DODEEH!! Uuden osa aika ja (melkein) aikataulussa. Ilman turhempia höpinöitä ja selityksiä: lukemisen iloa! ^^

Kello oli ehkä puoli neljä aamulla. Tässä talossa ei kuitenkaan ollut tuohon aikaan hiljaista. Eikä kyse ollut kissoista, talossa asui muunlaisiakin yöeläimiä.

”Jos nyt muakaan voi yöeläimeksi kutsua, Elias on ihan hassu! En mä ole mikään eläin!” Suhahti hiljaisella äänellä ei niin hiljaa sängyllä pomppiva tyttö.


 
”Oikeesti, jos mä en saisi tätäkään tehdä niin mitä sitten!” Pian Jonna katsoi kuitenkin paremmaksi lopettaa pomppimisen ja lähteä etsimään tekemistä muualta talosta.

”Tulipa siinä kuuma! Ja onpa tällä pimeää. Mutta mä en pelkää, mä näytän niille, että oon ihan niin kuin äiti ja Eliaskin! Munkaan ei tarvitse nukkua!” Jonna hiipi vanhuuttaan narisevat portaat alas, tunnustellen koko matkan kädellään seinää.

Mistä muustakaan Jonna olisi saanut kavereita kuin toisista yöeläimistä… Tytön piti kuitenkin keksiä jotain tekemistä, uni painoi jo taas silmiä. Ja Jonna kun oli niin päättänyt yrittää tällä kertaa näyttää niille! Näyttää, että vaikka hänen isänsä olikin ihan tavallinen ihminen, oli hänestäkin sellaisiin ihmeellisiin ja hienoihin juttuihin…Eihän hänkään näyttänyt vain aivan tavalliselta, eihän?

”Hohhoijaa”, Jonna huokaisi painaessaan kasvojaan lämpimään ja pehmeään turkkiin, ”jos mä menisin ihan vähäksi aikaa vielä peiton alle lämmittelemään. On mulla vielä aikaa, ja silleen, ettei kukaan muu saa tietää. Nousen kyllä taas ylös.”

”Jonna, herää. Sullahan on läksytkin tekemättä. Jonna, bussi tulee puolen tunnin päästä! Et kai sä taas valvonut yöllä?”

Eliaksen äänessä oli vaativuutta, mutta hän ei voinut olla hymyilemättä siskolleen, joka käänsi kylkeä ja ärisi äkäisesti.

”No, omapahan on asiasi. Mä meen nyt aamupalalle, tuu säkin pian. Ja yritä tehdä ees jotain noille sun läksyillesi.”

Niine hyvineen Elias lähti ja jätti unenpöpperöisen tytön murisemaan peittonsa alle.

Pian Jonna havahtuikin ja nosti päänsä. Räpyteltyään pari kertaa sumeita silmiään tyttö löi yhtäkkiä kipakasti nyrkillä patjan reunaan.

”Taas mä nukahdin! Ja Eliaskin tuli taatusti vain ilkkumaan, se tiesi! ... Mutta ei Elias tee sellaista. Se on liian kiltti. Ääh…”

Jonna vitkutteli jälleen lämpimässä vällyjen välissä viimeiseen asti ja nousi sitten vasta.

”Musta tuntuu kuitenkin, että tästä päivästä tulee hyvä. Sera tulee taas käymään!!” Tuon ajatuksen piristämänä tyttö riensi läksyvihkonsa ääreen ja alkoi kirjoittaa satunnaisia lauseita, jotta sivu ei näyttäisi niin tyhjältä.

Elias katseli hymyillen, kuinka hänen pikkusiskonsa lopulta nousi bussiin. Vaikka Jonna oli taas tullut myöhässä, hän oli vaatinut päästä ensimmäisenä kyytiin. Eliaksella ei ollut mitään sitä vastaan, mitä nyt alkaa pikkutytön kanssa kinastella…Hänellä kun oli oma riitelykaveri koulussa odottamassa. ”Toivottavasti Markus ei keksisi tänään mitään huomautettavaa, mäkin yritän vain olla hiljaa.”

Elias halusi yrittää olla huolehtimatta etukäteen. Sitä vastoin hän keskittyi olemaan vain ylpeä pikkusiskostaan. Jonna, vasta tokaluokkalainen ja jo nyt noin vahvatahtoinen ja itsevarma.
Kerta kaikkiaan, niin se aika menee.

Elias käveli iltapäivällä reippain askelin kotiin. Läksyt saivat jäädä odottamaan, Elias halusi vielä kerran katsoa, että kaikki olisi kunnossa.

”Ei tämä ole ensimmäinen kerta kun ne on meillä, nyt vain ei ollut muuta vaihtoehtoa, kun puisto on remontissa…” Eliaksesta tuntui samalla toiveikkaalta ja apealta, kun hän ajatteli iltapäivän tulevaa ohjelmaa. Olisi mukava viettää Seran kanssa aikaa kotona rauhassa. Mutta voi kunpa Markusta ei olisi sinä päivänä näkynyt… Pakko oli kuitenkin sekin kutsua, ettei vihanpito muuttuisi entistä avonaisemmaksi.

Samaan aikaan Sera oli jo matkalla kotoaan Jalavien talolle. ”Ai niin, olisihan se ovikin hyvä lukita. Hemmetti… Miksi hermostuttaa niin paljon, etteivät asiat pysy mielessä?”

Hampaitaan kiristellen Serena joutui kääntymään kannoillaan ja turhautui avaimen etsintään niin, että kaatoi laatikosta koko avainkasan vain keskelle lattiaa ja setvi sieltä nopeasti oikean.

”Miksi sut sai taas hakea täältä koululta? Jos mä en väärin muista, et säkään kaukana asu.”

Tavallisesti Serena ei olisi kysellyt mitään, mutta nyt hän oli oppinut muistamaan, että saisi todennäköisesti vastauksenkin.

”Mun piti palauttaa tänään yks kirja koulun kirjastoon ja sain luettua sen vasta äsken loppuun. Mutta ei sillä ole väliä”, Markus vastasi nopeasti ja hiljaisella äänellä. Täysin hyödytön fakta, miksi hän oli vaivautunut edes vastaamaan?

Sera naurahti kuin kuullen Markuksen ajatukset. ”Sähän puhut nykyään paljon enemmän. Sen täytyy johtua-” Markus heilautti kättään vaikenemisen merkiksi. Hänen ei tarvinnut kuulla sitä.

”...siitä, että sä kinastelet nykyään Eliaksen kanssa kaikesta ja sulla täytyy aina olla  keksittynä edellistä parempi vastaus tai väite, jotta olet voitolla. Tyhmät pojat.” Sera ei tiennyt, olisiko hänen pitänyt olla huvittunut, turhautunut vai peräti pettynyt asioiden saamasta käänteestä.

Kaikki alkoi aina jostain pisteliäästä huomautuksesta. Jos vaikka Elias sattui taas muistamaan väärin lukujärjestyksen tai jos Markus valitti, että ulkona oli liian kylmä. Ja siitä sanasota aina jatkui, kunnes sanottava loppui, tunti alkoi, tai Sera sai tarpeekseen. Mutta aina se alkoi uudestaan.

”Elias, mitä sä halusitkaan? Jotain tomaattisosettako”, Sera huikkasi haravoidessaan katseellaan jääkaapin sisältöä.

”Joo, sen pitäisi olla siinä ovilokerossa.” Sera hymähti ja käänsi katseensa oikeaan paikkaan. ”Miten voi olla, että sä tiedät ennemmin kuin minä?” Hän kysyi puolihuvittuneena löydettyään oikean purkin. Vastaukseksi hän kuuli ensin Markuksen hymähdyksen.


”Vie sinä nyt vain niitä roskia. Olet edes vähän avuksi”, Sera torui ennen kuin riensi tomaattipurkin kanssa Eliaksen luo, jättäen huomioimatta pikaisen mulkaisun toiselta suunnalta.


Samaan aikaan Jonnakin tuli koulusta. Hän oli juuri huutamaisillaan, että tuoksuuko talossa spagetti, kun vakavailmeinen Markus kulki ohi, haisevan roskasäkin kanssa. Näky oli pienelle tytölle huvittava, mutta hän ei olisi nauranut ääneen missään tapauksessa.  Ei Markukselle.


Ei Markus sinänsä ollut pelottava tai uhkaava. Oli vain hiljaa ja huomaamaton suurimman osan siitä ajasta, mitä Jonna oli ehtinyt tätä isoveljensä toista kaveria näkemään. Mutta jokin tämän olemuksessa sai Jonnan kunnioittamaa poikaa, enemmän kuin isoveljeään. Niinpä nytkin Jonna piti vitsikkäät kommentit roskakuskin osasta itsellään.


”Mutta olisi se voinut edes hei sanoa…” Jonna mietti, kun Markus oli viilettänyt valmiiksi jääneestä ulko-ovesta ulos. Sitten Jonna muisti säpsähtäen, että hänellähän oli kaveri odottamassa tiellä! Tyttö veti henkeä ja juoksi Markuksen ohi, niin arvokkaana kuin pikkutyttö polvipituisen mekon kanssa vain saattoi olla.


Kun Jonna taas hidasti vauhtiaan kaverin kävellessä vastaan, ohitti Markus hänet jälleen. Sanaakaan sanomatta tai edes vilkaisematta.

”Onko se sokea vai töykeä vai molempia?” Jonna mietti itsekseen ennen kuin kiirehti puhumaan ystävänsä kanssa.


Mitä Jonna ei enää huomannut, oli se, että saatuaan roskapussin käsistään Markus katseli tyttöjen hilpeää kohtaamista pidempään kuin ohikiitävän hetken, joka muuten olisi kulunut kääntymiseen. Ilmeettömänä mutta kuitenkin, eikä kukaan voinut arvatakaan mitä pojan mielessä kulki.


”Sori, että tähän menee aikaa. Mutta mun pitää ensin tehdä ruoka Jonnalle ja sen kaverille…Siirikö se oli.” Serena pudisti hymyillen päätään.

”Ei se mitään. Hauskaahan tääkin oli. Ja on…Mielenkiintoista nähdä sut laittamassa ruokaa.”

Harvinainen ystävä Hiljaisuus laskeutui pitkäksi aikaa näiden kahden välille sen välikommentin jälkeen. Eliaksen kasvoja kuumotti ja hän epäili, ettei se johtunut pelkästään kuumasta höyrystä.

”No…Markus näyttää tulevan takaisin. Mä voin alkaa kattamaan pöytää”, Sera lopulta sanoi hiljaa ja Elias helpottui, kun hänen ei tarvinnutkaan alkaa rikkomaan kiusallista hiljaisuutta.


Kun Sera oli saanut hommansa viimeisteltyä ja Elias (vähän hermostuksissaan tavallista enemmän sotkien) oli saanut spagetin tarjoilulautaselle, oli Markuskin jo saanut pidemmän aikaa nojailla työtasoa vasten.

”Oliko ne tytöt ulkona?” Elias kysyi ei nimenomaan keneltäkään, mutta hetken päästä Markus vastasi: ”Ainakin vielä silloin, kun mä kävin siellä. Mutta nyt kun päätit käyttää ylimääräistä aikaa pöydän maalaamiseen kastikkeella ne voi olla jo missä tahansa.”

Elias hymähti ja Sera pyöräytti silmiään. Taas sitä mennään. ”No jos olisit ollut nopeampi roskien kanssa, ei olisi tarvinnut laittaa sokeaa asialle. Mutta minkä sille voi, jos jalat liikkuvat kuin dementoituneella koiralla.”

Markus suoristautui nojaavasta rennosta asennostaan ja oli jo avaamassa suutaan vastakommenttia varten, kun Sera selvitti kurkkuaan ja kirjaimellisesti ponnahti riidan väliin noustessaan pystyyn.

”Mä haen tytöt, pysykää te nyt vain poissa toistenne kurkusta edes sen aikaa.” Ja niine hyvineen Sera saapasteli paikalta pois jättäen kaksi vakavailmeistä nuorta miestä mulkoilemaan toisiaan. Tai no Eliaksen yritykset saivat Markuksen virnuilemaan entistä enemmän.


Sera sanoi omasta mielestään aivan normaalisti tytöille, että olisi aika tulla syömään. Mutta tavasta, jolla Jonnan pää ponnahti äkkiä ylös ja ilme vakavoitui Sera epäili äänensä olleen turhan kireä ja käskevä. ”Ääh…Poikien riitely saa minunkin sappeni aina kiehumaan. Miksei me kaikki voitaisi olla vain ystäviä keskenämme.”

Seran ajatukset olivat apeita vielä silloinkin, kun hän käveli tyttöjen perässä sisälle.


Kun kaikki lopulta olivat päässeet pöytään tai sen ympärille (tuoleja ei riittänyt eikä kukaan muistanut, missä varatuoli on), sujui tilanne rauhallisemmissa merkeissä. Olihan kaikilla ollut nälkäkin ja siksi lyhyt pinna. Ruokailusta pärjättiin ilman suurempia välikommentteja, mitä nyt Markus varmisti ettei hänen annoksensa ollut myrkytetty…


Mutta Eliaksen vahingossa jakamasta ylimääräisestä annoksesta Markus ei maininnut mitään. Seraa tämä käytös melkein kummastutti, mutta ehkä Markus oli liian hyvällä tuulella tarttuakseen nyt sellaiseen aiheeseen.


”Totaa…Ootko sä Elias varma, ettei sulla mennyt pippuri ja suola sekaisin?” Sera kysyi varovasti. Elias nauroi lyhyesti.

”Kai mä nyt pippurimyllyn suolapurkista erotan. Käy hakemassa tuolta kaapista lisää, jos suhde ei miellytä.” Markus oli ensimmäinen, joka nousi hakemaan niitä kahta purkkia.

”Sentään erikseen mainitsematta”, Sera tuumasi melko tyytyväisenä.


”Markus sähän laitat pippuria aivan hirmuisesti!” Jonna huudahti hämmästyneenä. Markus vilkaisi häntä lyhyesti, kuin sanoen ”mitä sitten” ja jatkoi myllyn käyttelemistä.

Serakin hymähti hämmästyneenä, mutta päätti asian antaa olla. Markus oli sitten joskus outo…Koko ajan Sera sai oppia hänestä enemmän, yhä useammin nyt kun Eliaskin oli tullut piireihin. Toisen pojan läsnäolo oli pakottanut Markuksenkin avaamaan silloin tällöin suutaan, jos ei muuten niin itseään puolustaakseen…

Seran mielestä Jonna oli hauska tyttö. Toki sellainen pikkuinen vielä puhui vähän…merkityksettömistä asioista, mutta sitäkin suuremmalla innolla. Jonna saattoi olla ujo aluksi, mutta kun hänen kanssaan vain alkoi juttusille tyttö oli suorastaan estoton. Nytkin Jonna selitti jotain innosta pulputen, Sera keskittyi vain katselemaan huolestuneena kuinka täydehkö lautanen heilui kuormineen edestakaisin tytön puhuessa…


”Ääh ei ole reilua miksi mä joudun siivoamaan? Mullakin on kaveri!”

Elias vilkaisi Seraa huvittuneena ennen kuin huusi takaisin: ”Reilu työnjako mun mielestä! Mä laitan ruoan ja sä siivoat. Ja mullakin on kav…kaksi kaveria, ja sulla yks, joten mä voitan. Siivoa nyt vaan. Ja se on käsky!”


”Sir yes sir!” Jonna huudahti Eliaksen lopetettua ja teki kunniaa. Elias nauroi ääneen ja hän kuuli jopa Markuksen hymähtävän, ei ihan yhtä halveksivasti ja välinpitämättömästi kuin tavallisesti. Sera hymyili pojalle hyväksyvästi.

”Mä en tarkoittanut… No joo. Mutta mitä ohjelmassa on nyt meneillään? Mä tipuin kärryiltä.”

Sera nauroi vieläkin omalle vitsilleen ennen kuin vakavoitui ja kääntyi Eliaksen puoleen. ”Jos totta puhutaan niin en mäkään tiedä. Mutta haluutko kuulla vielä jotain jännempää? Mä leikkasin vihdoin hiukset lyhyeksi!” Sera puhui yhteen menoon.


”Mutta…Sera! Miksi sä niin teit? Sun pitkät hiukset tuntui niin…tai siis sä varmaan näytit niin nätiltä niiden kanssa…Anti olla. Niin mutta miksi näin yhtäkkiä?” Elias takelteli sanoissaan muistaen koko ajan, että Markus oli aivan lähellä. Tosin ei sen olisi pitänyt Eliasta haitata…Hänhän sai sanoa mitä halusi, eikö?

Sera sitä vastoin katsoi Eliasta kummastuneena. ”Mutta olenhan mä maininnut mun aikomuksesta monta kertaa! Tai siis ainakin yhden kerran. Ja ei hiukset nyt niin tärkeä asia ole. Jos sä vaan näkisit eron niin…”

Jälleen oli pitkän aikaa hiljaista. Elias kuuli vain oman hengityksensä ja Seran huokaisun – hetken oli kuin Markusta ei olisi ollutkaan. Ainakin poika tehokkaasti näytti sulkevan ulkopuolelle vieressään käytävän keskustelun. Mutta sitten Sera ehdotti hiljaa: ”Mennäänkö ulos?”

Elias ei vaivautunut vastaamaan vaan nousi vain heti.

Ei mennyt kauankaan kun kolmikko jo istui pihalla, kuka missäkin paikassa. ”Harmi, että leikkipuisto on remontissa. Siellähän me tavallisesti ollaan…Tosin ei näin perjantai-iltaisin. Silloin siellä on ihan ihme jengiä”, Sera sanoi hiljaa ääneen sen, mitä kaikki ajattelivat. Keinu, jossa hän istui, natisi ja kirskui vanhuuttaan. Elias irvisti äänelle.


”Mikä sulle nyt tuli? Kylmä?” Ehti Markus heti kommentoimaan.


”Älkää viitsikö. Jos vaan oltaisiin edes hetki ihan vaan rauhassa ja hiljaa ja nautittaisiin ehkä viimeisestä lämpimästä illasta…Syksy on jo taas lähellä. Älkää sanoko mitään, jos ei ole mitään kaunista sanottavaa.”

Kumpikaan pojista ei kehdannut sanoa mitään vastaan.


Ja hetken oltiin aivan hiljaa.


”…No okei. Keksitään sitten jotain puhumista, ennen kuin te alatte taas riitelemään jostain merkityksettömästä”, Sera itse rikkoi hiljaisuuden jouduttuaan aikansa katselemaan, kuinka Elias ja Markus loivat vuorotellen pahaenteisiä katseita toisiinsa. Seran puhuessa molempien päät kääntyivät taas tyttöön.


”Täytyy teillä jotain yhteistä olla. Tai vähintään sellaista, mistä ei nouse riitaa. Odotas mä mietin…” Sera oli alkanut tuntea olonsa vaivaantuneeksi ja sen takia rikkonut hiljaisuuden. Aivan kuin häntä ei olisi hetkeen ollutkaan.


Nyt taas päinvastoin Eliakselle tuli epämukava olla. Sera oli jälleen sanonut ääneen heidän…pikku ongelmansa.

Elias ei voinut sille vain mitään. Hän ei kerta kaikkiaan tullut Markuksen kanssa toimeen. Ei kaikkia ihmisiä ollut tarkoitettu tulemaan keskenään toimeen, eihän? Sera oli heidän ainoa yhteinen tekijänsä. Muuten Elias ei olisi ollut vapaaehtoisesti Markuksen kanssa tekemisissä.

Ei Elias Markusta vihannut…Ei, sekin oli liian vahva sana. Ei Elias tullut toimeen Markuksen kanssa pelkästään jostain periaatteesta. Ei, vaikka Markus käytännössä… olikin aina Eliaksen tiellä, vei Seran huomion.


No nyt ajatuskin tuntui itsekkäältä.


Mutta Markuksessa oli jotain luotaan työntävää. Poika ei koskaan ottanut kontaktia ellei joku tehnyt ensin aloitetta. Mutta pistävät välikommentit olivat eri asia. Aina Markus tarttui jokaiseen tilaisuuteen nälviä ja kommentoida Eliaksen tekemisiä tai sanomisia…Mutta Elias teki samaa, joten sillä ei ollut niin suurta merkitystä. Elias ei enää edes muistanut mistä sekin oli alkanut.

Kai heidät oli vain alun alkaenkin tarkoitettu kilpailijoiksi.

Sille ei voinut edes Sera mitään.

”Okei, nyt mä keksin. Lempi vuodenaika? Perustelkaa myös”, Sera lopulta ilmoitti innokkaasti hymyillen. Joku toinen olisi ehkä kyseenalaistanut ’siis hei mitä nyt?’ mutta Elias ja Markus olivat jo tottuneet Seran päähänpistoihin.


Elias paneutui makuulle sanoen ”odotas hetki niin mä mietin”. Ihan vain Markuksen kiusaksi, hänellä kun oli tapana vain tehdä kaikki heti ja nyt –periaatteella.


”Mä taidan pitää talvesta. Se on sellanen vuodenaika, mitä mun ei tarvitse nähdä. Mä tiedän kokeilemalla, että minkälaista lumi on ja…Mulla on pari muistoa lumesta siltä ajalta, kun mä vielä näin. Se oli valkosta ja jännää ja kaunista.” Sera nyökkäsi tyytyväisenä ja Elias hymyili, tyytyväisenä itseensä. Pistä paremmaksi, Markus. Löytyykö susta runoilijaa Seran makuun.


”Mä pidän kesästä. Ja inhoan talvea. Tää oli ihan tyhmä kysymys”, Markus vastasi. Sera tuhahti.

”Perustele nyt vähän. Mä tiedän, että sulle tulee helposti kylmä”, siinä välissä Elias peitti yskähdykseen sanan ’vilukissa’, minkä Sera jätti huomioimatta, ”mutta perustele vähän. Ettet sä vain taas olisi ihan periaatteesta eri mieltä Eliaksen kanssa.”

”No silloin on kylmä”, Markus totesi.

”Kuultiin jo”, Elias sanoi kyllästyneenä.

”Lumi on märkää ja kylmää”

”Sä toistat itseäsi, tyttö”


”Silloin luonto on ihan kuollut”

”Mikä vihersuojelija susta tuli? Surkeeta.”

”Mä…mä en tykkää valkosesta”

”Tekosyitä! Myönnä, että oot lapsellinen ja haluut vaan…”

” SE TAPPOI SARAN!”

”…olla aina mua vastaan.”


Pitkään oli kiusallisen hiljaista, vain Markuksen viimeinen huudahdus jäi kaikumaan. Mutta jälleen Sera rikkoi hiljaisuuden, sanomalla tällä kertaa aivan vieraalla äänellä, hiljaa ja toruen kuin äiti pahojaan tehneelle lapselle: ”Markus…valkeasta kesästä ei puhuta.”


Elias kohotti päätään, jotta pystyisi suunnilleen katsoa Seraa. ”Miksei? Mitä silloin tapahtui?” Mutta siinä vaiheessa Markus jo nousi ilmeisesti pystyyn, kun Serakin kiirehti tämän luokse. Elias kompuroi perässä.


Elias oli jälleen avaamassa suutaan, kun Sera jatkoikin samalla vieraalla äänellä sanansa nyt hänelle osoittaen: ”Elias, sähän taatusti tiedät mistä on kyse ja miksei siitä puhuta täällä?”

Elias nyökkäsi hetken empimisen jälkeen.

Valkeaksi kesäksi kutsuttiin vuosi ennen Eliaksen syntymää ollutta epänormaalia kylmää, talvista jaksoa keskellä kesää. Sitä kutsuttiin yleisesti valkeaksi kesäksi, kylmäksi kesäksi tai mikrojääkaudeksi. Vieläkään ei tiedetty tarkkaa syytä yllättävälle maailman hetkeksi sekaisin saaneelle kylmälle kaudelle. Vain se, että se oli lähtenyt näiltä vuorilta liikkeelle…Ja siksi siitä ei puhuttu lähes lainkaan Eliaksen kotiseudulla.

Mutta Elias tiesi, että se talvi liittyi jotenkin hänen äitiinsä. Ei sen enempää.

Ja ilmeisesti oli vielä jotain muutakin, mitä Elias ei tiennyt. Jotain, joka sai Markuksen pois tolaltaan.


”Okei, no unohdetaan se sitten. Oliko sulla vielä jotain lisäkysymyksiä?” Elias kiirehti lopulta vaihtamaan aihetta.  Joskus hän vielä selvittäisi, mistä äskeisessä oli ollut kyse, mutta nyt selvästikään kumpikaan, ei Sera eikä Markus, ollut halukas kertomaan. Ei etenkään Markus, Elias oli koko ajan varuillaan. Aivan kuin Markus voisi käydä minä hetkenä hyvänsä hänen kimppuunsa, yksikin varomaton liike tai sana vain.
 

”Aa tietty, oottakaa hetki niin mä keksin…” Sera alkoi selvästi miettiä seuraavaa litaniaa. Elias hymähti ja kuuli Markuksen tuottavan samanlaisen äänen, melko läheltä… Eliaksen täytyi taistella, jottei olisi ottanut pari askelta turvallisesti taemmas.


”Okei, tää on yksinkertainen. Sanokaa vaan mitä tulee ekana mieleen mun sanomasta sanasta. Nähdään ootteko yhtään samalla aaltopituudella.” Sera kuulosti innokkaalta, kuin kaikki olisi jälleen vain leikkiä ja peliä. Markus tuhahti, mutta Elias katsoi paremmaksi olla hiljaa. Hän ei halunnut yhtään pahoittaa kummankaan mieltä, vieläkin oltiin heikoilla jäillä. Nopeasti vain seuraavaan aiheeseen ja sitten pelaamaan mukana...

”Okei…Mä alotan¨nyt. Hedelmä”


Elias ravisti hämillään päätään ja avasi sitten suunsa suunnilleen samaan aikaan Markuksen kanssa, hän sanoi appelsiini ja Elias omena.


”Kukka?”

”Ruusu…”


”Kielo.”


”No höh…Puu”


”Mänty?”


”Kuusi.”


”Lintu”


”Harakka!”


”Siivet.”


”Mitä? No, seuraava…Porkkana.”


”Jääkaappi.”


”Oranssi.”


Siinä vaiheessa Sera katsoi vuorotellen molempia poikia ja naurahti sitten kummallisesti. ”Höh…Teillähän menee koko ajan enemmän vastaukset ristiin. Te todella ootte ihan erilaisia…Ei sillä, että se olisi huono juttu, mutta kuitenkin…”

Elias levitti avuttomana kätensä. ”Me ei voida sille mitään. Näin on ihan hyvä, sun ei tarvitse enää yrittää mitään. Eikö niin, Markus?” Markus hymähti lyhyesti. Eliaksesta tuntui, että Markus tuskin enää sanoisi yhtäkään kokonaista lausetta sinä iltana. Ja kerrankin Serakin sen huomasi.


”On myöhä. Pitäisikö meidän mennä, Serena?” Elias oikein yllättyi. Patsas puhui sittenkin. Mutta lauseen sisällöstä hän ei pitänyt yhtään. Ei vielä voinut olla niin myöhä, olikohan edes pimeää?

”No…Okei.” Eliasta suututti hetken. Miten Sera vaikutti olevan jotenkin Markuksen ohjailtavissa? Miten muuten niin vahvatahtoinen tyttö vaikutti aina suostuvan Markuksen pyyntöihin? Miksi niiden kahden piti aina olla yhdessä?


”…Mutta mulla on vielä yks juttu. Elias, niin halusitko sä nähdä mun uuden tukan?” Elias räpytteli silmiään hämillään. Mistä Sera nyt puhui?


Elias kuuli askeleet, jotka kiersivät kauemmas Markuksesta ja lähemmäs häntä. ”Kokeilet vaan”, Sera kehotti ääneen.

Elias nosti tärisevän kätensä kohti Seran kasvoja ja antoi sormiensa sivellä hetken lämmintä poskea, ennen kuin löysi hiukset. ”Näähän on ihan mielettömän lyhyet! Miten sä yhtäkkiä päätit ne leikata?”


Elias tunsi salaista mielihyvää, Markus joutui vain seisomaan ja odottamaan vieressä. Mutta ääntäkään ei toisesta pojasta lähtenyt, kädet vain puristuivat hetkeksi nyrkkiin. Mutta sitä Elias ei taas nähnyt.


Sera nauroi ääneen, kosketus kutitti. Elias olisi voinut viettää vaikka loppu illan niin, käsi Seran kasvoilla.


Mutta Markuksen rykäisy sai parin pomppaamaan erilleen. Sera naurahti vielä hermostuneesti, kuin sanoen ”hups.” Mutta Elias ei ollut lainkaan pahoillaan tai hämillään. Hän vain loi mahdollisimman tiukan katseen Markukseen, taas oli uusi haaste heitetty.


”No jos te olette nyt leikkineet tarpeeksi, niin mennään”, Markus totesi ruohotupolle maassa. Sera ynähti myöntävästi, mutta kääntyi vielä Eliaksen helpotukseksi hänen puoleensa. Viileä ja siro käsi sujahti hänen omaansa.

”Milloin nähdään seuraavan kerran?” Elias kysyi ehkä vähän turhankin toiveikkaana ja osoittaen sanansa suoraan ja ainoastaan Seralle.

”Mä en oo ihan varma…Mulla on viikonloppuna paljon hommaa, ehkä maanantaina. Ja siihen mennessä uusi leikkipuistokin on jo varmasti valmis!” Elias ei voinut olla hymyilemättä, Sera kuulosti niin vilpittömän innokkaalta.

 ”Mutta nyt meidän pitää mennä Markuksen kanssa.” Ja sitten Sera veti kätensä nopeasti pois.


Elias kuuli, kuinka Sera ja Markus vaihtoivat pari sanaa, mutta niin hiljaa, ettei Elias saanut selvää. Taas hänet suljettiin hetkeksi ulkopuolelle ja se ei tuntunut kivalta.


”Nähdään sitten, Elias.” Elias tyytyi vain ynähtämään hiljaa.


Elias seisoi paikoillaan samalla kun Markuksen ja Seran askeleet loittonivat. Hän seisoi paikoillaan mietteissään vielä silloinkin, kun ilta todella pimeni.


Päivä oli ollut mukava. Nyt hän tuli jo aivan luonnollisesti toimeen Serankin kanssa, olihan siitä yhdestä kummallisesta illasta jo vuosi. Mutta Markuksen kanssa välit kiristyivät ja silloin Serakin joutui kärsimään…

Ja Elias ei halunnut mitenkään eikä missään nimessä satuttaa Seraa.

Niin…Vaikka päivä oli ollut suurilta osin miellyttävä ja onnistunut, jäi Eliaksen sisälle tyhjä olo. Aina sama juttu, kun Sera lähti. Ja olo helpotti vasta pikkuhiljaa, aina siihen asti, kunnes Elias näkisi ja joutuisi taas hyvästelemään Seran. Elias ei jaksanut sitä kiertoa, mutta mihinkään muuhun ei ollut mahdollisuutta.

Olivathan he kaikki vielä lapsia ilman omaa päätäntävaltaa. Elias oli kuitenkin moneen kertaan haaveillut siitä, minkälaista elämä olisi yhdessä Seran kanssa…Tulevaisuuden haaveita, jotka kuuluivat enemmän pikkutytöille.

Ja talon ainoa oikea pikkutyttö päätti juuri samaan aikaan, että tekee läksyt sitten maanantaina aamulla ennen kuin bussi tulee… Viikonloputhan ovat vapaudesta nauttimista varten, eikö?


***


Maanantai. Vielä pari vuotta sitten Elias ei olisi mitenkään uskonut voivansa nauttia maanantaista niin paljon. Maanantait olivat niitä päiviä, kun opettajat antoivat hyvin viikonloppuna levänneille oppilaille oikein paljon tehtäviä, kun he nyt kerran taas jaksaisivat keskittyä niihin.

Itse asiassa jokaiselle päivälle oli oma tekosyynsä. Perjantaina se oli se, että viikonloppuna olisi aikaa tehdä niitä…Ja torstaina annettiin, jottei jäisi niin paljon perjantaiksi.

Mutta mikään ei lannistanut Eliaksen mieltä. Sera oli ollut tavallista pirteämpi koulussa ja nyt kun he viettäisivät iltapäivän yhdessä puistossa, ilman välituntikellojen keskeytyksiä, päivä vain paranisi…

Erityisesti Elias odotti Seran reaktiota, kun tämä pääsisi perille. Puistossa oli taatusti paljon uutta ja Sera olisi innoissaan kuin pikkulapsi karkkikaupassa.


Elias oli nauramaisillaan mielikuvalleen ääneen, kun kuulikin askeleita vierestään. Elias tukahdutti nopeasti äänen kurkkunsa perukoille.

”Mikä sulle nyt tuli, Lumikki, tukehtuako aiot?” Elias tiesi jo ennen sanoja, kuka tulija oli. Kukaan muu ei ollut ennenkään lähestynyt häntä vapaa-aikana, kuin Sera tai Markus. Mutta nyt Eliaksen täytyi varoa uudestaan päästämästä ääntä. Hän ei tiennyt olisiko nauranut vai huutanut jos niin olisi käynyt…

Markus oli keksinyt lempinimen sinä päivänä ja vaikka Serakin oli pari kertaa huomauttanut sen käytöstä, ei Markus ollut antanut periksi.

Ei etenkään kun Elias oli alkanut kutsua häntä Jöröksi, kun tuttu ’en reagoi mitenkään’ tekniikka ei ollut saanut Markusta luopumaan nimen käytöstä.

”Ai hei, Jörö, sun iloinen ilmapiiri tais olla vaan liikaa paikalliselle hengitysilmalle”, Elias totesi kuivasti, osasyynä se, että hän joutui edelleen yskimään puhuessaan. Joten hänen kommentillaan ei ollut paljon vaikutusta Markukseen.


Markus kääntyi ja lähti kävelemään poispäin. Elias kummastui. ”Ai nytkö sä jo luovutat? Aiot mennä jonnekin piiloon, kunnes Sera tulee vai?” Elias sanoi puhuen tarkoituksella suoraan eteenpäin, kuin puhuen vain itsekseen Markusta huomioimatta.

Eliaksen huulille nousi pieni omahyväinen hymy, kun hän kuuli Markuksen ärähtävän. Toinen vaikutti olevan tänään tavallista ärtyisämmällä päällä. Ja nyt Elias tanssi nukkuvan leijonan edessä.

”En suinkaan, mä vaan en jaksa sua just nyt.” Elias kummastui vielä enemmän. Tottahan se oli, mutta ei Markus sanonut sitä koskaan ääneen yhtään sen enempää kuin Eliaskaan. Toisaalta, harvoin he olivat näin kaksin…Ja yhtäkkiä Eliaksesta tuntui epävarmalta. Tai ehkä kenties hieman…Pettyneeltä?

”No…Aiotko seistä siinä selin koko sen ajan, mikä Seralta menee läksyjen tekoon ja pyykkikoneen pyöräyttämiseen?” Elias kysyi hetken päästä muistellen Seran sanoja. Sitä Elias ei nähnyt, mutta Markus vilkaisi lyhyesti olkansa yli, aavistuksen hämmästynyt ilme kasvoillaan, ennen kuin vastasi yhtä ilmeettömänä kuin ennenkin.


”Siitä mä en kuullut mitään. Sera vai kertoi sulle? Ja sillä menee kai sitten pitkäänkin. Miksi sä oot täällä jo nyt?” Markus ei antanut Eliakselle sanansijaa toteamusten ja lauseiden välissä. Kuin tietäen, että Eliaksella olisi ollut paljonkin kommentoitavaa siihen, ettei Markus nyt enää tiennytkään Seraa paremmin kuin Elias.

Ja tällä kertaa Elias päätti antaa asian olla.

”Mä oon täällä aikaisemmin, kun mä halusin tutustua paikkoihin rauhassa ennen kuin kukaan tulee. Se kun on vähän…” Elias jätti lauseen kesken. Jos hän olisi nähnyt, hän olisi todennäköisesti nähnyt Markuksen hymyilevän omahyväisesti. Sillä sektorilla Markus tulisi aina olemaan Eliasta parempi.


Mutta Elias ei antaisi milloinkaan sen lannistaa itseään. Ja olisi raukkamaista jopa Markukselle alkaa käyttämään tietoa hyväkseen.


Elias yllättyi, kun kuuli yhtäkkiä keinun narahtavan vieressään. ”Hienoa, tää ei enää kitise niin kuin ennen. Uusi maali tekee joskus ihmeitä”, Markus totesi kuin ohi mennen. Elias katseli hämmästyneenä toista hetken. Ei minkäänlaista ilkkumista, ja yrittikö Markus todella auttaa Eliasta näkemään, niin kuin Sera aina auttoi?

”Minkä…Minkä värinen tää on nyt?” Eliaksen ääni värähti jostain syytä alussa. Hän ei tiennyt ollenkaan mitä saisi vastaukseksi.

”Ihan liian pirteä. Keltasta, oranssia ja vihreetä.” Elias huokaisivaivihkaa helpottuneena. Kyllä, hän oli edelleen tekemisissä tuntemansa Markuksen kanssa.

”No…Mitä muuta täällä on? Ei sun oo pakko vastata, mutta että saadaan aika kulumaan…” Elias ei tiennyt, miksi ehdotti sellaista. Ja tavallisesti Sera toimi hänen silminään automaattisesti, joten hän ei ollut edes tottunut pyytämään ketään kuvailemaan, ei etenkään Markusta.


”No…” Markuskin vaikutti hetken epäröivän. Juuri kun Elias luuli Markuksen vain antaneen asian unohtua, pyyhkiytyä tuulen mukana pois, hän saikin vastauksen.


”Osa siitä rehusokkelosta raivattiin pois vihdoin tosta meiän takaa. Tilalle tuli muutama lasten leikkiteline, sellanen kaide juttu, pyörivä alusta ja kiipeilytorni. Kaikki oranssia, vihreetä ja keltasta. Mitä värien luovuutta…Kai ne sitten sopii yhteen ton leikkimökin kanssa.” Elias naurahti hiljaa. Sera kuvaili paljon enemmän, mutta Markus ujutti sekaan omia mielipiteitään.


”Sitten, toinen keinu maalattiin liilaksi ja toisen hiekkalaatikon tilalle rakennettiin liukumäki. Samaa liila kuin toi toinen keinukin. Tais loppua oranssi maali niiltä kesken.”


Ja Elias kuvitteli päässään puiston sitä mukaa, kuin Markus kertoi. ”Ainii, ja tuolla takana on vielä kaks sellasta ratsastulaama…juttua”, Markus lisäsi vielä lopuksi. Elias hymähti.

”Sera ei ikinä unohda mitään. Mutta kiitti kuitenkin.”  Markus ei vastannut. Ehkä hän oli hetken yhtä järkyttynyt kuin Eliaskin siitä, että Elias oli tosiasiassa kiittänyt Markusta jostakin ääneen.

”Joo, tota…Mun täytyy mennä vielä kokeilemaan, mitä missäkin on.” Eliaksen olisi tehnyt mieli vielä lisätä ’odotatko sä tässä’, mutta se olisi kuulostanut jotenkin oudolta. Joten nyt hän vain nousi nopeasti ja aloitti kauimmaisesta vempeleestä.


Kun Elias sai kierroksensa loppuun, hän käänsi kasvonsa keinun nitinän suuntaan. Jossain siellä suunnalla olisi auringonkin pitänyt olla, mutta nyt Elias ei enää tuntenut lämpöä kasvoillaan. ”Markus, onko aurinko jo laskenut?” Eliaksen ääni kuulosti karhealta käyttämättömyyttään. Hän oli visusti varonut ottamasta mitenkään Markusta huomioon pienen tutkimusretkensä aikana. Jotenkin hänestä oli silti tuntunut koko ajan siltä, kuin häntä olisi katseltu. Koko sen ajan, kun hän oli käsillään kokeillut jokaista kaidetta ja jokaista vastamaalattua uutta pintaa tiellään.

”Joo, kello on jo kuusi. Eikö Seran olisi pitänyt tulla jo?” Markus totesi kuulostamatta lainkaan huolestuneelta. Elias kohautti olkiaan. ”Se on varmaan taas löytänyt jotain mielenkiintoista matkalla tänne.” Toisistaan tietämättä molemmat reagoivat samalla tavalla, hymyilemällä hieman mielikuvalle. Sitten Eliaksella oli taas tylsää.


”Sulla on varmaan takamus jäykkänä istumisesta. Mikset sä ikinä pidä hauskaa tai ota rennommin?” Elias rohkaistui kysymään hetken hiljaisuuden jälkeen. Sera ja Markus olivat kuin vastakohdat toisilleen ja nyt Eliaksella oli hetken tilaisuus yrittää selvittää syy siihen.

”Se ei ole sinun asiasi. Mene vaan takasin leikkimään.”


Ihan niin tylyä vastausta Elias ei ollut osannut odottaa. Hän näytti Markukselle kieltä, toivoen, että Markus oli sillä hetkellä selin. Tai no, ei sillä olisi ollut väliä…Markus oli todennäköisesti niin laiska, ettei olisi jaksanut nousta Eliaksen perään.

Mutta Elias käveli pää pystyssä pois, takaisin leikkimään.


Hän tunnisti tikkaat ja kiipesi pari puolaa ylöspäin, kunnes pysähtyi. ”Mähän en näe, miten täältä pääsee alas eikä tää oo varmaan ihan meidän ikäisille mitoitettu”, Elias tuumasi ja päätti jättää sen pisteen väliin, laskeutuen hitaasti ja aavistuksen pettyneenä alas.


Sitten hän pääsi takaisin sille pyörivälle kapistukselle, jota oli jo kerran kokeillut. Mutta kuten ei silloinkaan, ei nytkään Elias noussut kyytiin asti. ”Tässäkään mä en tiedä, milloin on turvallista nousta pois ja mihin suuntaan mä yleensä laskeudun. Markus ei takuulla välittäisi, vaikka mä harhailisikin tonne lampeen seuraavalla tontilla…” Elias värähti ajatukselle. Vesi alkoi olla jo viileää siihen aikaan, eikä Elias halunnut muutenkaan lainkaan kosketuksiin veden kanssa.

Hänelle se oli yhtä pimeää kuin näkeville pilvinen yötaivas. Kyllä Elias osasi uida, mutta ei siitä ollut hyötyä, kun ei nähnyt kunnolla lähintä rantaa tai veden alla, mikä suunta oli ylös ja mikä pohjalle kuolemaan.

Niinpä nytkin Elias nousi yhä laskevin mielin pois telineeltä.


”Mihin sä nyt ootkin menossa? Liukumäkeen?” Elias hätkähti ääntä. Koska liikkeellä oli paljon muitakin, ei Elias ollut pystynyt tunnistamaan Markuksen askelia kaikkien muiden joukosta. Markus oli ainoa, joka todella pystyi yllättämään hänet.

”En, mä vaan…” Elias ei tiennyt, mitä olisi pitänyt sanoa, mitä Markus edes odotti vastaukseksi?

”Älä vielä luovuta.”

”Mitä?” Eliasta tuupattiin kevyesti jostain selästä lapaluiden välistä, kohti sitä pyörivää telinettä. Elias ei uskaltanut katsoakaan kohti Markusta, asetti vain sanaakaan sanomatta jalkansa metalliselle ja hiekasta rapisevalle tasolle. Ääni kuulosti ontolta.


”Pidäkin sitten kiinni.”

Elias tunnusteli kaiteita ympärillään. Hänen kehonsa toimi kuin automaattisesti, jonkun muun ohjaamana, ilman yhtäkään vastalausetta. Jotenkin hänestä tuntui irralliselta ja vieraalta, ei tällaista voinut yhtäkkiä tapahtua…Markus, taas auttamassa häntä.

Sitten Elias tunsi kädessään kevyen hipaisun ja toisen ohimenevän, kehosta säteilevän lämmön.

”Ootko sä varma, että tää on järkevää, Markus?” Elias kysyi varuillaan. Hänellä ei ollut aavistustakaan, mitä Markus aikoi. Ihan yhtä hyvin tämä voisi seuraavaksi nousta pystyyn ja rämähtää nauruun, pilkata Eliaksen hyväuskoisuutta…


”Etkö sä ite just sanonut, et mun pitäs pitää hauskaa ja ottaa rennommin?” Ja sitten, voimanponnistuksesta aiheutuvan ärähdyksen siivittämänä Markus pyöräytti telineen liikkeelle niin lujaa kuin vain oli mahdollista.

Elias tukahdutti yllättyneen älähdyksen sisälleen ja puristi hetkeksi silmänsä kiinni. Mutta kun hän huomasi, ettei mitään järisyttävää tapahtunut, niin hän avasi ne uudestaan. Mutta sillä ei todellisuudessa ollut vaikutusta siihen, mitä Elias nyt näki.


Elias tunsi tuulen ympärillään ja voiman, joka painoi häntä kohti aukkoa kaiteiden välissä. Mutta Elias piteli lujasti kiinni kaksin käsin kaiteista molemmin puolin, joten ei häntä pelottanut. Hän oli lumoutunut näkemästään: kaikki ne värit, jotka tavallisesti hädin tuskin liikkuivat, sulautuivat nyt yhteen yhdeksi mahtavaksi ilotulitukseksi hänen ympärillään. Elias henkäisi ihastuneena kuin teinityttö vaatekaupassa. Hän ei edes huomannut sitä, kuinka Markus vain lisäsi vauhtia.


Mutta sen hän huomasi, että koko kapistus tärähti yhtäkkiä jostain syystä. ”…Markus?” Elias kysyi aavistuksen hermostuneena. ”Mä olen tässä, Elias.”

Elias hiljeni tyystin, hänestä tuntui kummalta, miksi?

…Markus sanoi ensimmäistä kertaa hänen nimensä. Ainakin ilman, että siihen olisi liitetty jotain halventavaa tai ilkkuvaa. Sanoi koko lauseen kuin hermostuneelle pikkuveljelle. Melkein…hellästi. Elias kuuli Markuksen sanojen kertaantuvan päänsä sisällä yhä uudestaan, kuin päälle jääneestä levystä. ”Mä olen tässä, Elias. Sun ei tarvitse pelätä.”


Markuksen naurahdus keskeytti Eliaksen ajatukset vielä pahemmin. ”Mitä, pelästyitkö sä?” Elias pudisti villisti päätään.

”Hyvä. No pidä sitten hauskaa, sillä tää ei tuu toistumaan”, Markus kehotti. Ei käskenyt vaan kehotti, kuulosti siltä kuin olisi vieläpä hymyillyt. Ja hymy tarttui Eliakseenkin, jostain tuli lisää vauhtia.

Se tulisi taatusti olemaan ainutlaatuinen hetki.


”Ootko sä varma, että tää on vielä ihan järkevää? Mä en oo ikinä pyörinyt olleenkaan ja mä meinasin jo kävellä päin tolppaa…” Elias varmisti, kun maailma tuntui jälleen keikahtavan ja hänen täytyi pysähtyä. Niin, miksi hän olikaan kiipeämässä nyt niitä tikapuita sinne torniin?

”Älä nyt taas luovuta, sähän oot melkein huipulla ja mua edellä. Meillähän oli kisa, etkö sä muista?” Markus sanoi toruvalla äänellä. Kaikki, mitä Elias oli kuullut Markuksen sanovan viimeisen kuluneen vartin aikana tuntui aivan vieraalta. Ei Markus ollut ennen ollut sellainen…Mutta ei Elias välittänyt. Aika kului paremmin ja oli mukavaa vaihtelua, kun he eivät riidelleetkään, ainakaan yhtä paljon kuin vielä hetki sitten. Mutta Markus tuntui muuttuneen silti yllättävän ystävälliseksi…

Ja sitten Elias jo sai otteen tikapuiden viereisestä tolpasta ja hinasi itsensä ylimmälle tasolle, huutaen ”voitin!”


Markuskin istahti lopulta murahtaen Eliaksen viereen. ”Sä oot taatusti harjoitellut.”

Elias naurahti. ”Niin, ihan vain tätä meidän kiipeämiskisaa varten, minkä mä osasin aavistaa. Korkeintaan, kun Jonna on pyytänyt tekemään ihmeellisiä juttuja kun me ollaan leikitty, siskot…” Sitten Elias älysi puhuneensa suunsa ohi. Mitä Markuskin nyt tuumaisi, hän, Elias, leikkimässä pikkusiskon kanssa…

”Jaa. Ei varmaan mitään prinsessaleikkejä?” Markus kysyi jälleen tutulla äänellään. Kaikki leikkisyys oli kulunut siitä jo pois, sanat olivat vain vielä eri sarjaa.


”No…Sanotaan nyt vaikka, että kerran meidät on haettu alas katolta.” Elias naurahti muistolle ja katsoi kaukaisuuteen, kuin nähden tapahtumat taas edessään, unohtaen Markuksen tyystin.

Eliaksen tietämättä Markus katseli häntä tutkimaton ilme kasvoillaan koko sen pitkän ajan, kun Elias oli muistojensa syövereissä.  Laskeva aurinko värjäsi Eliaksen vaalean ihon melkein pinkiksi.


Molemmat hätkähtivät, kun Seran pirteä ääni kuului alhaalta: ”Täällähän te pojat olette! Saanut etsiä ympäri puistoa. Miten te sinne päädyitte, joku tyhmä kisa taas?” Kumpikaan ei sanonut mitään hetkeen, mutta sitten Elias mutisi mahdollisimman hiljaa, niin että Serakin kuitenkin kuulisi ”joo” samalla kun Markus nyökkäsi.

Hetkellinen yhteys heidän välillään oli haihtunut ilmaan, kuin sitä ei koskaan olisi ollutkaan. Jälleen eri aallonpituudella.

”No jaa, ei sille kai voi mitään. Mutta ootte varmaan ehtiny jo monta kertaa kiertää kaiken uuden täällä? Tai siis ainakin Elias, mä en tiedä kiinnostaisiko sua, Markus.” Elias kohautti olkiaan ja hymyili Seralle, leveästi mutta kuitenkin tavallista vaisummin. Sera ei näyttänyt kuitenkaan huomaavan mitään, vaan kiipesi loppuun asti ja istuutui vapaaseen nurkkaan.


”No joo…Sori, että mulla kesti. Mä olin niin uppoutunut niihin matikan lim-juttuihin, etten mä huomannut miten aika kului. Ne on ihan hepreaa mulle, mä en ymmärrä miten sä Elias voit ymmärtää vastaavaa…Tai siis…No joo. Mutta tässä sitä nyt ollaan! Ja munhan piti näyttää sulle Elias se leikkimökki nyt, eikö?”

Elias ei huomannut vastata mitään tarpeeksi nopeasti. Hän oli yllättynyt miten hänestä tuntui…pettyneeltä. Ei hänestä ollut ennen tuntunut siltä, ei ainakaan Seran saapumisen yhteydessä. Hänenhän pitäisi olla nyt innoissaan, kuten hän oli koko viikonlopun kuvitellut tällaisella hetkellä olevansa!


”Mikä teillä nyt on? Ette kai te ihan toistenne kurkuissa kiinni olleet?” Elias pudisti nopeasti päätään, mutta piti suunsa kiinni. Hänestä tuntui, että hänen oma äänensäkin kuulostaisi nyt vieraalta. Hänellä oli niin…vieras olo.


Pojat vilkaisivat nopeasti toisiaan. ”Kaikki on kunnossa, Sera”, Markus lopulta vastasi. Sera kohotti kulmaansa, mutta ohitti sitten asian olankohautuksella. 

”No hyvä on. Mennään sitten alas, te ootte kuitenkin jo varmaan istuneet täällä pidemmän aikaa.” Kumpikaan pojista ei liikahtanutkaan, mutta kun Sera viittasi kädellään Markukselle ja osoitti sitten kaidetta, Markus nousi nopeasti ja liukui ensimmäisenä alas.


”Tää on ihan ok. Tulkaa nyt vaan”, Markus huhuili sitten kärsimättömänä tulosuuntaansa. Sitten hän katseli pitkään keinuja ja pyöritystelinettä, ilme taas tulkitsemattomana.


”Öö…Sera, onkohan tää järkevää? Mä pääsin tikkaita ylös, mun on helpompi mennä niitä myös alas.” Mutta Sera nousi jo pystyyn ja lähestyi keskellä olevaa putkea.

”Ääh, tiputus on ihan pieni ja täähän voi olla hauskaakin! Sä et saanu varmaan nauttia tästä puistosta tänään ollenkaan. Ja ethän sä halua Markuksenkaan tietävän, että sä luovutat...?” Sera maanitteli ennen kuin liukui alas.


Elias oli salamana pystyssä ja putkella. ”Älä nyt säkin ala”, Elias totesi hampaitaan kiristellen. Sera oli osunut oikeampaan kuin tiesi. Elias ei ollut luovuttanut aiemminkaan eikä aloittaisi nyt. Elias veti henkeä ja puristi silmänsä kiinni. Sitten hänellä oli jo taas maa jalkojensa alla. Ja silloin muut olivat jo matkalla liukumäelle.


Elias yritti etsiä mahdollisimman suoraa reittiä eikä huomannut hetkeen, mitä hänen kahden muun ystävänsä välillä tapahtui. Markus otti Seran käden omaansa, aivan hellästi. Ei mikään uusi juttu heidän välillään.

Mutta sitten, kumpikaan ei tiennyt kumpi otti ensin omansa pois. Ja ennen kuin Markus ehti katsoa Seraa kysyvästi, Sera jo huusi ”Elias! Me ollaan täällä ja sä oot kohta vessan seinässä!”


Sera juoksi eteenpäin, jotta Elias kuulisi äänen ja osaisi suunnistaa oikeaan suuntaan. Elias kääntyikin hämillään. Vaikka Elias kuinka yritti, niin silti joskus hänkin teki virheitä.

Samalla Markus muutti kävelytahtinsa vielä aavistuksen aiempaakin hitaammaksi.


”Sera totakaan ei oo tarkotettu ihan meidän kokoisille”, Markus totesi hiljaa. Elias kuuli Seran nauravan, hän oli joutunut vain katsomaan vierestä, kuinka Sera oli kiivennyt yhä korkeammalle. Elias ei ollut ehtinyt käydä vielä liukumäellä, joten hänellä ei ollut hajuakaan, minkälaisesta telineestä oli kysymys. Olisi ollut vainoharhaista luulla, että kuitenkaan mistään vaarallisesta.


”Mikäs sulla on Elias, kun tuijottelet sinne kaukaisuuteen tavallistakin poissaolevampana ja mitään sanomatta?” Elias hätkähti. Miksi Sera huomasi sellaiset asiat heti? Elias yritti kuulemansa perusteella paikallistaa Seran kasvot ja väläytti sitten parhaimman hymynsä.

”Mä oon ihan kunnossa, mietin vaan, että kuinkakohan myöhä nyt on.” Sera hymisi, nauroi, hiljaa itsekseen. ”Ota vähän rennommin joskus jooko? Ei tunti sinne tai tänne aikataulusta pahaa tee.” Elias tunsi jotain nyrjähtävän sisällään. Sera lainasi taas sanoja, jotka hän ja Markus olivat vain hetki sitten vaihtaneet.

Oliko Sera todellakin tullut vasta hetki sitten, näkemättä mitään siitä mitä oli aiemmin illalla tapahtunut? Hänen tunteensa eivät kertoneet mitään, kunpa Elias olisi pystynyt nähdä tytön kasvot, edes tämän kerran…

Sillä jostain syystä Eliaksesta tuntui nyt epävarmalta ja syylliseltä.


”Älä nyt mökötä siellä, tuu kokeilemaan tätä liukumäkeä mun jälkeen. Viet ajatukset muualle siitä mikä sun mieltä nyt synkistäänkin.”

Elias totteli tavallista nopeammin, yrittäen olla antamatta Seralle enää yhtäkään syytä minkäänlaiseen epäilykseen siitä, etteikö kaikki olisi ollut kuin ennenkin. Elias ei viitsinyt edes kuvitella, mitä Markus mahtoi sillä hetkellä ajatella. Ei sillä, että sillä olisi ollut mitään merkitystä. Markus osasi piilottaa tunteensa niin paljon paremmin.

Ja ihan vain Seran meiliksi Elias alkoi jo tunnustelemaan tikkaita. ”Noin, rohkeasti vaan, et sä ole vuorelle nousemassa…”


Sera näytti olevan ainoa, jolla oli todella hauskaa. Markuksen ja Eliaksen kohdalla tilanne oli vain kireä ja kiusallinen. He halusivat olla nyt mahdollisimman vähän tekemisissä toistensa kanssa ja kun vielä hetki sitten tilanne olikin ollut aivan päinvastainen!


”Noin Elias, ja varo alastuloa. Hiekka on aika upottavaa.” Elia huomasi vasta Seran puhuessa, että oli jo päässyt ylös asti. Hän nyökkäsi Seralle vaiteliaana osoittaen kuulleensa.

”No hyvä. Markuskin voi tulla kokeilemaan!” Elias tiesi, että oli Seralta virhe edes ehdottaa sellaista ääneen. Mutta minkä Sera luonteelleen voi. Kaikki pitää aina ottaa yhtäläisesti ja ystävällisesti huomioon. Vaikka tämä henkilö olisikin yhtä pirteällä päällä kuin vastaherännyt sarvikuono.


Markus ei vastannut ensin pitkään aikaan mitään. Elias kuuli jo Seran avaavan suunsa uudestaan, mutta keskeytti itse hiljaisella äänellä ”Sera…”. Elias ei tiennyt, toivoiko Markuksen kuulleen vai ei, mutta ei kai sillä enää ollut väliä.

”En välittäisi osallistua teidän lapsellisiin leikkeihinne” oli lopulta ainoa vastaus, mikä Markukselta irtosi. Elias loi nopean katseen tähän toiseen ’ystäväänsä’, ”sait vai kiintiön jo täyteen mun kanssa?” hän ajatteli edelleen kummastuneena Markuksen aiemmasta käytöksestä.

Mutta sekin jäisi todennäköisesti vain yhdeksi niistä monista asioista, joita Elias ei Markuksessa ymmärtänyt.

”Okei, Elias tuu vaan alas niin jatketaan kierrosta…” Sera kehotti hiljaisella äänellä käsitettyään tilanteen – ainakin jotenkuten. Pojat halusivat ilmeisesti vain päästä eroon toisistaan tavallistakin nopeammin. He olivat varmasti tapelleet ennen Seran tuloa.


”Elias odota! Mun pitäs mennä edellä, jotta mä voisin esitellä sulle kaikki paikat siellä!” Elias pysähtyi kuuliaisesti, kun Sera otti hänet puolijuoksua kiinni. Kumpikaan ei nähnyt pientä hymynkaretta Markuksen huulilla.


”Kyllä mä sua ootan, ei tarvitse juosta. Kerro nyt mitä kaikkea niin hienoa täällä on, että sä haluut oikein esitellä tän mulle?” Elias kuuli, kuinka Sera ensin huokaisi ja päästi sitten jonkin sortin innokkaan äännähdyksen. 

”Okei, ensinnäkin tossa edessä on soma pöytä ja tuoli ja musta tuntuu, että täällä on lahjoituksena tullut noita tauluja, jotka mä kuvailen kyllä kohta myöhemmin mutta aloitetaan tosta ihanasta teeastiastosta tossa lattialla sun vieressä, tossa kupissakin on niin yksityiskohtaisen kauniit siniset kukat maalattu ja…”

Elias kääntyili paikoillaan sitä mukaa, kun Sera osoitti hänelle jonkin esineen tai taulun tai huonekalun ilmeisen pienessä mökissä. Elias sai pikkuhiljaa päähänsä kuvan vaalean keltaisista seinistä, kuluneesta istumatyynystä, perhostaulusta ja paljon monesta muusta… Hän nautti, kun Sera jälleen toimi hänen silminään. Markus ei olisi takuulla vaivautunut enää, jäi nytkin ulkopuolelle.

”…Ja lopuksi on noi ihanat verhot! Tollaset oikein mummonaikaiset ja pitsiset ja nätit, molemmissa ikkunoissa eli sun edessä ja takana.” Elias kääntyi vielä kerran ja kurkotti koskettamaan oletettua kangasta edessään. Taaskaan ei Sera ollut huijannut häntä, Elias tunsi sormissaan karhean ja oudon reikäisen kankaan. ”Pitsiä siis…” Hän kääntyi Seran suuntaan kuin varmistukseksi. Mutta tyttö jäykistyi yllättäen paikoilleen.


”Elias…” Elias kuuli oman nimensä niin hiljaa, että epäili jo kuulleensa omiaan. Hän ja Sera seisoivat harvinaisen lähekkäin, vuoden takaisista tapahtumista ei ollut jäänyt muuta kuin se muisto. Hieman tarkemmin etäisyyden pitäminen.

”Elias, sähän oot kasvanut!” Elias katseli ensin kummastuneena Seraa ja naurahti sitten. Niin Seramainen, yllättävä kommentti. ”Niin taidan, vaikken mä huomaakaan sitä muuta kuin vaatteiden pienenemisestä. Kuinka paljon pitempi mä oon sua nyt?”

Sera hymyili. ”Ainakin kymmenen senttiä. Nyt sä oot suunnilleen Markuksen pituinen.” Eliaksen täytyi keskittyä, jottei hänen hymynsä olisi hyytynyt siihen. Jostain syystä hän ei pitänyt itsensä vertaamisesta Markukseen, mutta miten Sera olisi sen tiennyt. Sera oli aina niin viaton ja huoleton…

Muistikuva samankaltaisesta yhdessä vietetystä syksyisestä illasta ja etenkin sen lopusta välähti jälleen Eliaksen mielessä, kuin muistuttaen muuta. Elias ravisti päätään ja päätti harhauttaa itseään nopeasti.

”Sä sanoit, että täällä oli pöytä ja tuoli jossain. Oliko ne seinän vieressä vai ihan perällä?” Elias kysyi, vaikka muisti aivan hyvin niiden olevan pienen mökin perällä. Mutta hänen kysymyksellään oli haluttu vaikutus.

”Joo, anna mä näytän.”


Elias kuuli kuinka Sera ähki ja nauroi yrittäessään mahtua lapsille mitoitettuun tuoliin. ”On tää aika masentavaa, kun kaikki alkaa olla liian pientä”, Sera lopulta totesi päätään pudistelevalle Eliakselle.

”Mä en edes yrittäisi ahtautua tollaseen”, Elias myötäili.


Elias ja Sera huomasivat yhtä aikaa Markuksen tulon. Sera näki oven avautuvan ja Elias kuuli askeleet.

”Sera, meneekö sulla vielä pitkään?” Nyt Markus varoi jopa mainitsemasta Eliasta mitenkään. Niin kovasti, kuin Elias yrittikin olla vain huomioimatta tätä seikkaa, hänen sisällään vihlaisi ikävästi. Kuin hänet olisi jotenkin petetty.


Kun Sera nousi ylös ja alkoi puhumaan jotain Markuksen kanssa, oli Elias jo omissa, katkerissa ajatuksissaan eikä rekisteröinyt, mitä ympärillä tapahtui.

Äh tyhmä Markus…Kunpa sä olisit ollu tollanen vaan koko päivän, niin mulla ei ois turhaa toivoa siitä, että me voitas olla…”


”Elias, tuutko sä?”

”…ystäviä.” Eliaksen täytyi varoa hätkähtämästä kuullessaan oman nimensä. ”Okei, sun pitää lopettaa ajatuksiisi vajoaminen kun pitäisi tehdä jotain muuta…”, Elias torui itseään ennen kuin aikoi kääntyä lähteäkseen. Hän ei vaivautuisi vastaamaan Markukselle mitään.

Mutta Markus ehti ensin jatkaa, jolloin Eliaksen omat aikeet unohtuivat. ”...Mulla ei oo mitään sua vastaan, mutta ole varovainen. Sä et tiedä, minkä kanssa olet tekemisissä.”


Ja niin Markus lähti, jättäen Eliaksen hämmentyneenä seisomaan paikoilleen. ”Tämänhän piti mennä toisinpäin…Markuksen sen piti jäädä yksin tänne…” Mutta Eliasta kylmäsi kummasti. Markus oli ensin sanonut, ettei hänellä ollut mitään Eliasta vastaan – ja paskat – ja sitten jatkanut suorastaan uhkailemalla.

Mutta mihin Markus oli viitannut? Itseensä vai…Seraan? Molemmat kummallinen vaihtoehto. Tai ehkä ei…Ehkä Markus pystyi johonkin sellaiseen, josta Elias ei tiennyt. Johonkin, joka liittyi hänen tuntemattomaan menneisyyteensä. …Ajatus ei silti saanut Eliasta pelkäämään, jos Markus sitä olikaan nyt olettanut.

Ja sitten oli Sera. Kyllä, silloin yhden kerran tyttö oli ollut aivan arvaamaton, mutta sen jälkeen kaikki oli ollut aivan normaalisti. Mutta saattoiko Markus tietää siitä tapahtumasta? Oliko hänen ja Seran välillä tapahtunut jotain samankaltaista? Ja saattoiko Markus tietää, mitä Seran sisällä oli, minkä vain Elias näki? Ja kenties enemmänkin?

Elias ei saisi vastauksia kysymyksiinsä ainakaan jatkamalla yksinään seisomista siinä vanhassa leikkimökissä.


Kun Elias pääsi ulos, hän tunsi kylmiä pisaroita ihollaan. Oli alkanut sataa, hienoa. Ja Sera ja Markus loittonivat jo vierekkäin…mitä?! Elias kiirehti askeliaan ja liukasteli märällä ruoholla. ”Sun ei pitäisi juosta muuta kuin tasaisella maalla ei keskity nyt asiaan!”


Elias sai kiinni Seran hihasta ja tyttö pysähtyi ilmeisen halukkaasti, Markus jatkoi vielä jonkin matkaa eteenpäin.

”Oliko sulla jotain asiaa, Elias? Me ollaan menossa, kuten huomaat. Elias?” Mutta tällä kertaa Elias ei todellakaan huomannut, mitä Sera sanoi. Hän katseli mietteliäänä Markuksen suuntaan.

”Markus on edelleen kuuloetäisyydellä, jos sitä mietit”, Sera sanoi matalalla, ehkä pettyneellä äänellä.

Silloin Elias teki päätöksensä. Ehkä Sera ymmärtäisi ja jopa antaisi vastauksen. ”Miksi te lähdette aina samaa matkaa? Mä muistelen, ettette te edes asu samalla suunnalla.” Sera vilkaisi nopeasti Markusta ja naurahti sitten hermostuneena.

”No tuota…”

”Täällä sataa ja on kylmä. Mentäisiin jo”, Markus keskeytti otollisesti. Mutta nyt Elias ei enää jaksanut, eikö hän ollut saanut jo tarpeeksi kärsiä Markuksen seurasta tänään? Ja tämäkin nyt vielä, taas uusi keskeytys!

”Taas sä valitat samasta asiasta. Mikä sun ongelma on? Sä valitat kuin hemmoteltu lapsi, jota edes oma perhe ei kestäisi, jos sulla nyt sellasta on, kun et oo siitä ikinä puhunu…”


Silloin Markus tömisteli Eliaksen eteen, työnsi tämän toisella kädellä taemmas ja toisella tuuppasi hämmentyneen Seran sivuun.

Elias valmistautui siihen mitä Markus nyt sanoisikin, Sera pudisti päätään ja katsoi paremmaksi antaa poikien selvittää jälleen välinsä. Hänestä ei ennenkään ollut ollut erottamaan niitä kahta…

”Okei, ehkä mä voinkin pitää välillä pitää turpani kiinni, mutta sun ei tarvitse vetää mitään muuta mukaan siihen, että mulle nyt sattuu tulemaan helposti kylmä”, Markus totesi hyisellä äänellä. Elias hymähti.


”Ai? Mutta kerropa nyt, miksi menit keskeyttämään niin otollisesti, kun Sera oli vastaamassa kysymykseen, jota mä oli jo pitkään miettinyt. Ja mikä yleensä on sun perheen tilanne? Sä oot jättäny aika paljon kertomatta, miksi? Mitä sä salaat? Tietääkö Sera?” Elias tunsi taas tutun adrenaliinihyöyn suonissaan. Kyllä, jollain tavalla hän myös nautti näistä pikku kiistelyistä…

”Mun asiat ei kuulu sen enempää sulle kuin Serallekaan, jos mä niin valitsen. Älä tunge nenääsi sellaisiin asioihin, jotka ei koske sua”, Markus jatkoi, jättäen Seran huomioimatta. Elias virnisti tietäväisesti.

”Mutta niitähän on paljon. Siis sellaisia asioita, jotka mun pitäs todennäköisesti tietää. Enkö mä esimerkiksi sais jo tietää, miten sä ja Sera tapasitte? Ihan yksinkertainen pieni juttu, jonka ei luulisi olevan mitään vakavaa. Sellaisia asioita, jotka jaetaan ystävien kesken”, Elias alkoi selittää, kuin opetettavalle pikkulapselle. Rennolla ja rauhallisella äänellä.

”Mut mä en oo sun…ystävä. Sera ehkä ja hän voi tehdä mitä parhaaksi näkee. Mikset kysy häneltä? Vai pelkäätkö, ettei Sera laske sua ystäväkseen? Niin, miksi sulla onkaan vieläkin niin paljon kysymyksiä ilman vastauksia?” Markus totesi, innostuen aavistuksen pystyttyään ujuttamaan tähänkin keskusteluun sen aran aiheen: Kuuluiko Elias lopulta heidän porukkaansa?


Samalla Sera alkoi kuunnella aavistuksen tarkkaavaisemmin. Ehkä hänkin saisi tietää nyt jotain uutta, sellaista, minkä pojat saattaisivat suutuspäissään sanoa tarkoittamattaan. Vaietuksi tarkoitettuja salaisuuksia, joita muuten oli heillä aivan liikaa. Sen Serakin tiesi.

”Älä viitsi, Markus. Jos mua ei haluttaisi – tai siis kyl mä tiedän että sä et välitä mun seurasta, mutta jos Sera ei haluaisi – niin tuskin mä oisin ollu näinkin pitkään täällä. Sä itse taidat epäillä omaa asemaasi, kun kerran niin usein nostat ton aiheen esille. Milloin oot viimeksi ollut Seran kanssa ihan kahden kesken? Musta tuntuu, että siitä on aikaa, sekään ei taida enää kestää kahdestaan sun seurassa. Sä oot epäsosiaalisin tyyppi, johon mä olen törmännyt”, Elias laukoi mitä sylki suuhun toi.

”Mistäs sä nyt tollasta keksit yhtäkkiä? Asia taitaa olla ihan päinvastoin. Kumpi meistä oli lukion alussa ihan yksin? Kumpaa porukka osoittelee ja ihmettelee? Sokea lumikki.”


Elias irvisti ja risti kätensä. Hänestä tuntui ilkeältä, mutta sitä hän ei Markukselle näyttäisi. Ei toinen Eliaksen heikkouteen vetoamalla voittaisi.

”Ai? No en ole enää yksin. Mutta jos mä en väärin muista, niin sä taas et ole muuttunut miksikään. Sokeudelle mä en voi mitään, mutta sä oot tainu sotkea ihan itse asiasi. Sunkin selän takana kuiskitaan. Mistä sä tuut, missä sä asut, minkälainen perhe sulla on? Kukaan ei tiedä.” Jos Elias olisi voinut nähdä, hän olisi nähnyt, kuinka Markus värähti Eliaksen sanoista ja otti samankaltaisen asennon, kuin Elias hetki sitten.

”Mä sanoin jo, mun asiat ei kuulu kenellekään muulle. Ihmetelkööt rauhassa.”

”Mutta kai sun ’ystävien’ pitäisi edes saada tietää. Musta näyttää nyt vain siltä, ettet sä arvosta tai luota kehenkään tarpeeks. Mua se ei haittaa, mutta ootko sä ajatellu, että Sera saattais loukkaantua? Sä ajattelet vaan itteäs. Kohta sä voit huomata olevas yksin. Ehkä niin vois olla parempi. Muiden ei tarvitsisi kärsiä, saisit asiasi kokoon eikä sulla olisi sellasia herkkiä aiheita kuten tää joku Sara…” Elias huomasi jo melkein neuvovansa Markusta. Mutta ehkä näin, erilaisella taktiikalla, Markus vihdoin ymmärtäisi, ettei näin voi jatkua.

”Sä…Älä puhu sellasesta, mistä et tiedä! Äläkä puhu Sarasta enää tohon sävyyn. Älä yritä ymmärtää sellasta, mistä sä et tiedä MITÄÄN!” Markus huusi. Taas, kun aiheena oli Sara. Mutta Elias katsoi paremmaksi olla ärsyttämättä toista enää, raja oli lähellä tai ylitetty.


Sen sijaan Elias otti askeleen taaksepäin ja painoi päänsä sovittelevasti. Riitely oli tältä erää tauolla.

”Saitteko tarpeeksenne?” Sera sanoi kuivasti, kun hiljaisuutta oli jatkunut hetken. Silloin Markus lähti paikalta.


”…Sera?” Elias oli odottanut, että Sera olisi tullut hänen luokseen. Kysymään, oliko Elias kunnossa tai torumaan, että tämä oli tällä kertaa aloittanut riidan. Ihan mitä tahansa.

Mutta Sera seisoi ja katsoi Markuksen perään. Kun Elias syventyi tytön yllättäen sekaviksi muuttuneisiin tunteisiin hetkeksi, hän huomasi, että jokin oli nyt muuttunut.

Sera oli alkanut miettiä todella kuulemaansa. Hän oli yhtä aikaa hämmentynyt, utelias, hieman pettynyt ja vihainenkin. Mutta eniten vain hämillään.

”Elias…Luuletko sä, että Markus on tehnyt jotain pahaa? Siis oikeasti, sellasta, että siitä joutus vankilaan tai jotain…” Sera päätteli hieman lapsellisesti, mutta Elias ymmärsi kysymyksen.


”Mä en tiedä”, Elias vastasi totuudenmukaisesti, ”mutta voi olla. Sulle Markus vastaisi todennäköisemmin. Mä taas…No, siellä se varmaan kävelee kovaa vauhtia poispäin.”

Yllätyksekseen Elias kuuli Seran naurahtavan. ”Kyllä se siitä. Ja en tiedä ootko huomannut, mutta te ootte kuin kaksi pikkupoikaa. Tappelette aivan merkityksettömistä syistä ihan vain kinastelun ilosta. Mutta ette varmaan kuitenkaan ihan vihaa toisianne, kun tuutte kuitenkin toimeen jotenkuten.”

Elias pudisti hitaasti päätään. ”Mä en oo enää varma…” Eliaksen sanat hiipuivat, kun hän kuuli askeleet ja näki Seran lähestyvän. Tai siis kaiken sen häikäisevän kirkkauden ja lämmön. Sera ei edes näyttänyt ihmiseltä hänelle. Enkeliltä tai jumalattarelta enemmän.

”Elias…Musta tuntuu, ettei teidän pitäs Markuksen kanssa vähään aikaan olla toistenne kanssa tekemisissä. Ihan vain, että tilanne rauhoittuu."

"...Okei? Käy", Elias vastasi varuillaan. Sera oli kuulostanut siltä, ettei siinä ollut vielä kaikki. Hän arvasi oikein.

"Ja...Mä en tiedä, tuleeko tää nyt ihan oikeaan väliin, mutta sun on pakko saada tietää. Mä lähen loppu viikoksi pois, perheen luokse”, Sera sanoi hiljaisella ja epävarmalla äänellä.


”Mitä? Tai siis…Ai? Tavallisesti sä meet vaan viikonlopuiksi.” Eliasta kylmäsi. Jotenkuten hän onnistui pitämään sanansa kurissa, mutta hänen mielessään surisi. Sera lähtisi pidemmäksi aikaa pois. Mitä jos tästä tulisi tapa? Mitä jos Sera lähtisi lopullisesti?

…Älä nyt heti ala maalaamaan piruja seinälle!

”Mun oli tarkotus kertoa aikasemmin, mutta se unohtu ja kun teillä vähän Markuksen kanssa oli yhteenottoa, joten…” Elias pudisti päätään.


”Jos susta tuntuu, että pitää päästä hetkeksi muualle, niin se on ihan Ok. Ei kellään muulla pitäisi olla siihen sanomista. Kunhan vaan näin kerrot etukäteen niin kaikki on hyvin…” Elias sanoi yrittäen kuulostaa vilpittömältä, vaikka hänestä tuntui pahalta.

Sera oli lähdössä. Juuri, kun Elias oli mielessäänkin päättänyt, että olisi parempi olla tapaamatta Markusta liiemmin hetkeen. Vaikka tilanne leikkitelineillä oli ennen Seran tuloa ollut oudon mukava, ei Eliaksen tehnyt silti viimeisten tapahtumien valossa olla mieli Markuksen seurassa.

Joten nyt hän jäisi yksin.

”Tietenkin, sä oot oikeassa… Enkä mä ole pitkään ja tästä ei tule tapa. Kun tulee mullakin siinä ajassa sua ikävä”, Sera sanoi jotenkin…rakastavalla äänellä, kylmät väreet kulkivat pitkin Eliaksen selkää.


Sera hymyili lyhyesti ja  lähti Markuksen perään. Eliaksen mieleen palasi se kummitteleva kysymys noiden kahden yhteydestä, mutta nyt ei ollut oikea aika kysyä. Sera oli varmaan menossa tekemään lähtövalmisteluja aamuista lähtöä varten. Markuskin oli varmaan sillä hetkellä niin ärtynyt, ettei ollut nyrkkitappelu kaukana.

Yhtäkkiä Elias hätkähti ja juoksi Seran perään. Hän oli muistanut jotain, minkä voisi kysyä nyt.


”Elias? Mitä nyt?” Sera kysyi, kun Elias oli saanut hänet kiinni ja kääntänyt sanaakaan sanomatta ympäri.


”Mä vaan…” Elias takelteli sanoissaan. Sera oli niin iloinen kaikesta huolimatta ja hymyili varmaan kauniisti. Hän olisi halunnut kurottaa ja koskettaa sitä hymyä…Mutta Markus takuulla katseli tarkkaavaisesti. Joten Elias tyytyi vain sanomaan sanottavansa: ”Mä vaan aattelin, että haluutko tulla käymään meillä joku ilta tossa ensi viikolla sitten?” Sera hymyili.


”Tietenkin, Elias.” Elias niin piti siitä, kun Sera sanoi hänen nimensä. Ja hän oli myös helpottunut, kun hänen pyyntöönsä vastattiin myöntävästi. Se oli ensimmäinen kerta, kun Elias kysyi Seraa eikä toisinpäin.


”Kiitti!” Elias henkäisi, ennen kuin jatkoi: ”Mutta hyvää matkaa nyt.” Sitten hän kaappasi Seran syleilyynsä.

Sera vastasi yllättyneenä halaukseen. Yleensä tämä ele meni toisinpäin. Mutta ei hänellä valittamista ollut, hän huokaisi lyhyesti. Elias tuoksui hyvältä ja tuntui lämpimältä. ”Mä en tiedä kuulostaako tää kummalliselta, mutta munkin tulee ikävä sua”, Sera kuuli Eliaksen kuiskaavan aivan korvansa juuressa, ettei Markus varmasti kuulisi. Sera hymyili ja sulki silmänsä.


”Ei, ei se kuulosta.” Sera painoi kasvonsa vasten turvallista olkaa. Ei hänestä olisi pitänyt näin pahalta tuntua, kyse oli vain viikosta.


Elias lähti lopulta apein mielin kotiin. Luvassa olisi sittenkin yksinäinen viikko. Ei hän Seraa syyttänyt, Elias ei voinut edes kuvitella, millaista oli erää kaukana perheestä koko ajan. Mutta jotenkin Eliaksesta tuntui …turvattomalta. Muisto Markuksen kylmistä sanoista häivähti Eliaksen mielessä ja hän värähti.


”En mä ennenkään ole suojelijaa tarvinnut…Vai  olenko? Enkä mä ole vain huomannut?”
Elias kuunteli hetken ääniä. Aivan kuin Markus olisi jo nyt seurannut uhkaavasti hänen kannoillaan.
Hän värähti uudestaan etäisen uhkan tunnun takia. "Tai sitten se johtuu näistä kylmenevistä päivistä...Tosin, eihän mua koskaan palele?" 

 

 

Kuikui, valmiiksi tuli ^^ Meinasi vähän olla ongelmia noiden kuvien kanssa, satunnaisia pikselikatoamisia etenkin pimeissä kuvissa yms. ... Liekö vika sitten vuodatuksen vai photobucketin päässä, sillä koneella kuvat näyttivät vielä hyviltä. Toivottavasti ne teille näkyvät kunnolla.

 

Sitten, kokeilin vähän muokata kuvia, joissa näkyi enemmän maisemaa taustalla. Sumensin vähän, jotta syvyysvaikutelma toimisi paremmin. Antakaa kommenttia siitäkin, miten se teidän mielestänne onnistui. Kyllähän se aikaa vei, kun piti jokainen käsittelyä tarvitseva kuva käsitellä yksitellen, mutta kun alkoi vain häiritä, miten joissakin kuvissa oli niin paljon kamaa... Tämä oli yksi yritys hallita sitä. Simssissä itsessäähän ei ole tuota seikkaa mitenkään oikein huomioitu. Jos tämä on teidän mielestä parempi, jatkan sitä seuraavissakin osissa.

No niin, nin paljon tullut huomatuksia, että korvasin kaikkein sumeimmat kuvat alkuperäisillä. Ei ollut iso homma, mutta nyt on varmaan helpompi nähdä, mitä tapahtuu...

 

 

Tämän osan tekeminen venyi ja vanui, ei ollut niin paljon jänniä tapahtumia...Mutta tämä oli välttämätön seuraavalle osalle. On tärkeää rakentaa hahmot mieleisiksi. Ja vähän lämmitellä juonta ennen seuraavaa huikeaa käännekohtaa... *vink vink*

Sitten ne mokakuvat, tietenkään en ole unohtanut niitä! ^^

...Eikä myöskään Sims ole lakannut toimimasta välillä oudosti.

On se niin kätevää, kun kesken kuvausten Eliaksen piti laskea lautanen maahan, jotta hän voisi todeta, kuinka hyvältä se tuoksuu...Ärsyttää vieläkin. Tähän sitä ylimääräistä aikaa menee.

Haluatteko, että selitän, mitä tässä tapahtuu? Hyvä, koska en itsekään ymmärrä. Voin yrittää.

Tontti on koulu, poseboxeista murto-osa siinä edustavasti. Piti saada koko kolmikko samalle tontille, jotta voi lähteä puistoon kuvauksiin. Markus alkoi vesisotasille Eliaksen kanssa Seraa odotellessa, mutta tämän sekavan perheen - kaikki simit tarkoitettu mahdollisiksi perijöiksi ja kuvausrekvisiitaksi - sosiaalitantan viemä poika saapui varastamaan lehteä, koska oli vihainen yhdelle tytölle, joka oli pettänyt häntä hänen adoptioäitinsä kanssa, johon pojalla oli suhde ennen kuin muutin hänet lapseksi... Ja suhde vain, että saataisiin nopeammin muutettua tontille kylläh tontin alkuperäisellä simillä on suhde näihin kaikkiin ;D Paitsi Eliakseen ja jätinköhän Markuksenkin koskemattomaksi? XP On tässä ollut suunnittelua.

Hatun nosto sille joka jaksoi lukea.

Pojat aloittamassa vesisotaa, muttaah...Nauroin tolle koiralle vähintään 23 minuuttia sen jälkeen, kun olin selvinnyt pysäytyskuvan aiheuttamasta säikähdyksestä. Tuo tontti on tuhoon tuomitun buginen ja sotkettu. En kuvitellut ikinä pelaavansi Simssiä näin vielä muutama vuosi sitten...

On se kiva yrittää myös kuvata, kun tontilla pyörii niin paljon ylimääräistä porukkaa. En aina halua käyttää asutustontteja, yhteisötonteilla on enemmän haastetta, kun ei voi käyttää poseboxeja yms...

Mutta tämä oli jo naurettavaa. Deleteä vain kaikille.

No siinä oli hommaa. Kommenttiaah! (Toivottavasti muistin kaiken tarpeellisen O.o')