Tämä viikko meni ihan älyttömän nopeasti :O Tein parhaani ja sain osan silti ulos vielä näin viikonloppuna :) Aika lailla suoraa jatkoa A-osaan. Kivat puitteet ensi osan tekemiselle, joka tulee... sitten joskus. Lukuloman alkaminen tarkoittaa lukemista. 

Mutta itse osasta... Sisältää melko lailla aikahyppyjä ja eri pituisia sellaisia. Toivottavasti ei hämää. Vinkki: seuraa Marian hiusten pituutta.

...Jotain piti vielä laittaa tekstiin mukaan. Ehkä muistan joskus, ehkä en. Mutta nyt tämä sai luvan tulla jo julki. Ekat kuvat olen kuvannut melkein viime vuoden puolella :o 

 

* * * * *

 

”Jaa-a…” Miro aprikoi nyt ensimmäisen kerran huolestuneena ääneen. ”Tää on tätä seutua, jonne me ei saatu ikinä lapsina Marian kanssa tulla tai puhua ihmisille täällä. Paikallinen pikkuslummi, niinhän?” Miro yritti lopuksi keventää, vaikka alkoikin oikeasti epäillä sen illan kohdetta.

”Sinuna vilkuilisin ennemmin tien toiselle puolelle. Tänne poliisit aikoo tehdä tutkintakäynnin muutaman tunnin kuluttua, viimenen mahdollisuus käydä itse vilkaisemassa. Mutta mitä veikkaat, bilepaikka vai huumeluola?”

Miro puuskahti. ”Toivottavasti ensimmäinen, muuten tuli turha reissu. Huumeet on vanha juttu, ei ketään kiinnosta.”

Maria oli ensin suunnitellut lyöttäytyvänsä Juhon seuraan ja olettanut pojan yrittävän samaa, mutta niin ei ollut käynyt. Maria toivoi vain, ettei aiemmin ollut väärässä ja että Juho vain ajatteli jotain muuta nyt… Sitten Maria oli huomannut, että Aleksi jäi koko ajan porukasta kauemmas. Niinpä Maria lyöttäytyi loppumatkasta serkkunsa viereen, etenkin kun ei tarvinnut olla enää varuillaan. Kaikki oli ollut normaalia.

”Aleksi, miksi sä oot ihan maassa? Etkö säkin nimenomaan halunnut tänne?” Maria toivoi itsekin rohkaisua, seutu näytti epämääräiseltä. Hän oli pukeutunut hyvin, että olisi edustava tulisi vastaan sitten mitä tahansa. Mutta nyt tyttö alkoi epäröidä. Hän oli ollut lapsellinen, suunnitellut lähtevänsä vain jollekin seikkailulle. Tämä oli… Noh, ei ainakaan seikkailu. Tai mitään sellaista kuin Maria odotti. Tässä paikassa ei ollut mitään hohdokasta.

”Se oli vähän niin ja näin. Ei tää mun mielestä kovin järkevää puuhaa ole, mutta kun ei saa porukasta jäädä. Tiedäthän sä. Ja sun ei olisi pitänyt tulla, sekin mua harmittaa.” Maria puri hampaansa yhteen, ilme nyt vähän vähemmän lempeänä ja ymmärtäväisenä. Kiva, kun Aleksi oli noin rehellinen, mutta…

”Noh, tää oli mun oma päätös. Sun ei tarvitse olla missään vastuussa musta”, Maria ilmoitti nokkavasti. Aleksi ynähti poissaolevasti.  Maria puuskahti, mutta vilkaisi sitten huolestuneena sivulleen.

Vanha ratapiha, hän oli aina pelännyt sitä. Kaikkia pimeitä hylättyjä varastoja, jäänteitä kaupungin kulta-ajasta kauan sitten. Täynnä menneisyyden haamuja, jotka heräsivät eloon vilkkaan mielikuvituksen kyydittämänä. Kenties hän nyt pääsisi pelostaan eroon. Mutta miksi hemmetissä tänne piti tulla yöllä?

Kun Maria ja Aleksi saivat porukan toisen puolen kiinni, Miro ja Juho miettivät jo yhdessä ääneen innoissaan, minkä rakennuksen tarkistaisivat ensin.

”Ootko sä varma, että täällä ei ole mitään vaarallista?” Miro kysyi lopulta nopeasti, kuin olisi viimeiseen asti harkinnut vain hiljaa pysymistä. Juho huomasi, kuinka Miro vilkaisi nopeasti Mariaa. Juho naksautti kieltään väheksyvästi.

”Hei, radiolähetys oli ihan peruskamaa. Naapurit valittaa melusta ja niin edes päin. Mä veikkaan bilepaikkaa. Tää on ihan turvallinen paikka tytöillekin ja onhan meitä muita kolme.” Maria henkäisi tyrmistyneenä, kun häntä sillä tavalla lajiteltiin surutta. Niin, että hänet varmasti huomattiin. Juho vain virnisti ilkikurisesti olkansa yli. Maria ei ollutkaan yhtäkkiä niin tuohtunut enää.

”Okei. Mä syytän sitte sua jos jokin menee vikaan”, Miro lisäsi. Maria huokaisi. ”Kukaan ei enää kuuntele sua. Tuu ennen kuin jäät joukosta, jänishousu.” Marian täytyi näyttää muille, että ei eronnut pojista mitenkään.

”Niin niin. Mutta jos äiti tietäisi, mihin mä sut toin ja mitä sä teit hiuksillesi ennen lähtöä…” Maria ei enää edes ajatellut sitä jälkimmäistä. Hänestä vain tuntui, että tämä yön salainen retki olisi kovinkin kapinallinen ja oiva tilaisuus osoittaa, ettei Maria ollut enää lapsi. Enkelitukka sai lähteä. Maria pudisti keventynyttä päätään. ”Tule”, hän käski vielä kerran Miroa.

Neljät askeleet rapisuttivat tasaisesti pihaa peittävää soraa. Oli pahaenteisen hiljaista.

”Mikä toi haju on?” Maria ynähti tukkoisella äänellä, kun nenää poltteleva tyrmäävä löyhkä iski vasten kasvoja ensimmäisen rakennuksen nurkalla. Maria yritti hengittää käsi nenän edessä ja suun kautta, mutta haju poltteli happamana kitalaessakin.

”Random roskaa varmana ton tien toisen puolen asukkailta. Ihan peruskamaa”, Juho selitti konkarin elein eikä näyttänyt olevan moksiskaan. Mirokin vain kohautti olkiaan. Aleksi taas suuntasi hiljaisena kulkunsa poispäin, sentään muut seurasivat kyselemättä. Oli hetken taas hiljaista askelien ääntä lukuun ottamatta. Luonnottoman hiljaista.

Sitten Maria kiiruhti edelle, hän näki jotain kiinnostavaa. ”Kattokaa tota lamppua! Sen täytyy olla ainakin sata vuotta vanha. Tää rautatiehän lopetettiin aikoja sitten? Kuvitelkaa, millaista täällä oli ennen sitä…” Aleksi seurasi serkkuaan salaa mielissään. Maria oli ehkä se järkevämpi kaksosista. Lisäksi pääsi raikkaampaan ilmaan, ja ehkä tästä reissusta seuraisi jotain vaivan arvoista. Tälle seudulle ei kovin usein tullut eksyttyä.

”Hyvä, kun löysit jotain kiinnostavaa. Mutta me jatketaan”, Juho ilmoitti ykskantaan. Miro seurasi ystäväänsä epävarmana. Hän olisi halunnut pysyä varmuuden vuoksi Marian lähellä, mutta ehkä hän todella oli vain vainoharhainen. Tämähän oli vain hylätty ratapiha.

Maria ihasteli näkemäänsä ja vietti vuosien taakse suuntautuvissa haaveissaan vielä hetken, sitten Aleksi rykäisi hiljaa. ”Mennään perässä, ettei jäädä joukosta.” Mariallekin tuli kiire.

”Mitäköhän tossa laukussa on? Se näyttää uudelta ja siistiltä. Kai siitä saisi rahaakin.” Miro ei kuullut, mitä Juho mietti. Hän vain näki, ennemmin tunsi, mitä laukussa oli. Jotain elävää ja sykkivää… Jotain niin täynnä valoa, että Miro tunsi sen ilman Mariaakin. Miro otti varovasti pari askelta taemmas. ”Ihan sama, jatketaan”, Miro pyysi hätäisesti, mutta Juho pysyi paikoillaan. Vaikka Juho oli vain ihminen, laukun sisältö kiehtoi häntäkin jollakin tavalla. 

Miro perääntyi enää lupaa kysymättä, Aleksi ja Maria näyttivät tulevan sopivasti kohti.

”Näettekö saman kuin mä?” Aleksin ja Marian ilmeettömistä kasvoista ja vakavasta vaiteliaisuudesta päätellen näkivät. Miro naurahti kaikesta huolimatta helpottuneena. ”Hyvä, en nähnyt näkyjä. Mitäköhän siellä on?” Aleksi pudisti hitaasti päätään. Ei voinut tietää. Kukaan heistä ei ollut ikinä nähnyt sellaista.

”Jotain vahvaa”, Maria mutisi hiljaa. Juhon ei tarvitsisi kuulla. ”Parempi jättää se rauhaan”, Aleksi jatkoi myötäillen samalla linjalla.

Sitten Juho puuskahti ja kääntyi ympäri. ”Hei mitä te kuiskitte? Kertokaa mullekin jooko. En ole meedio.” Kukaan ei ehtinyt vastata hänelle.

”Mitä te tääl teette? Ei, ehkä mä en haluu kuulla. Painukaa vaan vittuun niin kuin oisitte jo.” Tulija oli nuori nainen, ehkä pari vuotta kaveruksia vanhempi. Tytön ääni oli harkitun kova, mutta kuvaan ei sopinut tapa, jolla tyttö vilkaisi pari kertaa pelokkaana taakseen ennen kuin pääsi porukan kohdalle. Sillä aikaa kaverukset olivat ryhmittyneet varoen vähän tiiviimmäksi joukoksi, ihan huomaamatta.

”Ja miksiköhän me ei saattaisi olla täällä? Ei näkynyt aitaa tai kieltokylttejä”, Juho aloitti nenäkkäästi tytön puhuttelun. Häntä huvitti pomottava ruipelo likka. Muutkin vähän naurahtivat, huomasivat säikähtäneensä turhaan.

”Ette vaan saa. Kuulkaa, lähtekää menee niin teette ittellenne suuren palveluksen. Uskokaa mua!” Tyttö käski hätäiseen tahtiin. Vilkaisi taas taakseen. Juho kohotti kulmaansa. ”Ja mikä saa sut luulemaan, että me uskottaisiin sua?” Silloin jossain ovi aukesi.

”Neea mitä täällä meuhkataan? Sähän sanoit pystyväsi yksin vahtimaan ilman ongelmia.” Kolmen aikuisen joukon etunenässä oleva mies oli äänessä. Kuulosti hassulla tavalla tuohtuneelta kuin olisi juuri herännyt pikkulasten melun takia päiväunilta tai jotain. Toisaalta lempeältä ja toisaalta ärtyneeltä.

”Mä yritin varoittaa”, Neeaksi kutsuttu tyttö vielä mutisi hiljaa käsiään levitellen. Kaverukset olivat vain ymmällään asioiden saamasta käänteestä. Ainakaan mitään tällaista he eivät olleet osanneet odottaa. Sitten mies oli jo kohdalla, sysäsi surutta tumman tytön sivuun edestään. Tyttö henkäisi säikähtäneenä riuskasta liikkeestä.

”Te!” punatukkainen mies aloitti, ”teidän pitää lähteä. Heti.” Juho kavahti taemmas, mieshän kävi päälle ja ihan varoittamatta! Juho ei saanut ensin sanaa suustaan, sitten epämääräistä takeltelua. ”Me vaan…Laukku…” Ja päälle kankeaa viittoilua käsillä.

”Mutta Make, ne on nähny nyt ton laukun.” Aiemmin vain hiljaisena tausta(pelottimena)tukena seisonut mies muistutti yhtäkkiä. Makeksi nimitetty mies meni koomisen mietteliään näköiseksi. Sitä katsellessa teki yhtä lailla mieli nauraa kuin perääntyä. ”Hmmh… Niin… Nehän voi laulaa koko kaupungille vaikka mitä.” Maken ääni hukkui hänen takanaan käytävään kiistelyyn.

”Neea sun piti käännyttää siististi kaikki tänne tulijat!”

”Kai mä nyt vessaan sain mennä välissä?!”

”No et!!”

”Hiljaa!” Make tiuskaisi yhtäkkiä, ihan varoittamatta. Miehen ääni kohosi kuin teini-ikäisellä pojalla heliumvinkaisuksi lopussa. Yhtä kaikki naiset hiljenivät. ”Jatkakaa tota jossain muualla, mä en pysty keskittymään!”

Siinä vaiheessa ainakin Mariaa alkoi jo tosissaan pelottaa. Mieshän oli hullu! Tai vähintäänkin epävakaa, täysin epäarvattava. Ei yhtään tiennyt mitä seuraavaksi tulisi. Maria painui vaiteliaana veljensä selän taakse turvaan. Oli huono idea tulla tänne, huono huono huono… Jos voisi olla jossain muualla sormia napsauttamalla. Kadota paikalta. Sydän hakkasi.

”Ja pysytkin sitten sisällä, Neea. Tästä jutellan myöhemmin”, nuorempaa tyttöä ojentanut nainen käski. Neaa murahti ja pyöräytti silmiään.

”Ei, naisista on vain huonoa onnea kaikkialla. Menkää molemmat pois”, Make käski. Maken vieressä oleva mies pudisti aavistuksen päätään ja nyökkäsi sitten tyrmistyneen näköiselle naiselle. ”Mä huolehdin teille teidän osuudet”, mies kuului lupaavan muka kuiskaten. Make ei näyttänyt kuitenkaan huomaavan.

Maria olisi halunnut niin rynnätä niskojaan nakkelevien naisten perään, päästä myös pois. Mariaa pelotti tosissaan. Pojat näyttivät kaikki kireiltä, mutta eivät pelokkailta. Tai sitten kätkivät sen käsiään vääntelevää ja vapisevaa Mariaa paremmin. Tuntui kylmältä ja tyhjältä.

”No niin… Nyt kun naiset ovat pois tieltä…” Mariankin katse napsahti takaisin miehiin. Toinen oli muuttunut taas hiljaiseksi ilmeettömäksi vahtipatsaaksi. Mutta Maken silmät kiiluivat taas niin, että Maria käänsi säikähtäneenä ja häveliäänä katseensa. Ei Maria ollut ennen sellaista nähnyt, mutta… Jokin varoitti häntä. Vaisto, alitajunta.

Juho tönäistiin surutta pois tieltä. Poika älähti hiljaisen vastalauseen, mutta tyytyi sitten perääntymään, kun sai tilaisuuden. Hän ei kiinnostanut Makea, toisin kuin Maria. ”Katoinkin, että mitä täällä piilotellaan. Ehkä tästä tapaamisesta irtoaa jotain iloa.” Make yritti julkeasti kurkkia Miron selän taakse nähdäkseen koko ajan itsensä pienemmäksi tuntevan Marian. Ei ollut enää lainkaan kivaa. Maria tarttui Miron paitaan, Miro astui vielä paremmin Marian suojaksi.

”Ai, poikaystävä? Söpöä. Todella suloista”, Make väänteli sanojaan. Maria värähti, mutta Miro ei liikahtanutkaan.

Aleksi ei saanut itseään liikkeelle. Mitä hän olisi voinut tehdä? Toistaiseksi Miro näytti olevan hyvin miehen ja siskonsa välissä. Aleksi tyytyi yrittämään seurata tarkasti tilannetta voidakseen ennustaa, mitä seuraavaksi tapahtuisi. Voidakseen auttaa nopeasti tarpeen tullessa, Make ei näyttänyt huomaavan häntä. Miro keskittyi kiinnittämään Maken huomion itseensä. Sitten ei ollutkaan enää aikaa miettiä, kun Make otti askeleen eteenpäin ja todella otti Miron kohteekseen.

Juho havahtui sen verran, että veti Marian luokseen samalla kun mies ja poika ottivat yhteen. Maria tyytyi piiloutumaan seuraavan selän taakse, vaikka toisaalta hän olisi halunnut olla veljensä tukena. Mutta ei kerta kaikkiaan uskaltanut. Tuli jo huono olo, Maria henkäisi pari kertaa syvään yrittäen rauhoittua. ”Miro varovasti…” Maria kuiskasi, mutta epäili, kuuliko edes Juho häntä.

Make katseli Miroa hetken kuin häntä olisi uhmaamalla loukattu suuresti ja henkilökohtaisesti. Kuninkaan kriittinen katse kadunsivun kulkijalta, jälleen koominen yhdistelmä jos tilanne olisi suinkin ollut vähemmän epävarma. ”Ääh, älä viitsi olla ilonpilaaja”, mies valitti, mutta sylki sanat suustaan kuin uhkauksen. Miro suoristautui huomattuaan sivusilmällä, että Maria oli päässyt turvaan.

”No sori, mutta mun siskoon sä et koske. Ja me muuten lähdetään nyt”, Miro sai sanotuksi tasaisella äänellä. Mies oli yksin – patsas ei tehnyt mitään – ja Mirolla oli ystäviä joka puolella. Make näytti vähän hätkähtävän, mutta sai sitten lisää puhtia lyhyestä perääntymisestään. Kuin olisi ollut tarve todistaa, ettei häntä huijata.

”No ihan sama. Mutta te ette voi lähteä. Teidän täytyy…”

”Mitä?” Miro haastoi melkein innokkaan kuuloisena.

Aleksilla oli vaikeuksia tulkita miehen tunteita. Ne olivat niin… hulluja. Laidasta toiseen kokoa ajan. Piikkejä kaikkiin suuntiin. Mutta…

”Te ootte kuitenkin jotain vakoilijoita! Ja sellaisista hankkiudutaan eroon, niihän?!” Make taas huusi. Miron ilme vääntäytyi inhoavaksi jo ehkä pelkästään senkin takia, että mies sylki puhuessaan hänen päälleen. Miro kavahti kauemmas, kun mies samalla puhuessaan tuli käsiään koomisesti viuhtoen lähemmäs.

”Niin juuri, peräänny!”

”Miro varo!”

Aleksi huomasi mitä oli tapahtumassa jo kenties ennen kuin kukaan muu, ennen kuin Make itse.

Make sysäsi poikaa kädellään ja puristi toisen jo nyrkkiin lyömistä varten, mutta pysähtyi sitten, kun huomasi kohteensa vaihtuneen. Maria kiljaisi lyhyesti, ääni katkesi kuin kuristettuna.

Miro huojahti, kun hänet tönäistiin yllättäen sivuun. Aleksi taas menetti tasapainonsa miehen ensimmäisen iskun voimasta. ”Ei olisi pitänyt tulla tänne ollenkaan”, Aleksi ehti vielä miettiä ennen kuin jokin jäätävä alaselästä lähtevä katkaisi kaikki ajatukset.

Miro kiirehti aitaan työnnetyn Aleksin luokse. Hän ei ollut kuullut sellaista ääntä koskaan ennen, mutta tiesi silti jotenkin, mitä se merkitsi. Miron piti oikein irrottaa serkkunsa terävänä törröttävästä vanhasta aidanseipäästä. Jotenkin Miro toimi ajattelematta, laski varovasti velton Aleksin maahan. Aleksi levisi siihen kuin eloton nukke, vaikka hänen piti olla heistä se vanhempi ja harkitsevampi.

Vasta kun Maria pyrähti Aleksin luokse, jarrutti niin että soraa ropisi Mironkin kengille, Miro menetti toimintakykynsä. Poika jäi vain seisomaan paikoilleen, Marian puhe oli kaukaista kuminaa. Miro ei tiennyt oikein vieläkään, mitä oli tapahtunut.

”Aleksi, Aleksi kiltti vastaa! Älä… Älä kuole ainakaan! Hei, Aleksi?! Miro älä vaan seiso siinä, tee jotain! Auta...” Maria uikutti. Miro vain seurasi tapahtumia sivusta, aika tuntui hidastuvan. Keitään muita ei tuntunut edes olevan olemassa. Äänet katosivat hetkeksi korvissa jyskyttävän veren alle, mutta palasivat jo hiljalleen kuin kovan räjähdyksen jälkeen.

”Ma…Maria…” Aleksi sai yskittyä. Pojan keho tärisi kamalasti jokaisella hengenvedolla ja niiden välilläkin.

”Aa, no vihdoin! Teitä onkin odotettu hartaudella!” Make tervehti sillä aikaa uusia tulijoita. Näyttivät olevan ihan eri liigassa kaikkien aiempien kanssa. Enää puuttuivat leffojen mustat aurinkolasit.

”Olemme ihan ajoissa. Mutta teillä näyttää olevan kiire laukun vaihdon kanssa”, nainen kommentoi. Ääni oli kalsean monotoninen ja kyllästynyt. Aivan kuin nainen ei olisi tuntenut arvolleen sopivaksi uhrata puheenlahjojaan sellaisen kanssa keskusteluun.

”Ehehei suinkaan, ihan miten te haluatte. Meillä oli vain pikkuisen tuholaisongelmaa…” Make kierteli viitaten pihalla meteliä pitäviin keskenkasvuisiin.

”No, jos sitten hoitaisitte tämän ongelman? Mitä vähemmän todistajia sitä parempi”, uusista tulijoista mies vuorostaan kommentoi, yhtä kyllästyneenä kuin kumppaninsa. Molemmat vaikuttivat kärsimättömiltä.

”Totta kai totta kai…” Make myötäili kiireesti. Juho katseli muita ystäviään neuvottomana. Miro yritti saada Marian kanssa kontaktia Aleksiin, joka tärisi pahemmin jokaisesta liikuttamisyrityksestä. Eivät huomanneet lainkaan takanaan käytävää keskustelua.

”Itse asiassa, luulisi että teillä olisi ollut aikaa järjestää turvallisempi paikka kun saitte tietää tästä ajoissa”, uusi mies vielä totesi kitkerästi. Make enää vain ärähti vastaukseksi, siihen loppuivat kohteliaisuudet. Tuli matalalla oleva kiikkerä rima vastaan.

”No niin, nyt tuli teille kaikille lähtö”, Make ilmoitti riuhtaisten yllättäen Miron kauemmas muista. Miron piti tehdä kaikkensa pysyäkseen pystyssä. Maria nousi seisomaan, mutta ei saanut edes askelta otettua. Ojensi kättään vain voimattomana.

”Älä…” Älä vie Miroa mua pelottaa älä satuta meitä mä haluan kotiin. Mutta pelon lamauttama suu ei toiminut. Ei ollut mitään poispääsyä, he olivat yksin. Aleksiin sattui, kävisikö heille muillekin kohta jotain? Tapettaisiinko heidät kaikki? Toinen toistaan pahempi uhkakuva puski Marian tajuntaan. Aikuiset ihmiset tuntuivat voittamattomilta jättiläisiltä, heillä ei olisi mitään mahdollisuuksia. Juho vältteli tilanteen katsomista kuin voisi sillä tavalla päästä jonnekin muualle. Aleksi ojensi hitaasti kättään Marian suuntaan.

Maailma näytti ylösalaiselta ja sumealta. Kaikkia pelotti, häntä pelotti. Pelotti ja sattui.

Sattui, heikotti ja pelotti niin että etoi. Eikä hän voinut tehdä mitään siinä tomussa maatessaan, ainoa joka ei ollut pystyssä.

Ensin Maken ote löystyi niin, että Miro pääsi itse irti. Sitten Make vielä itse perääntyi Mirosta ja tarjosi kuin vapautettua orjaa, kuin voisi vielä korjata tilanteen. ”Älä nyt, kato, mä en tee enää mitään…” Make selitti hermostuneena.

Aleksi ei kuunnellut saati vastannut. Miro räpytteli silmiään epäuskoisena. Oikeasti, täällä, nyt? Niin paljon ihmisiä näkemässä. Mutta sitten Miro hätkähti, kun muisti mitä tilanne oli ollut aiemmin. Aleksi oli taas pystyssä ja näytti olevan kunnossa. ”Aleksi?” Miro kysyi, mutta jokin osa hänestä tiesi, ettei Aleksi vastaisi.

”Ei Aleksi, lopeta… Sun ei pitäisi…” huolestunut Mariakaan ei saanut vastausta. Hän näki haavan nyt ensimmäistä kertaa kunnolla. Verta pulppusi sykäyksittäin koko ajan lisää, punainen paita muuttui koko ajan tummemmaksi ja vähäinenkin valo heijastui kasvavista noroista. Mariaa alkoi etoa oikeasti, vatsassa velloi, tyttö vinkaisi ja perääntyi.

”Öö… Make, pomo… Mä meen nyt. Pidä rahat.”

”Lena… Tää alkaa mennä kummalliseksi. Pitäisikö meidänkin toistaiseksi perääntyä? Laukku kyllä odottaa”, vaaleatukkainen mies ehdotti vilkaistuaan olkansa yli ja nähdessään yhden jo pakenevan paikalta. Juoksi niin että meinasi törmätä aitaan.

Mutta Lenaksi puhuteltu nainen ei vastannut, ainakaan ensin. Mittaili tilannetta hetken. ”Oota, mä haluan nähdä.” Mies pudisti päätään, tokaisi ”hullu” ja vetäytyi kauemmas. Maltillisemmin kuin yksi mies ennen häntä, mutta kuitenkin.

”Kyllä tää voidaan vielä sopia, niinhän? Tehdään diili?” Miro ei vaivautunut edes tuhahtamaan yhtäkkiä raukkamaiseksi muuttuneelle uhkaajalleen. Pojan kulmat painuivat mietteliääseen kurttuun, kun hän yritti saada jonkinlaisen käsityksen tilanteesta. Hän kohtasi hetkeksi serkkunsa tyhjän katseen. ”Maria…”

”Maria!” Miro huudahti jo juostessaan. ”Tuu, meidän pitää mennä”, Miro huudahti hätäisesti
”Mutta Aleksi…” Maria protestoi heikolla äänellä. Miro otti häntä tiukasti kädestä, ei Maria olisi tosin kyennyt vastaankaan rimpuilemaan lamaantuneena.

”Aleksi pitää huolen itsestään. Ja meistä.” Ja kuin Miron sanoille vastaukseksi Aleksi valmistautui tekemään jotain, joka sai Lenankin vihdoin perääntymään suojaisampaan paikkaan. Aleksi vain puolustautui pelkonsa lähdettä vastaan tahdottomana, siitä aita ja perimä olivat pitäneet huolen.

”Voisiko joku kertoa mitä täällä tapahtuu?!” Juho herkesi puhumaan ensimmäistä kertaa, kun hänetkin oli sysitty nurkkaan.

”Ei nyt”, Miro puuskahti ja kääntyi ympäri varmistettuaan, että he olivat niin kaukana kuin aita salli. Sen yli kukaan ei ajatellutkaan lähteä kiipeämään, kun kaikki olivat nähneet, kuinka vaarallinen kyhäelmä oli. Sen sijaan Miro ja Maria seurasivat huolestuneina, mitä heidän serkkunsa tekisi.

”Mikä Aleksia vaivaa?” Maria kysyi.

”Mä en tiedä!” Miro nyt huusi. Juho hiljeni eikä enää yrittänytkään kysellä mitään.Tilanne kävi hermoille. Mirollakin jokin muisto yritti pyrkiä pintaan, mutta kaikki opit unohtuivat.

”Mitä… Älä jooko sovitaan vielä, niinhän?” Kaverijoukon piinaaja oli perääntynyt kiinni lähimpään romuläjään. Vilkuili vauhkona mahdollista pakotietä, mutta katse palasi koko ajan Aleksiin. Näky oli yhtä aikaa pelottava ja kiehtova kaikille katsojille.

Kuin tulisen ruoskan isku. Tuulenpuuska ja energia yhdessä riittivät heittämään aikuisen miehen monta metriä taaksepäin. Kuului vain ontto humahdus ja sitten tömähdys ja kova kolahdus, kun mies törmäsi ilmeisen täyteen roskapönttöön. Roskapönttö voitti ja ynähdettyään kerran mies valahti liikkumattomaksi.

”Lena aiotko ottaa aseen esille vai et? Vai mitä suunnittelit?” vaaleatukkainen mies kysyi kärsivällisesti, mutta ei onnistunut peittämään kaikkea epävarmuutta äänestään. Hän vilkuili vuoroin talon eteen ja pariaan.

”Odota nyt, haluan edelleen nähdä mitä tapahtuu” Lena sähähti kuin oppituntia häiritsevälle lapselle. Vaaleahiuksinen mies pyöräytti silmiään. ”No nyt sinä alat olla pelottava. Mä haluan vain pois täältä mieluiten laukun sisältö turvattuna ja unohtaa nähneeni mitään.”

Aleksi lähti hetken kuluttua kävelemään kohti tajutonta maassa makaavaa hahmoa. Vakain ja päättäväisin askelein.

Vasta siinä vaiheessa Maria peitti silmänsä. ”Eih… Aleksi ei saa tappaa. Tehkää joku jotain!” tyttö vingahti. Kaikki oli vierasta, mutta jokin tuntui taas kuiskivan, mistä oli oikeasti kyse. Mitä kaikki tarkoitti.

Miro oli se joku, joka astui eteenpäin. ”Aleksi hei, kaikki on nyt hyvin. Sä pelastit meidät. Mennään kotiin”, Miro suostutteli. Hän oli arastellut sorassa rapisevia askeleitaan kuin peläten serkkunsa kääntyvän minä hetkenä hyvänsä ja ottavan hänet maalitauluksi. Nytkään Miro ei tiennyt lainkaan, miten Aleksi hänen sanoihinsa reagoisi, jos edes kuuli niitä. Joka tapauksessa Aleksi pysähtyi.

”Miro oo varovainen…” Maria kuiskasi ja uskalsi jo kurkistaa käsiensä lomasta, kun mitään ei hetkeen tapahtunut. Miro odotti koko ajan pelokkaampana, mutta yritti näyttää rohkealta ja luotettavalta. Sitten Miro hätkähti hiljaisuuteen purkautuvaa ensimmäistä ääntä niin, että häpesi itseään. Aleksi vain yskäisi pari kertaa.

”Miro… Sori kun te pelästyitte…” Aleksi sanoi hiljaisella ja kuvottavan korisevalla äänellä. Miro kiirehti lopun matkan umpeen nähdessään, kuinka hetkeksi tutuksi palanneiden silmien katse muuttui kohdistumattomaksi ja Aleksi huojahti.

Mies huokaisi, kun poika vajosi maahan toisen velton painon vetämänä. ”Hienoa… Voidaanko nyt jatkaa loppuun se mitä tultiin hoitamaan? Lena? Päämaja alkaa kohta hiostaa tosissaan jos ei saa näytteitä ehjänä takaisin säilöön. Pitikin hoitaa vaihto joidenkin amatöörien kautta takapajulassa… Oltaisiin annettu poliisien tulla siivoamaan paikka ensin. Lena perkele vastaa haluan pois täältä.”

Lena hymähti kopeasti. ”Älä nyt noin pelokkaalta kuulosta. Sinäkin tiesit ihan yhtä hyvin paikkaa hakiessasi, että me voidaan törmätä johonkin tällaiseen.” Mies ynähti vieläkin vastustellen, mutta lannistuneempana. ”Tehdään niin, että sinä haet ihan ensiksi laukun ja sitten juokset kiinni sen paenneen tyypin. Älä motkota vastaan, meidän pitää kerätä silminnäkijät kokoon ja antaa eteenpäin oikeille tahoille. Anna minä hoidan nuoret.” Mies totteli valittamatta. Oli tyytyväinen, kun oli jotain järkevää tehtävää.

”Miro…Onko Aleksi… Paraneeko se vai…” Maria kysyi hiljaa ja varuillaan. Juho ja Mariakin uskalsivat tulla hiljalleen lähemmäksi. He eivät kiinnittäneet lainkaan huomiota ohitseen kiertävään mieheen.

Miro pudisti Marian kysymykselle nopeasti päätään. ”Ei Aleksi kuollut ole, mutta mä en tiedä kuinka hyvin se pystyy parantumaan. Meidän pitää… Mutta mä en tiedä pystytäänkö mekään parantamaan se. Aleksiahan ei saa antaa lääkäreille, niinhän…” Miro pudisti uudestaan päätään. Hän oli ihan neuvoton. Aleksi ei enää edes puisteleksinut niin kuin aiemmin.

Mutta Maria muuttui sen sijaan yllättäen päättäväiseksi ja sysäsi Miron hetkeksi sivuun. ”Meidän on pakko yrittää.”

”Anna mä alotan. Meillä…” Meillä on jo yhteys. Tuntui oikealta, mutta Maria puri itseään huuleen viime hetkellä. Ei nyt mitään ylimääräistä, piti keskittyä Aleksiin. Miro ei näyttänyt huomaavan. Maria asetti kätensä vähän haavan yläpuolelle, Miro omansa pienemmän käden päälle ja painoi sen kiinni liikkumattomaan ruumiiseen. Sitten ei voinut kuin odottaa. Mikä määrä riittäisi jos riittäisi ollenkaan. Miro ja Maria olivat lähempänä ihmistä kuin muut sukulaisensa.

”Miro”, Maria kähisi. ”Me kuollaan itsekin kohta. Ei tää onnistu”, Maria nyyhkäisi hetken päästä.

”Tota…” Juho aloitti epäröiden. Tuntui aika tyhjältä ja irralliselta, mutta sen Juho tiesi, että kaikki ei ollut vielä hyvin. Miro värähti, se riitti kuulemisen merkiksi. ”Voinko mä auttaa? Jotenkin?” Miro onnistui siirtymään pikkuisen, kun ei enää puhua jaksanut. Paikka vapaana.

Nainen käveli tajuttoman miehen luokse, kuin erikoista joukkoa hänen vieressään ei olisi ollutkaan. Juho oli kyllä tuntenut oudon kylmyyden, kuin jäävettä olisi valunut muualta kehosta kohti paikalleen asetettua kättä. Mutta sitä Juho säikähti, kun naiselle puhua yrittäessään ei saanut ilmoille muuta kuin kähinää, kuin olisi kuristettu.

”Parantakaa te vain nyt ystävänne. Jutellaan sitten.”

”Hei… Mitä tapahtui?” Aleksi henkäisi räpyteltyään hetken sumeita silmiään. Tuntui kumman puutuneelta. Hän kuuli helpottuneita naurahduksia. ”Dementikko, unohdit aika nopeasti. Ja mä selitän kun ei tunnu siltä kuin olisi juossut Cooperin testin puurossa…” Miro vastasi. Muut nyökyttelivät päitään.

”Jaksatte varmaan kuitenkin kuunnella. Tässä olisi varmaan pari juttua molemmin puolin selvitettävänä.” Naisen rauhallinen mutta käskevä ääni laskeutui öiseen ilmaan kuin petollinen halla. Se sai kaikki hiljenemään melkein hengen pidättelyyn asti, päät kääntyivät kankeasti.

”Ensinnäkin, valitsitte vähän huonon leikkipaikan.” Katseet laskivat kuin häpeävillä pikkulapsilla. ”Mutta tänä iltana tavallistakin huonomman. Siinä teillä oli vain huonoa tuuria. En voi kertoa paljon, mutta tuo tuolla”, nainen sanoi viitaten olkansa yli, ”on rikollinen. Minä vastaan parini kanssa poliiseja, meidän oli tarkoitus hakea jotain pikkurikollisille liian isoa pois. Se on nyt hoidettu.” Vaiteliaita katseiden vaihtoja. Niin paljon oli tapahtunut, että joku typerä laukku tai sen tarina ei kiinnostanut enää.

”Entä…” Miro sai ensimmäisenä puheäänensä takaisin. ”Entä nyt?” Muut katsoivat ensin Miroa ja kääntyivät sitten odottavaisina naisen puoleen, olivat yhtä mieltä kysymyksestä tai liian hämillään tekemään itse mitään. Maria ainakin tunsin olonsa voipuneeksi, Juho taas odotti milloin heräisi. Kaikki tuntui unelta, hän leijui irrallaan todellisuudesta. Kyllä hän kohta heräisi ja kaikki olisi taas tavallista.

”Nyt te menette kotiin ja yritätte unohtaa tämän illan, me muut teemme samoin”, nainen totesi kuin itsestään selvyytenä. Ja sanoi sen myös niin käskevällä äänellä, että kukaan ei sanonut mitään vastaan.

Aleksi vilkaisi Miroa epäilevänä. ”Entä se mitä mä tein?” Nainen kohautti olkiaan kuultuaan pojan kysymyksen.

”Älkää huoliko. Lupaan huolehtia siitä, että pikku salaisuutenne pysyy turvassa. Jos siis te puolestanne lupaatte olla sen kanssa varovaisempia jatkossa.” Nuoret painoivat taas katseensa, mutisivat jotain myöntävää. Tuli oikein urakalla mokattua yhden illan aikana. Mutta olivat he toisaalta kiitollisia, kun sekasorron hetkellä tuli joku arvovaltaisempi antamaan järkeviä ohjeita ja käskyjä. Nainen vaikutti luotettavalta eikä vaihtoehtoja ollut.  ”Noh, menkäähän jo. Poliisit ovat tulossa.”

Päästyään jaloilleen Miro hakeutui heti Juhon vierelle. Poika katseli hämillään ja epävarmana ympärilleen ja lähti kyselemättä Miron matkaan, kun Miro otti tätä käsivarresta. ”Tuu. Mulla taitaa olla aika paljon selitettävää…”

Maria katseli huultaan purren, kuinka pojat hiljaisen puheensorinan kantautuessa kaikkosivat kauemmas. Miro taitaisi selittää kaiken ilmankin Marian ylimääräistä muistuttelua. Marian teki toisaalta mieli lähteä myös heti pois paikalta, mutta toisaalta hän pelkästi jättää Aleksia yksin. Toistaiseksi serkku näytti voivan hyvin, mutta… Maria ja Miro eivät ollet ikinä oikeasti parantaneet mitään isompaa, vain sellaisia toistensa pieniä haavoja, joista kukaan muu ei tiennyt.

Ja kettu kun se nainen pyysi vielä Aleksia jäämään, oli Mariankin pakko jättäytyä jälkeen!

”Mitä asiaa?” Aleksi tokaisi ilmeisesti ajattelen samaa rataa Marian kanssa.

”Mikä äänensävy.” Nainen totesi kuin kommentoiden taulun kehyksiä.

”Anteeksi… Mä vaan olen vähän, kun…” Aleksi alkoi takellella. Naisen äänessä oli samaa arvovaltaa kuin äidillä konsanaan, sanoista tai sävystä riippumatta. Teki koko ajan mieli pyydellä anteeksi kaikenlaista.

”Heräsit juuri kuolleista, kyllä, ymmärrän. Mutta halusin nähdä sinut vielä tarkemmin.” Naisen ääni oli nyt lempeämpi, mutta viimeisen lauseen kohdalla mietteliäs.

Aleksi mietti pitäisikö kysyä, miten nainen tuntui tietävän asioista niin paljon. Mutta ujostutti koko ajan enemmän, kun nainen vain katseli häntä hiljaa. Erityisesti Aleksin täytyi vältellä suoraa katsekontaktia, mikä hänen silmissään niin paljon muka kiinnosti…

”Hyvä on. Voitte mennä.”

Kun Aleksi kääntyi, Maria halasi serkkuaan nopeasti, kuin olisi joutunut olemaan tästä erossa puoli vuotta. Tai sitten Maria älysi, ettei hän ollut saanut halata vielä ketään koettelemuksen jälkeen, vaikka sitä tarvitsi. Aleksi oli ainoa joka jäi tueksi jos vain hiljaakin. Sitten serkukset lähtivät pikaisesti muiden perään, vilkaisematta enää taakseen. Sinne he eivät varmaan enää ikinä palaisi. Paikka oli liian kova muistutus siitä taakasta, jota kaikki serkukset kantoivat. Saagan perintö.

”Hmm…” Nainen hymisi mietteliäänä katsellessaan loittonevia selkiä. ”Ehkä velkani on nyt lopullisesti maksettu, Elias. Sinun poikasihan tuolla menee.”

* * * * *

Tietenkin se oli edessä, kun kaikki pääsivät turvallisesti koteihinsa ja tapahtumien kulku saatiin selvitettyä. Maria ja Miro saivat istua pitkän tovin päät kumarassa, kun äidin tuohtumus ei meinannut palaa loppuun ollenkaan.

Jonna huokaisi ärtyneenä. ”Toivon, että opitte jotain tästä illasta. Mutta en voi vieläkään uskoa, kuinka edesvastuuttomasti käyttäydyitte! Sitä tärkeintä asiaa ette ole nähtävästi vielä vuosienkaan aikana oppineet. Kyse ei ole pelkästään teistä. Pahimmassa tapauksessa koko perhe, tarkoitan myös isoäitiänne ja serkkujanne, olisi voinut paljastua. Me voimme elää ihmisten kanssa vain käyttäytymällä ihmisiksi. Aleksinkin vanhemmat ovat tehneet paljon töitä nykyisen elämämme turvaamiseksi, ette uskokaan. Ennen kaikkea loukkasitte heitä. Minua. Isoäitiänne. Ja… isää.”

Miro ja Maria katsoivat toisiaan, tuskallinen ymmärryksen ilme kasvoillaan. Jonna hengitti vapaammin. Ehkä nyt viesti oli mennyt tarpeeksi hyvin perille. ”Voidaanko me… Pyytää jotenkin anteeksi?” Miro kysyi vaisusti kohtaamatta äitinsä katsetta. Maria nyökkäsi toistaen kysymyksen ääneti.

”No, se on nyt vähän myöhäistä. Eliaskin on tulossa kun… Mutta se riittää, kun ymmärrätte nyt asian laidan. Uskon, että se riittää muillekin. Kaikki tekevät nuorina tyhmiä kokeiluja, mutta teidän pitää olla erityisen varovaisia. Nyt ja jatkossa.” Miro ja Maria kohottivat varovaisina katseensa. Heitä ei siis odottanut elinikäinen aresti?

”Älkää näyttäkö noin toiveikkailta, tai kohta alan takavarikoimaan tavaroita huoneestanne”, Jonna puuskahti. Miro ja Maria naurahtivat hiljaa. ”Menkää nukkumaan. Teillä on ollut pitkä ilta. Älkääkä sitten pelästykö, kun nukutte ensi iltaan asti. Se on ihan normaalia ottaen huomion kuinka paljon teitte Aleksin hyväksi. Siitä olen ylpeä.” Miro ja Maria saivatkin äidin viimeisten sanojen ansiosta hyvin unta, vaikka Jonna lausui ne epäröiden. Kuinka paljon voi torujen jälkeen kehua, ettei jää väärää kuvaa? Vanhemmuus on koko ajan valintoja.

* * * * *

”Eetu tule nukkumaan! Kello on jo vaikka mitä!”

”Okei äiti kohta!”

Poika ja hänen leijansa. Talvi oli tulossa, kun tuuli ei laantunut yölläkään.

”Äiti”, Aleksi tuli hetken päästä kummastelemaan, ”miksi Eetu on vieläkin ulkona? Annoitteko te sille luvan?” Sera näytti ärtyneeltä. ”Mutta minähän pyysin sitä poikaa tulemaan sisälle aikoja sitten!”

Aleksi hymähti tyytyväisenä itseensä. ”No jos mä sitten…” Mutta Markus ehti ensin.

”Minä käyn hakemassa pojan”, mies vain ilmoitti ja lähti ulos odottamatta vastausta.

Aleksi painoi hitaasti katseensa, mietteliäänä. ”Äiti?”

”Mitä Aleksi?” Taas niin huolehtivainen sävy.

”Milloin te annatte mun tehdä asioita taas normaalisti? Isäkin kävi jo tarkastamassa, että mä olen kunnossa. Mulle ei jäänyt edes arpea.”

Sera otti yhtäkkiä poikansa tiukkaan rutistukseen. Aleksi sai vaivoin pidätettyä itsensä ynähtämästä epämukavuuttaan. Hädin tuskin pystyi hengittämään. Mutta äidin kädet tärisivät. ”Kyllä me yritämme. Mutta olimme niin huolissamme. Se, että joskus ylihuolehdimmekin sinusta tarkoittaa vain, että merkitset meille niin paljon.” Puhuessaan meistä äiti tarkoitti kaikkia kolmea. Kyllä, käytännössä Aleksilla oli kolme vanhempaa. Ja hän oli aiheuttanut niille kaikille huolta…

”Okei”, Aleksi sai vain sanotuksi. Hän oli hämillään ja kiusaantunut. Vanhempien piti aina olla vahvoja ja valmiina neuvomaan lapsia ja auttamaan, mutta… Etenkin äiti oli tuntunut ihan vieraalta jonkin aikaa. Kyllä aikuinenkin voi pelätä. Ja äiti pelkäsi taas. Aleksi lähti niin nopeasti yläkertaan kuin vain kehtasi ja toivoi, että äiti voisi paremmin sitten kohta. Aleksia hävettikin. Kunpa kaikki olisi paremmin ja normaalia kohta. Tai no... Niin normaalia kuin voi.

* * * * *

Sentään jotain hyvää jäi ratapihan illasta. Miron kanssa rauhassa juteltuaan ja asiaa sulateltuaan Juho sopeutui muutokseen hyvin. Hänestä tuli vakituinen vieras kerrostalossa, Miron luotetuin ystävä. Jonna innostui vihjaamaan Marialle, että Juhohan vaikuttaa mukavalta pojalta. Äidissä taisi olla parittajan vikaa… Mutta ei Maria lämmennyt Juholle, vaikka tilanne olisi ollut siinä mielessä helppo, että Juho tiesi jo.

Juho oli kyllä pyytänyt, ettei hänen tarvitsi ottaa kovin paljon osaa ylimaallisin juttuihin. Mutta ei se tarkoittanut sitä, että perheen pitäisi enää varoa sanojaan.

”Miro, mä tuun sitten roikkumaan sun seurassa joitain päiviä”, Maria ilmoitti kesken ruokailun. Miro vilkaisi tuohtuneena siskoaan. ”Mitä, miksi? Enemmän kuin tavallista vai?”

”Mä haluan kasvattaa taas pidemmät hiukset ja ne kasvaa nopeammin jos saan olla sun lähellä.”

”Koita päättää! Leikkaa saman tien kaljuksi.” Muutkin pyöräyttivät silmiään Miron kanssa, mutta Maria vain virnisti.

”Ottaako jokin päähän?” Juho uteli itsekseen murahtelevalta Mirolta. Miro puoliksi pudisti päätään ja nyökkäsi sitten voitettuna.

”No joo. Mua väsyttää, mutta saamarin Juvonen antoi hirveesti läksyä huomiseksi. Miksi sen pitää olla niin usein sijaisena historiassa… Ja sen sääntöjen ja kieltojen lista kasvoi taas kolmella tänään.” Juho vihelsi vaikuttuneena hiljaa. ”Hitto, ei ehkä olisikaan pitänyt lintsata. Mahtoi olla mielenkiintoinen tunti.” Miro mulkaisi kaveriaan.

”Mutta sentään siinä on se hyvä puoli”, Juho aloitti uudestaan, ”että me tiedetään aina, milloin se tulee. Meillähän oli suunnitelma sitä varten parin viikon päähän, niinhän? Porsaanreikä sen typerissä säännöissä.” Miro vilkaisi ympärilleen kuin rikoskumppani. ”Älä nyt kaikille huuda. Sen pitää olla yllätys, ettei kukaan möläytä mitään etukäteen. Juvonen saa aina tietää jotenkin kaiken. Ketkä lintsaa ja ketkä on oikeasti sairaana.” Juho nyökkäsi ja hiljensi ääntään.

Maria kuuli vain jotain epämääräistä supinaa oven läpi. Taas ne aikoi jotain…

”Mitä te ootte keksiny Juvosen varalle? Pari viikkoa niinhän?” Maria uteli, kun kuuli Juhon lähtevän kotiin. Miro puuskahti turhautuneena. ”Ei me nyt sulle kerrota. Älä kerro totakaan eteenpäin. Sen pitää olla yllätys.” Maria nipisti huulensa yhteen sormilla. ”Okei. Mutta mä odotan kovasti, kuinka te sen nöyryytätte. Taidan viettää hyppytunnin hissan luokan edessä silloin.” Miro pudisti päätään nopeasti ja mitä, punastuiko se?

”Sun ei pitäisi…”

”Nyt mä ainakin tuun. Ja otan pari kaveria mukaan. Hyvää yötä.”

* * * * *

”Aleksi käyhän tää? Milloin sun porukat tulikaan kotiin?” Maria vielä varmisti. Juulia katseli kiinnostuneena ympärilleen, hän oli aiemmin käynyt vain Marian luona. Mutta nyt porukkaa oli enemmän mukana eivätkä kaikki olisi mahtuneet pieneen kerrostaloasuntoon. Lisäksi nytkin kaikui takaa sellainen meteli, että olisivat naapurit tulleet valittamaan pelkästään jo senkin takia.

”Eetu ja Markus tulee vasta illalla, äiti tulee Emilian kanssa iltapäivällä. Ja kyllä tää käy, täällä on tilaa. Pitäähän noiden saada nyt jossain juhlia…”

Noilla Aleksi tarkoitta Miroa, Juhoa ja muutamaa näiden seuraan lyöttäytynyttä tuttua. Eikä siinäkään ollut vielä kaikki halukkaat. Miroa ja Juhoa oli juhlittu sen verran koko loppu koulupäivä poikien saavutuksen ansiosta. Juvonen oli kerrankin järkyttynyt hiljaiseksi, se vanha akka jolle kukaan ei voinut aiemmin mitään.

”Ja jatkothan järjestetään huomenna, kun alkaa viikonloppu? Niinhän se oli?”

Ruskeahiuksinen poika kääntyi ympäri ja varmisti. Ei näyttänyt edes huomaavan, että oli saavuttu matkan päähän. Vastaukseksi pojalle naurettiin. ”Totta kai, älä nyt enää kuudetta kertaa varmista”, Juho tokaisi.

”Niin just! Ei tätä voi olla juhlimatta. Muistatteko te miten sen posket alko väpättää, kun se ei saanu mitään sanottua?” Sisälle ehtinyt tyttö ilakoi.

”Joo, ja se kuuluisa suoni otsassa oli näkemisen arvonen!” Sinitukkainen tyttö heitti ovelta. Porukan jäsenet huutelivat toisilleen sen tapaisia kertauksia parhaista hetkistä sillä aikaa, kun ahtautuivat kaikki eteiseen.

”Mä oon pahoillani, kun tästä tuli tällanen härdelli varoittamatta. Mä vetäydyn Juulian kanssa ainakin yläkertaan. Toivottavasti noi ei riko paikkoja”, Maria pahoitteli kuunneltuaan eteisessä käsittämättömäksi nousevaa meteliä aikansa. Aleksi naurahti ja pudisti päätään hyväntahtoisena. ”Mä vahdin kyllä. Ja ihan jees saada joskus elämää tähänkin taloon.”

”Noh, onnea sen elämän hallitsemisessa. Harmi, ettei se yks brunette liittynyt seuraan, se jota sä pyysit…”

Aleksi viittoi serkkuaan hiljenemään. Miten Maria huomasi sellaisen asian, mitä Aleksi hädin tuskin itsekään? Mutta nyt piti unohtaa kaikki kouluun jäänyt hetkeksi ja huolehtia siitä osasta, joka oli seurannut häntä kotiin. ”Ainahan mä kaikesta selviän. Ja kyllä Juhoa ja Miroa pitääkin juhlia jos kaikki mitä mä kuulin on totta.”

Mariakaan ei voinut estää itseään hymyilemästä ja palaamasta muistoissa taaksepäin. Hän oli lopulta saanut yksin asettua vahtiin luokan ikkunan taakse, kun muut eivät olleet uskoneet, että kukaan saisi näpäytettyä Juvosta mitenkään rikkomatta tämän sääntöjä ja päätymättä jälki-istuntoon.

Mutta pojat olivat muiden ihmetykseksi keräämäänsä tarkkaa sääntölistaa läpi käytyään huomanneet siellä sopivan reiän.

Kyllästyttyään tunnilla aikaansa kuhertelemalla viettäviin pareihin Juvonen oli keksinyt uuden säännön näiden estämiseksi. Tyttö ja poika eivät saaneet olla toisiaan kahtakymmentä senttiä lähempänä. Tyttö ja poika. Marian kävi melkein Juvosta sääliksi. Vain melkein.

Joten, kun vierekkäin vielä ihmeen kaupalla istuvat Juho ja Miro laittoivat esityksen pystyyn (”voi ei me täällä voida” ”mutta kun sä olet niin vastustamaton”), yksi kerrallaan jokaisen huomio luokassa kiinnittyi yllättäen kovinkin helläpuheiseen pariin. Hermostunutta naurua ja toisten epäuskoista vilkuilua. Mistä oli kyse? Juvosenkin oli pakko lopettaa opetus, kun kukaan ei sitä enää seurannut. Maria oli jo alkanut pureskella hermostuneena kynsiään, kun vanha matami asteli uhkaavin askelin silloin toisiaan rakastuneesti katselevien Juhon ja Miron luokse. Muistutti muka herttaisella äänellä, että eikös sellaisesta käyttäytymisestä tunnilla ollut sääntö.

Juho taas muistutti samaa sävyä käyttäen, että säännöissä taidettiin puhua vain tytöstä ja pojasta, että eivät he mitään väärää tehneet. Jo siinä vaiheessa pojat olivat voittaneet, luokassa kuului hyväksyvää naurua ja pari varovaista hurrausta. Mutta eihän asiaa toki voinut siihen jättää. Maria tiesi, että olisi ollut hänelle sopivampaa kääntää katse pois siinä vaiheessa, kun Juho otti Miron kasvot käsiensä väliin ja toi lähemmäs… Mutta viimeistään käytävälle asti raikuvan hurrauksen kuullessaan Maria olisi joka tapauksessa joutunut antamaan itselleen periksi. Juvosen ilme kyllä oli näkemisen arvoinen, kun pojat suutelivat toisiaan julkeasti aivan hänen edessään. Eikä siitä voinut rankaista, kun Juvonen havahtui säätämään uuden säännön vasta sen jälkeen. Ja loppu onkin historiaa, sana levisi kuin kulovalkea. Mirosta ja Juhosta tuli hetkessä koulun kuninkaallisia.

”Juvonen sai kyllä kunnolla nenilleen tänään, se täytyy myöntää”, Maria ilakoi ja teki pari nyrkin iskua ilmaan kuvailevasti. Hän oli taas yhtä täpinöissään kuin silloin ikkunalla.

”Noh… Olihan se ihan nerokasta. Mutta nyt ne kalastelee vaan suosiota ja tyttöjä. Siis niitä, jotka pitää sellasesta…noh… Sori, Mirohan on sun veli.” Maria pudisti hyväntuulisena päätään. Hänestä tuntui, ettei mikään voisi häiritä häntä seuraavaan vuosikymmeneen. ”Oot ehkä oikeessa. Mut se oli silti mahtavaa.” Juulia kääntyi jatkamaan matkaa luovuttaneena.

”Näyttäkää nyt vielä kerran!”

”Hei joo mä imitoin Juvosta!”

”No en mä tiedä…”

”Miro hei me sovittiin, että tää päivä vaan mitä tahansa sitten tuleekin eteen. Tätähän me tehtiin jo koulussakin etkä sä silloin empinyt. Kainostuttaako?”

Aleksi mietti, että olisi ollut kenties sittenkin järkevää mennä Marian perässä pois alta. Kyllä hänkin oli nähnyt poikien saaman suosion koulussa. Miten heitä oli pyydetty toistamaan näytös kaikkia niitä varten, jotka eivät olleet saaneet olla mukana sillä todennäköisesti legendaksi nousevalla historian tunnilla. Olihan sitä liioitteluakin tullut jo nyt mukaan, mutta…

Noh, tämän Aleksi oli nähnyt ihan tarpeeksi monta kertaa. Muut kai eivät.

Aleksi kääntyi lähteäkseen.

---

Päivän kääntyessä illaksi Aleksi tuumi, että voisi ryhtyä niinkin epätoivoiseen tehtävään kuin laittamaan kaikille ruokaa. Pitäisi ainakin yrittää.

”Miten isäkin osaa leikata niin nopeasti vaikka se on sokea!” Aleksi tuskaili mielessään, kun aika kului ja mikään ei tuntunut valmistuvan. ”Ainakin Maria on vahtimassa Emiliaa. Mutta hitsi kun äiti ei voinut jäädä auttamaan…”

Maria vahti Emiliaa mielellään. Hän kun niin piti erityisesti pienemmistä lapsista. Niistä aina iloisista ja huolettomista söpöistä palleroista.

”Mä käyn kattomassa, oisko tuolla talon takana lisää nukkeja. Eihän yhellä saa mitään leikkiä pystyyn”, Juulia ehdotti, kun kaverukset olivat hetken katselleet Emilian keskittynyttä nukensyömistä. Maria pudistikin nyt päätään ja totesi vain kepeällä äänellä, että ei väliä niin pitkään kuin Emilia viihtyisi.

”Ai”, Juulia totesi. Maria viihtyi kun vain sai katsella lapsen touhuja, mutta Juulialla alkoi olla vähän tylsää. Ja nälkä. ”Hei, haistatko sä ruoan?”

Aleksi ja Maria olivat molemmat jossain vaiheessa käyneet vilkaisemassa, mitä olohuoneessa tapahtui, kun ainakin kova meteli lähti. Vanha pelikone oli taas käytössä. Ja etenkin Maria oli huvittuneena huomannut, miten tiiviisti tytöt olivat valinneet mieleisensä parin.

”Hei, haistatteko tekin ruoan? Mulla ainakin on nälkä.”

”Teresa istu nyt alas pelataan tää peli loppuun.”

”Ei kun mennään vaan syömään jos tytöillä on nälkä”, Juho korjasi auliisti.

”Joo, mua ainakin alkaa melkeen jo pyörryttää.”

Maria sattui laskeutumaan portaita juuri silloin, kun se ruskeahiuksinen bimbo päätti ottaa Miron tuekseen. ”Joo, Juho on oikeassa”, Miro totesi tyhjällä äänellä, sai hädin tuskin silmänsä irti siitä tytöstä. Maria pudisti puisteleksien päätään. ”Pojat” Maria henkäisi jo jopa ääneen.

---

”Kuinkakohan pitkään luulet nuorten viihtyvän saunassa? Serkut ja Aleksihan siellä enää vain ovat, niinhän?” Sera varmisti Markukselta, joka yläkerran äänistä päätellen oli katsonut, että Eetu oli mennyt todella nukkumaan. Kello näytti jo vaikka mitä.

”En tiedä. Mutta ei minua haittaa niin pitkään kuin eivät pidä meteliä.”

Sera hymähti mietteliäästi. ”Ai niin. Sua ei haittaa, että sauna on tämän huoneen alla. Mun mielestä tänne paistuu. Luen siihen asti, kunnes vähän viilenee.” Markus oli jo upottautunut peiton alle eikä vastannut kuin lyhyellä ynähdyksellä. Seraa taas värisytti ajatuskin vielä peiton alle kääriytymisestä kaiken kuumuuden lisäksi.

Miro ja Maria nauroivat yhdessä jollekin asialle, kun Aleksi palasi heidän luokseen. ”Eetu lähti yläkertaan kun Markus tuli hakemaan. Mutta olkaa vähän hiljempaa, puoli taloa nukkuu tai yrittää nukkua”, Aleksi ilmoitti selonteon omaisesti.

Miro ja Maria hiljenivät käskystä, ehkä vähän liiankin helposti. Taisivat ajatella samaa kuin Aleksi: Nyt, kun oli pikkupoika pois joukosta, saattoi jutella vähän erilaisista aiheista. Ja Aleksin kävellessä ohi molemmat kaksosista vilkaisivat vaivihkaa pojan alaselkää. Virheetön kuin mallilla, ei edes arpea. Mutta muistot värisyttivät vieläkin. Mutta onneksi uusia kasaantui kovaa vauhtia päälle.

”Miro, mä en vieläkään voi uskoa, että te teitte sen saati millainen kohu siitä nousi”, Aleksi korkkasi jälleen päivän kuumimman aiheen.

”No paree olis, nehän riehu sun talossa ellet ole sattunut unohtamaan”, Maria muistutti melkein huolestuneena. ”Miron ainakaan ei anneta unohtaa, jatkothan pidetään viikonloppuna siellä yhessä kämpässä. Niinhän? Sulle tulee mielenkiintoinen päätös viikolle. Pidä hauskaa munkin puolesta, vaikken olisi tullut kutsuttunakaan”, Maria totesi veljelleen. Tyttö kuulosti ehkä aavistuksen katkeralta, mutta enemmän sen takia, ettei päässyt veljen mukaan kuin sen takia, että olisi halunnut riehumaan.

”Niin…” Miro mutisi vähän poissaolevana. Oli hän ennenkin sellaisissa käynyt, mutta enemmän hiipinyt seinustalla ja katsellut ympärilleen. Tällä kertaa siihen ei annettaisi aikaa. Ainakaan yksi ei antaisi… Miro yritti estää suupieliään nykimästä ylöspäin.

”Miro hei, se yksi brunette vaikutti aika kiinnostuneelta susta tänään. Miten on?” Aleksi tuntui lukevan Miron ajatukset, Miro naurahti hiljaa. Ei kiusaantuneena vaan ihan mielissään, kun joku otti aiheen esille hänen puolestaan. Mutta Maria oli eri mieltä. ”Hei pojat, mä en halua kuulla tätä keskustelua. Oottakaa siihen asti, että päästään saunasta.”

”Joo Aleksi hyvä huomiokyky”, Miro jatkoi välittämättä Mariasta. ”Se on ihan kiva tyttö, mutta näitkö sen kropan… Siihen vois hyvinkin tutustua enemmänkin.”

”Ai kumpaan, tyttöön vai kroppaan?” Aleksi jatkoi.

Maria puristi huulensa yhteen tiukaksi viivaksi ja siristi silmiään turhautuneena kaakeliseinälle. ”Mä varotin.” Sitten hän kurotti eteenpäin vesisangolle jättäen kauhan sivuun.

Kiukaan sihinä jatkoi kokonaisen minuutin, vettä tippui jopa tulikuumien kivien lomitse kun kaikki ei ehtinyt höyrystyä.

”Hullu miksi sä noin teit!”

”Hitto väistäkää mä palan! Mä tässä olen eniten se puoliverinen!”

”Pitäkää kiirettä suihkuun mahtuu vaan yksi kerrallaan.” Maria istahti tyynenä lattialle istumaan ja nojasi ensimmäisen tason penkkiin sillä aikaa, kun pojat tungeksivat ovesta ulos. Miro antoi Aleksin näköjään kuitenkin mennä edeltä kun tämä oli tuskastuneena muistuttanut, että kesti kylmää paremmin kuin kuumaa jo perimänsäkin takia. Höyry nousi kauniina patsaana oven yläreunasta pukuhuoneen kattoon, valo siilautui pehmeästi sen läpi. Maria sai nauttia sittenkin rauhassa saunasta vielä hetken.

Sera taas oli päässyt kirjassaan niin jännään kohtaan, ettei ei sen enempää kuullut kellarikerroksen melua kuin vilkuillut kelloakaan. Markus nukkui tyytyväisenä, koko yläkerran lämpötila lähenteli jo lievää saunaa. Sera päätti käydä yläkerrassa viilentymässä.

”Rakas pikku tyttöni… Nuku turvallista unta.”

Turvassa Emilia saisi olla vielä pitkään monilta asioilta. Jos vain suinkin mahdollista, tyttö saisi kasvaa ilman minkäänlaista tietoa mistään yliluonnollisesta. Tai jopa elää koko elämänsä niin, onnellisen tiedottomana. Perheen salaisuus kuolisi hiljalleen, se oli alkanut jo Samulin myötä. Mutta silloin esimerkiksi Eetun pitäisi pitää värilinssejä koko ajan kotonakin… Ei Sera voinut vaatia sellaista pojaltaan, yhtä rakkaalta. Mutta aina sai toivoa ja yrittää.

* * * * *

”Aleksi hei bussi tuli älä lue enää!” Aleksi hätkähti, hän todella oli uppoutunut mielenkiintoiseen artikkeliin. Hassua kun iän kanssa sellaisetkin alkavat oikeasti kiinnostaa. Lehti ei ollut enää vain sanomalehtiviikon riesa tai epätoivoinen lähde jonkun maaesitelmän uutisia varten.

Lehti sai jäädä nyt ulos, ei sitä ehtisi enää viedä sisälle. ”No hyvä, kun edes toinen meistä huolehtii asioista. Sulla on silmätkin oikean väriset”, Aleksi päätyi kuitenkin toteamaan.

”No tietty on, enhän mä liekkisilmillä voisi kouluun mennä. Mut vietäisiin jonnekin laitokselle sörkittäväksi”, Eetu huokaisi turhautuneena, eihän hän nyt sellaista rutiinia unohda. Siristi hieman nyt neutraalin ruskeita silmiään. Linssit olivat asettuneet hyvin.

”Mistä sellaista olet kuullut?” Aleksi kysyi huolestuneena. Isä oli kerran ottanut hänet sivuun ja suorin sanoin johonkin omaan kokemukseensa vedoten varoittanut sellaisen mahdollisuudesta. Oli taas entistä enemmän syytä olla varovainen. Se oli ollut sen ratapihatapahtuman jälkeen… Mutta ei Eetun pitäisi vielä sellaisia uhkakuvia tietää tai murehtia.

”Mietin ite vaan. Tuu nyt tai myöhästytään.”

Markuksella oli jonkin verran vanhempainvapaata kertyneenä. Hän vietti sen enemmän kuin mielellään pikku tyttönsä kanssa.

”Hei kappas tässähän toimivat valotkin vielä! Katsopas nyt Emilia.” Emilia vain käänsi päänsä hetkeksi ja keskittyä sitten hyppimään istuimella, jotta saisi Markuksen antamaan lisää vauhtia.

”Hmmh, ihan miten haluat”, Markus myhäili, kun tyttö hihkui riemuissaan pyörivän vauhdin kasvaessa. Markus vilkaisi taakseen kuullessaan bussin pysähtyvän tielle. Hän ehti vilkuttaa Aleksille, Eetu juoksi jo edellä bussiin. Tyypillistä, aina menossa. Sitten Markus keskittyi taas kotiin jääneeseen lapseen.

Emilia oli oikein talon pikku ilopilleri, aina hymy kasvoilla ja harvoin mihinkään tyytymätön. Kaikkien syli kelpasi ja yhtä paljon naurettiin kaikille leikittäjille.

”Eihän sinua saisi jättää hetkeksikään vahtimatta Emilia. Silitä nätisti kissaa. Mokomat puhelinmyyjät… Onneksi Aleksin keino tepsi.” Aleksin keino, pojalla niitä lukuisia erilaisia riitti. Puhelinmyyjän karkotukseen: Pyydä myyjää toistamaan kaikki hitaasti, jotta sen saisi paperille ylös. Siinä loppui monesti pinna pienellä palkalla työskenteleviltä.

Mutta nytkin Markus nuhteli Emiliaa ennemmin vitsillä. Emilia oli kiltti tyttö ja yhtä eläinrakas kuin muutkin perheen jäsenet. Mutta tulisi siinä omistajasuhteessa olemaan erojakin. Pojat yksinään eivät saaneet mitään aikaa, mutta jos molemmat sattuivat olemaan yhtä aikaa todella huonolla päällä, kissatkin olivat kärttyisiä. Silittäessä joutuisi pitämään patakintaita, jos siis sellaiseen hulluuteen ryhtyisi. Elias sentään osasi hallita sellaiset tunnepurkaukset, mutta jälkikasvulla oli vielä harjoiteltavaa.

Miten kaikki tuollaiset pikkujututkin pystyisi pitämään Emilialta piilossa? Markus imi posken sisäpintaa turhautuneena, kun ajatteli taas sitä tehtävää. Hän olisi niin kovasti halunnut suojella Emiliaa salaisuuden taakalta… Mutta se olisi vaikeaa ellei jopa mahdotonta.

* * * * *

Isoveli vahtii, kun vanhemmat eivät ehdi.

”No niin Eetu. Olen nyt lähdössä iltavuoroon. Aleksi vahtii teitä koko illan. Älä valvo liian myöhään, sillä tulemme Markuksen kanssa molemmat vasta yöllä. Muista totella isoveljeäsi ja olla kiltti Emilialle.”

”Ainahan mä. Mutta saanko käydä ottamassa nyt linssit pois? Ne alkaa kutittaa.”

Sera nyökkäsi hajamielisenä.

”No niin, äiti tulee taas pian takaisin. Sitten en ota enää yövuoroja vähään aikaan, saavat nuoremmat uudet lääkärit alkaa tehdä niitä.”

”Pärjäättekö täällä? Eihän kummallakaan ole nälkä?” Aleksi tuli tarkistuskierrokselle. Ainakin huoneesta kuului iloista naurua.

”Mulla ei ole nälkä ja Emilia huutaisi korvat päästä jos sillä olisi jokin hätänä. Niinhän sä neuvoit? Kato, kyllä mäkin osaan vahtia pikkusiskoa. Mee nyt.” Eetu halusi niin kovasti olla jo yhtä iso kuin isoveli. Saisi olla myöhempään kavereiden kanssa ja tehdä enemmän asioita itse.

Mutta Emilia ei näyttänyt olevan enää kiinnostunut kurkistusleikistä. Tyttö kurotteli käsillään kohti Aleksia ja hihkui innoissaan. ”Mikä sille nyt tuli?” Eetu kysyi pettyneenä.

Aleksi hymähti huvittuneena. ”Emilia muisti mitä mä viimeksi tein kun ei ollut vanhempia näkemässä. Odotas hetki niin näytän jotain. Tätä et sinä saa sitten kokeilla.”

Niin, kunpa Eetukin olisi jo iso. Mutta toisaalta oli ihan kiva, kun tiesi, että isoveli auttaisi, jos jotain tapahtuisi. Katsoo perään koko ajan, tuli nytkin ihan pyytämättä vain varmistuskäynnille. Oli aina joku isompi ja vanhempi jolta kysyä neuvoa, ei tarvinnut seistä yksin jos ei siltä tuntunut.

---

Marialle tulisi vain tylsä perjantai-ilta kotona äidin kanssa kahdestaan. Miro oli juhlimassa, ne jatkot. Aleksi vahti pikkusisaruksiaan, joten serkun kanssa ei voinut tehdä mitään. Kaverit olivat kaikki jossain omissa jutuissa, joista suurin osa sisälsi ryyppäämistä ja sekoilua. Sellaiseen Maria ei enää menisi mukaan, kun oli huomannut, minkälainen vaikutus alkoholilla oli hänen perimänsä lahjoihin. Tuli liian turvaton olo, kun mikään ei toiminut jos vain hetkeenkin. Miro ei sellaisiin kiinnittänyt huomiota. Ja sekoilupuolesta… Sekoillut Maria oli jo tarpeeksi.

”Noh, katsotaan tuleeko telkkarista edes joku leffa.” Äitikin vaikutti siltä, että olisi mieluummin tehnyt muuta kuin istunut kotona rönttövaatteissa sohvan pohjalla. Mutta ei voinut mitään. Mirolla oli taatusti hauskempaa. Ja jopa Aleksilla. Kaikilla muilla paitsi Marialla.

* * * * *

”Olet taas menossa, niinhän?” Miro puri hampaansa yhteen. Hän ei ollut sittenkään onnistunut hiippailemaan hiljaa kaupungille.

”Laita ovi kiinni ja astu kauemmas siitä”, Maria sähähti kuin rikolliselle.

”Tyytyväinen?” Miro kysyi venytellen, kun otti morkaten ison askeleen taaksepäin. Askel ja toinen jalka tömähtäen viereen. Maria tuhahti sellaiselle lapsellisuudelle. ”Oikeesti Miro, joka ikinen viikonloppu? Katoat perjantaina ja palaat sunnuntaina jos silloinkaan. Eikö äitikin jutellut sun kanssa tästä eilen?” Mariaa harmitti jo valmiiksi, hän saattoi arvata vastauksen. Hän se alun perin oli äidin patistanutkin tekemään jotain. Hän, Maria, talon nuorin. Mutta kaikki muut olivat lapsia.

”Nooh, kyllä se jotain sanoi. Nuoruus ja kaikkea, niin se selitti. Äidille tää on okei”, Miro kommentoi laiskasti. Maria veti henkeä ja asteli kohtaamaan veljensä.

”Mulle tää ei ole okei! Tää ei voi jatkua! Sun elämän kaikki muut asiat on heittiöllä ja minkä takia? Sä ryyppäät, tuhoat terveytes ja… Mitä sun päässä oikein liikkuu? Milloin susta tuli tällanen? Kenen takia?” Miro hymyili ärsyttävästi kuin Marian sanat eivät olisi menneet jakeluun sinne nytkin esille nostettuihin aivosoluihin.

”Hei relaa. Kaikki järjestyy. Kyllä mä saan pitää hauskaa ja sunkin kannattas, kun ollaan vielä nuoria. Ja aina mä oon ollut tällanen. Kaikki on mun omia päätöksiä, älä syytä muita. Mulla on kaikki okei.”

Marian sieraimet levisivät uhkaavasti. Hän ei olisi halunnut sanoa sitä ääneen, mutta… Voi ei. Käytävillä sai hävetä ja leikkiä kuuroa vähän väliä. Ihan kamalaa. Miten Miro kesti sellaista, tiesikö edes? Mutta nyt ei auttanut muu.

”Sä… En tiedä onko tarkotuksella, mutta sä oot onnistunu hankkii ittelles huoran maineen. Kaikki tietää sen. Mieti nyt vähän. Kun mietit tätä aikaa vanhempana niin ootko ylpeä vai kadutko?” Maria ärähti.

Hän näytti osuvan ainakin johonkin uuteen vipuun. Miron kädet puristuivat nyrkkiin ja poika näytti hetken tosi happamalta, kuin jotain likaista olisi roikutettu hänen naamansa edessä. ”Sekin on ihan mun oma asia! Älä sekaannu enää niihin, mun asioihin. Ja kannattaisi hankkia varmaan jotain omaa, oot vaan kateellinen!” Marian suu avautui, mutta Miro ei ollut ehtinyt vielä edes loppuun.

”On siitä maineesta jotain hyötyäkin. Mulla on aina seuraa kun mä sitä haluan. Sä oot yksin. Me ei voida roikkua toisissamme ikuisuuksiin vaikka kuinka ollaan erikoisia. Mä en halua sitä, en oo ikinä halunnut.” Viimeiset sanansa Miro sanoi niin myrkyllisesti, että Maria ei tiennyt, olisiko pitänyt haukkoa henkeä vai itkeä. Kenties molempia. Tarkoittiko Miro sitä iänkuista, että halusi kovasti olla vain tavallinen ihminen? Vai etteikö välittänyt Marian seurasta enää?

Mutta se oli totta, että Maria oli joskus niin yksin. Miro taas oli ollut jo kaikkien rinnakkaisluokkalaisten tyttöjen kanssa, ja vähän muistakin ikäpolvista. Kuinka… Hyi yäk etovaa Maria inhosi niitä juttuja jotka kuuli, vaikka puolet eivät olisi edes totta niin silti… Hänen veljensä! Hyi yäk yäk yäk voi ei… Ei Maria enää tuntenut Miroa.

Ja taas menossa. Maria jäi vaiti seisomaan, hänellä ei ollut enää voimia jatkaa. Hän ei halunnut oikeastaan nähdä Miroa hetkeen. Pysyisipä se poissa koko viikonlopun.

”Voisit edes leikata hiukset jossain vaiheessa”, Maria huomasi toteavansa monotonisella äänellä. Mistä sekin tuli? Kai hänen oli pitänyt joskus aiemmin muistuttaa, mutta he enää niin harvoin juttelivat kunnolla kahden kesken… Totuuden olisi pitänyt nyt puhdistaa ilmapiiriä, mutta…

Niin, Miro vain hymähti vastaukseksi. Se siitä. Paskapää painu vittuun. …Kai se sen tekee kirjaimellisesti kohta. …Yäk yäk miten mä nyt taas älä ajattele!

Miro hallitsi kaikesta huolimatta huolestuneen ja yksinäisen Marian ajatuksia. "Mutta mä en tee kyllä yhtäkään sen läksyä enää. Toivottavasti niitä kertyy niin, ettei se pysty enää liikkumaan omalla puolellaan ja huomaa jotain." Maria nyrpisti nenäänsä Miron puolelle kertyvälle läksypinolle. Hän sai taas käydä yksin nukkumaan. Aina ennen viikonloppuisin he olivat juuri jutelleet kaikki asiat läpi... Niin ei ollut enää.

* * * * *

”Isä!” Eetu huudahti ilahtuneena. Hän oli pitkän aikaa yrittänyt keksiä jotain tekemistä, mutta sosiaaliselle pojalle se oli hankalaa yksin. Harvoin hän kotonaan tunsi olonsa yksinäiseksi, mutta nyt oli erikoistilanne…

”Tulin katsomaan, että miksi täällä mökötetään”, Elias ilmoitti vakavana huolehdittuaan itsensä istumaan.

”No… No kun…” Eetu arkaili. Hän oli kuuluttanut uutisen jo äidille ja Markukselle, mutta nyt kun isä oli ollut kotona taas vasta pari päivää, Eetu vähän vierasti.

”Liittyykö tämä jotenkin siihen tyttöön, joka tuli Aleksin mukana tänään?” Elias johdatteli. Muuten hän olisi ollut huvittunut Eetun ujostelusta, mutta kun sitä alkoi olla liikaa. Joka kerta, kun hän tuli käymään kotona, vaikka pojatkin kasvoivat…

Ja vierailujen välit vain pitenivät koko ajan. Nyt, kun Emiliakin alkoi olla jo sen verran iso tyttö, että kyseli asioita.

”No joo! Aleksilla on tyttöystävä eikä se huomaa nytkään mitään muuta”, Eetu totesi lopulta tuohtuneena.

”Niin, ja sitten sinä olet yksin”, Elias arvasi ja otti Eetun viereensä. Varovasti, jos poika vaikka säikähtäisi. Mutta Eetu oli tyytyväinen, kun sai huomiota ja painautui isänsä kylkeen.

”Joo. Aleksi on ihan tyhmä. Miten yksi tyttö voi tehdä sille jotain sellasta?” Eetu hihitti. Elias huokaisi poissaolevana. ”Ymmärrät sitten myöhemmin.” Tämä tyttö… Mikä sen nimi edes oli. Joku luokkakaveri, olivat tunteneet jo pidempään, mutta nyt vasta ystävystyneet ja ehkä jotain enemmän. Serakaan ei tiennyt paljon, kun Elias oli käynyt vaivihkaa päivittämässä tietojaan.

”Tiedätkö, sinä voit ihan hyvin käydä kysymässä, jos tekisitte jotain yhdessä. Aina voi kysyä”, Elias kehotti.

”Joo! Kiitti isä”, Eetu innostui ja pyrähti kohti portaita.

Elias jäi vielä mietteisiinsä. Oliko hän unohtanut jotain? Ei kai. Elias huokaisi lyhyesti. Oli vaikea hymyillä. Pelkästään senkin takia, että hänen olisi oikeasti nytkin pitänyt olla jossain muualla. Kukaan ulkopuolinen ei saisi nähdä häntä. Hänen piti pysyä piilossa, häntä ei oikeasti kuulunut olla olemassa.

Tytön nimi oli Anni, se brunette. Toistaiseksi se oli vain mukavaa yhdessä oloa, milloin missäkin, ja se riitti. Jatkoa ei mietitty mitenkään, kunhan vain oltiin, kun niin oli kerran hyvä.

”Hei Aleksi, älä nyt vielä luovuta. Meidän piti lukea nää näytelmät ylihuomiseksi”, Anni torui suu mutrussa. Protestiksi Aleksi työnsi kirjansa vieläkin kauemmas sängyn alle, Anni naurahti lyhyesti. ”Okei, ei sitten.”

”Eihän sua haittaa, meidän piti nimenomaan lukea tänään yhdessä”, Aleksi varmisti. Anni nauroi lisää, kirkkaasti ja helähtelevästi. Lämmin paino jalkaa vasten. ”Ei. Mutta eihän sulle tuu tylsää, jos mä luen vielä tän yhen luvun? Jos totta puhutaan mäkin tekisin mieluummin jotain muuta.”

”Kuten mitä?”

”No, mietitään sitä sitten. Mä pidän sut jännityksessä”, Anni lupasi hiljaisella äänellä. Hymyili vielä nopeasti Aleksille.

Aleksi käänsi katseensa seinään. Ihan sama, kunhan hän saisi olla Annin kanssa. Tyttö oli sitä mukavampi mitä enemmän Aleksi tähän tutustui. Voisikohan… Ei, nyt hän alkoi unelmoida asioita niin kuin joku tyttö prinsessahaaveineen.

Mutta ehkä se ei ollut unelmointia, vaan suunnittelua.

Voisiko tämä kestää? Aleksi oli nyt jo sitä mieltä, ettei kyllästyisi Annin seuraan ikinä. Että he voisivat olla yhdessä loppu elämän… Siis ainakin tällä hetkellä Aleksi oli sitä mieltä. Mielessään järkevänä poikana hän kuitenkin jarrutteli itseään.

Mutta Aleksilla oli se ylimääräinen taakka. Voisiko hän kuvitella kertovansa Annille totuuden? Se pitäisi miettiä jo nyt, siihen saattaisi kaikki kaatua. Niin kuin joillakin pareilla siihen, että yksi haluaa lapsen ja toinen ei. Milloin hän kertoisi? Sitten kun olisi varma, että Annin hän haluaa? Vai olisiko reilumpaa jo nyt, jos Anni ei haluakaan olla hänen kanssaan enää sitten? Koska kertoa hänen joka tapauksessa pitää.

Sitten ovi kävi ja Aleksi hätkähti hereille ajatuksistaan.

”Hei! Voinko mä tulla?” Eetu kysyi vaikka olikin innoissaan. Ne eivät tehneet käytännössä mitään, joten olivat varmasti yhtä tylsistyneitä kuin Eetu. Hän saisi sittenkin leikkiseuraa! Ja olisi siihen Anniin sittenkin mukava tutustua, jos sitä tulee näkymään enemmänkin… Nytkin Anni nousi hymyillen ensimmäisenä ylös.

”Voit sä tulla, mutta voisit koputtaa ensin”, Aleksi tervehti veljeään.

”Niin siis tämäkö on veljesi… Eetu, niinhän?” Anni varmisti. Aleksi vastasi myöntävästi.

”On teillä ainakin aika paljon samaa… näköä…” Annin hymy hyytyi.

”Mutta mikä ihme silmissäsi on?” Anni kysyi hämmentyneenä ja tulikin yhtäkkiä ihan lähelle.

Eetu perääntyi. ”En…mä…miten niin?” Eetu vilkaisi säikähtäneenä isoveljeään Annin ohi. Aleksikin näytti hetken aikaa kummastuneelta.

”Ne on ihan… Voi hyvä ihme.” Annin ääni värähti lopuksi.

”Eetu älä viitsi pelleillä. Käy ottamassa nuo halloween linssit mitkä lie pois. Ei saa säikäytellä ihmisiä, vaikka ne hienot onkin”, Aleksi yhtäkkiä käski. Eetu ja Anni kääntyivät molemmat katsomaan kummastuneina Aleksia. Aleksi viittoili niin vaivihkaa kuin pystyi Eetua menemään pois. Kunpa Eetu olisi ymmärtänyt, mitä Aleksi aikoi.

”Aa, okei, sori”, Eetu totesi lopulta happamasti nopeasti ja katosi paiskaten oven kiinni. Aleksi huokaisi helpottuneena.

”Niin mistä oli kyse?” Anni kysyi ymmällään.

Eetu ärähteli itsekseen. Ja hän kun luuli, ettei joutuisi laittamaan linssejä enää ennen seuraavaa koulupäivää. Ärsyttävää.

Mutta toisaalta Eetukin oli säikähtänyt. Harvoin hänen päälleen noin käytiin, vaikka jotkut saattoivat ihmetellä, jos Eetu oli ollut huolimaton. Harvoin hän oli. Mutta nyt… Nyt Eetu taisi olla huolimaton. Pitäisi pyytää Aleksilta anteeksi.

”No, nähään koulussa huomenna, niinhän? Muista tuoda oma kirjasi, niin voidaan lukea yhdessä välkällä”, Anni ehdotti hymyillen. Tyttö oli ihan entisellään, suunnattoman helpottunut vain, kun Aleksi oli saanut vakuutettua, että kyseessä oli vain Eetun pila. Ja vakuuttelua oli helpottanut se, että Eetu oli käynyt vielä näyttäytymässä huoneessa ruskeilla silmillään.

”Mmh, okei”, Aleksi vastasi poissaolevana. Vaikka kaikki olikin kunnossa nyt niin… Noh, pitäisi saattaa Anni alakertaan.

Aleksi ei antanut Eetun sanoa edes sitä yhtä sanaa loppuun. Eetu ei ollut tehnyt mitään tahallaan ja Annikin oli rauhoittunut nopeasti.

”Älä huoli, kaikki mokaa joskus. Mutta mun pitäisi ennemmin kiittää sua”, Aleksilta lipsahti lopuksi. Hänen ajatuksensa juoksivat jo sanojen edellä.

”Ai, tota… No, mä käyn nyt ottaa nää pois.”

Aleksi oli taas kummallinen. Ehkä Eetu pyytäisi tätä leikkimään vähän myöhemmin.

Kun Eetu oli lähtenyt, Aleksi huokaisi raskaasti. Kyllä, se oli lopullista. Ei sille voinut mitään. Jos Anni oli kerta säikähtänyt niin pelkästään silmien väriä… Ei, Annille ei voisi ikinä kertoa. Aleksi halusi tytön parasta ja se tarkoitti nyt sitä, että tämä saisi elää onnellisen tiedottomana. Ja ilman Aleksia. Miksi ei voinut olla tavallinen…

Aleksin katse osui kirjaan lattialla. Anni oli unohtanut sittenkin ottaa omansa, vaikka oli oikein Aleksia muistuttanut. Aleksi kohautti olkiaan. Ehkä he voisivat olla yhä ystäviä…? Aleksin pitäisi vain pystyä vetämään raja oikeaan kohtaan, kun sellainen joskus tulisi vastaan. Ja olla avoin kaikille muille mahdollisuuksille tuntematta huonoa omatuntoa. Kun ei hän voinut Annia syyttää mitenkään, eikä itsesääli auttanut, kun Aleksikaan ei voinut itselleen mitään.

* * * * *

”Miro hei vauhtia. Tätä menoa meidän leffamaratoni jää lyhyeksi”, Maria nurisi roikkuessaan veljensä perässä kaupassa.

”Joo mä en voi sille mitään, että mun pitää sulkea kauppa tiettyyn aikaan. Sun pitää nyt vaan odottaa. Äläkä seuraa mua koko ajan.”

Maria naurahti lyhyesti. ”Ai, luulisi ettei sulle nyt ainakaan tule suorituspaineita mistään.” Miron kulmakarvat laskeutuivat vielä aavistuksen enemmän. Maria rykäisi lyhyesti, heidän välinsä olivat parantuneet vain tarkkojen aiheenrajausten ansiosta ja nyt Maria astui yli. Pitäisi tehdä korjaus.

”Mä vaan vahdin ettet sä jää laiskottelemaan. Sitten tässä menee vielä pidempään. Muistitko sä esimerkiksi ostaa jo ekstrasyötävät?”

”…Ai niin.” Miro oli töissä siinä kaupassa ja ilmeisesti ihan hyvä ja tunnollinen työntekijä, mitä nyt palkasta voi päätellä.

”Oota hetki, mä varmistan vielä, että sä muistat kaiken”, Maria ilmoitti ja tarttui veljeään hihasta. Miro pyörähti ympäri silmiään pyöräyttäen.

”Muista, että paljon kaikkea! Vaikka Reetta ei pääsekään, sinne tulee silti me kaksi ja ne pari sun kaveria”, Maria intoili. Miro oli kuulemma valinnut ne kaverit sellaisista piireistä, että Mariakin kelpuuttaisi seuran. Poikia molemmat.

”Niin tota… Ne soitti molemmat vähän aikaa sitten. Toiselle tuli vatsatauti ja toisen piti jäädä hätävahdiksi pikkusiskolle. Ne ei pääse”, Miro kertoi kiusaantuneena ja varuillaan. Hitsi, juuri kun hän oli toivonut voivansa päästä vähän enemmän siskon hyvälle puolelle… Mutta nytkin hän petti lupauksensa.

”Mitä, ei oo totta! Eihän leffamaratonissa ole mitään intoa ilman kavereita! Ja mäkin ostin valmiiksi jo paljon kaikenlaista syötävää, mihin ne kaikki nyt…” Maria alkoi hätäillä. Hyvä kun ei sentään syyttänyt Miroa.

”Rauhotu sisko rakas. Kyllä me jotain keksitään. Mä voin käydä läpi parit porukat jos niistä…”

”Ei! Sun porukat tiedetään.”

”Entä sitten sun…”

”No ei ne niin lyhyellä varotusajalla ehdi!” Maria kivahti tuskastuneena, kunnes jännittyi kuullessaan vieraan äänen.

”Mitä täällä meuhkataan? Miro?”

”Hei…” Maria totesi hitaasti tunnistettuaan tulijan. Tai no niin ja näin… Hän oli nähnyt pojan pari kertaa kaukaa kaupassa, töissä siellä myös. Maria ei juuri nyt muistanut nimeä, vaikka Miro oli joskus sen ehkä maininnutkin. ”Ehkä me voidaan pyytää vielä joku muu?” Maria ehdotti hitaasti Mirolle. Miro virnisti. ”No kappas kun älysit. Kysy sä Terolta sillä aikaa, kun mä käyn hoputtamassa asiakkaita jo ulos.” Tero siis. Poika katseli kiinnostuneena Mariaa ja Miroa.

Miro suuntasi kohti sitä kummallista meluavaa porukkaa, Maria oli yhtäkkiä kaksin pojan kanssa. Nyt niskasta kiinni tyttö ja kaikki avoimuus peliin!

”Hei! Me suunniteltiin ton Miron kanssa leffailtaa, kiinnostaako erinäiset legendaariset kauhuleffat?” Vau, sehän onnistui! Ja poikakin alkoi heti hymyillä.

”Juu, kaikki käy. Sä olit Miron sisko, niinhän? Maria? Miro taisi kertoa mun nimen jo.” Maria nyökkäsi innoissaan. Tämähän sujui kuin tanssi. He saisivat sittenkin leffaseuraa.

”Tarviiko tuoda jotain?” Tero kysyi sitten.

”Ei, tuut vaan…Tai siis ensin…”

”Joo, mä tiedän, että tää oranssi on kauhea väri. Meillä ei mee Miron kanssa kauan kun vaihdetaan vaatteet.” Maria hymyili Terolle. Miten voikin olla niin helppoa jutella jonkun kanssa. Vasta, kun Tero katosi Miron kanssa takahuoneeseen Maria huomasi, että hänen sydämensä löi aivan järjettömällä tempolla. Mutta Maria hymyili sittenkin.

---

Okei, tähän Miro oli tähdännytkin. Kaikki meni niin kuin piti.

Niillä synkkasi heti. Ne juttelivat koko ajan keskenään, kuin olisivat tunteneet paljon pidempään kuin sen muutaman tunnin. Miro näki Marian tulevan harvoin niin hyvin toimeen edes joidenkin kavereidensa kanssa. Mutta se oli… Aika ihmeellistä. Voiko rakkautta ensi silmäyksellä todella olla? Joka tapauksessa, Maria oli nyt tyytyväinen.

Nyt Mirokin saisi olla rauhassa, Maria oli löytänyt jotain omaa. Ja Tero oli hyvä tyyppi. Miro nousi melkein hyppimään innosta sohvalla, mutta tyytyi katselemaan telkkaria. Kunhan sen verran antoi itselleen armoa, että vilkaisi melko monta kertaa hymyilevää paria. Ne eivät enää huomanneet häntä.

”Tuu ajoissa nukkumaan, Maria. Sä näet Teron kyllä kohta pian kasvotusten. Paljon kivempaa kuin mesettäminen”, Miro naurahti.

”Joo ihan just. Mut eiks niin, että seuraavalla kerralla se voi jäädä yöksi?” Miro hymähti. ”Älä multa kysy vaan äidiltä.”

Maria keskeytti hetkeksi. ”Ai niin, me tavattiin vasta tänään. Äiti ei edes tiedä Terosta.” Miro pudisti päätään huvittuneena ja heitti peiton ylitseen.

* * * * *

Jonna huomasi, että vaikka Mirolla ja Marialla oli ollut jonkin aikaa kireät välit, niin ei ollut enää. Äiti näkee sellaiset pienistäkin asioista. Kuten siitä, että nyt sängyt eivät olleet enää kuin eri lajien jäljiltä. Pahimmillaan Marian sänky oli kuin siisteysintoilijaperfektionistin pyhäkkö, kun Mirolla kaikki oli mullin mallin. Nyt ne olivat taas yhtä tasaisen petaamattomat.

Jonna olisi kyllä toiminut välien selvittelijänä, jos olisi sitä pyydetty. Mutta toisaalta Jonna oli sitä mieltä, että nyt kun lapset kasvoivat, niiden piti osata huolehtia omista asioistaan. Jonna ei saanut kysellä liikaa. Kyllä Jonna muisti, että oli kävellyt mielellään omia teitään sen ikäisenä… Ja ihan hyvin hänellä meni. Ihan hyvin.

Pääasia, että lapset olivat tyytyväisiä. Maria oli ihan hullaantunut siitä Terosta. Mukava ja kohtelias poika muuten, tarjoutui jopa auttamaan illallisen laitossa vaikka hänet nimenomaan kutsuttiin sinä iltana syömään. Melkein liian hyvää ollakseen totta. Aika näyttäisi, miten käy. Ja Mirokin tuntui viihtyvän niissä omissa porukoissaan, kun oli ainakin paljon poissa kotoa. Ihan hyvä, kun on menoa elämässä.

Jonna oli melkein kateellinen lapsilleen. Hänkin kaipasi jotain muuta töiden rinnalle. Ehkä pitäisi yrittää niiltä klubeilta jotain löytää. Ainakaan ei tarvitsisi enää miettiä lastenhoitajien kutsumista.

Nyt kukaan ei ollut enää huolehtimassa, Miro sai tulla ja mennä mielensä mukaan. Töissä ansaittu raha ei kauan säästössä pysynyt. Talo oli aika usein tyhjä, äiti oli paljon töissä ja Maria Teron kanssa ja Mirolla oli ne omat menot.

Se oli melkein yksinäistä. Vain melkein.

Miro pyyhkäisi roskan olkapäältään ja jatkoi matkaansa kadoten yön pimeyteen. Sinne, missä ei tarvinnut ajatella mitään ikävää.

 

* * * * *
 

 

 

Siinä se. Ja tuplaosasta tuli niin paljon ekstramaskua, että ne menivät erilliseksi ekstrojen puolelle. Väsään ne tässä pian tämän osan perään...

Toivottavasti piditte! Kommentoikaa ^^ Ja mahtavaa, sain vielä oikeastikin lauantain puolella ulos...