa yhä tuohtunut punapää mulkoili vihaisesti häntä.


Nyt neljäs henkilö puhkesi ääneen. ”Sakke et kai sä tiputtanut sitä? Mä tiesin että tässä käy näin! Sä saat mennä koko matkan takas hakemaan ne ja sitten kuristan sut.” Ääni oli matala ja uhkaava, ei vihaista huutoa niin kuin punapäällä, joka ihme kyllä oli pysynyt näinkin pitkään hiljaa. Hymyili nyt vain omahyväisesti, kun Sakke joutuikin pulaan.


”Mä sanon mitä tehdään. Me ei voida mennä takas kaikki, joten parempi, et vaan Sakke menee. Jos joku kuuli sen tytön niin siellä on varmaan porukkaa. Mutta ootetaan vielä hetki, jos Sakke saadaan kiinni se taatusti laulaa meistä muistakin.” Sakke tuhahti tälle, mutta niin eleettömästi, ettei Kai huomannut – toivottavasti.


”Mutta mä tarviin röökiä nyt!” Mustahiuksinen rasvaletti protestoi. Ja siitä alkoi taas uusi rähinäpiiri.


Elias kiristeli hampaitaan. Kyllä tämä oli se porukka, jonka perään hän oli lähtenyt. Toisaalta hänen olisi tehnyt mieli mennä porukan keskelle heti ja…No, toisaalta hän ei ollut ihan varma, mitä tehdä. Mutta tyhjentynein aikein hän ei tulisi lähtemään täältä.


”Mä meen lähemmäs. Pitää kuulla vielä lisää, ennen kuin voi mennä syyttelemään”, Markus kuiskasi ja lähti astelemaan hitaasti ilmeisesti kohti seuraavaa tiheää kukkapuskaa. Elias hätkähti synkistä ajatuksistaan hereille ja kiirehti Markuksen perään – tällä kertaa hiljaa.


Eliaksestakin tuntui kerrankin samalta, kuin Markuksesta. Oli turha mennä syyttämään mistään sellaisesta, mistä ei ollut kuitenkaan ihan varma. Ja ehkä pojat rähinässään paljastaisivat jotain sellaista, jota voisi käyttää heitä vastaan.


”Sähän se ehdotit, että röökit on annettava jollekin yhdelle tyypille, että jokaselle jaettas sitten tasapuolisesti. Ja nimenomaan mulle, miks sä niin teit jos kerran ’tiesit’ että mä tuun kadottamaan ne?” Sakke oli kiirehtinyt vihdoin puolustamaan itseään sillä välin, kun Markus ja Elias hiipivät lähemmäs.


”Ei kun mä muistan, että sä nimenomaan pyysit saada ne, koska oot luotettavin mukamas. Ja heti käy näin! Sut pitäs nylkeä”, Oli rasvaletti päässyt vauhtiin.


”Lopettakaa jo, koko naapurusto herää kohta. Me tiedetään että sä oot toivoton nikotiiniriippuvainen, Jesse. Mutta kai sä nyt vähän voit oottaa, kellään muulla ei ole ongelmia.” Jesse aukoi hetken suutaan, tuhahti sitten ja tönäisi vielä kerran Sakkea.


Tähän siihen asti hiljaa pysynyt, taka-alalla oleva poika sanoi ”Toi oli ihan tarpeetonta.” Kukaan ei ollut kuulevinaankaan hänen sanojaan.


”Niin, rauhottukaa nyt tai joudutaan taas vaihtaa paikkaa. Muistelkaa mitä kaikkea…kivaa me tänä iltana tehtiin ennemmin kuin syyttelette toisianne”, Kai kehotti kuin levottoman koululuokan opettaja.

”Nii onko sulla jotain kerrottavaa Jussi? Sä sen tytön äkkäsit ja ehotit, että pidetään vähän hauskaa. Mun piti jo silloin kysyä, pidätkö sä useamminkin ’vähän hauskaa’ pikkutyttöjen kanssa?” Ruskeahiuksinen poika vihjaili.


Muu poikajoukko räjähti nauruun, samalla kun Jussiksi kutsuttu punapää puolusteli ja huitoi käsillään sanoen: ”En mä tietenkään ole sellanen ja teillähän oli yhtä lailla osaa siihen!”


”Jussi on oikeessa. Te kaikki yhtä lailla pompottelitte ja jahtasitte sitä pitkin puistoa ku jotkut villit” Kai sanoi, ehkä aavistus paheksuntaa äänessään. Mutta sitä ei kukaan kuullut, rähjäinen naurunräkätys vain kaikui muuten autiolla parkkipaikalla.


Elias kiristeli hampaitaan ja puristi kätensä nyrkkiin. Kohta hänen mittansa olisi täynnä tätä, hän ei jaksaisi enää kuunnella. Markus hymähti ja pudisti päätään. ”Rauhotu nyt, sä et vain voi rynnätä sinne. Sä oot sokea, ei kovin vakuuttavaa jos tuut jonkun puskan läpi ja törmäilet autoihin.”


Elias ei kuunnellut, hänen koko kehonsa tärisi ja hän oli jo valmiina kääntymään ja vaikka rämpimään sen puskan läpi, kuhan vain saisi edes yhden kurkun käsiensä väliin ja yhden naurun hiljenemään…


Elias vedettiin kovakouraisesti alas  hartioista painamalla.


”Markus?” Elias kysyi ymmällään ja katseli ympärilleen, yrittäen etsiä Markusta edes äänen perusteella. Mutta Markus pysyi hiljaa ja katseli ympärilleen hämillään tähyilevää Eliasta. Poika näytti sokeammalta kuin vielä koskaan ennen.


Ja sitten Markuksen huulilla käväisi pieni hymy. Hymyssä oli sellaista ystävällisyyttä, että Serakin olisi ihmetellyt jos hänelle olisi sellainen suotu.

”Oota tässä, mä hoidan tän.”


Ja sitten Markus nousi ylös ja käveli Eliaksen ympäri. Elias ihmetteli, miksei vain noussut pystyyn ja rynnännyt Markuksen perään.


Ei hän ollut ennenkään antanut Markuksen komennella itseään.


Mutta jokin piti hänet jähmettyneenä asentoon, johon Markus hänet oli painanut. Ja käsky ”oota tässä” toistui yhä uudestaan Eliaksen päässä.


”Hui hemmetti!”


Kun Markus asteli tyynen rauhallisesti koko joukon eteen, kukaan muu ei sanonut mitään. Ja Sakke kätki nopeasti säikähtämisensä. Mutta sitten alkoi tapahtua.


”Säikytkö nyt tollastakin”, ruskeahiuksinen poika hymähti.


”En mä, kun se vaan tuli…”


”Sakke turpa kiinni kuka sä olet?” Jussi ärähti.


”Olkaa kaikki hiljaa. Mä taidan tuntea tän tyypin, se on mun kaa samassa koulussa. Ihan okei.” Kai kiirehti rauhoittelemaan porukkaansa. Ilmeisesti he eivät olleet paikallisia.


”Millä asialla sä oot?” Kai jatkoi, kun muut pysyivät hiljaa. Markuskaan ei sanonut mitään.


Markus antoi katseensa kiertää porukkaa ennen kuin vastasi. Yksi oli jo valmiina ajamaan hänet väkivalloin pois, oli hänen asiansa mikä tahansa. Kuin reviiriään puolustava eläin.


Toista ei kiinnostanut lainkaan, mitä tulisi tapahtumaan seuraavaksi. Kolmas halusi ihan vain tietää, mistä oli kyse, ja saada mahdollisesti syyn vähän ärhennellä. Ja neljäs olisi halunnut olla ihan missä tahansa muualla.


Mutta kaikki näyttivät olevan yhtä lailla yhden komentajan alla. Tästä tulisi mielenkiintoista.


”Mä satuin vain kulkemaan ohi ja kuulemaan, mistä te puhuitte. Mä tulin leikkipuiston suunnalta ja siellä oli porukkaa nuuskimassa, mäkin pääsin vaan vaivoin huomaamatta ohi. Te siis liitytte siihen jotenkin?”


Koko porukka näytti valpastuvan. Mitä Kai paljastaisiko vai sanoisiko mitään? Johtajan oli aika osoittaa arviointikykynsä.


”No niinkin voi sanoa. Jos sä todella kuulit meidät niin sä tiedät, että me siellä…pidettiin hauskaa.” Kain takaan kuului hyväksyvää naurua.


Markus varoi hymyilemästä. Nämä tyypit olivat todella arvattavia. ”Piditte hauskaa vai? Pienen tytön kustannuksella? Luulisi, että teidänlaisenne porukka saisi jotain parempaakin, vai? Eikö pokka riitä?” Markus koetti johdatella. Hän ei tulisi olemaan ensimmäinen, joka menettää hermonsa.


”Mitä sä nyt vihjaat? Me voidaan kyllä tehdä ihan mitä halutaan, ei meidän tarvitse vaan sellasiin tyytyä”, Jussi havahtui. Muut nyökkäilivät mumisten vihamielisesti keskenään.


”Ai? Enpä usko. Te olette vain säälittävä rähisevä porukka, joka ei tänne kuulu. Olemattomilla kehuskeleva joukko täynnä raukkoja.”


Markus mietti, menikö kenties yli. Sakkekin, jota ei aiemmin ollut kiinnostanut, näytti nyt vihamieliseltä. Ja Jussia jouduttaisiin kohta pitelemään aloillaan.


Elias otti askeleen eteenpäin, mutta perääntyi sitten taas. Markus oli käskenyt häntä pysymään täällä ja Elias oli yrittänyt parhaansa mukaan kuunnella jokaista hiljaa puhuttua sanaa ja ainutlaatuisella kyvyllään tutkia, mitä muut pojat tunsivat. Ja tällä hetkellä jokaisen sisällä läikehti viha enemmän tai vähemmän. Kohta Markus olisi pulassa, edes Elias ei olisi uskaltanut alkaa niin suorasti syyttelemään. Mutta kai Markus tiesi, mitä teki?


Elias olisi pystynyt hoitelemaan joukon helposti, mutta vain paljastamalla kykynsä. Ja se ei tullut kuulonkaan ainakaan hänen äitinsä mukaan. ’Selviytymistilassa’, kuten äiti ainoaksi jäänyttä kokemustaan muisteli, hän vain tuhoaisi kaiken uhkaavan ympäriltään ja palaisi prosessissa aivan loppuun. Ja sitten Elias olisi paljastanut perheensä salaisuuden.


Joten nytkin hän tyytyi vain odottamaan kärsimättömänä, mitä seuraavaksi tapahtuisi.


Eliaksen miettiessä vaihtoehtojaan poikajoukko oli nopeasti ympäröinyt Markuksen. Markus katseli silti edelleen levollisena ympärilleen, kylmän laskelmoivasti.


”Jätkät hei, eikö teiänkin mielestä tää tyyppi kerjää selkäänsä?” Nyt ei enää vastattu, katsottiin vain vihamielisesti kunnian loukkaajaa.


”Sori, mut kylhän sunkin pitäs tietää paremmin, ku tulla tänne tollasella asenteella”, Kai kuiskasi Markukselle niin hiljaa, etteivät muut kuulleet. Sitten hän taputti kätensä kerran yhteen.


Siinä vaiheessa, kun kaikkien kädet olivat jo puristuneet nyrkkiin, oli vain ajan kysymys, milloin tappelu puhkeaisi. Ja jos Kai olisi ’antanut luvan’ yhtään myöhemmin, olisivat räyhääjät käyneet Markuksen kimppuun jo omin päin.


”…Markus!” Nyt Elias kyllä näki, mitä tapahtui. Kaikki valot kerääntyivät yhtäkkiä keskelle ja viha leimusi kuin maastopalo.


Markuksella oli pieni levollinen hymy kasvoillaan kun Jussi astui ensimmäisenä eteenpäin nyrkki valmiina. Kaikki tuntui tässä vaiheessa tapahtuvan aina hidastettuna.


Pieni sivuaskel taaksepäin.


Jussin nyrkki huitoi tyhjää ja poika menetti jo siinä vaiheessa tasapainonsa.


Pieni yllättynyt älähdys, kun kohde katoaakin siitä paikasta, jossa sen luuli aiemmin olevan.

Salamannopeasti Markus olikin hänen vierellään.


”Tässä Jonnasta”


Jussi tunsi terävän ja onton kivun selässään ennen kuin huomasi olevansa rähmällään maassa. Ilma oli paennut keuhkoista ja poskea kirveli siitä kohtaa, josta se oli hinkkautunut asfalttia vasten.


Tässä vaiheessa ensimmäinen, jo alun alkaenkin kauemmas jäänyt poika perääntyi lopullisesti.

Tämä vieras poikahan oli aivan luonnoton! Ei kukaan ennen ollut väistänyt sillä tavalla Jussin ryntäystä ja löylyttänyt tätä niin.


Samaan aikaan Jussin kintereillä ollut Sakke sai oman osansa. Hän ei ehtinyt kuin vasta

iskuetäisyydelle, kun silmien takana välähti ja säteilevä kipu levisi pitkin kasvoja kuin maanjäristys.

Hän ei edes huomannut missä vaiheessa iski takaraivonsa katuun.


”Nyt tämä leikki saa riittää!” Uhosi viimeisenä pystyssä oleva Jesse. Jos hän ei olisi ollut niin raivoissaan alentavien syytösten ja kavereidensa kohtalon takia, hän olisi ehkä katsonut paremmaksi perääntyä siinä vaiheessa. Mutta nyt hän kaivoi taskustaan jotain kiiltävää, jonka piilotti nyrkkiinsä ennen kuin hyökkäsi epätoivoisesti.


Markus oli vielä selin iskettyään Saken kauemmas, kun Jesse päätti käyttää tilaisuuden hyväkseen.

Mutta Markus kääntyi nopeasti, kuin olisi nähnyt ennalta mitä Jesse aikoi. Linkkuveitsi kalahti asfalttiin hyödyttömänä samalla, kun sen omistaja ulvahti tukahtuneesti.


Kun Jesse vaipui polvilleen, Markus tarkasti nopeasti, että kaikki olivat yhä maassa. Hän oli ollut oikeassa, pojat eivät olleet tottuneet saamaan selkäänsä sillä tavalla ja toipumiseen menisi aikaa. Oikeat taistelut eivät olleet kuten elokuvissa, luut murtuivat paljon helpommin ja tarkoin tähdätyt oikean voimaiset iskut saivat kenet tahansa maahan.


Lopulta Markus loi tuiman katseen viimeiseen pystyssä olijaan. Kai ei ollut osallistunut mitenkään itse. Ja nyt, nähdessään kaverinsa voitettuina, poika otti varovaisia askelia kauemmas.


Markus ei sanonut mitään vaan odotti, josko pojista löytyisi vielä taisteluintoa. Ei. Yksitellen pojat nousivat ja joko juoksivat tai hoippuivat pois paikalta. Sitten jäljellä olivat enää Markus ja Kai. Sekä yhä puskassa vastahakoisesti piilotteleva Elias.


Elias katseli rintakehä kohoillen ja sydän pamppaillen, kuinka yksitellen Markuksen ahdistelijat kaatuivat. Iskut olivat niin voimakkaita, että Elias näki parin pojan valon heikkenevän hetkeksi. Menivätköhän he tajuttomiksi? Mutta vaikka Elias näki, kuinka Markus selviytyi jokaisesta hyökkääjästä, Elias ei leppynyt.


Päinvastoin, hän tunsi itsensä koko ajan kärsimättömämmäksi ja vihaisemmaksi. Hänenkin pitäisi saada olla tuolla! Elias puristi kätensä tiukkaan nyrkkiin ja oli koko ajan valmiina ryntäämään mukaan, jos vain tulisi sopiva väli.


Vasta siinä vaiheessa, kun Elias tunsi vieraan lämmön läikähtävän käsissään hän ymmärsi, että oli mennyt liian pitkälle. Elias avasi kätensä ja yritti kuumeisesti rauhoittua. Hän ei saisi päästää ääntäkään eikä kiinnittää lainkaan huomiota itseensä.


Kun lämpö haihtui Elias huokaisi helpottuneena. Hän oli selvinnyt sellaisesta, mihin hänen äitinsä ei ollut koskaan pystynyt, saanut sulautettua ulkopuolella olevan energian takaisin itseensä. Mutta samalla kun Elias oli keskittynyt siihen hän ei ollut kiinnittänyt lainkaan huomiotaan siihen, mitä ympärillä tapahtui. Ja yhtäkkiä oksa rasahti jossain lähellä hänen takanaan.


”Oikeesti, eiköhän tää ollu tässä. Noi tyypit ymmärsi, missä niiden paikka on ja mä katon, et ne lähtee.”


Markus ei sanonut mitään, mikä hermostutti Kaita vielä enemmän. Hän ei halunnut joutua hakatuksi jonkin sellaisen takia, johon hän ei käytännössä ollut lainkaan osallisena.


”Ne siis ei ole täältä? Mitä ne sitten tekee täällä, ne on riehunut ja rikkonut paikkoja jo pidemmän aikaa”, Markus lopulta totesi yrittäen pitää äänensä tasaisena, vaikka häntä yhtä aikaa yhä suututti ja toisaalta kiinnosti.


”Äh, se on ihan tyhmä juttu. Yks niistä on mun serkku ja pyys päästä vähäks aikaa asumaan tänne. Sitten se toikin kavereita ja ne on ollu täällä siitä lähtien, suostumatta lähtemään. Ne vaan pitää aina hauskaa milloin missäkin ja siirtyy aina seuraavaan paikkaan, kun edellinen käy tylsäksi.”


Markus nyökkäsi. Kai oli siis käytännössä ollut ahdingossa ja hänen olisi pitänyt melkein kiittää Markusta.


”Kai tämä oli tässä sitten.”


Kai tuhahti Markuksen sananvalinnalle. Kyllä hänestä silti tuntui hieman pettyneeltä. Mutta parempi olla hiljaa, kun hän oli kerran onnistunut jo näinkin hyvin luikertelemaan irti syytöksistä.


”Ei niin nopeasti!” Kuului huuto pimeydestä.

Kai hätkähti. Kuka oli palannut?


Markus jähmettyi paikoilleen. Ei tämän näin olisi pitänyt mennä.

”Ja sinä olet hiljaa etkä liiku tai et enää puhu ikinä.”


Elias ei pelännyt vaativaa ääntä korvansa juuressa, tiukkaa otetta toisesta selän taakse vedetystä kädestään eikä edes veistä kurkullaan. Ainakaan suoranaisesti.


Sitä vain, että jos hänen kaulavaltimonsa sivallettaisiin auki, kaikki parkkipaikalla näkisivät karmiininpunaisen veren, joka Eliaksen suonissa virtasi. Ja sen jälkeen hänen kehonsa menisi automaattisesti selviytymistilaan ja hän todennäköisesti tappaisi kaikki kyselemättä, Markuksenkin.
 

Joten nyt oli parempi käyttäytyä kuin henkensä puolesta pelkäävä ja totella jokaista sanaa.


Markus seisoi jotakuinkin lamaantuneena. Ääni hänen päänsä sisällä lateli rauhallisia ohjeita älä ole tuntevinasi ettei sinua voida kiristää hoida tilanne rauhallisesti käyttäydy kylmästi ja järkevästi.


Mutta Markus näki vain tärisevän käden pitelemän veitsen Eliaksen vaalealla kurkulla ja – Jussiko se oli? – melkein maanisesti hymyilemässä. Kuin olisi jo voittanut jonkin palkinnon. Kaikki tämä samalla, kun Jussi retuutti Eliaksen pois pusikosta parkkipaikan valoon.


Kai ei pitänyt tilanteesta itse asiassa yhtään sen enempää, kuin Markuskaan. Hän halusi vain päästä nyt näistä tyypeistä eroon, ennen kuin joutuisi pahempaan pulaan. ”Jos Jussi nyt hermostuu ja vetää tolta tyypiltä kaulan auki niin…”


Kai puuskahti ja yritti keksiä jotain järkevää reittiä pois tilanteesta.


”Joten, Markus…Etkö sä tunnekin ton tyypin? Tulitteko ihan yhtä matkaa ja sitten toinen jänisti?” Kai keksi yhtäkkiä tyytyväisenä itseensä.


”No…Kylhän mä ton oon nähny pari kertaa, mutta en mä sen tarkemmin tunne. Mitäköhän sekin tekee täällä?”


Markus rukoili, ettei Kai muistaisi, että he olivat yhdessä Seran kanssa olleet aina kolmistaan koulussa. Tiesihän Markus jo silloin, ettei siitä olisi muuta kuin haittaa jatkossa.


Kai katsoi hitaasti Markuksen sekä Jussin kärsimättömän ja kysyvän ilmeen väliä. Markus ei ottanut häneen mitään katsekontaktia.


Kyllä Kai muisti, vaikka olikin käynyt viimeaikoina vain satunnaisesti edes koulun lähettyvillä, että Markus tunsi…Elias se taisi olla…Eliaksen paremminkin. Mutta kai Markus tiesi mitä tehdä ja Kai toivoi, että pelaamalla mukana Jussi vähän rauhoittuisi.


Jussi oli porukan vanhin, kaikista aggressiivisin ja nyt vihainen, kun hänen kunniaansa oli sillä tavalla loukattu. Hän janosi kostoa ja hyvitystä ja jos hän älyäisi, että piti veistä Markukselle tärkeän henkilön kurkulla, tilanne saattaisi muuttua todella rumaksi.


”No joo. Jussi, anna sen mennä. Se sattui vaan väärään paikkaan väärään aikaan.”


Mutta Jussi ei joko kuunnellut tai ymmärtänyt. Hän riuhtaisi Eliaksen pään taemmas niin, että haavoittuva paljas kaulan iho paljastui vielä lisää. Elias ynähti tuntiessaan kylmän terän kosketuksen. Ja nyt niskaankin alkoi sattua, häntä pidettiin ihan luonnottomassa asennossa.


”Nyt se tietää, mitä täällä on meneillään ja voi mennä laulamaan tästäkin. Se pitäs hiljentää”, Jussi enemmin murisi kuin puhui.


”Hei ole nyt järkevä. Tää on jo ohi, anna sen mennä”, Kai yritti vielä, vaikka hän ehkä sisimmässään tiesikin, ettei Jussi enää kuunnellut häntä. Johtaja menetti arvovaltansa. Kain pyynnön jälkeen Jussi näytti vielä entistä ärtyneemmältä jos suinkin mahdollista.


Mutta Kaista tuntui ehkä vähän samalta. Hän ei ollut vielä tehnyt mitään ja hänen maineensa oli vaakalaudalla. Kunhan tilanne raukeaisi hän kyllä tekisi jotain muuta kuin juoksisi karkuun…Mutta mihin tilanne sitten päättyisi?


Tässä välissä Markus astui väliin. ”Mähän sanoin, että oon nähnyt ton pari kertaa. Ei sitä voi unohtaa. Tiesitkö sä, että se on sokea?”


Jussin ilme muuttui hetkeksi kummastuneeksi. ”Tää…Sokea?” Ja hetken omantunnonpistoksen hämäys oli tarpeeksi Markukselle.


Veitsi kalisi pitkin asfalttia ja päätyi pehmeästi tömähtäen nurmikolle.


Jussi huudahti yllättyneenä, kun Markus syöksyikin yhtäkkiä hänen päälleen. Elias tunsi vain ilmavirran Markuksen viilettäessä hänen ohitsensa ja nopealla liikkeellä irrottaessa yllättyneen Jussin otteen hänestä. Elias ei osannut muuta kuin suojata itseään ja toivoa, ettei veitsi tehnyt mitään jälkeä.


”Tää loppuu nyt, saasta!”


Markus olisi aivan hyvin voinut Eliaksen pois veitsen alta saatuaan tyytyä vain tönäisemään Jussin kauemmas. Mutta hän jatkoi loppuun asti niin, että Jussi menetti tasapainonsa ja kolautti päänsä katuun toistamiseen sinä iltana. Markus ei paljon Jussin kaltaisia raukkoja säälinyt.


Samaan aikaan Kai valmistautui viimeiseen yritykseen pitää jotenkin maineensa. Eliaksen kimppuun hän ei kävisi varsinkin kun nyt muisti, että tyyppihän on sokea. Mutta jos Markus ei ehtisi nousta ylös hän pystyisi ehkä tekemään jotain…


Samaan aikaan, kun Markus retuutti päästään pyörällä olevan Jussin pystyyn ja tarjosi pois lähtemisen vaihtoehdon, Kai ryntäsi eteenpäin.


Markus oli yhä selin ja valvoi, että Jussi myös tällä kertaa lähtisi. Hän ei olisi huomannut ajoissa Kaita, mutta Elias oli toipunut jo omasta hämmennyksestään. Ja Kain hän näki.


Elias tarttui Kain käsiin ja käänsi pojan ympäri käyttäen hyväksi tämän omaa vauhtia. Kai oli ollut jo juoksemassa Eliaksen ohi, luullen, ettei tämä huomaisi mitään.


”Ai! Mitä sä teet…?”


Elias ärähti ja otti Kain toisenkin käden omaansa. ”Annan pienen opetuksen.”


Elias ei tiennyt katsoiko Markus vai ei. Ihan sama. Nyt Elias oli vain vihainen. Kai oli ollut käymäisillään pahaa-aavistamattoman Markuksen kimppuun. Se olisi ollut aivan sama, kuin jos Kai olisi käynyt saman tien Eliakseen kiinni. Tai no kyllähän Elias näki, sitä Kai vain ei tiennyt.


Ja Elias pystyi paljon muuhunkin.


Elias toivoi, ettei menisi yli. Hän johti energiaa käsiinsä, joilla oli ottanut tiukan otteen Kain käsivarsista.


”Oikeesti, mitä sä…”


Kai älähti yllättyneenä tuntiessaan polttavan kosketuksen. Samassa Elias päästi hänet jo irti, Kai jäi hämmentyneenä tutkimaan käsivarsiaan. Niissä ei ollut mitään jälkiä, mutta polttelu jatkui.


”Katoa nyt”, Elias käski. Jos Markus ei ollut aiemmin nähnyt, mitä Elias puuhasi, Kain huuto oli nyt viimeistään havahduttanut hänet. Eikä Elias halunnut joutua vastaamaan kysymyksiin.


Kai käveli pois paikalta käsiään hieroen ja kirouksia mumisten. Ilta oli muuttunut pannukakuksi ja nyt, kun hänen porukkansa varmaan lähtisi pois, ei kostoonkaan enää ollut mahdollisuutta. Se porukka oli helpon elämän ja jännityksen perässä, eikä taistelulajien osaajan kanssa voimienmittely kuulunut siihen päiväohjelmaan.


Elias odotti niin pitkään kunnes arveli, ettei Kai enää ollut kuuloetäisyydellä. Nyt parkkipaikalla olikin melkein aavemaisen hiljaista.


”Elias, ootko sä kunnossa?” Elias hätkähti Markuksen matalaa ääntä. Markus puhui ilmeisesti selin.
 

”Joo, entä…”


”Mä vai?” Markus piti tauon. Elias kuuli jonkinlaista vaatteiden pudistelun ääntä ja pari taputusta. ”Nyt oon.”


Elias käytti pienen tauon hyväkseen ja koetti vielä kädellä kaulaansa. Ainakaan mitään jälkiä ei tuntunut, joko hän oli selvinnyt naarmuitta tai sitten haava oli ollut niin pieni, että se oli jo parantunut.


Mutta jos siitä oli jäänyt verta, Markus alkaisi kysellä ja sitten Elias olisi pulassa.


”Elias, mihin sä oot menossa tollasella kiireellä?”


Elias puuskahti ja sanoi sitten mahdollisimman kärsimättömällä äänellä: ”Kotiin. Kello on jo vaikka mitä ja mä en ois saanut tulla alkuunkaan.”


”Mutta muistatko sä muka reitin takas yksin?”


Elias pysähtyi. Mitä Markus nyt oli keksinyt Eliaksen kiusaksi? Elias odotti, kunnes Markus ilmeisesti oli kävellyt hänen eteensä.


”Okei, mä en aio ollenkaan kysyä miten sä hoitelit sen porukan, jos sitä mietit. Se on sun oma asiasi. Joten mitä sä haluat? Kiitoksen? Mä oisin voinut kyllä tehdä jotain itsekin.” Elias sanoi nyt tosissaan kärsimättömänä.


Elias puri hampaansa yhteen ärtyneenä kuullessaan Markuksen nauravan lyhyesti. ”En mä tehny tätä sun tai edes suoranaisesti sun siskon takia. Noi tyypit oli aiheuttanut harmia jo pidempään. Sitä vaan, että tästähän ei puhuta sitten Seralle.”


”Seralle?”, Elias naurahti epäuskoisena, ”Miten Sera tähän liittyy?”


”Ei mitenkään ja niin sen kuuluu ollakin. Sille ei sanota mitään kun se huomenna tulee, okei?”

Elias hymähti. ”Jos se on sulle noin tärkeetä.” Hetken Elias olisi halunnut jollain tekosyyllä peittää kaulansa kädellään, hän tunsi Markuksen tutkivan katseen itsessään.

Toivottavasti tässä kohtaa ei ollut valoa.


”No tule sitten. Pysy perässä, ettet taas vaan kompuroi jossain.” Elias tunsi hämillään, kuinka Markus otti kyselemättä hänen kätensä ja lähti johtamaan tiheän metsän aluskasvillisuuden läpi. Elias yritti olla ajattelematta asiaa enempää, vaikka tilanne olikin hänelle uusi ja outo.
 

Kukaan ei ollut koskaan ennen taluttanut häntä kädestä pitäen, ei edes lapsena.


Kun Markus lopulta päästi Eliaksen käden irti, niin Elias tunsi jo tasaisen katukiveyksen jalkojensa alla. ”Ei tällä kertaa metsäreittejä vai?” Elias mutisi hiljaa.


Markus hymähti Eliaksen vitsille.


”Ei. Kello on jo paljon, sähän ite sanoit. Ja mä tiedän, että sä pystyt juoksemaan, kunhan vaan oot tasasella maalla. Jaksatko, pysytkö perässä?” Markus onnistui yhtä aikaa kuulostamaan ystävälliseltä ja heittämään haasteen.


Koko tilanne nosti Eliaksen huulille jostain syystä hymyn. ”Tietty.”


”Ota kiinni.”


”Hei toi ei oo reilua! Sä otit varaslähdön!”


Siihen Elias ei keskittänyt huomiotaan, mutta pian hän Markuksen kanssa viiletti katuja pikasprintterin nopeudella, kilometrien matka edessään, hengästymättä lainkaan. Sillä tavalla Elias aina juoksi, ainakin niinä aamuina, kun myöhästyi koulubussista. Mutta hän hidasti aina ennen koulua, ettei kukaan näkisi.


Ja nyt hän unohti.


Ja Markus huomasi.


Parkkipaikka hiljeni lopullisesti, kun kaksi hahmoa hukkui nopeasti yön pimeyteen. Yksinäinen veitsi, jossa on aavistus jonkun verta, jäi nurmikkoon unohduksiin.

***


Elias hidasti vauhtiaan tuntiessaan jälleen uuden käännöksen tiessä ja sadatteli hiljaa, kun käveli kaarroksen autotien kautta.


Mutta sitten Markus nykäisi häntä hupusta. ”Mä tiesin, että sä vaan eksyisit kuin pikkulapsi ilman mua. Me ollaan ihan just sun pihalla.”


Elias ei sanonut mitään vaikka mieli olisi tehnyt, sillä ikävä kyllä Markus oli oikeassa. Tällä kertaa Elias oli tosiaan tarvinnut opasta, etenkin kun koko keskusta näytti olevan tietöiden vallassa. Vaikka Elias olisikin osannut reitin, hän olisi tullut varmaan tietyökuoppien kautta kotiin…


”No, mä varmaan meen sitten ja toivon, etten eksy matkalla”, Elias tyytyi hymähtämään happamana, kun molemmat olivat päässeet tien toiselle puolelle. Siihen kohtaan, mistä kaikki oli alkanutkin. Kuinka ironista.


Ja vaikka Elias ei missään nimessä myöntäisi sitä ääneen, häntä alkoi jo todella väsyttää. Hän ei olisi ihmetellyt, vaikka aurinko olisi alkanutkin jo nousta.


”Parempi olisi. Mä en enää tuu nykimään sua hupusta.” Elias hymähti. Siinä itse kullekin Markusta. Pojan mieliala vaihtelee kuin tuuliviirillä myrskyssä.


Ensiksi tulee vain haukkumaan, sitten päättääkin auttaa asiassa, joka ei koske oikeasti itseä ollenkaan, antaa selkää lukumäärältään moninkertaiselle joukolle ja tulee kysymään kaiken päätteeksi ”ootko sä kunnossa” kuin joltain neidolta hädässä.


Ja nyt tämä. Johtaa ensin takaisin kotiin, suorinta tietä, ilman aikomustakaan käyttää hyödyksi Eliaksen avutonta tilaa, ja sitten päättää koko tapahtumaketjun taas ilkkumalla.


Elias sai tarpeekseen. Hän ei tulisi ikinä ymmärtämään Markusta.


”Hei, mihin sä meet taas tollasella hopulla?” Markus huudahti luultuaan saavansa ensin Eliakselta edes jonkinlaisen vastauksen.


”Kotiin, jos jo unohdit dementikko”, Elias ärähti ja jatkoi pysähtymättä matkaa.


”No nyt sä taas käyttäydyt tolleen. Kumpi se tässä haastaa riitaa?” Markus hymyili aavistuksen omahyväisesti.


Elias ärähti uudestaan, tällä kertaa turhautuneena ja kääntyi vielä kerran ympäri. ”Okei, Markus. Mitä sä musta haluat? Mua odotetaan tiedätkö jo oikeasti. Eikö sua odota missään kukaan muu, jota voisit mennä kiusaamaan?”


Markus hymähti. Elias kuuli yhden askeleen, kun Markus tuli lähemmäs.


”Älä taas yritä. Sun ei tarvitse tietää mitään, kun oot niin lapsi, ettet kuitenkaan ymmärtäis.”


”Mä lapsi? Sä pidät salaisuuksia kuin pikku tyttö. Ja sä se aloit ihan alun alkaenkin haastamaan riitaa.”


”Et sä sellaista voi muistaa, kunhan keksit.”


Elias melkein odotti kuulevansa Seran torut, kun pojat olivat taas alkaneet kiistellä ihan turhasta, mutta Serapa ei ollut paikalla.


”Miks keksisin? Äh, tää on taas ihan turhaa”, Elias tyytyi vastaamaan. ”Mitä sä oikeasti haluat?”


Elias kuuli Markuksen huokaavan ja taas askelia. ”Mä en älyä miks vaivaudun…”


”Mitä? Mistä sä nyt…”, Elias aloitti hämmentyneenä, kunnes Markus keskeytti: ”Sä varmaan haluut mennä porukoides eteen niin kuin mitään ei ois tapahtunut?”


Elias nyökkäsi entistä kummastuneempana. Mitä Markus nyt ajoi takaa? Sekoitti vain ainakin Eliaksen päätä lisää kuten tavallista. Siinä Markus ei koskaan epäonnistunut.


”Se ei varmaan onnistu, jos sun naamassa on verta.”


Elias kavahti taemmas. Oliko hänellä jäänyt jotain huomaamatta? Veri oli varmaankin jo kuivunut, mutta Elias ei voinut olla varma. Vaistomaisesti hän kiirehti peittelemään kasvojaan, kuin pelästynyt lapsi.


Voi kuinka osuvaa. Mutta sille ei nyt voinut mitään.


”Mitä, missä? Markus, sano nyt jotain!” Elias sopersi.


Elias ei olisi ihmetellyt, vaikka Markus olisikin jättänyt vastaamatta ihan vain Eliaksen kiusaksi ja nauranut ääneen. Muta nyt Markus hymähtikin kärsimättömänä.


”Hohhoijaa. Pysy paikallas, muuten tässä menee koko loppu yö.”


”Markus, mitä-?!”


”Tottele nyt kerrankin!”


Elias tunsi vain pienen sipaisun ja hetken jo mietti, halusiko Markus vain alunperinkin kiusata.
Mutta miksi toinen olisi sitten tarjoutunut sillä tavalla auttamaan.


Elias otti uuden askeleen taaksepäin – toivon, ettei törmäisi mihinkään – ja otti puolustelevan asennon. ”No niin, ootko nyt tyytyväinen? Voinko mennä?”


”Älä nyt viitsi, Elias. Kerrankin kun yritän olla sillä tavalla huomaavainen, kuin Sera on pyytänyt, saan tällaisen vastaanoton. Miksi edes vaivautua? Ja se ei ollut edes sun verta, turhaan panikoit.”


”Ja en tasan tarkkaan panikoinut”, Elias sanoi kätkeäkseen helpotuksensa siitä, ettei ainakaan haavaa ollut jäljellä eivätkä Markuksen epäilyksetkään heränneet.


”Tasan tarkkaan panikoit.”


”En.”


”Kyllä.”


”Hei hei, Markus.”


”Hmph.”


Elias kuuli loittonevat askeleet.


”Voisi sitä mennäkin, hädin tuskin nukuin viime yön ja tää meni tällaseen turhuuteen”, Markus totesi loitotessaan niin hiljaisella äänellä, että Elias hädin tuskin sai sanoista selvää.


Kaikesta huolimatta Eliaksesta tuntui jotenkin kummallisen haikealta jäädä yksin. Yhtäkkiä olikin ihan hiljaista, ei toisia askelia vieressä tai edes turhautunutta ilkkumista. Tuntui ihan vieraalta.


”No niin, Elias, sä alat olla ihan liian väsynyt. Ja nälkäinen, sä et sitten tehnyt sitä toista keittokulhollista niin kuin aiot.” Itsekseen puhuminen toi tuttua turvallisuuden tunnetta. Eliaksen täytyi vain puhua hiljaa. Ties vaikka Markus olisi jäänyt lähettyville jostain kumman syystä.


Mutta Markuksesta ei nyt ikinä ottanut selvää.

***


”…Elias?”


Elias oli hätkähtäessään tiputtaa juuri jääkaapistaan hakeman tähdelautasen, jonka sisällöstä hänellä ei ollut tietoakaan.


”Ootko niin ajatuksissasi, ettet edes vanhaa äitiäsi huomannut?” Saaga kysyi pystymättä saamaan huumoria myös ääneensä. Elias ei ollut ikinä sillä tavalla ohittanut häntä.


”No joo…Tai siis ei!”


Saaga hymähti, kun Elias istuutui kiireesti ja meinasi laskea lautasen pöydästä ohi.


”Saanhan liittyä seuraan?”


Elias tuijotti ruokaansa mitään sanomatta. Häneltä oli mennyt saman tien ruokahalu.


Olisihan hänen nyt pikkusen tarkempi pitänyt olla. Hän oli taatusti kävellyt aivan hipoen äitinsä ohi ajatuksissaan. Ja nyt äiti epäili jotain, kuinka paljon tiesi? Kuinka paljon Eliaksen pitäisi paljastaa?


Mitä hän halusi tai pystyi edes kertomaan?


Peittääkseen pienen hätäännyksensä – mikä oli vaikeaa ottaen huomioon, että kyseessä oli hänen äitinsä – Elias alkoi lappamaan munakasta suuhun pakonomaisesti.


”Niin etkö sä aikonut olla Jonnan vierellä koko yön?”


Saaga pudisti päätään. ”Aioin, mutta tyttö rauhoittui kuitenkin pian. En mä silti aio mennä nukkumaan jos sitä mietit, sä et pääse nyt helpolla.”


Elias söi katse lautasessa – tai jossain sen yläpuolella – sanomatta mitään. Jos hän antaisi Saagan kysyä kaikki kysymykset, hän ei tulisi paljastaneeksi mitään liikaa.


”Miten niin liikaa? Mitä äiti ei saa tietää? Mitä et halua kertoa?” ääni Eliaksen pään sisällä syytti. Mutta Elias ei tiennyt vastausta.


”Elias, olit ulkona melkein kolme tuntia. Missä ihmeessä olit ja mitä teit? Ja Samuli antoi vain vastaukseksi sinun sanasi. Se ei ollut kivasti sanottu, Elias.”


Elias söi rystyset valkeina haarukkaa puristaen.


”Elias, minä odotan.”


Elias kalautti haarukkansa vasten lautasta.


”Jonkun piti tehdä jotain. Mutta älä huoli, mä en tehnyt mitään. Ja niitä jätkiä ei enää tulla näkemään näillä seuduilla.” Elias tiesi heti, ettei hänen äitinsä ollut tyytyväinen saamaansa vastaukseen, vaikka olikin kuullut sen mitä toivoi sydämessään. Mutta enempää Elias ei suunnitellut antavansa.


”Elias, kerro nyt ihmeessä jotain enemmän! Kuka sitten teki asialle jotain, jos sinä et? Ja mitä siellä tapahtui, missä olit?” Saaga hymyili, mutta hänen äänensä tärisi. Elias tunsi, kuinka hänen äitinsä muuttui koko ajan kärsimättömämmäksi ja yritti pidätellä turhautumistaan. Uhkailemalla hän ei saisi pojastaan mitään irti, sen molemmat tiesivät.


”Hei, mä tapasin yhen tyypin matkalla ja se lupasi auttaa. Mutta se ei halua hankaluuksiin eikä kenellekään tapahtunut mitään peruuttamatonta, kunhan paha sai palkkansa ja Jonnalle voi kertoa, etteivät ilkeät pojat enää ikinä kiusaa häntä.” Elias toivoi, että oli osannut vedellä oikeista naruista.


Ja Saaga rauhoittuikin. Ehkä hän muisti Eliaksen ikäisenä myös pitäneen itsellään aika paljon salaisuuksia peläten, että niiden paljastuessa satuttaisi vain muita. Ehkä Saaga ymmärsi sen kautta.

Mutta siitähän Elias ei ollut varma.


”No…Hyvä sitten niin. Mutta älä enää tee tuollaisia temppuja kertomatta jatkossa, ole kiltti. Nyt kun keskusta on muuttunut näkevillekin yhdeksi työmaiden sokkeloksi pelkäsin jo, pitääkö sinua lähteä etsimään pimeistä syvistä kuopista.” Elias naurahti vapautuneesti.


”Eivät mua pienet kuopat pidätelle, kyllähän sä sen tiedät.” Saagakin hymähti huvittuneena.


”Niin, se on hyvä tietää. Nyt kun kerran päästiin aiheeseen, utelin ehkä vähän turhan äitimäisesti menemiäsi. Hyväähän sä vain tarkotit.”


Elias pudisti päätään. Ihmisten mittakaavalla Saaga oli toiminut aivan normaalisti, mutta Eliaksestakin tuntui, että heidän omassa jo menetetyssä kotimaailmassaan käytäntö olisi ollut erilainen. Ei tilanteen olisi sillä tavalla pitänyt tuntua aivan vieraalta, väärältä ja kolkolta. Saagastakin kun tuntui siltä, että pitää jälkeenpäin anteeksi pyydellä.


”Ei se mitään. Mutta saanhan mä vuorostani kysyä jotain?” Eliaksella yhtäkkiä välähti. Saaga kohautti hymyillen olkiaan. ”Juu, ennen kuin käyn tarkistamassa Jonnan.”


”Äiti, mä vaan mietin…” Elias naurahti melkein hermostuneesti. Aikoiko hän kysyä jotain sopimatonta? Elias haroi hermostuksissaan hiuksiaan ja silloin se tapahtui taas.


Saaga katsoi hän viipyvästi ja melkein haikeana. Juuri siitä Elias oli aikonutkin kysyä, mistä oli kyse?
 

”Äiti hei? Taas sä teit sen.”


”Hmm? Ai minkä?” Saaga kiirehti vähän turhan nopeasti vastaamaan.

”Just ton. Onko mussa jotain vikana?”


”Ei, ei suinkaan…”, Saaga kiirehti, kunnes vakavoitui etsiessään oikeita sanoja, ”Sä vaan…Alat näyttää niin paljon isältäsi. Aina silloin tällöin enemmän. Ja muistuttaa muutenkin, sekään ei ollut mitenkään harkitsevaa tyyppiä tekojensa suhteen.” Saaga katseli hetken tyhjin silmin eteensä, katsellen muistojaan, ja hymähti haikeasti.


”Aa siitä oli kyse. Ja sä voit sanoa Nael. Etten mä vaan unohda sitä nimeä.”


Saaga katseli hämmentyneenä poikaansa. Elias hymyili. Ja oikein sydänalaa vihlaisi, yhdennäköisyys oli pimeässäkin huomattava.


Ja se oli ensimmäinen kerta sinä iltana, kun Saaga todella ymmärsi, että hänen pieni poikansa ei ollut enää niin pieni. Elias pystyi jo omiin järkeviin päätöksiinsä, jotka olivat hänelle parhaaksi vaikkei Saaga samaa mieltä olisi ollutkaan.


”Ääh äiti, sä oot taas kuin haamun nähnyt. Rauhotu, kaikki on kunnossa, mulla on kaikki hyvin.”


Saaga naurahti hermostuneena. Miten hän nyt sillä tavalla harhaili…Oikein nolotti. Kuin olisi ollut nuori arka teinityttö taas kerran. Hänen edessään oli hänen oma poikansa, ei mikään Naelin varjo, johon hän oli tottunut tukeutumaan ja luottamaan sen pieneltä ikuisuudelta tuntuneen ajan kauan sitten.


”Juu, niin on…Tällaiset tilanteet on aina vain välillä hämääviä. Kun en edes tiedä, mitä Naelille loppujen lopuksi kävi…”


Eliaskin joutui nyt vakavoitumaan sellaisen aiheen kanssa.


”Kävi mitä kävi, se ei ollu sun vika. Ja tärkeintä, että sä pääsit tänne takas. Mitä mä ymmärrän sun puheista, siellä ei ollut edes mitään, minne jäädä.” Saaga hymähti. Välillä tuntui, että Elias tiesi niistä vuosien takaisista tapahtumista enemmän, kuin hän itse.


”Äläs nyt rupea turhan filosofiseksi. Samuli saarnasi ja huolehti musta ihan tarpeeksi sen jälkeen, kun olin palannut, ennen sun syntymää. Se onkin tarina erikseen…”


Elias tunsi, että nyt kuljettiin sellaisen aiheen rajoilla, ettei hänen äitinsä halunnut jatkaa. Koko keskustelun alku olikin ollut yllättävän tuttavallinen, mutta Elias oli siitä vain kiitollinen. Hän oli saanut tietää paljon uutta äidistään…Ja vähän isästään. Saaga ei ollut ennen puhunut niin pitkillä lauseilla hänestä.


”Noh, mun täytyy nyt mennä. Sulla ei varmaan ollut enempää kysyttävää?”


Elias pureksi ruokaansa mietteliäänä. Oli toki, mutta hän ei ollut varma, oliko aika kysyä sellaisia.


”Hyvää ruokahalua sitten.”


”On mulla yksi juttu. Sä oot kertonu, miten sun ja Naelin välille tuli sellainen side, joka ei kunnolla koskaan tullut Samulin kanssa. Sen takia sä oot edelleen katkera, älä kiistä.”


”Joten miten mun on tarkotus selviytyä tulevasta, kun me ollaan ainoat lajimme puhdasveriset edustajat jäljellä? Kenen kanssa mä voin sitoutua ja miten?”


Jostain syystä sekä Sera että Markus kävivät hänen mielessään. Molempien seurassa hänellä oli aivan erilaiset tunteet ja laajana kirjona. Miten hänen oli tarkoitus setviä sieltä mitään suuntaa antavaa? Mitä hänen piti tehdä?


Mutta jo miettiessään Elias tiesi, että kukaan ei voisi antaa vastausta siihen kysymykseen.


Saaga odotti, kunnes Elias hiipi yläkertaan ja äänet lakkasivat. Sitten hän tuli olohuoneen puolelle.

”Voi Rowan. Mitä minä teen Eliaksen kanssa?” Rowan käänsi päätään hyväilevän käden alla.

”Tai itseni kanssa…”


Saaga istui sohvalla yhä ajatuksissaan, kun yhtäkkiä makuuhuoneen ovi aukeni. Samuli tepasteli hitaasti Saagan viereen. ”Saako liittyä seuraan?”


Saaga hymähti. ”Mihin seuraan? Ja tietenkin saat. Minulla onkin vähän asiaa.”


Saaga kuuli, kuinka Samuli nielaisi suurieleisesti kuin pulaan joutunut pikku poika. Saagan täytyi naurahtaa ääneen. ”Ei mitään sellaista.”


”No ei sitten…Mutta mä halusin puhua siitä. Mua ei haittaa, mitä Elias sanoi ja mä oon pahoillani, että päästin pojan menemään niin helposti. Saitko muuten selville, missä hän oli ollut?”


Saaga katseli Samulia vaiteliaana. Harvoin Samuli oli niin huolissaan Eliaksen menemisistä tai puolusteli poikaa mistään. Ei Saaga kuitenkaan mitään muuta voinut vaatiakaan, tilanne kun nyt oli mitä oli…


”Sen verran, etteivät ne kyseessä olleet kiusankappaleet enää pyöri näillä seuduin. Ja Elias sanoi saaneensa apua jolta kulta, en tosin voi lainkaan kuvitella keneltä.”


Samuli huokaisi helpottuneena, sisimmässään hänkin oli janonnut jonkinlaista oikeuden toteutumista. Mutta sitten hän kummastui.


”Et tiedä? Eikö sulla ja Eliaksella ole se tunnejuttu…” Saaga hymähti.


”On. Se tunnejuttu on vain nimensä mukainen side, ei mitään ajatusten lukua. Mutta Elias jätti kertomatta osan tarinasta, sen verran tiedän. Poika on yllättävän hyvä pitämään tunteensa kurissa. Kai hän on oppinut, kun elää käytännössä sen aistin varassa.”


Samuli vaihtoi asentoa, hänestä tuntui epämukavalta aina sen aiheen yhteydessä. Hän ei vieläkään ymmärtänyt puoliakaan, vaikka äitinsä puolelta kyvyn perinyt Jonnakin oli yrittänyt selittää kovasti isälleen, mistä oli kyse.


Ei, vaikka Samuli itsekin oli huomannut pystyvänsä sellaiseen perheenjäsentensä läheisyydessä aina silloin tällöin, kun nämä tunsivat jotain vahvasti. Kai se oli jokin altistumisvaikutus.


”No juu…Mutta vaihdetaan aihetta, jooko?”


Saaga nyökkäsi vakaasti. Häntäkään ei innostanut jatkaa sellaisen aiheen ääneen miettimistä, josta hänellä itselläänkään ei ollut kovin paljoa tietoa.


”Samuli…Sulla on aivan kamala yöpaita. Enkö ole käskenyt heittämään sen pois? Sehän on aivan vanhakin.”


Samuli pudisti päätään. ”Aina sä oot kommentoimassa mun vaatteita. Jos mä antaisin joskus samalla mitalla takaisin…”


”Et ainakaan siitä aiheesta voi jatkaa. Mähän pukeudun aina tyylikkäästi ja nuorekkaasti. Voinhan käyttää kesävaatteita talvellakin.”


Samuli kohautti olkiaan ja pudisti uudestaan päätään, surkutellen. ”Siinähän se vika juuri onkin.”


”Sulla kun sitä vaatetta ei koskaan liikaa ole, tekee aina mieli tehdä näin…”


”Hui! Sulla on ihan kylmät kädet!”


”Sittenhän niitä on hyvä lämmittää näin.”


Saaga vääntelehti ja kikatti, kun Samuli sitten ”lämmitti” käsiään sellaisissa paikoissa, joista ei viitsi kuvia enempää ottaa.


”Huh…Samuli, ei nyt ole oikein sopiva aika”, Saaga totesi hengästyneenä, kun väliin sattui sopiva tauko.


”Mutta sähän oot rehkinyt koko päivän ja Eliaskin on varmaan jo umpiunessa juostuaan koko yön pitkin kaupunkia. Kyllä sä jotain piristystä kaipaat.”


”…Mä en tiedä miten oisin jaksanut mitään koskaan ilman sua.”


Samuli meni sanattomaksi. Saaga oli kitsas ikinä myöntämään ääneen mitään sellaisia.


”Ohhoh, jääkuningattaren suojamuuri suli hetkeksi”, Samuli totesi hymyillen, kun oli saanut Saagan kasvotusten itsensä kanssa. Saaga hymyili samaa hymyä takaisin.


”Mä osaan yllättää, vai?”


”Niin osaan minäkin.”


Ja sitä ei ollut Saagan kieltäminen, kun hänet laskettiin yhtäkkiä nopeasti mutta hellästi sohvalle. Ja jääkuningatar suli lisää.


***


Eliasta väsytti, ensimmäisen kerran elämässään vaikka olikin juuri herännyt. Edes Eliakselle eivät parin tunnin yöunet riittäneet. ”Mutta Sera sanoi tulevansa aamulla ja en olisi saanut muuten kyytiä is…Samulilta.”


Se matka oli ollut kiusallinen. Vaikka hänen vanhempansa – tai siis äiti ja Samuli – olivat ehkä luulleet Eliaksen nukkuvan, niin ei ollut. Eliaksella oli pyörinyt niin paljon ajatuksia päässä eikä hän ollut saanut unenpäästä kiinni. Ja loppuyö olikin mennyt siinä, kun Elias oli vain yrittänyt sulkea mielensä kaikelta, tai siis pääasiassa siltä, mitä alakerrassa tapahtui.


Elias värähti vieläkin ajatuksesta ja pudisti päätään. ”No niin, keskity nyt tähän. Onko Sera kotona…” Elias oli joutunut tullessaan kiertämään kuopan ja tienvarsi oli täynnä vanhoja lehtiä. Joko Sera ei ollut vielä tullut tai sitten tyttö ei ollut ehtinyt vielä asettua taloksi. Ja Elias olisikin joka tapauksessa saanut nukkua vielä pitempään, harmittaa.


Elias melkein hihkaisi ääneen kun tunsi – tai näki, miten haluatte – Seran valon. Hän sai tosissaan varoa, ettei innostuksissaan kaatunut portaissa tai kompuroinut vielä kuistillekin kertyneissä sanomalehdissä.


”Aa- Elias! Mukavaa, kun tulit jo.”


Elias oli juuri toteamassa, että tunne oli molemmin puoleinen, kun Sera jatkoikin hermostuneen oloisena.


”Käy sisään! Ei kun siis, toiselle puolelle, sori…” Elias ei saanut aivan selvää Seran liikkeistä, vaikka olikin aivan lähellä tyttöä – Seran valo oli tavallista kirkkaampi ja kuumempi tai sitten Elias muisti vain väärin – mutta ilmeisesti Sera oli viittonut ensin väärään suuntaan.


”Ei se mitään, kävele vaan niin mä tuun perässä.” Elias ei tiennyt mitä muuta sanoa, yritti vain vähän rauhoitella Seraa. Tyttö ei ollut jostain syystä lainkaan oma nauravainen ja rento itsensä.


Sera pysähtyi kesken matkan ja alkoi väännellä hermostuneena käsiään. ”Tota…Markus lupasi tulla myöhemmin auton kanssa ja heittää sut sitten kotiin.”


Elias hymähti yllättyneenä. ”Sillä on jo vai ajokortti? Ja se suostui?”


Sera nyökkäsi hämillään. ”Juu, se on meitä vuoden vanhempi…Ja…niin juuri.”


”Okei, Sera. Mikä on vialla? Sä oot aika kummallinen, ei...ei millään pahalla. Tapahtuiko sulla kotona jotain?”


Serena huokaisi terävästi, kun vihdoin jäi kiinni. ”No, ei nyt suoranaisesti…Ei, kaikki on siellä ihan hyvin! Kyse on vaan siitä, mitä mä siellä mietin…”


Elias oletti, että hänen ilmeensä oli muuttunut jossain vaiheessa aavistukseen kauhistuneeksi, kun Sera sillä tavalla kiirehti välissä korjaamaan. Mutta Seran selitys ei yhtään valaissut asiaa.


”…Jaa? Mitäköhän sä mietit?” Elias yritti kysyä mahdollisimman hienovaraisesti, vaikka olikin kärsimätön ja huolissaan. Mitä jos Sera olikin päättänyt vaikka sittenkin lopullisesti lähteä? Yhtäkkiä Eliasta kadutti, ettei hän heti tullessaan ollut niin ystävällinen ja innoissaan Seran paluusta kuin olisi ehkä pitänyt olla. Tai jos olikin, ei osannut näyttää sitä… Hemmetti, oliko hän koskaan näyttänyt Seralle, miten paljon välitti tästä!


”Mä oon vaan miettinyt…Nyt kun me ollaan tunnettu jonkin aikaa…Mä oon miettinyt meitä.”


Elias ei ehtinyt edes vetää henkeä välissä sanoja varten, kun Sera yhtäkkiä astui lähemmäs ja Eliaksen täytyi varoa ottamasta itse askelta taaksepäin.


”Mitä meidän välillä on? Sano sä. Mä en tiedä enää.”


Nyt olisi ollut Eliaksen tilaisuus paljastaa vaikka mitä. Kertoa kaikki häntä painanut, olla täysin rehellinen Seralle.


Mutta jotenkin hetki ei tuntunut oikealta. Sera oli hämillään ja vaati edes jotain vastausta, toivoen kuitenkin sellaista, joka ei vain tekisi hänen elämäänsä monimutkaisemmaksi. Joten Elias tukahdutti polttelevan sanavirran, joka olisi ollut täynnä vain hämmennystä, ja valitsikin sanansa tarkoin: ”Sera…Mä pidän susta kyllä kovasti. Mutta ystävänä. Ja eikö sulla ole jotain Markuksen kanssa?”


Okei, viimeinen lipsahti. Mutta se olikin siinä sanavirrassa kaikkien polttelevin kysymys.


”Markuksen?” Sera melkein naurahti. ”Mistä sä niin päättelet? Vaikka me ollaankin paljon yhdessä, se ei tarkota, että me oltas sillä tavalla yhdessä…”


Elias painoi päänsä. Hän melkein häpesi itseään. Olisi pitänyt ottaa asioista jotain toista kautta selvää, nyt Sera saattoi luulla vaikka mitä…


Mutta Sera tulkitsikin Eliaksen lannistuneen eleen vielä pahemmin. ”Elias? Tapahtuko täällä jotain sillä aikaa kun mä olin poissa? Tekikö Markus jotain?”


Nyt oli Eliaksen vuoro puolustella ja selitellä.


”Ei! Tai siis, ei toki. Mä vaan olin koko ajan luullut ihan väärin ja siksi en uskaltanut…”


Turpa kiinni Elias, taas menee yli.


”Hei, mun vika. Mun olisi pitänyt huomata, että sua häiritsi joku asia. Mulla vaan on niin paljon meneillään yhtä aikaa, että mä en…”


Seran ääni murtui kummallisesti. Hän veti syvään henkeä ja alkoi tehdä käsillään hermostuneita liikkeitä.


”Okei, se siitä. Sitten voidaan tehdä jotain hilpeämpää Markusta odotellessa nyt kun tää on selvitetty. Ystäviä niinhän? Ihan miltä susta tuntuu, mä oon ollu tässä se sokea pidemmän aikaa ja…”


”Sera…”


Elias laski kätensä Seran olkapäälle. Sera näytti jäätyvän paikoilleen, suu auki kesken lauseen.
 

”Luoja, tyttöhän on ihan kuuma! Tai siis, ei sillä tavalla vaan…” Eliaksen teki mieli läpsäistä itseään. Mutta kiireisempi ajatus valtasi hänen mielensä.


Elias tajusi spontaanin liikkeensä ajattelemattomuuden vasta kun oli liian myöhäistä. Hän oli vain halunnut taas rauhoittaa Seraa, mutta nyt hänen täytyi pitää aisoissa oman kehonsa reaktio sellaista energianlähdettä vastaan. Kuin pieni magneetti, joka hakeutuu kohti isompaa.


Sera ei yhtään tiennyt, mikä Eliakseen meni. Juuri ennen kuin poika veti hänet tiukkaan halaukseen, oli tämän ilme muuttunut jotenkin tuskaisaksi. Mutta Sera ei jaksanut enää miettiä sellaisia. Mitään, mikä estäisi häntä tekemästä mitä hän halusi. Sera hautasi hetkeksi kasvonsa Eliaksen huppariin ja hiuksiin ennen kuin vetäytyi aavistuksen kauemmas.


”Anna anteeksi, että mä oon tällanen sotku.”


Elias yllättyi todella, kun Sera yhtäkkiä vetikin hänet tiukasti alaspäin ja painoi huulensa vasten hänen omiaan. Hän ei ollut edes ehtinyt rekisteröidä Seran sanoja saati setviä omia tunteitaan.


Hän oli halunnut vain peittää oman reaktionsa yllättävään tilanteeseen halaamalla ja niin kätkemällä kasvonsa, ei jatkaa sitä näin pitkälle!


Mutta ei Elias Seraa poiskaan työntänyt. Niin paljon kuin tyttö yhtä aikaa pelotti ja kiehtoi häntä, hän tunsi myös tarvitsevansa tätä. Ehkä jo enemmän kuin ystävänä.


Ja silloin Elias tiesi, että juuri Sera tulisi olemaan se, jolle hän joskus vielä pystyisi kertomaan totuuden itsestään. Mutta ei vielä.


Kun pari vetäytyi erilleen henkeä vetämään, Elias tunsi Seran lämpimän hengityksen kasvoillaan. Hän huomasi janoavansa lisää, mutta Sera alkoi irrottaa käsiään ja Elias teki nopeasti saman.


Sera vetäytyi saman tien kauemmas – Eliaksen sisällä vihlaisi – ja alkoi pudistella päätään. ”Heh…Ollaan me kanssa kaksi huijaria…” Sera totesi epäuskoisena ja naurahti sitten aavistuksen. Elias ei tiennyt olisiko pitänyt nauraa mukana vai suuttua.


”Sera, ei kai susta tunnu nyt pahalta?” Elias puristi itsestään tarpeeksi säädyllisen kysymyksen. Hän kyllä tiesi, että Sera oli hämillään ja yllättynyt ja aavistuksen pettynyt, mutta ehkä hänen kysymyksensä saisi Seran selvittelemään tunteitaan niin, että Eliaksenkin olisi niitä helpompi lukea – niin paljon kuin se huijaamiselta tuntuikin.


”No tota…Ei itse asiassa. Mutta musta tuntuu, että tämä ei jää vielä tähän, meidän pitää…” Sera keskeytti, kun kuuli lähestyvän auton äänen. Hänen koko kehonsa jännittyi, kun auto ei kulkenutkaan ohi vaan ilmeisesti pysähtyi pihalle.


”Se on Markus!”


”Elias, sun pitää mennä ulos, nyt. Oota siellä vähän aikaa”, Sera yllättäen käski.


Nyt Elias oli aivan kummastunut.


”Mutta…Miksi? Etkö sä itsekin sanonut, ettei Markusta pitäisi haitata…”


”Mene jo!  Tällä ei ole mitään tekemistä meidän kanssa.”


Sera oli harvoin käskenyt häntä tai ketään muutakaan sillä tavalla ja Elias huomasi tottelevansa kiltisti uuden käskyvallan edessä.


”Aa, hei Markus!” Elias olisi aivan  hyvin voinut olla hiljaakin, mutta nyt tuntui siltä, että kuuluisi tervehtiä.


Tietenkään Markus ei vastannut.


Mutta sitä Elias ei osannut odottaa, että jo valmiiksi epätasaisissa ja Eliakselle hankalissa portaissa Markus tönäisisi häntä. Tarkoituksella vai ei? Sitä Elias ei tiennyt.


”Pysy poissa mun tieltä.”


Elias ehti juuri ja juuri alas ja oli kysymässä, mitä ihmettä Markus aikoi, kun ovi paiskattiinkin kiinni. Markus ei ollut edes vilkaissut Eliasta.


”No mitäs toi nyt oli? Mä en ymmärrä enää mitään.”


”Voisko joku kertoa, mitä on meneillään ja mitä mun pitäs tehdä?” Elias huokaisi itselleen. Ensin Sera myöntyy että joo, ollaan vain ystäviä ja sitten hän on selvästi se joka aloitti suudelman. Ja samoin hetki sitten Sera oli väittänyt, että hänen ja Markuksen välillä ei ollut mitään. Mutta kun Markus oli nähnyt Eliaksen tulevan edellään Seran luota, toinen oli selvästi ollut hänelle vihainen. Vai ymmärsikö Elias kaiken aivan väärin? No voisiko joku tulla sitten selittämään!


Elias totesi, ettei saisi vastauksia tyhjiä kyselemällä. Hän ei uskaltanut mennä kuuntelemaan yhtään lähemmäs ovea, vaikka halusikin tietää, mistä ne kaksi Eliaksen hämmennyksen kohdetta nyt sisällä keskustelivat.


Joten Elias teki sen, mitä osasi. ”Kissa…Ei, älä nyt siihen keskity! Mitä sisällä tapahtuu, mitä Sera sanoo ja tuntee?”


Elias kuuli kerran Markuksen korotetun äänen, mutta sitten keskustelua alettiin käydä melkein kuiskimalla.


”Sähän ite pyysit mua vahtimaan, ettei tällaista tapahdu vielä! Miten luulet mun suhtautuvan tähän? Ajatteletko sä ollenkaan mua?”


”Rauhotu nyt, Markus! Mä tiedän, että tein väärin ja yritän koko ajan. Mä haluun vaan että sä ymmärrät, kuinka vaikeaa mulla on…”


”Niin vaikeaa, ettet huomaa lainkaan, mihin suuntaan oot menossa? Sä et näköjään todellakaan osaa huolehtia itsestäs.”


”Markus!” Ja sitten keskustelun äänet hiljenivät. Ilmeisesti pari liikkui puhuessaan kauemmas. Elias pystyi seuraamaan keskustelua enää vain Seran osalta.


”Markus… Älä. Mä tiedän kyllä. Älä tee tästä mulle vaikeempaa…”


Elias oli todella hämillään. Sera oli suorastaan aivan hädissään ja epätoivoinen. Mistä he oikein puhuivat? Sellaisesta, jonka Markuskin tiesi?


”Mä tiedän, että sä yrität vaan suojella mua! Mutta ei sun tarvitse, mä en pyytänyt sua. En edes suoranaisesti vahtimaan. Mua ennen on muutkin selvinny tästä ihan yksin. Mä en oo poikkeus. Sä vaan teet tästä MILJOONA kertaa hankalampaa, kun oot niin ylisuojelevainen. Mä en ole Sara.”


”Ehkä jos mulla olisi tummat, luonnolliset hiukset. Ehkä jos mäkin olisin vain tavallinen. Mutta ei. Mä en ole Sara. Sara on ollut kuolleena jo kauan etkä sä voi sille mitään.”


Eliaksesta tuntui lamautuneelta. Mistä ihmeestä oli kyse? Eikö Sera itse ollut sanonut, että Sara oli arka aihe, josta ei saanut puhua? Ja nyt Sera oli suorastaan haukkunut sitä nimeä… Mitä Sera yritti saada aikaan, mitä Seran päässä pyöri? Ei Sera tavallisesti ollut lainkaan sellainen kuin nyt!


”Markus?”


Elias juoksi portaat ylös kaksi kerrallaan, kirosi horjumistaan ja yritti ehtiä ajoissa.


Kun Elias lopulta löysi kahvankin ja pääsi sisälle, Markus viiletti jo hänen ohitseen ja Sera yski kurkkuaan pidellen toisella puolella huonetta. Tosin sitäkään Eliaksen ei olisi kuulunut huomata, Sera yritti olla mahdollisimman huomaamaton.


”Tule, Elias, me lähdetään nyt heti.” Elias ei ollut uskoa korviaan.


Ennen kuin Elias ehti keksiä mitään sanottavaa Markukselle, tämä oli jo melkein ulkona.


Eliaksen täytyi miettiä tarkkaan. Oikeasti keskustelu ja kaikki oli käyty niin hiljaisella äänellä, ettei hänen olisi kuulunut tietää siitä mitään. Oli jo tarpeeksi epäilyttävää, että Elias ryntäsi sisälle juuri sillä hetkellä, kun Markus oli vasta tulossa vastaan. Mutta Elias oli huolissaan Serasta ja vihainen Markukselle.

Mitä hän voisi nyt siis sanoa? Eliaksen teki mieli huutaa ääneen turhatumistaan, mutta Markus käveli koko ajan kauemmas.


”Entä Sera? Eikö meidän pitänyt viettää ilta yhdessä?” Elias tyytyi lopulta kysymään hampaitaan kiristellen.


”Suunnitelmiin tuli muutos. Sera on väsynyt matkasta, me nähdään kyllä uudestaan huomenna. Tule nyt ellet välttämättä halua kävellä kotiin kuoppien kautta.”


Sera oli ilmeisesti kuullut Eliaksen äänen ja lopetti säikähtäneenä yskimisen. Asiat olivat jo tarpeeksi sekaisin heidänkin välillään, tämä nyt siitä vielä puuttui. Kaikkein eniten Sera olisi halunnut vain heittäytyä Eliaksen syliin ja purkaa kaikki huolensa ja paineensa, mutta jos Elias joutuisi soppaan mukaan…


Ei, Elias oli pidettävä tiedottomana.


”Öh…Menkää vain. Mua väsyttää. Nähdään huomenna.”


Elias hymähti pettyneenä. ”Mutta et sä vielä aiemmin ollut. Ootko sä kunnossa? Onko sun hyvä jäädä yksin?” Elias sai ujutettua nyt mieltään polttelevan kysymyksen mukaan.


Elias kuuli Seran huokaisevan raskaasti.


”Menkää…Menkää nyt vain. Mä tarvitsen hetken rauhaa.”


Elias loi vielä viimeisen katseen Seran suuntaan, mutta kääntyi sitten ovelle vaikka pahalta tuntui.


Elias piti kunniastaan sen verran kiinni, ettei alkanut huutaa Markusta odottamaan. Mutta Eliaksen oli pakko päästä samalla kyydillä, ihan senkin takia, että saisi udeltua, mistä äskeisessä oli ollut kyse.


”Saatanan saatana…Miksi asiat menee koko ajan monimutkaisemmiksi?”


Ja taas Elias oli kaatua portaissa.


***


Elias osasi sentään suunnistaa oikeaan suuntaan auton moottorin äänen perusteella. Ja oli puhdas arvaus, mille paikalle hän menisi istumaan.


Vielä viimein vilkaisu kohti Seran taloa – tai missä se oletettavasti on – ja Elias istuutui autoon.
 

”Viethän sä mut varmasti suorinta tietä?” Elias tunsi jostain syystä tarvetta varmistaa.
Hän kuuli Markuksen naurahtavan. Eliasta kylmäsi. Hetki sitten Markus oli kuristanut oletettavasti parasta ystäväänsä jos vain hetkenkin ja nyt nauroi ääneen.


”Ainahan mä.”


Elias istui jännittyneenä paikoillaan koko ajan. Aluksi hän rekisteröi satunnaisia taloja ja ihmisiä ja rakennuksia, mutta sitten alkoi olla molemmin puolin pelkkää metsää. Joko Markus oli huijannut ja kiemurteli tahallaan tai sitten keskusta oli ajokelvottomassa kunnossa ja piti kiertää kylän laidoilta – pelkkää erämaata.

Ja Eliaksesta tuntui koko ajan painostavammalta.


Jo pelkästään se fakta, ettei Elias ollut tiennyt Markuksen olevan itseään vuotta vanhempi…Juuri, kun hän luuli alkavansa pikkuhiljaa tuntemaan Markusta enemmän, tuleekin esille paljon sellaista, mitä Elias ei tiennyt. Ja se, että Markus osasi ajaa. Tuntui aivan hullulta ajatella, että Markus ajoi nyt autoa… Elias oli ehkä hieman kateellinenkin, se olisi jotain, mitä hän ei saisi ikinä kokea.


Mutta päällimmäisenä edellisen yön ja aamupäivän tapahtumat. Mikä Markus oikein oli? Mitä salaisuuksia hänellä oli?


Ja miten hän pystyi tekemään jotain sellaista Seralle!


Mutta Elias kamppaili koko ajan sen kanssa, ottaisiko asian puheeksi vai ei. Vaarana olisi, että Elias joutui paljastamaan itsestään sellaista mitä ei soisi kenenkään ulkopuolisen tietävän. Ei vielä.


”Elias, mä tiedän että sä kuulit jotenkin jotain. Lopeta nyt se penkillä kiemurtelu ja kysy mitä aiot.”


Kuulit jotain. Jos vain Markus tietäisi, miten Elias oikeasti oli päässyt tapahtumista selville.


”Mistä te oikein puhuitte? Ja miten sä…Ei kun ensiksi, Sera ei tehnyt mitään. Sulla ei ollut mitään syytä.” Elias yritti yhtä aikaa puolustella Seraa ja pitää heidän välisen suhteen muutoksen salaisuutena. Kuinka paljon Markus tiesi? Miten Elias selviäsi tästä…


”Tyhmä. Sillä ei ollut mitään tekemistä sun kanssa.” Markus ei antanut muuta vastausta. Mutta Elias ei ollut siihenkään tyytyväinen. Ja nyt hän ei pystynyt estämään itseään menemästä pidemmälle.


”Mutta ei mikään oikeuta tekemään sellaista Seralle! Mikä sua vaivaa?” Elias yritti pitää äänensä aisoissa. Hän puristi kätensä nyrkkiin sylissään turhautuneena toivoen, ettei Markus huomaisi. Toisen oli parempi pitää vain se katseensa tiessä.


”Mähän sanoin jo. Tää ei koske sua ollenkaan. Ja mä en oo nukkunu ollenkaan yli kahteenkymmeneenneljään tuntiin, joten mun olotila lähentelee promillen humalaa jos haluat tietää.”


Elias kavahti sellaista vastausta. Okei, selvisi ainakin miksi Markus oli tavallistakin kummallisempi.


Mutta Elias ei antanut armoa. Markuksen täytyi antaa parempi vastaus, hänet oli saatava jotenkin heräämään, menettämään malttinsa ja itsekurinsa…


”Okei. Eli sillä ei ollut mitään tekemistä sen kanssa, että me suudeltiin just ennen kuin sä tulit niin, että sä saatoit nähdä.”


”Mitä!?”


Elias tarrasi penkin reunaan kiinni, kun auto lähti yllättäen ihan oudossa kulmassa kohti metsää. Yhtäkkiä aiemmin molemmin puolin tasaisesti vilistäneet valot tulivatkin ihan kiinni, Elias kuuli kuinka oksat raapivat pellin pintaa. Ja sitten, nytkähtäen, auto liukui pysähdyksiin.


”Yritätkö sä tapattaa meidät molemmat!” Elias kivahti ensimmäisenä selvittyään säikähdyksestä. Hänen sydämensä ei ollut vielä ikinä hakannut niin lujaa.


”Ole hiljaa”, Markus sanoi hitaasti, vetäen tasaisesti henkeä rauhoittuakseen.


Elias päätti yrittää toista lähestymiskeinoa aiheesta nyt, kun Markuksen ei tarvinnut keskittyä enää ajamiseen. Ettei vain unohtuisi.


”Jaa. No, Sera siis ei tiennyt asian oikeaa laitaa sanoessaan, ettei sua haittaisi. Mistä te oikein riitelitte sitten, jos sä et kerran tiennyt?” Elias näytteli nyt vain tyhmää. Sitähän Markus oli alun perin jankuttanut, ettei Eliaksella ollut asian kanssa tekemistä. Mutta hänen oli ollut pakko saada varmistus. Tosin liike oli ollut ehkä hieman liian radikaali ottaen huomioon, mihin he olivat päätyneet.


”Kyllä mä tiesin", Markus huokaisi lopulta. "Ja Serankin piti tietää, että tää se ei olisi kummankaan teistä parhaaksi. Mutta et sä kuitenkaan ymmärtäisi jos avaisin sitä lisää.”


”Mitä mä en ymmärrä? Kokeile edes”, Elias maannitteli.


Elias kuuli, kuinka ratin nahka natisi Markuksen otteen kiristyessä sen ympärillä.


”Teet tästä niin vaikeaa, te molemmat teette... Anna olla.”


Eliasta alkoi melkein huvittaa Markuksen yhtäkkinen uppiniskaisuus. ”Ääh, älä ole tollainen Jöröttäjä. Mikä voi olla niin vakavaa, että sä menetit malttisi sillä tavalla siellä? Ja miksi muuten reagoit samoin täällä, kun puheeksi tuli mun ja Seran…”, Elias kiusasi, sohien kepillä ampiaspesää, mutta Markus keskeytti taas.


”Ole hiljaa, et sä ymmärrä, tai ainakaan mun ei kuulu sitä kertoa”, hän totesi ilmeisesti yhteen puristettujen hampaiden välistä, se kuulosti sähähdykseltä.


”No en ehkä, mutta enkö mä voi ees…”


”…yrittää ymmärtää miksi mä tein niin? Itepähän pyysit.” Elias oli aivan hämillään Markuksen puuskahduksesta.


”Mitä sä nyt-?!” Eliaksen toinen käsi lukittiin liikkumattomaksi.


 

 **************************

 

 

 

 

 

 

Huahaha, enkö olekin iilkeä! >:D Jäi sitten tällaiseen kohtaan...Ja jatkuu ensi vuonna. Toivottavasti en ollut liian ilmeinen tämän juonenkäänteen kanssa, sitä kun olin hautonut päässäni ja odottanut niin pitkään...Meinasi loppua maltti kesken. Etenkin, kun oli noin paljon konstikkaita kohtauksia.

Miten saat aikaan vaikuttavan taistelukohtauksen pysäytyskuvilla! D8>

Mutta kertokaahan mielipiteenne siitäkin, miten onnistuin. Meni ehkä vähän kiirehtemiseksi, kun halusin saada osan valmiiksi tänään muttaah...Korjailuja voi tehdä ja kai se on ihan lukukelpoinen?

Hyvää joulua!

 

(Mokiakin löytyy, mutta laitan ne erilliseen ekstraan joulun jälkeen. Niitä kun kertyi myös huimasti.)

Kommentoikaa ^^ Tulee siitä kirjoittajalle oikein mukava joululahja.