Dodeh, tässä tämä kuten lupasin ^^ Niin ketkä kaikki edes huomasi uuden lisäämäni laatikon, joka kertoilee aina osan edistymisestä? Siellä se kuitenkin on, aivan jonon jatkona...

Ja kuten siinäkin jo mainitsin, tulee vielä erillinen ekstra tämän osan kuvaukseen liittyneistä sattumuksista...En ota tätä tavaksi, tuleehan nytkin osan loppuun "normaalit" mokakuvat. Lisää naurua ja ihmetystä sitten luvassa siellä ekstrassa... Sinne siis osan lukemisen (ja kommentoinnin) jälkeen.

Tämä osa valmistui aavistuksen tavallista nopeammin, vaikka olikin nyt ihan normaalin pituinen. Seuraavakin tulee siinä kuukauden sisällä jos intoa ja aikaa riittää, tässä välissä oli hyvä loma...

Sitten, lukemisen iloa :D

 

***

 

 

Elias juoksi pysähtymättä, kun oli ensin vauhtiin päässyt. Mitä nyt kompuroi silloin tällöin, kun maasto muuttui epätasaiseksi, jotain takertui jalkoihin tai oksat löivät vasten käsiä ja kasvoja. Mutta niitä Elias hädin tuskin huomasi. Hänen päässään oli vain yksi ajatus.
Pakko päästä mahdollisimman kauas Markuksesta.

Ensin Eliakselta oli mennyt hetki älytä, mitä edes tapahtui. Se oli tullut aivan nurkan takaa. Ennemmin Markus olisi vain voinut lyödä ilman varoitusta kuin…

Älä ajattele.

Sitten Elias oli, vaikkakin kasvavan tunteiden myllerryksen sumussa, etsinyt kädellään mahdollisimman rauhallisesti auton oven kahvan. Ja vasta sitten hän oli rimpuillut kauemmas, Markus ei ollut estellyt, ja suoraan ovesta ulos.

Ja nyt hän juoksi vailla päämäärää, kaikki äänet kuulostaen Markuksen askelilta. Jopa hänen itse tuottamansa.

”Ei sun näin pitäisi pelätä.” Mutta silti Elias ei voinut olla myöntämättä, että hän pelkäsi. Hän oli suorastaan kauhuissaan. Ei hänelle voinut tällaista tapahtua, hänenhän olisi pitänyt olla kaikesta selvillä! Tietää, mitä tapahtuisi ja osata toimia sen kanssa. Ei vain juosta pois kuin pelkuri.

”Okei, Elias, sä tarvitset vain aikaa. Mutta sitten kysyt suoraan…” Elias pudisti päätään. Hän ei tiennyt mitä kysyä, mitä saisi vastaukseksi tai edes mitä halusi itse kuulla.

Hän tiesi vain, että nyt Markus oli mennyt liian pitkälle. Tarpeeksi monta kertaa Elias oli saanut ihmetellä ja arvuutella, että mistäköhän Markuksen kanssa oli milloinkin kyse. Mutta tämä oli jo…ihan liikaa.

”Elias! Mihin sä muka sokeana juokset? Anna mun edes selittää!”

Elias säikähti niin, että hätkähti. Markuksen ääni tuli paljon lähempää, kuin Elias katsoi turvalliseksi. Hän mietti hetken vastaisiko vai ei, mutta kaipa Markus tiesi missä hän oli ja vanha kipinä syttyi Eliaksen sisällä, halu vastata ja puolustaa itseään…

”Mahollisimman kauas susta! Anna mun olla!” Elias tiuskaisi. Hän alkoi kuulla jo kahinaa pusikosta. Markus oli häntä niin paljon nopeampi, vaikka Elias olikin saanut etumatkaa.

”Kuuntele, se ei ollut sitä miltä se näytti.” Markuksen ääni kuulosti vaimealta, kuin poika olisi puhunut jaloilleen. Kenties juuri niiden samojen juurakkojen takia, joihin Eliaskin oli meinannut vain hetki sitten kompastua. Markus lähestyi eikä Elias edennyt.

Sillä kertaa Elias päättikin olla vastaamatta. Hän valitsi vain mahdollisimman selkeän oloisen reitin ja lähti rämpimään eteenpäin.

Siis aina siihen asti, kunnes iso musta valli tuli hänen eteensä. Elias kauhistui jo hetkeksi, että oliko menettänyt lopullisesti näkönsä. Sitten hän ymmärsi…järvi, keskellä metsää. Jäänkylmä lähdejärvi keskellä vuoristoa. Järvi, joka katkaisi hänen pakoreittinsä.

Elias jäi lamaantuneena katsomaan näkemäänsä, yrittäen epätoivoisesti edes käsittää kuinka isosta järvestä oli kyse. Samalla hän otti varovaisen askeleen taaksepäin, maa vietti alaspäin ja sora rapisi ja vieri jalkojen alla.

”Elias! Pysähdy nyt typerys. Melkein juoksit jo järveen.” Niine sanoineen Markus ilmestyi Eliaksen taakse. Elias sävähti kuin sähköiskun saaneena ja lähti horjumaan rantaa eteenpäin. Ainakin hän sai jälleen kasvatettua välimatkaa.

Mutta se ei ollut läheskään tarpeeksi, Elias ei uskaltanut juosta enää. Ties vaikka hän horjahtaisi ja kaatuisi järveen. Eliaksella ei ollut aavistustakaan, kuinka nopeasti se edes syveni.  Toisella puolella järvi, takana Markus niin lähellä, että Elias saattoi kuulla kun tämä ärähti turhautuneena ja lähti kävelemään Eliaksen jäljessä.

Elias yritti kovasti pitää reittinsä mahdollisimman vakaana ja päästä kauemmas järvestä. Mutta metsän kasvusto oli tiheää veden äärellä, Eliakselta menisi liikaa aikaa yrittäessä puskea tiheiden pajukkojen ja ylenpalttisesti rehottavien puskien läpi. Markus saisi hänet kiinni ja sitten Eliaksen olisi pakko kohdata tämä. Silloin vaikeneminen ei olisi enää vaihtoehto.

Elias ei jaksanut edes esittää sokeaa, hän pujotteli vain puiden ohi sulavasti ja toivoi, ettei Markus huomaisi epäillä mitään. Eliaksella ei ollut varaa hidastaa ja alkaa käsillä haroa ympäristöään. Kuin sokea.

Sitten Elias löysi jotain, rappuset. Vaikutti lupaavalta, ehkä silta järven yli. Eliaksesta tuntuisi turvallisemmalta, jos hän saisi sen Markuksen ja hänen väliin.

”Oota, älä mee sinne!” Elias kuuli Markuksen huutavan ja kiihdyttävän askeliaan juoksuksi, mutta Elias ei välittänyt. Ehkä kun Markus sillä tavalla yritti estää häntä, Elias olikin menossa juuri oikeaan suuntaan. Siis hänen itsensä kannalta.

”Elias kai sä tiedät mikä laituri on? Pysy poissa reunoilta.” Elias pysähtyi siihen paikkaan ja ei ehtinyt edes kääntyä, kun kuuli jo lahonneen ja vanhan puun natinan Markuksen noustessa samoja askelmia. Elias olikin kävellyt umpikujaan.

”Laituri? Me ollaan siis veden yllä.” Elias totesi itselleen. Hän asettui aivan sään pieksemän lankun reunalle ja tuijotti pimeään syvyyteen. Yksikään valo ei pilkahtanut siellä, eikö järvessä ollut lainkaan elämää?

Tämä kaikki samalla, kun Elias odotti niitä uhkaavia lähestyviä askeleita. Jotka kuitenkin pysähtyivät yllättäen aivan tämän laiturin alkupäähän. Mikä nyt, eikö Markuskaan halunnut mielellään lähestyä Eliasta? Se sopi Eliakselle aivan hyvin. Mutta toisaalta häntä kylmäsi…Jälleen Markus oli tehnyt jotain, mitä Elias ei ollut osannut aavistaa.

”Elias…Tuu pois siitä reunalta ja takas rantaan. Sitten…Meidän pitää varmaan puhua”, Markus pyysi hiljaisella äänellä. Kuin peläten, että jos puhuisi liian lujaa Elias hyppäisi.

Elias ei ihan kiusallaan vastannut. Jatkoi vain kaiken syövän kylmän pimeyden tutkimista kuin olisikin ollut siitä hyvin kiinnostunut. Samalla hän kuitenkin mietti kuumeisesti, mitä tehdä. Enää hän ei pääsisi karkuun, ei millään ilveellä. Markus oli hänen ja rannan välissä.
Ja veteen hyppääminen ei tullut kysymykseenkään. Elias ei löytäisi rantaan muuta kuin arvaamalla: tyhmyyksissään hän oli kävellyt jo niin pitkälle laiturilla, ettei enää havainnut edes rannan kasvillisuutta. Ja Elias epäili, osaisiko enää edes uida, siitä oli niin pitkä aika…

Uida.

”Kuulostat vähän hätääntyneeltä. Mikä vikana, mikset sä tulis tänne? Vai etkö uskalla? Etkö osaa uida tai jotain?”

Elias oli vihainen ja pelokas yhtä aikaa. Hän halusi toisaalta pitää Markuksen kaukana itsestään, mutta myös toisaalta kostaa jotenkin kokemansa yllätyksen… Oli se nyt vaikka taas toisen heikkouden etsimistä ja sillä nälvimistä.

Yllätyksekseen Elias ei saanut vastausta. Mutta hän pakottautui olemaan kääntymättä. Markus saisi tehdä seuraavaan liikkeen, jos nyt uskaltaisi. Pelkuri.

Sitten Elias kuuli epävarmoja ja laahaavia askeleita, melkein takaansa. Markus lähestyi häntä aivan laiturin keskellä. Eliaksen kulmat kohosivat. Eikö Markus oikeasti osannut uida? Mutta Elias kiirehti pyyhkimään ilmeensä taas turvallisen äkäiseksi. Ties vaikka Markus olisi nähnyt.

”Elias hei…”, Markus vielä maanitteli. Elias puri poskensa sisäpintaa, pakottautuen olemaan hiljaa. Hän olisi yhtä lailla halunnut käskeä Markusta painumaan takaisin metsään ja toisaalta tivata, osasiko tämä sitten uida vai ei.

”Okei, mä en osaa uida. Siinäs kuulit. Ootko tyytyväinen, mennään nyt rantaan ja jutellaan siellä?” Elias varoi hymähtämästä huvittuneena. Markus kuulosti niin epävarmalta. Ensimmäistä kertaa sinä aikana, kun he olivat tunteneet toisensa, Eliaksesta tuntui, että hän oli todella niskan päällä.

”Ei. Jos sulla on omasta mielestäs jokin järkevä selitys sille, miksi suutelit mua, saat kertoa sen tässä.” No niin, siinä se tuli. Elias oli ylpeä itsestään, kun hänen äänensä ei värähtänyt edes sen s-sanan kohdalla. Markus sitä vastoin pysähtyi, aivan Eliaksen taakse. Sitten käveli tämän viereen.

”Se ei ollut mitään. Unohda se”, Markus käski vahvemmalla äänellä. Ikään kuin asia olisi sillä selvinnyt.

”En”, Elias tokaisi itsepäisesti, ”sulla on joku selitys kun kerran teit sen ensi paikassa. Selitä mulle edes tän yhden asian syy.”

Elias kuuli, kuinka Markus huokaisi turhautuneena, miettien. ”No…Mä olin vaan väsynyt ja vihainen. Mä halusin, että sä suljet suusi. Ja se meni vähän yli, siinä kaikki.”

Elias naurahti epäuskoisena. Hän ei ollut uskonut Markuksen turvautuvan mihinkään tekosyihin. Sillä sitähän hän tarjosi nyt Eliakselle selitykseksi. Eikö Markus ollutkin sanonut jotenkin, ettei Elias ymmärtäisi jotain asiaa ja sitten näyttänyt, mistä oli kyse. Niin, mistä loppujen lopuksi oli kyse?

”Markus…Mistä oli kyse? Etkö sä puhunut jostain sellasesta. Et kai sä…” Elias ei halunnut jatkaa loppuun. Hänen sisällään muljahti ikävästi. Jos Markus vastaisi kyllä, hän piti Eliaksesta jostain kieroutuneesta syystä sillä tavalla, Elias ei tietäisi mitä tehdä. Sillä nyt hän ei osaisikaan vastata enää suoraan. Sen verran Elias tiesi.

Elias kuuli, kuinka Markus huokaisi terävästi. Sitten askeleita. Nyt Markus seisoi aivan hänen vieressään.

”Se ei ole aivan niin yksinkertaista. Hetken ajan sä vain muistutit mua eräästä toisesta. Mutta se ei tarkottanut sitä mitä sä sitten luuletkin. Se ei ollut mitään. Unohda se”, Markus toisti lopuksi sanansa, tällä kertaa tiukemmin.

Mutta aavistuksen helpottuneena, kun Markus olikin vastannut kieltävästi jos nyt piilomerkityksin mutta kuitenkin, Elias löysi tilaisuuden kysyä jotain muutakin. ”Ai? Kenestä toisesta? Ei kai nyt Sarasta sentään?”

Elias tunsi julmaa mielihyvää, kun kuuli Markuksen ärähtävän turhautuneena. Hänestä oli taas niin kumman hauskaa härnätä toista… Hetki ei ollut ehkä parhain, mutta Elias ei tiennyt, miten muutenkaan jatkaa.

”Taas sä yrität udella siitä samasta asiasta. Se ei kuulu sulle. Äläkä puhu siitä niin kuin tietäisit jotain. Kun et tiedä.” Markuksen äänensävyssä oli tiettyä lopullisuutta. Sen jälkeen oli aivan hiljaista. Elias ei tiennyt, oliko alun alkaenkaan kuullut mitään muuta. Linnunlaulua, myöhäissyksyn lehtien havinaa, mitä tahansa…Mutta nyt hiljaisuus oli painostava ja kiusallinen. Ja Markus seisoi hirmu lähellä hänen kanssaan reunalla.

”Mikset sä sitten kertoisi?” Elias lopulta kysyi, mumisi, varoen visusti katsomasta edes päin Markusta. Hän kuuli askeleita, jotka eivät kuitenkaan tulleet lähemmäksi. Markus kääntyi häntä kohti. Elias ei tiennyt, katseltiinko häntä vai ei. Mutta kiusalliselta tuntui, ja ahdistavalta. Eliaksen teki mieli kohottaa kätensä ja koettaa Markuksen kasvoja, ihan vain tietääkseen, mitä toinen katseli.

Mutta sehän olisi ollut kaikkein typerintä, mitä hän saattoi siinä tilanteessa tehdä.

Markus hymähti lyhyesti ja puuskahti sitten. ”Mä alan olla liian väsyny…Juu. Sara oli mun ainoa ystävä ja tosi tärkeä mulle. Mutta se kuoli. Mä en syytä itseäni siitä, jos sä sitä mietit. Vaan siitä, mitä sen jälkeen tapahtui… Haluatko tietää lisää musta, kun oot kerran aina tunkemassa nenääsi mun asioihin?”

Elias ei ehtinyt vastata kunnolla välissä, Markus tuntui muuttuvan koko ajan ärtyneemmäksi puhuessaan.

”Make, rauhotu, en mä…”

”Älä kutsu mua sillä nimellä!” Markus ärjäisi.

Elias otti hämmentyneenä askeleen taemmas. Okei, mitä hän nyt teki väärin? Yksi nimi? Sen Elias oli sanonut vahingossa, mutta silti. Elias oli toki ensin säikähtänyt Markuksen yllättävästä purkauksesta, mutta sitten häntä itseäänkin alkoi kiukuttaa. Mikä Markus oli häntä sillä tavalla käskyttämään ja pompottamaan?

”Kato nyt, taas yksi viaton nimi ja taas sä suutut. Kumpi se meistä tässä ne riidat aina alottaakaan? Enhän mä voinut tietää, että ihan luonnollinen lyhenne ’Make’ jotenkin häiritsee sua. Ei tarvitse huutaa sen takia”, Elias alkoi puolustamaan yrittäen pitää äänensävynsä kurissa, vaikkei ollutkaan lähellä, että hän itsekin olisi alkanut huutaa.

”Enkö mä jo kerran sanonut, ettet käytä sitä nimeä? Tää jatkuu, koska sä oot ilmeisesti sokean lisäksi niin kuuro tai tyhmä tai molempia, ettet osaa lopettaa ajoissa vaikka pyydetään”, Markus sähähti äänellä, joka kohoili silloin tällöin pidätellystä raivosta.

Elias naurahti hiljaa Markuksen syytöksille. Hänen pinnansa oli lopussa. Hän oli edelleen hämillään ja nyt vielä tuohtunut Markuksen syytöksistä. Kohta hän vain etsisi sopivan välin ja lähtisi taas pois, vaikka Markuksen ’pelkuri’ – huudot takanaan kaikuen. Tyrkkäisi Markuksen vaikka mennessään järveen. Ihan sama. Hän halusi vain pois.

”No hei, ite käytät mua vastaan sellaista, mille mä en voi mitään. Mä oon sokea. Entä sitten. Lauot ihan turhia syytöksiä. Sua kiukuttaa, käy kimppuun. Lyö vaikka sokeaa. Mutta älä ainakaan enää vain keksi lapsellisia tekosyitä. Mä oon tässä, en näe mitään. Tuu, ellet taas vaan jänistä ja yritä piiloutua niin kuin tunnut tekevän kaiken muunkin kanssa…”

Valon terävä välähdys vasemman silmän vieressä ja säkenöivä kipu, joka muuttui pian tykyttäväksi. Elias ei edes tuntenut, kuinka häntä vielä tönäistiin kaksin käsin.

Ei tuntenut sitäkään, kuinka seuraava taaksepäin hoiperreltu askel jo osui tyhjän päälle. Ei lyhyttä ilmalentoa ennen hyytävää pimeää ja puristavaa kylmyyttä.

Yhtäkkiä oli vain pimeää. Ja ensimmäistä kertaa elämässään Elias todella tunsi kylmän. Se oli joka puolella hänen ympärillään, puristi häntä kokoon, halusi hopeiset ilmakuplat hänen keuhkoistaan.

Eliaksen mieli oli vielä sumea yllättävän iskun jäljiltä ja sumeni koko ajan lisää, samalla kun tykyttävä kipu alkoi hälvetä lohdulliseen pimeyteen kuten kaikki muukin.

Ei.

Elias ei saisi menettää tajuntaansa, hänen pitäisi yrittää takaisin pinnalle ja rannalle…Mutta missä suunnassa kaikki oli? Aivan yhtä hyvin Elias voisi vahingossa uida kohti pohjan nälkäistä pimeyttä pääsemättä enää ylös. Elias oli aivan yksin. Pahin painajainen kävi toteen.

Hukkumiskuolema on se kaikista kamalin. Ensin melkein pyörtyä hapenpuutteesta keuhkojen ollessa repeämispisteessä. Ja lopulta, kun olo käy kestämättömäksi, haukkoa pakostakin happea. Mutta silloin tuntea vain kuinka vesi täyttää kivuliaasti keuhkot. Huutaa kivusta ilman, että edes ilmakuplia tulisi. Ja sitten kuolema kerää onnettoman, hautaa syvälle järven pohjaan niin, ettei kukaan tiedä.

Elias olisi huutanut paniikissa jollei olisi keskittynyt tiiviisti vain pidättämään hengitystään. Hän pystyisi siihen hiukan pidempään kuin tavallinen ihminen, mutta ei loputtomiin.
Mutta kuka nyt Eliaksen avuksi tulisi.

Laiturilla Markus yritti tähyillä sumeaan pimeyteen, rukoillen, että Elias nousisi pintaan. Mutta mitään ei tapahtunut, näkyi vain pari satunnaista ilmakuplaa. Ei sentään sitä petollista ryöppyä, joka kertoisi Eliaksen luovuttaneen. Mutta tilanne ei näyttänyt hyvältä, sekunnit muuttuivat minuuteiksi, kun Markus yhä vain oli kontallaan laiturilla kädet rystyset valkeina reunaa puristaen.

”Ei…Ei…” Se oli ollut vain hetken punainen sumu. Ja sitten Markus oli jo herännyt, nähnyt Eliaksen katoavan laiturin reunan yli ehtimättä itse ottaa edes askelta.

”Ryhdistäydy, sun pitää tehdä jotain. Lupasit, ettet enää tapa ketään…” Mutta juuri, kun Markus ajatteli, että nyt hän hyppää, jalat panivatkin vastaan ja Markus vetäytyi vain kauemmas reunalta pudistaen päätään ja melkein uikuttaen.  Hän ei pystyisi siihen. Ja aikaa oli kulunut muutenkin jo niin paljon, että todennäköisesti Markus saisi sukeltaa vain velton ruumiin pohjasta eikä sittenkään selviäisi itse hengissä.

Eihän hän osannut uida.

Mutta ajatus hukkuvasta, kenties apua odottavasta Eliaksesta keskellä kylmää pimeyttä sai Markuksen täyttymään päättäväisyydellä. Se hukutti alleen pelon.

Markus nousi pystyyn ja tärisevin ja vastahakoisin käsin alkoi ottamaan päällystakkiaan pois. Hän tiesi, mitä aikoi tehdä, mutta tuntui, kuin koko muu ruumis olisi pannut vastaan. Sydän hakkasi niin, ettei sitä olisi voinut uskoakaan. Aivan kuin se olisi epäillyt lyövänsä viimeisiä lyöntejään. Markuksen hengitys kiihtyi samalla, kun hän uudestaan meni reunalle. Eikä enää perääntynyt.

Toinen loiskahdus vain ja laituri oli tyhjä.

Elias aivan yllättyi. Hän tunsi, kuinka jokin kosketti hänen vasempaa kylkeään ja alkoi kiskoa häntä siihen suuntaan. Elias kääntyi ympäri vedessä, tuntui, kuin olisi leijunut. Hapen puute alkoi mennä jo päähän. Ehkä hän nytkin vain kuvitteli kosketuksen.

Mutta sitten hänen hupparinsa etumukseen tartuttiin kaksin käsin ja riuhtaistiin uudestaan siihen samaan suuntaan. Elias oli harmissaan. Miksei hänen annettu vain olla rauhassa? Pehmeys ja painottomuus hänen ympärillään alkoivat tuntua jo houkuttelevilta. Olisi ollut niin helppoa vain antaa järvelle mitä se halusi, lopun hapen keuhkoista ja sitten nukahtaa uneen, jossa ei olisi enää keuhkoja repivää kipua eikä ohimon tykytystä.

Sitten Elias ymmärsi, kädet. Joku oli todella tullut hänen luokseen ja halusi, että hän nousee pois kylmästä pimeydestä. Ohjannut oikean suunnan. Elias havahtui lopullisesti, kun kädet kiersivät hänen ympärilleen, sitten tuo joku oli jo aivan hänessä kiinni. Roikkui henkensä hädässä.

”Markus taisi saada tarpeekseen vedestä”, Elias huomasi ajattelevansa jopa huvittuneena samalla, kun vanhat taidot muistivat mieleen ja aiemmin vain hyödyttöminä roikkuneet raajat alkoivat toimia. Pian Elias jo pääsi pinnalle ja hän haukkoi henkeä. Markus hänen kanssaan. Hengittäminen ei ollut ikiniä ollut niin ihanaa.

”Älä roiku mussa, me molemmat upotaan!” Elias käski samalla, kun yritti epätoivoisesti nähdä, missä oli lähin ranta ja vielä sellainen, jossa ei olisi vastassa pystysuoraa kalliota.

Markuksesta ei ollut apua. Toinen yritti niin kovasti räpiköidä pysyäkseen pinnalla nyt, kun oli irrottautunut Eliaksesta. Eliasta alkoi uudestaan pelottaa, hän ei ollut vielä turvassa. Ja häntä pelotti enemmän Markuksen puolesta, uimaan ei opita hetkessä.

Pelko antoi Eliakselle voimaa. Yhtäkkiä rannan ääriviivat alkoivat piirtyä hänen näkökenttäänsä, hän näki kauemmas kuin tavallista vain hetken mutta sekin riitti.
”Tuolla kasvit alkavat korkealta, siellä on kallio vastassa…Mutta tuolla ei.”

Elias ui Markuksen pärskimisen suuntaan ja nykäisi tämän oikeaan suuntaan.

Eliaksella oli kaikesta huolimatta vaikeuksia päästä vedestä ylös. Sora pyöri ja raapi käsiä, ranta oli niin jyrkkä ja epätasainen että Eliaksen täytyi kontata. Samalla Markus jo hoiperteli kauemmas. Vaivautumatta enää auttamaan Eliasta.

Elias ei ollut aivan varma, miten he olivat lopulta rantaan päässeet. Matka ei ollut pitkä, laiturinkin täytyi vielä näkyä tästä. Kai Markus oli jonkin verran pysynyt pinnalla ja kun Elias oli välillä avustanut, ei loppujen lopuksi tilanne ollutkaan niin paha.

Elias oli suunnattoman helpottunut eikä jaksanut olla edes vihainen Markukselle siitä, että tämä oli alun perin hänet järveen työntänytkin.

Elias veti henkeä hetken päästyään kauemmas vesirajasta. Hän puristeli tippuvat hiuksensa niin kuiviksi kuin mahdollista, mutta siihen se sitten jäikin. Varsinkin, kun hän kuuli Markuksen yhä loittonevat askeleet. Silloin hänelle tuli kiire päästä ylös.

”Markus! Mihin sä luulet meneväsi? Hädin tuskin selvittiin hengissä tänne”, Elias kiirehti huutamaan toivottavasti edes vähän oikeaan suuntaan. Ääni kuulosti kurlaavalta, Elias ei muistanut vetäneensä vettä henkeen ja nyt joutui yskimään vimmatusti yrittäessään hoiperrella Markuksen perään.

Markus ärähti itsekseen ja kääntyi sitten Eliaksen suuntaan. "Mitä sä haluat? Että jäädään tänne v-v-värjöttelemään? Jää rauhassa, m-mä lähden takaisin autolle.”

Elias luuli, että Markus vitsaili. Mutta kyllähän hänen olisi pitänyt jo tietää, ettei Markus vitsaile. Se kävi tälläkin kertaa selväksi, kun Elias alkoi kuulla loittonevien askelten ja kahisevan aluskasvillisuuden ääniä.

”Markus, et oo tosissas! Muistatko sä muka reitin sinne?” Elias kivahti turhautuneena. Se nyt tästä vielä puuttuisikin, että Eliaksen pitäisi vuorostaan lähteä jahtaamaan Markusta. Kuinka ironista.

Sillä siitä ei voinut koitua mitään hyvää, että he nyt lähtisivät puolikuntoisina rämpimään metsään. Todennäköisesti eksyisivät vain pahemmin ja sitten heitä ei kukaan löytäisi.

”Mä sanoin että j-jää tänne, j-j-jos haluat”, Markus ärjäisi takaisin tärisevällä äänellä, mikä hieman lievensi hänen sanojaan. Sitten Elias kuuli kiroamisen ääniä ja onton tömähdyksen. Markus oli ilmeisesti kaatunut.

Elias hymähti. Yrittäkööt. Markus oli ollut jo valmiiksi väsynyt, nyt käynyt itsekin lähellä hukkumista ja oli vieläpä märkä ja kylmissään. Katsotaan, kuinka pitkälle pääsee, Elias tuumi ja asettui tyynen rauhallisesti odottamaan.

”Aah…K-kaikista päivistä ja k-ka-kaikista ihmisistä juuri tänään ja…miks m-mulle käy aina näin”, Markus sadatteli itsekseen. Elias hädin tuskin kuuli sanat, jotka eivät myöskään olleet hänelle tarkoitettu. Joten Eliaksen täytyi varoa nauramasta ja huutamasta ”Onko sulle vai aiemminkin sitten käynyt näin?”

Sitten Markus päätti ilmeisesti yrittää nousta pystyyn. Elias odotti kylmän rauhallisesti, Markus ei selvästikään kaivannut eikä ottaisi vastaan hänen apuaan yhtään enempää. Ja taas kuuluikin pian uusi tömähdys ja sadattelua.

Hetken päästä Elias kallisti päätään kummastuneena. Okei, hän oli ollut aiemmin huvittunut Markuksen hedelmättömästä yrityksestä rämpiä pois metsästä. Mutta nyt kun Markus oli ilmeisesti kaatunut lopullisesti jaksamatta enää nousta, Elias huomasi jotain uutta ja omituista. Hän näki kaikki kasvit kuten ennenkin, kunnes Markus kaatui niiden sekaan. Silloin osa valoista himmeni ja kun Elias oikein keskittyi, hän saattoi nähdä ihmishahmon.

Se oli siis sittenkin totta, Markuksella oli jonkinlainen energia sisällään. Mutta täytyihän sen olla niin, kaikella elävällä oli. Muuten olisi käytännössä kuollut. Mutta Markuksen energia oli vain erilaista, siksi Elias ei ollut huomannut sitä. Toisella aaltopituudella. Ja nyt Elias näki, kuinka se peitti muut valot...Ainakin hetkeksi.

Vielä Eliaksen katsellessakin muiden elävien, kasvien valot alkoivat kirkastumaan...Tai sitten Markuksen valo sammumaan. Siinä vaiheessa Eliakselle tuli kiire. Kyllä hän tiesi, ettei Markus ollut aivan voimissaan, mutta Elias ei ollut koskaan nähnyt sellaista tasaista valon heikkenemistä. Elias oli joskus luvannut itselleen, että hänen toimestaan yksikään valo ei enää sammuisi. Ja tekemättä jättäminen oli myös päätös.

"Markus, saanko mä nyt auttaa? Me ei päästä täältä tolleen pois", Elias sanoi matalalla äänellä yrittäen pitää hätäännyksen äänestään. Markus ei vastannut, jatkoi edelleen kai aavistuksen routaisessa maassa istumista ja värjöttelemistä.

Kun Elias kiersi Markuksen eteen ja yritti haparoiden auttaa tätä pystyyn, hän kuulikin helpotuksekseen naurahduksen. Oli Markus sentään vielä järjissään. Tai sitten ei. "Mä pääsen itekin ylös", Markus tokaisi ja survaisi Eliaksen väärään suuntaan muutenkin haparoineen käden pois.

Elias hymähti turhautuneena ja vetäytyi valittamatta taaksepäin. Ihan sama. Kunhan Markus nyt vain älyäisi, ettei pääsisi mihinkään maassa istumalla ja mököttämällä. Eliaksella ei ollut ongelmaa märkyyden ja kylmän yhdistelmän kanssa, hän kesti sitä luonnostaan ja pystyi pitämään itsensä lämpimänä tavallista ihmistä paremmin jos halusi. Mutta tahattoman uintiretken lisäksi Markus kärsi myös ilmeisesti pahasta unenpuutteesta. Ei mikään hyvä yhdistelmä. Joten jos Elias ei saisi Markusta liikkeelle ja tämä nyt vain hyytyisi ja nukahtaisi siihen märissä vaatteissa ja lämpötilan laskiessa...

Älä ajattele sellaisia. Se ei tule tapahtumaan, olet tässä nyt auttamassa.

Kunhan vain itsepäinen Markus tekisi jotain itsekin asian eteen.

Markus sai lopulta koottua itseään sen verran, että pääsi jaloilleen. Mutta siihen se sitten jäikin. Elias ojentautui silloin eteenpäin ja mitään sanomatta asetti kätensä Markuksen hartialle. Markus ärähti vastahakoisesti, mutta siinä vaiheessa Elias ei tiennyt, johtuiko se Eliaksen eleestä vai siitä, että hän oli sysännyt heidät liikkeelle.

Aluksi Markus käveli ihan hyvin Eliaksen johtamaan suuntaan, lähemmäs rantaa ja tasaista maata, mutta sitten Markus alkoi nojata koko ajan raskaammin vasten Eliasta ja hänen askeleensa kävivät hitaammiksi ja kömpelömmiksi. Lopulta Markus suorastaan vajosi vasten paksua puunrunkoa, jolle Elias oli heidät johtanut. Elias istui hänen viereensä tietäen, etteivät he pääsisi enää pidemmälle.

"E-entäs nyt?" Markus kysyi hampaat kalisten. Hän oli jo valmiiksi vetäytynyt kokoon niin, että lämpöä haihtui mahdollisimman vähän. Mutta sitä Elias ei enää tiennyt, hän näki vain puunrungon eikä Markus ollut sopivasti sen valon edessä.

Joten Elias kohautti olkiaan ja sanoi: "Odotetaan, josko sä levättyäsi jaksaisit paremmin. Ja sun..Meidän molempien pitää lämmitellä ennen kuin voidaan jatkaa. Nyt kun taivas on pilvessä tulee koko ajan kylmempi." Markus hymähti, hän ei kysynyt mistä Elias tiesi auringon kadonnen paksun pilviverhon taakse.

Hetken aikaa molemmat vain istuivat paikoillaan. Elias kuuli, kuinka satunnaiset vilunväreet värisyttivät Markuksen ruumista. Poika tärisi niin, että se jopa kuului. Mutta hiljaisuudellaan Markus haastoi myös Eliasta pysymään vain hiljaa. Toisaalta Elias yritti kovasti keksiä jotain muuta ajateltavaa, kuin heidän ahdinkonsa…

Ajaakseen ajatuksensa edes hetkeksi muualle Elias heitti päältään märän ja painavan takin. Nyt hän saattaisi jopa pystyä saamaan vaatteensakin kuivaksi. Mutta siihen ei mennyt kauan aikaa, piti keksiä jotain muutakin.

"Okei...Kerro vähän enemmän siitä, mitä sä alotit laiturilla." Elias odotti jo kuulevansa äkäisen vastauksen, mutta ehkä Markuskin halusi saada ajatuksensa muualle...Ja oli kyllästynyt pitämään kaiken itsellään.

"Äh, mä tiesin ettei tästä tulisi loppua. No hyvä on.” Elias suorastaan ilahtui kuullessaan, ettei Markuksen puhe enää tärissyt.

” Mulla oli joskus ihan tavallinen perhe. Mutta äiti lähti, kun olin pieni. Veli kuoli, ja siitä mä syytin itseäni. Ja isä ei sen jälkeen enää paljonkaan välittänyt musta. "

Okei, Markus aloitti ihan alusta. Mikäs siinä. Mutta yksi kohta sai Eliaksen heti valpastumaan.

"Miten…Miten sun veli kuoli?”

Markus ärähti. Ehkä tämä oli kuitenkin toivonut pääsevänsä helpolla. ”Ihan sama…” Markus murahti, päättäen kertoa.

"Kun mä olin kolmetoista se alko käyttää huumeita. Me saatiin tietää isän kanssa parin kuukauden päästä, mutta ei voitu asialle mitään. Toivottiin, että se menee ittellään ohi. Sitten siitä puolen vuoden päästä se kuoli yliannostukseen. Mä...Sen jälkeen ei ollut helppoa. Mulla ei ollu kavereita, oli ollut vaan Johannes. Sitten me muutettiin ja mä tapasin...Saran."

Nyt Elias ei voinut pitää sitä kutkuttavaa kysymystä sisällään. Markukselle koko tilanne oli selvästi vastenmielinen, mutta kun Elias oli kerran saanut tämän puhumaan, piti tilanne käyttää hyödyksi.

"Sara. Vihdoin sä kerrot siitä. Mutta sä kerroit Johanneksesta ilman vaikeuksia, miks sä et voi sanoa kunnolla edes Saran nimeä?" Elias ennemmin aisti kuin tiesi, että Markus värähti joka kerta hänen mainitessaan Saran nimen.

"Sara oli ihan eri juttu. Se asu naapurissa ja oli valmistunu just psykologiks...Musta tais tulla sen epävirallinen potilas. Saraa ystävällisempää ja ymmärtäväisempää ihmistä mä en ole enää sen jälkeen tavannu. Se ei halunnu kenellekään pahaa ja laitto aina muut ennen itteään. Mä sain tuntea sen vaan pari vuotta...Mutta se autto mua enemmän kuin kukaan muu ois voinu. Mä tosiaan syytin itteäni jonkin verran Johanneksen kuolemasta, ihan ku oisin voinuki rääpäleenä tehdä jotain asialle. Ja mä olin niin vihanen. Mutta Sara opetti, ettei se auta mitään. Kosto ja väkivalta ei tuota tulosta. Mä muutuin sen jälkeen kokonaan, niin onnellinen mä en ollu ikinä ollut. Sara oli mun ainoa ja paras ystävä."

"Ei muuta?" Elias ei ehtinyt estää itseään kysymästä. Hän oli melkein kuvitellut, että tällä Saralla ja Markuksella oli ollut toisenlainenkin suhde. Mutta Markus puuskahti ja pudisti ilmeisesti päätään.

"Ei suinkaan. Se oli mua melkein kymmenen vuotta vanhempi, mä olin meidän tavatessa neljätoista. Se oli mulle ehkä eniten sisko, siis ystävän ja psykologin lisäksi."

Sen jälkeen oli pitkään hiljaista. Elias aisti, ettei Markus olisi halunnut jatkaa. Mutta kun Elias oli saanut tietää jo niin paljon...Hän halusi kuulla loputkin, vaikka tiesi, ettei tekisi vaikeaa asiaa udellessaan oikein. Mutta eihän heillä mitään muutakaan tekemistä ollut.

"Sä sanoit, että valkea kesä tappoi sen...Miten se voi olla mahdollista, kun valkea kesä oli ennen meidän syntymää?"

Elias kuuli kuinka Markus huokaisi ja - Eliaksen hämmästykseksi - valmistautui puhumaan. Ehkä Markuksen tajunnan taso oli kylmyyden takia laskemassa ja hän ei enää välittänyt mitä tapahtui tai sitten hän oikeasti halusikin puhua. Elias huomasi, ettei välittänyt syystä. Halusi vain kuulla koko totuuden. Janosi oikein sitä, tietäen, ettei saisi enää rauhaa ennen sitä.

"Kyllähän säkin tiedät, että valkean kesän ongelmat eivät loppuneet lumien sulamiseen. Monen sitä aiemminkin ongelmissa olleiden paikkojen ongelmat kasvoi. Oli ruokasotia ja alueellisia valtataisteluita. Monet niistä oli juuri tän paikan kaltaisia eristyneitä paikkoja, joihin ei saa apua ulkopuolelta. Yhteen sellaseen läheiseen kylään sitten kutsuttiin apua, kun tilanne kävi mahdottomaksi, toimimaan eri osapuolien selvittelijänä...Ja Sara oli yksi niistä, jotka meni sinne vapaaehtoiseksi sovittelijaksi. Mutta...Mä en olisi halunnut päästää sitä. Mä tiesin, että siellä olisi vaarallista!”

”Etenkin Saralle, joka ei koskaan ajattele omaa hyvinvointiaan jos joku on pulassa. Mutta mä en voinut asialle mitään, se lupasi tuoda tuliaisia. Sitten..." Markus veti nopeasti henkeä, "Puhkesi uusi taistelu. Sara joutui ristituleen, kukaan ei edes tiennyt kummalta puolelta se luoti tuli. Sara vaan oli väärässä paikassa väärään aikaan. Niin kovasti kun se olikin yrittänyt auttaa niitä itsekkäitä paskiaisia jotka ei osannu setviä omia ongelmiaan...Saran jos jonkun ei olisi pitänyt kuolla sillä tavalla."

Elias luuli, että tarina loppuisi siihen. Mutta yhtäkkiä hän kuulikin aivan oudon äänen, melkein kuin uikutuksen. Eihän se voinut olla Markus, eihän? Eliasta kylmäsi. Oliko Markus kunnossa?

”Se ei päättynyt siihen, eihän?" Elias kysyi varovasti.

"Ei. Mä olin niin vihanen...Kun sain kuulla, en surru. Mä haudoin ja suunnittelin kostoa. Isä ja veli oli opettanut mut puolustamaan itteäni ja veli käyttämään aseita. Mä menin sinne. Mä halusin nähdä sen tyypin, joka oli tappanut Saran. Ja tappaa sen. Mä elin sen yhden kuukauden punaisessa sumussa. Mä heräsin vasta kun olin tappanut suurimman osan sinä päivänä tulitaisteluun osallistuneista, yks kerrallaan, tarkkaan suunnitellen. Mä olin silloin kuustoista...Ja tappanu yhtä paljon ihmisiä. Ja sitten mä heitin sen aseen kädestäni ja juoksin. Mä oli tehnyt just sen, mitä vastaan Sara oli taistellut, minkä takia Sara oli kuollu...”

”Vastannut väkivaltaan väkivallalla. Tappanut kostoksi monin kerroin. Eikä mun olo sen jälkeen suinkaan parantunut, mä en jälkeenpäin tiedä mikä mut siihen edes ajoi. Sen jälkeen... Mä haluaisin vain päästä pyytämään Saralta anteeksi, että mä tein sellaista. Kysyä, ymmärtääkö se miks mä sein tein ja pyytää anteeksi, rukoilla että se antaa mulle anteeksi, etten mä tehny pahasti..."

Markus jatkoi koko ajan hiljaisemmalla äänellä ja niiskaisi sitten tukahtuneesti. Ilmeisesti toinen painoi pään jonnekin polviinsa äänen tukahduttamiseksi. Elias kuunteli, hänen kasvojaan kuumotti. Hän tunsi itsensä niin nolostuneeksi. Hänen takiaan Markuksesta tuntui nyt aiempaa pahemmalta. Ja sekin, ettei hän ollut ennen nähnyt Markus sellaisena sai tilanteen tuntumaan hyvin kiusalliselta.

Ja tieto siitä, että Markus todella oli tappanut ihmisiä. Terve ihminen ei kykene tappamaan toista niin, että oikein suunnittelee sen. Elias vastusti halua hivuttautua kauemmas Markuksesta. Tuntui, kuin he olisivat yhtäkkiä olleet magneetin kaksi eri päätä, jotka hylkivät toisiaan. Kaksi täysin erilaista…ihmistä.

Elias oli kauhistunut pelkästään vahingossa tappamiensa perhosten kohtaloa lapsena, hänelle kuolema näkyi paljon konkreettisemmin kuin muille. Pelkkä ajatuskin siitä, kuinka monta ainutlaatuista ja elämää sykkivää valoa Markus oli sammuttanut…

"Ja tiedätkö, se ei ollut vielä pahinta. Me muutettiin taas kun mä niin toivoin. Isä ei ikinä kysynyt, missä mä olin ollut. Kukaan ei saisi tietää, niin mä päätin silloin.  Silloin kun jouduin tähän kirottuun kylään. Mahdollisimman kauas kaikesta mä silloin ajattelin yrittäen unohtaa.” Markus alkoi jo jatkaa. Elias päätti antaa Markuksen puhua ensin loppuun, sitten vasta sanoisi omat ajatuksensa.

”Sitten mä tapasin Seran. Se muistutti jonkin verran Saraa, mutta enemmän ulkonäöltään kuin muuten. Sara oli sellanen herkkä enkeli. Sera on kaikkea muuta. Kyllähän sä tiedät. Mutta Sera esti mua unohtamasta. Ei olisi pitänyt kertoa sille edes puolikasta totuutta… Mutta sitten tulit vielä sä. Ja jostain syystä, niin erilainen kuin sä ootkin ihan vaan muihinkin ihmisiin verrattuna, aina kun mä näen sut mä muistan Saran. Mä en tiedä mikä sussa muistuttaa mua siitä niin paljon, Saran kuolemasta alkaa olla jo vuosia, mutta silti.”

Siinä vaiheessa Elias varoi visusti katsomasta lainkaan Markuksen suuntaan. Hänen poskiaan kuumotti, häntä nolotti. Markus oli alkanut kertoa ihan yhtäkkiä kaikenlaista, mutta ei siinä mitään. Mutta sitten hän veti Eliaksenkin siihen mukaan… Elias unohti, mitä hänen oli pitänyt Markukselle sanoa ennen tätä.

”Ja mä olin sulle vihainen, ihan vaan sen takia että sä olit olemassa. Ja kai mä olin Serastakin kateellinen, me oltiin oltu pitkään kaksin. Sori, Elias, mä oon pahoillani..."

Sen jälkeen Markus veti henkeä katkonaisesti ja hiljeni. Elias kuunteli hetken, josko Markus olisi vaikka lopulta nukahtanut. Mutta kaikkea muuta. Elias kuuli uuden väräjävän hengityksen, kun Markuksen koko keho jälleen tärisi. Elias tunsi kyllä, että hänen omat vaatteensa alkoivat ainakin lämmetä jos eivät vielä kuivua, mutta Markuksen tila meni koko ajan ilmeisesti pahempaan päin.

Mutta Elias ei tiennyt, mitä voisi tehdä. Hän jatkoi odottamista. Aina siihen asti, kun Markus alkoi hengittää taas normaalin kuuloisesti. Entä nyt? Oliko nyt parempi? Eihän Markus enää tärissyt. Etäinen järkytys jäyti vielä Eliaksen mieltä, mutta hän päätti työntää kaikki muut ajatukset taka-alalle. Kunhan he molemmat nyt ensiksi selviäisivät hengissä ihmisten ilmoille.

"Markus?"

"Mä en halunnut muistaa...Mutta täällä oli yhtä kylmä."

Elias sai hädin tuskin muminasta selvää ja kummasteli kuulemaansa sen jälkeenkin.
Hän kurotti kohti Markusta ja kohtasi tämän paljaan käsivarren. Markus ei näyttänyt huomaavan. Itse asiassa poika vaikutti aivan lamaantuneelta nyt. Ja käden iho oli kuivaa ja kylmää. Elias veti kätensä nopeasti pois.

"Voi vittu sun kanssa...Et muuten kuole tänne. Sä et voi paleltua hengiltä, ethän?" Elias kysyi saamatta vastausta. Ei ainakaan heti.

"Elias...Oothan sä v-vielä siinä? Mä...Mä en halua nukahtaa." Elias käänsi katseensa pois. Hän mietti vaihtoehtoja.

Elias ei yksin löytäisi pois eikä Markusta voinut jättää nyt yksin. Joten avun hakeminen ei tullut kysymykseenkään. Eivätkä he yhdessä pääsisi liikkeelle, Markus alkoi olla niin veltto että pystyi hädin tuskin istumaan ilman tukea. Ja vaikka Markus ei meinaisikaan paleltua, oli toinen silti niin väsynyt, että sekin jo haittasi tilannetta. Mutta jos Markus nyt nukahtaisi, hän ei todennäköisesti enää heräisi. Sen toinen näytti itsekin tajuavan sanoessaan niin ääneen.
Silloin Elias ymmärsi. Markus oli pyytänyt vihdoin apua.

"Elias...Ethän sä taas tippunut laiturilta?" Elias yritti olla rekisteröimättä Markuksen puheita. Oli kamalaa kuunnella järjen rajamailla häilyvän puheita. Mutta sitten hän huomasi, etteivät Markuksen puheet olleet aivan perättömiä. "Hienoa...Täällähän sataa. Markus luuli niitä vain veden roiskeiksi." Sade oli jäätävän kylmää loppusyksyn tihkua. Sitä se taivaan pilveen vetäytyminen oli siis tarkoittanut. Elias nosti katseensa kohti taivasta, pyysi keneltä tai miltä tahansa lähettyvillä olevalta voimaa ja kääntyi sitten Markuksen puoleen.

"Valitan, mut sut on saatava lämpimäksi millä keinolla tahansa."

 

Markus oli vaikea saada pystympään asentoon. Hänen ruumiinsa tuntui veltolta ja voimattomalta, kuin kaikki elämä olisi paennut siitä jo. Se oli pelottavaa. Elias ei ollut ikinä ennen joutunut törmäämään sellaiseen ja koko ajan hän olisi toivonutkin, että Markus vain nousisikin itse ylös ja sanoisi "se oli vain pilaa." Mutta siinä Markus oli, avuttomana ja voimattomana.

Markus älähti hiljaisen vastalauseen, kun heidän rintakehänsä ensimmäisen kerran koskettivat toisiaan. "Mäkään en pidä tästä, tää on varmaan homointa mitä mä tuun elämässäni ikinä tekemään, mutta tää on nopein keino enkä mä keksi muutakaan. Sä kun oot se ikuinen vilukissa." Ja sitten Elias painautui aivan kiinni Markukseen ja kietoi toisen kätensä tämän niskan ympäri pitääkseen molemmat pystyssä. Hän lämmitti Markusta omalla kehollaan.

”Ajattele jotain muuta, ajattele jotain muuta…”

 

Okei, tämä oli kuitenkin parasta, mitä hän pystyi nyt tehdä. Elias pystyi aivan helposti ohjaamaan kehonsa lämmön sinne minne halusi, tässä tapauksessa eteen. Ja Eliaksesta tuntui, että tärkeintä olisi saada ensin Markuksen tärkeimmät ruumiinosat lämpimiksi, tässä tapauksessa tärkeimmät sisäelimet. Se oli vain aavistus...Ja kun Elias oli kerran joutunut liikuttelemaan Markusta, kylmä veri ruumiin ääriosista kuten käsistä ja jaloista oli lähtenyt liikkeelle. Joten nyt se syöksyi myös sydämeen ja se voisi pysähtyä...

Ojasta allikkoon, Eliaksen olo paheni. Hän päätti olla ajattelematta enää enempää biologian kannalta vaikka halusikin keskittyä kaikkeen muuhun kuin tilanteeseen käsillä.
Pitämään Markuksen pystyssä ja...erittäin lähellä. Siis aina siihen asti, kun tämä alkoi vastustella.

"Elias...Mitä sä" Markus vetäytyi hetkeksi kauemmas. Elias ärähti turhautuneena. Oli jo tarpeeksi vaikeaa ilmankin. "Sun pitää nukkua mutta vasta sitten, kun et meinaa enää paleltua hengiltä. Nyt pysyt siinä tai heitän sut takaisin järveen."

Markus näytti hetken empivän, mutta painautui sitten itse vasten Eliasta. Elias pidätti hengitystään, kun Markuksen toinen käsi etsiytyi hänen selälleen. "Homointa mitä tuun elämässäni tekemään. Ei enempää tämän jälkeen", Elias toisti päänsä sisällä. Miten tilanteen olikin pitänyt mennä tällaiseksi. Kuin joku huono elokuva.

Mutta tämä ei ollut elokuvaa. Oli totta ja vaati juuri sen, mitä he nyt tekivät. Pitivät toisiaan lämpimänä sateen vihmoessa jäätävänä ympärillä ja kastellessa uudestaan vain aavistuksen kuivumaan ehtineet vaatteet. Vain ihmisruumis saattoi tuottaa tuon tarvittavan lämmön. Ja molempien onneksi Elias pystyi vielä enempäänkin.

"Sä oot tosin lämmin", Markus totesi hetken päästä puheen aikanakin hiljenevällä äänellä. Ehkä toivoen, ettei ärsyttäisi Eliasta enää enempää. Tai kenties toivoen, ettei olisi sanonut alkuunkaan mitään. Sillä ainakin Elias tunsi, kuinka veri kohisi taas korvissa ja poskia kuumotti. Turpa kii Markus. "No...Yritä vaan levätä. Lähetään kohta." Mutta varmaan Markuskin tiesi, ettei pelkkä lepääminen auta. Ihminen kuolee kolmen vuorokauden unenpuutteeseen ja Markuksella oli siitä kulunut jo puolitoista. Hän tarvitsi myös unta.

"Sori, Elias, kun musta tuli tällainen taakka", Markus mumisi hiljaa.

Elias pudisti päätään ja jostain syystä ennen kuin ehti estää itseään kietoi myös toisen kätensä Markuksen ympärille. "Ilman sua mäkään en pääse pois täältä." Siinä se tuli. He tarvitsivat siis toisiaan, ainakin toistaiseksi.

Markus painoi päänsä vasten Eliaksen olkaa ja nukahti hyvin pian. Elias tunsi helpottuneena, kuinka rauhalliset ja pitkät hengenvedot tuntuivat jo lämpimiltä. Nukkuvan huokauksia. Ainakaan Markus ei enää ollut vaarassa paleltua. Mutta sade jatkui ja nukahtamisen jälkeen Markuksen keho muuttui jälleen vain elopainoksi.

Elias laskeutui varovasti alas toivoen, ettei Markus heräisi. Siinä riittäisi selittelemistä.

Etenkin, kun Eliaksen säikähdykseksi Markus oli yhtäkkiä kietonut molemmat kätensä hänen ympärilleen. Etsien vain alitajuntaisesti mahdollisimman lämmintä kohtaa. Siis Eliaksen syliä. Ja siihen Elias oli jähmettynyt, unohtaen hengittämisen tarpeellisen taidon tyystin. Vasta kun hänen vähäinen näköpiirinsä alkoi synketä hän huomasi taas hengittää.

"Sä löisit mua jos kertoisin, mitä teet. Et uskois itsekään", Elias totesi puoliääneen. Samalla ehkä peläten Markuksen heräämistä ja toivoen sitä, jotta Markus ymmärtäisi mennä vähän kauemmas hänestä. Sillä Elias itse ei halunnut ruveta Markusta siirtämään. Se tuntui jotenkin väärältä nyt, kun Markus nukkui ja tarvitsi lämpöä. Joten Elias huokaisi ja kietoi omat kätensä Markuksen tasaisesti kohoilevan kehon ympärille.

Silloin Markuksen pää retkahti vasten Eliaksen käsivartta. "Sulla on nyt varmaan hyvätkin oltavat vai?" Elias kysyi miltei huvittuneena. Markus taisi olla sitä tyyppiä, joka sängyssäkin omi aina peiton itselleen ja heitti tyynyt lattialle. Yhtäkkiä Elias huomasikin ajattelevansa, miltä sellainen yö tuntuisi...Kunnes ravisteli itsensä taas nykyhetkeen.

"Okei, säkin alat olla väsynyt. Säästele nyt vähän voimia, että jaksat pitää ainakin itsesi vielä lämpimänä ja päästä täältä poiskin."

Aika kului tuskallisen hitaasti. Markuksen menneisyyden sanat alkoivat jälleen kiertää Eliaksen päässä.

”Kuoli…Sara…Tapoin…Sori, Elias...” Ei! Ajattele ihan mitä tahansa muuta.

Sitten Elias tiedosti sen, kuinka epämiellyttävästi märät vaatteet takertuivat toisiinsa ja tuntuivat oikein liimaavan hänet yhteen Markuksen kanssa.

”Jotain muuta, mitä tahansa muuta…”

Elias kohensi otettaan, vaikka Markuksenkin kädet olivat kietoutuneet melko tiiviisti hänen ympärilleen. Silloin uudenlainen sumu peitti Eliaksen ajatukset. Sateen tasainen ropina vasten maata ja liplatus järven pinnassa kuulostivat melkein hypnoottisilta. Elias siirsi uudestaan käsiensä otetta, ihan vain kokeilumielessä. Markus ei herännyt. Kukaan ei ollut näkemässä.

"Mä vaan...Oon aina halunnu tietää, miltä sä näytät", Elias kuiskasi itselleen ja alkoi tietoisesti tunnustella käsillään. Miltä Markus näyttää...Ja tuntuu.

Markus oli aavistuksen kevytrakenteisempi kuin Elias. Mutta märän paidan alla tuntuivat kiinteät ja vahvat lihakset. Elias seurasi niiden rajoja, aina ylhäältä alas. Hänen hengityksensä kävi pinnalliseksi. Millä hetkellä tahansa Markus olisi saattanut herätä...Se oli jotenkin jännittävää.

Päästyään siihen kohtaan, jossa paidan helman alla tuli vastaan housujen yläosa, Elias pysähtyi. Hän palasi nopeasti ylemmäs, tunnustellen selän luita. Olisiko niiden pitänyt tuntua aivan niin selvästi vai oliko Markus jotenkin nälkiintynyt? Elias ei tiennyt. Silloin hän pääsi niskan kohdalle. Paljas ihokin tuntua siellä onneksi lämpimältä. Märät hiukset nahkeilta ja kummallisilta.

Sitten Elias oli jo kasvojen kohdalla. "Ei tässä ole mitään väärää...Tälleehän sokeat oikeasti katsovat, miltä ihmiset näyttävät, niinhän?" Tekosyy tuntui hataralta, mutta silti hän jatkoi tunnustelua.

Kiinni olevat silmät, jotka värähtivät kosketuksesta, mutta eivät onneksi auenneet. Korkeat poskipäät, niin sileä iho. Vahva nenä...Ja aavistuksen raollaan olevat huulet. Elias pysähtyi niiden kohdalle, veti toisen kätensä pois ja asetti sen taas Markuksen selälle pitääkseen molemmat pystyssä. Eliaksen kädet alkoivat täristä, sade läiskähteli yhä tasaisesti niille ja kaikkialle muuallekin.

Yhtäkkiä Elias alkoi miettiä niitä kaikkia kolmea suudelmaa. Ensin yllättäen Seran kanssa, kun kumpikaan ei ollut osannut siihen varautua. Mutta sen sai käytännössä unohtaa. Tai niin ainakin Elias halusi, olihan hänkin sen jälkeen ollut vähän aikaan kummallisessa kunnossa.

Sitten uudestaan tänään. Mutta silloin Sera oli tiennyt, mitä oli tekemässä. Vaikka Elias oli taas yllätetty, se oli ollut ihan mukavaa. Siis siihen asti, kunnes Sera oli vetäytynyt äkkiä pois. Aivan kuin hän olisi jälleen tehnyt jotain, mitä ei ollut tarkoittanut. Se oli tuntunut ilkeältä.

Ja sitten...Se Markuksen kanssa. Elias ei ollut vieläkään aivan varma, mitä se oli ollut. Mutta ainakin aivan erilaista verrattuna kahteen edelliseen. Kai Markus oli yrittänyt vain...Ei. Se ei ollut ollut mitään, niinhän Markuskin oli sanonut.

Mutta kaikilla niillä oli jotain yhteistä. Joka kerta Elias oli yllätetty. Ja nyt Markus oli käytännössä hänen armoillaan. Elias saisi kostonsa....Mutta oliko se lainkaan oikein? Markushan nukkui. Mutta...Ei Markus tai kukaan muukaan saisi tietää.

”Mitä, haluatko sä oikeasti suudella toista jätkää?” Elias kysyi itseltään puoliääneen. Eikä tiennyt vastausta. Markus hänen sylissään kääntyi niin, että painoi pian päänsä vasten Eliaksen rintakehää. Elias oli suunnattoman helpottunut, hänen ei ollut tarvinnut tehdä valintaa itse. Ei tällä kertaa.

***

Pilvet olivat alkaneet ohentua, aurinko pilkisti jos silloin tällöin sen peiton takaa kun Markus hätkähti hereille. Hän kohottautui nopeasti käsiensä varaan ja katseli kummastuneena ympärilleen.

”Missä helvetissä mä olen?” Pojan suusta pääsi ensimmäisenä.

Markus oli kuulostanut niin huvittavalta, että Eliaksen täytyi pidätellä naurua. Niinpä hän rykäisi ja ehdotti vain hyväntuulisena: ”No…Jossain. Mutta eiköhän jo lähdettäisi?” Odottaessaan vastausta hän pyyhkäisi aavistuksen nihkeitä hiuksia kasvoiltaan. Sade oli loppunut aivan hetki sitten.

Elias tunsi Markuksen tutkivan katseen itsessään, mutta pakottautui pitämään ilmeensä peruslukemilla. Hänelle oli tullut kiire laskea Markus maahan, kun tämä oli vihdoin ennen heräämistään irrottanut tiukan otteensa Eliaksen ympäriltä. Parempi, että Markus heräsi näin kuin toisella tavalla…

Elias ei kaivannut enää yhtäkään ikävää kysymystä tai kiusallista tilannetta.

”No…Okei. Mutta nyt mä pääsen kyllä ihan itsekin ylös”, Markus murahti. Eliakselle tuli kiire koota itsensä, kun hän kuuli rapisevan soran äänen Markuksen todella kömpiessä pystyyn. Tälläkin näytti olevan kiire päästä ihmisten ilmoille.

”Niin…Sanoitko sä tietäväs, missä me ollaan?” Markus kysyi epäilevästi. Elias hymähti.

”En. Mutta mä kyllä löydän täältä pois, jos sitä mietit. Älä kysy miten.”

Markus ei vastannut tai kysynyt mitään. Elias oli erittäin tyytyväinen itseensä. Nyt Markuksen olisi ilmeisesti vain pakko seurata Eliasta kyselemättä. Ja se sopi Eliakselle mainiosti. Jos hänen olisi tehnyt mieli, hän olisi voinut pyörittää heitä metsässä vaikka koko päivän. Sen hän olisikin tehnyt vielä muutamaa tuntia aiemmin ihan ilkeyttään…Mutta nyt Eliaksesta tuntui ensimmäistä kertaa pitkään aikaan siltä, ettei hänen suorastaan tehnyt mieli kiusata Markusta. Päinvastoin.

”No, mennään sitten. Kyllä tässä ainakin vielä lämmin suihku tarvitaan…Pystythän sä ajaa?” Markus hymähti myöntävästi.

”Oota, mä käyn hakemassa kamani tuolta laiturilta. Paidan ja takin.” Elias ei voinut välttyä nauramasta.

"Kuinka paljon sulla oikein on vaatetta mukana?" Markus tönäisi häntä kulkiessaan ohi. Niinpä Elias sai vain odottaa kärsimättömänä, kunnes Markus palaisi.

Omaa takkiaan Elias ei lähtenyt etsimään. Hän vain joutuisi tunnustelemaan käsillään sitä etsiessään eikä millään viitsinyt pyytää Markukselta apua. Joten jääkööt.

Sitten he lähtivät, Elias etukärjessä. Kuinka ironista, sokea johtamassa näkevää. Elias odotti koko ajan, että Markus kysyisi miten ihmeessä Elias muka tunsi reitin, kun hän ei, mutta Markus pysyi hiljaa. Onneksi. Ehkä oli vieläkin liian tokkurassa ollakseen ihan ajan tasalla.
He jättivät sen aukion taakseen. Elias tiesi, ettei haluaisi eikä muutenkaan palaisi sinne enää ikinä. Mutta muistot eivät unohdu yhtä helposti.

***

Autossa oli ollut kova kiista siitä, mihin mennä. Markus asui liian kaukana. Sera oli kotona. Lopulta päädyttiin siihen, että todennäköisimmin Eliaksen luona olisi vähiten siihen päivänaikaan sivullisia.

Samuli töissä, Saaga vielä Jonnan kanssa toivottavasti poliisilaitoksella edellisen illan tapahtumien takia.

Oliko siitäkin niin vähän aikaa.

”Ei sun tarvitse mua odottaa. Mene nyt vaan avaamaan se ovi”, Markus käski ohittaessaan ajatuksissaan vauhtiaan hidastaneen Eliaksen. Siihen Elias havahtuikin ja kiirehti askeleitaan.

Onneksi avain oli farkkujen eikä metsään jääneen takin taskussa.

”Tuu nyt vaan sisälle sieltä. Ei oo eka kerta, kun käyt täällä”, Elias maanitteli käveltyään itse ensin edeltä sisälle. Märät kengät litisivät puulattialla. Pitäisi muistaa ottaa ne pian pois.

Markus käveli hiljaisena sisälle. Miten toinen oli nyt yhtäkkiä niin tuppisuuksi käynyt? Eliasta melkein ärsytti. Tilanne oli jo tarpeeksi erikoinen ja kiusallinen ilmakin.

”Täällä on suihku ylhäällä ja kylpyamme alhaalla. Kumpi?” Hän yritti saada jotain aikaan.

”Kylpyamme? Ei millään pahalla, mutta mä en halua joutua vyötäröä syvempään veteen enää ikinä”, Markus totesi vastaukseksi. Elias naurahti.

”Kammoatko sä ihan vettä? Miten nyt niin? Anna tulla, sä oot kertonut jo niin paljon tänään muutenkin”, Elias maannitteli.

Hän olisi voinut vaikka vannoa, että silloin Markus mulkaisi häntä murhaavasti. Eliaskin katui pian sanojaan. Oma viittauskin oli saanut Eliaksen palaamaan muistoissaan Markuksen kertomaan. Mutta eihän Elias halunnut ottaa niitä asioita esille. Ties vaikka Markus ei edes muistaisi puhuneensa mitään sellaista. Eliaskin halusi vain unohtaa. Paha uni. Ei totta.

Markus ei ollut tappanut ketään. Hän ei nähnyt Eliaksessa mitään, mikä olisi muistuttanut häntä rakkaasta Sarasta…

”Hmph… Et kai anna ikinä muuten periksi. Tän kerran.” Elias kohotti kulmaansa. Joko Markus ei muistanut tai halusi itsekin unohtaa, mitä järvellä oli paljastanut.

”Mä olin hädin tuskin oppinut uimaan, kun sitten tipuin kesämökin laiturilta. Jouduin laiturin alle enkä päässy pintaan. Johannes se oli joka mut onki sieltä ylös, sen jälkeen en mennyt pitkään aikaan lähellekään edes mitään suihkulähteitä.”

Elias ei voinut peittää pientä nauruntyrskähdystä. Ainainen murjottaja Markus, joka pelkääkin vettä.

Yllätyksekseen Elias kuuli pienen huvittuneen hymähdyksen takaansa. ”Ihan sama se mulle on. Mutta mä meen nyt ylös.”

Elias vain kostutti hieman hiuksiaan, jotta näyttäisi siltä, kuin hän itsekin olisi ottanut lämpimän kylvyn. Sellaista Elias ei oikeasti enää tarvinnut, kuivat vaatteet vain. Ja paljon unta, uupumus oli hiipinyt pelkästään portaita kavutessakin. ”Mä en enää ikinä toimi ihmislämpöpatterina jos suinkin vain mahdollista”, Elias lupasi itselleen kun alkoi taas huojua seistessä.

Hän oli katsonut hyödylliseksi etsiä Markukselle jonkinlaiset vaihtovaatteet, vaikkei tämä erikseen ollut niitä pyytänyt. Ja nyt Eliaksesta tuntui, että tältä menisi ikuisuus suihkussa. Kaiken aikaa väsymyksen painava huntu tuntui koko ajan vahvistuvan.

Lopulta Elias puuskahti turhautuneena ja päätti luovuttaa. ”Ihan sama. Mutta mä tarvitsen unta nyt tai käyn todella inhottavaksi.” Sitten Elias suuntasi takaisin huoneeseensa. Hän oli ensin halunnut välttää nukahtamista – se olisi sellaista syvää energianpalautus unta, josta häntä ei herättäisi edes ympäriltä sortuva talo – mutta tarve oli halua suurempi.

Ja siitä Markus löysi Eliaksen varttia myöhemmin. Umpiunessa tämän omalta sängyltä.

”…Just”, Markus vain totesi hiljaa itselleen. Toki häntäkin vielä väsytti, mutta hän ei ollut olettanut Eliaksen silti toimivan sillä tavalla.

Markus käveli varovasti Eliaksen viereen ja ravisti tätä hartiasta pari kertaa kutsuen samalla nimeltä, mutta Elias ei osoittanut lainkaan heräämisen merkkejä.

”Jaaha”, Markus totesi kiinnostuneena. Heillä olisi ollut vielä puhuttavaa, mutta nyt Markus ei saanut jostain syystä Eliasta hereille. Oli tämä sentään elossa, mutta mistä nyt oli kyse?

Katsellessaan Eliasta ja miettiessä, mitä hänen pitäisi tehdä, Markus kuuli kuinka ovi kävi. Hän kertasi nopeasti mielessään oliko Elias maininnut mitään siitä, että halusiko hän tämän käynnin jäävän vain heidän tietoonsa vai ei. Elias ei ollut maininnut mitään, joten Markus odotti rauhassa, kun tämä joku tulija liikkui alakerrassa.

Kevyitä askeleita ja satunnaisia juoksun pyrähdyksiä. Markus tiesi tulijan olevan Jonna jo ennen kuin tämä alkoi ääneen huhuilla isoveljeään. Markus ei vastannut mitään, odotti yhä vain.

”Elias jos sä nyt tahallasi jätit vastaamatta niin…Markus!?” Jonna oli kiskaissut oven auki ja pyrähtänyt sisään huoneeseen vauhdilla. Nyt tyttö joutui jarruttamaan, ettei olisi törmännyt Markukseen.

Jonna katsoi nopeasti isoveljensä kaverin ja Eliaksen väliä. Elias nukkui, Markus katseli tätä jotenkuten huolestuneena. Jonnankin otsa meni rypyille. Nyt kun hän tarkemmin tutki, Elias taisi nukkua sellaista syvää unta, josta häntä ei tavallisin keinoin saisi hereille. Jonna kiersi varovasti Markuksen.

”Mä en saanut sun isoveljeäs hereille. Onkohan se kunnossa?” Markus kysyi hiljaa, aivan neutraalilla äänellä, ilman todellista huolta tai suurempaa ihmetystä. Jonna tunsi tämän katseen selässään samalla kun lähestyi veljeään.

”No tota…Mä en oo ihan varma.” Jonna pyyhkäisi hermostuneena hiuksia otsaltaan ja vilkaisi olkansa yli.

”Markuksella on tutun näköiset vaatteet…” Jonna rekisteröi mielessään, mutta päätti olla kysymättä siitä mitään, ainakaan vielä. Ensiksi Elias pitäisi saada hereille. Jonna halusi kovasti tietää myös, missä Elias oli itsensä niin uuvuttanut.

Oli vain yksi ongelma.

Jonna oli jo ojentamassa kättään nukkuvan rauhallisia kasvoja kohti, mutta veti kätensä takaisin itselleen, epäröiden. ”Markus…Tiedätkö sä?” Jonna kysyi varovasti. Piti kysyä tarpeeksi neutraalisti mutta kuitenkin niin, että Markus ymmärtäisi, jos olisi perillä asioista. Ei ollut kenenkään asia kertoa, kenelle Elias sai salaisuutensa paljastaa. Kunhan vain ei liiallisuuksin menisi.

Mutta Jonna olisi arvostanut sitä, että Elias olisi tiedottanut myös hänelle, ketkä ulkopuoliset tiesivät asiasta… Nyt hänellä ei ollut hajuakaan miten toimia, kaikki riippui Markuksen vastauksesta.

Markus kallisti päätään mielenkiinnolla. Jonna oli aikonut selvästi tehdä jotain. Keskittynyt ennen kuin oli ojentanut kätensä kohti Eliasta…Mutta sitten vielä perääntynyt.

Ja sitten kysynyt Markukselta jotain sellaista. Tietääkö Markus mitä? Miten hänen kuuluisi vastata? Jonna tiesi, mitä aikoi tehdä, mutta halusi tietää, tiesikö myös Markus sen.

Joten Markus päätti uteliaisuuttaan koettaa jäätä kepillä. Jos hän vastasi jotenkin hullusti, Jonna kuitenkin todennäköisesti unohtaisi sen pian pienenä tyttönä…Jos taas oikein, niin…

”Joo, mä tiedän, jos sä tarkotat sitä, ettei Elias oo ihan normaali. Se kerto siitä aika paljon.” Sitten Markus odotti. Sen hän kyllä osasi, oli tilanne mikä tahansa.

”No…Okei”, Jonna mumisi, kuin tehden lopullisen päätöksen. Sitten hän veti henkeä ja asetti kätensä Eliaksen kaulan sivulle. Ihan niin kuin äitikin oli opettanut.

Markuksen suu avautui hieman hämmästyksestä. Jonnan koko keho värähti ja Markus joutui räpyttämään silmiään pari kertaa ennen kuin uskoi niitä. Siihen kohtaan, jossa Jonnan käsi hipoi Eliaksen kaulaa, oli syttynyt lämmin ja hehkuva valo. Markus ei tiennyt mistä se tuli, tai mitä tapahtui. Sitten se oli jo ohi.

”Huuh, Elias saa antaa kyllä tän viikon perjantaikarkkinsa mulle tästä hyvästä”, Jonna puuskahti uupuneena ja hoiperteli takaperin tuolille istumaan. Tyttö kuulosti kuitenkin tyytyväiseltä itseensä.

Samaan aikaan Elias heräsi kuin taikaiskusta ja kömpi vaivalloisen näköisesti istumaan. Kuin ei olisi ollut aivan varma, oliko oikeassa paikassa.

”Mutta…Äskenhän…Mitä?” Jonna naurahti Markuksen takeltelulle. Tämä Eliaksen toinen, hiljaisempi kaveri ei ollut ikinä kuulostanut siltä. Ja se oli huvittavaa pienelle tytölle, joka ei nytkään aivan älynnyt tilanteen kaikkia puolia.

”Eikö olekin makeeta? Se on ihan erilaista kun oikeasti näkee sen, tolleen kun se on näkyvää valoa. Näitkö miten kauniin väristä se oli? Ja ihan niin kuin elävää!”

Markus katseli suu vieläkin auki unohtuneena vuoroin hymyilevää, jalkojaan heiluttelevaa Jonnaa ja sängynreunalla istuvaa, päätään hierovaa Eliasta. Eihän tällaista voinut tapahtua.

”Mmh…Mitä nyt, Jonna?” Elias mumisi tokkuraisena. Hän ei ollut kuullut puhetta kunnolla ja nyt näki vain Jonnan eikä muistanut, mitä oli tehnyt ennen nukahtamistaan.

”Sitä vaan, että sä olit varmaan luullu itsestäs liikoja. Mitä sä oikein teit? Yritit herättää jotain kuolleista? ” Jonna arvuutteli kepeästi.

”…Mitä?” Kuului Markuksen hämmästynyt ja epäuskoinen välikommentti. Silloin Eliaksella tuli kiire pystyyn.

”Jonna, mitä sä teit?” Elias tivasi tiukkaan ääneen. Nyt Jonnankin hymy hyytyi.

”Mutta…Äskenhän sä vielä…” Markus viittoili kädellään kohti sänkyä avuttoman oloisena, saamatta enää mitään muuta järkevää suustaan.

”No tietenkin, kun Elias oli ihan lopussa! Etkö sä ymmärtänyt, kun Elias-”

”Jonna!” Elias älähti epätoivoisena.

”Mitä?”

”Miten sä…Näetkö sä Jonnan?” Elias oli kääntänyt tiukan katseen Jonnaan, mutta tyttö ei ollut huomaavinaan ja Markus ihmetteli.

”Tietty se näkee! Sehän-” Jonna jatkoi innostuneena, kunnes Elias keskeytti hiljaisella mutta uhkaavalla äänellä.

”Jonna, mä en ole kertonut Markukselle. Se ei tiedä.”

Sen jälkeen vallitsi hetken kiusallinen hiljaisuus. Jonna katseli hämmentyneen Markuksen ja vihaisen Eliaksen väliä. Jonna ei ollut nähnyt Eliasta niin hurjana vielä kertaakaan ennen.

”Ai, Markus ei tiennyt? Ei mitään?” Jonna mutisi hiljaa, kuin peläten sanojensa suututtavan Eliasta vain enemmän.

Elias risti kätensä ja huokaisi. ”Niin.”

Markus otti epävarman askeleen taaksepäin. Mitään tällaista hän ei ollut osannut odottaa. Oli taas pitkään hiljaista.

”Öö…Markus, miksi sulla on Eliaksen vaatteet?”

Vielä pitempi hiljaisuus. Sitten Markus sai vihdoin koottua itsensä, Jonnan arkinen kommentti tiputti hänet takaisin maan pinnalle. ”Okei, jotain uutta. Ota siitä vain selvää.”

Elias oli koko ajan katsellut Markusta odottavasti, salaa nauttien toisen hämmennyksestä. Hän oli varma, että nauraisi jos näkisi Markuksen ilmeen. Mutta Markuksen kysymys hyydytti hänen hymynsä.

”Mistä on kyse?”

Sen jälkeen ei ollut pitkään aikaan hiljaista hetkeä. Elias päätyi kertomaan käytännössä kaiken, etenkin, kun Jonna avuliaasti ja innokkaana muistutti häntä niissä kohdissa, joissa Elias ’unohti’ (=aikoi pitää vielä itsellään) jotain. Joten lopuksi Elias tunsi itsensä todella alastomaksi ja ymmärsi silloin vihdoin häätää edelleen vastustelevan Jonna pois. Tämä oli saanut jo tarpeeksi vahinkoa aikaa vaikka olikin kaiken aikaa tarkoittanut vain hyvää.
Ja Jonna päätti olla sentään mainitsematta mitään perjantaikarkeista.

Elias hengähti uupuneena kävellessään portaita. Hän kuuli Markuksen laahustavat askeleet takaansa.

”Mä tulen olemaan niin tyytyväinen, kun pääsen siitä vihdoin eroon”, Elias mietti jo toiveikkaana.

Tuntui, kuin kurkku olisi ollut aivan erämaata. Elias ei ollut varmaan koskaan puhunut niin pitkään ja paljon yhtäjaksoisesti. ”Miten jotkut voi tehdä sitä ihan työkseen.”

Lisäksi Eliasta painoi ihan vain sekin raskas tieto siitä, mitä hän oli tarkalleen joutunut kertomaan. Poika oli kuvitellut jo pari kertaa, kuinka tulisi taatusti olemaan helpottunut sitten kun joskus saisi kerrottua Seralle kaiken. Nyt Eliaksesta tuntui vain kuiviin imetyltä ja alastomalta. Mutta ei hän ollut voinut muutakaan tehdä, kun Markus oli vielä nähnytkin sitä…

Elias pysähtyi vastahakoisesti portaiden alapäähän, kun askeleet hänen takanaan lakkasivat.

”Mitä nyt?” Elias kysyi perin väsyneenä ja kyllästyneenä.

”Hei, sitä vaan, että tähänkö aiot tän jättää? Lähetät mut pois?”

Elias ärähti itsekseen. Mitä Markus nyt vielä halusi, eikö hän ollut pilannut Eliaksen päivän jo tarpeeksi pahasti?

”Mitä sitten pitäisi vielä tehdä? Saanen muistuttaa, että sun autokin on vielä tien reunassa väärään paikkaan pysäköitynä.”

Markus ei vastannut, aukaisi vain kerran suunsa turhaan ja levitteli käsiään. Elias vastusti halua mennä toisen luokse ja ravistaa tätä kunnolla hartioista. Hän pakottautui rauhoittamaan ja veti syvään henkeä.

”Kuule, mä tiedän että sun on vaikea uskoa. Mutta jos sä nyt aiot mennä jonkinlaiseen shokkiin mä en sua tule hakemaan”, Elias totesi yhteen puristettujen hampaiden välistä, kuin olisi ladellut ohjeita pikkulapselle. Helpotuksekseen Elias kuuli matalan ja lyhyen naurahduksen. Kyllä Markus oli ihan oma itsensä, jos ei vielä äsken niin nyt ainakin.

”Mä en tarvitse sun apua. Mutta juu, on sitä vähän vaikea uskoa, ettet sä ole ihminen ja kaikkea”, Markus murahti tyytymättömänä. ’Vähän’ oli solvaus.

”Vaikka sä ite näit? Kumpi se meistä on tässä sokea?” Elias hymähti tottuneesti. Markus oli jo avaamassa suutaan korjatakseen asian, mutta Elias oli jo kääntynyt.

”Äh, antasit edes hetken sulatteluaikaa ennen kuin alat taas…”

”Mitä?”

”Anti olla.”

Sillä kertaa Elias katsoi paremmaksi olla jatkamatta aiheesta enempää. Hänen sisuskuntaansa väänsi ikävästi – kuin vatsasta olisi vedetty pohja pois – kun hän muisti, mihin viime kerta oli päätynyt. Ja sitten Elias jo hautasi sen muiston nopeasti.

”Markus…”

”Mä tiedän. En kerro kenellekään.” Elias oli tyytyväinen, kun hänen ei tarvinnut sen enempää ohjeistaa. Mutta oli vielä muutakin.

”Sera ei tiedä. Et edes vihjaa mitään sille, mä kerron kun on oikea aika.” Markus hymähti huvittuneena.

”Sä vai oikein oot suunnitellut sitä?” Elias päätti, ettei vastauksesta olisi hyötyä. Se äityisi vain taas yhdeksi lukuisista sanasodista. He molemmat olivat väsyneitä ja hämillään, stressaantuneita, kaikesta uudesta sinä päivänä. Riitaan ei tarvittu kuin kipinä.

”Ai niin, Elias…” Elias puristi hampaansa yhteen, jotta ei olisi sihahtanut harmissaan. Markus oli pysähtynyt otettuaan vain muutaman askeleen. Mitä nyt vielä.

”Mä heitin sut suoraan kotiin. Matkalla ei tapahtunut mitään.”

Sitten Markus jatkoi matkaansa. Elias painoi päänsä. Kyllähän hän oli tätä odottanut, mutta…
Mitä se käytännössä tarkoitti? Pitäisikö hänen unohtaa kaikki, minkä Markus oli kertonut? Siihen hän ei millään pystyisi. Eikä unohtamaan kaikkea muuta siellä tapahtunutta, vaikka olisi kovasti halunnutkin. Ehkä Markus tarkoitti sitä, ettei millään siitä olisi mitään merkitystä. Eikä Eliaksen etenkään pitäisi levitellä mitään, joten…Miksei Markus ollut pyytänyt häntä suoraan pitämään asian salaisuutena? Tyhmä Markus. Tarvittaisiin jokin koodinrikkoja, jotta pääsisi perille pojasta lopullisesti.

”Oi voi”, Elias huokaisi istuessaan selkä vasten kylmää huokuvaa eteisen seinää. Kylmä pyörteili myös hänen jaloissaan, oliko hän varmasti sulkenut oven kunnolla? Elias ei jaksanut välittää. Häntä vain väsytti niin paljon. Mutta ei hän jaksanut ylöskään nousta.

Markus tiesi nyt kaiken. Elias ei tiennyt, kuinka paljon tämä ymmärsi, mutta kuitenkin.  Mutta pari asiaa Elias oli saanut pidettyä salassa…Se liittyi valoon. Ihmisten ja kaiken muunkin elävän sisällä oleva valo tuntui varmaan utopistiselta ajatukselta.  Mutta niin Elias maailman näki. Ja Elias ei ollut maininnut, että Markuksen valoa hän ei nähnyt. Ei ainakaan suoraan.

Lisäksi Elias oli katsonut paremmaksi olla mainitsematta valkean talven ja äitinsä yhteyttä. Onneksi sen Jonna oli unohtanut. Mutta kaikki muu aina alkaen siitä, kun hänen äitinsä vietti vuoden ’muualla’. Markus oli ihmetellyt, kun kumpikaan, ei Jonna eikä Elias, ollut tiennyt sen paikan todellista nimeä. Ja se, kuinka Eliaskin oli näyttänyt normaalilta ihan pienenä ja sokeutunut vasta muuttuessaan…Siis ainakin osittain. Sen Markuskin nyt tiesi. Elias ei ollut osannut selittää valoa varmaan kovin hyvin. Sitä, miten sitä saattoi siirtää ja käyttää, antaa ja ottaa.

Ja pian sen jälkeen olikin kaikki käyty läpi.

Silloin puhelin soi. Ohimennen Elias ajatteli, josko siellä olisi Sera. Mutta hän vain laiskasti kohotti päätään. Tuskin. Ja kouluaamuna hän taas viimeistään näkisi Seran, kunnossa, bussin taka-osassa häntä iloisena odottamassa…

Jostain syystä ajatus ei saanut Eliasta piristymään.

Muu perhe ei huomannut onneksi mitään erikoista. Ronwan karkaaminen piti Jonnan ajatukset muualla, ja myöhään töistä päässeen Saagan pinnan kireällä. Samuli joutui pitkään leppyyttelemään vaimoaan, joka sai äkkiä tarpeekseen linjan toisessa päässä olevista "avuliaista" virkamiehistä. Elias sai olla rauhassa loppu illan.

***

Jonna oli autuaan tietämätön veljensä uudesta ahdingosta. Hänestä oli ollut hauskaa kertoa Eliaksen kanssa kaikki yhdessä edellisenä iltana. Markuksen laidasta laitaan vaihtuvia ilmeitä oli ollut huvittavaa katsella, vaikkakin Elias oli aina katsonut häntä tuimasti jos Jonna oli edes hihittänyt.

Mutta Markuksen ilme hänen varmistaessaan kolmannen kerran, että Elias ei todellakaan ollut ihminen…Kunpa Jonna olisi osannut käyttää kameraa.

Parin päivän takainen tapaus puistossa oli kovaa vauhtia haihtumassa tytön mielestä. Turha murehtia sellaista, millä ei ollut häneen enää vaikutusta. Ja etenkin, kun Elias oli vakuuttanut, etteivät ne pojat enää ikinä palaisi.

Nyt kun Ronwa oli kadonnut, piti ulkona olevaa ruokakuppiakin pitää hyvänä rakkaan kissan paluuta varten, huolehtia, etteivät muut eläimet sitä tyhjentäneet...Joku Eliakset tylsä kaveri ei ollut läheskään yhtä tärkeä nyt. Olihan kaikki muutenkin palannut normaaliksi.

Mutta Eliaksen yllätykset ja oudot sattumukset eivät loppuneet suinkaan viikonloppuun.
”…Sera?” Elias kuiskasi hämmästyneenä ääneen jo ennen kuin tyttö oli huutanut häntä nimeltä. Onneksi tyttö ei tuntunut huomaavan sitä.

Oli purevan viileä syysaamu, joka enteili aikaista lumentuloa. Sera oli noussut koulubussista ja juossut osan matkasta Eliaksen luokse, hidastaen kuitenkin epävarman kävelyyn.

”Sera, mitä sä täällä teet?” Elias kysyi kummastuneena, ennen kuin ehti miettiä jotain järkevämpää. Tätä hän ei ollut osannut lainkaan aavistaa. Tyttö osasi aina jotenkin yllättää hänet.

”Elias…Mun pitää kysyä yks juttu. Ihan nyt heti, ennen kuin mennään.” Seran ääni värähti. Elias tunsi sydämensä jättävän lyönnin väliin.  Oliko Markus sittenkin kertonut jotain? Oliko Serakin nyt vaatimassa vastauksia sellaisiin kysymyksiin, joihin Elias ei olisi millään halunnut vastata? Ei ainakaan vielä.

Miettiessään näitä Eliakselta jäi huomaamatta, kuinka Sera puristi kätensä nyrkkiin, veti henkeä ja astui nopeasti lähelle.

No…Olisihan Eliaksen pitänyt sekin aavistaa. Helpottuneena hän vastasi suudelmaan. Se oli lyhyt, mutta hellä ja täynnä sanoja, joita Sera ei ollut pystynyt sanomaan ääneen. Lyhyempi ja kevyempi kuin mikään aiemmista, mutta jotenkin kaikkein oikein niistä. Ehkä siksi, että molemmat olivat suunnitelleet ja halunneet sen nyt näin. Lopulta he vetäytyivät hymyillen kauemmas toisistaan.

”Onhan…Onhan tää okei sulle? Ja näin rauhallisesti, alkuun” Sera kysyi epävarmasti hymyillen. Onneksi Elias ei pystynyt näkemään häntä nyt…Poskia kuumotti ja kädet karkasivat hermostuneina nypläämään paidan helmaa.

Eliaksen kanssa oli ihanaa olla. Elias oli tietyllä tavalla aivan erilainen kaikkiin muihin verrattuna…Sera piristyi aina nähdessään Eliaksen. Elias huolehti muista ennen itseään ja puhui ihania juttuja. Kaikki tämä pyöri Seran mielessä, kun hän odotti pelokkaana vastausta tilanteessa, jonka oli kuvitellut päässään monta kertaa koko ikuisuudelta tuntuneen bussimatkan ajan. Että näin tämän pitäisi mennä.

Elias havahtui nyökkäämään päätän ensin aavistuksen, ja sitten varmemmin. Kyllä, tätä hänkin halusi. Kaiken hänen kokeneensa sekavuuden jälkeen tämä oli ainoa asia, joka tuntui oikealta ja siltä, että sen pitkin tapahtua.

”Voi Elias!” Sera huudahti ja heittäytyi Eliaksen kaulaan. Elias päätti pidellä Seraa ihan niin kauan, kuin tyttö halusi.

Bussi meni menojaan, yhä vain Sera painoi päätään vasten Eliaksen olkaa. Elias epäili, että tyttö itki. Silloin tällöin tämän hartiat vavahtivat, mutta ääntäkään ei kuulunut. Seran oli täytynyt jännittää tätä kohtaamista jostain syystä ihan hirmuisesti ja nyt suunnaton helpotus purkautui kyyneleinä. Mikäs siinä, ihan luonnollista.

Elias syytti itseään, hänen olisi pitänyt ottaa yhteyttä Seraan aikaisemmin. Sera oli kenties luullut, että Elias oli ollut jotenkin vihainen. Mutta Eliaksella oli vain ollut niin paljon ajateltavaa ja sulateltavaa…Hän oli unohtanut kokonaan muut ja se ei ollut hänen tapaistaan. Nyt Eliaksen teki vain mieli hyvittää asia jotenkin.

”Sera…Ei sun tarvinnut mitään pelätä. Tietenkin mä rakastan sua.”

Okei, siinä se tuli. Meni ehkä vähän yli, mutta Elias ei vain kyennyt pitämään sitä silloin sisällään. Huolen sekainen rakkaus toista ihmistä kohtaan tuntui hänen rinnassaan paisuvana kuumana ilmapallona. Se poksahti ja lämmitti Eliaksen kokonaan, kun Sera mumisi ”mäkin sua” ja kietoi kätensä tiukemmin Eliaksen ympärille.

He kävelivät yhdessä oikein rauhassa kouluun, jutellen puolet matkasta ja ollen vain hiljaa, toistensa seurasta nauttien, loput. Ei ollut väliä, vaikka ensimmäinen tunti ehti mennä ohi kokonaan.

Jonna hyppäsi pari kertaa, jotta näki itsensä edes vilaukselta peilistä. Isä oli luvannut antaa kyydin koululle, joten hänen ei tarvinnut kiirehtiä bussiin. (Onneksi, sillä nyt Jonna ei päässyt ilkkumaan Eliaksen Seralta saamasta yllätyksestä…)

Jonna keinui kantapäillään. Milloinhan hän olisi niin iso, että näkisi itsensä kokonaan peilistä? 

(Pitkästä aikaa vähän välitapahtumia tarinaan, kun mennään aavistus ajassa eteenpäin :D)

Elias yritti olla nauramatta.

”Älä yhtään virnuile, poika. Tämä on vain tätä päivää varten, erikoistehtävä.”

”Juu. Tiedän, ettet saa kertoa, mutta mihin olet menossa? Avaruuteen?”

Saaga ei sanonut mitään, myhäili vain. Elias hiljeni vaikuttuneena.

Samuli sitten sai maalauksensa loppuun. Ylpeänä mies katseli kättensä työtä. ”Hienoa, nyt vain pitää löytää tälle jokin paikka ja mennä väijyksiin, jotta saan kuljetettua Saagan kädet silmillä sen luokse…”

Pikkutyttö juoksemassa paperi kädessä platinamielialalla? Taisi tytölle tulla ensimmäinen kymppi.

Saaga ja Samuli olivat sanomattakin ylpeitä. Jonna oli selvästi unohtanut ikävät tapahtumat, tai ainakaan ne eivät näyttäneet vaikuttaneen häneen ulkoisesti. Eikä Saaga huomannut mitään muutakaan erikoista, sisällä.

***

Aika kuluu. Eräänä iltana Jonna katseli itseään peilistä. Tai siis puolikkaita kasvojaan. Nyt hän näki jo sen verran. Hän muisti kyllä sen samankaltaisen myöhäissyksyn illan, aikoja sitten, mutta ei antanut sen haitata itseään. Mitä siitä. Hän oli Jonna. Jonna oli tässä. Jonna oli vahva, iso tyttö jo ja pärjäisi itsekin kaikesta jatkossa, pian hän ei tarvitsisi enää ketään.

No ehkä Samulin antamaan suolan siltä ylimmältä hyllyltä. Mutta ei muuten.

”Oikeasti, jos Elias ei kohta tule töistä niin silppuan sen läksyt. Se lupasi, että tänään leivottaisiin yhdessä jotain hyvää.”

Jonna raahusti olohuoneeseen kärttyisenä. Häntä väsytti, mutta Elias oli luvannut…Eikö se tiennyt taaskaan, mitä kello oikeasti oli? Jonna ei olisi ihmetellyt, vaikka veljen työpaikalla Eliasta olisikin joskus pidetty yliaikaa ihan vain sitä hyväksi käyttäen. Jonna tiesi, että jotenkin se työ liittyi tietokoneisiin, mutta ei muuta…

Niinhän siinä kävi, että kun Jonna ensin istahti sohvalle, yrittäen pysyä pystyssä, hän ei pysynyt hereillä ja muksahti sitten pehmeästi kyljelleen nukahdettuaan. Ja tuhisi siinä, kun Elias lopulta tuli – puoli tuntia myöhässä.

"Aika paljon tämä iso talo ja tontti maksavat, mutta onneksi meillä ei tule tätä menoa olemaan rahaongelmia seuraavaan vuosisataan."

Samuli nyrpisti nenäänsä vielä kerran laskuille. Tämä oli se aamu, kun punaiset kirjekuoret ilmestyivät laatikkoon. Niistä aamuista Samuli ei pitänyt.

”Mitä sä sinne tuijottelet, kun et edes kunnolla näe?” Jonna äyskäisi. Elias oli jo tarpeeksi pitkään seisonut hänen takanaan eikä varmaankaan ollut tullut vain maisemaa katselemaan.

”Sooh. Ei tollasia pidä suoraan sanoa”, Elias totesi huvittuneena. Silloin kun Jonnaa jokin asia harmitti, tyttö ei paljon miettinyt sanojaan ja pyyteli kovasti anteeksi jälkeenpäin.

”Mutta olisit sä nyt voinut eilen tulla ajoissa!” Jonna puuskahti kumittaessaan ilmeisesti puolta sivua vihkostaan.

”Sä nukuit, kun mä tulin. Mä tulin vain puoli tuntia myöhässä, myymälän puolella oli ongelmaa turvalukkojen kanssa.” Jonna pysähtyi hetkeksi mietteliäänä ja sitten alkoi puhaltaa kuminpuruja sivulta, hankkien näin vielä lisää mietintäaikaa sanoilleen.

”Okei. Eli sä varmaan kannoit mut yläkertaan? Mä en muista laittaneeni yöpaitaa tai tehneeni mitään muutakaan itse”, Jonna totesi kuin ohimennen. Niin kuin sitä ei olisi tarkoitettukaan kysymykseksi.

”Sä olitkin niin puolikuollut, että meinasit mennä kylpyammeeseen nukkumaan ohikulkumatkalla.”

Jonna pökkäsi Eliasta jalkaan kynällä. ”Älä puijaa!”

Elias älähti yllättyneenä pistävästä kivusta, mutta puhkesi nauramana ääneen. ”Voi kyllä!” Sisarukset hymyilivät toisilleen. Mikä riita olikin sitten aiemmin ollut, oli se nyt unohdettu.

Elias lähti kävelemään poispäin. ”Elias…”

”Ei tarvitse pyytää anteeksi. Mä tiedän kyllä, ettet sä oikeasti sitä tarkottanut.” Tadaa. Elias tunsi itsensä selvännäkijäksi.

”Ei mulla pelkästään sitä…Sera ja Markushan tulee tänään tänne, eikö?” Jonna kysäisi. Elias tyytyi vain ynähtämään myöntävästi. Niin. Taas. Jipii ja voi ei.

”Taas sinä mätkit sitä säkkiä täällä pakkasessa”, Saaga totesi kuin selvänäkin faktana. Äänestä ei voinut erehtyä, pitikin sijoittaa mokoma möhkäle talon viereen.

Samuli hätkähti, hän oli ollut niin keskittynyt ettei ollut huomannut Saagan tuloa. Samuli koetti peittää säikähdyksensä iskemällä vielä yhden sarjan.

”Huuh…Juu. Minä kun olen vain ihminen ja tarvitsen tätä pysyäkseni kunnossa.” Saaga hymähti. Samuli puuskutti hikisenä ja katseli tuimasti nyrkkeilysäkkiä.

”Noh, en minä tätä valinnut. Et usko, kuinka vaikea oli pienenäkin yrittää juosta samaan tahtiin muiden lasten kanssa vaikka tiesi pystyvänsä kaksi kertaa parempaan. Tai etten jäänyt sukeltelemaan uimatunneilla varteiksi kerrallaan.”

Samuli otti Saagan sanat vastaan hiljaisina, kohautti olkiaan ja jatkoi nyrkkeilysäkin kuritusta. Saaga hymähti huvittuneena ja laskeutui hellyydenkipeän kissan puoleen.

”Okei, ollaan tasoissa. Molemmissa hyvät puolensa. Sä olet kestopatteri, mut pitää ladata silloin tällöin. Mutta mä saan ainakin olla koko ajan oma itseni.” Saaga vilkaisi olkansa yli Samulia. Mies sanoi välillä asioita, jotka saivat Saagan kulmat kurtistumaan, toisen edes huomaamatta sanojensa vaikutusta.

Mutta sellaista se oli aina ollut, eikä pelkästään Samulin kanssa. Sitä oli elää vieraalla maalla, ihmisten joukossa, jotka pelkäsivät kaikkea uutta. Saaga oli onnellinen, kun Samuli oli pysynyt niinkin pitkään hänen rinnallaan, tukena, ymmärtänyt.

”Varo nyt ettet riko jotain.” Samuli hymähti harmistuneena. Saaga ei aikonut jättää häntä rauhaan vielä. Latelisi välikommentteja siihen asti, että Samuli lopulta kääntäisi koko keskittymisensä häneen.

”Eikö sun pitäisi mennä töihin jo? Ja mihin hukkasit sen kivan puvun?” Saaga pudisti päätään hymyillen. ”Se oli vain yksi keikka, kokeilu. Mulle tuli ongelmia yhessä vaiheessa, joten se jäi siihen…Ja tänäänkin menen vain tunniksi, tekemään yhden raportin.”

Samuli nyökkäsi myötätuntoisesti. ”Joskus ne pitävät sua päivätolkulla, joskus kutsuvat vain piipahtamaan. Aiotko kertoa vieläkään, mikä tämä ’virasto’ oikein on, jossa työskentelet?”

Saaga hymyili apeasti. ”En voi. Tiedät sen. Ja myös sen, että tämä on kuitenkin meidän ja koko perheen hyväksi.” Samuli laittoi kätensä hetkeksi puuskaan, mutta näytti sitten taipuvan.

”Hyvä on. Mutta saat tulla käymään vielä tässä ennen kuin lähdet…”

”Ääh, eih, auto odottaa jo! Ja näissä talvitamineissa tulee ilmankin kuuma, kun pitää kuitenkin pitää niitä näön vuoksi.”

Kaikesta huolimatta Saaga ja Samuli halasivat pitkään ja rakastavasti toisiaan.

”No niin…Mun pitää mennä. Mutta yksi juttu vielä. Sera ja Markus tulevat tänään.”

”Taas?”

”Juu. Seralle ainakin voisi hankkia oman hammasharjankin.”

Samulilta pääsi sellainen ääni, ettei Saaga tiennyt nauroiko vai puuskahtiko mies. Mutta ääni sai joka tapauksessa Saagan virnuilemaan jos vain itsekseenkin.

”Pitääpä pysyä pois tieltä, ettei tule siirappisuuden yliannostusta.”

Saaga vetäytyi heti kauemmas ja läppäisi pehmeän kintaansa kämmenselän puolella Samulia poskesta. ”Älä nyt viitsi! Kyllä nuoret parit saavat olla sellaisia. Olisit tyytyväinen, että Elias löysi niin hyvän tytön… Kunnollisen ja luotettavan oloinen.”

Samuli hyrisi naurua pidätellen.

”Mitä?”

”Puhut Serenasta kuin autosta.”

Samuli ansaitsi uuden läppäyksen ja sitten Saaga käveli jo kovaa vauhtia poispäin, hiukset vain heilahtivat. Mutta olan yli heitetty silmänisku pilasi muuten tuohtuneen tunnelman.

”Sori että kesti. Laittaa nyt sokea korjaamaan vuotava hana…” Elias oikein kuunteli, josko Markuksen suunnalta kuuluisi jonkinlainen tuhahdus, hymähdys tai jotain…Mutta ei. Vaikka Markuskin nyt tiesi aivan hyvin, ettei Elias suinkaan täysin sokea ollut. Paitsi no sen hanan kanssa oli.

”Ei se mitään”, Sera lohdutti yhtä hyväntuulisena kuin ennenkin, ”mutta Markus meni jo keittiön puolelle. Sillä taitaa olla oikeasti nälkä.” Elias pyöräytti silmiään.

”Siinä alahyllyllä niiden kahden maitopurkin vieressä.” Tavaroiden siirtelyn ääni loppui hetkeksi, kuului vain jääkaapin hyrinää ja Sera tirskahdus, kun tämä yritti pidätellä nauruaan.

Sitten Markus ilmeisesti löysi etsimänsä. Eilisen, yhdessä tehdyn päivällisen jämät.

Hetken Sera ja Elias katselivat toisiaan, kuunnellen kuinka Markus löysi etsimänsä vielä laatikoista ja kaapeista ja istahti sitten ruokapöytään. ”Ei hän meitä kaipaa hetkeen”, Elias mutisi kietoessaan hellästi kätensä häntä kärsivällisesti odottaneen Seran ympärille.

”Täällä on enää yksi ateria jäljellä. Jaetaanko se?” Sera huikkasi jäljessään oikoen vielä hiuksiaan tarkastettuaan, että Markus istui varmasti selin. Toivottavasti se ärsyttävä puna katoaisi pian poskilta. Ei siinä ollut mitään uutta…Mutta aina se tuntui samalta kuin ekalla kerralla.

”Syö sä se vaan. Mä pystyn tehä ittelleni jotain pientä helposti. Pitää vielä käydä tarkastamassa se hana.”

Elias jätti Seran kutakuinkin kiusalliseen tilanteeseen. Hän istuutui epävarmana Markuksen viereen. Tämä hädin tuskin nosti katsettaan sanoessaan: ”Tulithan sä viimein. Luulin, että olit jo unohtanut, miten nälkä sulla oli tänne tullessa.”

Sera kohautti olkiaan. ”Älä viitsi piikitellä”, hänen olisi tehnyt mieli sanoa, mutta ei voinut syyttääkään Markusta. Silloin tällöin heillä oli ihan hauskaakin yhdessä, mutta ei enää samalla lailla kuin ennen. Sera oli huomannut, että Markus ja Elias tulivat nykyään paremmin toimeen  - eivät olleet enää lapsellisia – mutta olivat vielä kaukana ystävistä.

Ja nyt, kun Sera ja Elias olivat ”virallisesti” yhdessä, olivat hänen välinsä Markuksen kanssa aavistuksen kiristyneet. Mutta sille ei voinut mitään. Markus oli itse päättänyt pysyä hiljaa ja saisi nyt vihdoin alkaa tottua uuteen tilanteeseen…

”Aiotko syödä ollenkaan vai piteletkö lautasta kädessä vain lämmikkeeksi?” Sera puuskahti ja alkoi lappaa ruokaa suuhunsa haarukalla. Veitsi oli unohtunut eikä Sera viitsinyt enää nousta uudestaan saati pyytää Markusta tuomaan, mokoma känkkäränkkä sekin. Olkoot.

Sitten siirryttiin olohuoneeseen katsomaan jotain pari päivää sitten tulleen leffan nauhoitusta. Mutta kukin näytti keskittyvän omiin juttuihinsa. Sera ja Elias ilmeiseen…Ja Markus ulkoisesti tuijotti television välkkyvää ruutua, mutta leukaperien kiristyminen silloin tällöin kertoi muuta. Etenkin, kun tämä tapahtui aina kun Sera kikatti tai Elias nauroi.

Sitten Markus veti henkeä ja sulki silmänsä, hänen suunsa liikkui hetken, mutta ääntä ei tullut. Sitten hän pudisti päätään.

”Kuulkaa, mäkin oon vielä tässä jos ehditte unohtaa”, Markus murahti. Aluksi hänen sanoillaan ei näyttänyt olevan lainkaan vaikutusta – Sera ja Elias jatkoivat toistensa syleilyä – ja Markus ärähti hiljaa. Liian ylpeänä mainitsemaan enää uudestaan jos vain epäsuorastikin, kuinka tilanne oli hänelle kiusallinen.

”Jaah…Sera, pitäisikö ottaa muutkin huomioon?” Elias kysäisi. Sera hihitti kevyesti, tyttömäisesti ja hieroi nenäänsä vasten Eliaksen nenää.

”Juu. Ihan kohta.” Sitten hän antoi Eliakselle suukon suupieleen ja painoi kasvonsa vielä hetkeksi Eliaksen hiuksiin, hengittäen rakkaansa tuoksua. Ihaninta maailmassa.

Sera ja Elias tyytyivät taas vain istumaan vierekkäin. Markus huokaisi jotenkuten helpottuneena, mutta kumpikaan ei sitä huomannut.

”Ai niin, Elias. En tiedä ootko sä huomannut sitä, mutta taas alkaa olla kylmä. Markus on pitänyt villapaitoja jo pidemmän aikaa…” Sera mumisi ohi mennen. Eliaksen kanssa oli helppo sanoa kaikki mitä halusi, pelkäämättä toisen reaktiota.

Elias hymähti kysyvästi. ”Ai? Se pitäisi kyllä joskus nähdä…” Sera ja Elias molemmat naurahtivat, mutta Markuksen kovaääninen rykäisy keskeytti heidät.

”Pysy vaan sillä puolella sohvaa.” Kommentti oli jotenkin hämärä. Sitten Elias ymmärsi, mistä Markus puhui. Oikeasti sokeiden tavasta nähdä, koskettamalla. Ja sitä Markus ei halunnut…Ja teki sen selväksi.

Mutta miksi niin tiukasti ja heti ensimmäisenä? Ei maininnut edes siitä, kuinka Sera ja Elias tulivatkin mollanneeksi kolmatta läsnäolijaa, kuin eivät olisi tätä nähneetkään.

Eliaksesta tuntui hetken jotenkin vaikealta. Markus oli vaiennut. Oli tietenkin ollut vaikeaa kaikille sopeutua uuteen tilanteeseen, mutta pikkuhiljaa sekin onnistui. Mutta välillä, kuten nyt, Elias toivoi niin kovasti, että olisi pystynyt tietämään, mitä Markus tunsi, ajatteli, halusi… Ja tehdä tälle mieliksi. Helpottaa edes vähän tilannetta.

Sera aisti heti, että Eliaksen oli epämukava olla. Hän vetäytyi hellävaraisesti kauemmas mutisten samalla ”anteeksi”. Kenelle, miksi? Ehkä kuitenkin Markukselle, kun hänkin oli puhunut niin toisesta, kuin tätä ei olisi paikalla ollutkaan. Elias hämmästyi itseään, kun ei tullut sitä vaihtoehtoa heti ajatelleeksi.

”Noh”, Sera totesi. Hän aloitti nykyään aina niin, kun halusi siirtyä seuraavaan aiheeseen. Tai unohtaa entisen. Eivätkä pojat ikinä keskeyttäneet häntä silloin. ”Tänäänhän on tulossa kirkas ilta? Jos mentäisiin käymään ulkona silloin?”

Elias oli heti mukana. ”Juu! Tein Samulin kanssa tuohon pihalle kohdan, jossa voi pitää nuotiota. Ja Jonna vaati vaahtokarkkeja. Voidaan pitää kunnon syysjuhlat.”

Elias oli odottanut, että Sera olisi nauranut vähintään hänen kertomukselleen vaahtokarkeista, mutta hän tunsi, kuinka Sera kävi yhtäkkiä aivan epävarmaksi ja melkein pelokkaaksi. Mitä nyt?

”Tota…En mä olekaan ihan varma. Mulla saattaakin olla illalla jotain vielä. Unohdin vain äsken.” Elias tiesi, että Sera keksi tämän menonsa sillä hetkellä omasta päästään, mutta ei sanonut mitään. Sera valehteli harvoin ja silloinkin hyvästä syystä…joita Elias ei ikinä saanut selville.

”Noh…Tai siis, katotaan vielä telkkaria ainakin hetki. Sopiiko, että mä keskeytän leffan ja katotaan vaikka uutisia?” Sera toimi jo ennen kuin kumpikaan muista läsnäolijoista ehti älähtääkään.

Ja silloin Eliaksesta tuntui taas siltä. Samalta, kuin aina pikkupojasta lähtien, kun tietää mutta ei voi varmistaa, että joku katsoo. Mutta Elias katsoi takaisin, vaikkei ollut varma. Tyhmä Markus. Haastoi, vaikkei edes tehnyt mitään sellaista, minkä Elias olisi huomannut.

Elias tiesi ainakin sen, ettei viettäisi iltaa Markuksen kanssa jos Seralla nyt yhtäkkiä olikin menoa. Mutta ei hän voinut käskeä Markusta lähtemäänkään ihan vain siitä syystä, ettei halunnut jäädä tämän kanssa kaksin. Avoin vihanpito oli edelleen huono vaihtoehto. Mutta ilman Seraa läsnä Elias ei kestäisi Markusta menettämättä hermojaan…

Mutta Seran mieliksi Elias oli tyytynyt huomauttamatta siihen, että Markus yhä aina oli heidän kanssaan. Ja Elias tiesi sen, ettei Markuksella ollut edes muita joiden luokse mennä. Ei kunnon perhettä. Sitä taas Sera ei tiennyt. Eikä sitä, että Markus täytyi pitää senkin takia lähellä, että tämä tiesi Eliaksen salaisuuden.

Juuri salaisuudet tuntuivat kaikesta huolimatta erottavan heidät. Kaivavan monttuja luottamukseen, ajavan erilleen, muuraavan muurit väliin kivi kerrallaan. Mutta sille ei nyt voinut mitään.

”No tota…Mäkin muistin, että mun pitää mennä tänään vielä töihin. Jos haluan saada lopun viikonlopun vapaaksi”, Elias keksi. Luvassa oli ilta kiertelyä kylällä ja katseiden välttämistä. Sera nyökkäsi osoittaen kuulleensa, ihan luonnostaan, mutta muisti sitten huikata ”juu”.

Eihän Elias nähnyt.

Elias oli hetken tyytyväinen siihen, että oli selvinnyt pinteestä.
Siitäs sait, Markus. Anteeksi, Sera, että valehtelin sinulle. Taas.

Ja silloin Elias ei kestänyt enää enempää.  ”Mun pitää mennä tarkistamaan pari juttua.” Mutta yllättäen Elias kuuli äänen, joka puhui hänen omansa päälle. Markus kertoi menevänsä juomaan. Tasan tarkkaa yhtä aikaa.

Sera katseli hämmentyneenä, kuinka pojat poistuivat peräjälkeen. Sitten hän pudisti päätään. ”Ota nyt noistakin selvää.” Hauskaksi tarkoitettu yhteinen ilta oli lässähtänyt alkuunsa.

Ei ollut ensimmäinen kerta, aina kaikki ei mennyt suunnitelmien mukaan, mutta jostain syystä Seraa harmitti tavallista enemmän. Hän oli kuullut katkeruuden jokaisessa Markuksen sanomassa sanassa. Ja kireyden Eliaksen äänessä tämän kertoessa ”töistään.” Mutta ei Sera voinut häntä syyttää. Olihan hän itsekin lasketellut vähä mitä sattuu…Mutta tiesikö Elias sen?

Huoh…Mikseivät he kaikki voineet olla vain ystäviä keskenään? Niin kuin ennen Eliaksen ja hänen suhteen alkamista.

…Olivatko he olleet kaikki ystäviä ennen sitäkään? Sera alkoi turhautuneena selaamaan kanavia unohtaakseen mielipahansa.

”Seuraatko sä mua?” Elias tokaisi ensimmäisenä päästyään eteiseen. Markus ei vastannut. Se kismitti Eliasta entistä enemmän. Markus tiesi tasan tarkkaan, miten parhaiten ärsyttää Eliasta… He olivat oppineet tuntemaan toisensa sillä tavalla.

Hiljaisuus jatkui, Eliaksesta tuntui koko ajan kiusallisemmalta. Hän ei olisi millään halunnut olla Markuksen kanssa kaksin. Ei vieläkään eikä varmaan ikinä jatkossakaan…

”En. Mä meen juomaan”, Markus totesi lopulta, aivan rauhallisesti.

”Keittiö on toisessa suunnassa”, Elias puuskahti kyllästyneenä. Pitkin Markuksen taas kiusata sillä tavalla. Ihan vain ohi mennen. Ja ihan joka tilaisuuden tullen.

Markus käveli pois sanomatta enää mitään. Jostain syystä Eliaksen sisällä humahti ikävästi. Miten hän saattoi tuntea olonsa näin yksinäiseksi? ”…Paskiainen.”

Elias pudisti päätään pari kertaa nopeasti kuin ötököitä hätistelevä hevonen. Sitten hän vilkaisi Seran suuntaan hymyillen. Sera ei edes kääntänyt päätään, tuijotti vain apaattisen oloisena telkkarin ruutua.

Eliaksesta tuntui vielä pahemmalta. Hän meni äkäisenä katsomaan jo tarvikkeita valmiiksi töihin menoa varten.

Elias käveli Saagan ohitse kuin ei olisi huomannut tätä lainkaan. Ei ollenkaan Eliaksen tapaista. Saaga itsekin oli vasta palannut töistä ja olisi kaivannut edes iloista vilpitöntä kotiin toivotusta. Mutta sellaista oli nyt turha toivoa Eliakselta.

Kerran aiemmin poika oli ollut niin ajatuksissaan, että oli kävellyt suoraan Saagan ohi, melkein törmännyt. Ja silloin Elias oli tehnyt jotain, josta oli vain hetkeä aikaisemmin kielletty. Ja sitten he olivat jutelleet pitkään.

Saaga mietti, mistäköhän nyt mahtoi olla kyse. Eliaksen ailahtelevat ja poissaolevat tunteet eivät kertoneet mitään. Saaga ei uskaltanut kurottaa enemmän, ehkä Elias olisi silloin vihdoin huomannut hänet. Ja nyt poika jo kiireesti juoksi aiemmin soittamaansa taksiin.

”Hyvä on. Mutta selvitän vielä, mistä on kyse”, Saaga lupasi itselleen tutulla päättäväisyydellä.

Jonna katseli haikeana ovea. Hän ei voinut lainkaan ymmärtää, miksi kaikki olivatkin yhtäkkiä lähteneet. Eikö heidän kaikkien olisi pitänyt viettää mukava ilta nuotiolla? Paistaa vaahtokarkkeja? Jonna olisi kovasti halunnut saada kerrankin nähdä sen ainaisesti mököttävän Markuksen hymyilevän. Olisi halunnut tietää, että kaikilla on varmasti hauskaa.

Sera ja Elias olisivat olleet varmasti vain toisiinsa liimautuneita, syöttäneet vaahtokarkkeja hyvin ällösti toisilleen. Mutta kyllä jossain vaiheessa Sera olisi varmaan taas letittänyt hänen hiuksensa hienosti. Jonna oli ollut niin ylpeä, kun Sera oli kerran kehunut hänen pitkäksi kasvanutta kaunista tukkaansa… Ihmetellyt taas vain väriä.

Sera oli niin kaunis ja kiva. Jonna oli iloinen Eliaksenkin puolesta. Ne kaksi kuuluivat tietysti yhteen. Mutta mitä Markus vielä teki joukon jatkeena? Jonna epäili, että monta kertaa heillä olisi ollut paljon hauskempaa ilman tätä synkkyyden nurkassa mököttävää varjoa. Jonna ei voinut ymmärtää, miksi Markus vielä oli mukana. Mutta Eliaksessa ja muissakin isoissa oli niin paljon sellaista, mitä Jonna ei ymmärtänyt.

Parempi antaa asian vain olla. Kyllä se itsestään kehittyisi johonkin suuntaan. Nyt elettiin vain liikkuvien epävakaiden siirrosten rajalla. Jonna päätti ajatella jotain mukavampaa. Kuten vaikka sitä, että Rouge saisi kohta pentuja! Siitä pikkutyttö riemastui ja unohti kaikki murheet.

Kunpa Eliaksenkin olisi ollut vain yhtä helppoa unohtaa omansa.

 

***

 

 

Siinä kaikki tällä kertaa! Meni vähän tavallista pidempään tämän osan kokoonkursimiseen, Photobucket päätti heittää tällä kertaa erityisen isoja kapuloita rattaisiin. Mokomakin...Mutta loppuun asti päästiin kunnialla.

Ja tietenkin lopussa mokakuvia ^^ Laitan vielä erillisen eläinaiheisen kokoelman ekstroihin, mutta kyllä osaa tehdessä sattui muutakin...

Muistakaahan kommentoida!

 

En tiedä...Tämä oli jotenkin vaan ihan älysöpöä. Lasten yhteinen läksypiiri, pimeällä pihalla...

 

Perijäseinälle pääsi uusi taulu ^^ Ja Samulin toisellekin maalauksellekin löytyi kelpo paikka olohuoneesta. Saagassa on muuten hirmuisesti Ramia.... Yhyy, tuli ikävä.

Cool! Saaga pääsi uransa huipulle :D

Voih, Jalavan suvun perinne jatkuu… Perheessä on kyllä telkkarikin, mutta simit menevät mieluummin viettämään aikaa tanssien. Ja ihan itsestään. Ei siinä moittimista, kiva katsoa tanssivia poikia jos ne osaa asiansa…Oli sitten kyse pelistä tai ei :P

...Tämä oli pelottavaa. Asensin juhlien kamasetin, peli lakkasi toimimasta. Iik! Otin sen pois, peli ei vieläkään pelittänyt. Tuhosin ja siirteli tiedostoja, ja peli toimii. Ei ole kyllä kaukana se, että leviää käsiin lopullisesti...Jaksa nyt vielä hetki, Sims! Tämä legacy vain loppuun, sitten menee kone kokonaan uusiksi. (Tämä siis siitä, kun peli alkoi toimia. Hetken simit vain seisoivat paikoillaan ennen kuin sain ne liikkelle...)

Tämä taas oli jostain syystä ihan älyhauskaa. Piti saada Markus tönäisemään sitä yhtä kuvaa varten, joten poimin satunnaisen ohikulkijan oikeaksi maaliksi. Simien tekeminen toisilleen vihaisiksi on niin helppoa...ja hauskaa.

Keskity asiaan, Elias! Joo oot kyllä oikeassa toi pose ei olisi yhtään sopinut, laatikko järveen takaisin piiloon...

Sitten sellanen, mikä tapahtui ihan itsestään. Odotin, että aurinko tulisi pilvestä seuraavaa kohtausta varten. Radio oli päällä aikaa tappamassa...Ja pojat päättivät viettää aikaa omalla tavallaan, ihan minun käskemättä.

Okei. Siinä meni ihan liian kauan aikaa ja kuvia. Huoh, kenen sen tässä pitäisi keskittyä olennaiseen...

Niin...Täytyykö teidän hyvästellä noin, oli paikalla sitten ketä tahansa?

Jonna: "Okei, jos tää jatkuu mä vaadin palkankorotuksen."

Harvinainen hetki, pelästyin kun aika alkoi yhtäkkiä itsestään kelautumaan nopeasti yöllä…Sitten älysin, että hei, eka kerta aikoihin kun kaikki simit kissoja myöten sattuvat nukkumaan yhtä aikaa. Sainpahan hetken hengähtää ilman, että tarvitsi vahtia mitään… Sitten alkoi tylsistyttää, siirryin radion äärelle ja tanssin. Simien musiikit on ihan kivoja : )

Juujuu halaa sitä nyt vain niin päästään eteenpäin...Niin, juuri sinä, Elias.

Nämä kuvat näyttivät hauskoilta peräkkäin laitettuna. Mutta eikö Jonna oikeasti näytä vanhemmalta alemmassa? Kerrankin onnistuin jossain...

Ja näin hehkeään kuvaan päättyy tämä osa. Juuri tuo allastyyppi oli vielä niin sniikki, ettei siitä edes näkynyt mitään vaikka ääni kuului ja lammikko kasvoi...

"Argh! Antaisikohan Samuli minun vain räjäyttää koko tyhmän altaan?" Kuule Saaga noin vihaisena hajotat puoli taloa...

;>

Muistakaa mennä ekstrojen puolelle nyt!