Noh, ei nyt ihan niin kiire kevät ollut kuin syksy, niin sain osan tehtyä nopeammin :D Osittain lukijoiden toiveita kuunnellen tämä osa on ainakin tekstillisesti kevyempi kuin aiempi, kuvia on edelleen riittävästi... Tässä osassa kun ei ihan niin paljon ole syvämietteisiä pähkäilyjä kuin edellisissä parissa. Tuli myös semisti hyvä kohta lopettaa ajoissa. Tämä on sitten aika lailla sellainen filleri, estradin asettelu seuraavan (viimeisen kunnolla kokonaan seuraten kirjoitettavan...) sukupolven jekuille. Hiljaa hyvä tulee, tämä legacy tulee kyllä jatkumaan kunniakkaaseen päätökseen. Vain kuolema voi meidät erottaa. (Nyyh samoin kuin ihanat simini toisistaan... btw spoiler spoiler :P) Aiempaan osaan tuli harvinaisen vähän kommenttia, kai sitten yksi pidempi tauko riittää verottamaan lukijakuntaa...
Edit 18.5. löysin vielä parit kuvat jotka oli tarkoitettu tähän osaan lähinnä lisäystä tuli ekstroihin vain
*******
Jalavien taloudessa oli yleinen nukkumaanmenoaika. ”Inari sinullahan ei ole vielä yöpaitaakaan päällä! Nyt hipihopi vaatteita vaihtamaan ja hampaita pesemään. Siinä järjestyksessä, laitan ensin Petran sänkyyn ja tulen sitten auttamaan hampaiden kanssa”, Miro käskytti tottuneesti ohittaessaan Inarin portaikon yläpäässä.
”Äiti valvoi jo hampaanpesun. Mä olen valmis petiin, ihan ajoissa tänään!” Inari hihkaisi.
”Ai, no hienoa, mutta älä huuda, kun Niklas saattaa olla jo nukkumassa. Sillä on huomenna aikainen herätys sinne luokkaretkelle.”
Todellisuudessa Niklas istui vielä hereillä, pikaisesti kertasi seuraavan viikon äidinkielen kokeeseen.
Saana kun oli taas vallannut Niklaksen pedin. Niklas ei kerta kaikkiaan mahtunut enää niin pieneen tilaan nukkumaan, koira jalkopäädyssä. Äitikin ihmetteli monesti ääneen miten pojan vaatteet voivat mennä niin pieniksi niin äkkiä nykyään. Kyllä Niklas saisi koiran hätisteltyä muualle kuorsaamaan, mutta kun kerran keksi vielä tekemistä niin voisi hetken antaa koirarouvan unien jatkua. Se oli jo aika iäkäs.
”No niin, heräsithän sinä. Minä menen nyt nukkumaan, huomenta ja hyvää yötä.”
Inari varmisti vielä että tuleehan Miro kuitenkin peittelemään. Juu juu, mutta riennäs nyt neitokainen että olet sitten valmiina. Inari hyppelehti kuitenkin verkkaiseen tahtiin ovelle, ympärilleen vilkuillen haaveissaan. Hänellä oli mehiläislelu jonka nimi oli Anni. Kukkataulu oli ollut hyvä meden lähde sille aiemmin päivän leikeissä. Pitäisi huomenna juosta läpi talo ja etsiä muutkin kukkataulut.
Inari jatkoi haaveilujaan sytytettyään yölampun ja haaveilulampun päälle. Kohta hänellä olisi synttärit, pitäisiköhän toivoa jotain kaveria Annille, kun vaikkapa poneja Inarilla oli paljon mutta ei sellaisia siivellisiä kuin yksi joka pystyi lentämään Annin kanssa ja niillä oli niin kovasti työtä etsiä kahdestaan mettä tarpeeksi syötäväksi koko muulle laumalle…
”No niin, kauniita unia pikku prinsessa”, Miro toivotti silitellessään tytön hiuksia ja yhä syliin kurottelevia käsiä.
”Makkala, makkala!”, Petra hihkui. Käskystä mies veti peiton tytölle melkein korviin asti, silmien yli. ”Onko nyt hyvä?” Petra kihersi nauraen ja pudisti päätään käsittelylle. Miro laski peiton vain leukaan ja kääri tytön tiukasti makkaraksi sisälle. ”No niin, nyt on hyvä, niinhän? Simmut kiinni sitten.” Petra nyökkäsi ja haukotteli niin, että silmät sulkeutuivat. Ne eivät enää auenneet tytön mönkiessä peiton syövereihin paremmin.
”Sitten katsomaan tämän lelumiinakentän poikki onko se Inari saanut mitään tehtyä vai keksinyt taas alkaa leikkiä jollain lelulla vielä, mokoma loputon energiapakkaus… Sentään Maria kuuluu olevan suihkussa niin ei ole vielä kiire…” Maria oli se joka kävi tekemässä viimeiset tarkastukset, että lapset varmasti nukkuivat turvallisesti oikeaan aikaan mennessä.
Niin, ja lisäksi Miro oli luvannut siivota vessan sinä iltana. Senkin mies ehti vielä tekemään aivan hyvin huikattuaan ensin Inarille, että nyt haaveilulamppu kiinni ja peiton alle.
”No nyt se tuli pois suihkusta, paras kiirehtiä…”
Mariakin siivosi taloa vielä sen verran mitä suuremmin kolistelematta tai hiljalleen hiipivältä väsymykseltään viitsi. ”Voi voi milloinkahan lapset oppivat muistamaan viedä lautasensa tiskikoneeseen ruoan jälkeen… Tässä taitaa olla kaikkea aamusta lähtien.”
Maria sai hätistellä kissoja pois tieltään kunnolla tiskikoneelle pyrkiessään. Yksikään Jalavien sukupolvi ei ollut saanut niitä opetettua olemaan hyppimättä huonekaluille. Sentään niillä ei ollut tapana tiputella tai rikkoa mitään, joten olkoot. Oli Maria itsekin ehdollistunut jo siihen, että aina keittiöön tullessa aloitti jo nurkan takana hätistelyäänet.
”Sammutatko vielä olohuoneesta valot tullessasi alas? En laita vielä ettet kompuroi portaissa.”
”Juu.”
”Soititko äidille tänään niin kuin sovittiin aamulla?” Miro muistutti kömpiessään omaan sänkyynsä. Oli kaikin puolin parempi nukkua jälleen eri sängyissä mutta kuitenkin vierekkäin, niin kuin silloin teineinä. Oli ehkä vähän vähemmän kiusallista kaksosille ja lapset tai kukaan muukaan ei saanut mitään vääriä mielikuvia.
”Mmh, en, anteeksi, aamulla sitten…”
”Ei se mitään, eihän sillä kiire ole vielä.” Jonna oli toistaiseksi vielä kiittänyt mutta kuitenkin kieltäytynyt tarjouksesta muuttaa Lehtotielle, aivan ymmärrettävistä syistä. Jonna oli ollut pitkään yhä hyvänkuntoinen ja nauttinut itsenäisesti asumisesta tutulla seudulla tuttujen naapureiden kanssa. Mutta nyt se opiskelijapoikakin (tai no ei enää opiskelija vähään aikaan) oli muuttamassa pois ensimmäisen kunnon työpaikan, kaukotyttöystävän ja suoraan sanottuna tulevaisuutensa perässä. Tarkoitus oli varovasti udella, pystyisikö äiti asumaan enää yksin ja haluaisiko harkita muuttoa. Mutta tähän aikaan ei enää soiteltaisi.
Koska kaikkihan siihen aikaan nukkuivat.
-----
Muuton myötä ja parin lisäkinuamisvuoden jälkeen Niklas oli kymmenvuotissynttäreihinsä vedoten saanut tahtonsa läpi ja kellarin nurkassa seisoi käytettynä ostettu rumpusetti.
Mutta soittoaika oli tarkoin rajattu iltapäivään mieluiten niin, että vanhemmatkin olivat vielä töissä. Siispä koko talo sai aina nukkua ja herätä rauhassa.
”Niklas ja Inari, tulkaapas tänne keittiöön. Äidillä on vähän asiaa siitä mihin astiat kuuluvat ruokailun jälkeen”, Maria huikkasi kunhan uskoi lasten heränneen. Parempi hoitaa torut pois heti ensin niin toivottavasti kenkku jälkimaku unohtuu kaikilta aamiaisella.
”Inari keskity nyt äidillä asiaa!”
”Mutta kun Saanalla on nälkä ja kuppi ihan tyh-”
”Ei kun ole sinä hiljaa ja kuuntele!” Niklas tiuskaisi.
”Noh noh”, Maria sai sanotuksi niin paheksuvaan sävyyn että näki kuinka Niklas sävähti ja Inarikin käänsi katseensa säikähtäneenä. Maria väittäisi, että äidin auktoriteetti voittaa minkä tahansa kuninkaan tai poliitikon, ainakin jos yleisö on oikea.
”Rauhoitutaanpas, tulkaa molemmat tähän näin. Ihan rauhassa, ei kiirettä.”
Ei mitään kummempaa, rehellisesti ja selkeästi vain mistä on kyse ja muistutus siitä, että lapset kyllä tietävät miten kuuluisi tehdä. Petrallekin pitäisi osata näyttää hyvää esimerkkiä, te olette isoveli ja isosisko.
”Äiti mä olen niin pahoillani! Kyllä mä nyt muistan aina ja aina!” Inari vakuutteli saman tien. Niklas pyöräytti silmiään mutta ei niin tarpeeksi jääkaapin oven suojissa, etteikö Maria olisi nähnyt.
Niklas oli alkanut viime aikoina olla uppiniskainen ja paiskonut jopa pari kertaa ovia kun ei saanut tahtoaan läpi. Maria mietti hetken, mahtoiko pojan kaveripiirissä tai koulussa olla ongelmia. Ei ollut näkynyt merkkejä ainakaan. Ja kyllä Niklas olisi kertonut jos olisi ollut oikeasti kipeä tai muu syy ärhentelylle.
Sitten Maria hoksasi, että poikahan kasvaa. Oliko tämä nyt sitä kuuluisaa teini-ikää? Marialla oli vain oman näkökulmansa muistot siitä ajasta. Tältäkö siis Jonna-äidistäkin oli tuntunut? Että oma pieni lapsi, poika, rimpuilee ja karkaa sylistä maailmalle. Ei nyt ehkä ihan vielä, mutta pikkuhiljaa…
”Mennään sitten katsomaan, mutta muista, että rumpuja ei saa nyt soittaa. Petra nukkuu.”
Niklaksen parhaasta kaverista Pekosta oli tullut vakiovieras. Maria ja Miro olivat kauan sitten luovuttaneet sen suhteen, että Niklaksen olisi pitänyt ilmoittaa etukäteen pojan tulosta. Pekko tuli ja meni miten tahtoi. Mutta toisaalta poika oli aina niin siististi puettu ja kohtelias. Erilainen perhe.
”Mähän sanoin, mun uusi kitara sopisi tohon niin hyvin kun sen kajarit on pienemmät! Sitten voitaisiin kunnolla alkaa harjoitella yhdessä me saataisiin kaikkea hienoa aikaan! No niin, roudataan kaikki tänne”, Pekko intoili tohkeissaan.
Niklas nyökkäili hymyillen mutta tarrasi kaveriaan käsivarresta kun tämä oli jo pyrähtämässä matkoihinsa. ”Jos kuitenkin kysytään äidiltä ja Mirolta. Tää on vähän eri juttu kuin sun konsolipelin roudaaminen tänne.”
”Mähän sanoin, mähän sanoin että tää sopii tänne ja ne suostuu!” Pekko hihkui hikisen raahaamisen ja sitä ennen vähintään yhtä hikisen luvan ruinaamisen jälkeen.
Niklas mutisi hiljaa että ei Pekko ollut mistään luvan kysymisestä puhunut vaan olisi unohtanut koko homman ilman Niklasta. Niklas kuitenkin tyytyi Pekon vilkaistaessa olkansa yli näyttämään vain peukkua. Pekko oli se jolla teot tapahtuivat ajattelua nopeammin ja Niklas yritti parhaansa mukaan hypätä kyytiin ja nauttia olostaan tai välillä jarruttaa menoa.
”No niin seuraavaksi tarvitaan pianisti. Mitenköhän pianon saisi raahattua tänne? Voisikohan Inari jo osata tarpeeksi?” Pekko innostui taas uudesta asiasta.
Niklas naurahti ääneen. ”Siinä tulee jo talon fysiikat vastaan eikä Inari osaa vielä Ukko Nooaakaan”, Niklas toppuutteli. Pekko unohti pian pettymyksensä kun pitihän yhdessä soittamista päästä heti kokeilemaan.
Inari rypisti kulmiaan ja totesi lopulta, että oli kivempaa mennä kuuntelemaan portaisiin poikien soittoa kuin oppia tylsiä pianoläksyjä. Äiti oli sanonut, että kun kerran Inari halusi soittokouluun ja vuosi oli maksettu niin tyttö saisi sen ainakin olla siellä loppuun marisematta. Mutta ei Inari tiennyt että se oli näin vaikeaa ja tylsää… Kun pojat oppivat kaiken häntä nopeammin.
”No niin Miro tulithan sä viimein niin mäkin voin vähän ummistaa silmiäni kun ei ole koko kersalauma vahdittavana”, Maria kiitteli ja asettautui saman tien paremmin vanhaan aurinkotuoliin. Auts kun puut olivat kuumia kohdissa joihin ei ollut aiemmin koskettanut, kyllä kesälämpöjä oli vielä jäljellä.
”Noissa vahdittavaa riittääkin. Inari älä ui niin kauas laidasta vielä muistathan!” Miro otti heti roolin vastaan. ”Petra älä halaa noin kovasti kissa voi säikähtää ja raapaista!” Pitäisi olla silmät selässäkin.
”Miten sinulla kesti niin kauan tulla? Lupasit että heti töiden jälkeen ennen kuin pitäisi jommankumman mennä laittamaan ruokaa että ehdittäisiin edes hetki hengähtää yhdessä. Ja nyt jo minulla vatsa kurnii ja varmaan noilla vesipedoillakin”, Maria tenttasi.
”No kun projekti…” Miro mutisi keskittyen taputtelemaan hihkuvan Petran päälakea. Varmasti muovilaama ei ollut kuuma kun Miro oli kipannut siihen ensin kastelukannullisen altaasta vettä. Maria hymähti tyytymättömästi, mutta jätti asian siihen. Miro tiesi ilman sanojakin mitä mieltä Maria oli.
Marian täytyi sitten pidättäytyä kikattamasta itsekseen kuin mikäkin hupsu. He olivat kuin aviopari, tällaisia hetkiä tuli silloin tällöin.
”Mä meen nyt pois mä en jaksa enää uida. Mut Pekko jäi hipaksi! Mä voitin, mä voitin!”
”Hipassa ei kukaan voita, Inari, kun pelataan kolmistaan…” Niklas nurisi mutta sitten pojan piti keskittyä jahtaamaan Pekkoa joka oli tehnyt hänestä juuri uuden hipan. Hän ei haluaisi hävitä.
”Joku alkaa olla väsynyt. Viepäs Petra unille”, Maria kehotti Miroa ja vilkutti hymyillen Petralle joka haukotellen heilautti kättään takaisin ennen kuin retkahti taas veltoksi Miron olkaa vasten.
”Äiti äiti näitkö sä kun mä laskin mäkeä hienosti!”
”Kato äiti kato kun mä hyppään!”
Miron mentyä Marian täytyi taas keskittyä vahtimaan lapsia ja yrittää jakaa yhtäläisesti huomiota molemmille lapsilleen.
Niklas oli ollut sen verran iso poika Inarin adoption aikaan, että tiesi tasan tarkkaan että Maria ei ollut Inarin oikea äiti. Petra oli kuitenkin syntynyt aika otolliseen aikaan, Niklaksen oli helppo tottua samalla toiseenkin pikkusiskoon. Joten Niklas oli vannonut ja pitänyt lupauksensa olla kertomatta tai tiuskaisematta Inarille vahingossakaan, että hei ei Maria ole sun oikea äiti vaikka sä niin sanotkin.
Koska Niklaksen oli helpompi kantaa sellaista salaisuutta kuin Inarin elää tietäen, että oli käytännössä orpo. Eetusta ei ollut kuulunut kerta kaikkiaan mitään, mies voisi aivan hyvin olla kuollut. Vielä ei tarvitsisi kertoa Inarille pitkään aikaan, että Maria ei ollut tämän oikea äiti vaikka virallisen adoption myötä kaikissa papereissa niin luki. Inari saisi olla perheen lapsi niin kuin muutkin, lapsi jolla oli äiti ja Miro. Se oli parempi kuin monella muulla.
”Pekko kuule, Petra menee nyt nukkumaan niin jos menisit vaikka takaisin ulos muiden kanssa leikkimään. Niklaskin on noussut jo altaasta”, Miro kehotti lempeästi. Missä vaiheessa poika oli edes kadonnut sisälle?
”Okei”, Pekko myöntyi heti ja kävi tökkimässä tikat tauluun tähden muotoon kipittäen sitten matkoihinsa. Pekko oli aika värikäs persoona, mutta ei suinkaan mitään huonoa seuraa Miron mielestä vaikka Maria välillä puisteli päätään.
”Kato Pekko tulee tuolta!”
”Mistä, mistä!” Niklaksen olisi täytynyt olla sokea ettei olisi huomannut jättimäistä vesi-ilmapalloa jota Inari joutui kaksin käsin kannattelemaan selkänsä takana. Mutta kyllä sitä vielä jaksoi olla pikkusiskolle silloin tällöin mieliksi… Etenkin kun Pekko ei ollut oikeasti näkemässä.
”Ääh mä olin jo kuiva!”
”Hihii et ole enää! Hippa!”
”Vihdoin Pekko, täällä tarvitaan apujoukkoja!”
”Vaikka on sulla Inari sen verran surkea sihti että taidan kohta heittää itseäni vesi-ilmapallolla että saan viilennystä…”
”No sittenhän mä menen Inarin puolelle enkä sun!”
Leikille tuli loppu ainakin ikkunan alla kun Miro raotti sitä ja huikkasi että Petra yrittää oikeasti nukkua. Keksikää jotain hiljaisempaa tai leikkikää jossain muualla.
”Hippa!” Ja Inari pinkoi äidin luokse, se olisi kuulemma turva.
-----
Inari oli jo jonkin aikaa vain pyöritellyt ruokaa lautasellaan. Tavallisesti tytöllä oli kiire hotkia että ehtisi taas isompien poikien mukaan.
”Noh, Inari, eikö sinulla ole jo kiire leikkimään?”
”Kun ei ne enää leiki vaan pelaa sitä tyhmää peliä…” Inari murjotti ja tökki haarukalla lihapulliaan. Maria silitti tytön yhä kosteita hiuksia lohduttavasti.
”Kuule rakas pikku tyttöni, sellaisia ne isommat pojat välillä ovat. Tekevät isojen poikien juttuja eivätkä välttämättä aina halua sinua mukaan. Silloin ei tarvitse suuttua ja on hyvä keksiä jotain muuta hetkeksi.” Inari nyökkäsi lohduttomana.
”Mutta tiedätkö mitä, Petra taitaa kohta heräillä. Olisiko sitten kiva leikkiä pikkusiskon kanssa?” Nyt Inari vilkaisi äitiään niin huvittavan pikkutytön nyrpeydellä, että Marian täytyi varoa nauramasta. Tämä oli nyt Inarille haudanvakavaa asiaa.
”Mutta Petra rikkoo tai syö tai tekee molempia mun leluille. Viimeksikin se tunki yhden nuken nenäänsä yäk!”
”Ei enää kauan. Niin kuin Niklas kasvaa, kasvaa Petrakin. Ja sinä myös, kunhan syöt kunnolla.” Nyt Inari nyökkäsi tyytyväisenä ja alkoi popsia vielä tarpeeksi lämmintä ruokaa.
Pekon lähdettyä Inari sai mennä seuraamaan Niklaksen pelaamista, mutta uuvahti pian.
”Sinähän jäädyt siinä Inari ja Niklas! Silmät menevät huonoksi jos pelaa pimeässä. Nyt nukkumaan, molemmat.” Päivät menevät niin nopeasti noiden lasten touhuja seuratessa, Marian täytyi päätellä. Paljon nopeammin kuin töiden parissa ja siksi ikävästi tuntui myös siltä, että ne kasvavat nopeammin. Kunpa ajan saisi pysäytettyä haluamaansa hetkeen…
*****
Eliaksesta oli ajan mittaan tullut enemmän ja enemmän taloudenhoitaja. Harvoina päivinä Serena jaksoi tulla enää edes auttamaan ruoanlaittoon, Markus ei sitäkään. Mutta Elias teki kaiken valittamatta ja pyytämättä. Ettei Serenan ja Markuksen tarvitsisi pyytää ulkopuolista apua tai muuttaa kokonaan johonkin hoivakotiin, ettei Eliaksen tarvitsisi nyt viime hetkillä jättää rakkaita vanhoja ystäviään.
Serena hyräili itsekseen iän mataloittamalla karhealla äänellä selaillessaan kirjaa. Silmälasit oli hylätty pöydälle, ihan samoin näki niiden kanssa tai ilman. Pitäisi taas muka alkaa vahvempia hankkimaan, miten ikänäkö voi vielä vain pahentua... Talo oli hiljainen hyräilyä ja Eliaksen keittiössä kolistelua lukuun ottamatta. Markuksen hengitys oli pinnallista ja tiheää, pientä kuivaa yskää välillä, joka tapauksessa vaihtelua syvälle äänekkäälle rohinalle. Serena ei voinut estää itseään vilkaisemasta vähän väliä kirjansa yli, ihan vain varmistaakseen oliko mies vielä hengissä, kun se vaihteeksi oli niin hiljaa. Joku olisi voinut väittää että tämä oli kohennus aiempaan verrattuna, mutta Serena ja Elias tiesivät toisin.
"Joko olet yhtäkkiä oppinut lukemaan hirmu nopeasti tai sitten kirja on tylsä. Vai näetkö ollenkaan lukea, etkö sanonut pari päivää sitten, että ei noilla laseilla näe enää kunnolla? Voin tilata uudet ja hakea paketin postista sitten", Elias ilmestyi jututtamaan Serenaa niin hiljaa, että nainen melkein säikähti. Aina vain se sokeanakin osaa liikkua hienovaraisemmin kuin nainen koskaan...
Serena huokaisi kevyesti. "Ei tarvitse, Elias, ei tarvitse. Näen minä ihan hyvin vielä tehdä kaikkea mistä pidän. Kun en ole ikinä ennen oikein kirjoista välittänyt niin turha nyt alkaa siihen panostamaan..." Kun Serenan sanat hiipuivat, tuli aivan hiljaista. Sekä Serena että Elias kääntyivät nopeasti vilkaisemaan Markusta, omilla tavoillaan. Tosi asiassa Elias kallisti päätään kuullakseen paremmin edes ne heikot hengitysäänet kun ei muuten ollut voinut ikinä "nähdä" Markusta kaukaa. Serena katseli hetken miehen kiivaaseen tahtiin pienesti kohoilevia kylkiä. Kuin uupuneella pikkueläimellä. Keholla, jota elimistö ei meinannut jaksaa ylläpitää enää.
"Käyn katsomassa ettei se eilinen kova tuuli ole heittänyt mitään epämääräistä rannalle", Elias huokaisi yrittäen tavoitella huoletonta äänensävyä, mutta epäonnistui surkeasti. Serena pudisti päätään. Ei sinun tarvitse minulle mitään esittää. Pihatöistä Elias piti kaikkein vähiten, ne vaativat sokealta mieheltä eniten yritystä ja keskittymistä. Ajatukset eivät voineet silloin harhailla masentavimmissakaan asioissa.
Hetken päästä Markus havahtui ja kömpi vaivalloisesti istumaan, huokaisten lopuksi syvään ponnistuksen uuvuttamana. ”Elias huolehtii meidän peräämme liikaa”, Serena totesi käännellessään sivuja. Markus murahti, vastaus ei ollut sen enempään kieltävä kuin myöntäväkään. ”Eliaksella tulee olemaan loppu maailmassa oleva aika huolehtia vain itsestään tämän jälkeen”, Markus lopulta muistutti. Aina vain Serena ja Markus tunsivat sääliä Eliasta kohtaan, olivat pahoillaan tämän puolesta, mutta onnistuivat pitämään hymyt kasvoilla. Kunpa ajan olisi voinut pysäyttää silloin kun he olivat kaikki yhtä nuoria ja jaksavia, koko elämä edessä.
Elias oli valmistanut päivällisen kuten tavallista. Oikeastaan nyt viime aikoina mies oli laittanut enemmän ruokaa kun aiemmin elämässään, kun joka päivä piti tehdä kolmelle ihmiselle syötävää. Tai paremminkin sai… Elias oli jopa innostunut kokeilemaan kaikennäköistä uutta, jälkiruokia myöten, ajankulukseen ja oman toivonsa mukaan Serenan ja Markuksen iloksi. Paitsi että Serena ja Markus söivät Eliaksen loihtimia herkkuja koko ajan vähemmän, etenkin Markus. Elias yritti toiveikkaasti vain tehdä samoja määriä kuin ennen, mutta päätyi lopulta syömään itse aina jämiä tupla-annoksen edestä, ettei Serenalle ja Markukselle tulisi paha mieli heidän takiaan pois heitetyn ruoan määrästä. Ei tässä mitään, Elias aina vain rauhoitteli, minulla olikin vielä nälkä. Tosi asiassa Elias epäili lihovansa tasaisesti vaikka tekikin paljon taloustöitä saadun lisäenergian vastapainoksi.
Ehkä pitäisi pikku hiljaa luovuttaa... Niin paljon kun Elias oli yrittänyt vakuuttaa tietävänsä mitä on edessä jäädessään Serenan ja Markuksen eläkeasunnolle, rakkaiden vanheneminen silti pelotti ja yllätti. Nytkin Markus nousi otettuaan tuskin pari haarukallista pääruokaa ja jälkiruoka jäikin melkein koskemattomaksi.
"Jahhas, pitänee käydä taas lataamassa pattereita torkuilla", Markus mutisi kammetessaan itsensä ylös tuolista hitaasti ja vaikean näköisesti sen enempää pahoittelematta. Torkkuja piti ottaa joka välissä, hetken päästä ei enää jaksanut pahoitella käytöstään.
"Älä sitten niin pitkään nuku että missaat auringonlaskun. Nyt kun on ollut niin seesteinen koko päivä eilisten puhurien jälkeen."
"Olethan sinä ennenkin tullut herättämään, saa niin nytkin tehdä. En minä suutu vaikka ärisenkin koko ajan."
"Niin, senkin jörö." Markus suukotti Seraa kevyesti poskelle naisen naurahtaessa.
Markus pysähtyi Eliaksen taakse. Elias katseli ensin ulos, mutta käänsi sitten mitään näkemättömän katseensa suunnilleen Markuksen puoleen, suu pienessä haikeassa hymyssä. Markus oli niin vähän kerrallaan hereillä, nyt oli taas yhteinen aika hetkeksi lopussa.
"Kiitos ruoasta, Elias. Yritän syödä vähän enemmän herättyäni jos taas jaksaisi." Elias nyökkäsi ymmärtäväisesti Markuksen laskiessa kätensä hetkeksi nuoremman miehen olalle. Tai siltä Elias vain näytti ulkoisesti, olisi käynyt jo melkein Markuksen lapsenlapsesta ulkoisen ikänsä puolesta...
Mutta oikeasti hän oli kokenut aivan yhtä paljon kuin Serena ja Markuskin ja tunsi välillä itsensä aivan yhtä väsyneeksi. Mutta Eliaksesta tuntui, kuin hänellä ei olisi oikeutta näyttää sitä oikeasti vanhentuneiden rakkaittensa kanssa läsnä ollessaan. Oli paras pitää yllä pirteää hymyä ja auttaa kaikessa mahdollisessa, jotta Markus ja Serena jaksaisivat mahdollisimman pitkään, jotta jotenkin mahdottomasti tämä kupla voisi jatkua ikuisesti...
Markus ei nähnyt sitä auringonlaskua, sillä Serena ei herättänyt miestä. Ei, nainen oli hetken koittaessa astunut makuuhuoneeseen ja jäänyt vain kynnykselle. Oli ollut aivan, aivan hiljaista lukuun ottamatta ulkoa kantautuvaa pientä aaltojen kohinaa. Ei enää kivuliaalta kuulostavaa hengityksen rohinaa. Serena kääntyi kannoillaan ja sulki oven hiljaa perässään, kuin peläten herättävänsä Markuksen ensimmäisestä rauhallisesta unesta pitkään aikaan. Sitä ei enää tapahtuisi ikinä.
Itse asiassa Serenakaan ei nähnyt auringonlaskua, nainen vietti illan ajatuksissaan makuuhuonetta lähimmällä olleella tuolilla istuen, välillä ovelle nousten kuin olisi menossa tekemään huoneeseen jotain, mutta tuijotti vain eteensä sitten hiljaa.
Lopulta, kun ilta oli jo pimentynyt tropiikin pehmeäksi lämpimäksi hämyksi, Serena muisti rannalle odottamaan jääneen Eliaksen. Että milloin Serena ja Markus tulisivat katsomaan hänen kanssaan auringonlaskua. Serena huokaisi raskaasti kuin kantaen kerralla kaikkia elämän murheita. Hän ei tiennyt mitä rannalla odottaisi.
"Sinäkin tiedät nyt, niinhän?" Elias totesi heti kun Serena oli saanut kankeasti istuuduttua rannalle miehen viereen. Serena katseli hetken Eliaksen kasvoja. Ensin hän säikähti, pimeässä se musta jokin mitä Elias itki näytti vereltä. Mutta se oli ihan mustaa. Elias vaikutti tyyneltä, sama haikea hymy karehti miehen huulilla kuin aiemmin. Serena hymähti pienesti myöntävän vastauksen ennen kuin jatkoi hitaasti; "Nyt... Nyt Markus saa vihdoin rauhan. Nämä muutamat viimeiset päivät olivat aika vaikeita, huomenna hän ei olisi varmaankaan päässyt enää ylös sängystä omin avuin, se olisi ollut...” Serena ei jatkanut loppuun. Se olisi ollut liian rankkaa meille kaikille, se ettei näin olisi voinut jatkua loppuun asti. ”Uupunut raukka, teki enemmän kuin kenenkään soisi yhden eliniän aikana..." Serena huokaisi. Elias nyökkäsi pienesti.
"Mitä...Mitä sinä aiot nyt tehdä, Elias?" Serena kysyi kun aaltoja oli yhdessä hetki kuunneltu. Oli niin pimeää, että Serenakaan ei niitä nähnyt. Kuuli vain hiljaisen kohinan aaltojen hyökyessä ja vetäytyessä taas rannalta yhä uudestaan, jossain siellä, vääjäämättä.
"Mitä sinä aiot tehdä, Sera?" Elias vuorostaan kysyi rauhallisesti. Elias ei vastaisi omaan kysymykseensä ennen kuin kuulisi Serenan mielipiteen, siitä se riippui. Elias kääntyi katsomaan Serenaa. Todella katsomaan, Serena tiesi sen, Elias näki hänet paremmin kuin kukaan muu. Serena tiesi mitä Elias näki, oli nähnyt jo jonkin aikaa. Näkyiköhän syöpä vain yhdessä kohdassa pimeänä vai heikkenikö hänen valonsa tasaisesti?
"En aio tehdä mitään", Serena siis aloitti viivyttelemättä, mitä turhia. "Minä olen vanha, vanha ja väsynyt. En jaksa alkaa taistella millään tasolla vääjäämätöntä vastaan. Ei sitä lisäaikaa tässä vaiheessa muutenkaan saisi kuin tuurilla edes jotain. En halua lähteä täältä mihinkään. Enkä..." Nyt Serenan piti valita sanansa tarkoin. Niin, mitä hän ei lisäksi halunnut? Kuolla yksin? Vai pitkittää Eliaksenkin kärsimystä, kun tämä joutuisi näkemään toisenkin pois kuihtuvan läheisensä? Vastaus oli selvä. Kummalla heistä tässä oli sitä elämää enemmän vielä kestettävänä...
"Enkä halua, että jäät tänne minun vuokseni ellet sitä itse aivan varmasti halua. Minä pystyn vielä hoitamaan asiani mainosti järjestykseen, Markuksen ja minun, meidän molempien. Sitten minäkin tulen tieni päähän", Serena totesi vakaalla äänellä, mutta ei saanut kaikkea anomisen sävyä piilotettua. Hän ei oikeastaan antanut Eliakselle valinnanvaraa, hän pyysi tätä lähtemään. Miten Elias olikin kestänyt tähän asti niin hyvin... Serena pelkäsi joutuvansa todistamaan myös Eliaksen kuihtumista jos tämä erehtyisi jäämään. Serena tiesi, että oli molemmille parempi, että Elias lähtisi nyt.
"...Okei."
Elias taisi tietää sen myös.
Elias sulki silmänsä hetkeksi ja huokaisi väräjävästi. Serena räpytti omiaan hämillään, katseli kun niitä mustia kyyneleitä valui lisää Eliaksen jo valmiiksi surun tahraamille kasvoille. Lopulta Serena tunsi, ettei ollut kohteliasta tuijottaa. He olivat kokeneet niin paljon yhdessä, mutta tämä oli ensimmäinen ja tulisi olemaan myös viimeinen kerta, kun Serena näki Eliaksen itkevän.
Mies itki Markuksen, ja Serena tiesi, myös hänen takiaan. Yhteiselon, jonka kuolema nyt päättäisi ilman että kukaan voisi sille mitään. Elias joutuisi jättämään kaiken vanhan elämän taakseen, se luisuisi pois, tältä Elias ei voisi pelastaa ketään rakastaan eikä itseään. Elias itki siksi, että enää ei tulisi toista mahdollisuutta ilmaista sen kaiken menettämisen surua niin syvästi.
Sitten kun oli taas hetken ehtinyt olla hiljaisempaa, Elias nousi. Lähteäkseen mitään sanomatta, ei ollut enää mitään sanottavaa. Kaikki oli jo selvitetty. Kaikki oli valmista.
"Odota", Serena kuitenkin henkäisi kömpiessään niin kiireesti ylös kuin mahdollista katse kiinteästi käännetyssä selässä, kuin katseen kääntäminen voisi riittää Eliaksen katoamiseen. Yhtäkkiä Serena tunsi itsensä kuin pieneksi lapseksi joka ei halua vanhempien katoavan edes nurkan taakse hetkeksi.
Elias kääntyi vielä ja kiersi aivan yhtä lämpimästi ja varmasti kätensä Serenan ympärille kuin ennenkin. Hän oli yhä siinä.
"Kiitos, kiitos kaikesta", Serena huokaisi ääneen. Elias tiesi sen jo, Serena tiesi että Elias tiesi, mutta sitä ei voinut toistaa tarpeeksi. Ilman Eliasta niin moni asia olisi erilailla, niin paljon olisi jäänyt Serenalta kokematta ja saamatta... Nyt Serena oli pyytänyt vielä yhtä palvelusta mieheltä, ja antanut vastineeksi viimeisen lämpimän muiston. Elias silitti hetken Serenan tukkaa, yhä pitkää ja tervettä. Onneksi Serena antaisi sen ollakin niin loppuun asti.
Kun pari loittoni toisistaan, katseet kohtasivat ohikiitäväksi hetkeksi, ja viimein Elias lähti varmin askelein rannalta.
Viimein, kuolema heidät erotti. Kukin jäi tahoillaan yksin, yksi vain niin paljon kauemmaksi aikaa kuin toiset ikinä.
******
Jonna oli unohtunut pidemmäksi aikaa tuijottelemaan vanhaa maalaustaan. Tiesi, että se oli maalattu ja riippunut tuossa jo monta vuotta mutta toisaalta tuntui, kuin se olisi vasta valmistunut. Miten se aika kuluikaan vanhempana aina vain nopeammin ja huomaamatta. Aivan kuin vasta eilen olisi Roopekin saapunut elävöittämään liian rauhallista kerrostaloasuntoa.
”Laitoin radion kiinni niin kuin pyysit, kuuntelin vain sää- ja tietiedotuksen. Pitäisi tulla hyvä ajokeli.” Roope asteli Jonnan luokse. Kun mies ei saanut heti mitään vastausta, tämä kysyi varovasti: ”Jonna?” Vanha nainen huokaisi vielä kerran ja käännähti sitten kohta entisen vuokralaisensa puoleen.
”Olen minä ihan tässä ulottuvuudessa. Vanhalla on vain niin paljon muisteltavaa että muistelmiin on helppo hukkua”, Jonna selitti hymyillen. Sitten ulkoa kuului vaativaa auton tööttäystä niin, että molemmat hypähtivät ja naurahtivat sitten pienesti reaktioilleen.
”Kyyti tuli. Joo Jussi voit lastata ne laukut siitä ne ovat kaikki minun! Ja tuota… te kaikki, kiitos…” Roope oli lopulta saanut lähinnä iäkkäistä naapureista yhtä hyviä ystäviä kuin Jonna oli ollut ja kaikki olivat innokkaita tekemään vielä viimeiset palvelukset Roopelle, joka maksutta oli pitänyt koko asumisensa ajan taloyhtiön kaiken maailman öttiäiset ja tuholaiset kurissa opintojensa rinnalla.
”Jonna, en ikinä tiedä miten voisin tarpeeksi kiittää tilaisuudesta jonka annoit minulle! En olisi menestynyt opinnoissa varmastikaan yhtä hyvin ellen olisi saanut asua täällä, hyvällä paikalla ja opiskelijaystävällisellä hinnalla”, Roope puki kiitostaan tohkeissaan sanoiksi. ”Olen oppinut täällä luonasi paljon muutakin kuin mitä oppikirjoistani sai irti.” Miehellä ei varmasti tulisi olemaan ongelmia omaa taloutta perustaessa kun oli maksanut vuokraa osin Jonnan taloudenhoitajana tai sosiaalisissa tilanteissa, joissa ennen menivät sanat solmuun.
”Minullakin riittää kiitettävää. Olet ollut suureksi avuksi ja mukavaa seuraa, kun noiden kaksosten lähdön jälkeen oli niin hiljaista. Kiitokseksi riittää, että saan silloin tällöin joulukortin tai jotain. Olisi niin mukava kuulla siten kuulumisiasi, olet ollut melkein kuin oma poika”, Jonna vakuutti.
Roope liikuttui silmin nähden. Olivat pojan vanhemmat sitten missä tahansa, Jonna ei muistanut Roopen kovin usein pitäneen heihin yhteyttä. Syystä tai toisesta, siitä ei oltu liiemmin keskusteltu. Jonna hymyili vinosti. ”No niin, eiköhän pakkaaminen ole alhaalla kohta valmista”, nainen kehotti lempeästi.
”Kiitos, kaikesta. Lupaan pitää yhteyttä ja palata käymään jos vain mahdollista.”
Sitten määrätietoisesti mies katosi ovesta ikiajoiksi maailmalle. Sen Jonna tiesi. Nainen toivoi, että poikaa ei kaduttaisi se, että tämä ei pääsisi enää kauas opiskelupaikkaansa vierailemaan ennen Jonnan kuolemaa. Jonna oli jo niin vanha, ja Roopella vasta elämä edessä… Ensin tyttöystävän luokse, töitä, sitten alkaisi tulla niitä pieniä lapsia joiden kanssa ei voi pitkästi matkustaa ja kasvavaa perhettä pitäisi elättää… Ja yhtäkkiä olisi mennyt kymmenen vuotta. Kyllä Jonna tiesi ja oli haikea mutta iloinen.
Mutta vanha muka… Hänhän oli melko lailla punastunut pienestä poskisuukosta. Herttinen, pitäisi käydä enemmän kaupungilla ettei näin taannu. Etenkin, kun jälleen asunto olisi tyhjä ja hiljainen…
Jonna oli jo saanut viettää pitkiä pätkiä elämästään asuen yksin, itsenäisenä ja vapaana. Sitä hänen nuoruuden unelmaansa. Mutta unelma oli riittänyt jo tarpeeksi kauan, kyllä kaikki ne vapaat hetket olisi voinut vaihtaa siihen, että olisi saanut vanheta jonkun kanssa yhdessä. Roopekin oli korvannut hänelle vain osan yksinäisyydestä, sen ajan kun kaksoset olivat mahdollisimman pian muuttaneet omilleen täysi-ikäisinä.
Kyllä Jonna nauttikin yksin asumisesta, olihan hän siihen tottunut eniten. Kaksosista ja lapsenlapsista kuuli säännöllisesti jotain, samoin muista sukulaisista ja ystävistä, ehkä joku tuli käymään tai Jonna kävi jossain… Sellaista elämää.
”Oho, taas pitsaa. Kyllä se nuoripari on nyt varmaakin muuttanut sinne alakertaan. Pitää käydä tervehtimässä. Kohta varmaan ei saa enää rauhassa jumpata kun leikkikenttä täyttyy taas lapsista…” Sellaista kuluvan elämän seuraamista.
Mutta hiljalleen aamut alkoivat käydä raskaammiksi.
Tai jotain pientä vanhuudenhöpsöä tapahtui, kuten että hups hainkin postin yöpaita päällä noh onneksi ei mitään pahempaa tai kukaan ei nähnyt.
Jonna ei myöskään kutsunut niin paljon vieraita käymään, kun kodin siivoaminen alkoi olla rankkaa ja välillä homma meni ihan retuperällekin.
Jonna rakasti työtään mestarikokkina, mutta työpäivätkin alkoivat käydä rankemmiksi ja oli pakko pyytää puolieläkettä, kun ei illalla päivän jälkeen meinannut päästä autosta ylös saati portaita omaan asuntoon.
Jonna huomasi miettivänsä yhä useammin, että olisi niin mukavaa jos voisi aina valmistaa herkullista ja terveellistä kotiruokaa vähän isommalle porukalle, oikein perheelle. Laittaa se hyvä kiertämään joka oli annettavana.
Viimeistään sieltä jostain paratiisisaarilta kantautuneet surulliset mutta odotettavissa olleet uutiset saivat Jonnan tekemään lopullisen päätöksen.
Kaikkein järkevintä oli elää mahdollisimman lähellä rakkaitaan, Jonnalla kun oli siihen kaikki hyvät mahdollisuudet. Oli ollut suorastaan hölmöä olla muuttamatta saman tien kaksosten luokse kun nämä ensimmäisen kerran ottivat asian arasti esille. Hölmöä vanhuuden homeisuutta, kun ei tuntunut ensin lainkaan hyvältä jättää tuttua ja turvallista vaikka vaihtoehto oli paljon parempi. Nyt Jonna oli varma.
”Tästä tulee hieno taulu Niklaksen seinälle.” Jonna oli suorastaan innoissaan kun pääsisi lähemmin seuraamaan lastenlastensa elämää.
”Niin mutta mitäs kirjoja täällä kaikkea onkaan, voi että kun pitää kaikki käydä läpi…”
Lopulta kerrostaloasunto päätettiin myydä suurelta osin sellaisenaan kalustettuna. Lehtotiellä olisi kaikki tarvittava. Jonna olikin tavannut pariskunnan joka pienen tytön kanssa muuttaisi asuntoon. Talo täyttyisi taas elämästä. Ja toisaalla Jonnan elämä täyttyisi myös uudesta elämästä.
*****
”Mummi, mummi tulee!” Oli ihmeellistä miten niin pieni tyttö sai niin paljon meteliä aikaan rynnistäessään yläkerran ikkunan vahtipaikalta ulos ovia paiskoen ja kailottaen kurkku suorana uutista.
”No niin, tyttöseni, nyt pitäisi jättää kissat hetkeksi rauhaan ja mennä katsomaan mummia”, Maria maanitteli Petraa. Onneksi tyttö laski kissan kiltisti vapaaksi ensi pyytämällä.
”Tervetuloa!” Inari toivotti kätellessään Jonnaa tomerasti, silmät innosta kiiluen. ”Kiitos kiitos”, Jonna vastasi huvittuneena. Tyttö oli kuin olikin muistanut olla hyppäämättä saman tien syliin roikkumaan kuin iso takiainen. Onneksi silloin viime kerralla Miro oli ollut ottamassa vuorostaan Jonnasta kopin ettei sattunut mitään ikävää.
”Senkin hidas mätämuna! Mä ehdin jo käydä mummin luona! Nyt mä haen piirustuksia näytettäväksi”, Inari ilakoi rynnistäessään vasta eteiseen ehtineen Niklaksen ohi.
”Ääh joo joo ihan miten vaan. Missä äiti ja Miro on? Tai Pekko?” Mutta Inari ei kuullut enää.
Pekko oli vetäytynyt taas omiin oloihinsa vaivihkaa. ”Mulla ei ole enää isovanhempia…”, poika uskoutui lempeälle koirarouvalle jota sai aina rapsuttaa. ”Ehkä mä pysyn pois tieltä, ei kaikki muuten mahdu eteiseen.”
”Missäs Inari on? Eikö ollut sovittu että kaikki ovat valmiina odottamassa ja tavaroita kantamassa kun Jonna tulee?” Miro kysyi ääneen kun hänkin Marian kutsumana oli tullut eteiseen. Maria vain kohautti olkiaan. Hän oli kyllä kuullut miten se tyttö taas ryntäili pitkin taloa. Sen villikon rauhoittelua voisi yrittää varovasti ehkä puolen tunnin päästä.
”Hei mummi, tervetuloa! Kiva kun muutat nyt tänne!”
”On kiva muuttaa. Voi että sinähän olet jo iso poika! Tule Inari sinäkin vain lähemmäs ja Petra, tietenkin minulla on yhä tuliaisia vaikka jäänkin tänne nyt.”
Pekko istahti huokaisten ja oli laittamassa pelikonsolia päälle tottuneesti. Pekko oli ainoa lapsi ja poika suunnilleen asui osittain Lehtotiellä, käyttäytyen sen mukaisesti. Kaikki olivat tottuneet järjestelyyn.
”Pekko tule sinäkin tänne minun kassiini mahtui vielä yksi ylimääräinen herkkupussi”, Jonna huikkasi lempeästi olohuoneen suunnalle. Pekko hypähti heti sohvalta ylös. Niin, kaikki olivat tottuneet järjestelyyn.
”Kyllä nyt tulee niin mukavaa viettää aikaa teidän kaikkien kanssa. Kiitos kun otitte minut tänne, tällaisen vanhan kankean muorin huolettavaksi”, Jonna totesi ilahtuneena.
”Et sinä ole kankea etkä edes vanha! Ja mummi tekee hyvää ruokaa”, Inari vakuutti kiireesti. Jonna vilkaisi olkansa yli huvittuneena. Maria hymyili takaisin aavistuksen surumielisesti. Oli mahtavaa saada mummi tiiviisti mukaan arkeen. Serkut taas, Aleksi, Eetu, Emilia, kun Inarin todelliset isovanhemmat… Heille ei sitä mahdollisuutta ollut tarjoutunut ja vaikka etelään muutto oli antanut Markukselle lisävuosia, se ei ollut riittänyt loputtomiin.
Jonna pääsi siihen rooliin kuin toivoikin. Lehtotien keittiökin oli niin ihanan iso. Ei mennyt kauan kun Jonna jäi kokonaan eläkkeelle, jotta voisi antaa kaiken aikansa perheelleen, vielä kun siihen oli mahdollisuus.
”No niin, Inari, sitten tässä kohtaa paina sitä Y näppäintä niin se tekee sellaisen temppuliikkeen, siitä saa lisää pisteitä”, Pekko ohjeisti Inaria, jonka sormet eivät meinanneet edes kiertyä kunnolla ison ohjaimen ympärille.
”Hei vau äiti, kävelikö Petra äsken, oliko ne ihan kunnon askeleita ilman tukea!?” Niklas innostui kun oli telkkarin sijaan seurannut jo pitkään Petran haparoivia askeleita, kunnes tämä lopulta irrotti otteen jalkarahista ja käveli äidin syliin.
”Kyllä ne taisivat olla Niklas, hurrataan yhdessä Petralle, jee!”
Sitten kuului Jonnan kutsuhuuto syömään.
”Kaikki lapset kipinkapin. Pekko myös, saat syödä tietenkin täällä ellei kotona ole jotain varattuna”, Maria laittoi pelit kesken. Maria halusi aina kysyä vaikka tiesi, että Pekko hotki aina ruokaa heillä niin paljon kuin kerralla mahtui. Pekon perhe ei ollut varakkaimmasta päästä, mutta pojan isä oli mukava ihminen. Äidistä ei puhuttu. Siellä niin päin. Täällä näin päin.
Voi että, Petrakin käveli jo. Eikö lasten kasvua oikeasti voinut pysäyttää tai edes hidastaa? Toisaalta Maria olisi mielellään ottanut vielä yhden pienen nyytin hoidettavaksi ja kasvatettavaksi jos sellaisen saisi. Mutta jos totta puhutaan, tämän perheen kasaan haaliminen oli varmasti jo luvannut varhaisen harmaantumisen. Tämä oli enemmän kuin olisi voinut toivoakaan.
”Miro myös!”
Mirolla oli kädet täynnä. ”Äh ensin käsketään pestä koiraa kun pitäisi töihin lähteä ja syöminenkin olisi ihan kiva homma! Kuulitko, Saana, kävisikö yhteistyö edes tämän kerran? Tai voisitko vaihtaa turkin, niin kuin, vähän vähemmän aran väriseksi?” Saana vain kallisti päätään vastaukseksi ja jatkoi kylpyammeesta pois pyrkimistä.
-----
Jonna mutristi huuliaan kulkiessaan keittiöön kovaäänisen rouskutuksen lähdettä tutkimaan. Lapset popsivat välipalakeksejä minkä ehtivät. Jonna ei haluaisi pahemmin puuttua perheen elämään tai tapoihin, mutta jotain annettavaa hänellä oli.
”Onko teillä lapset nälkä?” Molemmat kohottivat katseensa Jonnan kävellessä ohi. Lapset nyökyttivät päitään ja Inari pyyhki keksinmuruja suupielestään. ”Laskekaa keksit käsistänne ja antakaa pieni hetki. Jääkaapissa on paljon hedelmiä ja muuta hyvää, teen teille kädenkäänteessä terveellisempää välipalaa. Jos tykkäätte, voin tehdä sitä ja muutakin aina valmiiksi kun tulette koulusta.”
Inari tapitti mummin selkää kiinnostuneena, mutta ymmällään. Niklas taas ymmärsi laskea keksipussin vähän häpeissään. Kun koulun jälkeen on vain kiire päästä tekemään läksyjä ja sitten tekemään jotain kivaa vaikka kavereiden kanssa niin syömisen halusi hoitaa vain nopeasti pois alta. ”Kiitos mummi. Varmasti kaikki mitä sä teet on hyvää.”
”Kiitos kulta. No niin katsotaanpas…”
”Äiti älä pölise niin kovaan ääneen mä yritän lukea kirjaa!” Niklas kivahti kun Maria remahti taas kovaääniseen nauruun. Maria peitti puhelimen suunkohdan ja kääntyi suu tiukkana viivana Niklaksen puoleen. Poika ei edes nostanut katsettaan.
”Kuules nyt, ulkona paistaa aurinko. Mitä jos menisit ulos leikkimään jotain”, Maria ehdotti yrittäen olla provosoitumatta. Oli välillä vaikea muistaa, että alkoi olla aivan eri asia puhutella Niklasta kuin vaikka Inaria, joka pelästyi aina jos äiti vähänkin käytti vakavampaa äänensävyä.
Niklas pyöräytti silmiään. ”Ihan sama.” Mutta läimäytti kuitenkin kirjan kiinni ja tömisteli menojaan. ”Ota Inari mukaan!” Niklas ärähti turhautuneena, mutta kääntyi kuitenkin vielä Inarin huoneelle.
Onneksi äiti ei käskenyt mihin pitäisi mennä. Se läheisin leikkipuisto oli keskellä villiintynyttä, hoitamatonta puistoa ja telineet vanhempia ja vaarallisempia, mutta Inari ei välittänyt. Onneksi myös Pekko lähti aina kaikkeen mukaan mitä Niklas ikinä ehdottikin. ”Mä otin pallon mukaan, voidaan harjoitella kun huomenna on koulussa pesistä”, Niklas paljasti niin hiljaa, ettei hihkuen keinuva Inari kuulisi. Se tunkisi kuitenkin heti mukaan.
Niklas ei ehtinyt heittää palloa edes kerran, kun kuuli heiveröisen yskähdyksen kummallisesta suunnasta. Melkein yläpuoleltaan. Poika jähmettyi kuuntelemaan, jos se kuuluisi uudestaan. Vai oliko hän sittenkin kuullut omiaan.
”Hei, te siellä. Anteeksi. Voitteko auttaa?”
Nyt Pekko ja Inarikin valpastuivat kääntyen katsomaan leikkitelinettä Niklaksen takana. He näkivät jotain mitä Niklas ei. Jotain mitä kukaan heistä ei ollut puistoon tultaessa huomannut molempien hämmentyneistä ilmeistä päätellen. Kukaan ei sanonut mitään vähään aikaan.
”Kun tota… Mä oon vähän jumissa. Mä en uskalla hypätä alas mutta jalat ei yllä enää reunoille. Ja kaikki muut lähti vain pois”, värisevä ääni jatkoi sitten. Niklas ei osannut kertoa oliko puhuja tyttö vai poika ja minkä ikäinen, mutta kurkatessaan leikkitelineen alle hän näki pienien kenkien kärjet. Kuinkakohan kauan lapsi oli roikkunut siinä? Niklas huokaisi. Kai sitä voisi saman tien yrittää auttaa.
”Ei sun tarvitse hypätä silleen että päästät irti kokonaan. Löysää vain vähän otetta niin liu’ut silleen kivasti alas putkea pitkin”, Niklas selitti kyllästyneellä äänensävyllä.
”Prinssi rohkea rientää pelastamaan”, Pekon ilakoiva huikkaus ei paljon auttanut.
”Mutta kun mä olen niin korkealla”, kuului vastahakoinen piipitys yläpuolelta. Niklas hieroi hetken ohimoitaan turhautuneena. Pekko tai Inari eivät paljon auttaneet, Inarikin vain hipsi lähemmäs kurkottelemaan kaulaansa ja töllistelemään.
”Kuule, mä lupaan ottaa sut kiinni okei? Sulle ei käy mitään. Hellitä vain vähän otetta, vähän kerrallaan.”
Ensin ei kuulunut mitään ja Niklas oli kivahtamaisillaan Pekolle että käy kiipeämässä se tuolta alas. Mutta sitten alkoi kuulua kahinaa ja metalliputkesta lähtevä vinkuva ääni kun lapsi nykien laskeutui alas. ”Hyvä hyvä, just noin”, Pekko yltyi avustavasti hurraamaan. Niklas keskittyi seisomaan lapsen alla koppia varten. Olikohan tämä hyvä idea?
Lopulta Niklaksen tarvitsi vain vähän henkseleistä tarraamalla tukea huojuville jaloille laskeutuvaa lasta. Vaikutti vähän Inaria nuoremmalta. ”No niin, hyvinhän se meni. Sä oisit varmaan päässyt lopulta ihan ominkin avuin alas yhtenä kappaleena”, Niklas puuskahti.
”Kiitti prinssi rohkea. Mun pitää mennä, äiti on varmaan jo saanut ruoan valmiiksi ajat sitten”, lapsi kiitti huomattavan kirkkaanväriset silmät maahan luotuina. Mitään muuta Niklas ei ehtinytkään pistää merkille.
”Heippa!” Lapsi juoksi paikalta nopeammin kuin Niklas ehti protestoida saamaansa nimitystä. Inari oli jo kyllästynyt koko tapaukseen ja istahti taas keinumaan.
”Niklas the prinssi rohkea, pelastamassa pikkuprinssejä jo vuodesta… milloin sä olitkaan syntynyt?” Pekko yritti heittää nokkelasti, mutta vitsi jäi vähän kesken. Niklas pudisti huokaisten päätään. ”Mä tuun kuulemaan tosta vielä pitkään, niinhän?”
Ennen kuin Pekko ehti jatkaa, Inari huusi keinuilta: ”Hei prinssi rohkea täällä on toinenkin pikkuprinsessa avun tarpeessa tule antamaan vauhtia!” Pekko vilkaisi Inaria haaste kielellään ja salamat silmissään. Hienoa, nyt ne alkavat tapella siitä pelastiko prins… tai siis Niklas nyt pikkuprinssin vai pikkuprinsessan. Olisi pitänyt jäädä kotiin lukemaan jonnekin toiseen huoneeseen.
******
No niin, sellaista tällä kertaa. Kesän aikana luultavasti saan ainakin yhden osan tehtyä, riippuu lähinnä siitä miten pääsen kotona Simssikoneella käymään kun työt ovat kuitenkin opiskelupaikkakunnalla...
Ekstrakuvia tuli enemmän kuin viime osassa, aika paljon tämän osan pituuteen nähden :D
Kyllä toi meditaatioteleporttaus on koomista silmälasipäisillä, ihan ei nyt meinannut kaikki siirtyä mukana…
Tämä näyttää move objects tekosilta, mutta noin kävi ihan oikeasti. Petra jätti kissan leijumaan ilmaan huh… Onneksi ehdin ottaa kuvan juuri ennen tätä.
Osassa näkyi useaan otteeseen tämä susipariskunta. Viihtyivät nääs tontilla 24/7 ja etenkin tuossa nurkassa kukkapenkissä kukkia syöden tai niissä peuhaten, aina siististi toistensa läpi bugittaen…
Mariakin alkaa pikkuhiljaa olla sitä mieltä, että vauvat alkavat riittää… vähän ristiriitaisesti, mutta kuitenkin, jes, tarpeeksi sen suhteen toiveita toteutettu. Koska yleensä yritän olla tuottamatta simeilleni suurempia masennusjaksoja (tarinan kertomisestakin tulee vaikeampaa niin en suinkaan muuten kiinny simeihin *pillitti suurilta osin tätä osaa kirjoittaessa eikä siksi saanut aikaiseksi pidempää*).
Hahhah simeillä vapaa tahto päällä niin Jonna pakenee tähän hommaan :D
...Ja Markus keinumaan ... ihana vanha höpsö, molemmat <3
Tällaista en ole ennen peloissa nähnyt. Markus taitaa olla todellakin vanha kärtty :P
Tämä kuva ennen kuin talouden vanhempi sukupolvi alkoi harventua, ikään ennen ei ole yli 30 perheystävää ollut... Ei ihme, että ylennyksiä sateli kaikille vaikka taitoja puuttuisi.
Älyttömän tehokas puutarhanhoitaja. Rikkaruohoja kyllä riitti, mutta se vain pyöri sisätiloissa jutustelemassa kaikkien kanssa lemmikkejä unohtamatta ja kaikkea muuta hyödytöntä.
Oikeasti! Puutarhuri ei ollut vieraana, käytössä oli edelleen vain kommennot kuten anna lopputili ja anna juomarahaa... Noh, lähetin vain toistaiseksi pois. Uusi mahdollisuus, jos se tuosta tehostuisi.
Niin paljon ohjattaviaaaargh....
Niin, lopulta kävi näin. Markus ja Serena olivat oikeasti samanikäisiä, mutta Serenan mittari jotenkin peruutti kun Markuksen tuli täyteen, joten jouduin todistamaan tämän :< Eivät saaneet edes oikeasti lähteä yhtäaikaa, ja kuten tarinassakin sattumalta Markus haettiin ensin.
Sinne se katosi, tyhjästi huolettomasti hymyillen, mitä Markus kyllä ei oikeasti ikinä tehnyt. Ei nyt ihan lempisimejäni, mutta ikimuistoisimpia. Meh, vielä pitää Serenan lähtö erikseen kestää...
Kommentteja jos jaksaisitte kirjoittaa olisin toosi iloinen :D Hyvää kesälomaa, kun kaikillahan ne pian alkaa :>
Kommentit