64a. Ratkaisun aika

Huhhuh minkälainen kevät on ollut ei voi muuta sanoa... Opiskeluun ja ylioistoon liittyviin oheistoimintoihin (mm. tuutorkoulutukset) on uponnut eniten aikaa, sitten oli iso klassisen pianon loppututkinto soitettavana ja valmistautumista interrail matkaan. Hitaasti mutta varmasti sain kuitenkin osan valmiiksi :D

Kuten huomaatte, pitkästä aikaa kaksiosainen. Ei nyt mihinkään ihan hirmu pahaan cliffhangeriin jää, mutta kuitenkin sen verran kesken ja jatkuu seuraava osa suoraan edellisestä, että päätin tehdä tämän ratkaisun... Koska aivan tässä osassa ei vielä ongelmat ja asiat setviinny, vasta ensi osan jälkeen päästään kunnolla kääntämään uutta sivua esiin.

Nyt turhia lörpöttelemättä, lukemisen iloa!

(Sori, mutta huijasin. Muistuttaisin vielä, että hullujenhuoneelle ilmestyy uusi osa aina perjantaisin eli kesäkuun loppuun sillä aikaa kun olen interreilaamassa, http://kuihtumassa.vuodatus.net)

*****

Jonna hyräili itsekseen pitkään ennen kuin huomasi niin tekevänsä. Hän piti hetken tauon niin hyräilyssä kuin maalaamisessakin ennen kuin kohautti olkiaan ja päätti vain jatkaa molempia toimintoja. Kun ei kukaan ollut kuitenkaan kuuntelemassa tai häiriintymässä. Hän oli vain yksin, yksin rauhassa ja itsenäisenä… Oli hassua, että nuorempana juuri sitä hän oli lähtenyt epätoivoisesti hamuamaan itselleen, itsenäisyyttä ja valtaa päättää omista asioista ja tehdä miten haluaa. Mutta nyt kun sitä oli jatkunut tarpeeksi kauan…

Ei Jonnalla suinkaan aika pitkäksi tullut. Miro ja Maria eivät koskaan sanoneet ei vapaaehtoiselle ja ilmaiselle lapsenvahdille ja kyllä Niklasta tarpeeksi usein tuotiin mummon luoksekin, oli pojalle oma lelukori varattuna. Töitä sai tehdä käytännössä ihan silloin kun teki mieli, kyllä muutenkin vanhan ihminen tuli ihan hyvin toimeen. Oli muutama ystävä, jonka kanssa käydä säännöllisesti iltajumpassa tai kahvilla.

Mutta lähes aina päivä, kuinka hauska ja tekemisentäyteinen se oli ollutkin, päättyi siihen, että Jonna kävi yksin nukkumaan hiljaisessa talossa. Niin, Jonna ei ollut oikeasti saanut elää kenenkään rakkaan, oman kullan, kanssa. Yksinhuoltajaäitinä sellaista ei ollut ehtinyt saada aikaan eikä raisu Jonna muutenkaan ensimmäisenä uskonut osaavansa asettua aloilleen kokonaan. Mutta nyt kaipasi jotakuta, jonka kanssa vanheta ja muistella kaikkia yhteisiä seikkailuja…

Siksi olikin matala kynnys kutsua se raataja nyt vihdoin vähän levähtämään. Nuori mies, ihan poika vasta Jonnan mielestä. Jossain ylemmässä kerroksessa oli sitkeä tuholaisongelma ja asunnon emäntä motkotti siihen malliin, että ei tuntunut mitenkään ymmärtävän, ettei ongelma hoidu ihan vain kerralla. Aamulla poika kiipesi ylös päättäväinen ilme kasvoillaan ja laskeutui harmaana ja väsyneenä illan koittaessa. Tällä kertaa Jonna oli kiirehtinyt tarjoamaan lepotuolia ja ruokalautasellista raukalle, eikä poika – no on se oikeastaan ihan mies jo vaikka onkin Miroa nuorempi – pienen katseella mittailun jälkeen kieltäytynyt.

Poika huomasi esitellä itsensä vasta syötyään. Söikin nopeasti ja kiireesti kuin ei olisi ruokaa päiviin nähnytkään. Oikeastaan hyvä vain, juuri tällä kertaa Jonna oli arvioinut väärin ruoantarpeensa valmistaessaan tavallista isomman satsin.

”Niin Roopeko se oli? Mukava että pidit ruoasta. Anteeksi jos utelen, mutta minkälaista urakkaa oikein teet kun olet ollut täällä niin paljon viime päivinä?” Jonna ei halunnut pojan vielä lähtevän, juurihan oli vasta saanut juttuseuraa. Niinpä sai istahtaa ainakin hetkeksi alas kun Jonna keksi puheenaiheen josta Roopella olisi varmasti puhuttavaa.

”Minulla ei ole vielä kiire voinko jotenkin korvata vaivannäkösi? Auttaa jossain asiassa?” Roope kiirehti innokkaasti tarjoamaan juuri vasta kun sai juttunsa loppuun. Jonna meni aivan hämilleen. Mukava ja kohtelias.

”No ei sinun tarvitsisi, mutta jos välttämättä haluat… Pari kodinkonetta reistailee keittiössä. Osaat varmaan tehdä niille jotain ennemmin kuin minä. Jos siis siitä ei ole liikaa vaivaa. Se oikeasti auttaisi.” Roope nyökytteli mielissään tarjotusta tilaisuudesta. Jonnan oli vaikea peitellä hymyään. Oli niin mukava saada seuraa aikana, jolloin hän tavallisesti oli yksin. Pimeä oli laskeutunut jo jokin aika sitten.

Aikansa Roope kolisteli ja värkkäsi keittiössä. Jonna tyytyi katsomaan telkkaria sen ajan sen sijaan, että olisi ollut puuskuttamassa niskaan. Yläkerran emäntä oli varmaan tehnyt sitä jo tarpeeksi. Mutta oli melkein hupsua kuinka mukavaa oli pelkästään sekin, etteivät ainoat talon äänet lähteneet telkkarista. Tiesi koko ajan, ettei ollut yksin. ”No niin, tein voitavani. Jos eivät toimi soita seuraavaksi joku jolla on tutkinto valmis”, huikattiin keittiöstä lopulta.

Jonna nousi ylös hyvästelläkseen Roopen. Surku. Mutta ehkä Roopella olisi hommat kesken vielä yläkerran asunnon kanssa ja Jonna saisi seuraa joksikin toiseksikin illaksi…

”Niin asut täällä yksin? Ainakin täällä on tosi hiljaista, ihan eri kun vertaa viiden hengen kimppakämppään. Täällä jopa näkee lattiaa kaikkialla. Tai no, ehkä et halua kuulla… Mutta muuta ei köyhälle opiskelijalle ole tarjolla”, Roope selitti ja yskäisi lopuksi nolona.

”No… Onhan täällä hiljaista, melkein liiaksikin välillä. Ja et ole nähnyt kuinka pölyinen tuo vierashuone on kun ei sillä oikeasti ole oikein käyttöä…” Jonna totesi muka poissaolevasti, mutta tarkkaili kuitenkin koko ajan Roopen reaktiota. Roope vilkaisi suljettuna pysynyttä ovea ja keskittyi sitten kovasti likaisen haalarinsa nyppimiseen.

”Tuota… Harmi, kun… Tai siis olet yksin ja minä taas…” Roope alkoi mutista epämääräisesti.

”Katso suoraan kohti ja pyydä vain suoraan kohteliaasti”, Jonna ohjeisti vinosti hymyillen.

”Voisitko harkita alivuokralaisen ottamista?” Roope saikin tokaistua melkein heti kun vain lempeästi Jonna ensin kehotti. ”Mielelläni. Tulisitko huomenna illalla uudestaan, niin sovitaan yksityiskohdista”, Jonna vastasi pitämättä nuorukaista pidempään jännityksessä. Roope nyökytteli innoissaan ja vielä hattuaan hyvästiksi kohottaen paineli yön selkään. Jonna jäi hymy kasvoilleen liimautuneena miettimään, miten ihmeen hyvin asiat olivat järjestyneet.

---

Jonna ei ollut liiemmin pitänyt itseään rupsahtaneena tai lakannut kiinnittämästä huomiota ulkonäköönsä, mutta kyllä hänen täytyi myöntää, että nuori mies talossa sai hänet puhkeamaan vielä elämänsä illalla kukkaan.

”Onko aamiainen valmista?” hilpeä mutta vähän heräämisen jäljeltä unenpöpperöinen Roope uteli astellessaan keittiöön. Jonna valmisti ison hyvän aamiaisen aina viikonloppuisin, kun heillä oli aikaa myös syödä se. Roope oli tunnollinen opiskelija ja paljon aikaa arjesta meni siihen. Jotain käytännönläheistä tekniikkaa se oli, Jonna ei ikinä oppinut toistamaan koko tutkintonimikettä.

”Ei ihan. Haluaisitko vähän siistiä paikkoja niin päästään sitten nopeammin syömään?” Jonna pyysi Roopelta palveluksia aina vain kehottaen, mutta Roope toteutti pyynnöt aina ilmeisesti mielillään.

Jonna ja Roope olivat sopineet kiinteästä vuokrasta. Roopen tarvitsi maksaa vain tilavasta, kokonaan omassa käytössään olevasta huoneesta, kaikki sähkö netti vesi ruoka oli muuten Jonnan kontolla. Ja Jonna avusti mielellään innokasta ja tunnollista miehenalkua, nainen itse oli ollut niin ahkera elämässään, että rahoista riitti kyllä omien sukulaisten – lapsien lähinnä - lisäksi muillekin. Toisaalta Roope koko ajan maksoi lisää vuokraansa avustamalla Jonnaa sellaisissa talon ylläpitoasioissa, joihin muuten olisi pitänyt maksaa joku korjaaja tai putkimies. Kaikin puolin järjestely tuntui tähän mennessä sopivan erittäin hyvin molemmille osapuolille.

”En ole nähnyt sinun maalaavan vähään aikaan tota taulua eteenpäin. Mihin se tulee kun se on valmis?” Roope kysyi ohi mennen alkaessaan samalla koluta kirjahyllystä oppikirjojaan.

”En oikein tiedä. Tämä on sellainen ikuisuusprojekti että tuleekohan ikinä valmiiksi. Ehkä annan tämän Mirolle ja Marialle.” Jonna tiesi katsomattakin, että Roope vähän jännittyi nimet kuullessaan, ravisteli itseään lyhyesti, kohautti olkiaan ja keskittyi sitten kirjahyllyn koluamiseen. Kyllä Jonna oli puhelimessa kertonut uudesta asukkaasta lapsillekin, mutta kasvotusten nuorukaiset eivät olleet vielä toisiaan tavanneet. Roopella oli ollut vaikeuksia esitellä itsensä kerrostalon muille asukkaillekin, vaikka hän oli jo varmasti aiemmin nähnyt kaikki kertaalleen. Aivan kuin häntä katsottaisiin pahasti, tuo tuossa, alivuokralainen. Mutta naapurit suhtautuivat hyvin Jonnan päätökseen ja olivat ennemmin iloisia, että Jonna ei asuisi enää yksin. Kaksoset vaikuttivat olevan samaa mieltä. Toisaalta Jonna vähän sääli Roopea, kun tämän oli niin vaikea luottaa toisten ihmisten hyvätahtoisuuteen ja toisaalta Jonna oli otettu, kun Roope oli lämmennyt hänelle niin nopeasti. Siitä puheen ollen…

Jonna oli viettänyt monta mielenkiintoista juttuhetkeä uuden vuokralaisensa kanssa, molemmat kuulivat juttua aivan erilaisesta elämänvaiheesta. Jonna jakoi ohjeita ja kokemuksiaan. Jonnaa itseä kiinnosti opiskeluelämästä kuuleminen, kun hän itse ei ollut ikinä edes harkinnut opiskelevansa niin pitkälle ja sitten tulivat lapsetkin aikaisin. Mutta Roope oli kuitenkin kuin portti toisenlaiseen todellisuuteen, joka olisi voinut osua Jonnankin kohdalle jos asiat olisivat menneet toisin. Kenties Jonna olisi tavannut jonkun Roopen opiskellessaan, mennyt naimisiin…

Kyllä muistakin aiheista oli kiva jutella tuon älykkään nuoren miehen kanssa. Joskus illat menivät hujahtaen teekupposen ääressä. Kyllä he olivat keskenään todenneet, varovasti hymyillen, ei ehkä aivan suorin sanoin mutta kuitenkin… Että jos he olisivat tavanneet jotenkin silloin, kun Jonnakin oli nuori, mitä kaikkea siitä olisi voinut kehkeytyä…

Mutta lopulta sellaisia oli turha kaihota. Jonna oli elämänsä kokenut ja Roopella se oli vasta edessä. Jonna auttoi ja opasti parhaansa mukaan toista ja Roope tarjosi Jonnalle seuraa ja vaihtelua yksineloon. Molemmat olivat aivan tyytyväisiä niin.

*****

Oli hämmentävän lämmin kevätpäivä. Kuin keskikesän helle, mutta lehdet vasta puhkeamaisillaan ja vain aikaisimmat kevään kukat olivat ehtineet mukaan heräävään vehreyteen. Joka tapauksessa, ilmiöstä täytyi tietenkin ottaa kaikki irti. Kalpea Maria toivoi kerrankin ruskettuvansa niin, että kehtaisi mennä heti yleiselle rannalle kun vedet lämpenevät.

”Mitäs pidät, vatsa-asukki? Eikö lämpö teekin hyvää? Ja ajatella, että vielä pari viikkoa sitten oli pakkasöitä!” Maria puheli itsekseen. Tai no, olihan hänellä vatsa-asukkinsa kaverina. ”Miro! Toisitko jotain juotavaa!” Maria sitten huikkasi kun kerran oli päässyt ääneen.

Laahaavien askelten lähestymisessä meni kauan. Miro avasi oven, mutta pysähtyi siihen vielä siristelemään silmiään kirkkaassa auringon paisteessa ennen kuin kädellään silmiä varjostaen asteli Marian luokse.

”Mistä lähtien mä olen ollut sun palvelija? Mä ymmärtäisin tän ehkä jos sun raskaus olisi vielä alkuvaiheessa ja laattaisit yötä päivää tai jotain, mutta eikö nyt pitäisi olla menossa niin kuin se kaikki on ihanaa -vaihe?” Miro marisi eikä tuonut juotavaa.

”Voi Miro rakas se vaihe meni jo. Nyt on vain jäljellä se vaihe, että olen iso turvonnut mursu en pääse liikkumaan kunnolla toivottavasti tämä loinen tulee kohta ulos”, Maria selitti herttaisesti hymyillen. Miro huokaisi ja pyöräytti silmiään. ”Okei okei tuon juotavaa, arvon mursu.” Maria yritti ylettää mottaamaan Miroa johonkin, mutta niin vaivalloisesti ja hitaasti, että Miron tarvitsi vain vähän nojata kantapäillään taaksepäin väistääkseen.

Miro ei kuitenkaan lähtenyt vielä. ”Mutta nyt kun kerran ollaan tässä, niin ehdotan, että mietitään kunnolla tuon kaukoputken kohtaloa. Se saatiin jostain arvonnasta eikä kumpikaan oikeasti käytä sitä se vie vain tilaa. Pitäisikö antaa vahingon kiertää?”

”Niin kai. Tyyliin Lehtotien puskissa on tilaa. Innostuisikohan Inari ehkä siitä kun vähän kasvaisi? Ja kun mennään vierailulle, muillekin lapsille olisi varmasti siitä iloa”, Maria ehdotti, mutta vakavoitui omien sanojensa jälkeen peilaten Miron ilmettä.

”Tarkoitat varmaan jos mennään vierailulle”, Miro totesi kuivasti eikä Maria osannut kuin laskea katseensa vaitonaisena. Kyllä he molemmat tiesivät, mitä Miro oikeasti sanoi. Jos he saisivat kuulla Eetusta tai muistakaan Lehtotiellä mitään enää vähään aikaan. Toistaiseksi vaikutti hiljaiselta. Mutta toisaalta taas oli vaikea lähteä puuttumaan aikuisten ihmisten elämään, alkaa torua toisenlaista perhettä vääränlaisesta elämäntavasta tai huolestua kenties ihan turhaan, hätiköidä naurettavasti.

”Mietitään sitä myöhemmin. Nyt taidan tarvita nesteytyksen lisäksi varjoa ja pitäisiköhän kaivaa joku hellehattu jostain esiin, kun tuo aurinko jaksaa noin porottaa”, Maria vaihtoi aihetta.

”Niin tai jos olisitkin saanut tarpeeksi aurinkoa jo tältä päivältä. Kyllä se vielä pari päivää porottaa ja sitten saa kaivaa esiin taas paksummat takit”, Miro huolehti. ”Niin ja muuten pääsetkö itse ylös?”

Maria viittoi Miroa ensin kauemmas. ”En mä nyt niin mursu ole.” Maria istui hetken tuolin reunalla, yrittäen etsiä parempaa otetta ja tukea tuolin käsinojasta ja asetellen jalkojaan tukevammin.

Sitten nainen puuskahti luovuttaneena ja kohotti toisen kätensä Mirolle. ”James, auttaisitteko mursua nousemaan ylös?” Maria pyysi muuntaen äänensä vanhan arvokkaan rouvan koppavaksi puheeksi. ”Kyllä, arvon leidi. Aivan miten leidi haluaa”, Miro jatkoi leikissä kohteliaalla äänensävyllä. Roolit pysyivät niin pitkään päällä, kunnes molemmat repesivät nauramaan tehtävän osoittautuessa oikeasti haastavaksi äherrykseksi.

Lopun päivää molemmat olivat kuitenkin vieläkin ajatuksissaan, ajatukset Eetussa ja mahdollisissa kauhukuvissa, mutta kumpikaan ei viitsinyt nostaa aihetta enää esille. Jos vaikka toinen toteaisi ja olisi kenties oikeassakin, että ihan turha huolehtia ja puuttua asiaan. Kyllä nyt aikuiset ihmiset pärjäävät ja ainakin osaavat kysyä apua, jos jotain on pielessä.

*******

Ongelmat alkoivat kasaantua tavallista enemmän siitä lähtien, kun Mirva leikkasi hiuksensa. Tai sitten ongelmien kasaantuminen johti siihen, että Mirvan piti leikata hiuksensa. Kun joka tapauksessa ne lässähtivät niin, että Mirva turhautui tyystin niiden kanssa säätämiseen ja lopulta silpoi itse tukkansa koko ajan kirkuen täyttä kurkkua. Eetu ja Inari olivat kyyhöttäneet täristen yhdessä lastenhuoneen nurkassa sen ajan.

Saattoi kuitenkin olla, että siivoamisesta ei meinannut tulla vasta sen jälkeen enää mitään. Tukka antoi periksi, Mirva antoi periksi. Eetu ei ollut varma. Eetu ei ollut oikein varma enää mistään. Eetu ei saanut yrittääkään ajatella itse.

Joten talo oli hyvin pian sen jälkeen pahemmassa kunnossa kuin Eetu oli ikinä nähnyt. Mitään taloa. Eikä Eetun ollut annettu mitään siivota pitkään aikaan, joten hän ei osannut - saati sen paremmin uskaltanut - kysyä neuvoa tai yrittää suoraan ryhtyä toimeen. Nykyään sitä pidätti hengitystä vaistomaisesti kävellessä vessaan tai avatessa jääkaapin. Muuallakin talossa oli ummehtunut painostava haju ja kaikki pinnat alkoivat olla suorastaan limaisia pölystä, jos nyt se kaikki oli pelkkää pölyä.

Lisäksi lemmikit saivat riehua entistä vapaammin, ruokaa oli sotkettu kaikkialle ja välillä jätöksiä myös kun kissojenkaan hiekkalaatikkoa ei siivottu niin usein kuin siistit eläimet olivat tottuneet. Saana etenkin sai riehua entistä vapaammin ja koira oli kuin kävelevä jätesäkki, ainakin hajun ja kaiken takkuisesta turkista roikkuvan perusteella. Eetu ei liiemmin edes muistanut, kuinka usein koira oli oikeasti ennen pesty. Kun siihenkään hän ei ollut saanut osallistua, ettei menisi mitään pieleen tai Mirvan sääntöjen vastaisesti. Ei Eetu kuitenkaan olisi osannut, ei kannattanut antaa edes tilaisuutta.

Mirvan ote ei ollut lipsunut pelkästään talon ylläpidossa. Eetu ei ollut aiemmin kiinnittänyt asiaan niin paljon huomiota, mutta nykyään Mirva käytti aina vain uusia ja vieraita vaatteita. Saattoi olla hyvinkin niin, etteivät vanhat mahtuneet enää päälle. Lisäksi Mirva vietti aiempaa vähemmän aikaa töissä, vähän pakkolomaa jostain syystä. Tietenkään mistään tästä ei saanut mainita mitään naiselle ääneen. Mirva itse käyttäytyi kuin kaikki olisi kuin ennenkin. Tai ainakin yritti.

Lähestyvät askeleet kaikuivat portaissa äkäisinä ja tasaisina, periksiantamattomina, kuin kaikki olisi Mirvaa vastaan koko ajan. Eetu rutisti Inarin vielä vasten itseään kuin yrittäen epätoivoisesti jotenkin sulauttaa tytön itseensä, ettei tarvitsi antaa pois. Jos nyt voisi teleportata vaikka Marian ja Miron luokse, tai Emilialle... Inarikin rutisti isänsä nukkavierua paitaa nyrkkiinsä kuin lukien Eetun ajatukset.

Sitten ovi aukesi, tai ennemminkin riuhtaistiin auki.

"No saitko jo vaihdettua tytön vaipat?" Mirva ärähti. Annettuaan Eetulle sen tehtävän Mirva tuli aina satunnaisen ajan kuluttua kysymään kysymyksen. Mirva ei ollut vaivautunut hoitamaan sitä sotkuista hommaa edes niin monta kertaa että tietäisi, kuinka kauan siihen oikeasti menee.

"Kyllähän me selvittiin. Inari oli taas tosi kiltti ja kärsivällinen tyttö, pikku enkeli", Eetu totesi vähän tavallista pidemmän vastauksen kuin tavallista. Hän toivoi, ettei Mirva huomaisi ja toisaalta, että Inari jotenkin huomaisi. Sanat oli tarkoitettu tytölle. Kun jos Inari jotenkin voisi lukea piilomerkityksen, että kestä Mirvaa taas hetki niin isi tulee kyllä taas pelastamaan. Eetu hymyili tytölle ja tyttö vastasi epävarmasti. Inari hymyili nykyään vähemmän, aina vain vastasi konemaisesti hymyyn omalla, joka ei yltänyt silmiin.

"On näitä kissoja ihan liikaa", Mirva totesi odotellessaan, että Eetu saisi laskettua tyttärensä käsistään, päästäisi irti. Onneksi Mirva ei tällä kertaa alkanut hoputtamaan. Eetu oli kiitollinen. Tällaisina hetkinä tuntui, että kyllä näin vielä pärjää. Kyllä asiat voivat parantua itsestään. Eetun ei tarvinnut edes harkita isompaa vastarintaa, kun ajattelukin sai kielen sementoitumaan ja paniikin hiipimään puristamaan rintaa, pulahdus jääveteen. Kun jos mikään ei muuttuisikaan ja saisi vain kaikkia aiempia rangaistuksia pahemman, Eetu olisi aivan voimaton. Toistaiseksi mies jaksoi sen ajatuksen voimalla, että kyllä hän voisi sitten nousta vastaan, jos oikein menisi hulluksi. Ja sitten tulisi muutos. Ehkä.

"Kai näistä voisi hankkiutua eroon, ainakin osasta", Mirva jatkoi hetken kuluttua, vaikka oli saanut Inarin jo itselleen. Kylmät väreet kiipesivät pitkin Eetun selkää, vaikka mies yritti olla kuulematta jotain muuta kuin Mirva sanoi ääneen. Lukematta rivien välistä.

"Tuota.. Voisihan niitä myydä, saisi rahaa, ne ovat ihan hienoja kissoja", Eetu vastasi hiljaa. Sellaisen vastauksen pitäisi miellyttää Mirvaa.

"No siihen menisi ihan liian kauan aikaa." Eetu ei enää vastannut. Mirva jatkoi kissan silittämistä ja leperteli yhtä lailla sille kuin Inarille. Viesti rivien välissä oli nyt ihan liian selvä, Eetua kuvotti liikaa sanoja varten. Hän oli jättänyt tyttärensä kaksin tuon naisen kanssa. Taas.

Eetu vain käveli lannistuneena portaisiin, kohti alakertaa, että saisi kerroksen hänen ja Mirvan väliin. Sivusilmällä hän huomasi, kuinka yksi kissoista istui tekemänsä sotkun äärellä. Kissatkin olivat niin siistejä eläimiä, etteivät suostuneet käymään saastaiseen kuntoon päässeellä hiekkalaatikolla. Toisaalta ne oli koulutettu niin hyvin, että nyt vanha Altair odotti rangaistusta kuin pentuna aikoinaan laatikolle opetellessaan. Eetu vain huokaisi ja käveli ohi. Voisipa hänkin välttää saastaisissa vessoissa käymisen.

Voisipa Eetu vain välttää jotenkin kaiken, mikä oli hänen elämänsä tällä hetkellä. Kaikki kärsivät nyt tilanteesta, taloa myöten. Eetu vain oli niin pitkään ollut nurkkaan ahdistettuna, ettei osannut tarttua itse toimeen niin kuin olisi ennen tehnyt. Joskus kauan sitten, unelmamaailmassa... Eetu päätti ummistaa silmänsä, ehkä hän saisi vähän nukuttua. Öisin Mirva ei antanut siihen tilaisuutta, kun yö oli hyvää aikaa raivota ja huutaa ja syytellä. Keksiä ehkä jotain lisätekemistä.

Tai kauheimpina öinä Mirva keksi, että heidän pitäisi käyttäytyä enemmän kuin oikea pari. Sitä Eetu oli ehkä koko ajan sisimmässään pelännyt ja odottanut kauhulla. Toistaiseksi Eetu sai pidettyä Mirvan jotenkin tyytyväisenä sen vaatimuksen suhteen, vaikka itse hajosi koko ajan enemmän. Niin vastenmielistä ja väärin. Sellaisina öinä Eetu etenkään ei saanut unta, kun ei saanut kiemurreltua Mirvan otteesta henkisesti saati fyysisesti.

Mutta ehkä nyt voisi nähdä unta jostain kauniista ja iloisesta... Eetun ajatukset harhailivat Mariaan kuin varkain. Viimeksi Eetu oli saanut todella elää Marian kanssa. Ennen tätä kaikkea, niin kauan sitten. Vaikea saada unta, palelsikin. Kun koko ajan piti parantua, ei saanut syödä kunnolla, Mirva oli laittanut lukkojen taakse osan vaatteista kuten kengät ettei Eetu keksisi karata, mennä nyt puolipukeissa kaupungille kuin pummi tai mielisairas...

"No nouse nyt ylös siitä, hop hop uusi yritys! Kyllä moni sinun ikäisesi lapsi jo kävelee, mikset sinäkin voi?" Lopulta Inarin huojuminen loppui tarpeeksi ja Mirva päästi irti tytön käsistä. Tyttö yritti haparoida vielä äidin turvaa mutta Mirva vain astui kauemmas.

"No niin nyt voit tulla mamman luokse tule tule tyttökulta", Mirva leperteli teennäisesti kireällä äänellä. Inarin ei tehnyt enää mieli mennä äidin luokse, tyttö huojui epäröiden epävarmoilla jaloilla. "Tule tule nyt sieltä pikkuinen", Mirva jatkoi hampaitaan kiristellen.

Lopulta Mirva luovutti ja nousi ylös. Vasta silloin väsynyt Inarikin uskalsi laskeutua istumaan, kun äiti ei varmaan raivoaisi. "Ei se mitään pikkukulta ei se mitään yritetään myöhemmin... pian uudestaan", Mirva huokaisi ja hymyili tytölle joka hymyili epävarmasti takaisin ja haukotteli perään. Mirva huokaisi, pitäisi käydä iltarutiinit vielä läpi ja laittaa tyttö nukkumaan.

Mirva oli väsynyt, niin väsynyt siihen ettei mikään voinut mennä millään niin kuin hän olisi halunnut. Ei vaikka kuinka yritti käskeä ja vihastua. Miksei hän voinut saada mitä halusi, kun kaikki muut saivat? Mitä hän teki väärin? Miksei hänkin voinut saada unelmaperhettä jossa on täydellinen aviomies ja kaunis aina täydellinen talo ja täydellinen lapsi ja arki sujuu täsmälleen niin kuin hän haluaa ja aina olisi vain hyvää kerrottavana ja kehuskeltavaa muille ja kaikki olisi hyvin? Miksei hän kun kaikki muut elivät pelkkää unelmaa? Nauroivat ja osoittelivat varmasti selän takana. Tuo tuolla, epäonnistuja. Ei saa yksinkertaisia asioita haltuunsa ja toimimaan. Kun se uppiniskainen itsekäs Eetukin...

"Eetu tulepas tänne, minulla on vähän asiaa! Laita Inari nukkumaan!" Saisi se mieskin hoitaa oman osansa. Jos kerran Mirva katsoi perään päivällä, leikitti ja syötti ja vietti aikaa tytön kanssa, niin oli vain reilua, että Eetu aina herättäisi ja pukisi tytön ja toisaalta illalla kylvettäisi ja laittaisi nukkumaan.

Eetu oli juuri ollut nukahtamaisillaan ja ehkä siinä häilyvässä tilassa sai unen entiseltä minältään voimia riuhtaista itsensä vastakkaiseen suuntaan. Kiihtyvin askelein Eetu suuntasi ulos. Illan kylmä viima pureutui ohuen vanhan paidan läpi ja Eetu puristi kätensä nyrkkiin, kun kuuli Mirvan huutavan uudestaan. Ei en tule hoida itse. Paljain jaloin Eetu jatkoi järkähtämättä, kunnes vastaan tuli kylmääkin kylmempi katukiveys ja Eetu pysähtyi värähtäen hetkeksi. Mihin nyt?

Mirva laittoi rauhassa Inarin unille. Tätä sattui harvoin, ehkä toistaiseksi pari kertaa. Se laiskimus oli joko nukahtanut sikeästi jonnekin tai sitten tieten tahtoen rikkoi käskyä voi nyt tulisi sellainen rangaistus että... "Juu hyvää yötä kulta." Ei tämä ollut mitään mullistavaa, pitäisi vain näyttää Eetulle kunnolla kuka talossa määrää, kuka on se vanhin ja viisain.

Niin, ei tämä ollut mikään ensimmäinen mullistava kerta. Tämän vertaa Eetu ei pystynyt vastustamaan Mirvaa. Kunhan vain ei totellut käskyä jota saisi sitten katua myöhemmin ja sitten kaikki palaisi taas ennalleen. Säälittävää. Enempään Eetu ei pystynyt vaikka niin uhmakkaasti jonkun vimman tullessa käänsi selkänsä. Oli olevinaan rohkea ja puolustavansa itseään, arvokkuuttaan miehenä. Ja nyt Eetu istui turvapaikassaan katolla täristen yhtä lailla kylmästä ja pelosta kuin tottelematon pieni lapsi. Mirva ei vielä toistaiseksi ollut keksinyt Eetua sieltä, saunan nurkasta kylläkin ja parista muustakin piilopaikasta aiemmin. Mutta nytkin Eetu vain viivytti välttämätöntä. Eihän hän voinut palellen puolipukeisena lähteä kaupungille kävelemään... Tuskin tutut naapurit enää häntä tunnistaisivat ja vaikka Eetu jonkun tapaisikin, niin mitä hän voisi tehdä? Pyytää apua? Niin, Eetun teki mieli päästä pois, paeta, mutta mihin? Ja mitä? Tämä oli hänen kotinsa. Mutta...

Eetu huokaisi ja laski katseensa naapuruston talojen katoista, jotka pilkottivat koko ajan pimenevän puuston lomasta kuin värikkäät sienet. Oli ollut tällä kertaa vaikea kiivetä katolle, raajat tuntuivat veltoilta ja voimattomilta. Voimat alkoivat loppua nyt fyysisestikin. Eetu oli ihan umpikujassa. Kyllä hän tiesi, että jonkin muutoksen piti tulla. Mutta sitten Eetu ei tiennytkään, miten hän sen tekisi. Toistaiseksi pari tottelemattomuuden vimmaa ei ollut saanut mitään muuta kuin lisää kärsimystä aikaan. Eetu oli yrittänyt pukea mielessään pyöriviä asioita sanoiksi, palopuheeksi Mirvan tyranniaa vastaan, mutta Eetu oli kuin kadottanut äänensä. Tietyllä tavalla mykkä. Hän ei osannut enää muuta kuin puhua hiljaisella äänellä ja lyhyillä lauseilla ja vain sellaisilla sanoilla, joiden arveli miellyttävän Mirvaa. Mitään muuta oli turha yrittää harjoitella edes yksin.

Emiliakin oli juuri saanut lapsen. Siskosta oli tullut äiti. Ja Eetu oli kuullut uutisen todella myöhään puhelimessa Mirolta eikä sittenkään voinut mennä katsomaan siskonpoikaansa. Miten ihmeessä näin oli päässyt käymään? Eetu oli vain viettänyt niin paljon aikaa Mirvan kanssa, Mirvan vallan alla, ettei osannut eikä uskaltanut enää lähestyä tavallisia ihmisiä muuta kuin samalla tavalla varovasti ja omat todelliset tunteet ja ajatukset piilottaen. Se oli turhauttavaa, mutta ei Eetu sille mitään voinut. Ei vain pystynyt, vaikka yritti itsekseenkin keskustella naulakon kanssa niin kuin siinä olisi vaikka Aleksi. Tai äiti. Tai Miro tai Maria tai joku työkaveri tai ihan kuka tahansa muu kuin Mirva, jonka kanssa ei oikeasti tarvitsisi varoa sanojaan. Eetu varoi sen takia, että pelkäsi Mirvan saavan kuitenkin tietää. Mirva aina tiesi. Ja entä jos Mirva vain kuuntelisi ja toteaisi lopuksi "jaa", mitä tahansa Eetu tekisi tai sanoisikin ja mikään ei muuttuisi? Siihen kehän pisteeseen Eetun ajatukset aina päättyivät. Kauhukuvaan, viimeisen toivon menettämiseen. Mitä muut tekisivät hänen tilanteessaan...

...Muut. Aleksi, isä, äiti... Saaga? Ensin Eetu tunsi suunnattoman häpeän lamaannuksen, rinnassa kalvavan karvaan myrkyn. Ehkä sen takia hän ei ollut aiemmin lähtenyt tälle ajatusten reitille. Mutta sitten Eetu tunsi jonkin pienen ja lämpimän syttyvän sisällään.

Hänen sukulaisensahan olivat kokeneet vaikka mitä ja selvinneet. Käyneet kuoleman rajoilla ja taistelleet tiensä vapaiksi. He eivät tekisi Eetun tilanteessa mitään, koska he eivät ensinnäkään olisi joutuneet sellaiseen tilanteeseen. He olivat kaikki vahvempia kuin Eetu. Mutta Eetukin oli vahva.

Vahva omalla tavallaan, jonka Eetu oli jo meinannut unohtaa Mirvan rikkoessa ja hukuttaessa hänen minuutensa. Mutta nyt, pimeimmällä hetkellä perimä, se ainoa lähtemätön ja muuttamattomissa oleva osa Eetua, palautui mieleen. Lämmittävä liekki Eetun sisällä kasvoi ja lisäsi päättäväisyyttä. Nyt ei joku yksi kaappi estäisi Eetua saamasta kenkiä jalkaansa, jotta hän pääsisi liikkumaan kaupungilla nopeammin ja säädyllisemmin. Eikä Mirva estäisi Eetua lähtemästä.

Kaikki kävi nopeammin kuin Mirva ehti alakertaan. Rysähdys eteisen suunnalta ja sitten oven paiskaus. Mirva ei vaivautunut edes käymään katsomassa, mitä Eetu oli tehnyt. Joka tapauksessa miestä ei kuulunut paikalle pari huudon jälkeen.

Mirva vain asettui rennosti odottamaan. Kyllä se mies kohta palaisi, tämä oli kuitenkin Eetun koti. Mihin muualle mies muka voisi mennä ja paeta vastuuta loputtomiin? Mirva hyräili itsekseen samalla kun mietti, miten ottaisi Eetun vastaan. Eetu oli kuitenkin nyt tehnyt isomman rikkomuksen kuin aiemmin, nyt piti olla ihan jotain erityistä luvassa. Totta tosiaan, muutoksen aika...

******

Emilia oli tosiaan jokin aika sitten synnyttänyt esikoisensa.

"Iiro ylös sieltä! En enää puhu sulle jos et nyt herääääääää!" Emilia valitti tuskastuneena, kunnes Iiro pomppasi ylös ja alkoi heilua ja hätiköidä tavaroita epämääräisesti kokoon keräten Emilian ympärillä. ”Jos nyt kuitenkin ensiksi autat mua pukeutumaan säädyllisemmin tai jotain”, Emilia puuskahti ja toivoi hetken, että panikoiva mies olisi sittenkin jatkanut uniaan.

Nuorella parilla ei ehkä ollut tarjota lapselle muuta kuin aivan välttämättömin katto pään päälle, mutta rakkautta sitäkin enemmän. Olihan Henri yksi tärkeimpiä vanhempiaan yhdistävistä siteistä, yhteinen uusi seikkailu ja vaihe elämässä.

Tummaa Henriä oli tähän asti ihailtu aivan äitinsä näköiseksi, samat tumman siniset silmät ja ruskeat hiukset. Emilia vastasi aina vain, että toivottavasti siihen tulee muutosta kun pojasta kasvaa mies ja Iiro nyökytteli kaikkeen auliisti vierellä silmät nauliintuneena poikaansa.

Iiro oli aluksi epävarma lapsen hoidossa, koska oli itse sisaruksista nuorin eikä ollut muutenkaan ollut kovin paljon vauvojen kanssa tekemisissä, mutta into oppia oli takuulla päihittämätön. Emilia oli lempeä opettaja ja pian se vauvan tahdittama arki alkoi sujua.

Oli tavallinen ilta heidän uudessa arjessaan, kun Emilia kuuli kellon soivan. Hän vilkaisi ikkunasta ja veljensä nähdessään oli niin innoissaan, että ei paljon edes välittänyt siitä, että oli ollut puolipukeissa valmiina petiin.

”Eetu! Mukava nähdä pitkästä aikaa! Mikä ihme sinut tuo tänne näin myöhään ja ihan varoittamatta? Ei sillä, etteikö olisi kiva nähdä sinuakin täällä”, Emilia puheli innoissaan, sanat vähän viileästä viimasta väristen ja asetellen vasta lopuksi sanansa vähän varovaisemmin. Oli Emilia pikkuisen ollut loukkaantunut siitä, että ei ollut saanut onnitteluja tai vierailuja vielä toiselta veljeltään tai tämän perheeltä. Jopa Aleksi oli saanut tarpeeksi aikaa käydä jo katsomassa suvun uusinta tulokasta.

”Anteeksi että tulen vähän varoittamatta, mutta kävisikö mitenkään, että voisin nyt nähdä siskonpoikani?” Eetu kysyi hiljaisella äänellä vieno hymy kasvoillaan. Väsynyt hymy. Emilia ei ollut varma voisiko syyttää vain kaameaa katulampun hehkua, mutta Eetu ei näyttänyt kovin terveeltä. Ja tuntui siltä, että pitäisi saada jotain volyyminappia käännettyä, että tunteet näkyisivät paremmin Eetun kasvoilla.

Kaikista näistä huolestuneista epäilyistä huolimatta Emilia huomasi vain nyökkäävänsä vastaukseksi. Hän oli aina ollut vähän etäinen nuoremman isoveljensä kanssa ja totisesti tapaamisia ei ollut kertynyt ainakaan liikaa sen jälkeen, kun sisarukset olivat alkaneet perustamaan omia perheitään. Olisi sitä ehkä pitänyt vähän enemmän ja useammin kysyä edes kuulumisia puhelimessa, se nyt olisi ollut helppoa… Emilia huomasi seisovansa pian yksin viimaisella hämärällä pihalla kolkuttavan omatunnon ajatusten kanssa, kun Eetu pujotteli hänen ohitseen sisälle avoimesta ovesta.

”Noh, ei mennä sitten kai nukkumaan”, Iiro mutisi ääneen kuullessaan puhetta ulko-ovelta ja monet sisälle palaavat askeleet. Hän ei tunnistanut muuta kuin tulijan äänestä tämän olevan mies. Ja sitten kun molemmat kävelivät puhellen aivan makuuhuoneen oven edestä nimen Eetu. Eli oliko tämä toinen Emilian veljistä? Se etäisempi josta ei paljon puhuttu? Iiro kohautti olkiaan. Mutta täytyi myöntää, että vaikka hän oli hyvin leppoisa mies niin jossain se raja kulki. Hetkeksi oli jo katse synkentynyt kun Iiro mietti minkä miehen Emilia oli nyt melkein yöllä toivottanut tervetulleeksi.

”Voi että, Henrikö pojan nimi oli? Näyttää aivan sinulta. Samanlaiset älykkäät silmät, tästä pojasta tulee taatusti joku professori vähintään. Niin tomerakin”, Eetu kehui ja ihasteli. Sanat olivat lämpimiä ja vilpittömiä, mutta äänensävy edelleen varovainen ja hiljainen. Ja kun Eetu erehtyi vilkaisemaan Emiliaa välillä, mies ei ottanut lainkaan katsekontaktia. Aivan kuin toruja pelkäävä lapsi tai eläin. Emilia katseli vaitonaisena ja hämillään pojan ja enon ensitapaamista.

”Onhan se”, Emilia totesi vain lopuksi poissaolevasti. Sitten Eetu näytti valpastuvan, ojensi pojan äidilleen, kiitti Emilian ajasta liian virallisesti, ja lähti yhtäkkiä matkoihinsa.

Laskiessaan uneliasta poikaa kehtoonsa Emilia kuuli oven aukeavan ja sitten ryminää. Iiro oli kompastunut johonkin leluun. Tavallisena iltana Emilia olisi kehunut sarkastisesti miehen ninjailua, mutta Emilia oli edelleen ajatuksissaan. Kummallinen tunne kalvoi sisintä, aivan kuin olisi unohtanut jotain hyvin tärkeää mitä ei kuitenkaan muista. Tyhjä, ontto ja vieras olo.

”Veljesi siis pistäytyi käymään? Oliko sillä kiire johonkin kun lähti niin äkkiä?” Iiro aloitti keskustelua haparoiden. Hän oli odottanut Emilian selittävän topakasti tilanteen heti vain kun mies pääsisi huoneeseen, mutta nytkin Iiron kulmakarvat painuivat huolestuneeseen ryppyyn, kun Emilialla kesti kaiken lisäksi tavallista kauemmin vastata. ”Niin se taisi olla, en tiedä, en ehtinyt kysyä.”

Iiro käänsi Emilian vasten itseään ja otti hellästi syleilyynsä heti vain kun Emilia sai laskettua Henrin käsistään. ”Onhan kaikki hyvin?”

”On on höpsö älä kuulosta heti siltä kuin kaupunkiin olisi tullut rutto.” Emilia tokaisi nyt jo huvittuneena. Iiroa oli jotenkin vaikea ottaa vakavasti silloin kun mies vähän huolestui tai suuttui ja toisaalta Emilia ei halunnut nähdä Iiroa senkään vertaa alamaissa ja kiirehti antamaan helpottavan vastauksen. Emilia ei viitsinyt mainita ääneen, että vaikka hänellä oli asiat hyvin, Eetulla ehkä ei. Sen ei pitäisi olla Iiron huoli. Emiliakaan ei tiennyt miten suhtautua. He eivät veljen kanssa olleet liiemmin puuttuneet toistensa asioihin vähään aikaan.

”No hyvä. Mitä jos sitten mentäisiin nukkumaan… Tai tehtäisiin jotain muuta nyt kun kerran virkistäydyttiin?” Iiro ehdotti vetäen Emilian lähemmäs. Emilia naurahti ja riisui vähän Iiron käsiä ympäriltään. ”Vaikka muuri onkin ikkunan takana hyvä suoja, me ollaan edelleen lastenhuoneessa, mennään johonkin toiseen huoneeseen”, Emilia torui. Iiro ei aikaillut vaan kaappasi Emilian syliinsä ja kantoi sitten siihen toiseen huoneeseen.

---

Maria oli myöhään ylhäällä. Ensinnäkin Niklas oli ollut pitkään pirteä eikä olisi millään meinannut suostua sänkyyn. Ja sitten vauva oli pitänyt oikein temppunäytöstä vatsassa koko illan ja alkuyön, nukkumisesta ei tulisi taatusti mitään sellaisen riehujan kanssa. Mutta ei se mitään. Nyt kun normaali alkukevään viileä sää oli palannut oli Mariakin suunnilleen horrostanut pari edellistä päivää, joten nyt ei väsyttänyt. Miro tulisi vajaan tunnin sisään myöhäisistä töistään, voisi yllättää miehen ja olla vastassa. Mutta joku toinen mies tulikin ensin ovesta. ”Eetu!” Maria henkäisi nimen yllättyneenä kun sattui olemaan eteisessä ja tunnisti lähestyvän hahmon.

Mutta Eetu ei tervehtinyt takaisin, asteli vain pää painuksissa suoraan ovesta sisään. Mies kuului olevan hengästynyt, olikohan se juossut? Maria jäi kummastuneena seisomaan paikoilleen. Oliko jokin vialla kun Eetu ihan keskellä yötä tuli käymään? Toistaiseksi Maria oli vain hämillään, mutta hätäännys miehen puolesta ei ollut kaukana.

”Hei, Eetu. Mikä kumma sinut tuo tänne keskellä yötä? Ei siinä mitään, en muutenkaan ollut vielä nukkumassa, mutta…” Maria aloitti varovasti, mutta Eetun vastaus sai naisen vaikenemaan.

”Ihan hämyä, Emilia otti mut vastaan melkein samoilla sanoilla! Mutta saahan sitä nyt sukulaisia tulla tervehtimään, eikö? Ja nyt sattui olemaan vain sopiva väli”, Eetu totesi yllättävän hilpeän kuuloisena. Maria hymyili epävarmasti. Saattoi johtua vain pimeydestä, mutta Eetu näytti jotenkin… väärän väriseltä, harmaalta. Silmän alusetkin niin tummat. Ei ei nyt sentään mutta…

”Umf! No, no, tietenkin, mutta… Kävit siis Emilian luonakin ja…” Sanoista ei meinannut tulla mitään, kun Maria oli nyt niin ymmällään ja kaiken lisäksi oli vaikea hengittääkin. Maria yritti pyristellä edes vähän enemmän tilaa itselleen, tai no lähinnä vatsalleen, kun Eetu otti hänet yllättäen tiukkaan halaukseen.

”Voidaanko käydä tervehtimässä Niklasta? Poika on kasvanut varmaan kovasti sitten viime näkemän, niin kuin nähtävästi tuloillaan oleva lapsikin”, Eetu jutteli hymyillen. Toisaalta hän ei tuntunut jotenkin ottavan kontaktia Mariaan, ei katsonut silmiin kunnolla. Vilkuili vain häilyvästi ympärilleen kuin jokin hermona oleva lintu, tai kuin ei olisi ennen siinä talossa käynytkään ja kaikki olisi uutta.

”No, tuota…” Maria puri huultaan, eikö hän osannut muuta sanoa kuin no? ”Siis niin, nyt on aika myöhä ja Niklas on mennyt jo nukkumaan katsos enkä oikein henno herättää poikaa… Mutta jos tulisit vaikka aamulla uudestaan niin voisin laittaa meille jotain aamiaistakin”, Maria ehdotti tunnustellen hiljaisella äänellä ja toivoi Eetun ymmärtävän ainakin puhua myös hiljempaa, ettei poika heräisi. Maria yritti olla kuulostamatta liian innokkaalta häätämään Eetua pois, mutta se tuntui koko ajan paremmalta idealta. Vaikka Eetu oli sukulainen, tuttu, ei silti tuntunut ihan oikealta, että mies vain ryntää ilmoittamatta ja lupaa kysymättä ovesta sisään keskellä yötä ja kummallisen oloisena. Voisikohan se olla aineissa? Ja sitten Maria pudisti itselleen päätään, ei nyt sentään, kauheaa edes ajatella sellaista. Mutta jotain häiritsevää tässä oli. Jotain todella pielessä.

”Ai, no, taidat olla oikeassa. Sovitaan niin, anteeksi häiriö. Nähdään kohta”, Eetu jatkoi nyt pakotetun iloisella äänellä ja Maria näki, kuinka into sammui hieman miehen silmistä. Maria yritti hymyillä rohkaisevasti vastaukseksi, mutta Eetu kääntyi ja lähti yhtä nopeasti kuin oli tullutkin.

Vaikka lämpötilan muutos keväthelteen jälkeen oli ollut aika huima ja Maria oli ensimmäisenä päivänä ollut hieman viluissaan, ne väristykset joita hän nyt sai eivät olleet mitään verrattuna siihen. Sisintä myöten paleli. Maria katseli ovella kunnes Eetu katosi näkyvistä, ahmien tummaa hahmoa kuin peläten sen katoavan yhtäkkiä. Kummallisen painavan tunteen, uhan tunteen, kasvaessa koko ajan.

Sitten Maria istahti raskaasti lähimpään tuoliin ja huokaisi. Vilkaisi seinällä olevaa kelloa. Tyhmä yövuoron ottaja Mirokin tulisi vasta puolen tunnin päästä.

Sitten lopulta kun ovi kävi Maria oli niin ajatuksissaan - pureskellut ja imeskellyt kireänä huulensa turvonneiksi - että älysi vasta hetken kuluttua nousta miestä vastaan. ”Miro! Mulla on tärkeetä asiaa!" Maria huudahti hätäisesti kömpiessään kömpelösti pystyyn. ”Nyt kuuntelet äläkä saarnaa siitä että en ole nukkumassa tai että ryntäilen liikaa.”

”No?” Miro vain tyytyikin toteamaan väsyneenä, kun Maria veti henkeä aloittaakseen alusta. ”Nyt on jotain pielessä.” Maria kertoi kaiken Eetun yllätysvierailusta. ”Mulle tuli tosi paha tunne siitä. Että ei olisi pitänyt lähettää sitä pois. Mutta mitä muuta mä oisin voinut, nyt on ihan yö ja Niklaskin nukkuu…” Maria sopersi hätääntyneen oloisena niin nopeasti, että Miron oli vaikea saada selvää.

”Ensinnäkin rauhoitu nyt tai sult menee tyyliin lapsivedet kohta.” Marian ilme synkistyi. Nyt ei ollut leikkien aika. Mutta siitä huolimatta Maria puuskahti lyhyesti, veti kunnolla henkeä ja aloitti sitten rauhallisemmalla äänellä: ”Mä tiedän mitä mieltä sä varmaan olet tästä, mutta kiltti Miro. Mennään tarkastamaan, että kaikki on Lehtotiellä hyvin, että Eetu pääsee sinne turvallisesti takaisin se oli jalan liikkeellä. Ja voidaanko me nyt oikeasti kysyä onko siellä muuten ollut asiat järjestyksessä viime aikoina ja esimerkiksi ihan suoraan, miksei enää ole voitu kyläillä niin kuin ennen”, Maria aneli katsellen Miroa koko ajan silmiin. Miro haroi hiuksiaan kiusaantuneena. ”Joo sä tiesitkin etten mä oikein perusta sellaisesta tunkeilusta, mutta sen perusteella mitä sä kerroit mäkin huolestuin vähän. Ehkä olisi pitänyt olla vähemmän kuuromykkäsokea ja kauan sitten.”

”Mennään sitten jo, mitä tässä enää jahkaillaan ja puhutaan”, Maria taas kiihtyi. Miro huokaisi, taas pitäisi vähän rauhoitella. ”Odota nyt hetki mä tulin just pitkästä yövuorosta ja ei Niklastakaan voi tänne yksin jättää. Mä soitan äidin tänne vahdiksi, se ymmärtää ja voi tulla keskellä yötäkin vaikka Roope ei välttämättä välitä herätyksestä keskellä yötä arkipäivänä..." Miro nuolaisi hermostuneena huuliaan, kun Marian ilme muuttui tuimemmaksi. Turhaa lörpöttelyä "Ja sitten mä käyn hakemassa edes jotain lämpimämpää päälle, ihan kuin olisi joku takatalvikin tulossa kaiken päälle… Okei okei mä menen jo”, Miro joutui kiirehtimään, kun Marian ilme muuttui koko ajan tyytymättömämmäksi ja synkemmäksi Miron vain puhuessa ryntäämättä minnekään, niin kuin Maria olisi varmasti tehnyt jo jos ei olisi ollut yhtään vastuullinen tilansa puolesta. Ei hän nyt yksin raskaana viimeisillään keskellä yötä olisi uskaltanut lähteä. Mutta miehiä joutuu harvoin odottamaan ja sitten tämän kerran kun pitäisi kiirehtiä… Marian huoli ja varmuus siitä, että jotain on pielessä, kasvoivat vain ajan kanssa.

---

Aamu alkoi jo sarastaa ja aurinko valaista maisemaa, kun Eetu pääsi takaisin kotiin. Oli ollut vastuuton ja väsyttävä reissu, kiertää nyt sukulaiset kävellen keskellä yötä, mutta niin vapaalta ja mahtavalta Eetusta ei ollut tuntunut aikoihin. Nyt täytyi vain vielä raahautua nukkumaan… Ja Mirva.

Eetu oli jotenkin onnistunut koko kuluneen yön työntämään Mirvan pois mielestään, olemaan vapaa edes hetken, mutta nyt nainen palasi pakostakin mieleen. Taatusti Mirva olisi vihainen ja keksisi jotain inhottavaa… Eetu oli ollut niin varma ja ainakin omasta mielestään ihan oma itsensä jo Marian luokse päästessään, mutta nyt se varmuus uhkasi liueta pois kuin sokeri veteen. Eetu puristi kätensä nyrkkiin ja veti pari kertaa henkeä. Enää hänellä ei ollut tarpeeksi voimaa näkyvän valon tuottamiseen, mutta lämpö levisi siitä huolimatta kaikkialle ja viileä varmuus asettui empimisen tilalle. Keksikööt Mirva mitä vain, nyt Eetu kestäisi.

Saana oli seurannut emäntäänsä, kun tämä oli aamun valjetessa alkanut mutista itsekseen ja kiertää ympäri taloa, lähinnä keittiössä availlut laatikoita ja levittänyt niiden sisällöt pöydille, etsien jotain. Nyt Mirva oli pysynyt kuitenkin pitkään aivan paikoillaan ja koira vinkui ymmällään.

Eetu astui itsevarmasti ovesta sisään, yrittämättä yhtään liikkua hiljaa tai olla näkymätön. Sitä hän oli tehnyt ihan tarpeeksi. Ainakin eteinen oli rauhallinen. Niin rauhallinen, että sinne lojumaan jääneeseen paksujen tunkkaisten talvivaatteiden kasaan nukkumaan mennyt Claudia säikähti hereille ja paineli keittiöön.

”No nyt sitä sitten tullaan kotiin, uuden päivän puolella. Etkä yhtään ilmoittanut edes minne menet. Miten tässä pitäisi vaimona olla?” Mirva tervehti liioitellun ihmettelevällä ja pöyristyneellä äänensävyllä Eetua, kädet lanteilla kuin kotiäidillä postikortissa. Eetu pysähtyi hitaasti, Mirva tukki hänen reittinsä.

”Me ei olla naimisissa”, Eetu vastasi monotonisesti. Mirva ohitti vastaväitteen lyhyellä olkien kohautuksella ja kepeällä hymähdyksellä, joka kuulosti pieneltä naurahdukselta.

”No sanotaanko sitten niin, että miten tässä pitäisi yrittää olla hyvä kotiäiti, kun mies huitelee koko ajan milloin missäkin mitään ilmoittamatta”, Mirva jatkoi aprikoiden.

”Sä et ole päästänyt mua ulos talosta viikkoihin muuta kuin töihin”, Eetu huomautti kuivasti, mutta Mirva ei välittänyt.

”Tiedätkö kun yhteistyöllä tämä olisi voinut onnistua. Minä tulin hyvässä uskossa tänne, luulin että oikeasti tukisit minua ja tekisit kaikkesi perheemme hyväksi, mutta ei. Olet jättänyt kaiken minun harteilleni kun ei sinusta ole ollut mihinkään. Olet laiska ja saamaton. Hyvässä uskossa minä olen joutunut tekemään kaiken, ja sitten sinä vielä jätät minut. Minkä naisen luona kävit? Jonkun työkaverin? Ei olisi pitänyt päästää sinua edes sinne. Vai kenties sen Marian luona? Serkku vielä kaiken lisäksi”, Mirva selitti vilkuillen kaipaavasti ympärilleen, niin kuvankaunista hänen hienoksi laittamaansa olohuonetta, jonka pöly ja kaikenlainen muu sanoinkuvaamaton oli nyt verhonnut.

”Sinä olet sairas ja paha, Eetu, ihan kelvoton mies”, Mirva totesi sitten suoraan päin kasvoja surkutellen ja nyökytellen.

Eetu laittoi kädet puuskaan. Sanat viilsivät ja ylsivät suoraan alistamisena olemisen muistoihin tulta ruokkien, vaikka Eetu sai pidettyä viileän ja vahvan ulkokuoren yllä. ”Olisin tehnyt paljonkin, mutta et sinä ole antanut. Kun väität, että en minä kuitenkaan mitään osaa ja että sinun pitää saada tehdä kaikki. Yritin kyllä, mutta kun sinun mielestä minusta ei ole mihinkään”, Eetu huomasi ylpeänä pystyvänsä puolustautumaan vakaalla äänellä.

”Hmmh, se on ihan totta, ihan totta”, Mirva myönsi kuin olisi keskusteltu jostain kodinkoneen viasta. ”Mutta tänään yksin ollessa olen vähän miettinyt. Kyllä asioiden pitää muuttua.”

”Niin pitää”, Eetu kiirehti säestämään väliin. Hienoa, hienoa, nyt asiat lähtisivät vihdoin parempaan suuntaan! Eetun oli vaikea peitellä innostustaan.

”Kun jossain on vikaa. Minulla on ihan hyvä perhe, ihan hyvä talo, ihan hyvä työ. Tämän pitäisi olla ihan kelvollista, niin sitä sanotaan, mutta haluan parempaa kuin kelvollista, parempaa kuin kuiva keskitaso. Tämä ei ole lainkaan antoisaa tai tyydyttävää. Mutta kun yritän, niin kaikesta saa koko ajan kamppailla, kaikki menee koko ajan pieleen, en saavuta mitään. En nouse huipulle, en ole mitään mainitsemisen arvoista, vaikka siihen asemaan minun pitäisi kuulua. Tarvitsee kuulua. Ja sitten vielä tämä. Odotan hyväuskoisesti täällä ihan perusluokan tylsässä talossa, kun varmaan valehtelit työajoistasi ja olet pettänyt jonkun huoralehmän kanssa minua kaikki nämä kuukaudet. Siksi ajattelinkin tässä yöllä jo, että jos elämällä ei ole tarjota tämän enempää, niin ihan hyvin pärjään ilmankin”, Mirva luetteli rauhalliseen tahtiin ja laski katseensa lopuksi, lopullisena eleenä.

”Älä… älä puhu tuollaisia, Mirva hyvä. Alku oli ihan hyvä. Kyllä pitää tulla muutoksia, mutta niitä tekemällä asiat kääntyvät vielä hyväksi. Ja ei, en ole pettänyt sinua tai jättämässä sinua ja Inaria. Omaa lastani, en missään tapauksessa. Mutta meidän pitää rauhoittua ja puhua”, Eetu kiirehti yrittämään kääntää Mirva ajatukset vähemmän pelottavaan suuntaan, niin rauhallisella ja vakuuttavalla äänellä kuin suinkin mahdollista. Mirva hymähti pienesti, se kuulosti taas enemmän naurahdukselta.

”Älä sinä keskeytä. En päässyt vielä loppuun, nyt mennään vasta aamuyössä ja minähän odotin aamuun asti. Ehdin vielä miettiä. Kun tietenkinhän minun olisi tyhmää tehdä itselleni mitään, kun en minä ole mitään väärää tehnyt tätä keskinkertaista farssia ansaitakseni. Jossain on vikaa. Jossain muualla.”

”Sitten minä keksin sen. Sinähän olet kaiken ongelman alku ja juuri, kelvoton itsekäs mies joka ei pysty eikä halua tarjota kenellekään mitään. Kahlitset vain minua. Se oli varmaan suunnitelmasi ihan alusta lähtien, kahlitset minut lapsella ja lupauksilla”, Mirva alkoi selittää iloisemmalla äänensävyllä. Eetun suu aukesi hieman hämmennyksestä ja mies perääntyi aivan aavistuksen. Mirva ei puhunut enää yhtään järkeviä ja naisen silmissä oli hullun kiilto. Miten niin Eetu kahlitsi ja mitä varten muka?

”Sinä olet se vika. Mitä vialle tehdään? Kun jos ei voi korjata, olet toivoton tapaus Eetu rakas, mitä sellaiselle tehdään?” Eetu perääntyi aavistuksen lisää, kumma uhan tunne vyöryi varmuuden tilalle. Saana murahti kun Mirva haparoi jotain housujen takataskusta… Tai jostain muualta takaansa. Ilmeisen tyhjästä.

”Mirva rauhoitutaan nyt okei? Laita veitsi pois”, Eetu kehotti kiireesti eikä uskaltanut liikkua enää, vaikka nyt selvästi jokainen solu kehossa huusi pakenemaan. Ettei hän vain antaisi Mirvalle syytä tehdä jotain typerää. Tosin se oli ollut vaikeaa tähänkin asti, kun ei Mirva mitään syitä tarvinnut, teki vain. Eetu huomasi muistavansa, että leikkasi sillä samalla veitsellä leipää aamulla.

”Mutta Eetu etkö ymmärrä vain näin voimme tehdä muutoksen tilanteeseen sitähän sinäkin halusit ei ole muuta keinoa minä olen yrittänyt kaikkeni. Pitää yrittää uudestaan jonkun toisen, paremman ja kuuliaisemman miehen sekä tottelevaisemman lapsen kanssa”, Mirva selitti kuin itsestään selvyytenä hidasjärkiselle.

”Mitä olet tehnyt Inarille?!” Eetu jyrähti voimakkaammalla ja vaativammalla äänellä kuin aikoihin.

”Laitoin vain nukkumaan. Hyvää yötä sinullekin, Eetu.” Mirva syöksähti eteenpäin ja tarttui voimakkaalla otteella Eetua toisesta hartiasta. Eetu ei ehtinyt sanoa sanaakaan, kun suu sitten avautui äänettömään huutoon kylmän ja puristavan tunteen iskeytyessä alavatsaan. Kerran vai monta kertaa, Eetu ei osannut sanoa. Mirva piti häntä siinä otteessaan, paikoillaan niin pitkään kuin halusi. Mirva oli iso vahva nainen ja Eetu väsynyt ja nälkiintynyt. Eetu kuuli korvissaan kohisevan veren läpi Saanan villin haukunnan kuin usvan läpi. Kaikki aistit jotenkin vaimenivat, yksitellen.

Lopulta Mirva päästi irti Eetusta ja astui taaksepäin, kuin taideteostaan ihaileva artisti. Kallisti päätään sivulta toiselle, kuin katsellen aikaansaannostaan eri kulmista. Hymähti lyhyesti hyväksyvästi. ”Yritäpä tuosta parantua. Osaat sinä edes vuotaa kunnolla verta”, Mirva totesi kevyesti. Eetu oli yrittänyt jo aiemmin nostaa kädet suojaksi, mutta silloin ne olivat liikkuneet liian hitaasti ja nyt vielä sitäkin hitaammin sen kohdan päälle, joka yhtä aikaa tuntui kylmältä ja kuumalta, kevyeltä ja painavalta. Kädet värjäytyivät nopeasti.

Ensin heikotti ja tuntui hämmentyneeltä, epätodelliselta. Sitten alkoi tuntua voimakkaammalta, lämpimämmältä ja ajatukset selkiytyivät, aistit terävöityivät. Eetu tiesi samassa mistä oli kyse. Mirvakin näki sen ja päästi veitsen kolahtamaan kiillotetulle parketille. ”Eetu, mistä on kyse? Kuuluuko tuo asiaan?”

Eetun oli vaikea vastata. Jokin kuiski mielessä puolustautumaan ja hyökkäämään, vaara, vaara, liiku, liiku jo. Viimeisillä voimilla, kaikki yhteen hyökkäykseen. Mutta mitä järkeä siinä olisi? Miksi käyttää viimeiset voimat puolustautumiseen kun sitten vain jää kuori jäljelle, kuolee? Jos kerran tulee sellainen viimeinen adrenaliini tai mikä lie puuska, miksei ennemmin käyttää sitä parantumiseen? Siinä olisi enemmän järkeä. Ja aivan kuin Eetun keho olisi kuunnellut ajatuksia, lämpö alkoi vetäytyä kaikkialta kohti sitä kuumaakylmääpainavaa kohtaa. Lämmön lähdettyä usva alkoi vallata taas kaikkea muuta.

”Se…” Eetu yskäisi, suu tuntui kuivalta ja kömpelöltä. ”Ei se ole mitään. Tyhmä juttu joka liittyy siihen mun toiseen puoleen, jäänne…” Eetu selitti ja pudisti päätään. Maailma jatkui heilumista sen jälkeenkin, Eetu huojahti.

”Ai, no, hyvä että se meni pois jos se on jokin tyhmä juttu, eikö niin? Mutta et varoittanut siitä etukäteen, jätit taas jotain kertomatta. Mutta ihan tyhmä tuo sinun toinen puolesi, jos siinä on vain kaikkia tuollaisia hyödyttömyyksiä. Ja puhuitko jäänteestä, onko teitä enemmänkin?” Mirva innostui.

”Oli, ei enää”, Eetu sai yskäistyä katkonaisesti, tuntui tosi ilkeältä. Mutta hänen täytyi suojella muita sukulaisiaan, ei saisi nyt tässä vaiheessa antaa Mirvalle epäiltävää enää… Eetu huomasi ajattelevansa jo niin, kuin loppu olisi käsillä. Ehkä olikin. Päässä pyöri sumu joka hiipi näkökentänkin reunoilla.

”Oli? No ei ihme jos kuolitte sukupuuttoon tai jotain. Ihan tyhmiä hyödyttömiä juttuja teillä”, Mirva jatkoi keskustelua kuin mikään ei olisi vialla. Samalla kohteliaalla äänensävyllä kuin silloin, kun he keskustelivat siitä, muuttaisiko Mirva Lehtotielle Inarin kanssa kokeiluksi asumaan.

”Sä olet ihan sekaisin, hullu, onneksi et saanut sitä perintökorua…” Eetu sai kuin ihmeen kaupalla henkäistyä ääneen, vaikka hänen oli ollut kai tarkoitus vain ajatella niin. Eetu naurahti päälle käheästi ja pudisti aavistuksen päätään. Nyt maailma jäi heilumaan entistä pahemmin ja pimeni koko ajan, etoi ja kylmäsi.

”Ai joku arvokas perintökoru? Mikä? Sopisiko se mun silmien väriin?” Mirva kiinnostui.

Ja sitten Eetu vajosi lattialle.

Mirva otti pari pienen pientä askelta taaksepäin. Räpytteli pari kertaa silmiään hämmentyneenä kuin ihmetellen, että mitenkäs se Eetu nyt noin. Ihan epäkohteliasta, kesken keskustelun vieläpä. Mirva odotti vielä hetken jos saisi sittenkin vastauksen kysymykseensä. Mutta kun Saana lähestyi Eetua ja tuuppasi kuonollaan eikä mies reagoinut mitenkään, Mirva puuskahti turhautuneena.

”No, Saana, mennään. Meidän pitää nyt mennä. Ei täällä ole enää mitään, mennään aloittamaan uusi elämä. Kun olen aina halunnut talon jossa on kattoterassi. Täällä on ihan tylsää”, Mirva liversi tomeralla äänensävyllä, jota olisi voinut luulla melkein lauluksi. ”No, hop hop”, Mirva hoputti taputtaen reittään kutsuksi.

Saana vain nosti hitaasti katseensa eikä liikkunut mihinkään. Jos koira voisi jotenkin syyttää, niin sillä katseella. Kenties siinä oli osin sääliäkin.

Joka tapauksessa jopa mieleltään hatarassa tilassa oleva Mirva ymmärsi viestin. Mirva hymähti. ”No, ei sitten, takinkääntäjä. Jää sinä tänne slummiin, turha tulla sitten uikuttamaan perään.”

Mirva viipyi vielä hetken ja haroi lyhyitä hiuksiaan, huojuen vähän samalla tavalla kuin Eetu aiemmin. Tuhahteli ja hymähteli kuin turhautunut asiakas pitkässä jonossa, joka ei liiku mihinkään. ”No, ei sitten. Ei sitten…”

Mirva kääntyi lähteäkseen, käveli vain taakseen tai sivuilleen vilkuilematta lähimmästä ulko-ovesta ulos. Arvokkaana ja koppavana, leuka pystyssä kuin kävelisi kaikkien muiden kateellisten ohi hakemaan jotain palkintoa.

Hetken päästä Inari heräsi tyytyväisenä siitä, että oli saanut nukkua niin pitkään. ”Itää, itää”, tyttö rallatteli toivoen Eetua hakemaan hänet äidin sijaan. Silloin oli aina kivempaa, sai enemmän haleja ja kauniita sanoja ja kylkien kutitusta ja heittelyä ja sai tehdä enemmän kaikkea erilaista kivaa…

*****

Miro hämmästeli, miten Maria suinkin pystyi liikkumaan vielä niin nopeasti, että Miron piti seurata puolijuoksua perässä. Aurinko paistoi jo, mutta matalalta eikä lämmittänyt. Tosin Miron sisimpään pesiytyneellä viileydellä saattoi olla ennemmin tekemistä Marian häneen tartuttaneella huolella ja kiireen tunteella. Silti Miro yritti vielä rauhoitella Mariaa, vaikka todennäköisesti ei saisi siskoa asettumaan ennen kuin tämä olisi löytänyt mitä tuli etsimään. ”Odotetaan nyt hetki vielä, kello ei ole vielä paljon mitään ehkä ne ovat nukkumassa”, Miro ehdotti kun Maria puri huultaan hermostuneena, kun ovikellon soiton jälkeen kukaan ei tullut heti paikalla avaamaan.

”Yritä vielä uudestaan tai… No ryntää sitten sisään ihan miten vaan”, Miro puuskahti kun Maria riuhtaisi oven auki tovin jälkeen. Olivatkohan he sentään nyt vielä niin hyvissä välissä Eetun ja Mirvan kanssa, että heitä ei syytettäisi mistään kotirauhan rikkomisesta jos he olisivatkin nyt hätäilleet ja riehuneet ihan turhaan? Miro huokaisi ja paineli Marian perään.

Maria oli pysähtynyt melkein heti kun pääsi sisälle. Oli ihan liian hiljaista, aivan kummallinen ja vieras painostava tunne sai kaiken näyttämään hämärämmältä ja luotaantyöntävältä. Ei… kyllä oikeasti ilmassa oli kumma tunkkainen, oikeasti pahakin haju ja koko talo näytti jotenkin ihmeen haalean väriseltä, kuin kaikkea peittäisi vaimentava harmaa kerros. Kuin talossa ei olisi muka liikuttu tai eletty vähään aikaan. Päässä jyskytti ja sydän hakkasi kurkussa. Maria katseli ympärilleen, kunnes erotti jotain olohuoneessa. ”Kuka… Eetu?” Maria kysyi hädin tuskin ääneen. Jokin vaalea liikkui liikkumattoman hahmon ympärillä. Se koira.

Koira kohotti katseensa ja Maria näki veren. Mitä ihmettä oli tapahtunut? Silloin Maria oli varma myös siitä, että maassa makaava hahmo todella oli Eetu. Eetu ei liikkunut vieläkään ja koiran kuono oli ihan veressä. Alkoi heikottaa, tunto katosi jaloista ja sydän jyskytti entistä enemmän. Huone muuttui koko ajan hämärämmäksi. ”Mitä… Miksi…” Maria huohotti kevyesti.

”Maria miksi sä nyt siihen jäädyit eikö meillä olekaan tulipalokiire?” Miro kysyi ensin huvittuneena, mutta painoi sitten kulmansa, kun Maria ei vastannut ja näytti huojuvan.

Miro syöksähti vaistomaisesti eteenpäin ja sai siskonsa kiinni. Miro katseli hetken vuorotellen Mariaa ja tämän säikäyttänyttä näkyä olohuoneessa eikä saanut sanaakaan suustaan. Alkoi itseäkin huimata ja heikottaa. Miro nielaisi ja riuhtaisi katseensa pois olohuoneesta takaisin Mariaan. Oli siellä sitten mitä tahansa, Maria oli tärkeämpi, tärkein asia koko maailmassa.

”Maria, Maria! Herää! Kävikö pahasti? Maria? Maria…” Miro sipaisi hiuksia sivuun siskonsa kasvoilta. Maria ei vastannut tai reagoinut mitenkään. Miro kokeili varovasti vähän ravistaa velttoa kehoa, mutta totesi sen hyödyttömäksi ja sitä paitsi vaaralliseksi, koska hän itsekin vain keikkui hädin tuskin pystyssä rynnättyään Marian tueksi. Ilme Marian kasvoilla oli rauhallinen ja Miro totesi sentään naisen hengittävän ja sydänkin löi. Sitten teki mieli kääntää pää olohuoneeseen, mutta ei uskaltanut. Miro nielaisi.

”Mutta hei joku apuun tässä on mulle liikaa voitko…” Miro mutisi hermostuneena puoliksi itselleen ja puoliksi kissalle, joka vain kallisti päätään ja väräytti korviaan.

Kissa käveli pois. Koira jäi pienen matkan päähän seisomaan, juuri huoneiden rajalle ja kun ei muuta keksinyt alkoi nuolla kuonoaan puhtaaksi. Miro näki sen silmäkulmastaan, alkoi etoa itseäkin. Ei ihme että Maria pyörtyi. Mutta Miro oli varma, ettei koira ollut mitään pahaa tehnyt. Mitä sitten oli tapahtunut? Missä Mirva ja Inari olivat, miten Eetu (sen täytyi olla Eetu) päätyi liikkumattomaksi oman olohuoneensa lattialle? Miro ei saisi tietää niin pitkään, kuin Maria olisi tajuton. Miro ei voisi mitenkään jättää Mariaa edes hetkeksi.

”Joku nyt oikeasti tää ei ole yhtään hyvä…” Miro vilkuili epätoivoisena lisää ympärilleen kunhan oli välissä varmistanut, että Marian tila ei ollut muuttunut ainakaan huonompaan. Kuin jossain lojuisi piilotettuna puhelin nimiluettelossa se oikea tilanteen pelastava sankari. Koska kun Miro nyt oikein mietti, hän ei oikeasti saanut yhtään nimeä tai naamaa saati puhelinnumeroa mieleensä. Vain Maria, Eetu surkeana myttynä, käännetty kissan takamus, koiran pinkiksi värjäytynyt kuono, Maria,… Pää tuntui sumuiselta ja ajatukset pyörivät hyödytöntä kehää. Kädet tärisivät Marian painosta ja hermostuneisuudesta. Suu ei enää muotoutunut sanojen ympärille, Miro nuolaisi kuivia huuliaan ja nielaisi, mutta ei auttanut.

Sitten ovi kävi, Miro säikähti yhtäkkistä ääntä. Hetken tulija taisi seistä ovella, mutta jatkoi sitten päättäväisesti matkaa. Niin nopeasti, että Miro älysi vasta siinä vaiheessa kääntää päänsä.

”…” Miro sai ilmoille vain lyhyen äännähdyksen jota ei voinut edes hyvällä mielikuvituksella sanoa minkään sanan aluksi. ”Aleksi? Aleksi?! …Aleksi? Aleksi! Aleksi” Miron aivot kuitenkin keksivät pyöriteltävää.

”Hitto mä tulin myöhässä. Mun pitää…” Aleksi selitti hengästyneenä epämääräisesti. Mies hidasti aavistuksen vauhtiaan kaksosten kohdalla, empi, mutta veti sitten henkeä ja sanoi taas liikkeessä tiukalla äänellä: ”Sinä huolehdit siskostasi niin minä veljestäni.”

Sitten Aleksi riensi kohti hämärää olohuonetta ja siellä odottavaa ilmeisen elotonta myttyä. Miro avasi ja sulki suunsa monta kertaa saamatta tällä kertaa mitään ääntä ilmoille. Hän vain kuin automaattisesti seurasi Aleksin menoa päätään hitaasti kääntäen.

Siinä vaiheessa kun se koira väisti auliisti Aleksia Miro tokaisi tavallista korkeammalla äänellä: ”Me tultiin just me ei tehty mitään!” Kuin heidät, lapset, olisi saatu kiinni keksipurkilta. ”Ei tietenkään” Aleksi mutisi vastaukseksi hidastamatta vauhtia.

Aleksi kutsui pari kertaa Eetua nimeltä saamatta vastausta. Sitten hän kumartui varovasti veljensä tasolle lattialle, kuin voisi jotenkin säikäyttää Eetun muuten. Siinä vaiheessa Saana oli ehtinyt kiertää kauemmaksi ja vinkui hiljaa, mutta koko ajan enemmän sitä mukaa kun Aleksi lähestyi Eetua.

Aleksi pysähtyi aivan aavistuksen päähän. Nyt vasta hän huomasi kohottaa katsettaan vähän Eetusta kauemmas ja näki verisen veitsen. Aleksin kulmat painuivat, mietteliäästi. Aleksi tarkisti vielä kerran Eetun ulkoisesti läpi. Mustasta paidasta ei erottanut mitään, mutta Eetun alla taisi olla pieni verilammikko. Kulmat painuivat lisää.

Sitten Aleksi laski nopeasti kätensä Eetun olalle ja ravisti kerran. ”Hei Eetu, voitko, ….” Muuta Aleksi ei ehtinyt sanoa tai tehdä kun hän vaistomaisesti nousi ylös ja kavahti kauemmas. Aleksi räpäytti silmiään hämillään pari kertaa ennen kuin tunne rekisteröityi kunnolla. Meinasi hengästyttää taas enemmän. Ja oli tuntunut, kuin käsi olisi upotettu jäiseen avantoon, tunne oli levinnyt nopeasti. ”Eetu?” Aleksi kysyi vielä kerran vähän tiukemmin. Ei vastausta. Mutta miksi sitten, ja miten ihmeessä, Eetu oli ottanut häneltä energiaa? Eikö sen tehdäkseen pitänyt olla hereillä ja tietää mitä tekee? Eetu oli ihan eloton. Mitä tämä sitten oli?

Aleksi yritti käydä mielessään läpi kaikkea mikä voisi suinkin auttaa. Aiemmin hän oli ollut jotenkin käsittämättömän viileän rauhallinen, mutta nyt meinasi hätäännys ottaa vallan. Eetu pitäisi parantaa, mutta Eetuun ei voinut kunnolla koskea, energia oli virrannut niin nopeasti pois ja niin pienestä kosketuksesta. Ei edes suoraa ihokontaktia. Eetu makasi liikkumattomana, elottomana, mutta kuitenkin… Aleksi ei saanut mieleensä mitään, mikä voisi auttaa tai kertoa, mitä tehdä ja mistä on kyse. Aleksi veti henkeä ja yritti miettiä jotain järkevää toimintasuunnitelmaa. Mutta pää löi koko ajan enemmän tyhjää. ”Miro, pidä Maria kaukana Eetusta. Ja jos mitenkään voit, tule käymään täällä. Tarvitsen… Eetu tarvitsee apua.” Aleksi ei kuullut vastausta sanoina, mutta sen, kuinka Miro hiljaa puhisten ilmeisesti siirsi Marian jonnekin muualle pois käsistään. Rumasti ajateltu, mutta totta se oli.

”Sori, Maria, mutta musta tuntuu että kuitenkin Eetu ja Aleksi tarvitsee mua nyt enemmän…” Miro mutisi ei yhtään vakuuttavasti ja jäi katselemaan vielä siskoaan epävarmana. Sitten Marian pää liikahti ja nainen mumisi jotain kuin unissaan. Se virkoaisi varmaan ihan kohta. Kaikesta huolimatta Miron huulille levisi pieni hymy hetkeksi ennen kuin hän nousi. Siihen se sitten jäikin, ei hän saattanut päästää Mariaa näkyvistään.

”Tota… Mikä on tilanne?” Miro kysyi yrittäen välissä selvittää kurkkuaan. Ääni kuulosti naurettavan ohuelta ja kimeältä ensin. Miro ei uskaltanut katsoa olohuoneen suuntaan. ”Ja mitä sä sanoit Mariasta? Onko se vaarassa täällä?” Miro sai kuitenkin äänensä vahvistumaan, ylpeänä saavutuksestaan.

”Ei jos se ei mene lähelle Eetua. Sunkaan ei kannata, kun…” Aleksi vilkaisi veistä ja veti henkeä. ”Eetua on kai puukotettu. Mutta se on hengissä.” Kyllä, Eetu hengitti pinnallisesti ja kiivaasti Aleksi huomasi nyt kun oli tarpeeksi pitkään seisonut vieressä. ”Se taitaa parantaa koko ajan itseään, mutta taju kankaallakin se otti mun koskettaessa niin nopeasti ja paljon energiaa, että se voi olla tosi vaarallista teille.”

Sellainen käänne sai Mironkin vihdoin jättämään Marian. Aleksi oli juuri saanut itsensä liikkeelle pois elottoman kehon ääreltä, Miro seurasi miestä olohuoneeseen. ”Ai jaa? Ja sulle vai ei ole vaarallista?” Aleksi vain pyyhkäisi kädellään. ”Sä tiedät kyllä että mä olen vähemmän ihminen kuin sä. Ja jos mä keskityn kunnolla nyt kun tiedän ehkä mulle ei ole vaaraa ollenkaan. En vain anna mitään tapahtua, älä musta huolehdi vaan…” Aleksi ei saanut sanottua enää. Nyt kun Eetu oli pois näkyvistä koko tilanne tuntui uskomattomalta.

”Mutta jos se on puukotettu niin kuka sen teki? Pitäisikö kutsua poliisi tai ambulanssi tai joku? Entä jos Eetu ei ole ainoa joka voi joutua puukotetuksi täällä?” Miro hyppäsi yhtäkkiä luettelemaan, puolihysteerisellä äänellä.

”Miro rauhoitu. Me ei voida ottaa yhteyttä viranomaisiin, muistatko? Koe-eläimiksi ja eristykseen ja ties mitä joutuminen uhkaa jos ja kun me varmasti paljastuttaisiin tällaisessa tilanteessa, Mutta mun täytyy myöntää, että ehkä olisi parempi varmistaa, että kuka tämän tekikin ei ole enää täällä, tai ketä tässä talossa yleensä on paikalla”, Aleksi selitti rauhallisella äänellä ja tarkkaili Miroa koko ajan puhuessaan. Se nyt vielä puuttuisi että joku alkaisi panikoida. Miron ilme muuttui vain huolestuneeksi.

”Pitäisikö Maria viedä pois täältä, kun jos vaikka… Vai tarkastitko sä jo onko Mirva vielä täällä?” Sen jälkeen oli hetki hiljaista. Naisen nimi oli tullut aivan spontaanisti Miron suusta. Miehet pyörittelivät nimeä ja mahdollisuuksia hetken mielissään ennen kuin hyväksyivät rivienvälisen ehdotuksen tahoillaan. Mirva sen täytyi olla, ei kukaan muu.

”Tota… En. Kun Eetu kuitenkin otti multa niin paljon energiaa en tunne mitään tän huoneen ulkopuolelta, en ees Mariaa…” Aleksi sitten selitti hiljaa.

”No se on korjattavissa”, Miro ilmoitti ja laski kevyesti kätensä Aleksin käsivarrelle. Aleksi ei kysellyt tai estellyt, Miro näki kuinka saman tien Aleksin katse lasittui ja mies näytti katsovan suoraan Miron läpi, kuin näkisi jotain tosi kaukana olevaa mitä muut eivät.

”No, mitä näkyi?” Miro tivasi vähän turhan terävästi, hieman säikähtäneenä siitä että Aleksi vain irrotti otteensa ja käveli Eetua kohti. ”Ei Mirvaa ihan lähimailla eikä ketään muutakaan yllättävää. Inari on yläkerrassa, mutta ihan kunnossa vaikka onkin ihan hiljaa. Mä meen katsomaan sitä”, Aleksi ilmoitti.

”Ei kun anna mä meen. Huolehdi sä Eetusta, kun… Ei sitä voi tohon jättää, ainakaan”, Miro aloitti ensin päättäväisesti mutta jatkoi loppuun vähän neuvottomana.

”Okei”, Aleksi vain huokaisi Miron onneksi. Vaikka Miro ei halunnut sitä oikein itsellekään myöntää, hänen piti päästä hetkeksi johonkin pois. Pois kuin kuolleen Eetun ja väsyneen Aleksin luota. Vaikka Miro oli lainannut omastaan, Aleksi kuulosti ponnistuksen jälkeen väsyneemmältä.

”Kerro Marialle mistä on kyse ja missä mä olen jos se herää kohta”, Miro muisti vasta viime hetkellä portailla. Miten hän oli saattanut jo unohtaa siskonsa? Ehkä puukon kanssa liikkuvan ilmeisen sekopäisen naisen uhka oli pyyhkinyt kaiken hetkeksi mielestä. Miro kuuli myöntävän mumahduksen vastaukseksi ja olkansa yli vilkaistessaan näki, kuinka Aleksi ilmeisesti keskittyi ennen kuin aikoisi yrittää koskea Eetuun uudestaan. Ei pelkästään koskea vaan nostaa.

Miro kääntyi jatkaakseen matkaa ja oli ottamaisillaan portaiden kaiteesta tukea kun näkikin sitä peittävän pöly- ja tahmakerroksen ja päätti vain kävellä rappuset ylös. Harmi, koska nyt Miroakin heikotti aiempaa enemmän temppunsa takia. Aleksi oli oikeassa, Miro saattoi olla liian ihminen ja heikko tähän... Mariasta puhumattakaan. Miro kiirehti askeleitaan

Pian Maria hitaasti virkosikin hereille. Pää tuntui sumuiselta niin kuin olisi herännyt liian pitkien päiväunien jälkeen. Nenää kutitti, lattialla oli todella pölyistä. Lattialla? Vasta hetken päästä Maria havahtui katsomaan kunnolla missä oikein oli.

”Mutta…” Maria tunnisti ensin, että on Lehtotien eteisessä. Sitten hän alkoi miettiä miten hän sinne oikein päätyi. Niin, hän oli ollut matkalla nopeasti Miron kanssa ja…

”Miro! Miro, missä sä olet!” Maria huusi ääni särkyen hätääntyneenä. Sitten vihdoin vaikka Maria oli yrittänyt estää, olohuoneeseen avautunut näkymä palasi Marian mieleen. Ja sitten aivan viimeinen muisto oli vain pimeyttä, jonka läpi oli kuulunut Miron etäinen kysyvä ääni muminana. ”Miro!!!”

”Miro on ihan kunnossa. Tuu tänne olohuoneeseen, Maria.” Se oli Aleksin ääni. Maria hämmästyi hiljaiseksi, mutta luotti kuitenkin Aleksiin.

Vähän Maria oli loukkaantunut siitä, ettei kukaan tullut auttamaan häntä ylös. Nainen kuitenkin ähki ja puhkui seinää tukena käyttäen itsensä viimein jaloilleen. Maria pyyhkäisi hiukset kasvoiltaan ja samalla tunsi lapsen liikkeitä mahassaan. ”No hyvä että sinä olet kunnossa vaikka tämä reissu kääntyi vähän turhankin jännittäväksi…” Maria huokaisi ja laahusti olohuoneeseen. Vähän heikotti vieläkin, piti tunnustella kuinka paljon voi rehkiä.

Saman tien selvisi miksei ainakaan kukaan olohuoneesta ollut tullut auttamaan. Eetu makasi yhtä elottomana kuin aiemminkin, sentään ei enää lattialla omassa verilammikossaan. Aleksi istui velttona pöytään nojaten nojatuolissa, Maria kuuli kuinka mies hengitti raskaasti. ”Aleksi…?” Maria kysyi varovasti. Kysymystä moneen kysymykseen. Mikä Eetun on mitä sulle tapahtui missä Miro on miten sä tänne ilmestyit…

”Mä olen kunnossa, vähän vain väsynyt kun… Miro selittää miksi sä et saisi mennä Eetun lähelle.” Aleksi veti pari kertaa syvään henkeä kuin puhuminen olisi hankalaa. Maria yritti keksiä jotain sanottavaa, ettei Aleksin tarvitsisi heti ponnistella niin paljon hänen takiaan, mutta naisen suu oli unohtunut auki ja mitään järkevää ei tullut mieleen. ”Miro on ylhäällä katsomassa Inaria. Me epäillään, että Mirva on tämän takana, kun näethän, veitsi tuolla takana… Eetu on ehkä niin kunnossa kuin tilanteeseen nähden voi olettaa. Se on hengissä ja paranee kai koko ajan, pikkuhiljaa”, Aleksi selitti rauhallisella hiljaisella äänellä. ”Tosin nyt se tuntuu ihan liian kuumalta, yritin vähän vähentää siltä vaatteita, tai että se saisi edes verettömän paidan, mutta en mäkään voi niin pitkään olla kontaktissa sen kanssa…” Aleksi huokaisi lopuksi aiempaa heikommalla äänellä, ennemmin itsekseen kuin Marialle.

Maria veti värisevästi henkeä. ”Se kävi meillä ihan vasta muutama tunti sitten, kun ensin ei pitkään aikaan ollut kuulunut mitään. Eetu näytti ihan sairaalta, mun olisi pitänyt tehdä jotain. Kyllä me tänne lähdettiinkin Miron kanssa tarkastamaan mistä on kyse, mutta en mä mitään tällaista… Hyvä luoja miten…” Maria pudisti päätään. Hän olisi halunnut laskea katseensa mutta ei pystynyt. Eetussa oli jotain marttyyrimaista. Katso nyt mitä olet saanut aikaan kun et luottanut vaistoihisi ja pitäydyit vain omissa asioissa. Hiljaiset kirkkaat kyyneleet alkoivat valua Marian poskille.

”Älä nyt syytä itseäsi tai hermoile noin. Synnytät vielä ennen aikojasi, se tästä nyt puuttuisikin”, Aleksi totesi ilottomasti naurahtaen. ”Jos jonkun niin mun olisi pitänyt olla täällä ajoissa. Yrittää olla enemmän perillä Eetun asioista, mä oon sentään sen isoveli. Mut ajattelin vaan sokeasti, että kun Eetu ei kerro mitään puhelimessa niin kaikki on hyvin. Eetu nimenomaan ei ikinä ole kertonut mitään suoraan vaan kiukutteli aina itsekseen ja paiskoi ovia kuin joku tyttö…” Aleksi huokaisi raskaasti.

”No itse asiassa laskettu aika on mennyt jo ja tää lapsi…” Maria ei tiennyt mikä häneen meni. Hän melkein kertoi, kuka on lapsen isä. Ihan tuosta vain, aivan kuin olisi ainakin sen velkaa Aleksille ja ehkä Eetulle jos mies jotenkin kuulisi.

Sitten portaista kuului askeleita jotka keskeyttivät Marian.

”No näkeehän suakin. Ei ollut kiva herätä yksin. Mutta sä varmaan tiedät enemmän kuin mä, voiko joku valaista vähän mitä täällä on oikeasti tapahtunut ja mitä meidän olisi tarkoitus voida tehdä”, Maria tivasi melkein vihaisena ja pyyhki kasvonsa nopeasti kuivaksi.

”Sä et tee enää mitään vaan meet kotiin ja hoidat jonkun naapurin viemään sut sairaalaan autolla jos sen aika tulee. Tää ei oo todellakaan paras paikka sulle just nyt. Me tehdään Aleksin kanssa mitä voidaan ja sä voit soittaa jos oikeasti tarvitset mua”, Miro lasketteli vakavana. Aleksi kuului hymähtävän myöntävästi. Maria vilkaisi nopeasti ensin kumpaakin ilmeettömäksi mennyttä miestä ja ärähti sitten turhautuneena.

”Ei kun mä jään tänne. Ette te kaksistaan pärjää jos mä yhtään näen missä kunnossa tää talokin on. Täällä on niin paljon korjattavaa.” Maria ei tarkoittanut pelkästään fyysisiä korjattavia asioita. Oikeastaan kaikki värähtivät siinä vaiheessa. ”Musta ei tarvitse huolehtia”, Maria lopetti.

Aleksi ei kääntänyt katsettaan. Miro piti hetken siskonsa päättäväisen katseen ja ymmärsi, ettei voisi muuttaa siskonsa mieltä. ”Aleksi, Maria saattaa olla oikeassa. Kun ketä muitakaan me voitaisiin kutsua apuun, kun ei me oikeasti kahdestaan asioita saada kuntoon ja selvitettyä. Ihan ensiksikin jos sä katsot Eetun perään ja mä huolehdin Inarista, niin kyllä jonkun pitää jotenkin ottaa yhteyttä johonkin Mirvasta, jos se nyt on tuolla jossain vapaana… Kuitenkin niin, ettei me paljastuta.” Nyt sekä Maria että Miro katselivat Aleksin käännettyä päätä.

Emilia ei tiedä mitään salaisuudesta, vanhemmat, ne kaikki kolme, ovat kaukana, ehkä Jonna, mutta Jonnakin on vanha jo… Aleksille ei jäänyt vaihtoehtoja. ”Ei teidän multa tarvitse lupaa kysyä. Tää talo on ollut aina yhtä lailla teillekin koti, saatte te tänne jäädä rakentamaan sitä uudestaan sellaiseksi kuin me sen on aina haluttu olevan.” Sanottiin vihdoin ääneen sekin, että niin ehkä Mirva saataisiin pyyhittyä pois pölykerrosten mukana. Kukaan ei enää tosissaan epäillyt syylliseksi jota kuta muuta kuin Mirvaa.

Aleksi kuuli kuinka Maria ilmoittikin aivan ensimmäiseksi painuvansa puhelimelle ja keksisi jonkun tarinan kuitenkin niin, että saisi viestin perille. Mirva on vaarallinen. Sitten johonkin vielä pitkälleen, kun vähän heikotti ja valvotun yön takia väsytti. Ja voisi etsiä jostain parempia vaatteita ennen kuin alkaisi hommiin. Miro huikkasi menevänsä etsimään Inarille ensin jotain syötävää kun ei tiennyt milloin tyttö oli viimeksi syönyt ja sitten yrittäisi löytää jostain puhtaita vaatteita lapselle.

Aleksi kuuli keskustelut kuin kaukaisena huminana. Siten olohuoneeseen tuli hiljaista, kuului vain kuinka ulkona alkoi sade ropista maahan, apean harmaalta taivaalta laiskasti. Väsymys painoi silmiä, mutta Aleksi ei pystyisi nukahtamaan. Kuluneen aamun ja sitä edeltävän yön tapahtumat pyörivät sekavana nauhana mielessä. Ehkä jossain vaiheessa Maria tai Miro keksisi kysyä miten Aleksi osasi tulla sellaisella ajoituksella paikalle. Aleksi kertoisi siitä... käännerikkaasta tapaamisesta kunhan jaksaisi ja saisi itsekin selvitettyä ajatuksiaan. Toistaiseksi nyt oli yllättävän rauhallinen hetki siihen. Jos katsoi vähän ohi ikkunan suuntaan näytti, kuin Eetu vain nukkuisi sohvalla.

*********

No niin, lupasin, ei ihan niin paha cliff hanger eihän? :D Toivon että saisin ainakin yhden osan tehtyä kesän aikana mutta nyt reiliin menee aikaa ja muuten olen koko kesän töissä, köyhä opiskelija... Olen kuitenkin saanut kuvan ja tekstit alkuun jo, kun tämän osan piti alunperin jatkua mutta totesin, että huh nyt kyllä venyy liikaa pitää jostain etsiä katkaisupaikka.

Kommentit on kivoja!

Ja vielä annos mokakuvia... Sims ei sekoillut tällä kertaa ihan yhtä paljon. Kaikki se tuntuu ainakin tällä kertaa säästyneen b osaan... Huhhuh mitä säätöä on ollut jo nyt. Mutta siitä ja vähän muustakin saatte kuulla vasta seuraavalla kerralla :P

Kolme salamaa, oikeasti, jos oisin ton tyypin tavannut aiemmin niin melkein olisin oikeasti parittanut Jonnalle... Kun oikeasti kun jotain yritin niin ei Jonnalla ja miehillä kellään meinannut kemiat mennä yksiin enkä sitten vaivautunut kun Jonna jäi kuitenkin sivuhahmoksi :/

Oikeasti nämä kaksi olisivat sopineet toisilleen täydellisesti XD Mietin vain että mahdollisilla lapsilla olisi voinut olla aika mielenkiintoiset kasvon piirteet...