Ei mitään hienoja palopuheita tähän. Jatkuu suoraan siitä mihin a osa jäi, eli muistakaapa ehdottomasti käydä se silmäilemässä ennen tätä. Ja pitää kai vielä erikseen varoittaakin. Vilkaiskaa taas sitä Sims 2 kotelon takana olevaa ikäsuositusta, niistä uusimmista lisäosista. Pesen käteni tämän myötä. Chop chop, lukemaan, scroll down!
<><><><><>
Ei ollut mitenkään epätavallista, että Jalavien talossa miehet laittavat ruokaa. Tällä kertaa Markus ja Elias olivat päättäneet yllättää illalla uuvahtaneen ja nokosille vetäytyneen Seran. Tosin välillä se olennainen meinaa unohtua, kun ovat nämä kaksi kyseessä.
”Älä sitten taas viillä itseäsi.”
”Miten niin taas”, Elias ärähti.”Keskity sinä sen salaatin laittamiseen, ettei tarvitse taas sitä odottaa. Mä oon parempi veitsen kanssa kuin sä”, Elias totesi perään kevyesti ja tunnusteli samalla missä seuraava paprika spagettikastiketta varten oli.
Markus keskeytti työnsä hetkeksi katsellakseen tätä. Kuinka Eliaksen sormenpäät kevyesti koskettivat jokaista vastaantulevaa kohdetta leikkuulaudalla, tunnistivat hetkessä mistä vihanneksesta oli kyse. Elias oli siinä niin taitava jo, mutta toisaalta tämä oli taas muistutus siitä, että Elias oli oikeasti sokea. Vielä senkin Markus katsoi, kun Elias sitten alkoi poimia sitä kaikkea kulhoon. Katse vastapäisessä seinässä. Niin sokea ja haavoittuvainen… Markus pudisti päätään ja kääntyi oman työmaansa puoleen.
Ulkona alkoi sataa lunta, miehet työskentelivät hetken miellyttävässä hiljaisuudessa. Mutta Elias keskeytti työnsä heti, kun Markus taas avasi suunsa. Osasi odottaa vastaiskua.
”Parempi veitsen kanssa vai? Ehkä. Mutta mä en ole kaatanut kastikekulhoa päälleni kahta kertaa viikon sisään”, Markus keksi taas jotain sanomista vastaan. Elias ei sanonut mitään, henkäisi vain säikähtäneenä kun kulho oli jälleen livetä hänen otteestaan. Piti yhtä aikaa etsiä kauha, sulkea sitten laatikko ja pidellä liukaspintaista kulhoa kädessä näkemättä, millä reunalla sen sisältö velloi. Markus keskeytti työnsä hetkeksi taas, nyt aidosti huolestuneena, mutta jatkoi kun ei alkanut kuulua kiroilua. Molemmat jättivät kuitenkin sanailun sikseen sen jälkeen. Niin vähäinen oli Markuksen anteeksipyyntö, mutta Elias ymmärsi sen.
Tätä sanailua oli alkanut olla ehkä vähän enemmän viime aikoina. Markus ei halunnut täysin myöntää sitä itselleen, mutta hän taisi oikeasti vain hakea huomiota. Niin kuin kiusaajat ala-asteella. Olihan se oikein, että nyt etenkin synnytyksen lähestyessä Sera ja Elias viettivät enemmän aikaa kahdestaan, aviomies ja vaimo, mutta silti… Markus oli yksin.
Kesken kaiken Elias laski kulhon kädestään. Markus kohotti kulmaansa mutta antoi Eliaksen olla. Tämä seisoi hievahtamatta ja jos Markus olisi päässyt kiertämään miehen eteen, tämän silmissä olisi ollut tavallistakin kaukaisempi katse. Elias näki jotain mitä hän ei.
”Aiotko kertoa, mitä näet?” Markus kysyi hiljaa hetken päästä, kun alkoi huolestua.
Tavallisesti tällaiset hetket kestivät vain vähän aikaan, yleensä kun joku oli tulossa töistä kotiin. ”Jonna.” Elias kuulosti kummastuneelta.
”Jonna? Mitä Jonnasta? Elias? Vastaa, senkin patsas.” Mutta Elias ei ollut enää hänen luonaan, seurasi jotain muuta.
”Elias?!” Elias viiletti pois keittiöstä hirmuisella vauhdilla. Samaan aikaan, kun mies katosi nurkan taakse Markus kuuli ovikellon soivan ja painui itse perässä.
”Voi tuhannen turkasta kun on kylmä…” Jonna ei ollut ikinä kuvitellut joskus toteavansa niin, mutta miksi muuten hän olisi värissyt niin, että on vaikea kävellä? Ja väsyttikin vietävästi.
”Jonna, ootko sä kunnossa?” Elias kysyi ensimmäiseksi. Jonna värähti vielä ja nyökkäsi sitten monta kertaa. ”Kyllä mä nyt oon kun pääsin tuolta pakastimesta.” Tytön hampaat kalisivat. Elias ei tiennyt miten jatkaa sanoin, hän otti kädet avoinna askeleen kohti Jonnaa, mutta tyttö perääntyi takaisin ulko-ovelle.
”Jonna, mikä hätänä?” Elias ei nähnyt. Mutta Markus näki Eliaksenkin takaa. Jonna seurasi anteeksipyytävä irve kasvoillaan, kuinka Markuksen ilme muuttui hämmästyneestä vakavaksi. Jonna oli raskaana. Mitä, missä vaiheessa? Kenen kanssa? Ja miksi Jonna oli nyt täällä, aivan uupuneen näköisenä ja noin pukeutuneena? Markus huomasi, kuinka Jonna katseli yhä häntä. Hakien apua. Markus viittilöi Jonnaa kertomaan Eliakselle. Ei tästä muuten päästäisi mihinkään.
”Elias, kato nyt tarkkaan. Huomaatko sä mussa mitään erilaista?” Jonna kysyi värisevällä äänellä. Saattoi olla yhtä hyvin kylmästä kuin pelostakin. Joka tapauksessa, Markuksen teki hetken mieli vain harppoa surutta ymmällään olevan Eliaksen ohi ja painaa tyttö syliinsä. Hän ravisteli mielikuvan päästään nopeasti.
Jonna asetti kätensä vatsansa ylä- ja alapuolelle, korostaen kumpua tai ainakin näyttäen Eliakselle mihin piti katsoa. Sitten ei kulunut montaakaan hetkeä. Markus mietti hetken uteliaana, mitä Elias mahtoi tarkalleen nähdä.
”Mutta Jonna! Sähän…” Elias huudahti ääneen pystymättä peittelemään innostustaan. Jonna kuitenkin näytti säikähtävän aavistuksen. Elias rykäisi ja yritti rauhoittua. Jonna sai taas suunsa toimimaan.
”Niin olen. Käykö, jos mä selitän joskus myöhemmin?” Elias empi hetken ja nyökkäsi sitten. Markus hymähti myöntävästi hänen takanaan. Hyvä näin, Jonna oli nyt väsynyt, säikky ja kylmissään. Sitten Jonna tekikin yllättävän pyynnön.
”Käykö, että mä asun täällä kotona kunnes lapsi syntyy? Mulla ei ole nyt muuta paikkaa”, Jonna aneli. Markus huomasi pudistavansa päätään epäuskoisena. Ei hän ollut olettanut, että Jonnalla näin huonosti menee… Ja ei ihme, että Eliaksella oli tullut kiire eteiseen tuntiessaan Jonnan lähestyvän. Miltäköhän tytöstä mahtoi nyt tuntua? Mitä tälle oli edes tapahtunut? Juurihan hän oli pari päivää sitten soittanut tavanomaisesti kotiin, ei mitään uutta tai mullistavaa. Mutta sehän tarkoitti, että Jonna oli valehdellut, silloin ja pari kertaa aiemminkin. Ei se ollut Jonnan tapaista. Markus huolestui lisää, aivan omituisen paljon. Mutta raivokin alkoi poltella sisällä, kenen takia Jonna oli nyt täällä tällaisena…
Samaan aikaan Elias suostui epäröimättä. ”Mikset voisi muka asua? Täähän on myös sun koti. Varmasti se käy kaikille, vanhuksetkin tulee kohta töistä.” Jonna nosti katseensa hämmästyneenä. ”Todellako?” Elias hymyili leveämmin, sellainen susimainen virnistys.
Tuntui aivan oudolta, kun joku yhtäkkiä hyväksyikin Jonnan noin helposti, haukkumatta tai epäilemättä. Markuskin näkyi nyökkäävän myöntävästi. Jonnasta tuntui heti niin paljon lämpimämmältä, pala nousi kurkkuun. Miksi hän oli jättänyt nämä kaikki?
Silloin Sera asteli yläkerrasta, vieläkin hämmästyttävän kepein ja suloisin askelmin. Tai sitten Markus vain näki mitä halusi. ”Mitä tääl- Jonna?” Sera pysähtyi puoliväliin ja odotti sen aikaa, kun Elias piteli tärisevää Jonna vielä hetken. Sitten tyttö näkyi pyyhkivän kasvonsa isoveljen paitaan ja suoristautui.
”Ai hei, Serena”, Jonna totesi hiljaa kohtaamatta vielä kenenkään katsetta. ”Käykö teille kaikille oikeasti, että mä tuun tänne vielä takaisin?” Jonnan täytyi varmistaa. Nyt kun Serakin oli paikalla.
”Totta kai”, Markus vastasi kun Elias ja Sera vaihtoivat hiljaa tervehdykset ja Elias kertoi tilanteen. Koko aikana Seran katse ei lähtenyt Jonnan vatsasta. Hän sai hädin tuskin pidettyä katseestaan syyttävän kovuuden, jota kukaan muu ei olisi ymmärtänyt. Ei ehkä nainen itsekään.
”Tietenkin käy. Älkää katsoko mua noin epäröivästi”, Serakin lopulta naurahti. Nyt Jonna uskalsi nostaa katseensa ja hymyillä kaikille. Se oli laimea suoritus Jonnalta, mutta tunnistettavissa kuitenkin.
Yhtäkkiä, sanattomasta sopimuksesta, kaikki kerääntyivät Jonnan ympärille turvalliseksi joukoksi. Halasivat tätä kuin kertoen, että ei ole mitään pelättävää. Tänne hän on tervetullut. ”Kiitos, kaikki”, Jonna henkäisi silmät säihkyen.
Sera joutui menemään vähän taemmas, kun hänen ja Jonnan vatsat koskettivat. ”Tämä perhe muuttui kyllä kertaheitolla monta kertaa oudommaksi”, Elias naurahti, kun onnistui huomaamaa tämän. Heitä oli nyt neljä, kohta kuusi. Muut mumisivat jotain myöntävää vähän vaivaantuneina.
Sitten siirryttiin käytännön asioihin. ”Sulla ei ole mitään mukana?” Jonna pudisti hitaasti päätään. ”Mulla pitäisi olla tarpeeksi iso yöpaita jossain täällä, mutta saanko sulta lainaksi, jos ei löydy?” Siinä vaiheessa Markus veti Eliaksen hihasta takaisin keittiön puolelle mutisten jotain tyttöjen jutuista. Elias vilkutti vielä Jonnalle, innoissaan siitä että sai siskonsa takaisin. Sera ja Jonna molemmat hykertelevät hetken tälle näytökselle, joka oli kuin suoraan sarjakuvasta.
”Kiitti, kun huolehdit”, Jonna vielä totesi kun oltiin käyty muutama asia lisää läpi. Sera vastasi aavistuksen yllättyneenä lämpimään halaukseen. Eivät he niin läheisiä ennen olleet.
Jonnasta taas tuntui, että hänen kuului erityisesti kiittää Seraa. Hänhän se ylimääräinen olisi talossa, joka oli jo muutenkin ahdas ja jota Sera piti kotinaan, synnyttäisi lapsensa kohta. Ja taas vatsat vastakkain. Se oli molemmille yhtä lailla outo ja hauska tunne. Enää puuttui se, että lapset olisivat hypähtäneet kuin Raamatussa konsanaan. Ei ihan Maria ja serkkunsa.
”Mutta eikö ole kivaa, kun tulee nyt samanikäisiä serkuksia. Voivat leikkiä keskenään?” Jonna hihkaisi jo pirteämpänä. Sera nyökkäsi myöntävästi ja patisteli sitten Jonnaa lepäämään. Tämä oli ihan tyttö vasta… Se huoletti Seraa kaikkein eniten tilanteessa. Ei niinkään tilan puute tai edes se, mitä Jonnalle oli tarkkaan ottaen tapahtunut.
Oli outoa astua vanhaan huoneeseen. Mikään ei ollut muuttunut. Mutta nyt, kun ei ollut mitään viemässä ajatuksia pois Kallesta, Jonnaa alkoi taas ahdistaa. Hän oli päättänyt kertoa ihan kaiken sitten kun tilaisuus tulisi. Salaisuudet ja peittely olivat hänet tähän tilanteeseen saaneetkin. Totaaliseen pohjamutaan.
”Mutta ihan ensiksi pitää mennä suihkuun. Ja sitten vielä kiittää kaikkia.”
Sera ihmetteli, miten Jonna oli niin pitkään ylhäällä suihkussa. Kai tyttö halusi saada itsensä vain lämpimäksi.
Tosi asiassa Jonna vain hinkkasi itsensä verille niistä kohdista, joihin Kalle oli koskenut. Yrittäen samalla unohtaa koko illan ja sen puiston tapahtumat, nekin puskivat taas pintaan. Lopputulos ei ollut vain niin tehokas, kuin olisi toivonut, nämä kohdat kun parantuivat hetkessä. Lopulta Jonna oli niin väsynyt, että kaatui vain sängylleen saatuaan yöpaidan päälleen. Sen pinkin kamalan, joka kuitenkin kiristi vähiten. Ja oli edes jotain omaa, vanhaa ja tuttua.
Mutta silti ahdisti ja tuntui turvattomalta. Eivät koti ja lämmin vastaanotto niin vain kaikkea pyyhkineet pois. Ja kaikki pitäisi vielä kertoa muille, elää uudestaan... Jonna nukkui levottomasti sinä yönä. Olisi tarvinnut taas äidin vierelleen.
***
Kävi niin kuin Jonna oli epäillytkin. Kaikki perheen miehet olivat valmiita lähtemään kirveet, veitset ja soihdut kädessä sen miehen luokse. Samuli eniten.
”Se käsittämätön hulttio täytyy saada vastuuseen teoistaan! Yrittää nyt sellaista nuorelle tytölle!” Samuli ärjäisi Saagalle. Markus ja Elias olivat rauhoittuneet jo jonkin aikaa sitten, mutta edes Saaga ei saanut Samulia leppymään. Olihan kyseessä tämän oma pieni tyttö. ”Ei tämä ole mustakaan yhtään kivaa, mutta annetaan Jonnan yrittää sopia asia ensin itse. Eikä sittenkään ole vielä oikein mennä vääntämään niskoja nurin siltä”, Saaga totesi myrkyllisellä äänellä. Kukaan ei ollut puhunut siitä käsittelystä, taisi Saaga itse janota sellaista kostoa.
”Mutta ei me voida vain istua ja odottaa kun Jonna kärsii ja se mies on vapaana!” Samuli syytti. Saaga huokaisi. ”Rauhoitu nyt. Vielä ei voida päättää mitään.” Samuli avasi suunsa, mutta päätyi sitten tuijottamaan lattiaa hampaitaan kiristellen. Saaga oli oikeassa.
”Toivon silti, että kaikki olisi mennyt eri tavalla. Ja että tänään ei täytyisi meidän molempien lähteä”, Saaga huokaisi. Matka koskien jotain viraston selontekoa oli jo sovittu aiemmin. Samuli asetti vielä kerran kätensä puuskaan. ”Joskus toivon todella, että perheemme ei eroaisi muista.” Saaga kohotti katseensa, ei mitenkään loukkaantuneena mutta kuitenkin. Hän toivoi itse samaa, mutta… ”Sittenhän Jonna ei olisi pystynyt eilen puolustautumaan.” Samulin toinen suupieli kohosi jo ylös. ”Toivottavasti jätti hyvätkin palovammat. Rohkea tyttö.”
***
Tämä rohkea tyttö oli pitkään istunut pää pöydässä, miettien mitä hemmettiä nyt tehdä. Hän oli yrittänyt soittaa koko illan Kallelle, mutta kun viimein neljännellä kerralla hän oli saanut miehen kiinni, oli tämä vain vastannut, ettei halunnut olla missään tekemisissä Jonnan kanssa. Nyt Jonnalla ei ollut mitään, mistä aloittaa. Ei mitään, mistä ottaa kiinni. Hän asui taas vanhempiensa nurkissa ja odotti sellaisen miehen lasta, joka teeskenteli, kuin häntä ei olisi ollutkaan. ”Aivan mahtavaa, Jonna.” Pam, pää pöytään vielä kerran.
Jonna ei jaksanut enää kirota tilannettaan. Hän oli ihan umpikujassa, ei tiennyt yhtään, mikä suunta veisi ylöspäin. Hänellä ei ollut mitään.
Markus ei olisi halunnut lähteä sinä päivänä töihin, aiemmin kun Jonna oli edes herännyt ja palasi nyt illalla. Lunta satoi taas. Eikä ovella uikuttava susi tiennyt hyvää, Markus ei vaivautunut edes kiertämään sitä kaukaa. Elias oli selittänyt, että niitä ilmestyi paikalle kun joku hänen porukastaan tunsi jotain vahvasti. Tämä susi oli Jonna, lannistunut eikä välittänyt mistään.
Markus oli hädin tuskin päässyt sisälle ja pudistellut vaatteensa lumesta, kun Elias tömisteli vastaan.
”Missä sä olet ollut kun oltaisiin taas tarvittu?” Elias ärähti kiihtyneenä heti ensimmäiseksi.
”Olisiko töissä mitään?” Markus vastasi närkästyneenä. ”Missä sitten olisi pitänyt olla?”
Elias murjotti hetken ja sitten miehen hartiat painuivat kasaan. ”Me ollaan oltu täällä koko ilta vain Seran kanssa kahdestaan. Jonna sai vihdoin sen miehen kiinni. Se puhelu ei mennyt hyvin. Ja nyt kukaan ei saa Jonnaa rauhoittumaan tai paremmalle tuulelle. Mene sä ylös.”
Markus levitti kätensä turhautuneena. ”Mitä sä odotat mun tekevän? Eikö Jonna kuuntele ennemmin sua, veljeään? Mä tulin just töistäkin ja…” Eliaksen suupielet kiristyivät jälleen äkäiseen irveeseen. ”Tee jotain”, mies ärähti.
Markus huokaisi ja lähti yläkertaan. ”Mä en voi taata ihmeitä. Tuun varmaan nopeasti takaisin.” Elias kuunteli ilman myötätuntoa. Häntä ei nyt lainkaan huolettanut mikään muu kuin Jonna, jota hän ei ollut pystynyt auttamaan.
”Hienoa, seuraava ymmärtäväinen terapeutti. Voit lähteä kiitos hei”, Jonna murahti kohottamatta katsettaan. Markus ei edes pysähtynyt, sulki vain oven astuttuaan huoneeseen.
”Saanko mä nyt hetken olla täällä niin Elias jättää mut rauhaan. Mä en aio edes yrittää auttaa tai leikkiä ymmärtäväistä jos sä et halua. Ei muakaan innosta ryhtyä 'terapeutiksi'”, Markus ilmoitti yhtä lailla kohtaamatta tytön katsetta. Tosi asiassa hän oli melko järkyttynyt Jonnan äänensävystä. Täynnä katkeruutta ja vihaa, ei tarvinnut edes osata lukea tunteita.
”Oikeasti? Kiitti sitten hervottomasti”, Jonna tuhahti. Ja sitten oli hiljaista.
”Ääh, tää on painajainen. Kaikki menee pieleen”, Jonna lopulta huokaisi. ”Sä vaan törmäsit ihan väärään mieheen, ei vika ole sussa. Ei kaikki voi ymmärtää”, Markus yritti sitten lohduttaa. Jonna ei alkanut ärjymään vastaan, joten kai Markus osui oikeaan. Déjà vu. Hän oli joskus ennenkin lohduttanut erästä tämän perheen jäsentä.
”Se nyt on ihan ymmärrettävää, mutta ettei sillä miehellä ollut minkäänlaista vastuuntuntoa! Kun mä sanoin että tää vauva muuten nyt on ja syntyy, niin se ei edes yrittänyt miettiä mitään ratkaisua, syytti vain. Ja nyt se ilmotti pesevänsä kätensä koko asiasta, lähettää vain mun kamat tänne ja muuttaa sitten pois jonnekin. Ihme ettei vielä nimeänsäkin muuta”, Jonna sylki sanat suustaan. Markus antoi Jonnan purkaa vihaansa rauhassa. Parempi kuitenkin, että siihen oikeaan henkilöön. Jonna ei ollut tehnyt mitään väärin missään vaiheessa, vaan joutunut olosuhteiden uhriksi. Sen, että ilmeisen suunnitelematon lapsi oli nyt kaikista nykyaikaisista ratkaisuista huolimatta tulollaan.
”Miksi mun piti törmätä sellaiseen pelkuriin, pilata kaikki…” Jonna tiuskaisi tuskastuneena ja nousi ylös. ”Jonna rauhotu”, Markus käski tiukalla äänellä, mutta Jonna ei tainnut kuulla.
”Miks kaikilla muilla menee niin hyvin, miks mä en saa mitään aikaan. Mä en edes muista mitään siitä illasta kun tää lapsi sai alkunsa. En mitään siitä illasta, joka tuhosi mun elämän”, Jonna valitti hampaitaan kiristellen ja silmiään kiivaasti räpytellen. Ne alkoivat taas lasittua ja muuttua sumeiksi.
”Jonna, ei pidä luovuttaa noin helposti. Mä en ainakaan usko, että sä oot sellanen.” Enempää Markus ei keksinyt. Ei hänellä ollut tarjota mitään ratkaisua. ”Mutta mä asun taas vanhempien nurkissa, mulla ei oo mitään työtä ja isätön lapsi tulossa. Miten muka kaikki voisi järjestyä?” Jonna huokaisi päätään pudistellen.
”Mä oon vaan ylimääräinen täälläkin. Minne mä muka voisin oikeasti kuulua?”
Ylimääräinen. Se sana kummitteli vieläkin Markuksen mielessä. Oliko hänkin vain Seralle ja Eliakselle ylimääräinen? Kuuluiko hän oikeasti tänne sittenkään? Jonna ainakin paremmin kuin hän.
”Ei, et ole”, Markus totesi jotenkin kylmällä, tiukalla äänellä saaden Jonnan hämmentymään hetkeksi. ”Kyllä olen. Tarpeeton ja ylimääräinen. Olisi ollut parempi jos en olisi edes tullut, paleltunut ulos…”
Silloin Markus käänsi Jonnan ympäri. Suudelma oli hellä, mutta varma. Aivan kuin Markus olisi päättänyt imeä kaiken surun ja ahdistuksen Jonnasta suun kautta.
Jonna ajatukset laukkasivat. Mitä tapahtui? Markus suuteli häntä. Mutta hän ei pelännyt yhtään, säikähti vain vähän. Markuksen sylissä oli niin turvallista, vahvat kädet ympärillä. Se tuntui erilaiselta, kuin silloin illalla lattialla Kallen kanssa. Jonnaa ei mitenkään kihelmöinyt sillä tavalla, tuntui vain turvalliselta… ja oikealta.
Jonna katsoi tarkkaan Markuksen kasvot läpi kun astahti hetkeksi taemmas. Markus näytti niin yllättyneeltä, aivan kuin olisi itsekin vasta älynnyt mitä oli tehnyt. Pieni hymy kohosi Jonnan huulille. Ennen kuin Markus ehti sanoa tavuakaan, Jonna syöksähti eteenpäin.
Nyt oli Markuksen vuoro ihmetellä. Mitä hän teki? Suuteli Jonnaa. Mutta miksi? Sitä nyt viimeisenä saa tehdä niin rikkinäiselle tytölle… Ja Jonnahan on Eliaksen pikkusisko! Odottaa toisen miehen lasta! Markus tunsi sen kummun vasten omaa vatsaansa. Jonna painautui niin kiinni, kietoi hennot kätensä ympärille.
Ja Markus huomasi vastaavansa siihen, epäröimättä lainkaan. Haluavansa olla tuon nuoren naisen, tytön vasta, lähellä. Hän heitti hetkeksi järjen sivuun ja antoi tunteiden viedä.
Markus yritti nopeasti irrottaa Jonnan kädet ympäriltään, kun molempien oli pakko vetää henkeä. Mutta Jonna ei päästänyt irti. ”Jonna, mä olen pahoillani. Mun ei pitänyt, tää ei ole oikein…” Jonna pudisti päätään. Ja hymyili niin, ettei Markus ollut hetkeen nähnyt häntä sellaisena.
”Sun ei tarvitse selittää mitään. Kiitti.” Markus vastasi hymyyn varovasti. Oli hyvä nähdä Jonna taas iloisempana, mutta tämä ei kyllä ollut yhtään oikein. Markus ei tiennyt miksi oli tarkalleen ottaen suudellut Jonnaa. Halusi vain saada tämän lopettamaan itsesäälissä kieriskelyn. Mitään omaa Markus ei ollut yrittänyt saavuttaa… eihän? Eihän Jonna varmaan edes tiennyt mitä oikeasti halusi sillä hetkellä, oli vain niin eksyksissä, yksin ja hylätty.
Aivan kuten Elias silloin. Ja sen muistaessaan Markus viimein astui kauemmas. Tosin sitten Jonna painoi sormen hänen suulleen, portaista kuului askeleita.
Markus suunnilleen pidätti hengitystään, kun Elias ja Jonna puhuivat. Hän ei kerta kaikkiaan muistanut jälkeenpäin, mistä nämä olivat puhuneet. Toivoi vain, ettei Elias huomaisi häntä. Jotenkin siihen puheenaihe taisi liittyä.
Mutta nuo kaksi… Markus alkoi jo inhota itseään. Hänellä täytyi olla jotain pahasti vialla päässä. Mikä häntä vaivaa? Ja kaikkein pahinta oli sekin, kuinka Jonna silmää iskien viittoi lopulta Markukselle, että oli turvallista lähteä. Tämä ei ymmärtänyt. Markus päätti vain yrittää unohtaa keskustelun lopussa tapahtuneen käänteen. Pääasia, että Jonna oli taas hilpeämpi.
***
Keskellä yötä joku hiippaili talossa hereillä. Kohti Eliaksen entistä huonetta, jossa Markus nyt vakituisesti yöpyi. Silloin kun ei satunnaisesti sopivien tilaisuuksien tulle viettänyt yötään Seran ja Eliaksen kanssa vapaassa isossa makuuhuoneessa. Mutta viime kerrasta oli ikuisuus.
Markus kohottautui ensin vain vähän sängyssään, kunnes tunnisti tulijan. Hetken hän oli jo toivonut, että se olisi ollut toinen Jalava… Ja sitten löi itseään mielessään. Jonna kaipasi vieläkin kai tukea. Ja selityksen. Mutta nyt ei ollut ihan oikea aika, molemmat olivat ihan väsyneitä. Lattia tuntui kylmältä paljaiden jalkojen alla.
”Jonna… Mä ymmärrän, että sulla on kysyttävää, mutta jutellaan aamulla, käykö?” Markus huokaisi ennen kuin Jonna ehti edes kysyä mitään. Mutta Jonna ei näyttänyt edes kuuntelevan.
”Jonna, mitä sä nyt? Älä…” Jonna tarttui nopeasti yöpaitansa yläosaan. Markus käänsi katseensa hetkeksi, mutta kun Jonna ei sanonut mitään, oli tämän pakko kääntää katseensa takaisin.
Jonna seisoi hievahtamatta. Markuksen oli hävettävän vaikeaa pitää katse pimeässä hädin tuskin erottuvissa silmissä. Mutta lumisateen lakattua esiin tullut kuu valaisi niin kauniisti nuoren tytön paljaan ruumiin. ”Ei sellaista kukaan mies voisi jättää huomaamatta”, Markus vakuutti itselleen. Mutta silti hänestä tuntui pahalta, kuin hän olisi halunnut omaa siskoaan. Tai jotain vastaavaa.
”Jonna rauhoitu nyt. Pukeudu ja jutellaan aamulla, kun kaikki on selvempää”, Markus yritti vielä. Mutta hänen äänensä oli voimaton ja hiljainen. Aivan kuin hän ei olisi tarkoittanut mitä sanoi. Ja Jonna poimi jokaisen sanan, jokaisen sivusilmällä luodun katseen. Näki ja kuuli mitä halusi.
Jonna lähti kävelemään lähemmäs. ”Mitä väärää sä tässä näet? Miksi sun piti pyytää anteeksi?” Markus katseli rintakehä kohoillen tiiviisti Jonnan liikkuvaa suuta, huulia, kun tämä puhui. Ja halusi taas suudella niitä. Jonnan täyteläisiä, pehmeitä huulia… ”Nyt järki peliin, mies!” Jonna oli selvästi tullut tarjoamaan itsensä hänelle, ei varmasti tiennyt mitä teki tai pyysi. Olisi kauhuissaan jälkeenpäin, ei Markus voisi mitenkään tehdä sitä Jonnalle. Niin kovasti kuin hän itsekin oli vain ihminen.
Mutta tosi asia oli, ettei Markus ikinä ollut ennen ollut niin hermostunut ja levoton… Kuin teinipoika. Mutta ainakin Elias tappaisi hänet.
Markus veti henkeä ja käveli Jonnan ohi tämän nurkkaan unohdetulle paidalle. ”Nyt puet ja mennään molemmat takaisin nukkumaan”, Markus ilmoitti niin, ettei vastaväitteille olisi sijaa, okein tyytyväisenä, kun kykeni siihen. Jonnan itsevarmuus näytti valuvan tosin heti pois ja Markuksesta tuntui hetken pahalta. Mutta Jonna oli nuori, ei vielä ymmärtänyt. Tämä oli oikea päätös. ”Saatatko mut?” Hiljainen, tunteista riisuttu pyyntö. Markus nyökkäsi. Sen verran hän voisi antaa periksi.
Kun Markus oli saanut valon päälle ja kääntyi odottavasti Jonnan puoleen, tämä viimein näytti antavan periksi. ”Mä tein ihan tyhmästi, anna anteeksi. Mua nolottaa niin kamalasti, mun ei olisi pitänyt…” Markus pudisti hitaasti päätään. ”Ei se mitään. Tää voidaan vaan unohtaa.” Jonna nyökkäsi helpottuneena.
”Mutta, mä olisin vaan… Edes kerran…” Markus puristi suunsa tiukaksi viivaksi. Hän halusi lohduttaa mutta ei rohkaista. Ja toisaalta häntä alkoi taas kummastuttaa se mitä Jonna edes pyysi häneltä.
”Se on kaikilla samanlaista eron jälkeen. Mutta ei pidä rynnätä mihinkään ajattelematta. Kyllä sunkin kohdalle vielä joku kunnollinen tyyppi osuu.” Noin. Tarpeeksi neutraalia. Nyt vain pois, pois, pois…
”Mutta voinko mä olla varma? Harva on sellanen, että kun tietää kaiken hyväksyy vielä sittenkin. Niin kuin sä.” Markus värähti. Jonna viittasi suoraan häneen. Halusi jonkun täsmälleen samanlaisen kuin Markus. Ja nyt ei ollut muuta kuin hän itse paikalla. Hän oli jo kerran torjunut Jonnan. Ja tämä kuulosti niin surkealta…
”No… Ehkä jos tilanne olisi vähän erilainen niin sitten. Mutta ei nyt. Mennään nukkumaan.” Virhe.
”Oikeasti? Haluatko sä…” Markuksen täytyi kiirehtiä korjaamaan ennen kuin Jonnan innostunut ääni vetoaisi häneen liikaa: ”En! Etkö voi ymmärtää? Ei.”
”Miksei?”
”Ei nyt kun oot tossa tilassa”, Markus viittoi kun ei muuta keksinyt. Jonnan ilme valahti taas. Toisaalta Markus oli helpottunut ja toisaalta taas omatunto kalvoi. Hän murskasi Jonnan koko ajan uudestaan.
Jonna veti henkeä. ”Mä en ole missään tilassa. Mä tiedän mitä haluan. Sä et mitenkään hyväksikäyttäisi mua.”
”Miksi Jonna, miksi mä, miksi nyt?”
Jonnan asenne muuttui, hän kuulosti yhtäkkiä paljon päättäväisemmältä. ”Jos mä olisin jäänyt sinne, jos Kalle olisi tarjonnut meille kodin ja vaikka mennyt kunnolla naimisiinkin mun kanssa, jos olisin ollut uskollinen se olisi tarkoittanut, että olisin elänyt selibaatissa loppu elämäni.” Markus varoi irvistämästä. Hän arveli, että ihan vain kostoksi sille miehelle Jonna oli kertonut kaikille hänestä senkin puolen. Mutta, kaiken kaikkiaan aika karu vaihtoehto nuorelle naiselle, Markuksen täytyi myöntää.”Mä haluun vaan tietää mitä nyt edes vähän voitin, kun se ei toteutunut.” Mutta tämä ei silti tuntunut oikealta.
”Mä oon sekaantunut jo ihan tarpeeksi monen elämään. Sä olet Eliaksen pikkusisko. Eikö se yhtään häiritse sua?” Jonna pudisti päätään, Markus näki harmikseen silmäkulmastaan. Miksei tämä nyt voisi vain unohtua helposti, ettei Markuksen tarvitsi päättää mitään? ”Sulla ei ole sormusta sormessa.” Markuksen kulmakarvat painuivat yhteen melkein vihaisesti. Kiitos, tiedetään.
”Tän ei tarvitse olla mitään sitovaa. Mä haluan vain tietää.” Markus ärähti. ”Mä kerran suostuin jonkun toisen kanssa lähes samoin periaattein. Melkein tapatin sen. Ja oon yhä yhdessä sen kanssa.” Markus ei enää pystynyt edes sanomaan Eliaksen nimeä.
Jonna mietti hetken. Markus käänsi katseensa heti vain, kun näki Jonnan ilmeen hetkeksi tyhjentyvän ja sitten syttyvän taas ymmärryksestä. Jonna taisi arvata hyvinkin, mitä Markus tarkoitti lipsautuksellaan. Markuksella itselläänkin tapaus alkoi piirtyä liian elävästi mieleen.”Mitään sellaista ei tapahdu nyt. Tää on ihan eri tilanne.” Sekin on totta… Ei!
”Sä oot ihan tyttö vasta.”
Jonna naurahti. ”Nyt sä keksit vaan tekosyitä. Sä taidat oikeesti haluta mua.”
Jonna sai vaivoin pysyttyä hiljaa kun Markus työnsi hänet ovea vasten. Sydän pomppasi kurkkuun. Sera ja Elias olisivat tunnistaneet lähestyvän myrskyn merkit, Markuksen hermojen kestokyvyn rajan, mutta Jonna ei tuntenut miestä niin hyvin. Ei vielä. Mutta hän halusi oppia… Jonna pakottautui rauhoittumaan, hengittämään rauhallisesti ja näyttämään tyyneltä. Ei epäröinnin merkkejä.
”Et tiedäkään miten. Mutta mä en voi. Satuttaisin vaan sua. Sä et tiedä mitä pyydät”, Markus sanoi hiljaisella äänellä aivan Jonnan niskan juuressa. Lämmin hengitys kutitteli. Oli hetken melkein hiljaista, Jonna kuunteli omaansa ja Markuksen hengitystä. Kädet hänen molemmilla sivuillaan värähtivät, tulivat aavistuksen lähemmäs. Kuin Markus vaivoin saisi ne pysymään paikoillaan. Jonnan itsensä sydän alkoi hakata, hän voittaisi. ”Kyllä voit. Mä pyydän. Anna periksi, se on helppoa…” Ja Markus antoi.
Ensimmäinen suudelma oli taas hellä. Mutta Jonna ei halunnut Markuksen olevan hellä. Hän halusi tuntea, millaista on kun joku oikeasti haluaa. Ottaen toisen huomioon, millaista on tulla rakastetuksi…
”Markus, älä viitsi. Mä tiedän, että sä haluat. Ota mut. Tee mitä haluat.” Jonna näki sen hymyn. Tiesi, että Markus ei enää pidätellyt mitään.
Vaatteet voi riisua aika nopeasti ja epäolennainen jää huomaamatta. Kuten vaikka kumpi sammutti valon.
Markus vetäytyi kauemmas eikä suostunut enää liikkumaan. Jonna halusi tuntea taas ne isot, varmat kädet ympärillään ja tutustumassa jokaiseen kehonosaan. Jättämässä kihelmöiviä sähkövirtoja jälkeensä. Hän pukkasi otsallaan pari kertaa Markusta ja valitti sitten: ”Ääh. Mitä nyt?” Markus naurahti matalalla äänellä. Kaikki oli käynyt vähän liian helposti ja nopeasti.
”Onko tää sulle varmasti ihan oikein? Tässä vain lattialla, nyt? Haluatko sä mennä loppuun asti?” Markus kysyi lempeästi. Jonna mutristi huuliaan. ”Vaikka tää käytännössä on mun eka kerta niin raskaana kuin olenkin, niin kyllä mä tiedän mitä haluan”, hän intti päättäväisesti vastaan.
”Ja ei me olla lattialla vaan matolla”, Jonna jatkoi. Markus hymyili ja laskeutui selälleen. Ei Jonna niin kevyt ja pikkutyttö ollut kuin hän halusi uskoa. Ihan aikuinen nainen jo. Markus silitti hetken Jonnan hiuksia. ”Markus, älä viitsi kiusataa…” Jonna oli enemmän oma itsensä kuin pitkään aikaan, se oli aika helpotus. Huolimatta siitä, että nytkin hänen täytyi Markuksen rinnalla kääntyä puolittain kyljelleen vatsansa takia.
”Onhan se imartelevaa, kun joku on noin innokas.” Jonna virnisti. ”No älä anna sitten mun odottaa.”
Jonnan täytyi tukahduttaa kiljahdus. Markus oli aika nopea. ”Huh, ton sä oot tainnu tehdä joskus aiemminkin.” Jonna huomasi, kuinka Markuksen kädet näyttivät ensin olevan matkalla hänen käsilleen, tottuneesti estämään jos hän olisi aikonut ylös. Mutta sitä Jonna ei aikonut tehdä. Markus oli se kokeneempi. Ja taisi hetkeksi unohtaa kenen kanssa oli. Jonna naurahti kun Markus käänsi hetkeksi katseensa, häpeissään. Jonna asetti kätensä päättäväisesti miehen leualle ja käänsi takaisin.
Niin pieni ja sileä käsi. Markus katsoi vielä hetken Jonnaa silmiin, yrittäen etsiä jotain epävarmuuden merkkejä. Niitä ei ollut. Vain päättäväisyyttä, himon sumeutta. Tuttu katse. Mutta Markus ei olisi halunnut nähdä sitä Jonnalla, nähdä, että tästäkin oli tullut nainen.
”Markus… Kaikki on hyvin.” Lempeä mutta vakaa ääni. Markus laskeutui alemmas ja suuteli. Nyt kun niin sai tehdä. Ensin yhtä lailla lempeästi, varovasti, mutta koko ajan enemmän.
Selkä nousi kuin itsestään kaarelle, auttoi pikkuhousujen riisumisessa. Jonnalta itseltään ei vaadittu mitään. Markus kuunteli ja antoi tälle mitä tämä ikinä vain halusi.
Jonna ei todellakaan ollut mikään asiantuntija, mutta hänen täytyi tosissaan miettiä… Mitä muuta olisi muka vielä tarvittu? Hänelle se oli täydellistä. Näkyi tähtiä silmät kiinni ja ilotulituksia pään sisällä. Tunsi itsensä tosissaan naiseksi. Ja hän toivoi, että se todellinen eka kertakin olisi ollut Markuksen kanssa. Että hän kantaisi nyt Markuksen lasta. Mutta mitään sellaista Jonna ei sentään sanonut ääneen. Olisi pilannut vain hetken. Sovittuna ainoaksi jäävän.
”Nukutko sä?” Jonna veti syvään henkeä. ”En. En vielä.” Markus kohottautui ylemmäs katseltuaan vain pitkään hiljaa silmät kiinni lepäävää Jonnaa.
”Onhan täällä kaikki hyvin?” Markus kysyi asettaen käden Jonnan vatsalle. Jonna havahtui kunnolla, hymähti lyhyesti.
”Miksei olisi? Sitä paitsi, mä pystyn parantumaan. Ei sillä, että sä olisit mua mitenkään liiemmin satuttanutkaan.” Markuksen kulmat kurtistuivat aavistuksen. Jonna naurahti. ”Vähän, mutta hyvällä tavalla. Älä näytä noin huolestuneelta. Kaikki on ihan hyvin.” Jonnakin nousi ja tuli vielä lähemmäs Markusta. Markus kietoi sanatta vielä kerran Jonnan syleilyynsä.
Jonna jäljitteli pimeässä Markuksen kasvonpiirteitä. Kuinka paljon heillä olikaan ikäeroa? Jonna ei edes tiennyt tarkkaan. Eliaksen kanssa oli kuusi vuotta. Oliko heillä sama? Vai enemmän? ”Kuinka vanha sä olet?” Miehen silmät aukesivat taas hitaasti. ”Vuoden vanhempi kuin Elias.” Nimen mainitseminen sai molemmat hiljaiseksi. Markuksesta näytti siltä, kuin Jonna olisi hetken hymyillyt. Mies ei osannut kyllä yhtään lähteä arvaamaan, miksi.
”Mä mietin vain… Mun ei tarvinnut edes sanoa mitään, sä aina tiesit mitä tehdä.” Jonna punastui aavistuksen. Häntä kyllä mietitytti, mutta tyttö ei tiennyt, oliko sellaista hyvä kysyä. Ensimmäistä kertaa vähään aikaan Jonnasta tuntui kiusalliselta. Markus ei kuitenkaan näyttänyt pahastuvan. Päinvastoin, otti hetkeksi Jonnan taas lähemmäs itseään. Siinä matolla, Jonnan huoneen lattialla. Elias ja Sera nukkuivat kerrosta alempana. Huh.
”Sanotaan nyt vaikka näin… En tiedä haluatko sä kyllä kuulla.” Jonna nyökkäsi. Halusi. Hän saattoi aavistaakin. ”Tää on tuttua Seran kautta”, Markus sanoi vetäen kättään ylös Jonnan kylkeä, lantion ja rintakehän kohdalta leveämpi. Käsi pysähtyi kaulalle. Alkoi taas kihelmöidä. Markus näytti jotenkin huomaavan sen vaikka Jonna piti ilmeensä peruslukemilla ja äänen kurissa. ”Ja muuten sä et eroa kovinkaan paljon Eliaksesta”, Markus totesi hymyillen huvittuneena. Osasi jo odottaa sitä, kuinka Jonna painoi hämillään katseensa.
Jonna ei ollut vain aiemmin ajatellut asiaa… Mutta siinä se tuli. Jonnaa ei mitenkään etonut, vaikka se olisi ollut ihan luonnollistakin. Mutta suretti. Konkreettinen muistutus siitä, että Markus oli sidottu toisaalle. Tämä oli vain väliaikaista. Jonnan kevyet sormen päät kävivät taas nopeasti lähemmäs oikealla kyljellä olevalla leikkausarvella. Aavistuksen koholla oleva suora, rosoinen ura. Markus oli omistautunut jollekin, joillekin toisille. Jonna näytti hetken vakavalta.
”Eliaksesta puheen ollen. Musta tuntuu, että se saattaa olla hereillä.”
”Mitä? Tietääkö se?” Oli Markuksen vuoro vakavoitua. Kuulosti melkein hätääntyneeltä. Jonna asetti rauhoittavasti kätensä miehen rinnalle. ”Rauhoitu. Tietenkin. Mä oon sen sisko ja sillä on tunneside sun kanssa.” Miten Jonna ei ollut tullut ajatelleeksi sitä aiemmin? Elias oli kai huolehtinut, ettei häntä huomattaisi. Tai sitten Jonna vain ei ollut huomannut mitään…
”Se kyllä tappaa mut”, Markus totesi aika vakuuttuneen oloisena. Jonna pudisti päätään.
”Ei tapa. Mäkin kuolisin, ainakin henkisesti. Muistatko?” Jonna kertoi rauhallisesti. Markus naurahti helpottuneesti. ”Olet sinä aika ovela tytöksi.” Jonna virnisti lyhyesti. Kyllä, hänestä tuntui vielä rauhallisemmalta nyt kun Markuskin rauhoittui. Ja kun Markus haukotteli jos vain lyhyestikin, alkoi Jonnaakin väsyttää enemmän. Heilläkin oli nyt tunneside. Jonnan ensimmäinen. Ja se oli aika mukavaa.
”Saanko mä nukahtaa tähän? Mä lupaan, ettei mulle tule enää kylmä.” Markus nyökkäsi unisena, katseli hetken silmät puoliksi kiinni olevaa Jonnaa. Kyllä, tilanne vaikutti jotenkin tutulta… Mutta osa muistoista oli jäänyt palaamatta, ehkä tämä oli taas sellainen tapaus. ”Teikäläiset onkin lämpöpattereita.” Jonna hykersi.
Tämä Markus kyllä halusi muistaa kokonaan. Hän kietoi kätensä vielä tiukemmin Jonnan ympärille ja toivoi, että vielä aamullakin kaikki olisi hyvin.
Jonna taas tiesi, ettei enää ikinä katsoisi sitä mattoa samalla tavalla.
***
Markus kirjaimellisesti jäätyi jääkaapilla, käsi kahvalla mutta ei liikkunut enää siitä.
”Oletko nyt tyytyväinenkin siitä mitä teit?” Elias kuulosti niin jäätävältä, että Saagakin olisi värähtänyt. Ja häntä Markus kuuli Samulin sentään sanovan jääkuningattareksi silloin tällöin, ihan syystäkin.
”Pitäisikö olla?” Markus vastasi, mutta hänen äänensä oli leppeää merituulta Eliakseen verrattuna. Mies oli niin vihainen. Markus oli jo hetken harkinnut yläkertaan jäämistä, mutta ei hän voinut loppuelämäänsä Eliasta vältellä. Nyt oli vain ajan kysymys, milloin Elias räjähtäisi. Pitkään Markuksen ei tarvinnut odottaa.
”Jonna on hädin tuskin 18, olet ollut hänelle kuin toinen isoveli, Jonna tulee kotiin sellaisena ja sä…” Elias ärähti turhautuneena lopuksi. ”Sä taidat itsekin tietää, että se ei ollut mitenkään yksipuolista”, Markus puolustautui omasta mielestään täysin oikeutetusti. Elias murjotti ja kihisi kiukusta itsekseen. Markus veti henkeä ja lähti tulemaan lähemmäs.
”Eikö Jonna olekin nyt piristyneempi? Eikö se ole pääasia? Ja mä voin vannoa, että tää jää tähän. Jos Jonna vain sitä haluaa.” Elias painoi päänsä hetkeksi, kysymättä ääneen ”entä minä”, mutta muuten se oli niin ilmiselvää että Markusta nauratti. ”Mulla ei ole sormusta sormessa”, Markus totesi lainaten Jonnan sanoja.
”En mä mitään sellasta kysynytkään”, Elias tuhahti. Markus pudisti päätään. Niin ilmiselvää. Elias oli kateellinen.
”Et sä oikeasti kovin vihainen voi olla. Tai sitten joku muukin on alkanut syömään täällä noita muroja aamiaiseksi ja jätit tarvikkeet sitä varten.” Eliaksen hartiat jännittyivät. Vastarinta alkoi murtua. ”Mutta ei se silti ollut ihan okei”, Elias intti vastaan. ”Mitä kaikki muut sanoisivat?” Markus jähmettyi taas. Okei, muut eivät siis tienneet, ei ilmeisesti Serakaan. Mutta Eliaksella oli hyvä pointti. Kauhuskenaario viemään muutamat yöunet, Markus saisi koko talon vastaan. Samuli vähintään hirttäisi, mutta sekään ei saisi kumotuksi hänen sidettään 18-vuotiaaseen tyttöön. Markus katui tosissaan jos vain hetkenkin.
”Hyvä, ton mä halusin tuntea”, Elias ilmoitti ja nousi. Markus oli hetken yllättynyt, mutta päätteli sitten tarpeeksi vahvan tunteen rekisteröityneen Eliaksellekin. Mutta Markus ei ollut vielä valmis, niin heikoilla kuin hän olikin.
”Mutta sä siis olit kateellinenkin?” Markus mietti hymyssä suin ääneen. Elias pysähtyi kuin seinään, mutta viittasi sitten kädellään. ”En. Eikä se muutenkaan ole, olisi pääasia.”
”Älä viitsi, mä tunnen sut lumikki.” Oli huvittavaa, miten Elias epäröi ja perutti taaksepäin, osui oviaukon kulmaan. Oli hauska olla taas vaihteeksi niskan päällä. Elias vältteli ensin Markuksen katsetta, mutta sävähti, kun Markus kosketti hänen kättään. ”No jos olinkin, niin mä en nyt välittäisi vähään aikaan mitään tällaista. Kun miettii, että Jonna on mun sisko ja vasta viime yönä…”
”Sä et halua, että mä kosken suhun?” Elias puri huultaan vaikeana. Halusi ja ei halunnut.
”Tuu tänne. Parempi mitä nopeammin pääset tästä muurista eroon.” Markus veti Eliaksen vasten itseään. Elias vastasi ensin kankeasti halaukseen, mutta lopulta molemmat olivat tiukasti toisiinsa kietoutuneita. Kuin pelkäisivät muuten menettävänsä toisen.
”Mä vaan en halua menettää sua mitenkään. Vaikka sulla ei ole sitä sormusta, vaikka oltaisiin välillä erossa… Mä en halua olla itsekäs mutta...” Elias huokaisi ja hautasi kasvonsa Markuksen hiuksiin. Tätä hänen pitäisi tehdä useammin.
Ajatuskin yksin jäämisestä kammotti. Ei Elias halunnut todellakaan olla itsekäs mutta... Tuntui, kuin tarve olla jonkun kanssa olisi ollut kaiku jostain kauempaa. Pystyä jakamaan kaikki ja tukeutumaan.
Markus silitteli rauhoittavasti Eliaksen selkää. Nuorempi värisi, Markus ei ollut ennen huomannut Eliaksessa mitään sellaista. ”Mä lupaan. Mutta miksi nyt yllättäen huolestuit? Mä en ole menossa minnekään.”
”Mutta Sera on.” Markuksen kädet pysähtyivät niille sijoilleen. ”Oon kai tiennyt jo pitkään. Vielä se ei ole kertonut kaikkea, mutta musta tuntuu, että sekin tietää, että mä tiedän… Mutta nyt se on alkanu vihjailemaan enemmän ja on ahdistuneempi. ”
Markus vetäytyi niin, että pystyi katsomaan Eliasta silmiin. Paljon se ei tässä tilanteessa merkinnyt, mutta joka tapauksessa hän sai nyt puhua Eliakselle suoraan. ”Jos niin tapahtuukin, niin mä en jätä sua. Mutta sitä ei tarvitse vielä miettiä. Onko selvä?” Se oli kuin käsky. Elias nyökkäsi, toinen suupieli kohosi vaatimattomaan hymyyn. Markus ei ollut tyytyväinen siihen esitykseen.
”Taas meidän osat vaihtuu. Kohta pitää harkita samaa hoitotoimenpidettä sulle kuin Jonnalle.” Hymy kasvoi, muuttui ilkikuriseksi peilaamaan Markuksen kasvoja. ”Ehkä. Mutta sä et halua tietää, mitä mä viime yönä jo tunsin. Miten mieli räiskyy kun..." Elias rykäisi. "Te molemmat olitte ihan pään päällä. En viitsi edes kuvitella, mitä olisi tapahtunut, jos Saaga ja Samuli olisivat olleet kotona. Ettekö vähän voineet harkita?”
Markus rykäisi hieman nolona. Sitä hänen olisi tosissaan pitänyt tehdä enemmän, harkita. Mutta sille ei enää voinut mitään. ”Älä huoli, mä en kerro kenellekään. Kunhan nyt itse saat asiasi järjestykseen”, Elias lupasi. Oli vähän haikeaa päästää irti, jos vain kädestäkin. He olivat todellakin aivan liian paljon erossa toisistaan.
”Asioiden järjestämisellä meinaan, että Jonna on ollut portaissa jo vähän aikaa.”
Markuksesta katosi kaikki haikeus, mies kalpeni. Olisi voinut sopia jo Eliaksen veljeksi. Mitä kaikkea Jonna oli kuullut?
”Huomenta, Jonna…” Markus totesi varovasti ja vilkaisi vielä Eliasta. Elias oli kääntynyt jo poispäin. ”Hoida nyt omat sotkusi.” Markus oli arvellut aamusta Jonnan herättyä tulevan jo tarpeeksi kiusallinen muutenkin, mutta nyt Eliaksen täytyi vielä seistä siinä…
”Markus, sä näytät siltä kuin olisit aaveen nähnyt. Mitä täällä tapahtui?” Markus mulkaisi Eliaksen käännettyä selkää ja kohautti sitten Jonnalle olkiaan. ”Ei mitään. Elias vain kertoi, että hän on ainoa, joka mitään huomasi.” Mutta Jonnaa ei niin helposti huijattu. Elias oli joskus niin ilmeinen eikä Markuskaan vaikuttanut siltä, että aamupala olisi sujunut aivan vain tuttavallisissa merkeissä.
”Ei teidän tarvitse alkaa mykkäkoulua sen takia pitämään. Elias, mulla on kaikki hyvin. Älä syytä Markusta mistään, mä sitä pyysin.” Elias murahti tyytymättömänä.
”Jaa, ja sitten kaiken pitäisi olla ihan okei? Kun mä en saanut sussa mitään muutosta aikaan eilen, mä todella pyysin Markusta vain tekemään jotain. Mutta onko väärin, jos en oikein perusta teidän, tai siis sun ratkaisusta? Se ei vaikuta vai mihinkään mitenkään, että Markus on nyt tehnyt siteen meidän molempien kanssa? Makasi niin veljen kuin siskonkin kanssa? Että tämä alkaa olla tosi kieroa?” Elias selitti kaiken seinälle, kuin itsekseen aprikoiden. ”Pitikö mainita asiat noin suoraan?” Markus syytti hiljaa henkensä alla. Hän ei edes uskaltanut vilkaista Jonnaa. Kenties sitä veret seisauttavaa kammon ilmettä, kun tyttö tajuaisi heidän tehneen suuren virheen.
Mutta Jonna suhtautuikin aivan toisella tavalla. ”Hei, mä en kadu mitään. Sille en nyt voi mitään jos rakas isoveljeni, joka elää itse kolmen kimpassa, ei tätä suvaitse sille sormuksettomalle osapuolelle. Mutta tää todella jäi yhteen kertaan. Mä oon vain puoliksi jotain muuta kuin ihminen, joten side ei edes ole niin vahva. Tää ei päädy mihinkään katastrofiin tällä kertaa. Kaikki hyvin, ota rennommin Elias”, Jonna osoitti puheensa lopuksi suoraan veljelleen. Markukselle asia olisi niin pitkään okei kun muutkin olisivat sitä mieltä. Niin pitkään, kuin kukaan muu ei pahastuisi. Itsellä ei väliä.
Elias katseli kyllä nyt Jonnaa, mutta osoitti tyynen, hiljaisen kysymyksen Markukselle: ”Sä vai tulit kertoneeksi, mitä mökillä tapahtui?” Markus mietti hetken. Ei suoranaisesti. Mutta Jonna oli sen verran fiksu tyttö, että oli osannut yhdistää langanpätkät. Joka tapauksessa, Markuksen teki mieli suojata päätä käsillään kun vastasi: ”No… Niin kai sitten.” Se nyt oli ollut aivan heidän yksityisasiansa. Se ensimmäinen kerta, joka oli jäänyt vieläkin ihan mysteeriksi. Miksi silloin, siellä. Unohdettu erhe pitkien jälkiseurausten kanssa. Josta tiesi nyt joku muukin.
Markuksen miettiessä Jonna oli jotenkin hiippailut, liukunut, lähemmäs. ”Ettekö te nyt voi antaa tän kaiken vain olla ja unohtua? Turha tehdä mitään isoa numeroa, muut alkaa vielä ihmetellä. Kun ei kerran ole mistään hirmu mullistuksesta kyse. Eliaksen huone siistinä olisi isompi ihme.” Markus vilkaisi huvittuneena Eliasta, joka ei tätä puolustellut mitenkään. Hän päätti jatkaa samalla linjalla.
”Niin. Sä olet ainoa, joka tässä hankaa vastaan. Ylisuojelevainen isoveli…”
”No isoveljet on sellaisia!”
”…ja kateellinen poikaystävä.”
”No niinhän… Mitä? Hei, toi nyt ei ollut reilua! Jonnakin on tässä ja… Mitä te nauratte?” Markus virnuili, Jonna kikatti posket kuumottaen. Kuultuaan Eliaksen tuohtuneet sanat Markus kohotti kulmaansa käsiensä suojassa hykertelevälle Jonnalle. ”Et kai sä saa tästä mitään ideoita?” Nopea päänpudistus ja rykäisy.
”En…” Vielä naurahdus. ”Mutta te kaksi alatte olla niin samanlaisia. Kuin vanha aviopari. Riitelykin sillä mallilla.” Markus katseli Eliasta hymyillen ja Elias takaisin miten parhaiten taisi. Yritti tosissaan kohdata Markuksen katseen. ”No kai tämä on sitten tällä sovittu. Ei enää tästä puhetta, niinhän?” Elias varmisti kaikilta kääntämättä silti katsettaan Markuksesta. Hiljaista myöntymistä. Sitten kaikki katosivat omille teilleen, kuin aamun tapaamista ei olisi ollutkaan. Kuin salaseuran jäsenet.
Mutta kyllä lyhyt yö jätti jälkensä. Jonna söi tavallistakin enemmän ja Markus tarvitsi yhden kupillisen sijaan kaksi kahviannosta pystyäkseen raahautumaan töihin. Väsynyt, mutta huvittunut ja lämmin katse näiden kahden välillä jäi muilta aamiaiselle laahustavilta huomaamatta. Katse jos toinenkin.
Saagakin pystyi kertomaan, että jotain oli tapahtunut sen yön aikana, jonka hän oli ollut poissa. Mutta koska muutos oli parempaan ainakin sen tärkeimmän eli Jonnan kohdalla, hän päätti antaa asian olla. Hänen lapsensa olivat aikuisia nyt, heidän pitäisikin pystyä selvittämään asiansa itse.
Mutta olisi ollut paljon helmpompi olla puuttumatta toisten asioihin ilman niitä kaikki tunteita.
***
Saaga oli jo hetken miettinyt, pitäisikö Samulin kanssa puhua talossa meneillään olevista asioista suoraan vai ei. Hän ei yhtään tiennyt, miten Samuli reagoisi… Tai kenties tiesikö tämä jo, ja kuinka paljon. Parempi siis ennemmin kysyä kuin pähkäillä vain tuloksetta.
”Samuli, oletko huomannut mitään erikoista noissa nuorissa?” Saaga aloitti viitaten talossa asuvaan koko seuraavaan sukupolveen. Samulin otsa painui mietteliäille rypyille, kasvoilla kävi hetken tyytymätön mutristus. ”Ai että olenko. Tietenkin. En osaa selittää oikein mitä, mutta totta puhuen tekisi välillä mieli mennä väliin ja laittaa osa porukasta eri huoneisiin. Jotenkin… Liian tuttavallista touhua.” Saaga irvisti. Samuli ei näyttänyt suhtautuvan kovin hyvin vaikkei edes tiennyt koko totuutta.
”No tuota… Mitä tarkalleen olet nähnyt?” Saaga kysyi sitten varovasti. Kuin lapselta, joka ei oikein ymmärtänyt näkemiään aikuisten juttuja, joita oli liian vaikea selittää. Kuinka paljon aikuisen olisi pakko, jos kaunistellenkin, kertoa.
”Saaga, tiedän kyllä, että Elias ja Sera ovat jotenkin myös Markuksen kanssa yhdessä. En minä niin sokea ole. En oikein vain tiedä mitä ajatella siitä. Kun ei Elias ole edes oikeasti poikani, onko minulla edes sananvaltaa tähän?” Saaga toisaalta hämmästyi, Samuli oli siis tiennyt ehkä jo jonkin aikaa. Toisaalta hän myös helpottui, ei tarvinnut alkaa kertomaan.
”Samuli, olet ainoa isä jonka Elias on ikinä tuntenut. Näen myös kuinka tyytyväinen olet jos hän kutsuu sinua isäksi jos vain vahingossakin. On oikein olla huolissaan. Mutta mielestäni asiat niillä kolmella ovat ihan hyvin, olen puhunut tästä jo Eliaksenkin kanssa. Sun ei tarvitse murehtia mitään”, Saaga selitti alkaessaan valikoimaan päivän vaatteita. Samuli todella rentoutui, ainakin vähän. Saagastakin tuntui heti paremmalta. Mutta tämä ei ollut vielä tässä, Samuli empi hetken.
”Mutta on se silti vähän outoa. En uskonut sanovani noin enää kaiken sen jälkeen, mitä olen kokenut kanssasi. Mutta kai se on ihmisen – tai minkä lie – oma asia mistä onnensa löytää. Eivät kaikki mahdu samaan muottiin ja turha siitä on mennä sormea heristämään.” Saaga huokaisi lyhyesti. Hän oli Samulin kanssa samaa mieltä.
Mutta silti vähän ahdisti, kummallisesti puristi. Kuin jokin ei olisi kohdallaan. Ja tunne kasvoi päivä päivältä… Melkein samaa tahtia, kuin taas ulkona lämpötila nousi. Ei talvesta puhettakaan. Kesästä tulisi kuuma, erityisesti vuoriston tavanomaisella mitta-asteikolla.
Sentään jotkut asiat eivät muutu. Saaga sai taas tervehtiä kylpyammetta ruuvimeisselin ja vasaran kanssa.
”Me kaksi vain ahmimme”, Jonna huokaisi haettuaan toisen ruoka-annoksen. Sera vastasi ymmärtäväisellä hymyllä. ”Sentään jotkut asiat ovat samat meille molemmille.” Naiset hymyilivät toisilleen. Vaikka yhdessä oltiinkin päädytty siihen tulokseen, että Seran synnytys sujuisi ihmisten mallin mukaan ja Jonnan taas toisella tavalla oli vaikea ymmärtää, että Seran kantama lapsi oli kuitenkin se vähemmän ihminen. Paljon mietittävää kaiken tavanomaisen lisäksi. Lapsen saaminen ei ole suinkaan pieni juttu… Saati, kun kyseessä olisi puoli-ihminen.
***
Kevät oli tullut aikaisin ja jatkunut pitkään lämpimänä. Ei mitenkään helppoa jo valmiiksi herkille. ”Huh, täällä kyllä läkähtyy”, Jonna läähätti, nielaisi karheasti kuivalla kurkulla. Hän oli jo jonkin aikaa jutellut Seran kanssa kaikesta kevyestä ja turhanpäiväisestä. Mukava naisten hetki, kahdestaan kotona.
”Mä mietin kyllä, kuinkakohan paljon mun vatsa tulee kasvamaan. Ei sillä, ett sä olisit iso tai mitään, mutta vau…” Jonna naurahti hermostuneena. Hän ei mahtanut sille mitään. Nytkin, kun Sera nojasi taaksepäin, koko lapsimaha suorastaan levisi tämän ristityille jaloille.
”Älä huoli. Naisen keho on suunniteltu kestämään sellainen. Kuvittele niitä, jotka odottavat jotain kuutosia. Siinä riittää vatsaa”, Sera naurahti. Jonna painoi päänsä hetkeksi. ”Mä voin oottaakin. En tiedä. En ole voinut mennä kertaakaan neuvolaan… Mun verinäyte päätyisi alienien kanssa samalle osastolle.” Sera vakavoitui heti. Oli joskus helppo unohtaa Jonnan tämä puoli, kunhan oli ensin tottunut ajatukseen.
”Huh”, Sera ähkäisi ja piteli vatsaansa. Tätä oli tapahtunut ja pari kertaa aiemminkin aamupäivän aikana, mutta nyt Seran silmät olivat pitempään kiinni rutistettuna. Jonna odotti kärsivällisesti. Sitten Sera taas naurahti, kuin mitään ei olisi tapahtunut. ”Melkein toivoisi, että tämäkin vain loppuisi pian. Turhaan saa odottaa eikä mitään kuitenkaan tap… Oih.” Sera punastui ankarasti eikä Jonnan tarvinnut katsoa pitkään nähdäkseen, mitä oli tapahtunut. Leviävä tumma läikkä housuissa.
”Mitä, nyt?! Miksi ainoastaan mut jätettiin tänne, mitä mä teen?” Jonna hätääntyi aavistuksen. Sera onnistui naurahtamaan yhtä kepeästi kuin aiemminkin. ”Oli jo aikakin. Mutta mene nyt ensin soittamaan kuski paikalle. Markus saa hakea Eliaksen tullessaan.”
"Älä huoli, mä oon nopea." Jonna kampesi itsensä pystyyn ja lähti puolijuoksua puhelimelle. ”Älä turhaan kiirehdi. En mä nyt tähän synnytä”, Sera lohdutti samalla kun nousi parempaan asentoon. Selkään sattui.
Jonnan ”älä turhaan kiirehdi tai hätäänny” tiedetään. Hän onnistui kuulostamaan puhelimessa siltä, kuin taloon olisi tullut murtovaras.
Eikä asiaa auttanut se, kun Seran täytyi alkaa kiertämään selkää hieroen olohuonetta. ”Sano niille, etteivät kaahaisi, ei ole mitään kiirettä. Mutta tää sattuu…”
Pojat saapuivat yhtä hysteerisinä paikalle kuin Jonna oli ollut Seran lopulta passittaessa tämän pois tieltä yläkertaan.
”Et kai sä nyt puku päällä lähde?” Markus maanitteli Eliasta. Elias puuskahti ja viittilöi jo kohti ovea suuntaavaa Seraa. ”Mutta me lähdetään nyt, niinhän?” Markus oli avaamassa taas suutaan, kun Sera loi mieheen äkäisen katseen.
”Mä en synnytä juuri nyt tähän. Saatte molemmat jäädä tänne jos ette pysty muuhun kuin hermostuttamaan muakin enemmän.” Se hiljensi tehokkaasti.
Normaali ensisynnyttäjä, aurinko alkoi juuri kadota vuorten taakse kun kaikki häslinki oli lopulta ohi.
Noh, se oli Eliaksen elämän parhaimpia hetkiä. Saada lopulta oma poika syliin. Lääkärit vilkuilivat hieman epäillen poikaa ja oletettua isää, mutta Elias ei antanut sen häiritä. Eikä sairaalaan desinfiointiaineelta haisevan lastenhuoneen tai liian ison sairaalan potkupuvun, joka oli hänen pojallaan päällään.
Pikku nyytillä oli täydelliset pienet kasvot, silmät jotka oli luotu ihmetellen isään. Pienet kädet ja pikkiriikkiset sormet.
”Pikku Aleksi…” Mikään aiemmin tapahtunut ei ollut edes puoliksi niin mahtavaa kuin tämä.
<><><><><>
Tui tui ^^
Tätä olette odottaneet, eikö? :D
Ahhaha, kerrankin näin päin, simit kissojen edessä. Siitäs sait mokomakin liikkuva tiesulku…
Kissoista puheen ollen, osastoa pistepistepiste
-.- Yhä se jaksaa
Ei yhtään epäilyttävää, kun tytär tulee ja syö jääkaapin tyhjäksi ja nukahtaa ruokaansa…
No niin, viimeinenkin uusittu perijäkuva valmistui. Tässä tämä naisten suora :D
… Ja sitten lempi parivaljakkoni. Huahhah, ette saakaan vielä tietää kenen kuva seuraavaksi tulee… …. On Saagassa muuten paljon Ramin näköä :3
Oli muuten ongelma, kun Jonnalla oli aina tuo isoin vatsa vierailla tonteilla… Koodit laulamaan ja peli nitisemään liitoksissaan. Kyllä homma taas hoitui :D
Elias on pelottava.
Elias: ”Terve, Markus! :D” Markus: ”I hate my life.”
Kiva, kun simit itse jaksavat vielä silloin tällöin huomioida kissoja itsestään.
Random. Näitä taas, joita otan väsyneenä enkä edes muista koko tilannetta jälkeen päin...
Aws, sisarukset vierekkäin ^^
Ookei, ongelmia?
Tiedän, tuntuu kivalta, yritä jaksaa kuitenkin kuvaukset irvistelemättä…
Oli perin kätevää kuvata tätäkin kohtausta, kun Saaga päätti istahtaa viereen syömään ja jutustelemaan…
Mission impossible Sims style: Mene neljän kissan ohi portaille…
Vilkuttelevia on kiva yrittää kuvata… Epidemia nostaa siis taas päätään.
Sori, en voinut vastustaa XD Markus ja Jonna rakastuivat nyt oikeastikin, niiltä sydämet oikeasti. Markus todella on kiero, kolme rakastettua samaan aikaan… Nainen, mies ja teinityttö. Kumpikaan naisista ei edes odota hänen lastaan XF
<3 juu tota
Perus käsi läpi kehosta – bugi tähänkin osaan. Ja lol Toby ekassa kuvassa...
Säikähdin ensin, että bugasiko ja jäätyikö auto nyt tuohon… Mutta kyllä se lopulta katosi. Aina autot ajaa tältä tontilta suoraan metsään XD
…Mielenkiintoista, lumessa palaa. Kova homma palomiehellekin mennä sammuttamaan. Siis taas sääkoneen kanssa tuli sössittyä…
No niin, äidit nukkumaan taas keskellä päivää. Aina riittää säätöä raskaana olevien kanssa, saati silloin kun niitä on kaksin kappalein… Huh. Onneksi on siitäkin urakasta ainakin nyt puolet ohi… Mutta lapsen paapoaminen on taas asia erikseen :S
Tuota… Aika erikoinen tapa nuolla lautanen puhtaaksi, Samuli. Se lemuaakin. Toivottavasti… tuota… poskesi ei saanut ruokamyrkytystä :/
Tässä hieman parhaita otoksia oikeasta synnytyksestä… Anoppi kannustamassa.
Samuli näyttää maaniselta.
Hämärää, miten ne alkavat hymyillä oikein aurinkoisesti lopuksi ;>
Katsoin aluksi, että jes, Elias saapuu itsestään ensimmäisenä vauvaa katsomaan niin kuin pitää ^^ Mutta…
Huoh, jotkut eivät sitten ikinä muutu.
Wtf mistä ruskeat hiukset? Noh, Saagan luonnollinen väri muttaah… Äh, viimeinen ruskeahiuksinen suvussa ennen sitä oli Kreivi!
…Kumpi on todennäköisempi isävaihtoehto XD Piti itsekin varmuuden vuoksi tarkastaa…
Ei silti huolta, äiti rakastaa pikku poikaansa ^^
Niin kuin koko muu suku/perhe… tai jotain.
Argh, tämä ongelma jatkuu. Jo toisessa polvessa… Jotenkin vielä härömpää kuin Saagan tapauksessa ;> ^^’
Kyllähän se aina mietityttää. Samoin kuin minua se, miksi tuo yksi tietty koru aina bugaa...
No niin, seuraavaan osaan aika paljon kamaa tulossa... Tein ehkä hieman liian monimutkaisen juonikuvion, mutta pitää sekin päättää nyt kunnialla jossain vaiheessa. Nyt vähän aikaa tarinaa eteenpäin ovat vieneet ihmisushteet (selkeää ja suoraa menoa kuin korkkiruuvissa), mutta kohta alkaa taas tapahtua jotain vähän maagisempaa. Vink vink sanaleikki. Toivottavasti saan senkin valmiiksi vielä heinäkuun puolella...
Kommentit