Noniin, tämä on niin ikään kaksiosainen osa, tässä ensimmäinen osa, jossa Verna, perijä, jättää synnyinseutunsa taakseen.

 

Verna oli murtunut äitinsä kuoltua, kuka ei olisi ollut. Hän ei kestänyt tyhjän talon kylmää tunnelmaa. "Haluan lähteä, heti", hän oli sanonut Kreiville puhelimessa.

 

Lea haudattiin Nissen viereen varatulle paikalle. Hautajaiset olivat yhtä koruttomat, kuin Nisselläkin. Vain lähiperhe paikalla.

 

"Olen pahoillani, kun jouduin kutsumaan teidät näin pienellä varoitusajalla eikä minulla ole edes mitään kunnon syötävää teille... Mutta kun aion tosiaan lähteä pian Kreivin matkaan enkä tiedä, tulenko takaisin. Ikinä." Verna huokaisi syvään, häntä pelotti. Harppaus tuntemattomaan odotti.

 

"Äh, sisko, älä sinä meistä välitä. Kyllä me täällä Manun kanssa pärjäämme ilman sinuakin. Tee niin kuin huvittaa", Inkeri sanoi vilkaisten leikkisästi hymyillen veljeään. Manu näytti kuitenkin vakavan mietteliäältä eikä vastannut hymyyn. "Aiot siis jättää talon?", hän hymähti.

 

Verna tunsi raskaan painon laskeutuvan jonnekin vatsansa seuduille. "Niin...Mutta mitä teen? Tälle talolle, eihän sitä voi noin vain tyhjäksi jättää."

 

Verna hätkähti sitä päättäväisyyttä huokuvaa Inkeriä, jonka hän nyt kohtasi tämän sanoessa: "Jätä kaikki meidän huoleksemme. Mitä testamentista tiedän, meille Manun kanssa Lea ja Nisse jättivät vain rahaa, mutta sinulle myös tämän talon. Se on laillisesti sinun ja voit tehdä sille nyt ihan mitä haluat -  vaikka antaa meidän haltuumme. Kreivi on odottanut tarpeeksi kauan, niin olet sinäkin. Lähde nyt ennen kuin tulee vielä jotain muuta esteitä." Verna oli niin kiitollinen sisaruksilleen, ettei osannut sitä sanoiksi pukea. Juuri rohkaisun sanoja hän nyt kaipasi.

 

Kreivi oli vaihtanut hieman tyyliä matkaa varten, jotteivät he Vernan kanssa paljastuisi ihmisten ilmoilla ollessaan. Verna lievästi järkyttyi nähdessään radikaalin muutoksen kokeneen Kreivin. "Mitä h*lvettiä teit hiuksillesi?", olivat ensimmäiset sanat jotka Verna sai sanottua. Hän oli hämillään suu auki. "Et uskokaan, millainen pehko minulla vielä nuorempana oli."

 

Sitten Verna tunsi ahdistuksen ja pelon kyyneleiden viimein murtautuvan esiin. "Minua pelottaa", Verna sanoi hiljaa, sulki silmänsä nieleskelleen ja painoi päänsä. Hän ei halunnut alkaa vollottamaan, kun Kreiville oli kerran lupauksensa antanut ja kun tämä nähtävästi oli jo järjestänyt kaiken. Kreivi kiersi rakkaansa taakse ja nosti tämän painuneen leuan ylös. "Voimme yhä jäädä tänne asumaan. Sanot vain, jos et halua jättää synnyinkotiasi."

 

"Haluan minä lähteä mukaasi, mutta se pelottaa. Mutta kun olet odottanut jo niin kauan ja...Olet uhrannut kaiken vuokseni." Kreivi painoi hytisevän Vernan vasten itseään. "Sinä se tässä olet enemmän uhrannut. Olen todella kiitollinen siitä, että lähdet mukaani." Verna pystyi jopa hymyilemään. Hän tiesi sen nyt, hän takuulla seuraisi rakastamaansa miestä meni tämä sitten minne tahansa.

 

Lähdön aika oli käsillä, aurinko oli kokonaan laskenut ja yön vaippa oli käärinyt tiet ja metsät pimeyteensä. "Pidä hauskaa siellä minne sitten menetkin äläkä unohda meitä. Äläkä sitä, että olet Jalava, kanna sitä nimeä ylpeänä." Vernaa nauratti, hän ei ollut koskaan ennen kuullut noin kaunopuheisia sanoja Inkerin sanomana. "Heippa, voi hyvin, älä huolehdi meistä", sai Manu vain sanottua. Kreivi seisoi kauempana katsellen haikeana siskonsa ja veljensä ympäröimää Vernaa. Kreivi ei enää edes muistanut perhettään, jonka luota oli karannut.

 

"Nämä ovat sitten kai hyvästit", Verna kuiskasi talolle. Hän oli sopinut Manun kanssa, että tämä lähettäisi Vernan halajamat tavarat perässä saatuaan osoitteen selville. Verna hymyili haikeasti ja astui viimeisen kerran ovesta, joka oli monet kerrat avannut hänelle tien turvalliseen kotiin. Nyt Verna hengitti sisään tuttua, syksyistä ja kosteaa tuoksua. "Lähdetään", hän sanoi Kreiville.

Kukaan ei kiinnittänyt sen enempää huomiota metsän siimeksessä muiden joukossa lentävään kahteen lepakkoon, joista toisella roikkui punainen riipus kaulassaan. Syrjäiset seudut metsineen tulisivat olemaan koti Vernalle ja Kreiville pitkän aikaa, oli pitkä matka maiden rajojen yli edessä.

 

"Ei taaskaan mitään mielenkiintoista lehdessä. Jatketaan matkaa ennen kuin talon asukkaat huomaavat meidät. Ja mitä sinä teet? Kaivelet roskiksia?" "En toki, nostan pystyyn, kun joku oli sen kaatanut. Jatketaan matkaa, vielä jonkin aikaa on pimeää."

 

 

 

 

"Tässä tämä nyt on. On aika lailla kasvanut tienoo umpeen", sanoi Kreivi Vernalle heidän lähemmäs keskiyöllä saapuessa metsäiselle aukealle. Verna oli hengästynyt pitkän lentorupeaman jälkeen, lisäksi hän oli todennut ilman ohennen reilusti mitä korkeammalle he olivat vuoristossa lentäneet. "Mutta eihän täällä ole mitään?", Verna sanoi hämmästyneenä tutkien vielä kesäisesti vihertävää luontoa. Syksy oli täällä tulossa.

 

"Senhän näkee selvästi. Kotona ollaan." Silloin Verna siristi silmiään ja näki rehevöityneen pihatien johdattavan vanhalle kartanolle. Hän henkäisi ääneen. "Sehän on iso!"

 

Verna ja Kreivi kävelivät soran narskuessa kenkien alla. Tie oli levinnyt metsään joka suuntiin, mutta Verna aisti sen aikoinaan olleen komeakin ilmestys taloon kävelevälle. Verna kurkkasi köynnöksen peittämästä ikkunasta. Sisällä näkyi pelkkää hämäryyttä sillä alalla, jonka Verna näki. "Ketään ei ole kotona", Verna sanoi vitsaillen. Huomasi, että talo oli pitkään ollut autiona. "Kuulitko?", hän kysyi Kreiviltä, joka vain seisoi oven edessä.

 

Kreivi ei kuullut mitään. Yhtäkkiä hän oli taas se nuori poika, joka ryntäsi ovesta vannoen, ettei enää ikinä palaisi siihen taloon. Hän saattoi yhä kuulla vanhempiensa vihaiset huudot ja pienen sisarensa itkun isoveljen runnellun ruumin äärellä. "Ja nyt minä tieten tahtoen palaan tähän pahuuden koloon, josta minulla ei ole yhtäkään onnellista muistoa."

 

Kreivi ja Verna raivasivat köynnökset sivuun ja astuivat oven naristessa kostealta ja homeelta haisevaan taloon. Kreivi tuijotti korkeuksiin hämmästynyt ilme naamallaan. "Onko siitä niin kauan", hän kuiskasi katseensa kiertäessä iän värittämää eteishallia. "Täällä ei ole mitään jäljellä", Verna sanoi hiljaa saamatta vastausta. Hän oli lievästi pettynyt päädyttyään pitkän matkan jälkeen vetoisaan autiotaloon, mutta peitti katkerat tunteet säälillä Kreiviä kohtaan. Oli vaikea uskoa, että tämä oli joskus ollut hänen kotinsa.

 

Kreivi ja Verna astelivat hiljaa syvemmälle taloon irti retkottavien ja puuttuvien ovien takana odottaviin huoneisiin. Kaikkialla tuoksui samalla lailla kummallisen kuvottavan makealta. Kaikki oli viety, tyhjien pimeiden huoneiden nurkissa tuuli ulisi surullisesti. Kreivi tuijotti lian peittämää seinää järkyttyneenä. Miten kartano oli päätynyt tähän kuntoon? Sitten hän käänsi katseensa lattialle vieressään ja tunnisti sen kohdaksi, jossa hänen isänsä oli murhannut hänen veljensä, koska hän oli pelännyt poikansa kasvaessa tämän vievän paikkansa. Kreivi pakeni viime hetkellä, hän olisi yhtä lailla kuollut.

 

Kreivi hätkähti, kun Verna kysyi uteliaana: "Mitä tuon oven takana on? Se näyttää vähän uudemmalta kuin muu täällä huoneessa." Kreivi huokaisi. "Siellä oli siskoni makuuhuone. En tiedä, haluanko jatkaa kierrosta enää..."

Verna kuitenkin avasi oven ja hämmästyi nähdessään vanhan kylpyhuoneen, joka kuitenkin oli uudempi verrattuna muun kartanon ikään. "Täällä on näköjään asuttu viimeksi pari sataa vuotta sitten." Kreivi hymähti vastaukseksi. Kylpyhuonekin oli selvästi jäänyt ajan armoille. "Hanasta ei tule vettä." Kreivi tuijotti pölyn tahmentamaa peiliä vastapäisellä seinällä näkemättä kuvaansa. "Jatketaan yläkertaan, jos portaat kestävät."

 

Kaksi hiippailijaa seisoivat kuluneella puulattialla. Verna otti askeleen eteenpäin, mutta veti jalkansa pian pois kun kuuli pahaenteistä narinaa. "Oliko tämä viisasta? Lattia on selvästi umpilaho." Kreivi tuijotti taaskaan mitään kuulematta eteensä. "Tämä oli vanhempieni makuuhuone. En muista siitä paljon mitään, karkasin niin kauan aikaa sitten." Verna hätkähti. "Et ole kertonut mitään perheestäsi. Miksi karkasit, jos saan kysyä?" "Sanotaan vaikka näin. Uskon kaikkien perheeni jäsenten lopulta tappaneen toisensa. Liikaa sisäsiittoisuutta suvussa, kaikki sekopäitä..."

 

Verna ja Kreivi astuivat jälleen yhteen narisevan oven takana odottavaan tyhjään huoneeseen. "Olen pahoillani puolestasi. Nähdä vanha kotinsa nyt tällaisessa kunnossa...", Verna sanoi hiljaisuuden jälkeen. Hän ei keksinyt mitään muuta sanottavaa, kun ei nähnyt Kreivin ilmettä tulkitakseen tämä suhtautumisen ympäristöön.

 

Kreivi asteli hymyillen Vernan luokse. "Minä olen pahoillani ainoastaan siitä, etten voikaan tarjota sinulle turvallista ja hyvää kotia, Verna." "Onhan meillä rahaa ja aikaa. Saamme tämän vielä kuntoon, usko pois. Ja tulen olemaan onnellinen niin pitkään kun saan olla kanssasi." Kreivi hymyili. "Ja se tarkoittaa käytännössä ikuisuutta. Kiitos sanoistasi."

 

Tähän väliin esittelen Nuvan vuoristokylän. Vanha kartano sijaitsee aivan kylän laitamilla, lähellä nousevan vuoren sisälle uppoavaa mutkittelevaa pientä tietä. Silta ylittään Nuvan nimen lähteen, Nuvavirran.

 

Pieni kylä on alati kasvanut ja muuttunut paljon sitten Kreivin ajan. Kylän keskustassa on kaikki tarpeellinen kaupoista kouluun ja pieneen terveysasemaan. Raikas ilma ja rauhallinen ympäristö (sekä halvat tontit) ovat houkutelleet alemman maailman menoon kyllästyneitä perheitä. Kylään muuttaa koko ajan lisää väkeä, mutta sen väkiluku on yhä mitättömän pieni. Kylän toisella puolella tie jälleen lähtee mutkittelemaan tällä kertaa laskevaan vuoristoon.

 

"Olisiko remontti nyt valmis?" "Kyllä."

 

Näytän nyt vain ylä- ja alakerran koko kuvan. Ja kyllä, tavaraa ilmestyy vähän lisää välillä. En millään viitsi laittaa jokaisen talon huoneesta erillistä kuvausta, sillä nykyään on Vuodatuksen kuvakansion vetokyky rajallinen ^^''.

 

Sohva pääsi heti testaukseen. "Kyllä, tarpeeksi pehmeä on toisin kuin sen vanhan puiston rautakyhäelmä", Verna totesi hymyillen. "Sinäkin muistat sen vielä, vaikka siitä on lähes kymmenen vuotta." Vernan ilme valahti hetkeksi. Niinkö se aika kului? Sitten hän alkoi taas hymyillä Kreivin hyväillessä hän selkää ja niskaa. "Nyt kun meillä on vankka talo ja katto pään päällä, mitä jos vähän hmm?" Kreivi hymyili, se oli enemmän sellainen eläimellinen virnistys josta Verna niin piti.

 

"Pitäisikö verhot laittaa kiinni, mitä jos joku näkee?" "Ei täällä ennenkään ole kukaan hiippailut. Ainakaan en muista sellaista...Vai miten se nyt meni, asuiko täällä joku lähellä?" Verna naurahti. "Ole hiljaa ja suutele minua." "Lampun hohde saa sinut melkein näyttämään elävältä ja sitäkin houkuttelevammalta. Ilomielin."

 

Voi kuinka väärässä Kreivi olikaan. Jotkut keskustan asukkaista todella hiippailivat vanhan kartanon lähellä ja olivat tehneet jo sitä jonkin aikaa. "Täällä siis todella asutaan jälleen", totesi eräs vanha rouva.

 

Verna sai töitä paikallisesta yökerhosta, oli sekin pahe vuoristoon löytänyt tiensä. "Vaikka et käykään töissä, voisit silti pitää vaatteita päällä ja elää ihmisiksi sillä aikaa, kun minä elätän meidät." "Äh, älä ole noin nirso. Eihän minulla ole muutakaan tekemistä täällä kuin tanssia alusvaatteisillani ruokasalin pöydällä päärynöillä jonglööraten." Verna tyrskähti muroihinsa. "Olet oikeassa, yritän löytää jonkin yötyöpaikan."

 

Noniin, hienoa. Siinä menivät kaikki taulut ja perijöiden muotokuvat...Minun pelinihän ei yhtään bugita tai mitään ;( Valöörejä joka seinällä.

 

Niin, kukapa kiinnittäisi huomiota öisellä kadulla kuhertelevaan nuoreen pariin. Kreivi oli aluksi vastustellut, mutta Verna sai hänet suostuteltua kaupunkiin tutustumaan. "Lähdetään, meillä on pitkä lent...öh...kävelymatka kotiin ja aurinko nousee pian." Ohi kulkenut nainen vilkaisi mielenkiinnolla taakseen.

 

"Saakeli, olisi sittenkin pitänyt hankkia suoraan uusi amme eikä kunnostaa tätä. Vuotaa kuin seula, ei tarvitse edes hanaa avata kylpeäkseen..." Verna kuunteli oven takana naurusta tyrskähdelleen, kun Kreivi kiroili ja sadatteli kovaan ääneen. Verna saattoi vain arvata, miten amme hangoitteli vastaan.

 

Litimärkänä ja huohottaen Kreivi istahti Vernan viereen kietaisten kätensä tämän ympärille. Verna hätkähti märkää kosketusta saaden Kreivin nauramaan. "Kävin tuossa vaatteet päällä suihkussa." Verna hymyili. "Sen huomaa." Verna hymyili onnellisena pimenneelle telkkarin kuvaruudulle. Kreivi vakavoitui. "Onko kaikki kunnossa?"

 

Vernan hymy leveni. "Et arvaakaan! Muistat kai sen erään yön tuossa taannoin?", Verna totesi silkan ilon naurua pidätellen. Hän oli jo pitkään etsinyt hyvää tilaisuutta kertoa ja märkä Kreivi taisi olla ylimääräisen mielenkohennuksen tarpeessa juuri nyt.

 

Kreivi oli kuin tikapuilta pudonnut. Hän tuijotti hetken hämmentyneenä rakastamaansa naista. Hän oli toki ymmärtänyt, mistä oli kyse ja mietti enää vain, oliko onni totta. Vernan hymy riitti vakuudeksi. Kreivi halasi Vernaa ja nauroi onnellisena. Sanat eivät riittäneet kuvailemaan kahden vampyyrin onnea.

 

Paria päivää myöhemmin Kreivi tuli ikkunasta ulos pimeyteen tuijottelevan Vernan puheille. "Pitäisikö meidän vahvistaa liittomme jotenkin ennen lapsen syntymää? Tarkoitan siis, ei sille ole mikään kiire mutta suvussani on aina..." Verna naurahti hyväntuulisesti. Välillä hän unohti, että Kreivi oli nuoruutensakin elänyt kokonaan toisella vuosisadalla. "Mitään virallista emme saa aikaan, mutta jos sinua epäilyttää, mikäs siinä."

 

Niinpä yön hämäryydessä Verna ja Kreivi astelivat juhlakamppeet päällä puutarhaan. Verna naurahti nolona ja hermostuneena. "Tässä ei ole mitään järkeä. Tämä pukukin oli varmasti hirmu kallis..." Kreivi hymyili rohkaisevasti sanoessaan: "Teetätin sen äitini puvun pohjalta. Tai sen, mitä muistin. Ja älä huoli, ne olivat niitä rahoja jotka olin ansainnut keskuspuiston puutarhan hoidosta. Sinun rahojasi ei kulunut." Verna ei tuntenut oloaan yhtään paremmaksi, Kreivi oli kuluttanut hirveästi rahaa. "Täytyy kyllä myöntää, että tämä puku on ihana", Verna sanoi.

 

Aurinko alkoi jo nousta, kun Kreivi ja Verna vaihtoivat vähän vähemmän kalliit sormukset ja vannoivat suureleisesti toisilleen ikuista rakkautta. Sitten he riensivät sisälle auringon ensimmäisten säteiden jo vuoren notkosta valaistessa heräävää puutarhaa.

 

Verna ei saanut edes pukua päältä, kun vessanpönttö kutsui. Huonovointisuuden mentyä ohi Verna tunsi olonsa perin heikoksi auringon jo valaistessa talon sisätilojakin. Ensimmäistä kertaa Verna pelkäsi, ettei jaksaisi arkkuun asti. Hän vilkaisi vatsaansa ja sai uuttaa voimaa. Kunnialla hän selvisi arkkuun, hääpuku päällä.

 

Kreivi tunsi syyllisyyttä, kun oli vain hylännyt tuoreen vaimonsa. Verna oli saanut miehen leppymään ja siitä lähtien Kreivi entistä tarkemmin päätti pitää huolta Vernasta, naisesta, joka kantoi hänen lastaan sisällään.

 

"Mitä sinä teet, Verna?" Verna oli pitkään hymyillyt ja hykerrellyt jotain kirjaa lukiessaan. Kreivin kiinnostus oli herännyt. "Mitäs tässä, vanha päiväkirjani täynnä pienen tytön prinssiunelmia ja vähän edempänä nuoren naisen haaveita." "Sopiiko kysyä, mikä on viimeisin merkintä?" "Iltana ensimmäisen tapaamisemme jälkeen. Haluatko järkyttyä? Luen sinulle sellaista, mitä en muista edes kirjoittaneeni." Kreivi valmistautui kuulemaan. Verna aloitti: "Kreivi sanoi nimekseen. Salaperäinen, ihmisarka. En edes uskonut vampyyrien olemassaoloon, vaikka niitä kovasti etsin. Vaikka hän sanoi, ettei meidän kuuluisi enää tavata, minusta tuntui, että näkisin ne vihreät silmät vielä monta kertaa. En tiedä, mitä se oli, mutta en saanut niitä silmiä mielestäni. En saa vieläkään. Jos en paremmin tietäisi, väittäisin jo heti mieheen tykästyneeni. Enkä uskalla edes toivoa, mutta jos hän edes muistaisi minut..."

 

Kreivi hymyili, Verna hymyili. "Taidan laittaa vielä pari merkintää ja kirjoittaa kirjan täyteen." Kreivi kuunteli hetken muuten hiljaisessa talossa kynän rapinaa. Toisessa huoneessa kaappikello löi kello neljää.

Pian Verna nousi, laittoi kirjan huolellisesti takaisin hyllyyn ja jäi huvittuneena katsomaan Kreiviä, joka tuijotti jonnekin Vernan ohitse. "Sinä muistit minut", Verna sanoi hiljaa. Hän näki ne samat kirkkaan vihreät silmät, joihin oli päiväkirjan mukaan heti rakastunut.

 

Kreivin katse siirtyi Vernan jo hieman pyöristyneeseen vatsaan. "Eivätkö nuo ole ne samat vaatteet, joita ensitapaamisillamme pidit?" Verna nyökkäsi. "Niitä harvoja, joihin vielä mahdun. Pitänee lähteä pian kaupungille." Kreivi värähti. Hän ei ollut enää halunnut päästää Vernaa yksin kaupungille eivätkä he muutenkaan ole tutustuneet muuta kuin välttämättömiin kohteisiin, vaikka Verna olisi halunnut oppia tuntemaan koko Nuvan. Kreivi oli yllättävän suojeleva.

 

"Tuleekohan tyttö vai poika?", Kreivi sanoi välttäen kiusallisen aiheen. Hän nousi hyväilemään tiukaksi pyöristynyttä vatsaa paidan alla. Verna naurahti, Kreivin lempeät kädet kutittivat. "Jotenkin minusta tuntuu, että joka ikinen sukumme mies on kysynyt saman kysymyksen jokaiselta suvun naiselta." Kreivi kaappasi Vernan syleilyynsä eikä päästänyt hetkeen irti. Aivan kuin peläten silloin menettävänsä naisen. Verna oli hämmästynyt. "Voit jo päästää irti, en saa henkeä..."

 

Mutta sanomattakin oli selvää, mikä molempien mielessä pyöri. Kreivi hyväili hajamielisesti Vernan kylmää poskea. "Luuletko, että lapsi syntyy samanlaisena kuin me? Ja...miten pärjäämme jos ei?", Verna kysyi. Kreivi huokaisi. "Minusta tuntuu, että koska et ole syntynyt tuollaiseksi, ei lapsesikaan synny. Ja jos rehellisiä ollaan, olen jo pitemmän aikaan arvellut, että tähän tilaan on myös parannus, ainakin sinulle. Minä en ole koskaan ihminen ollutkaan." Nyt Verna huokaisi.

 

Verna halasi kivikasvoista Kreiviä. "Kyllä me jotain keksimme. Ja olemme yhdessä tässä."

 

Seuraavan muutaman päivän ajan Kreivi ja Verna viettivät aikaansa lukemalla nyt, kun Vernakaan ei enää päässyt töihin. "Kirjasto ei Kreivi riitä, tietokoneelta löytää enemmän tietoa jos parannus tosiaan on olemassa." Kreivi murahti niin, että Verna arveli joko hänen ilmoittaneen saman vanhan kantansa "sellaisen rakkineen" hankkimiseen kuin ennenkin tai sitten Kreivi ei edes keskittyessään ollut kuullut. "Täällä sanotaan, että antivampiriinia ovat jotkut "sairastuneet" kokeilleet, mutta jostain syystä tuloksia ei kerrota..." "Sepä rohkaisevaa", totesi Verna hiljaa.

 

Tosi asiassa Verna alkoi välillä kaivata vanhaa elämäänsä. Joskus hän tahallaan hidasteli nukkumaanmenon kanssa, vaikka aurinko poltti ja kirveli iholla ja sai kirkkaudessaan silmät vuotamaan. Mutta silloin hän näki talon päivänvalossa. Se oli kaunista. "Mutta en uskalla sanoa Kreiville mitään, hän on vieläkin uhrannut niin paljon takia." Verna on joskus kuullut Kreivin sadattelevan "tätä kirottua taloa", kun jokin menee vikaan. Verna itsekin epäili, oliko vanha kartano sittenkään aivan kuin uusi ja asumiskelpoinen.

Illan pimennossa, kuinkas muuten, Kreivi tapasi hieman keskustan ulkopuolella olevassa metsässä vanhan rouvan, joka väitti omistavansa antivampiriinia. "Toimiiko tämä muka? Ainakin kunnon hinnan otit", Kreivi epäröi. Vanha rouva hymyili tunkiessaan rahat taskuunsa. "On se ainakin ennen", hän sanoi ja lähti niine hyvineen. Kreivi päätti jättää kertomatta Vernalle, mihin oli heidän rahojaan tuhlannut. Tämä kun oli sillä hetkellä muuten onnellinen, vaikka rahapula hiipikin nuorten kartanonomistajien elämään.

 

"Oho! Taas potkaisi, aivan kuin kokonaine jalkapallojoukkue olisi majoittautunut vatsaan." Minkäänlaiseen neuvolaan tai muuhun raskauden seurantaan ei Verna päässyt, yöaikaan ei käyntejä tiettävästi järjstetty. Mutta kaikki näytti hyvältä, toistaiseksi.

 

Vihdoin vanha tietokone löysi uuteen kotiin. Kreivi sanoi testaavansa, toimiiko se rakkine edes. Minuutit venyivät, kun Kreivi tutustui uuden teknologian maailmaan. Verna naureskeli oven toisella puolella. "Taisi siitä rakkineesta johonkin olla, vai? Kreivi ainakin viihtyy", hän naureskeli itsekseen.

 

Lopulta Kreivi saapui kertomaan mielipiteensä. "No", Verna kysyi valmiiksi hymyillen. "Uskomaton vempele! Miksei sitä ole hankittu aikaisemmin, sieltähän löytyy vaikka kuinka monen kirjan edestä tietoakin!" Verna nauroi ääneen, hänen "mitäs minä sanoin" ilmeensä ei tarvinnut sanoja tuekseen.

 

"Pidetään vain huoli, ettei tästä pikkuisesta kasva tietokonenörttiä. Ja milloinkohan se syntyy? Otin jo valmiiksi puhelimen viereen paikallisen terveyskeskuksen suoran numeron." Verna hymyili. "Netistä vai?" Mutta sitten Kreivi vakavoitui. "Niin, synnytyksestä voi tulla vaikea jos muistan mitään suvustani. Vaikka kuinka monta lapsivuodekuolemaa." "Ei tuollaista sanota vaimolle päin naamaa. Ja nyt eletään nykyaikaa, en minä kuole samalla lailla. Sitä paitsi, minun suvussani on kaikki mennyt aina hyvin", Verna sanoi hieman äkäisyyttä äänessä. "Minä vain huolehdin sinusta, tiedän että jaksat, mutta...", Kreivi alkoi rauhoitella. "Kyllä minä pärjään", Verna sanoi taas hymyillen.

 

Kreivi suuteli Vernaa , niin sovittiin ettei riita enää kasvaisi. Vielä Kreivin syleilyssä Verna kuitenkin paljasti: "Kreivi, kyllä minä vähän pelkään." "Niinhän ne kaikki, mutta kuten itse sanoit kaikki menee hyvin nykykonsteilla."

 

Seuraavana iltana Kreivi oli lähdössä ruokaostoksille. Verna ei jaksanut lähteä mihinkään, vaan oli aikeissa mennä takaisin nukkumaan. "Noniin, pidä hauskaa kaupungilla äläkä näyttäydy lepakkona äläkä mene liian valoisaan paikkaan, jottei kalpeuttasi huomata." Kreivi hymyili ja halasi Vernaa, se tosin oli hieman vaikeaa kun tämän vatsa oli jo niin iso. "Niinhän minä aina täällä kotikaupungissakin piileskelen." Jostain syystä Kreivistä tuntui, ettei hän halunnut jättää nyt Vernaa yksin. Mutta jääkaappi ammotti tyhjyyttään ja Verna tarvitsi ruokaa kahden edestä, vaikkei hän tavallisesti syönyt paljon mitään.

 

Lunta alkoi hiljalleen tupruttaa, kun Kreivi illalla palasi. "Olipa kylmä sää lentää." Mutta heti kotiovella kreivi tajusi, että jokin oli pielessä. Talo oli pimeänä. Kreivi rynnisti sisään ja hädin tuskin riisui ulkovaatteet. Ensimmäisenä hän huomasi, että puhelin oli poissa paikoiltaan. Sitten hän kuuli hiljaista voihketta ainoasta läheisestä valaistusta huoneesta. "Verna? Verna!" Kreivi juoksi takkahuoneeseen.

 

Verna istui ja puoliksi makasi lattialla selkä seinää vasten. "Puhelin on mykkä, kokeilin mistä pistorasiasta tahansa...!" Kreivi tiesi Vernan tuskaisesta ilmeestä, että synnytys oli alkanut, varmaan pian Kreivin lähdön jälkeen ja siitä oli melkein pari tuntia. Hän sulki silmänsä järkyttyneenä. "Jotain tällaista pelkäsin."

 

Verna oli kovissa kivuissa ja peloissaan. "Kreivi, mitä me teemme?", hän sanoi ja uikutti hiljaa supistusten tihentyessä. Kreivi auttoi Vernan pystyyn sanoen: "Tietokonehuoneeseen. Kai netistä löytyvät ohjeet synnytykseenkin." Verna henkäisi peloissaan. "Pitäisikö minun synnyttää täällä?" Mutta jo sanoessaan sen hän tiesi, etteivät he Kreivin kanssa pääsisi millään omin neuvoin terveyskeskukseen ajoissa. Verna nyökkäsi ja antoi Kreivin johdattaa hänet työhuoneeseen.

 

"Istutko nyt varmasti mukavasti ja tukevasti?" Verna hymyili niin hyvin ja virkeästi kuin pystyi, Kreivi kaipasi rohkaisua. "Kirjahylly on tukeva. Ala etsiä." Verna sulki silmänsä ja irvisti uuden supistuksen aallon vavisuttaessa hänen ruumistaan. "Voi luoja, anna minun synnyttää terve lapsi." Kreivi hymähti, jos ateistinen Verna alkoi Jumalaa rukoilla, oli tosi kyseessä. Hän napsautti ensimmäisen nettisivun auki ja alkoi antaa Vernalle ohjeita tämän riisuessa ylimääräisiä vaatekerroksia.

 

Lumi alkoi jo peittää maata, monta tuntia kuuluivat ulos asti Vernan parkaisut yhdestä kartanon alanurkasta. Lunta tuprutti koko ajan lisää ja kylmyys laskeutui pihalle. Lopulta paksun hangen jo peittäessä pihaa ja taivaan vaaletessa päivää kohti kuului kartanosta toisenlainen parkaisu - kaksi sellaista.

 

Verna oli synnyttänyt kaksostytöt, tytöt näyttivät aivan samoilta kuin Verna ja siskonsa vauvoina. Siniset silmät periytyivät jo neljännessä sukupolvessa, lapset saivat ruskeat hiukset. Siskoksista vanhempi nimettiin Loviisaksi, hän on tummempi. Rebekka on nuoremman nimi.

 

Verna ei jaksanut pysyä pystyssä, vaan tuupertui Rebekka käsivarsillaan lattialle. Rebekka laskeutui pehmeästi kuin ihmeen kaupalla, mutta Verna oli jo seisoessaan menettänyt tajuntansa. Kreivi laski Loviisan sohvalle ja kumartui elottoman vaimonsa viereen. "Verna, herää! Voi älä tee tätä minulle!"

 

Aikaa ei ollut hukattavaksi, puhelin toimi kuin toimikin, mutta aamu oli jo sarastamassa. Kreivi työnsi Vernan kurkusta väkisin alassa liilan paksun mömmön ja joi itse toisen purkin. "Tämä on ainoa keino." Kreivi ei edes ennättänyt peiliin vilkaista, vaan juoksi jo opastamaan terveyskeskuksen lähettämää siviiliautoa - kylällä ei ollut edes ambulanssia käytössä.

 

Monta viikkoa Verna vain makasi tiedottomana. Kreivi vuoroin istui terveyskeskuksen viileällä käytävällä ja vuoroin hoiti kaksosia. Hänen ei tehnyt mieli jättää kumpiakaan pitkäksi aikaa yksin, mutta ei hän voinut kaksosia kylälläkään pitää kaiken aikaa. Jotenkin Kreivistä tuntui lisäksi, ettei hänen tai Vernan henkilöllisyyttä saanut yhdistää "niihin kahteen kalpeaan kummajaiseen", joista kiersi huhuja. Kreivi ei ollut ennen ollut kylällä päiväaikaan ja ihmetteli suuresti, kuinka kyläläiset tiesivät hänestä ja Vernasta.

 

"En anna itselleni anteeksi, jos Verna kuolee sen takia että toin hänet tänne ja siihen kirottuun kartanoon. Miten puhelin hiljenikin..."

 

Yksi kylän naisista oli kiinnittänyt huomionsa terveysasemalla usein vierailevaan hiljaiseen mieheen ja eräänä päivänä rohkaistui juttelemaan tämän kanssa. "Hei, minä olen Jenny. Olet uusi kaiketi? Ja heti täällä usein ja huolestuneen näköisenä, saanko kysyä kenties onko joku läheisenne...?" Kreivi huokaisi syvään, hän oli jotenkin toivonutkin juttelukaveria, kun Verna ei ollut edes avannut silmiään. Jotain verenhukasta ja hennosta ruumiista lääkärit puhuivat, mutta se kaikki tuntui etäiseltä sumun peittämältä todellisuudelta. "Niin, vaimoni...sairastui vakavasti. Etsimme juuri asuntoa täältä päin." Kreivi tunsi, kuin joku muu olisi pannut sanat hänen suuhunsa. Miksi hän valehteli?

 

Jenny ojentautui lähemmäs. "Sitten voisinkin varoittaa teitä. Älkää menkö ylävuoriston puolelle joesta, siellä kuulemma on kartano jossa kummittelee. Tokihan sitä voi vain juoruna pitää, mutta tässä taannoin sieltä kuului käsittämätöntä huutoa. Ja siellä päin on monesti lepakkoja, vaikkei niitä muuten vuoristossa tavata. Ja sitten ovat vielä ne kalpeat ihmiset, jotka jotkut innokkaana yhdistävät lepakoiden ja kartanon kautta vampyyreiksi..." Kreivi hätkähti. Niinkö paljon heistä todella tiedettiin?  

 

Jenny hymyili. "Voisin suositella teille erästä tonttia lähellä minun asuntoani. Se on tällä puolella jokea, lähellä alavuoriston tietä. Eräs vanha pariskunta tuli tänne viettämään eläkevuosiaan ja rakennutti pienen talon turhan isolle tontille. Rouvalle ei ohut vuoristoilma tainnut tehdä hyvää, joten he aika pian palasivat alalaaksoon. Nyt talo olisi halvalla myynnissä, veikkaisin sopivan kokoiseksi vaimollesi ja sinulle. Veikkaan jopa, että olette jo katsellut sitä taloa, hmm?"

 

Kreivi naurahti teennäisesti. "Miten arvasittekin! Juuri sitä olemme katselleet." Sanojensa vahvistukseksi Kreivi kyseli vielä lisää talon sijainnista. Se vaikutti unelmalta, lähellä keskustaa mutta kuitenkin rauhallisella paikalla. Uusi alku nyt aivan tavalliselle perheelle. "Olen iloinen saatuani auttaa teitä. Toivon kovasti vaimonne paranemista ja sitä, että meistä tulee naapureita. Törmäillään kylällä!"

 

Lähtiessään sinä päivänä terveysasemalta Kreivi vilkaisi kaukaisuudessa alkavaa vuoristoa. "Tuonne me muutamme, olen siitä nyt varma. Saamme aloittaa alusta taas kerran, mutta aivan tavallisina ja ilman juoruja."

 

Verna kuntoutui hitaasti, kaksosten synnytys kotioloissa oli ollut hänelle liikaa. Mutta lopulta reilun kuukauden kuluttua Verna pääsi jo kotiin. "Verna, anna minun hoitaa kaksosia. Et vielä jaksa kunnolla." Verna tuhahti, hänellä oli tummat juovat silmiensä alla ja hän näytti kalpealta. kreivi pelkäsi hänen pyörtyvän taas minä hetkenä hyvänsä. "Kyllähän minun täytyy tyttöjen hoitoon osallistua, heillä täytyy olla äiti." Kreivi kunnioitti Vernaa, tämä jaksoi hämmästyttävän paljon.

 

"Kerro minulle vielä, mitä silloin oikein tapahtui." Kreivi oli melkein kyllästymiseen asti selittänyt, miten Verna oli romahtanut ja kuinka hän oli joutunut muuttamaan Vernan ihmiseksi. "Verna, olen miettinyt sitä, että meidän pitäisi jättää tämä kartano. Meistä tiedetään eivätkä suinkaan kaikki kyläläiset luota vaarattomuutemme. Sitä paitsi rahat alkavat olla vähissä ja kunnostetulle kartanolle löytyy kyllä ostajia. Olen jo itse asiassa katsonut talonkin valmiiksi alakylästä...." Kreivi pelkäsi Vernan alkavan rähjätä, mutta toisin kävi.

 

"Olen samaa mieltä. Niin hieno kuin tämä kartano onkin, on se liian iso meille." Kreivi ihmetteli todella. "Se on sitten sillä sovittu, me muutamme mahdollisimman pian." Verna oli tajuttomuuden päivinään nähnyt ja kuullut sellaista, jota ei haluaisi kenellekään kertoa. Kartanolla tosiaan oli ollut jotain vastaan tätä puoliveristä naista, joka oli karanneen perillisen palattua tunkeutunut tämän kanssa ennen mahtavan suvun omistamaan kartanoon.

 

"Eikö täällä olekin päivällä kaunista? Et ole tainnut ennen edes päivänvaloa liiemmin nähdä." Kreivi ei katunut ollenkaan sitä, minkä oli Vernan pelastamiseksi heille kummallekin tehnyt. "Tosiaan, mutta kyllä sitä unirytmi on vähän sekaisin." "Meillä molemmilla. Siitä on pitkä aika, kun olen viimeksi nukkunut yöt ja valvonut päivät. Ja nyt tulee nälkä helpommin..." "Tämä vaatii meiltä molemmilta totuttelua, mutta vähintään Loviisa ja Rebekka ansaitsevat läsnäolevat vanhemmat."

 

Ja niin Verna ja Kreivi ryntäsivät kaksosten nukkuessa lumisotasille vielä koskemattomana lumeen. Sitä he tosiaan kaipasivat, niin paljon oli tapahtunut niin pienen ajan sisällä. "Et ole ennen muka lumisotaa ollut? Kaikki heittosi ovat osuneet!", huusi Verna hengitys höyryten. Kreivi heitti uuden märän lumipallon väistettyään Vernan yritelmän. "Aloittelijan tuuria. Käsittämätöntä, miten näin pienestä voi tulla näin hauskaa!"

 

Tämä vaikuttaa onnelliselta lopulta, mutta vaikeudet saattavat vasta olla edessä, kun Kreivi ja Verna muuttavat ihmisten ilmoille elettyään lähes erakoituneina monta vuotta. Kaksosten kuorohuuto kuului jo yläkerrasta ja Kreivi ja Verna menivät pian sisälle käsiinsä puhallellen.