Noniin, tässä on pientä tarinaa siitä, miten Rebekka ja Mike jatkoivat elämäänsä kaukana siellä jossain, pieni katsaus vain. Näette, minkälaista perheenlisäystäkin tuli...

Mike ei vastannut, hän oli niin lumoutunut pienestä pojastaan. Niilon sinisilmäinen ja tummahiuksinen isoveli sai nimen Konsta.

"En ikinä uskonut, että pääsisin näin pitkälle. Varsinkaan silloin alkuvaiheessa, ajattelin etten ikinä hanki lapsia tai rakastu keneenkään...Varsinkin kun olin sellainen poikatyttö. Mutta nyt minulla on teidät", Rebekka sanoi hiljaa. Mike nyökkäsi vaiteliaana. Mike ja Rebekka olivat tavanneet lumisodan merkeissä lapsuuden viattomuuden aikoihin, he todella olivat päässeet niistä ajoista pitkälle...

Koska rahat olivat edelleen niukoilla, tuli poikien huoneestakin sen mukainen. "Konstalla on taatusti sinun silmäsi", Mike sanoi laskiessaan haukottelevan pojan kehtoon. Rebekka itse huomasi katselevansa Niiloa, joka tuijotti tiiviisti takaisin. Silmien vihreän sävy oli kirkkaampi kuin Kreivillä. "Minusta tuntuu, että Niilo on perinyt silmiensä värin vielä jostain kauempaa", hän sanoi peitellessään pojan.

"Tiedätkö, Rebekka, sinulla on sama katse kuin silloin yhtenä yönä sohvalla." Rebekka naurahti. "Voi älä kiltti muistuta minua niistä ajoista." Rebekka käveli Miken luokse ja kurottautui varpailleen, jotta sai suudeltua tätä. Mike kiersi kätensä Rebekan ympärille, samoin teki Rebekka Mikelle.

Aika karu bugi... Niilo ei saanut enää vaatteita päälleen ;>

Mike huomasi olevansa nöyryytettynä lastenvaatekaupassa, Rebekka ei ollut halunnut jättää kaksosia Miken hoiviin sillä kertaa. "Ostat vain sen söpö paidan jonka näin lehdessä. Siinä kaikki", Rebekka oli sanonut ja iskenyt Mikelle rahat käteen. Kuitenkin, kaupassa Mike tunsi koputuksen olkapäällään ja käännyttyään huomasi olevansa naisen halauksessa, tutun sellaisen.

"Sisko! Mitä sinä täällä? Onko sinullakin jo..." Alice naurahti. "Ei toki, kunhan haaveilen. Sanohan, sinulla ja Rebekalla menee hyvin." Mike nyökkäsi huomaamattaan hyvinkin innokkaana. Sitten keskustelu hieman vakavoitui. "Tiedätkö, missä Kate on? En ole saanut häneen minkäänlaista yhteyttä sitten sen jälkeen, kun hän yhtenä iltana pakkasi kamansa ja lähti kävelemään." Alice pudisti päätään Miken vastatessa: "Kyllä hän pärjää, mutta olisi kiva tietää missä hän on..."

Tällainen tuli Niilosta muutaman vuoden kuluttua ajan kuluessa, nyt hieman isompi poika muistuttaa kovasti isäänsä...Luonteensa: 4/4/3/6/8 ja horoskooppi vesimies. Mutta tullut äitinsä sukuun tanssin puolesta...

Ja tässäpä Konsta, kovasti äitinsä näköinen. Ja sellainen luonnekin... 5/9/9/10/1, horoskooppi kaksonen. Voi kun on lutunen ^^ mutta luonne taas...

"Niilo, etkö millään voisi pysyä keittiössä jotta voisin antaa sinulle ruokaa? Hemmetti..." Rebekka ähkäisi kun sai vettä naamalleen. Perhe-elämä kahden pienen villin pojan kanssa ei ollut aina mitään ruusuilla tanssimista.

Rebekka oli toistaiseksi onnistunut saamaan vain yhden hyvän ystävän uudelta seudulta. Vilja Dahlman eleli yksin mutta miltei naapurissa, joten häntä nähtiin usein kylässä. Rebekka oli lisäksi kiitollinen, kun Vilja halusi joskus auttaa poikien hoivaamisessa, varsinkin kun Mike oli töissä ja Rebekan olisi täytynyt selvitä kaikesta yksin. "Noniin, Konsta, viedäänpä sinut äitisi luokse jotta saat jotain syötävää. Pikkuveljesikin kun näyttää hiljalleen heräilevän..."

Viljaa nauratti hänen nähdessään, kuinka Konsta hytkyi yhtä lailla musiikin mukana kuin äitinsä. "On selvästi tullut sinuun. Etkös väittänyt, että kaikki sinun suvussasi ovat olleet tuollaisia?" Rebekka naurahti. "Eivät kai ihan kaikki..."

Illalla Mikekin tuli kotiin, mutta melko väsyneenä. Silti hän riensi heti olohuoneeseen, kun Rebekka huudahti: "Voi, Konsta nousi jo omille jaloilleen horjumatta! Tule äkkiä katsomaan, poikamme saattaa ottaa ensimmäiset askeleensa!"

Horjuvia ne askeleet olivat, mutta kävelipä Konsta silti omilla jaloillaan. Poika sai osakseen hurraukset ja pään taputukset ylpeiltä vanhemmiltaan.

Mike auttoi myös Niilon pystyyn, mutta tämä horjui niin että Miken täytyi koko ajan olla valmiina ottamaan poika vastaan jos hän kaatuisi. Silti Niilo keskittynein ilmein käveli isänsä luokse, siitäkös hurrauksen aihetta syntyi.

"Kuka saattaisi olla se pikku poika, joka juuri käveli ensimmäistä kertaa. Kuka?" Niilo hihkui iloisena päästyään korkealle.

Talvet olivat pojille aina yhtä kamalia. Silloin he eivät edes yrittäneet karata ulos, lumi oli heidän mielestään jotain pelottavaa. Niin pehmeää mutta puri kuitenkin kylmästi. Rebekka ja Mike pudistelivat päätään poikien katsellessa pelon suurentamin silmin ikkunasta ulos. "Jos asuisimme vielä vuoristossa, olisi talvi melkein kaksi kertaa pidempi. No jaa, kyllä he jossain vaiheessa lumeen tottuvat..."

Rebekka kuuli eräänä sunnuntaina puhelimen soivan ja tarkistettuaan, että pojat leikkivät kiltisti riensi vastaamaan. Verna siellä oli ja kyseli kuulumisia ja kertoi vähän, miten Nuvassa meni nykyään.. "Tosiaan, kyllä molemmat pojat osaavat jo kävellä. Onko Kristin tutustunut keheenkään sillä tavalla? Jaaha, vai niin..."

"Konsta, älä revi Niiloa hiuksista. Niilo, älä tunge kättä veljesi suuhun! Hei, pojat! Mike, tee jotain! Voi anteeksi, äiti, en kai huutanut..." Mike riensi irrottamaan veljeksiä toisistaan, jotka olivat saneet aikaan tappelun yhdestä lelusta.

"Ai sinne Nuvaanko, koko matka? Pahoittelen, mutta näiden poikien kanssa ei taida matkanteko vähään aikaan onnistua, kun kaupassakäyntikin on välillä katastrofi. Ehkä parin vuoden päästä..." Rebekka lopetti toisaalta tyytyväisenä mutta toisaalta surullisena puhelun. Hän tiesi, että hänen vanhempansa olivat jo kovin vanhoja ja että heillä todella oli aihetta käydä Nuvassa, mutta kun perheen varatkin olivat niukoilla ei matkanteosta olisi tullut mitään. "Niin, pari vuoden päästä..."

"Mennään jo sisälle, Mike, täällä on kylmä ja pojatkin heräävät." "Odota nyt, kyllähän lumiukolle pitää naama vielä taiteilla. Odotas hetki...Noin, nyt se on hyvä." Rebekka naurahti kärsimättömästi ja käveli sitten Miken kyljessä sisälle.

Heti, kun oli ulkovaatteet saatu naulakkoon ja Rebekka oli tarkistanut poikien vielä nukkuvan päiväuniaan, kaatoi Mike hänet sohvalle. "Niin kuin ennen vanhaan vai?", sanoi Rebekka hymyillen. "Nukkuvathan pojat?" "Ei tykkikään heitä herättäisi."

Lumiukolle kävi pian kalpaten lyhyen talven loppuessa ilmojen lämmetessä. Hanki suli nopeasti pois ja jätti maahan meheviä kuralätäköitä, joissa pojat enemmän kuin kerran itsensä sotkivat.

"Kuinkas paljon sinä täytitkään, Konsta?" Konsta näytti sormillaan seitsemää. Loviisa oli yllättyvinään. "Ohhoh, olisi pitänyt käydä täällä useammin, pojathan kasvavat hurjaa vauhtia ja ovat kohta aikamiehiä!" Rebekka hymyili Loviisalle, joka virnisti hänelle olkansa yli.

Tosiaan, pojat kasvoivat nopeasti. Tässä ensin Niilo ja sitten Konsta. Pieneen huoneeseen saatiin onneksi mahtumaan kerrossänky, muuten se olisi ollut liian ahdas kahden pojan jakaa. Konsta myöntyi happamasti ja päästi pikkuveljensä yläsänkyyn nukkumaan. "Et sitten piereskele yöllä", Konsta vannotti kikattavalle Niilolle.

Rebekan ja Miken arki helpotti hieman, kun pojat osasivat jo pitää enemmän huolta itsestään ja alkoivat käydä läheistä koulua. Nyt molemmat pääsivät taas töihin ja varat karttuivat. Mike ja Rebekka sopivat jo yhteisestä lomasta, jotta pääsisivät käymään Nuvassa erään tärkeän tapahtuman vuoksi...

No jaa, tähän jätän tämän sukuhaaran. Ehkä kenties joskus vielä kuitenkin (kuinka monta ehkä-sanaa?) nähdään tätäkin perhettä todellisen perijän luona.

Seuraavasta todellisesta osasta on suunnilleen puolet valmiina, siinä toukokuun alkuun sitä saa odotella...