Elikkä, uusi osa on täällä taas ^^ Kuvia on sattumalta tasan 200 kun lasketaan ylläoleva mukaa ja saonja taas 4505. Päätin yrittää hieman lyhentää, vaikka olisi tehnyt mieli vielä jatkaa...No jaa, seuraava osa tulee taas piakkoin, kesällä ehtii ^^

Ja muistakaa jättää itsestänne jotain tänne, kommenttia kiitos!

Sinä yönä satoi kunnolla lunta viimeisen kerran, mutta oli niin märkää että olisi kastunut polviaan myöten jos olisi siihen hankeen erehtynyt.

 

Kristian oli juuri päättänyt laittaa loput telkkarista tulevasta elokuvasta nauhalle, kun hän puhelimen kohdalle saapuessaan meinasi säikähtää hengiltä. "Kuka perhana soittaa tähän aikaan?", Kristian mietti nostaessaan puhelimen nopeasti, jotteivät pojat heräisi. "Kristian." Puhelimen toisesta päästä ei ensin kuulunut mitään. Sitten hiljaista puhetta: "Hei, Jemina täällä. Ja sori etten ole vähään aikaan ottanut yhteyttä." "Ei se mitään, mutta..." "Niin, voisinko tulla sinne ylihuomenna? Olisi vähän asiaa, jota en viitsi puhelimessa kertoa." "Mikäs siinä, mutta etkö..." "Kiitos, öitä."

 

Kristian katseli puhelinta kummastuneena, mutta kohautti olkiaan ja unohti koko asian.

 

Koska Ramikin oli oppinut kävelemään, ei pinnasänky heikkoine aitoineen häntä pidätellyt. Mutta nyt ei isoisää ollut viihdyttämässä, joten Rami oppi viihdyttämään itseään, tavattoman hiljaa. Mutta koska Rami heräsi vain tuntia muita aiemmin, ei asialle tehty mitään.

 

Krishnakin oli jo niin vanha, että saapui viikatemies visiitille. Vain muu kissaperhe saapui hyvästelemään mahdollisen kissasuvun aloittajan. Rami tokeni nopeasti kissan menetyksestä, mutta Kristian yhä muisti kuinka se oli sukuun tullut ja varsinkin Jere oli surullinen menetettyään jälleen yhden rakkaan toverin ja perheenjäsenen. Kristian pelkäsi tämän synkentävän Jeren nuorta elämää.

 

"Minä se olen saanut aika monta kertaa kylvettää sinuakin. Mikäs siinä, vaikka vähän ärtyisä joskus oletkin." Rami katseli isäänsä kiinteästi ja sai Kristianin huokaisemaan. "Taidat kaivata äitiäsi? Niin minäkin. Enää vuosi... No, mennäänpä lukemaan sinulle se iltasatu!"

 

Rami ei olisi millään jaksanut istua ja kuunnella lukemista, kuten ei Jerekään. Kristian silti yritti pitää jonkinmoiset rutiinit perheessä, vaikka pojat olivatkin yhtä villejä, meneväisiä ja itsepäisiä nyt kun olivat hieman isompia. Yksinhuoltajana ei aina ollut niin helppoa, lapsenvahdinkin kanssa tuli välillä erimielisyyksiä...

 

"Jeminahan se siellä! Vihdoin, on ollut niin paljon kiireitä ettemme ole kerinneet tapaamaan sitten sen yhden omituisen illan..." Kristian avasi iloisena oven Jeminalle, mutta tämä viittoi hänet kokonaan ulos nähdessään Jeren eteisessä Kristianin takana.

 

"Kristian, älä nyt järkyty, mutta katsoisitko vähän siitä kauempaa ennen kuin selitän asiani..." Kristian pysähtyi kummastuneena ja veti oven perässään kiinni. Jemina näytti kireältä kääntyessään sivuttain.

 

Sitä ei nähnyt kunnolla, mutta Jemina teki tarkoituksensa selväksi. Hän oli raskaana ja Kristian ymmärsi tilanteen ennen kuin Jemina puki ajatukset sanoiksi: "Se...se on sinun."

 

Kristian ei tiennyt, miltä hän näytti, mutta Jemina muuttui yhtäkkiä pelokkaaksi ja alkoi suorastaan anella: "Minä olen pahoillani! En yhtään aavistanut, että se ilta päättyisi siihen mihin päättyikin, jos rehellisiä ollaan en muista mitään! Mutta kun huomasin itse, en vain voinut tappaa sitä, syntymätöntä lasta. Aioin olla huolestuttamatta sinua enempää, mutta en tiennyt mitä tehdä kun meinaa nyt asunto mennä alta ja työt loppuivat...Tulin tänne, koska...Koska tarvitsen apua! En velvoita mihinkään, mutta jos voisit jotain..."

 

Kristian kuuli mutta ei ymmärtänyt kaikkea. Samaan aikaan tuskanhiki kohosi pintaan ja sydän hakkasi kiivaasti. Kristianin leukaperät olivat kiristyneet, hän ei voinut uskoa kuulemaansa todeksi. Miten hän oli saattanut sittenkin tehdä jotain sellaista? Mitä hän nyt voisi tehdä korjatakseen tilanteen hylkäämättä toista tai paljastumatta toiselle?

 

Lopulta Kristian veti syvään henkeä ja viittasi Jeminan hiljentymään. "Rauhoitu, totta kai minä autan. Ei tämä yksin sinun syysi ole... En usko että sanon tämän, mutta haluatko tulla meille asumaan? Marianne on vielä jonkin aikaa poissa ja kyllä pojat sinuun tottuvat..." Enempää Kristian ei osannut sanoa. Totta kai sitten oli vielä paljon selvittelyä, olisihan tuleva lapsi hänenkin. Lapselle pitäisi antaa koti ja vanhemmat...Kristian tunsi uuden paniikinaallon vyöryvän ylitseen, mutta pakottautui pysymään rauhallisena. "Asia kerrallaan."

 

Jemina nyökkäsi hitaasti. "Kiitos, tulen parin viikon päästä kunhan olen saanut kaiken kasaan ja asiani kuntoon...Nähdään sitten." Kristian pudisti päätään palatessaan sisätiloihin. "Tällaisissa tilanteissa viillellään tavallisesti ranteet likaisessa vessassa...Harmi että kaikki veitset ovat pesussa."

 

Se pari viikkoa kului nopeasti ja pian Jemina seisoi Jalavan perheen olohuoneessa epävarman näköisenä. Varsinkin Jere tuijotti häntä melkein syyttävästi. Kristian rykäisi ja sanoi sitten selvällä ja tasaisella äänellä: "Pojat, tässä on Jemina. Hän tulee asumaan meille joksikin aikaa ja kuten näette, saatte pian sisarpuolen...Ei, tuota en aikonut kertoa..." Kristian riiputti päätään lohduttomana. Kaikki oli tapahtunut liian nopeasti eikä hän ollut vielä sisäistänyt kaikkea itsekään.

 

Jere käveli Jeminan eteen ja jatkoi tuijottamista, kunnes siirsi katseensa kasvaneeseen vauvamahaan. "Sinä olet varmaan Jere. Hauska tutustua..." "Jos sinusta tulee meidän uuden siskon tai veljen äiti, tuleeko sinusta myös meidän uusi äiti? Pidätkö sinä isästä niin paljon?" Jemina hämmästyi niin, että sai tuskin sanaa suustaan, Kristian näytti Jerellä vihaista naamaa, kuin sanoen: "Tuollaista ei saa sanoa."

 

Jemina näytti lannistuneelta kääntyessään Kristianin puoleen, hän tunsi Jeren katseen tiiviisti seuraavan itseään. "Olen pahoillani, Jere on välillä hieman ajattelematon ja suorapuheinen, mutta olen varma että tutustut pian häneen paremmin ja teistä tulee ystäviä...Näytän nyt, missä voit nukkua. Odota, niin lasken Ramin käsistäni..."

 

"Jere, Jemina toi mukanaan kissan. Kinga taisi olla sen nimi...Ja muista vahtia veljeäsi!"

Jere vain mumisi jotain vastaukseksi, hän oli jo innokkaana tutustumassa toiseen uuteen perheen jäseneen. "Vau, ainakin jotain hyvää Jeminasta on. Upea kissa..."

 

Kristianilla ja Jeminalla kesti yläkerrassa. Jere juuri mietti, mitä he mahtoivat siellä tehdä, kun hän huomasi Ramin Kingan kimpussa. "Hei, ole varovaisempi tai kuristat sen hengiltä!" Rami vilkaisi säikähtäneenä isoveljeään ja päästi puisteleksivan kissan irti. "Kiltti kitta!"

 

"Olet sinä aika hassu. Milloin opit sanomaan edes ässän kunnolla?" "Ättä!" Jere nauroi huvittuneena. "Noin sitä pitää. Harjoitus tekee mestarin."

 

Jere todella piti veljestään. Hän oli tottunut kolmisin eloon miesten kesken, mutta nyt tuli nainen taloon ja vielä yksi pikkusisaruskin pian. Jere oli vielä niin nuori, ettei ymmärtänyt asian kaikkia puolia, mutta päätteli että Mariannen tullessa takaisin olisi aika paljon selviteltävää. "No kunhan se nainen ei kuorsaa, sen sänky on aulassa mun huoneen vieressä..." Rami alkoi jälleen vaatia isoveljensä huomiota ja Jere leikitti tätä kunnes Kristian saapui ahdistuneen näköisenä ilmoittamaan nukkumaanmenoajan koittaneen.

 

"Rami on valvonut taas koko yön ja tahtoo nukkumaan. Jere, eikö sinunkin pitäisi tehdä läksyt mahdollisimman pian eikä jättää viimeisen hetkeen? Tietokoneella kerkiää olla myöhemminkin..." "Nääh, tuli ihan vähän enkä ala lauantaiaamuna opiskelemaan."

 

"Kohta tarvitsetkin oikean sängyn, tämähän meinaa jäädä pieneksi!" Jemina yritti auttaa miten parhaiten pystyi ja sopeutua talon arkeen. Kuitenkaan lasten hyväksyntää ja kunnioitusta hän ei tuntunut saavan helposti.

 

"Mm...Miten olet jaksellut?", Kristian kysyi rutiininomaisesti. Jemina vastasi samoin kuin ennenkin: "Mikäs tässä." Mutta sitten nainen jatkoikin: "Ei sinun tarvitse minusta huolehtia. Minähän se tunkeilija talossa olen yhden onnettoman sattuman kautta...Lähden kunhan vain saan asiani järjestykseen, eikö Mariannekin palaa vasta reilun vuoden kuluttua?"

 

Kristian hätkähti. "Mutta...Ei siitä niin helppoa tule. Minähän olen lapsen isä ja miten muka suunnittelit pärjääväsi yksin? Mutta...Mietitään sitä myöhemmin. Vielä on aikaa...Eikö lapsen pitäisi syntyä pian?" "Olet oikeassa...Ja kyllä aikaa on vielä vähintään kuukausi. Eihän Mariannekaan niin pian tule."

 

Jemina ja Kristian jatkoivat hiljaisuuden vallitessa telkkarin katselemista, Kristian ei tiennyt mitä hän naista kohtaan tunsi. Ystäviä he olivat aina olleet, mutta nyt Kristian tuntui tuntevan vain suurta velvollisuudentuntoa ja häpeää. Jos Jemina ei olisi istunut hänen vieressään vauvamahansa kanssa, ei Kristian olisi uskonut tapahtunutta todeksi.

 

Rami hädin tuskin muisti, miltä äiti näytti, mutta joskus hän joko kuvitteli tai näki unta sänkynsä vierellä valvovasta turvallisesta hahmosta, jolla oli kaunis ääni ja siniset silmät. Enemmän äitiään kaipasi Jere, jolla oli selvät muistikuvat tästä.

 

"Toivotko siskoa vai veljeä? Mä haluaisin veljen, kaverit kertoo koulussa miten ärsyttäviä pikkusiskot on." Rami ei vastannut mitään, häntä jännitti niin koulun alkaminen. Koulusta hän olikin saanut kuulla veljeltään paljon.

 

Muuten, Rami muistuttaa enemmän isäänsä selvästikin toisin kuin Jere, jolla on enemmän äitinsä piirteet. Jännä katsoa, minkälaisia heistä lopulta varttuu...

 

"Pärjääthän sinä nyt varmasti yksin hetken? Pojat tulevat iltapäivällä koulusta, voisitko laittaa heille ruoan?" Jemina naurahti Kristianille, joka ei millään olisi malttanut jättää viimeisillään olevaa Jeminaa yksin ja lähteä töihin.

 

Jemina kietoi kätensä Kristianin ympärille. Kristian sävähti hieman, vähään aikaan hän ei ollut ollut näin lähellä Jeminaa. Ennemmin vältellyt kiusaantuneena, ettei mitään vain tapahtuisi jälleen. Halaus kesti vain hetken, irtautuessaan Jemina sanoi: "Kyllä minä pärjään. Mene sinä vain kevyin mielin ansaitsemaan rahaa."

 

Jemina katseli, kuinka harmaa bussi katosi näkyvistä ja lähti sitten kohti ulko-ovea.

Juuri kun Marianne oli avaamassa ovea, tunsi hän ikään kuin pienen nykäyksen alavatsassaan. Jemina laski kätensä ja hengitti pari kertaa syvään. "Ei se tainnut mitään olla. Onpa nälkä..." Jeminan loputkin epäilykset katosivat, kun hän eteisessä tunsi sarjan vahvoja potkuja. "Uh, oletkin melko riehakas tänään."

 

Jemina kerkisi ottaa vain pari askelta lisää, kun tällä kertaa vihlaisi ikävästi selän puolelta. "Mitä tämä nyt on?" Jemina parahti tuskasta, tuntui kuin koko alaselkä olisi rusennettu kasaan.

Kipu säteili etupuolelle, Jemina tunsi kauhukseen kuinka lapsivesi kasteli hänen housunsa. Jemina hengitti pari kertaa raskaasti rauhoittuakseen, sinä aikana kertyi pieni lätäkkö hänen alleen. "Ei hätää, soitan vain taksin..."

 

"Nyt lyöt kätesi yhteen, sitten pari kertaa vastakkaisen kanssa...Eikö olekin helppoa? Tosin vain tytöt harrastavat tätä koulussa..." "Pojat, ettekö olekaan syöneet? Missä Jemina on?", Kristian kysyi huolestuneena tultuaan töistä, kun kevätilta alkoi jo hiljalleen hämärtyä.

 

"Kyllä me löydettiin jääkaapista jotain, mutta Jeminaa ei ole näkynyt. Jonkin lapun hän taisi jättää peilin päälle eteiseen, mutta se on niin korkealla ettei me yletetty siihen Ramin kanssa. Jotain sairaalasta näkyi..." Jere jatkoi selittämistä kertomalla päivän tapahtumat koulussa, mutta niitä Kristian ei enää kuullut. Hän tuijotti huumaantuneena eteensä.

"Minusta tuli taas isä...Jemina, onkohan hän kunnossa? Pitää mennä..." Kristian pyysi naapuria pojille lastenvahdiksi rientäessään soittamaan taksia.

 

"Mitä mieltä oot meidän uudesta pikkusiskosta, veikka?", kysyi Jere poikien nauttiessa kesää enteilevästä lämmöstä ulkona. "Se itkee paljon ja näyttä punaiselta ruttupallolta, mutta kai siitä tulee meille leikkikaveri kun se vähän kasvaa."

 

Jere hymyili itsekseen. Rami oli asian suhteen melko huoleton, mutta Jereä alkoi jo huolestuttaa. Entäs nyt, kun sisko oli syntynyt? Isä oli näyttänyt koko ajan ahdistuneemmalta. Jotain täytyisi tehdä tilanteelle ja pian. Jere oli kuullut, kuinka vanha mies oli jutellut isän kanssa joitakin päiviä sitten suljetun oven takana. Äiti oli tulossa takaisin.

 

"Terhi on taas vähän levoton. Minusta tuntuu, että on vaipanvaihdon aika..." Kristian oli aina vaihtanut pojatkin kuviin, joten työnjako oli selvä nytkin.

 

"Heti Terhi rauhoittui. Mutta... Mitä teemme?" Kristian mietti asiaa kannatellessaan lasta. "Minä en tosiaankaan tiedä. Marianne tulee parin viikon sisään. En tiedä..."

Ruskeasilmäinen Terhi oli rauhallinen ja autuaan tietämätön häntä koskevasta ongelmasta.

 

"Jemina, eikö sinun pitäisi olla jo nukkumassa?" Mariannen tuloon oli enää viikko. Jemina huokaisi ja kääntyi sitten Kristianin puoleen. "En ikinä aikonut aiheuttaa sinulle hankaluuksia. Ajattelin tässä, jos me Terhin kanssa vain lähtisimme. Mariannen ei ikinä tarvitsisi tietää..."

Kristian tulistui. "Minä en aio teitä kadulle heittää ja luuletko tosiaan, että pojat pystyvät tästä vaikenemaan koko loppuelämänsä?!" "En, mutta...Minä..." "Tarjoan teille molemmille kodin täältä, se on velvollisuuteni sen jälkeen mitä olen sinulle aiheuttanut. Hyvää yötä."

Kristian lähti tuohtuneena jättäen Jeminan yksinään.

 

Silloin Jemina ensimmäistä kertaa alkoi tosissaan miettiä yhtä mahdollista ratkaisua. "Ennemmin tai myöhemmin sekin tulisi julki ja sitten minä olisin pulassa...Kyllä niin on parempi." Jemina huokaisi syvään.

 

Koska Jeminalla ei ollut töitä, oli hänellä aikaa olla Terhin kanssa ilman äitiyslomaakin. Se vain tarkoitti sitä, ettei Jemina ollut ansainnut kunnolla rahaa pitkään aikaan. Terhi oli pian puolen vuoden ikäinen. "Miten tällaista voi kukaan äiti kirjoitta?", Jemina kysyi itseltään. Hän oli jo pitkään istunut olohuoneessa ja purrut melkein kynän pään piloille hermostuksissaan. Hän ei kyennyt edes itkemään, nyt täytyi vain pysyä kovana. Jemina oli päätöksensä tehnyt.

 

"Mikä on Kristian? Olet ollut ihan kireä tänä aamuna." "Marianne on tulossa huomenna." "Aa, tosiaan..." Jemina nousi ylös sohvalta ja tämän puhuessa kääntyi Kristian kuuntelemaan. "Ajattelin tässä tänään käydä vielä vaateostoksilla."

 

Kristian naurahti lyhyesti. "Miten te naiset tarvitsette niin hirmuisesti vaatteita? Sinäkin olet ihan tarpeeksi sievä noissa...No hyvä on. Palaathan viimeistään illalliselle?" "Luuletko, että minulla menee noin pitkään? Säästäkää minulle lounasta."

 

Jemina oli jo kääntymäisillään, kun hän syöksyikin Kristianin kaulaan. "Kiitos kaikesta, mitä olet hyväkseni tehnyt. Ja Terhille myös...", Jemina sanoi vaimealla äänellä. Kristian hymyili. "Ei se mitään."

 

Seuraavaksi Jemina hiipi nukkuvan Terhin huoneeseen. "Toivottavasti tiedät tyttäreni, kuinka paljon äiti sinua rakastaa", Jemina sanoi hellästi ja silitti nukkuvan lapsen päätä, jossa näkyi hieman punertavia hiustupsuja.

 

Jemina tunsi, kuinka kyyneleet alkoivat kerääntyä silmiin ja näkymä muuttui hieman sumeaksi. Jemina räpytteli kiivaasti ja ajatteli: "Hän näyttää niin kauniilta..."

 

Lounasaika tuli ja meni. Kristian katseli harmistuneena ensin pöydälle jäänyttä salaattia ja sitten ulkona vallitsevaa pimeyttä, ukkonen jyrähteli koko ajan lähempänä. "Onkohan Jeminalle käynyt jotain?"

 

Kristian heräsi varhain seuraavana aamuna. Hän ei ollut nukkunut kovin paljon edellisenä yönä. Pedatessaan sängyn hän oli löytänyt jotain vielä huolestuttavampaa. Kirjeen jossa Jemina kertoi lopullisesta päätöksestään. "Huolehdi Terhistä", kuului viimeinen pyyntö. Kristian tuijotti apaattisena seinää, hän ei tuntenut enää mitään. "Jemina on poissa...Hän jätti lapsen minulle."

 

Kristian hätkähti, kun Rami yhtäkkiä ilmestyi sohvan vierelle. "Öääh, iskä, saanko tulla lukemaan?" "Mmh...Totta kai." Kun Rami oli hetken aikaa selannut paksua kirjaa, sanoi Kristian hänelle. "Kuulitko koputuksen? Joku on ovella."

 

Rami nousi hitaasti ja vei kirjan takaisin hyllyyn. Vasta sitten hän asteli eteiseen. Kohta sieltä kuului riemastunut huuto: "Äiti!" Kristian ponnahti pystyyn. Hän oli melkein huolestuksissaan unohtanut, että Marianne palaisi tänään. Miten hän oli voinut?

 

Myös Jere oli pian saapunut katsomaan tulijaa. Rami tuijotti pitkään äitiään. Vaikka hän ei muistanut, miltä äiti näytti, tiesi hän että siinä äiti nyt seisoi. Kristian katseli vaiteliaana, kun Marianne halasi vuorotellen ja pitkään molempia poikiaan. Marianne oli ollut poissa yli kaksi vuotta.

 

Kristian katseli huumaantuneena, kun muuttunut Marianne asteli hänen luokseen. "Hei taas", Marianne sanoi kepeällä äänellä. "Saitko kirjeen tohtorilta?", hän jatkoi kun Kristian ei saanut sanaa suustaan. "Joo..." Kristian muisti kirjeen melkein ulkoa. Marianne oli vuoden aikana vajonnut vakavaan masennukseen ja lapsuudesta johtuvaan traumaperäiseen autismiin, joka laukesi lopullisesti synnytyksen jälkeisen masennuksen yhteydessä. Asiasta ei liiemmin kannattaisi puhua, vaikka Marianne olikin nyt saanut elämänilonsa takaisin ja tervehtynyt.

 

Rami katseli mielenkiinnolla vanhempiensa tapaamista. Jerekään ei halunnut lähteä mihinkään, kun niin ei käsketty. Ylhäällä Terhi katseli huoneensa kattoa pinnasängystä käsin. "Kai sinuakin pitäisi ainakin halata, ukko."

 

Kristian ei päästänyt Mariannea irti vaan suuteli tätä sanoen: "Olihan tuo vitsi?" Onnellinen jälleennäkeminen, toistaiseksi.

 

"Olen niin kaivannut sinua, Marianne." "Ja minä sinua, kunhan ajatukseni selkenivät. Mutta ei puhuta nyt siitä ajasta...Kerro vähän kuulumisia, haluan tietää ovatko pojat olleet kiltisti. Ja ainakin Kreivi näyttää..." "Samoin Krishna." Kristian tiesi totuuden kertomisen olevan hetki hetkeltä vaikeampaa, joten hän päätti nostaa asian esille heti. "Tule, minulla on sinulle näytettävää yläkerrassa..." Kristian näytti haluamattaankin niin syylliseltä, että terävän Mariannen aavistukset heräsivät heti.

 

Marianne ei silti osannut odottaa tulevaa. Hän muisti lastenhuoneen olevan heti vasemmalla, mutta miksi se oli vielä käytössä ja ihan pinkki? Silloin Marianne ymmärsi. "Joko olet adoptoinut tai sitten olet toisen kanssa...", Marianne sanoi hiljaa. Kristian nosti varovasti Terhin ylös.

 

Marianne sulki oven, jotteivät alas jääneet pojat huolestuisi. Sitten hän risti kätensä ja tuijotti inhoavasti miestään ja vierasta lasta tämän sylissä. "Selitä", Marianne tokaisi kylmästi. Ja Kristian selitti. Samalla Terhi alkoi haukotella ja Kristian laski hänet takaisin kehtoon. "Tiedän, että sinulla on syytä olla vihainen, suorastan raivostunut minulle. Mutta en muista vieläkään mitään ja Jemina katosi eilen jättäen viestin minulle, pyytäen huolehtimaan Terhistä. Sinun täytyy uskoa, etten ole ikinä rakastanut häntä muuta kuin ystävänä."

 

Marianne kihisi kiukusta. Kristian odotti alistuneena, milloin Marianne räjähtäisi. Se olisi ajan kysymys. Ja kuten Kristian arvasi, pian Marianne kääntyi ja alkoi huutaa kovalla äänellä loukkauksia Kristiania, Jeminaa ja Terhiä koskien sellaisella äänellä, että Terhi rupesi itkemään ja pojat alhaalla kuulivat huolestuneina kaiken. "...Ja näin sinä minut toivotat tervetulleeksi! Oikeinko suunnittelit tämän? Kiitos kovasti! Tekee mieli heittä sinut vain pois silmistä, äpärä mukana vaan... Ja se nainen on asunut täällä kaksi vuotta! Ihanko odotat kaiken olevan kunnossa?" Kristian hätkähti. "Terhi ei ole tehnyt sinulle mitään pahaa! Pidä hänet poissa tästä! Emmekä me Jeminan kanssa nukkuneet kertaakaan edes samassa kerroksessa!" "Terhihän on kaiken keskipiste!"

 

Kun Kristian oli pitänyt lopullisen puolustuspuheenvuoron äiditöntä Terhiä koskien, lannistui Marianne lopulta. "Hyvä on. Jos lapsi on sinulle noin tärkeä, jääköön se toistaiseksi. En tiedä miksi annan sinunkin jäädä, mutta kai sitten rakastan sinua liikaa." Kristian ja Marianne katselivat hämmentyneinä hetken toisiaan. Alle vartin kuluttua siitä, kun Marianne oli palannut, olivat he taas riidelleet. Tosin nyt riita oli tasapuolinen ja aiheellinen.

 

Kun Kristian oli mennyt rauhoittelemaan pelästyneitä poikia ja kertomaan kaikkien talon asukkaiden jäävän, kääntyi Marianne hiljalleen uudestaan nukahtaneen Terhin puoleen. Hän suli hymyyn nähdessään rauhallisesti nukkuvan lapsen. "Kuka sinulle voisi olla vihainen, pienet lapset ovat niin viattomia. Et taatusti edes tiedä, mistä on kyse..." Marianne huomasi äidin vaistojensa heräävän tuota pientä avutonta lasta kohtaan. Hän huokaisi miettiessään: "Kristianin ei tarvitsekaan yksin huolehtia sinusta." 

 

Sitten pieni bugisarja koskien Terhin synttäreitä. Ensimmäinen yritys epäonnistui ja kun Kristian yritti ojentaa Terhin Mariannelle, tapahtui kummia. Kädet vääntyivät ihan ihmeellisesti ja Terhi pomppi paikasta toiseen ympäri keittiötä...

 

Jaa-a, tainneet vauvankäyttöohjeet jäädä lukematta ^^ Ja pelihän ei yhtään minulla bugita...

 

Hiljalleen vakiintui normaali arki perheeseen. Marianne sai melkein työpaikkansa takaisin, hieman alempana hierarkiassa kuitenkin. Lapset varttuivat taas vakaassa ja turvallisessa ympäristössä ja kaikki oli mallillaan...

 

Jemina jätti Jalaville vielä toisenkin hoidokin. Kinga oli jo tottunut uuteen asumukseensa ja muihin kissoihin. Kohta se saisi oman kaulapannan.

 

"Mitäs meidän pikkutytöllemme tänä aamuna kuuluu?" Marianne alkoi hymyillä Terhin jokeltaessa vastaukseksi jotain käsittämätöntä, yhtä hymyssä suin kuin toinenkin. "Olet sinä lutunen...Mennäänpä katsomaan, mitä löytyy aamiaiseksi."

 

Terhin luonne sai minut hämmästymään todella. Tällaista ääripäätä en ole ikinä nähnytkään: 10/0/9/10/1. Neitsyt. Minkälainen tyttö punapäästämme (alun perin brunette, mutta saakeli ruskeaan olen jo kyllästynyt -_-') kasvaakaan.

 

Oli sateinen iltapäivä, Kristian oli saanut vapaata töistä ja jäi kotiin hoitamaan Terhiä. Tytön päiväunien aikaan oli Kristianilla aikaa soitella siskojensa kuulumisia. "Ihanko totta? Niin isoko Konstakin jo on? Ja toki Niilo myös! On meillä mennyt täällä hyvin, niin, vielä yksi tyttö..." Kristian ei ollut voinut kertoa koko totuutta siskoilleen ensimmäistä kertaa. Häntä hävetti niin ja hän pelkäsi näiden reaktiota. "Eivät he kuitenkaan tule vieläkään pitkään aikaan kylään..."

 

"Hei...Odota hetki..." Kristian juoksi yläkertaan niin nopeasti kuin pääsi, hän kuuli Terhin huutavan kuin henkensä hädässä. "Mikä ihme tytölle on tullut?", Kristian ajatteli pelästyneenä.

 

Terhi huusi ja itki pelästyneenä, Kristian kumartui hyssyttelemään. "No mikäs nyt tuli? Tule tänne tyttöseni, isi on tässä..." Samassa salama välähti ja ukkonen jyrähti. Terhi nousi aitaa vasten seisomaan kauhistunein ilmein, hän oli niin peloissaan että hengitti vain kiivaasti eikä kyennyt enää itkemään. Hän hamusi Kristian syliin.

 

Samalla oli yksi pihapuista saanut salamasta, naapurin hieman höperö rouva pomppi ympärillä ja hoki: "Eihän nyt ole juhannus! Kokkoa ei saa vielä sytyttää!" Rouva tyyntyi kun sade sammutti liekit. "No sitähän minäkin. Kiitos Erkki, jatketaan nyt matkaa..."

 

"No niin, Terhi, enää ei ole hätää. Se oli vain ukkonen. Ne eivät tee kenellekään pahaa ja niitä on täällä ylhäällä harvoin..." Terhi tärisi ja nyyhkytti. Tyttö painoi päänsä kiinni lämpimään hartiaan ja kietoi pienet pehmeät kätensä isänsä ympärille.

 

"Kestipä kauan saada sinutkin nukkumaan. Kuka olisi arvannut, että pelkäisit noin paljon harmitonta ukonlimaa? Toisaalta eihän se tavatontakaan ole. Onneksi ei asuta missään aktiivisemmalla alueella. Toisaalta täytyyhän joskus Terhin oppia ukkostakin sietämään...Viimeksi ukkosti kunnolla kun Jemina lähti."

 

"Isä, tule auttamaan täs yhessä kohtaa!"

 

"Isi ei nyt kerkeä, täytyy katsoa Terhin perään. Kysy äidiltäsi!"

 

"Äiti puhuu nyt tärkeää puhelua. Kysy veljeltä!"

 

"Veli tekee nyt päivällistä perheelle. Ehkä myöhemmin! Kysy isältä!"

 

"Äh, ihan sama. Sain sen tehtyä jo." Vaikka perhe oli melko iso, ei aina tuntunut saavan seuraa ja huomiota muilta jäseniltä. Kaikilla oli aina jotain kesken. "Ihan sama tosiaan. Saanpahan testata tätä uutta peliä..."

 

"...Äh, ainakin yritin. Kelpaisikohan kissoille? Toisaalta tuskin lievästi kärähtäneet kaupan valmispihvit maistuvat kummemmilta kuin oikein valmistettuinakaan. Samaa lisäaineväriainemössöä."

 

"Hmm...Mitä mieltä olet?" "Jere oli ensimmäistä kertaa keittiössä. Ja menee kyllä hetki ennen kuin hän pääsee sinne uudestaan tällä lopputuloksella. Perinne olisi ollut koko keittiön syttyminen..." Marianne ja Kristian pyörittelivät mustunutta ruokaa lautasillaan, kun Marianne yhtäkkiä virnisti. "Ehkä kissoille kelpaa?"

 

Rico taisi kuulla, sillä se katosi pian näkyvistä.

"Se oli vasta Jeren ensi yritys. Olemmeko me nyt rohkaisevia mallivanhempia?" Marianne nauroi hyväntuulisesti. "Se oli vitsi, jos et sitä älynnyt, hupsu ukko."

 

"Katso, löysin vähän vähemmän palaneen kohdan! Haluatko jotain ruokaa?" Marianne rykäisi ja viittasi Kristianin taakse pureskellessaan puolipalanutta kasvista. "Ai, sori Jere. Ei huomattu..." Jere tuhahti ja nousi. "Ihan sama, en itsekään pystynyt syömään. Arvostan uhrautumistanne..."

 

Jere lähti paikalta kun Marianne ja Kristian jäivät kuhertelemaan ja höpöttelemään pehmeitä, Jere kuvitteli kuulleensa jotain nuoruudesta ja ruokaläheteistä. "Voi niitä aikoja, kun ei tarvinnut värjätä kaiken aika aharmaiden peittymiseksi." "Keski-ikäiset", Jere sanoi pyöräyttäen silmiään hymyssä suin.

 

"Olet täsmälleen samanlainen kuin minä. Et millään malta nukkua yötäsi loppuun. Isoisä aikoinaan minua viihdytti, mutta taidankin minä nyt jatkaa perinnettä...Tule tänne ja ole hiljaa, etteivät muut herää." Terhi vaikutti ymmärtävän isoveljeään ja nipisti kädellään suunsa kiinni suurin elein. Jeren täytyi pidätellä nauruaan.

 

"Mennäänpä nyt alakertaan, ettei Rami herää. Isä ja äiti nukkuu taatusti sikeästi, niitä ei herättäis tykkikään..."

 

"Noniin, pikkuinen, leikitään sormileikkiä. Muistatko vielä sen?" Terhi muisti ja todistukseksi hän tökkäsi yhtä Jeren levitetyn käden sormea. "Dong! Väärä sormi!", Terhi kihersi hiljaa Jeren kutittaessa häntä.

 

"Voi voi, tänään et arvannut vasta kuin vikalla yrittämällä jo toistamiseen! Otteesi taitaa livetä, mutta minusta tuntuu että oikein haluat kylkihierontaa..."

 

Kun aamuyön minuutit kuluivat, kyllästyivät molemmat kutittamisleikkiin. "Sano Jere! Sanoisit nyt. Tai äiti, tai isi!" Terhi pudisti päätään ja käänsi katseensa pois. Jere huokaisi. "Niin, taidat taas olla liian väsynyt. Ehkä olisi parempi mennä nukkumaan."

 

Silloin Terhi kääntyi taas ja sanoi naama keskittyneessä kurtussa: "I...I...Iti!" Jere riemastui ja taputti käsiään. "Hyvä Terhi! Sanoit ensimmäisen sanasi, olet jo iso tyttö!" Jere punehtui hieman ajatellessaan, miten hänen toverinsa reagoisivat jos tietäisivät öisistä leikkihetkistä pikkusiskon kanssa.

 

"Noniin, sitten mentiin. Minulla onnekkaalla on huomenna...Tai siis tänään kouluaamu. Ja uudella yläasteella tarvitsee karttaa ja aikaa löytääkseen perille luokkiin..." Terhikin haukotteli jo. Jälleen hän nukkui tyytyväisenä ja sikeästi siihen asti, kunnes Marianne saapui kehuen tytön unirytmiä herättämään hänet. Ramin täytyi hyppiä veljensä sängyllä saadakseen Jeren hereille.

 

Minäkin näin vain valon välähdyksen, sitten oli Tashi poissa. Kristian muisteli haikeana pientä takkuista kissanpentua, josta oli varttunut komea ja itsevarma kolli. "Jokaisella on oma hetkensä tässä maailmassa", Kristian ajatteli vilkaistessaan puutarhaan, jossa hänen vanhempansa lepäsivät maan alla vierekkäin.

 

Terhi näytti olevan muissakin asioissa saman kaltainen kuin veljensä, hieman lievemmin tunnereaktioin tosin. Sama musta vieterinukke, joka sai Jeren itkemään, sai Terhin henkäisemään kauhuissaan. Tosin tyttö iski kädet suulleen ja pidätteli kyyneliään kunnes rauhoittui. Värikäs vieteriukko sai Terhin nauramaan innoissaan.

 

"Mitäs minun tyttöni on tehnyt täällä päivän aikana niin rauhallisesti, että isäkin on nukahtanut alakerran sohvalle? Voin ihan hyvin jättää läksyt vähän myöhemmäksi..." Kristianilla olisi ollut pari sanaa sanottavaksi, jos olisi nähnyt kuinka Jere heitteli melkein kattoon saakka nauravaa punapäätämme.

 

"Lintu!" "No lintu sinä oletkin pikkuinen. Kävit korkeammalla kuin kukaan muu aikaisemmin tässä talossa." Terhi katseli silmät kiiluen ikkunan edestä lentänyttä varpusta.

 

Rami sai ensimmäisen kympin kokeesta ja hymyillen omahyväisesti riensi näyttämään sitä kotiväelleen. "Vau Rami, upeaa! Olet varmasti kympin ansainnut niin koulussa kuin täällä kotonakin rahana. Odotas, niin haen lompakon..." Kristian oli viettänyt leppoisaa vapaapäivää ja oli yhä yöpaidassa.

 

"Mäkin kuulin, että sait kympin. Hienoa! Sain ensimmäiseni nyt vasta ylä-asteella, en suinkaan alakoulussa vielä." Rami nyökkäsi ilmeettömänä. Itsekseen hän ajatteli: "En kyllä lunttaa enää. Hirmuinen homma eikä tämän enempää kiitosta, vähän vain rahaa..."

 

"Mitäs sä noin tiivisti luet? Et suinkaan koulukirjoja?" Rami hymähti eikä antanut sen selvempää vastausta. Jere itse jatkoi kokeeseen pänttäämistä.

 

Koko perhe selvästikin rakasti karvaisia jäseniään. Terhi ei suinkaan ollut poikkeus.

 

"Olet taas ollut koko eilisen ja tämän päivän tietokoneella. Läksysi ovat kuulemma hutiloituja ja meinaat aina myöhästyä bussista. Et kai sinä koko ajan pelaa?", Kristian saapui äkäisenä utelemaan. "En tietenkään. Esimerkiksi päivitän, että kone lataisi nopeammin. Näin hidasta konetta en ole edes koulussa nähnyt..."

 

"Sinä haiset nyt kyllä tyttö ihan kamalalta. Parempi tarkistaa vaipan sisältö päiväunien jäljiltä, sitten pääset leikkimään." Tällä kertaa oli Marianne vapaalla. Perhe joutui onneksi harvoin turvautumaan lastenvahtiin.

 

Taidan tietää, minkälainen äiti minusta tulee. Sellainen, että pienet lapset sokaistuvat kameravalosta. En vain malta olla ottamatta kuvia pikku Terhistä. Katsokaa nyt miten lutunen ^^

 

Kristian sai vihdoin ylennyksen, jota oli jo vuosia tavoitellut. Jostain kumman syystä hän toi tullessaan ruokatavaroita, jonkinlainen lahja ylemmältä taholta kenties?...Ei ole minullekaan ennen näin käynyt.

 

"Ei isääsi ja minua harmita, vaikkei olekaan enemmän kymppejä tullut. Ysit, kasit ja seiskakin on vielä ihan hyvä numero. Mutta keitäs sinulla on kavereina?", Marianne innostui kyselemään päivällisellä. Rami oli yhtä lyhytsanainen kun ennenkin, sellainen hän tuppasi nykyään olemaan. "Mm...Onhan niitä, mutta ne asuvat niin kaukana ja lähellä koulua ettei ne jaksa tänne tulla."

 

Ruokailua jatkettiin hiljaisuuden merkeissä.

 

"Äh, milloin näistä lastenkamoista hankkiudutaan eroon. Taas kolautin yöllä otsani tuohon typerään pöytään. Ja huone kaipaa muutenkin uudistusta." "Samaa mieltä, Jere, enhän minäkään edes enää leiki millään typerillä leluilla."

 

"Kaikkein kammottavinta huoneessa ovat nuo joidenkin esiäitien kuvat ja tuntuu, kun isäkin koko ajan vahtisi", Jere jatkoi. Rami naurahti hiljaa. "Isoäitikin on ihan kalpea kuvassa."

 

"Mitä ihmettä, Terhi, mitä sinä teet?" "Tanssin." "Tanssit? Heilut vain ihan kummallisesti."

 

"Mutta katsopas mitä minulla on. Eikö olekin hieno raketti? Haluatko sen, voit mennä leikkimään sillä vaikka ulos." "Anna, anna!" "Et saa! Se on minun ja sinä voit rikkoa sen!" "Tuhma Rami!" "Ähhää, turha valittaa pirpana!"

 

Olohuoneesta kuului silloin äkäinen käsky: "Älä kiusaa siskoasi." Ramin naama venähti. "Enhän minä. Leikkiä vain", hän sanoi naamaansa väännellen ja antoi raketin Terhille, joka heittikin sen pian seinään.

 

Terhi katseli tiiviisti, kun Marianne kävi vähän viihdyttämässä Kristiania lukemisen lomassa. Sitten hän vilkaisi jälleen Ramia hymyillen ja kohotti kätensä tätä kohti, kuin yrittäen päästä syliin. Rami tuhahti. "Mitä sinä nyt?" "Lähemmäs, lähemmäs!"

 

Rami kumartui silmiään pyöräyttäen Terhin tasolle. Terhi tarrasi Ramia poskesta pienellä kädellään ja veti aivan lähelle ennen kuin Rami ehti tehdä mitään.

 

Terhi halusi kokeilla sitä mitä isä ja äitikin aina tekivät... 

 

"Yääh, Terhi, tuota et tee enää ikinä minulle", Rami parahti pyyhkien märän suukon jälkiä kasvoiltaan.

 

"Mitä sinä olet taas keksinyt pikkuinen, Rami näytti suorastaan järkyttyneeltä! No, tässä vähän virvoketta ahkeralle tanssitytöllemme."

 

"Ääh, Rami, tulisit nyt leikkimään. Aurinkokin paistaa vielä." "Enkä tule. Isä, eihän minun täydy jos en halua? Eihän minua voi pakottaa leikkimään tuon kanssa? Sehän on ihan lapsi vielä." Marianne kohautti olkiaan kuin sanoen: "Etkö sitten itse ole?", mutta Kristian ärähti pojalleen: "Mene nyt. Sinulla on vain yksi sisko."

 

"Kristian, miksiköhän Rami ei oikein ole ystävystynyt Terhin kanssa?" Kristian pudisti päätään ja sanoi sitten haikeasti: "Eiköhän sekin johdu vain siitä kummasta uppiniskaisuudesta, joka poikaa vaivaa. Kaikkeen pitää pakottaa." Kristian ja Marianne eivät kuulleet, kuinka Rami mutisi mennessään: "Hän ei ole siskoni."

 

"Kiva, sä tulit! Noniin, leikitäänkö sellaista hauskaa läpsyleikkiä, jossa pitää..." Rami kavahti taemmas ja nyrpisti nenäänsä: "Sitä pikkutytöt leikkii enkä minä ole sellainen. Heitellään mieluummin palloa." "Ääh, hyvä on. Vaikken minä siinä hyvä olekaan..."

 

"Noniin, jos et saa kiinni se olet sinä joka hakee pallon lammesta!" "Hyvä on...Voiih, se lensi niin korkealle! En edes uskalla ottaa kiinni!"

"Arvasin, ettet sinä osaa mitään kunnollista. Katsotaan saatko pallon edes lentämään tänne asti", Rami sanoi vähätellen ja ilkeästi virnistäen.

 

"No, hyvä on, minun vuoroni!", Terhi huudahti ja heitti palloa niin lujaa kuin pystyi. "Hei, varo vähän. Tuo olisi voinut sattua", Rami huudahti väistettyään palloa, joka kimposi ovesta takaisin kovasti napsahtaen. "Itse käskit heittää ihan sinne asti."

 

Rami tiesi pitävänsä Terhistä hetki hetkeltä vähemmän.

 

"Hyvä on. Ollaan hippaa, sinä olet jäänyt! Ota kiinni jos et saa!" Ja eihän paljon veljeään nuorempi Terhi saanut Ramia kiinni. Kunhan Rami oli eksyttänyt Terhin kannoiltaan hän painui yläkertaan pelaamaan tietokoneella.

 

Terhi asteli allapäin pieneen omenapuuaitaukseen. Terhi oli mieltynyt paikaan, hän tunsi jälleen virkistyvänsä ollessaan rauhallisen luonnon keskellä. "Voi kunpa Rami olisi minulle vähän kiltimpi", lähetti Terhi hiljaisen toiveen omenapuun haviseville lehdille.

 

"Taas se tyttö on nukahtanut tuohon sohvalle. Miten pieni tyttö voi kuorsata noin unissaan? En pysty lainkaan keskittymään." Jere vilkaisi hellästi hymyillen Terhiä ja sanoi sitten tämän puolustukseksi: "Totta kai koulu alkaa olla nyt uuvuttavampaa, muistathan sinäkin minkälaista se oli?"

 

Rami huokaisi ärsyyntyneenä. "Niin kai, mutta ei se silti oikeuta nukkuman sohvalla. Minä kyllä herätän hänet nyt..." Rami riensi ensin paikalle sanoen: "Taidat sinäkin olla väsynyt, kun olet kerran noin aurinkoisella tuulella. Mene sinäkin jo nukkumaan, minä kannan Terhin."

 

"Noniin, pikkuinen, aika jatkaa unia omassa sängyssä." Terhi hieroi silmiään ja ojensi käsivartensa. Jere kantoi siskonsa koko matkan huoneeseen ja tuli hetken päästä huolehtimaan, että tämä oli saanut yöpaidan päälleen ja nukkui omassa sängyssään.

 

Lasten huoneita uudistettiin pikkusen. Poikien huone pysyi ruskean sävyisenä, mutta "lapselliset turhat krääsät" olivat kadonneet. Terhin huone taas pysyi pinkkinä, mutta upouusi kirjoituspöytä vei tilaa. Tosin oli se ahkeralla koululaisella paljon käytössäkin.

Tässä tämä tällä kertaa. Pikkusen kökösti päättyi, muttah... No jaa, seuraavassa osassa tapahtunee jännenmpiä, ellei tämän osan tapahtumat säväyttäneet ;>

Voisin vielä mainita, että Jerelle tuli suosiotavoite ja Ramille tieto. Comments, please!