Voihan mammutin kylpyamme. Ensimmäiset sanat jotka tulivat mieleen kun vihdoin aloin yhdistää tekstiä ja photobucketissa säilössä olevia kuvia tänne. Tämä osa taas paisui melkein 200 kuvaiseksi ja tekstiä on oikeastaan normi 19 wordin sivua. Alkaa olla tosiaan aika vakio osien pituus. But, straight to the point. Nauttikaa osasta. Ja kommentoikaa. (ps. Kävin vähän sörkkimässä blogipohjan alkuperäistä koodia ^^ Saattaakin tulla vielä pari outoakin kokeilua tässä viikkojen mittaan jos innostun opettelemaan...)

Rami pysäytti kirjoittamisen hetkeksi. Taas hänen kätensä tärisivät liikaa. Hän venytteli ja vilkaisi samalla ikkunasta ulos. Aurinko oli nousemassa, eikö Saagan pitäisi kohta herätä? Koko perhe oli ollut hereillä koko yön. Tai no, jos Niko oli edes saanut sanan että hänen siskonsa oli palannut. Kelvoton retale. Mutta Samuli oli istunut koko yön Saagan vieressä, nostamatta katsetta silloinkaan kun hän tai Terhi oli käynyt katsomassa tilannetta. Ja oli paljastunut, että Samulikin tiesi Saagan olevan erilainen. Totta kai, hehän olivat olleet ystäviä. Mutta juuri sen erilaisuuden takia Saagan vieminen terveyskeskukseen oli tuntunut vastuuttomalta ajatukselta. Ties mitä olisi voinut sattua. Nyt vain oli toivottava parasta, ulkoisesti Saaga näytti olevan kunnossa mutta mitä sisällä oli meneillään, sitä ei kukaan tiennyt. Rami kurtisti kulmiaan. Saaga oli ollut poissa vuoden ja palasikin sateisena kesäiltana samalla tavalla kuin oli lähtenytkin, nyt vain lasta odottaen. Mitä kaikkea tytölle oli voinutkaan tapahtua.

Samuli hätkähti hereille unihorroksestaan. Mitä kello oli? Aurinko näytti paistavan jo ulkona. Samuli vilkaisi Saagaa, tyttö nukkui edelleen. Samuli huokaisi syvään. Aivan tällaista yötä hän ei ollut olettanut. Samuli haukotteli leveästi, mutta ei pystynyt irrottamaan katsettaan Saagasta. Samuli huolestui koko ajan enemmän. Toki Saagan täytyi olla väsynyt, mutta Samulin täytyisi nähdä hänet hereillä ja täysissä voimissa ennen kuin voisi rauhoittua. Ja vaikka Samuli tunsikin pienen syyllisyydenpistoksen sitä ajatellessaan, hän huomasi haluavansa myös kiihkeästi kuulla mitä Saagalle oli tapahtunut. Samuli hätkähti kun kuuli kaukaisen ukkosen jyrähdyksen. Sateet eivät olleet loppuneet eiliseen ja taivas oli vetäytymässä taas pilveen.

Mutta myös joku toinen oli havahtunut jyrähdykseen. Saaga nytkähti hieman peiton alla ja ponnahti sitten istumaan kuin vieteriukko, ilme ensin pöllämystyneenä. Mutta kun tyttö oli katsellut aikansa seinää edessään vaikutti hän selvästi tunnistavan missä oli.

”Saaga? Kuule, sun ei pitäs nousta noin äkkiä”, Samuli sai vain sanottua huomattuaan mitä tapahtui. Hän alkoi heti epäillä, oliko Saaga edes kuullut.

Tyttö kun vain jatkoi ympärilleen katselemista ja ohitti Samulin kuin tätä ei olisi ollutkaan. Ja kun Saaga lopulta alkoi puhua, hän ei osoittanut sanojaan Samulille eikä poika puheesta mitään ymmärtänytkään.

”Nama nuleen sa fellaa na eema! Me oguisa…”  Saaga kuulosti yllättyneeltä ja iloiselta. Mutta Samuli vaivautui vain lisää, kun Saaga jatkoi käsittämätöntä puhettaan. Samuli veti henkeä ja yritti keksiä jotain järkevää sanottavaa.

”Hei Saaga? Kuuletko sä mua? Puhu jotain mitä mä voin ymmärtää. Saaga?” Mutta tyttö ei näyttänyt taaskaan kuulevan. Samuli oli jo nousemaisillaan kun Saaga käänsikin yllättäen katseensa häneen, hiukset vain heilahtivat.

”Iem? Samuli? Me ogile naga… Mutta mitä sä täällä teet?” Saagan aksentti oli outo. Aivan kuin hän ei olisi puhunut pitkään aikaan omaa kieltään. Mutta helpotus pyyhkäisi Samulin ylitse kun Saaga vaikutti kuitenkin olevan järjissään tunnistaessaan hänet.

”Se on pitkä juttu”, Samuli puuskahti. ”Mutta missä sä oot ollu?”

Yhtäkkiä Saaga läppäsi käden rinnalleen kuin suunnattomasti säikähtäneenä. Samuli huomasi pidättävänsä hengitystään hetken yhtä lailla kuin Saaga. Sitten Saaga pudisti päätään. ”Gal na…Sekin on pitkä juttu. Mua väsyttää ja mulla on hirvee nälkä…Ja mitä mulla on päällä?” Samuli hymähti. Juurihan Saaga oli nukkunut monta tuntia.

”Sun päälle ei saatu mahtumaan mitään muuta, kun sulla on nyt toi vatsa…”

”Mit…?” Samuli seurasi kummastuneena kuinka Saaga nosti kätensä pois ja veti syvään henkeä. Sitten tyttö katsoi alas ja henkäisi kauhistuneena. Mitä nyt?

Saaga pudisti päätään kiivaasti. ”Nie ga..? Mal nueva lenee!!” Saaga jatkoi oudolla kielellään sopertaen hätääntyen kuuloisena. Samuli ei kyennyt liikkumaan paikaltaan tai sanomaan mitään. Saattoiko se olla mahdollista? Eikö Saaga tiennyt odottavansa lasta?

Sanomatta enää mitään Saaga kiipesi sängyn reunalle ja laskeutui lattialle. Samuli nousi nopeasti ylös huomattuaan kuinka tyttö seisoi epävakaasti huojuen. Mutta Saaga työnsi päättäväisesti Samulin kauemmas ja laski kätensä vatsalleen. Kertavilkaisu Saagaan riitti vakuuttamaan Samulin siitä, että jotenkin tytöllä ei ollut ollut aavistustakaan tilastaan. Epäuskoinen ja säikähtänyt ilme, haparoiva ja tärisevä käsi sekä kiivaasti kohoileva rintakehä.

Samuli ehti juuri ja juuri syöksähtää eteenpäin ottamaan vastaan lopulta tasapainonsa menettäneen Saagan ja laskettuaan tämän lattialle istahti epävarmana viereen, tietämättä mitä sanoa.

Saaga pudisti yhä päätään. ”Leva…Helvetti!” Saaga veti henkeä. Tytöllä todella oli vaikeuksia puheensa kanssa. Samulin uteliaisuus vain kasvoi, mutta hän antoi Saagan rauhoittua keskeyttämättä.  "Miten…Miten tää meni näin nopeasti? Samuli, kuinka pitkään mä olin poissa?” 

”Vähän yli vuoden”, Samuli mutisi hiljaa. Saaga pyöräytti päätään tuskastuneena.

”Se ei voi olla mahdollista! Mä olin siellä vaan korkeintaan viikon! Älä valehtele.” Samulin mitta tuli täyteen. Juuri hän oli hakenut Saagan lammen pohjasta ja valvonut vierellä koko yön. Ja nyt häntä vain pommitetaan kysymyksillä ja väitetään vielä valehtelijaksi!

”Mitä sä selität, missä sä olit? Ja mä en valehtele, sä katosit vuodeksi. Kukaan ei tiennyt mihin sä katosit ja yhtäkkiä sä tuutkin takas ihan kummallisissa olosuhteissa ja vielä raskaana! Sä et voi ees kuvitella miten huolissaan täällä on oltu susta ja ollaan vieläkin. Ajattele vähän muitakin.” Saaga vilkaisi Samulia murhaavasti kuin häntä olisi loukattu juuri syvästi. Sitten Saaga kompuroi ylös ähkäisyn saattelemana torjuen jälleen Samulin avun.

”Sä et voi ees kuvitella mitä mulle on tapahtunut. Mä en haluu puhuu siitä nyt, mä oon liian väsyny.” Saagan hetkellinen viha oli kadonnut, nyt hänen ilmeensä kuvasti vain pohjatonta surua ja väsymystä. ”Sori, mä en tarkoittanu…”, Samuli aloitti, mutta Saaga keskeytti hänet viiltämällä ilmaa kädellään merkitsevästi.

”Kyl mä ymmärrän miltä sustakin tuntuu, mutta mä tarvitsen hetken omaa aikaa. Sitten mä voin…antaa joitain vastauksia”, Saaga vakuutti nopeasti onnistuen luomaan kasvoilleen vielä lopuksi uupuneen hymyn. Samuli ei nähnyt syytä jatkaa Saagan painostamista, ei tällä kertaa. Poistuessaan huoneesta hän törmäsi Ramiin, joka oli kuullut heidän lievästi kohonneet äänensä.

Terhi oli katsonut jonkin saippuasarjan jaksoputkea koko lyhyen aamun eikä ollut siihen mennessä päässyt kärryille yhdenkään jakson juonesta. Hän ei pystynyt olemaan minuuttiakaan huolehtimatta Saagasta. Ja siitä, pääsisikö Niko ajoissa kotiin jos oli edes tulossa. Miten niin ajoissa? Saaganhan täytyi olla aivan kunnossa… Mutta miksi tyttö ei sitten avannut silmiään? Missä hän oli ollut? Ja miten ihmeessä päätynyt siihen tilaan?

Terhi valpastui kuullessaan puheen ääniä yläkerrasta. Vai kuuliko hän vain omiaan? Ei, Samuli tuli portaita alas ja huikkasi olohuoneeseen tullessaan, että Saaga on hereillä. Silloin Terhiä vietiin. ”Luojan kiitos”, Samuli kuuli vanhan naisen kuiskaavan ohi mennessään.

Samuli istahti sohvalle tutulle paikalle ja laittoi TV:n uudestaan päälle. Kaikki oli käynyt niin nopeasi, että kynsiään teroittanut Nior ei ollut ehtinyt edes sohvalle asti. Mutta nyt Samuli hätkähti huomatessaan keltaiset häntä tiiviisti tarkkailevat silmät. ”Et vieläkään pidä pärstästäni? Vaikka juuri mähän se kiskoin rakkaan Saagasi lammesta.” Nior ei vastannut mitään, räpäytti vai hitaasti silmiään ja kiersi Samulin jalkojen takaa pois.

Samuli huvittui hieman jatkaessaan kissalle puhumista: ”Niin, ette te varmaan muhun tottuisi vaikka mä asuisinkin täällä.” Samuli jäi miettimään omia sanojaan. ”Mä taidan tulla olemaan täällä useammin kuin ennen. Kunhan Saaga nyt vähän rauhoittuisi ja pystyisi kertomaan jotain…” Kun Samuli kuunteli tarkkaan hän saattoi kuulla yläkerrasta kantautuvat äänet. Enimmäkseen Terhin iloista sorinaa, pari Ramin murahdusta ja Saagan aneleva pyyntö…Ehkä tyttö oikeasti oli väsynyt eikä vain yrittänyt keksiä tekosyytä häätää Samuli näkyvistä. Samuli pudisti päätään. Miten hän heti alkoi etsiä merkkejä siitä, ettei Saaga halunnutkaan olla hänen kanssaan missään tekemisissä? Sitähän hän oli kuitenkin koko ajan pelännyt.

Kun päivä alkoi kääntymään illaksi tumma hahmo hiippaili talon ovesta sisään, väistellen kaikkien katseita. ”Just mun tuuria, sä oot tietenkin taas nukkumassa kun mä tuun. Sori Saaga…” Niko hymähti itsekseen. Loistava isoveli.
”Kai tää on mun osa, nähään joskus.” Niko kuunteli hetken, eihän kukaan liikkunut talossa? Nyt oli taas hyvä hetki poistua. Onneksi ovi ei ollut enää lukossa.

Saaga tunsi kevyen sipaisun poskellaan ja lämpimän kosketuksen päänsä päällä. Tyttö kuitenkin vain käänsi kylkeä, tietämättömänä siitä mikä oli ne aiheuttanut. Samalla ovi kävi ja Niko lähti.

(On mukavaa kun kaikki bugaa :D Tämä vain tähän väliin, että älkää ihmetelkö liiemmin pientä pintaremonttia talossa, kuvaa vain että aikaa on kulunut jonkin verran…Ja tämä saattoi olla se viimeinen isompi remontti tämän LC:n kanssa :< Kuusi peilissää…)

* * *

”Hmm…Luuletko Nora, että Saaga tällä kertaa kertoi kaiken?” Nora käänsi päätään leveän käden alla. ”Sitä minäkin. Mutta tyttöä on turha painostaa ja saimmehan me tällä kertaa tietää edes jotain enemmän. Ulottuvuuksia ja muuta hömppää…Vaikea uskoa, että sellainen on oikeasti mahdollista. Mutta mikä muuten selittäisi Saagan katoamisen? Ja vaikka minun oli vaikea uskoa omia silmiäni kun Saaga lähti, jotain yliluonnollista ja meille vierasta tässä tapahtui. No, nyt se on ohi.”

(Jeah, vihdoin! Paritus onnistui…)

Rami kävi nukkumaan ja vilkaisi vielä ennen makuulle paneutumista kelloa. ”Puoli kaksitoista! Toivottavasti kukaan muu ei ole enää hereillä…” Mies hymähti nähdessään perätysten poistuvan kissakaksikon. Ehkä nekin ymmärsivät, että huoneessa kaivattiin nyt rauhaa. Ajatukset yhä rauhattomina Rami painautui Terhin kylkeen tyytyväisenä siitä, että Terhi ei vaikuttanut olevan yhtä hämillään kuin hän itse.

Päinvastoin kuin Rami oli toivonut, Saaga oli yhä hereillä ja yrittäessään mennä hiljaa olohuoneen läpi herätti vielä tietämättään Samulinkin. Poika hämmästeli ensin missä oli, kunnes tunnisti punasävyiseksi muuttuneen Jalavan perheen olohuoneen. ”Mun pitäisi oikeasti lopettaa täällä roikkuminen, olisin ihan hyvin saattanut viettää taas yön tässä sohvalla…” Sitten Samuli hätkähti huomatessaan, mikä hänet oli herättänyt. Saaga katosi ulos pimeyteen samalla kun Samuli kääntyi katsomaan. ”Mitä se on taas keksinyt? Saa vielä keuhkokuumeen jos jatkaa öiden viettämistä tolla tavalla…”

 Yleensä kun Saaga katosi yksin ulos sanomatta mitään kenellekään se tarkoitti, että tyttö halusi olla yksin. Ja kuluneiden viikkojen aikana Saaga oli alkanut olla enemmän omissa oloissaan kuin muiden seurassa, hänen perheensä näytti kuitenkin suhtautuvan siihen suotuisasti. Aivan kuin se olisi Saagalle normaalia käytöstä. Mutta Samuli oli tuntenut Saagan tarpeeksi kauan tietääkseen, ettei kaikki ollut suinkaan kohdallaan. Tai ehkä Samuli oli vain ylimielinen kuvitellesaan niin.  Samuli epäröi ovella silti vain hetken. Hänestä tuntui kuitenkin, että se aika jolloin he olivat saattaneet puhua vapaasti mistä tahansa ja milloin tahansa oli jäänyt kauas taakse.

Samuli hätkähti kauemmas kohdatessaan ensimmäisenä pimeässä kiiluvat silmät ja vaalean turkin. Hän näki kuinka susi liikautti korviaan taaksepäin, keinujen vieressä maassa istui Saaga joka tuijotti kiinteästi sutta. Susi astui sivuun ja jäi tuijottamaan jälleen ovea kuin vahtien sitä, kun Samuli oli varovasti ohittanut eläimen. Saaga halusi todella olla yksin mutta oli kuitenkin sallinut Samulin tulla luokseen. Nyt täytyi olla varovainen.

”Et sitten malttanu pysyä poissa. Saanko arvata, mun tämän iltanenkaan selitys ei tyydyttänyt sua?” Samuli pysähtyi hetkeksi. Miksi hän oikeastaan oli tullut? Varmistaakseen että Saaga oli varmasti kunnossa? Siksi, mutta entä kun tyttö vaikutti olevan yhtä teräväsanainen ja luotaantyöntävä kuin ennenkin, jäisikö Samuli nyt kuitenkin vastausten toivossa? Jäisi. Samuli istuutui ensin keinuun ennen kuin nyökkäsi hitaasti.

”Ja mä kun toivoin että edes sä oisit ollu erilainen. Kyllä mä huomaan miten mun omat perheenjäsenenikin katsoo mua vähän kieroon. Samalla lailla kun Nikoa kun se joskus pääsee käymään, se on vajonnut syvemmälle huumeongelmiinsa kun mä olin poissa.” Samuli ei tiennyt mitä sanoa. Saaga vain katsoi häntä syyttävästi. ”Kaikki on muuttunut täällä, miksei muhun voida suhtautua niin kuin ennenkin?”, tyttö lopulta kivahti ja nousi pystyyn hiljaa ähkäisten ja vatsaansa pidellen.

Samuli tunsi inhottavan muljahduksen sisällään ja jähmettyi niille sijoilleen kun Saaga loi häneen jäätävän ja inhoavan katseen. Oliko hän tehnyt niin väärin tullessaan? Inhottavaan tunteeseen oli toinenkin syy. Sivuprofiilista näki selvästi kuinka pitkällä Saagan raskaus olikaan eikä Samuli osannut kuvitella kiivasta ja mieleltään epätasaista Saagaa huolehtivaksi äidiksi. Ei sillä että sen erityisesti olisi pitänyt hänen huolensa olla… ”Oliko sulla vielä jotain muuta asiaa? Hyvä, häivy sitten ja anna mun olla kerrankin rauhassa”, Saaga tokaisi pistävästi.

Samuli nousi nopeasti seisomaan ja otti Saagan kylmän käden omaansa ennen kuin tyttö ehti protestoida. ”Mä tulin myös hakemaan sua sisälle, sulle ei taatusti tee ainakaan hyvää olla tällä tavalla joka ilta myöhään ulkona ja yksin ajatustesi kanssa.” Saaga ei näyttänyt vakuuttuneelta. Samuli keksi nopeasti jotain lisäsanottavaa: ”Mä näen että sua vaivaa vielä jokin enkä mä voi auttaa sua jos mä en tiedä. Sä kerroit mihin sä jouduit ja mitä siellä tapahtui, et ehkä kokonaan mutta kuitenkin. Mut sä et oo kertonu miltä susta tuntuu.” Saaga riuhtaisi kätensä pois ja käveli turhautuneena ärähtäen kauemmas.

”Mä en pyytänyt sua jäämään ja katsomaan mun perään missään vaiheessa. En palattuani enkä sen jälkeen, koko ajan sä vaan oot kuitenkin roikkunu täällä. Sulla ei oo oikeesti mitään velvollisuutta huolehtia musta enkä mä sitä haluakaan. Mua ei voi auttaa kukaan ja sekin että kaikki sitä yrittää saa mut tuntemaan oloni vaan huonommaksi”, Saaga kivahti selin Samuliin. Samuli saattoi aistia että Saaga oli suuttumassa oikein kunnolla, nyt olisi ollut hyvä hetki jättää tyttö omiin oloihinsa. Kumpikaan ei sanonut mitään, pieni tihkusade alkoi yltyä kaatosateeksi. Silloin Samuli päätti, että nyt hän yrittäisi tosissaan korjata jotenkin välejään Saagaan eikä se tapahtuisi jos hän jättäisi riidan auki näin kuten monta kertaa aiemminkin Saagan torjuttua kaikki lähestymisyritykset.

”Me ei voida ymmärtää ja auttaa sua jos sä et ensin kerro lisää. Mä oon tuntenut sut tarpeeksi kauan tietääkseni, että sulla ei ole nyt kaikki hyvin. Sitä sä et voi ainakaan kieltää”, Samuli aloitti varovasti. Saaga tuhahti ja risti kätensä rinnalleen. Äänensävystä Samuli tiesi, ettei Saaga ainakaan hymyillyt nyt. ”Sä luulet tuntevas mut. Mä saatoin joskus luottaa suhun sokeasti, mutta mua ei voi vaatia kertomaan kaikkea. Ei sillä että siitä mitään hyötyä olisikaan, ei mua kuitenkaan ymmärrettäis, et säkään pysty siihen. Eihän se niin ollut ennenkään.”

Samuli puristi hetkeksi kätensä nyrkkiin yrittäen pitäytyä rauhallisena. Miten uskomattoman jääräpäinen Saaga osasikaan olla! Vetää nyt tuollaisia johtopäätöksiä. ”Saaga, yritä nyt ajatella järkevästi äläkä vain huu-” ”HILJAA!” Samuli ei suinkaan säikähtänyt yhtäkkistä huutoa, turhautui vain enemmän. Mutta takaansa kuuluvaa murinaa hän pelästyi, noille susille pitäisi tehdä jotain. Varsinkin kun Saaga tuntui nykyään saavan ne tottelemaan itseään. Tassujen keveät tömähdykset kuitenkin loittonivat samalla kun Saaga kääntyi kasvotusten Samulin kanssa.

”Sä et voi ymmärtää, sä vaan luulet. Oikeesti sä et tiedä mitään! Jätä mut nyt vaan rauhaa kun ei susta ainakaan mitään hyötyä ole. Mä pärjään kyl yksinkin.” Saagan ääni tärisi pidätellystä raivosta, aivan kuin tyttö voisi käydä minä hetkenä hyväksi Samuliin käsiksi. Mutta Samulista tuntui aivan samalta, miten hän oli joskus voinut olla niin hyvä ystävä tuollaisen kiukuttelevan itsekkään kakaran kanssa?

Saaga kääntyi jälleen ympäri ennen kuin Samuli ehti tiuskaista oman mielipiteensä kasvotusten. Samuli veti nopeasti henkeä rauhoittuakseen, hän ei alkaisi huutaa samalla tavalla kuin Saaga. Silloin hän vain vajoaisi samalle tasolle. ”Sä se tässä oot joka ei ymmärrä. Miten sä voit olettaa että musta olisi apua jos sä et suostu kertomaan mitään? Ja sä et todellakaan pärjää tän yli yksin, mä tiedän et sä et ollu millään vuoden huviretkellä. Miten sä muuten käyttäytyisit noin?” Saaga ei vastannut, nakkeli vain päätään äkäisenä puolelta toiselle ja käveli entistä kauemmas.

Samuli alkoi todella hermostua, eihän Saagasta saanut mitään irti! Tyttö muuttui koko ajan vain ärsyttävämmäksi eikä näyttänyt ymmärtävän omaa tilannettaan. Samuli tiesi että seuraavalla kommentillaan joko saisi Saagan kimppuunsa tai tämän viimein avaamaan silmänsä. ” Sä oot katkera ja vihainen.  Miten sä voit olettaa et tuut pärjäämään tolla tavalla jatkossa? Jos me muut ei merkitä sulle mitään niin ajattele ees  sun lasta, se ansaitsee parempaa. Sä et pysty olemaan kunnollinen äiti jos pysyt tollasena.”

Saaga kääntyi, asteli Samulin eteen, nosti kätensä valmiina lyömään silmät kiukusta palaen, mutta kääntyi taas ja huokaisi sitten hiljentyen. ”Okei, sä voitit. Mitä sä haluat musta?”, Saaga kysyi hiljaa äänellä, josta kaikki viha ja vastarinta olivat palaneet loppuun. Mutta Samuli ei tuntenut mitään voitonhuumaa, Saaga vaikutti vain entistä lannistuneemmalta. ”Kerro nyt ensin kuka se oikeasti oli. Sä vaan sanoit että yksi tyyppi, et mitään teidän suhteesta tai…et  yhtään mitään.”

Saaga hymähti ja kääntyi ympäri. ”Sen nimi oli Nael. Ja se oli samanlainen kuin mä. Mä rakastin sitä”, Saaga puuskahti. ”Ai? Ja se jäi kans sinne kun sä lähdit?”, Samuli sanoi varovasti. ”Ei, se kuoli ennen sitä suojellessaan mua.” Saaga sanoi sen hiljaisella ja tärisevällä äänellä. Samuli tunsi kylmän pistoksen ja käänsi katseensa pystymättä kohtaamaan surua Saagan sinisissä silmissä. ”Sori, mä en voinu tietää…” ”Et voinukaan, sen takia mä en kertonut. Se ei ole kenenkään teistä ongelma.” Samuli vilkaisi nopeasti olkansa yli yrittäen yhä välttää katsekontaktia, mutta Saaga näytti selvästi odottavan jotain vastausta. Samuli ei vain tiennyt mitä tyttö halusi kuulla.

Samulin olisi tehnyt mieli protestoida silläkin uhalla, että Saaga taas suuttuisi. Totta kai se oli muidenkin ongelma jos Saaga ei voinut hyvin.  Mutta Saaga ehti kuitenkin ensin, tyttö jatkoi kuin itsekseen miettien. ”Toisaalta, sähän et edes tiedä minkälainen suhde meidän kaltaisten välille tulee, ethän?” Samulin suu avautui hämmästyksestä. Mitä Saaga nyt vihjasi? Sitten Saaga ei enää edes katsonut häntä puhuessaan. ”Niin, jälkeenpäin musta tuntuu, et jos tilanne olisi ollut mikä tahansa muu, jos me molemmat oltais oltu ihmisiä, meidän välille ei ois tullut mitään. Nael oli liian huoleton ja itsevarma joskus… Joten sun ei tarvii olla huolissas.” Saaga käänsi taas lopulta katseensa Samuliin.

Samuli pudisti hitaasti päätään. Totta kai Saaga halusi väistää arkaa aihetta, mutta tämä oli vähän liikaa. ”Sori, multa meni nyt ihan ohi. ’Meidän kaltaisten välille’, mitä sä tarkotat? Ettet oo ihminen? Kyllähän sä oot vähän erikoinen, mut ei se tarkota sitä että jos sä joudut jonnekin satunnaiseen paikkaan hetkeks aikaa vahingossa ja tapaat jonkun itsesi kaltaisen niin sä oisit kokonaan toista lajia…” Samulin sanat hiipuivat kun Saaga yhtäkkiä naurahti ja pyöräytti silmiään kärsimättömänä. ”Voi, ehkä mun todella on aika kertoa edes jollekin koko totuus.”

Samuli katseli ihmeissään Saagaa, sellainen mielialan muutos ja ihan yhtäkkiä. Saaga vaikutti jopa huvittuneelta miettiessään hetken sanojaan. ”Okei, tässä saattaa mennä vähän aikaa. Mä ite oon kuitenkin miettiny ja selvitelly tätä ittelleni siitä lähtien kun huomasin olevani erilainen ja tätä voi olla vähän vaikea tiivistää”, Saaga lopulta näytti kertaavan itselleen.

Saaga ei katsonut häneen kun aloitti. Ensin hän kertasi sen mitä Samuli jo tiesi. Mutta sitten, aivan kuin Saaga olisi ensimmäistä kertaa itsekin kerrannut kaiken tietämättä miten sanoa sen, hän kertoi kaiken. Kaikki kykynsä, unistaan, kutsusta, kotimaailmansa tilasta ja siitä mikä oli johtanut siihen, omasta tehtävästään ja siitä mitä oikeasti oli…

Lopulta Samuli keskeytti Saagan, hän kyllä ymmärsi kaiken mutta sitä oli vaikea uskoa. ”Odota nyt, sä et oikeasti ole ihminen? Ja sä puhuit sillon ku ekan kerran heräsit täällä sen oman kansasi kieltä. No se selittää jotain. Mutta miten sä selitit jotenkin niin, että muita sun kaltaisia ei enää ole?” Saaga vakavoitui puhuttuaan ensin niin innokkaasti. ”Meitä ei ollut enää paljon jäljellä silloinkaan kun mä menin sinne. Siihen liittyi oikeastaan vielä se olento, sen aikaansaamaa oli myös eräänlainen kirous mun kansan naisille. Ne ei voinut enää saada lapsia ja lopulta alkoi kuolla sen takia, mäkin tunsin heikkeneväni vaikka siitä ei ollu ku pari päivää kun mä…” Saaga pudisti päätään nopeasti ja veti henkeä. ”Mähän mainitsin sen että meille tulee erityinen side kumppaniin? Sen takia moni kuoli kumppaninsa mukana, en voi ees kuvitella kuinka moni oikeasti kuoli...  Ja mä uskon sen, sillä kun Nael kuoli…” Saaga veti taas henkeä. Hän ei selvästi ollutkaan valmis kertomaan aivan kaikkea. Samuli antoi Saagan miettiä rauhassa.

”Niin, kuitenkin. Lopulta siis mun oli pakko päästä pois sieltä, mä seurasin sitä kutsua joka oli alunperinkin saanut mut lähtemään täältä. Ja sitten mä taisin tuhota lopullisesti sen maailman lähtiessäni, saattaa loppuun sen minkä se olento oli aloittanut. Oikeestaan se tuntu vaan oikealta, kaikki oli alkanut siitä kun se kansa oli kääntynyt toisiaan vastaan, niitä vaan rankaistiin mutta aika rankasti…Mut mä pääsin pois. Jostain syystä.” Saaga katseli hetken maata jalkojensa juuressa selvästi omissa mietteissään.

”Uskotko sä mua?”, Saaga lopulta kysyi. Kysymys tuli Samulille yllätyksenä, Saagan silmistä paistoi epävarmuus ja pelko. Totta kai Samuli uskoi vaikka se oli vaikeaa. Ainakin Saaga tuntui saaneen vastauksen kysymyksiinsä alkuperästään ja vaikutti itse uskovan selityksiinsä.

”Tietenkin mä uskon vaikka toi kuulosti aika… no, uskomattomalta. Sä olit vai jonkinlainen jumalolento? Mut miks just sä? Sähän synnyit ihan tavallisena, heikkona ja kuoleman kielissä mut kuitenkin.” Saaga katseli jonnekin Samulin ohi, kuin nähden menneisyyden edessään. ”Mä olin heikko, just sen takia se olento pystyi itsekin heikennyttyään menemään mun sisälle. Mut samalla se pelasti mun hengen ja anto mulle uuden mahdollisuuden. Sekä tehtävän joka siltä oli jääny kesken… Eikä se lopulta ollu niin miellyttävä tehtävä. Mä palasin lasta odottaen, tulevaa peläten ja voimat menettäneenä.”

 Samuli katseli Saagaa tietämättä mitä sanoa. Tyttö olikin saanut hänet jo monta kertaa sanattomaksi kuluneen puolituntisen aikana. Saaga oli juuri kertonut koko totuuden itsestään ja kaiken mieltään vaivanneen ääneen. Lopulta todellakin. Ja juuri Samulille, ei vanhemmilleen tai veljelleen. Samulille, jolta Saaga vaikutti olleen äsken valmis kynsimään silmät päästä. Samuli tunsi itsensä hetken imarrelluksi, vaikka kaiken hänen kuulemansa vaikutus tuntui yhä pyörryttävän sekavavana olona. Mutta mistä voimista tyttö puhui? Henkisistä vai ruumiillisista? Saaga näytti kuitenkin ohittavan omat sanansa ja tuijotti sen sijaan hetken mitään näkemättä eteensä kuin jähmettyneenä. Samuli mietti, oliko Saaga muistanut vielä jotain muuta mitä hän saattaisi kertoa Samulille.

 ”Hei, se potkii, tossa kohtaa.” Samulin käteen tartuttiin ennen kuin hän itse ehti sanoa mitään.

”Saaga…hä?” Sanat takertuivat jonnekin kurkkuun. Samuli ei ollut osannut odottaa aivan tällaista käännettä. Ei hän ollut ikinä ennen kokenut mitään sellaistakaan, se tuntui oudolta. Kyllä hän tiesi että Saaga odotti lasta, ei hän tyhmä ollut, mutta silloin se jotenkin valkeni hänelle uudella tavalla ja selkeämmin. Saagan sisällä todella oli toinen elävä olento, Samuli veti ensin hämmentyneenä kätensä kauemmas tuntiessaan vauvan liikkeet, mutta Saaga painoi sen päättäväisesti takaisin. ”Ja olit sä sitten mitä mieltä tahansa, mä kyllä välitän tästä lapsesta vaikka kadotinkin puoli vuotta meidän yhteisen elämän alkutaipaleesta. Se mitä sä tunnet on ainoa mitä mulla on jäljellä Naelista.” Saagan ääni oli katkera, Samuli ei edes saattanut kuvitella miltä Saagasta tuntui mutta pani itsensä vannomaan ettei enää ikinä väittäisi mitään muuta kuin Saaga oli juuri äsken sanonut. Pian tyttö vetäytyikin kauemmas Samulin ulottumattomille.

Samuli tunsi pienen huolen pistoksen kun näki taas Saagan hymyilevän. Joko Saaga peitti tietoisesti tunteensa tai ne oikeasti heittelehtivät puolelta toiselle kuin tuuliviiri myrskyssä. Saagan äänikin kuulosti melkein pakotetun pirteältä. Vai kuvitteliko Samuli vain sen koska ei pystynyt olemaan huolehtimatta Saagasta koko ajan? ”Noh, ootko nyt tyytyväinen? Sillä tän enempää mä en osaa kertoa. Paitsi että musta tuntuu et tää raskaus tulee kestämään vähän pidempään kuin normi ihmisillä. Sekin sun ois hyvä tietää että voit puolustaa mua kun äiti alkaa vauhkoomaan kymmenennen kuun kohdalla…” Saaga kallisti aavistuksen päätään yhä hymyillen, kuin huvittuneena omasta jutustaan. Kaikesta huolimatta Samuli ei pystynyt olemaan vastaamatta hymyyn, Saaga näytti kerta kaikkiaan suloiselta seistessään siinä vienosti hymyillen sateen jo läpimäräksi kastelemana lyhyine hiuksineen ja vatsan pingottamien farkkuhaalareiden kanssa.

Silti Saaga oli se joka ensimmäisenä hivuttautui lähemmäs ja painautui vasten Samulia. Samuli kietoi epävarmasti kätensä tytön ympärille.  ”Kiitos, että sä olit täällä kuuntelemassa mua”, Saaga kuiskasi hiljaa. Vaikka halaus oli tarkoitettu ystävälliseksi eleeksi, Samuli tunsi olonsa perin kiusalliseksi. Ensinnäkin Saagan kasvanut vatsa tuntui kummalliselta vasten hänen omaansa. Ja se, että Saaga halusikin olla tällä tavalla yhtäkkiä lähekkäin oli tullut aivan arvaamatta. Samuli saattoi yhä kuulla korvissaan Saagan korkeaksi kohonneen kipakan äänen. Samuli ei siis kyennyt ollenkaan nauttimaan lyhyestä tilanteesta.

Samuli jäi katselemaan hämmennyksen ja epävarmuuden sekaisin tuntein kuinka Saaga vaappui kohti pimeää taloa. Samalla kylmä syyssade alkoi hiljalleen kaikota. Vaikka Samuli nyt tiesikin kaiken - ehkä - se ei tuntunut helpottaneen kummankaan oloa. Samuli ei voinut kuitenkaan välttää pientä virnettä kuullessaan Saagan vielä puhisevan itsekseen: ”Ääh…Mokomat tukevat farkut. Litistävät ennemmin.” Ehkä Samuli vain oli vainoharhainen ja asiat olivat sittenkin kääntymässä parempaan.

* * *

Saaga huomasi heränneensä vielä illan jäljiltä kosteissa vaatteissa heittäydyttyään niissä sängylle. Niin väsynyt hän oli ollut ja nytkin nukkunut vain muutaman tunnin.  ”Ohhhoijaa, parempi mennä vaihtamaan kuivaa päälle ja katsoa jos jaksaisi olla hereillä sen verran että söisi jotain. Muuten Samuli tulee taas syöttämään…” Saaga naurahti mielikuvalle edellisestä kerrasta, mutta hymy kuoli huulille kun hän alkoi jälleen muistelemaan edellisen illan kohtausta.

Samuli vakuutti ymmärtäneensä kaiken, mutta silti Saaga epäili. Oliko hän tehnyt oikein kertoessaan kaiken juuri Samulille? Toisaalta hänellä oli nyt joku jonka kanssa jakaa huolensa. Mutta Samuli jakoi myös hänen salaisuutensa, entä jos Samuli vaikka suuttuisi ja menisi sitten kertomaan Saagasta kaikille muille? Tai ihan vain jostain muusta syystä? Saaga huokaisi. Hänen olisi pitänyt miettiä hieman tarkemmin. Mutta hän ei enää ollut yksinkertaisesti jaksanut kantaa kaikkea sitä taakkaa yksin. Saaga nosti kätensä pois ja totesi, että halusi eroon synkistä ja märistä vaatteistaan, aivan kuin se olisi heijastanut hänen mielialaansa.

Saaga huokaisi mieli keventyneenä päästyään synkän värisistä vaatteista. Hänen pitäisi tietoisesti yrittää piristyä jatkossa. Ainakin hänen huoneensa oli kirkastunut hänen pyynnöstään. ”Vau, minulle on varattu jo kirjoitusvälineetkin tänne valmiiksi. Ja leikkipalikoita sinulle, pitää muistaa kiittää tulevia isovanhempia.” Saaga kiitti heitä jo mielessään. Rami ja Terhi eivät olisi voineet suhtautua yhtään sen paremmin tulevaan lapseen. Nikokin vaikutti myönteiseltä, silloin kun miestä näkyi. Mutta Samuli…Saaga huokaisi ja antoi katseensa kiertää huonetta.

”Ootte tekin sopeutuneet uudistuneeseen taloon? Ja  mun huonehan se kaikista eniten muuttui”, Saaga jutteli hiljaa nukkuvalle kissalle. Vanha korituoli oli säästetty Saagan pyynnöstä. Vaikka siihen liittyi paljon epämiellyttäviä muistoja, sai se Saagan jotenkin pirteämmäksi. Koko ajan oltiin menty kuitenkin parempaan suuntaan entisestä. Enää hän ei ollut se heikko pieni lapsi…Mutta joutuisiko hän kokemaan saman kuin vanhempansa? Äkkiä huoli lävisti tytön sisimmän, mikä häntä oikeasti odotti?

Saaga sulki hetkeksi silmänsä. Kaikkein vaikeinta yllättävästi edenneessä raskaudessa oli se, että Saagalle ei ollut sallittu mitään mahdollisuuksia sopeutua siihen pikkuhiljaa. Kaikki fyysiset kivut, nukkumisvaikeudet ja edelleen jatkuvat satunnaiset pahoinvointikohtaukset olivat rankkoja kokemuksia nuorelle tytölle. Saaga hieroi mietteissään alaselkäänsä. Nekin kivut vain pahenivat vatsan kasvaessa. Saaga mietti jo kuinka paljon hänen pitäisi kestää, mihin hänen kehonsa edes pystyisi? Hän tiesi olevansa hädin tuskin seitsemäntoista täyttänyt huolimatta vuoden hypystä välissä. Oliko hänestä äidiksi, oliko lapsi terve? Saaga ravisti päätään. Ainakaan vastaukset eivät löytyisi vain kysymyksiä pohtimalla.

Saaga havahtui mietteistään tuntiessaan jonkun lähestyvän. Huolestuneita mietteitä ja epävarmuus. Samuli. Oikeastaan se viimeinen henkilö jota Saaga nyt kaipasi. Hän pelkäsi sitä vahvuutta, jolla hän pystyi aistimaan Samulin tunteet. Jälleen Saaga kertoi itselleen, että se johtui vain siitä, että Samuli ainoa ihminen ikinä jonka tunteet Saaga oli lukenut kosketuksen kautta. Eikä kumpikaan niistä kerroista ollut jäänyt mieluisena Saagan mieleen. Mutta Saagaa kylmäsi kun hän jälleen kerran alkoi muistelemaan sidettään Naelin kanssa ja huomasi, kuinka samanlainen se Samulin kanssa olikaan. Mutta kuitenkin erilainen.

Mutta tunteet eivät riittäneet, Saaga olisi halunnut niin kovasti tietää mitä Samuli ajatteli. Poika oli yhtä salaperäinen kuin ennenkin eikä Saaga ikinä tuntenut pääsevänsä hänen tarkoitusperistään selville. Pystyikö Saaga edes luottamaan tähän? Ehkä…Olisi parempi jos Samuli vain lähtisi kantamastaan salaisuudesta huolimatta. Tai ehkä juuri sen takia. Ei menisi pitkään kun Samuli keksisi takuulla jotain uutta kysyttävää. Ensimmäiseksi miksi Saagan hiukset eivät enää kasvaneet ja siihen tyttö itsekään ei tiennyt vastausta. Saagaa alkoi ärsyttää jo valmiiksi. Hän takuulla tuntisi syyllisyyttä tämän jälkeen, mutta tämä oli Samulille itselleenkin vain parempi.

---

Samuli avasi oven ja tuli kysymättä sisään. Hän pysähtyi valmiiksi ostetun kehdon viereen ja jäi katselemaan sitä vaivaantuneena. Pian Samuli riuhtaisi katseensa irti siitä ja sen sijaan katsasti huoneen läpi, Saaga näytti melkein sulautuvan sinne. Ja hän itse erottui kuin likainen tumma tahra. Ehkä hänen ei todellakaan ollut tarkoitus olla enää osa Saagan elämää. Ehkä heidän eilinen keskustelunsa oli osoittanut sen. Vaikka he nyt tiesivät kaiken toisistaan – jos niin pystyi edes kenestäkään sanomaan – olivat he niin erilaisia etteivät vain tulleet toimeen toistensa kanssa.

”Tulitko kattomaan vaan sitä kehtoa?” Samuli kuuli Saagan kysyvän hiljaa. Saaga oli selin häneen, mutta se ei Samulia haitannut. Kumpikaan ei halunnut kohdata toisen katsetta. ”No, sitäkin. Sun porukat on tosi ymmärtäväisiä kun antaa sulle kaiken tän.” Samuli ei tiennyt mikä hänen kommentissaan ärsytti Saagaa. Mikä mahdollisesti voisi? Mutta kuitenkin Saagan ääni oli muuttunut hyytävän kylmäksi: ”Ai jaa. Sun mielestä vai mua hemmotellaan nyt? Oli ihan okei kun mä katosin vuodeksi? Sä et takuulla edes kaivannu mua, vai? Ainoastaan vastauksia siitä minkälainen kummajainen mä oikeesti oon. Teet mun tarinasta varmaan vielä jonkun huonosti kirjoitetun ja sekavan fantasianovellin, jota myydään just ja just 1000 kappaletta. Mut pitääpähän sitten joku muukin mua sun lisäksi sen jälkeen  friikkinä.” Samuli katseli kummastuneena Saagan selkää. Mikä se tuollainen kommentti oli olevinaan?

Saagan kasvoilla kävi pikainen hymy hänen astellessaan Samulin viereen. ”Älä turhaan väitä ettet muka pidä mua yhtään outona tai hulluna. Kukaan tavallinen ihminen ei voi tosissaan väittää että ymmärtäisi ja uskoisi kaiken mitä mulle on tapahtunut. Älä huoli, mä en oo siitä sulle niin vihanen. Mä vaan en kaipaa sua ja sun sääliä ja avuntarjouksia. Ne ei hyödytä kumpaakaan.” Samuli unohti mitä oli aikonut sanoa, jotain ehkä jolla vakuuttaa Saaga siitä, ettei Samuli pitänyt häntä outona. Mutta nyt Samuli ei ollut enää varma mielipiteestään. Noinko Saaga hänestä ajatteli? Ja Saagan sanat saivat Samulinkin epäilemään itseään. Miksi hän todella halusi yhä olla Saagan kanssa tekemisissä, kun tyttö kerran oli selvästi vihamielinen? Väitti pärjäävänsä yksin, ehkä todella olisi parempi jättää Saaga omaan rauhaan. ”Mut sähän oot jäämässä tänne asumaan vai? Aina kun mä herään sä oot täällä samoin ku silloin ku meen nukkumaan. Missä sä vietät yösi? Sohvalla?”, Saaga jatkoi vielä pistävästi. Samulin leukaperät kiristyivät ja hän nielaisi ärtyneen vastauksensa vaivoin. Tyttö käyttäytyi kuin pikkulapsi, mutta viesti tuli Samulille selvääkin selvemmäksi.

Saaga oli mutissut menevänsä syömään antamatta Samulille enää puheenvuoroa. Samuli kosketti vielä pikaisesti kehdon vastamaalattua pintaa ennen kuin kääntyi lähteäkseen. Vielä ei pitäisi päättää mitään lopullisesti, mutta ainakaan hän ei kestäisi olla Saagan seurassa yhtään pidempään jos tyttö oli päättänyt ryhtyä tuollaiseksi. Edellisen illan hellyydenosoitus, pikainen halaus, tuntui nyt mahdottomuudelta. Samuli huokaisi. Hän kaipaisi entistä Saagaa. Mutta toisaalta, oliko se ollut oikea Saaga? Samuli lannistui lisää tajutessaan, ettei oikeastaan tuntenut enää Saagaa laisinkaan.

---

Huomaamattaan Saaga oli jäänyt seisomaan yläkerran aulaan. Samuli oli kävellyt hetki sitten hänen ohitseen sanoen vain hiljaa: ”Mä meen kotiin muutamaksi päiväksi joten et tuu näkemään mua täällä enää vähään aikaan.” Saaga tunsi olonsa surulliseksi ja hylätyksi. Mutta tähänhän hän oli tähdännyt, Samuli itse ei ainakaan hyötyisi mitään jos yhä vain pyörisi Saagan lähettyvillä eikä Saaga voinut vaatia pojalta mitään. Hän ei ansainnut sitä enää, ei ollut koskaan ansainnutkaan.

Saaga hätkähti synkistä ajatuksistaan vasta kun Terhi kevyesti tyrkkäsi häntä olkapäähän. ”Saaga, oletko kunnossa? Samuli lähti melko tuohtuneen oloisena. Riitelittekö te?” Terhi puhui kuin Saaga ja Samuli olisivat olleet vain riitelevä aviopari. Mutta juttu oli paljon monimutkaisempi eikä Saaga jaksanut selittää sitä kolmannelle osapuolelle kun ei itsekään saanut siitä selkoa.

”Ei mulla ole hätää. Eikä me nyt riidelty, Samuli vaan sano että menee muutamaksi päiväksi kotiin…” Saaga hymyili vielä leveästi päälle ja sai äidiltään vastaukseksi vain hitaan ja epävarman nyökkäyksen. ”Painaako mieltäsi jokin muukin asia?” Saaga yllättyi lievästi, äidit tuntuivat joskus huomaavan kaiken. Saaga laski hetkeksi katseensa, mikä sai Terhin kasvoille hymyn. ”Tiedätkös, en ollut paljon sinua vanhempi kun aloin odottamaan Nikoa. Mutta sinulla on koko perheesi tukenasi ja olen varma että Samulikin on aivan vilpitön.”

Saaga pyyhki nopeasti hämmästyksen kasvoiltaan. Ei häntä nuorena lapsen saaminen nyt juuri vaivannut – ainakaan paljon, kai – mutta oliko hänen äitinsä todella sitä mieltä, että Samulikin oikein halusi olla osa Saagan sekavaa ja järjetöntä elämää? Saaga huomasi Terhin odottavan vastausta joten hän keksi nopeasti jotain mikä vakuuttaisi hänen äitinsä siitä että hänen arvauksensa oli osunut oikeaan:  ” No, onhan tää pikkusen hämmentävää mut kyl mä tiesin etten oo yksin tän kanssa. Mä arvostan suuresti teidän tukea. Mua vaan huolettaa miten mä tuun pärjäämään tän jälkeen, mulla on ihan lukiokin kesken. Mä en voi ikuisesti elää täällä teidän elätettävänä, mut miten mä saan töitä kun on sitten lapsikin.” Terhi nyökkäsi ymmärtäväisesti. ”Kyllä me keinot keksimme. Me tulemme isäsi kanssa vielä elämään pitkään, voimme vaikka huolehtia lapsesta samalla kun opiskelet itsellesi ammatin. Ja saat asua täällä niin pitkään kuin haluat, vaikka loppu elämäsi. Tiedäthän että talo on sukupolvia ollut omistuksessamme? Sen soisi periytyvän eteenpäin ja Nikosta kun ei tiedä…”

Terhi ja Saaga molemmat vaikenivat ja välttelivät toistensa katseita samoin kuin aihetta jota Terhi oli sivunnut. Saaga ymmärsi hieman katuen, että Nikon tilanne oli oikeastaan vielä vaikeampi. Sen mitä Saaga tiesi, Nikolla ei ollut enää kunnon työtä tai omaa asuntoa eikä hän viihtynyt vanhempiensa luona vaikka olisi siellä saanut ehkä karsaasti ollakin jos vain Terhi sai Ramin suopealle tuulelle. Missäköhän veli mahtoi nytkin olla? Entä Samuli? Matkalla kotiin, koko ajan kauempana Saagasta…Saaga huokaisi ja työnsi tietoisesti ajatukset Samulista pois mielestään. Hänen ei pitäisi huolehtia näin paljon pojan perään, juurihan hän oli halunnut ottaa tähän etäisyyttä. Pian Terhikin nousi sohvalta ja Saaga jäi yksin, yhä vain kummittelevien Samulia koskevien ajatuksien kanssa.

Ei olisi pitänyt olla niin töykeä päivällä. Samuli oli lähtenyt vähän turhan halukkaasti, ehkä hän todella piti Saagaa kummajaisena. Saaga venytteli vielä ennen kuin kävi pitkäkseen. Ei hän ollut saanut syötyä kovin paljon, hän oli liian huolestunut. Unenkin tulossa kesti tovi, hyvää asentoa oli vaikea löytää. Selällään tuntui että litistyi oman vatsan alle, mahallaan oloa ei voinut edes ajatella ja kummallakin kyljellä vatsa tuntui venyttävän toisen puolen kyljen hajalle. Onneksi tyynyillä sitä saattoi tukea. Joten vihdoin Saaga nukahti katseltuaan ensin pitkään valkeaa ja uutta sänkyä omansa vieressä, käsi mahan päällä leväten. Hänestä todella oli tulossa äiti. Mutta Samulin sanat palasivat jälleen kummittelemaan hänen mieleensä. Oliko Saagasta äidiksi? Liian monta asiaa ei tuntunut olevan kohdallaan eikä ratkaisuja löytynyt.

* * *

Elämä Jalavan perheessä näytti ainakin ulkoisesti jatkuvan normaalisti. Rami vetäisi nopeasti kätensä pois ja katsoi hetken vuorotellen jakoavainta sekä korjattavaansa. ”Joko minä menetän käteni tai me hankimme uuden roskiksen!” Hän sanoi tarkoittamatta sanojaan suoraan kenellekään ja turhautuneena ärähtäen kumartui jälleen alas vain joutuakseen lopettamaan jälleen työnsä puhelimen vaativan ja kimeän pirinän täyttäessä talon.

 

Talon vanhin osa, eteinen jonka alkuperäiseksi jätetty lattia narisi vastalauseensa askelten alla, ei hiljentynyt silloinkaan kun Rami nosti puhelimen. Aamun uutiset kuuluivat koko ajan taustalla kun Rami kuunteli hiljaista tuttua ääntä. ”Olen pahoillani, Samuli, mutta Saaga ei nyt ole kotona. Voit kuitenkin tulla käymään, minusta tuntuu että Saaga on melkein odottanut sinua.” Rami hymyili kuullessaan yllättyneen vastauksen, josta ei oltu peitelty sitä varovaista innostusta.

Rami nyökkäsi itselleen sulkiessaan puhelimen. ”Saaga on huolimaton ja tyhmä jos ei ole huomannut kuinka paljon Samuli hänestä välittää. Ei sellaista ystävyyttä sovi heittää hukkaan pienen riidan takia.” Ramin kasvoille kohosi hymy hänen nähdessään kuinka talon hallitseva kolli nousi ja seurasi Noraa toiseen huoneeseen. ”Ihmiset muuttuvat.” Rami ei tiennyt mitä kommentillaan tarkoitti tässä yhteydessä, vaikka se niin spontaanisti nousi hänen mieleensä. Rami huomasi jakoavaimen yhä olevan toisessa kädessään ja palasi hitaasti laahustaen keittiöön.

Saaga huomasi tärisevänsä katsellessaan Samulin yhä vain lähestyvää hahmoa. Eikä tärinä takuulla johtunut kylmästä syysviimasta. Oliko hän pukeutunut sittenkin ihan hullusti? Kelle hän halusi todistaa, että oli yhtä pirteä kuin vaatteidensa väritys? Raidat ainakin saivat hänet näyttämään vain entistä leveämmältä. Ja leveydestä puheen ollen, hän oli seisonut jo liian pitkään paikallaan… Hei nyt oikeasti! Eihän Samuli ollut kotonaan kuin kolme päivää ja soitti kerran. Kahdesti. Saaga kertasi vielä kerran mielessään mitä aikoi pyytää ennen kuin Samuli oli hänen edessään ja pysähtyi.

”Saaga, kiva nähä sua ja…” Saaga viittoi äkisti Samulia hiljenemään. Se ei ollut ehkä kaikkein paras asia tehtäväksi kun halusi jonkun luottamuksen, mutta Saaga ei voinut olla ilmehtimättä ärtyneesti selvästi vain kyttäämään tulleelle isälleen. Saagan huonoksi onneksi Samuli vaikutti tulkitsevan ilmeen hänelle suunnatuksi. ”Mä kyllä tiedän että se oli sun isäsi kenen kanssa mä puhelimessa puhuin, mut mä luulin…” Saaga pudisti pikaisesti päätään ja viittoi Samulin olan yli. Samuli vilkaisi nopeasti Saagan osoittamaan suuntaan ja nyökkäsi hitaasti. Saaga ei ollut aivan varma oliko poika ymmärtänyt vihjeen niin kuin hän sen tarkoitti, mutta ainakin Samuli hiljeni siihen asti kunnes Rami vihdoin sai postilaatikosta sen yhden ilmeisen uppiniskaisen kirjekuoren ulos.

”Mä tiedän että me ei viimeksi nähty kovin hilpeissä merkeissä, mutta mä halusin silti tulla ainakin kattomaan että sulla on kaikki okei. Mut kyl mä nyt nään…” Samuli keskeytti lauseensa samalla kun hänen katseensa pysähtyi hieman Saagan kasvojen alapuolelle. Saaga kirosi sen sinapinkeltaisen kamalan paidan joka oli aamulla ensimmäisenä eteen osunut ja hänen päällensä mahtunut paita. Saaga inhosi myös omaa epävarmuuttaan. Hän oli aivan kuin joku niistä hermostuneista ylä-asteelaisista tytöistä menemässä ensitreffeille, miettien mitä laittaa päälle ja miten hiusten pitäisi olla. Lopulta Saaga onnistui vain ynähtämään myöntävästi. Mitäköhän Samulikin hänestä ajatteli? Ja voi luoja, miksi Saaga niin paljon huolehti siitäkin! Avaa suusi ja sano se nyt vain.

Saaga kuuli hiljaista murinaa vierestään, mikä sai Samulin astahtamaan taaksepäin. ”Sori, kyl mä voin mennä jos tää ei ollu hyvä aika…”, poika sanoi epävarmasti. Ei peloissaan, vain epävarmasti. Saagan täytyi ihailla hieman toista sen takia. Vuoriston kylällä pyörivät sudet olivat toki tottuneet ihmisiin, mutta Saaga jos kuka tiesi että niiden tunteet olivat ailahtelevia ja äkkipikaisia. Saaga nykäisi aavistuksen päätään ja hetken emmittyään susi tassutteli tyynesti kasvihuoneen takaiseen metsään.

”Vau, mä en tiennyt että sä oikeasti pystyt käskemään niitä.” Samuli kuulosti melkein ihailevalta. Saaga tunsi itsensä ainakin helpottuneeksi. Samuli ei sanonut niin vain miellyttääkseen Saagaa, hän taisi todella uskoa. Lisäksi Saaga tunsi ylpeyttä. Vihdoin hän sai ainakin vähän ansaitsemaansa ihailua! Mutta Samulin kysyvät silmät ravistelivat Saagan takaisin siihen hetkeen. Saaga kohautti kireästi olkiaan ja vastasi: ”En mä nyt tiedä…” Se kuulosti tutulta jostain mainoksesta ja Saaga pakottautui nopeasti jatkamaan.

”Tai siis…Musta tuntuu että tän raskauden myötä se on jotenkin vahvistunut ja jotain…” Saaga ei enää muistanut mitä hän oli aikonut oikeasti sanoa Samulille. Senkin hän oli ainakin kymmenen kertaa kerrannut mielessään ennen tapaamista jotta varmasti muistaisi ja uskaltaisi. Nytkin poika seisoi kädet puuskassa luotaantyöntävän oloisena. Saaga veti terävästi henkeä ja puuskahti sitten yhdellä hengenvedolla: ”Voisitko sä jäädä tänne? Edes vähän pidemmäksi aikaa, mulla oli ikävä sua.”

Saaga ei uskaltanut edes hengittää sinä aikana kun Samuli näytti miettivän vastaustaan. Saaga oli jo valmis vannomaan mielessään, että kuristaisi pojan jos tämä tahallaan piti Saagaa odotuksen jännityksessä kunnes yhtäkkiä jostain syystä pelkäsi, että sen pelkän ajatuksen takia Samuli vastaisi kieltävästi. Lopulta Samuli vastasi, venytellen ja kierrellen. Tahallaan ja piloillaan, Saaga tunsi rentoutuvansa jokaisen sanan kohdalla enemmän. ”No jaa, täytyy kyllä myöntää että tollasesta pyynnöstä on vaikee kieltäytyä, varsinkin jos sattuu ite tulemaan tänne sama ehdotus mielessä…”

Helpottunut naurahdus karkasi Saagan suusta. Se kuulosti vieläkin hiukan kireältä, mutta kun Samuli yhtyi siihen Saaga tunsi suupieliensä kohoavan ylemmäs kuin moneen päivään. ”Mä oon ennenkin epäilly että sä osaat lukea ajatuksia eikä tää ainakaan mua lannista”, Samuli totesi vitsikkäästi lopuksi.

”Tuu sisään, tänne jäätyy varsinkin jos on pukeutunu tolleen”, Saaga kutsui. Samuli nyökkäsi yhä toinen suupieli virneessä ja seurasi Saagaa sisälle. ”Tämähän meni paremmin kuin odotin”, Saaga huokaisi itselleen helpottuneena. Mutta nyt hän kävisi vaihtamassa sen kamalan paidan pois. Samuli kyllä tuntui tietävän miltä hänestä tuntui ilmankin. Se oli samalla helpottavaa ja häiritsevää. "Aivan kuin Naelinkin kanssa..."

”Täällä talossahan meinaa taas hajota kaikki!” Terhi yritti vielä kerran vääntää hanaa kiinni, mutta mokoma oli juuttunut niin että Terhi tyytyi vain hakkaamaan nuppia voimiensa takaa. Mikä sai sen irtoamaan. Kylpyhuoneesta kaikui turhautunut eläimellinen huuto, mikä sai ohikulkevan Saagan tirskahtamaan ja vuoroaan odottavan Samulin vain kiusaantumaan lisää. ”Voi anteeksi, Samuli, oletko vielä siellä? Parempi mennä yläkertaan, tässä menee vielä hetki.” Samuli kulki pää häpeästä painuksissa pois ovelta, hän ei ollut ikinä kuullut Saagan ennen niin rauhallisen äidin päästelevän sellaisia ärräpäitä. Mutta myötätuntoinen taputus olalle Saagalta sai Samulin kummasti piristymään.

”Voisi tässä saman tien tehdäkin jotain kun suunnilleen vuokralainen on…”

Samuli oli taas osa perheen arkea. Söi samassa pöydässä, useammin kuin Niko, ja siirtyi jopa sohvalta nukkumaan Nikon huoneeseen. Siis aina siihen asti kun Niko eräänä iltana tuli kotiin yhtä rehvaana kuin ennenkin. Vietettyään tovin isänsä kanssa jutellen, sellaisen mistä ei äänen kohottamista puuttunut, Niko onnistui lopulta vakuuttamaan kaikille että oli nyt löytänyt uuden suunnan elämässään. Opiskeli jopa oikeasti, tarvitsi nyt vain hieman rahaa ja asuinpaikan.

Syynä oli joku Nikon entisistä piireistä, myös kuiville päässyt. Kukaan ei oikein tiennyt miten naiseen piti suhtautua, mutta siihen ei ainakaan voinut väittää vastaan etteikö Niko tällä kertaa olisi ollut tosissaan sanojensa suhteen. Siihen malliin hänen kuultiin lupailevan parempaa elämää naiselle, jonka nimeäkään kukaan ei oikein tuntunut muistavan.

Saaga hypähti linnun laulua, ääni tuli aivan ikkunan alta. Saaga venytteli jähmettyneitä jäseniään. Kuinka pitkään hän oli vain istunut siinä omissa ajatuksissaan ulos katsellen? Ainakin ilta oli pimennyt ja hänen ruokansa kylmentynyt. Ei sillä että Saagan olisi sitä muutenkaan tehnyt mieli syödä. Päinvastoin, tyttö työnsi lautasen entistä kauemmas ja nosti taas katseensa ikkunaan. Ensimmäiset tähdet alkoivat syttyä kevyiden satunnaisten pilvien täplittämälle taivaalle.

Rennosti kylkien molemmin puolin riippuvat kädet puristivat hetken tuolia, mutta ainoa ääni mikä keittiössä kuului oli pieni huokaus sen jälkeen. Saaga laski katseensa hetkeksi ruokaansa, mutta kiivastuksissaan hänen olisi tehnyt mieli heittää se seinään enemmin kuin syödä. Taivas oli nyt kokonaan pimennyt ulkona eikä talossa ollut valoja. Saagan hengitys takertui hetkeksi kurkkuun. Oliko hän yksin? Ei, ei enää pitkään. Mutta mitä Saaga edes huolehti siitä? Hajamielisesti Saaga näpräsi hetken paitansa alareunaa. ”Se äskeinen ei kyllä ollut mikään Braxton Hics.” Saaga huolestui vain enemmän. Aivan kuin hän olisi valmistautumassa kokeeseen, johon ei ollut lukenut laisinkaan. Jotenkin hänestä tuntui, ettei niistä parista kurssikäynnistäkään olisi mitään hyötyä hänen tapauksessaan. Häntä vain alkoi suututtaa enemmän, olikin äiti saanut hänet suostuteltua hänet siihen. Saaga oli yhtä aikaa ärtynyt, hämillään ja peloissaan. Kunpa joku tulisi pian.

Samuli tuli ensin, hän ei ikinä ollut pitkään poissa kävi missä kävikin. Saaga ei enää jaksanut lähteä kovin pitkille kävelyille, jotka tuntuivat olevan Samulille melkein elinehto. Ehkä viileässä syysillassa oli jotain rauhoittavaa. Sitä Saaga ei saisi vähään aikaan kokea.  ”Sua selvästi taas vaivaa jokin. Kerro vaan, turha alkaa enää tässä vaiheessa kiertelemään.” Saaga nyökkäsi vastahakoisesti ja veti värisevästi henkeä.

Saagan täytyi käyttää kaikki tahdonvoimansa jotta kykeni koko ajan katsomaan Samulia silmiin. ”Mä en tiedä voitko sä mitenkään auttaa mua tässä, tuntuu jotenkin kummalliselta kertoa edes tätä sulle…Mut mä pelkään. Mä en tiedä mitä tulee tapahtumaan sitten kun mä…tää lapsi…” Samuli nosti kätensä rauhoittavaan eleeseen. ”Kyllä mä ymmärrän. Sun ei tarvii sanoa enempää. Sun pitäs puhua enemmin kyl tästä sun äitisi kanssa, mä en oo kovin hyvä neuvoo tällasessa.” Saaga murahti kärsimättömästi. ”Mut sä oot ainoo joka tietää että mä en oo yksi teistä. Mulle on ennenkin tapahtunut kaikkee outoo ja voin vaikka lyödä vetoa että en oo samanlainen tässäkään asiassa. Äläkä lohduta sillä, etten mä joudu tekemään tätä yksin. Mä en voi mennä sairaalaan synnyttämään, ties mitä voi tapahtua. Oikeasti, siitä tulisi ihan hirveä häly.”

Samuli liikahti hieman lähemmäs, varovasti mutta se ei häirinnyt Saagaa. ”Kyllä me keinot keksitään. On olemassa luotettaviakin ihmisiä. Sun pitää vaan uskoa että kaikki menee hyvin.  Ja sä et ainakaan tuu olemaan yksin.” Saaga hymyili hermostuneesti. ”Lupaatko sä? Mä oon ollu jo tarpeeksi yksin. Mut mua pelottaa silti.” Samuli vastasi hymyyn huvittuneena. ”Nyt sä oot vaan vainoharhainen. Tuus tänne.”

Saaga saattoi vaikka vannoa että molemmat kavahtivat kosketusta yhtä paljon. Mutta siitä huolimatta kireä huolen solmu Saagan sisällä hellitti hieman otettaan samalla kun Samuli laski kätensä hänen hartioilleen. Saaga painoi lyhyeksi hetkeksi päänsä vasten toista. Ei enempää. Sen jälkeen tilanne muuttui vain kiusalliseksi.

”Mä voin vaikka vannoa että toi kissa haluaisi tällä hetkellä kynsiä mun naaman auki”, Samuli lopulta tokaisi. Saagan ei ensin hämmästykseltään saanut mitään sanottua. Sitten kun hänkin kohtasi keltaiset tarkkailevat silmät, hän ymmärsi mistä Samuli puhui. ”Ai niin, mun vartijat ei taida tykätä tästä…”, Saaga sanoi vitsin hymyillen. Mutta ehkä sen takia, ehkä ei, Samuli irrotti otteensa.

Saaga ei halunnut lopettaa puhetuokiota sellaiseen tilanteeseen. Hän vaihtoi asentoaan kiusaantuneena ennen kuin kääntyi sanomaan – hui hitsi miten lähellä Samuli vieläkin oli – jotain keventävää. ”Tota…Kiitti kun kuuntelit mua taas. Mutta mun pitää mennä nukkumaan. Viime aikoina mä oon nukkunut saman verran kuin ennen valvonut ja toisin päin…” Vielä hermostunut naurahdus. Samulin kasvot olivat tyhjän ilmeettömät, kun poika nyökkäsi ja sanoi hyvää yötä.

Kuitenkin Samuli seurasi ja saattoi Saagan portaille asti. Saaga yllättyi. Aina ennen Samuli oli antanut Saagan vain mennä silloin kuin tämä oli halunnut. ”Onko sulla varmasti nyt kaikki hyvin?” Saaga kääntyi hämmästyneenä. Oliko hänellä? Ei. Ja mistä Samuli tiesi sen? Saaga hymyili lannistuneesti. Kerrankin totuus, sen kuitenkin Samuli halusi kuulla. ”Ei ihan vielä. Mutta kyllä tää tästä.” Samuli kääntyi ennen kuin Saaga päätti jatkaa matkaansa ylös. Ensimmäiset viisikin porrasta tuntuivat jyrkältä kukkulalta, edessä vielä Mount Everest. Pitkin vielä väsyttää niin paljon.

Saaga oli pesemässä naamaansa, kun joutui tarraamaan lavuaarin laidoista kiinni. Hän pidätti hengitystään ja puristi silmänsä kiinni, haukkoen jälkeenpäin henkeä. Sydän tykytti hullun lailla. Ei taas. Ei vielä. Saaga päätti, ettei kuitenkaan sanoisi kenellekään mitään. Olihan edellisestä kuitenkin pari tuntia. Nyt Saagaa vain väsytti ja aivan kuin lavuaarikin hänen edessään olisi välillä sumentunut näkyvistä. Olisi sittenkin pitänyt syödä.

Yksi asia mistä Samuli erityisesti piti Jalavan talossa oli alakerran kylpyhuoneen kylpyamme. Sellaista ylellisyyttä Samuli ei ollut saanut vähään aikaan kokea missään. Eikä kukaan ollut ryskyttämässä ovea tai mittaamassa veden määrää kuten joissakin kamalimmissa ja kitsaimmissa orpokodeissa sekä sijoituskodeissa. Samuli huokaisi autuaana, lämmin vesi tuntui mukavalta. Sitten nukkumaan taas sohvalle, Nikokin oli tullut kotiin joten se huone oli varattu.

Saaga rypisti kulmiaan. Hänestä ei tuntunutkaan enää niin mukavalta nähdä ensimmäisenä huoneeseen astuessaan uusi ja odottava vauvasänky. Kaikki tuntui sittenkin käyvän liian nopeasti. Viikon päästä kymmenen kuuta. Ei alle viikon, kello oli jo yli kaksitoista. Saagalla meni pitkään saada unen päästä kiinni.

* * *

Kello puoli kaksi. Rauhallisin hetki talossa, vain yön eläjät liikkeellä. Hekin hiljaisina kuin yön varjot, sulautuen niiden salaperäiseen maailmaan.

Sekä Saaga. Tyttö heräsi ja ehti epämääräisesti unentokkurassa ajatella mikä hänet oli herättänyt. Ei taas. Ei vielä. Sitten, pimeän uudelleen muovaama peitto hänen edessään venyi ja värähti ja katosi. Saaga ei ollut enää siellä. Hän ei enää ohjannut ajatuksiaan ja tekojaan, ei tuntenut kasvavaa poltetta.

Rauhallisin liikkein Saaga nousi ylös, irvisti välissä, ja petasi sänkynsä siististi. Hänen ajatuksensa seurasivat ikivanhaa valmiiksi ohjattua reittiä. Ei saa nähdä omaa tuskaa, ei saa näyttää heikkoutta. Kädet pysähtyivät hetkeksi siistiksi pedatun sängyn ylle. Mihin? Mistä täällä saa mitä tarvita? Ajatukset kurottivat kohti toisiaan. Kylpyhuoneessa. Pyyhe alimmalla hyllyllä. Vaatteet aulan tuolilla. Sen enempää Saagan ei annettu puuttua tapahtumien kulkuun. Hän oli omien vaistojensa varassa ja vankina. Toteuttamassa ikivanhaa tapahtumakuviota.

Saaga liikkui äänettömästi ja ilmeettömänä hiljaisessa talossa. Teki vain tarpeellisen ja ajatteli vain sen mitä tarvitsi. Mitään ei saanut nyt tuhlata. Ja niin kuin kuului, kukaan ei nähnyt tai kuullut kun hän lähti.

”Missä…Missä mä oon? Mä haluun pois, mun pitää päästä pois… Ei, keitä te ootte?! Päästäkää mut pois!... Miten niin ei? Mun on pakko, mua ei mikään pidättele täällä...Eii…mihk…”

Samuli havahtui hereille hätkähtäen ja työnsi itsensä kömpelösti kauemmas sohvan reunalta, hän oli ollut tippumaisillaan. Samuli hengitti raskaasti hetken, paita liimaantui hikiseen selkään. Aivan kuin hän olisi kuullut Saagan huutavan ihan oikeasti jossain lähellä, hän saattoi vieläkin kuulla korvissaan puhtaan epätoivoin ja kivun parkaisun. Samuli kömpi ylös ja haparoi pimeässä lähimmälle lampulle.

Tuijoteltuaan aikansa kirkasta valoa Samuli pyyhkäisi kasvojaan. Hän laski hitaasti kätensä, iho oli ehjä ja virheetön mutta sitä oli kirpaissut kuin paperiviillon tai…tai oksan raapaisun jäljiltä. Samuli katseli sitä kummastuneena. Kello ei ollut kovin paljon, ehkä yhtäkkinen herääminen vain sai kehon vähän sekaisin. Silti Samulia vielä kalvoi epäilys. Jokin ei ollut kohdallaan. Ajattelematta sen kummemmin mitä teki poika nousi ylös ja suuntasi yläkertaan.

”Ääh…Saaga, miksi? Ei taas…” Samulia alkoi huimata kun hän katseli siististi pedattua sänkyä. Kaikki oli siistiä ja hiljaista. Saaga oli aivan harkitusti lähtenyt. Mutta miksi, minne ja vielä siinä tilassa? Samulia kylmäsi, huuto palasi taas hänen mieleensä kirkkaana. Vai kuuliko hän sen uudestaan? Samuli ravisti nopeasti päätään yrittäen selvittää ajatuksiaan. Järkevintä olisi nyt herättää muut ja ehkä lähteä etsimään. Ei Saaga voinut olla kovin kaukana. Mutta metsää oli niin paljon…

”Samuli, metsää on niin paljon ja nyt on pimeää. Saaga voi olla missä tahansa, mutta uskon, että hän tulee kyllä takaisin kun haluaa.” Samuli ei suostunut kuuntelemaan, vaikka itse oli miettinyt aivan samaa. ”Mutta musta tuntuu, että Saaga on vaarassa ja meidän pitäisi ainakin yrittää löytää se”, hän mutisi itsepäisesti.

Rami puuskahti. ”Tiedät aivan yhtä hyvin kuin minäkin ettei  pimeään metsään juoksemin auttaisi ketään.” Rami piti tauon, aivan kuin muistellen jotain. ”Mutta hyvä on, odotetaan vielä hetki ja sitten saat mennä. Siellä sataa nyt ja jos myrsky yltyy pahemmaksi vaarannat vain itsesi. Mutta ainakin jonkun pitää jäädä tänne siltä varalta että Saaga palaa.” Rami ei jäänyt odottamaan vastausta vaan kääntyi kannoillaan. Samuli jäi tuijottamaan ovesta ulos kuin vangittu eläin kaltereiden läpi vapauteen.

Samuli värähti saadessaan yhtäkkiä kummallisia tuntemuksia. Märkä sammal, kova kivi, maan pistelevät neulaset, tippuneet kuolevat märät lehdet…Ja kaikki metsän tuoksut. Hetkeksi pimeä hiipi näkökenttään, mutta kaikki katosi yhtä nopeasti kuin oli tullutkin. Samuli risti kätensä. Mitä kello oikeasti oli, oliko hän niin väsynyt ja hermostunut, jopa peloissaan? Ei, Samuli kyllä tunsi pelon vahvana, mutta jotenkin hänestä tuntui ettei se ollut hänen omaansa. Samuli mulkaisi vielä ovea aivan kuin olisi sen syytä että Saaga oli jossain tuolla pimeässä ja märässä, tuskissaan ja peloissaan… Samuli kaihtoi omia mielikuviaan ja käänsi selkänsä ovelle, vain hetkeksi.

”Voi Rami, toivottavasti Saaga on kunnossa. Jotain tällaista hän kyllä ennusti tapahtuvan, mutta olen silti niin huolissani.” Rami puristi Terhin värisevän kehon vasten omaansa ja sanoi rauhoittavasti: ”Saaga on käynyt läpi kaikenlaista. Kyllä hän tästäkin selviää ja tulee varmasti palaamaan takaisin luoksemme.” Rami katseli Terhin olan yli tummaa hahmoa ovella ja kohotti kulmaansa sanoen sitten mietteliäänä: ”Samulinkin pitäisi yrittää luottaa siihen, poika tuntuu huolehtivan itsensä hengiltä.”

Terhi irrottautui varoen Ramin käsien otteesta, mutta jätti omansa tämän hartioille ja hymähti huvittuneena. ”Itse et ollut yhtään erilainen.” Rami virnisti kiusaantuneena. ”No onhan siitä aikaa, kyllä minä sen jälkeen olen muuttunut.” Rami vilkaisi vielä nopeasti Samulin käännettyä selkää, mutta senkin Terhi pisti merkille. ”Taidat pitää pojasta?” Rami käänsi katseensa hämillään takaisin Terhiin. ”Minä…No joo. Hän on ollut suureksi avuksi ja vaikuttaa kunnolliselta tapaukselta.” Rami vilkaisi syrjäkarein keittiötä kuullessaan onton kolahduksen. Terhi hymyili lopuksi hieman väkinäisesti johdattaessaan Ramin yläkertaan, kauemmas keittiöstä.

Niko laski haarukan takaisin telineeseen meinattuaan ensin viskata sen seinään. Taas piti jotain tällaista tapahtua juuri kun kaikki vaikutti olevan hyvin. Niko puristi nyrkkiin tärisevän kätensä. Hän ei enää muistanut miten pystyi helpottamaan oloaan tavallisin konstein jos oli niin hermostunut. Niko vastusti halua vain lähteä ovesta kaupungille tuttuihin paikkoihin. ”Saagan vuoksi, Saagan vuoksi…” Lopulta Niko otti sen haarukan ja iski kaikin voimin kiinni uuteen, pehmeään kuviotapettiin.

Kun Terhi ja Rami olivat lähteneet Samuli sai rauhassa astella tyhjien huoneiden läpi vessaan. Hän ei tuntenut oloaan enää kovin hyväksi ja joutuikin pysähtymään kesken huojuvan matkan. Ovi hänen edessään tuntui häilyvän välillä epäselväksi sotkuksi paljastaen tummia hahmoja, aivan kuin häntä olisi revitty kahteen eri paikkaan.

”Ei…Mä en pysty siihen, en näin enkä yksin!... Älkää vain seisoko, hakekaa apua!...Ei!? Antakaa mun lähteä, mä pystyn vielä liikkumaan!... Väistäkää, mä…” Saagan puhe oli piinallista ja nopeaa, jokaisen lauseen välissä hän hengitti kuin olisi valmistautunut hyppäämään jyrkänteeltä. Ja jotenkin Samuli kuuli kaiken, Saagan tunteet ja ajatukset sekoittuivat hänen omiinsa.

Samuli riuhtaisi itsensä takaisin. Hän oli huomaamattaan vajonnut nojaamaan oveen ja hengitti nyt yhtä raskaasti kuin Saaga siellä jossain. Kylmä hiki nousi pintaan, pyörrytti ja Samulista tuntui että hän oksentaisi kohta. Tällaiselta oli tuntunut viimeksi koulun kestävyysjuoksutestin jälkeen kun keho oli vedetty äärirajoille. Mutta mitä Samuli nyt teki? Seisoi vain paikoillaan pimeässä eteisessä. Ja kuunteli päänsä sisällä kaikuvaa Saagan huutoa.

Huuto hukutti alleen kaikki muut ajatukset. Samuli tuskin huomasi kun valui ovea vasten ja siitä lattialle. Hän näki vain edessään Saagan kivusta vääristyneet kasvot ja kuuli epätoivoisen aina vain jatkuvan huudon.

”Saaga on… Liian kaukana…Liian kaukana….” Ovi ei lähestynyt vaikka kuinka Samuli juoksi ja kurotti sitä kohti. Lopulta se kolahti kiinni ja pimeys laskeutui.

Samuli havahtui hereille ja älysi, että oven kolahdus oli kuulunut oikeasti, ei pelkästään hänen unessaan. ”Oho, anteeksi Samppa. Kävin vain katsomassa sataako siellä vielä. Sä näköjään oot nyt paremmassa kunnossa, voin käydä sanomassa vanhuksille.” Samuli tunnisti Nikon äänen ilman että hänen täytyi edes kääntyä. Nyt hän ei vain jaksanut protestoida saamastaan lempinimestä. Hänellä oli tärkeämpääkin tekemistä. Vaikka hänen kehonsa tuntui yhä muistavan sen kahtia repimisen tunteen ja jaetun heikkouden, Samulin mieli oli kirkastunut.

Otettuaan lähimmän kissan syliinsä, omaksi yllätyksekseen, Samuli kuiskasi ääneen itselleenkin omituisella varmuudella: ”Menen hakemaan rakkaan Saaganne kotiin.” Kissa nuolaisi Samulin korvaa karhealla ja lämpimällä kielellään ennen kuin rimpuili irti syleilystä. Sen jälkeen Samuli suuntasi varmin askelin aavistuksen raolleen jääneelle ovelle.

Samuli katseli ympärilleen. Metsä tuoksui raikkaalta ja ruoho tuntui kostealta sateen jälkeen, sama kosteus helmeili myös ilmassa. Samuli tiesi menevänsä nyt niin pitkälle kuin tarvitsisi. Samuli ennemmin tunsi kuin kuuli tai näki missä Saaga on. Lähellä kuitenkin, sillä kun Samuli alkoi jo kävellä kohti kaivoa hän kuuli lyhyen vauvan parkaisun ja yhä lähestyessään lempeää hyssyttelyä.

Samuli käveli varovasti ja hiljaa kaivolle ja sen ympäri. Saaga istui maassa ja painoi vaaleaa nyyttiä vasten itseään, hyssytellen yhä. Yllättäen Saaga kuitenkin vilkaisi olkansa yli. ”Pitihän mun sen arvata, sinä se tietenkin olet joka ensimmäisenä löytää meidät.” Saagan hiljaisessa ja tärisevässä äänessä oli häivähdys pettymystä ja katkeruutta, muutenkin tyttö näytti väsyneeltä ja voimattomalta. Samuli veti henkeä ja astui vieläkin lähemmäs. ”Älä, mä pärjään itsekin.”

Samuli jäi seisomaan varjoihin, sulautuen melkein näkymättömiin, kun Saaga nousi lapsen kanssa ylös. Samulin silmät levisivät hämmästyksestä, kun hän näki viltin sisältä esiin pistävän pienen pään. Lapsihan oli yhtä tumma kuin hänkin! Tumma iho, mustat hiukset ja tummansiniset silmät. Samuli tunsi ilkeän humahduksen sisällään, kun muistikuva siitä eräästä illasta, kun Saaga oli alakerrassa käytyään muuttunut omituiseksi, tunki mieleen. Eihän silloin ollut tapahtunut mitään? Sitten Samuli torui itseään. Siitähän oli melkein puolitoista vuotta. Mutta mistä sitten oli kyse? ”Niin, mullekin se tuli aika yllätyksenä…” Samuli ravisti päätään. ”Mitä?” ”Tuu lähemmäs niin kuulet. Mä...En jaksa puhua jos sä ymmärrät.”

”Oho, Elias pitää susta.” Samuli hymyili väkinäisesti uneliaalle pojalle. ”Sä haluat varmaan taas tietää kaiken? No, mä en itekään ymmärrä mitä tapahtui. Mutta siellä oli muitakin ja ne kertoi.” Samuli ei tiennyt ymmärsikö nyt mistä Saaga puhui. Mitä muita, oliko tyttö aivan järjissään? ”Niin, mäkään en oo ihan varma mitä näin”, Saaga ikään kuin vastasi Samulin ajatuksiin ja jatkoi, ”mutta ne kertoi ja mä ymmärsin vihdoin.” Saaga loi kiihkeän katseen Samuliin. ”Minussa on vielä ihmistä. Sen takia mä pääsin takaisin. Kun muut katosi mulla oli vielä paikka johon mä kuuluin, ainakin osaksi, ja johon mä saatoin palata. Sen saman lahjan mä siirsin Eliakselle. Nyt silläkin on selvästi jotain mikä yhdistää sen tähän maailmaan. Muuten se ei pystyisi olla kunnolla täällä. Se olisi muuten epävakaa tila…kaikelle.”

Samuli nyökkäsi vaikka mielessään halusi pyytää Saagaa kertomaan lisää. Esimerkiksi miten pojalla näytti jo nyt olevan vakiintunut nimi? Ja miksi Saaga oli lähtenyt, hänhän oli vaarantanut itsensä – ja…Eliaksen – pahemman kerran. Mutta nyt Samuli vain tyytyi asettamaan kätensä Saagan hartioille ja taluttamaan hoipertelevan sekä silloin tällöin hiljaa vaikertavan Saagan sisälle. Kun Saaga joutui kerran pysähtymään, näki Samuli kuinka veri valui pitkin tytön jalkoja kosteaan maahan. Saaga kuitenkin nojasi päättäväisesti uudestaan Samuliin kuin haastaen tätä olemaan arvostelematta.

Aamu alkoi hiljalleen sarastaa, Saaga halusi välttämättä itse pidellä Eliasta samalla kun muu hänen perheensä hyöri ympärillä. Saagan lasittunut katse kertoi väsymyksestä ja syvästä hämmennyksestä, pian häntä alettiin kaitsemaan yläkertaan tytön vastusteluista huolimatta. Kaikki tuntuivat vain ohittavan sen seikan, että lapsi ei perinyt lainkaan äitinsä väritystä. Samuli tosin huomasi, kuinka katseet kiersivät hänen ja pojan väliä. Alkoivatko kaikki epäillä nyt todellista syytä Saagan katoamiseen? Ja kun Samulikin oli ollut kiinteästi Saagan kanssa yhdessä heti siitä lähtien kuin tämä palasi…

Samuli ei voinut edes ajatella seurauksia. Pian häntä kuitenkin alettaisiin hiillostamaan. Mutta nyt Saaga oli tärkeämpi, tyttö kieltäytyi yhä uudestaan sairaalan menemisestä ja vaati, että ”Elias viedään sinne vasta kun hän on saanut oikeat piirteensä ettei tule ylimääräistä hämminkiä.” Samuli ymmärsi Saagan kannan, mutta oli vaikea uskoa että poika tulisi kokemaan samanlaisen muodonmuutoksen kuin äitinsä.

Saaga sai kuin saikin selvitä melkein yksin, kun Noran pennut syntyivät samana yönä. Nuori naaras tarvitsi apua. Naaras ja uros, Rouge ja Ronwa. Kun sekin härdelli oli ohi, melko nopeasti, oli Saaga jo menossa nukkumaan eikä päästänyt enää ketään itsensä tai lapsen lähelle.

Saaga ei antanut Eliasta edes äidilleen kylvetettäväksi, kävi itse hädin tuskin suihkussa. Kun Samuli jälkeenpäin Saagankin jo toivottavasti nukahdettua poikansa tavoin vain jäi hiljaiseen huoneeseen, hän kävi varovasti katsomassa Eliasta lähempää. Samuli tunnisti viltin johon poika oli kääritty, hän itse oli ostanut sen Saagalle. Pojan päätä peitti ohut mustien hiusten kerros, yhdessä riekaleisen kuivuneen kudoksen kanssa. Samulin vatsassa muljahti inhottavasti. Mitä Saaga olikaan joutunut käymään läpi, synnyttää nyt yksin pimeässä metsässä. Oli ihme että molemmat olivat elossa ja terveitä. Epämiellyttävään tunteeseen oli myös toinen syy, Samulista tuntui yhä kuin hän olisi välillä tuntenut saman kuin Saagakin. Ja mikä oudompaa, se tuntui melkein luonnolliselta. Samuli pyyhkäisi kuivuneen liman kaltaista ainetta pois pojan kasvoilta. Siniset silmät avautuivat hitaasti häntä katselemaan. Vilkaistuaan nopeasti nukkuvaa Saagaa Samuli nosti varovasti pojan syliinsä ja suuntasi kylpyhuoneeseen.

”Näin, pikkuinen, loiski niin paljon kuin haluat. Äitisi ei herää kun olemme täällä alhaalla… Pian olet puhdas ja valmis menemään nukkumaan niin ettei Saaga edes huomaa että olit poissa.” Samuli oli irrottaa otteensa kun kuuli väheksyvän tuhahduksen takaansa. ”Tiedätkö kun heräsin sillä hetkellä kun koskit häneen”, Saaga sähähti.

Samuli ei olisi uskonut että pystyisi vielä niinkin rauhallisesti kuivaamaan ja vaatettamaan pojan, kun Saaga vain katsoi kauempaa. Samuli joutui taistelemaan, että kääntyessään sai katsotuksi Saagaa silmiin. Vaikka tyttö oli kuulostanut vihaiselta, ei sitä enää nähnyt hänen ilmeestään. Saaga jopa hymyili hieman. ”Kai mun pitäisi kiittää. Musta itsestä ei ollut mihinkään”, hän mutisi.

”Älä sano tolla tavalla. Kuka tahansa olisi väsynyt sun tilassa”, Samuli lohdutti matalalla äänellä samalla kun ojensi pojan äidilleen. Saaga huokaisi helpottuneena. ”Oikeastaan, mä kyllä tunsin kun Elias vietiin pois mutta mä en pystynyt vielä heräämään. Kyl mä jotenkin arvasin että missä te olisitte. Olisit sä silti voinut ensin jotain sanoa…” Samuli hymähti. ”Muistetaan jatkossa. Mutta sä tiesit missä me oltiin? Samalla tavalla kun mä tiesin missä sä olit!” Samuli kuulosti innostuneelta, mutta Saaga lopetti Eliaksen hellimisen sillä hetkellä ja nosti hitaasti katseensa.

”Mitä sä sanoit? Tiesit?” Saaga kysyi hiljaa, aavistus pelkoa äänessään. Samuli otti askeleen taemmas. ”Tai…Ainakin musta tuntu että se oli jotenkin samanlaista kuin mitä sä oot kertonut tuntevas…” Saaga pudisti pikaisesti päätään ja asteli ovelle. ”Hei, odota! Mitä mä sanoin?”, Samuli huudahti ja syöksyi Saagan perään.

”Saaga, odota! Mistä on kyse? Kerro kerrankin heti totuus.” Samuli sai Saagan pysähtymään ja jäi hermostuneena odottamaan vastausta. Kertaakaan ennen Saaga ei ollut tuolla tavalla kävellyt pois hänen luotaan sanomatta mitään ja niin säikähtäneen oloisena. ”Kerro nyt, mä haluun tietää”, Samuli aneli uudestaan kun Saaga ei kääntynyt tai vastannut. Samuli levitti kätensä tietämättömänä. ”Saaga, oikeesti, kylhän…”

”Samuli, mä en tiedä. Mut mua väsyttää, sähän aiot tänään mennä käymään kotonas?” Samuli kuuli Saagan huokaisevan. ”Joo mut ehkä myöhemmin, ei aamuyöstä. Mut sitä paitsi…” ”No, mene jo. Anna mun olla hetki rauhassa, okei? Vaikka pari viikkoa jos käy.” Saaga alkoi ärtyä ja puhuessaan nousi portaiden ensimmäiselle askelmalle.

”Saaga, mä…Mun oli vaan tarkotus käydä kattomassa jos mun kamoja oli vielä siellä. Ne muuttaa ja mä en oo menossa mukaan.” Saaga pysähtyi tasanteelle ja nakkasi päänsä takaisin ärsyyntyneenä. Samuli kuuli kuinka Saaga huokaisi turhautuneena, Elias äännähti kiukkuisesti kuin kuvastaen äitinsä tunteita. ”Okei, jää sitten. Mutta nukut sohvalla tän yön.” Samuli hymähti. ”En aatellut Nikonkaan uninalleksi mennä.” Samuli kuuli kuinka Saaga tyrskähti pidätellystä naurusta ennen kuin jatkoi ylös asti. Samuli oli saanut jäädä, nyt pysyvästi. Ehkä… Ehkä tämä sittenkin oli jonkinlainen käännekohta.

 

Hihii, sitten seuraavan osan kimppuun :D Putki päällä...Khomennttiaah!

Oh, right, tätähän te olette myös odottaneet? Kootut mokat ja kommellukset! (Eli ne jotka saivat hiukset putoilemaan pelatessa ja myöhemmin nauramaan)

 

Kaunis uudistettu talo, kaiken maailman härveliä pihalla ja ympäriinsä siirreltävänä jos meinaa tulla kuvaan. Oikeastaan vain Saagan huone koki muodollisia uudistuksia, tässä syy...

...Nuo kolme ruutua eivät kerta kaikkiaan suostuneet poistumaan ja jos niihin yrittää laittaa mitään huonekaluja ne kääntyvät kulmittain ja hyppäävät nurkkaan. Tosi kätevää kuvauksissakin.

Ja tämä sokkelokäännöskin sai simit vain valittamaan ja valittamaan ja jumittamaan...Argh! Teehee, Ramin jalat näkyvät ylemmässä kuvassa...Ja meinaan edelleen kirjoittaa Kristian! Miksi poika näyttää niin paljon isältään, etenkin vanhuksena?! Kristian kuoli jo puoli vuotta sitten!

Ai niin, mietin miksi tuolin sisältä nousee zetoja ja ajatuskuplia kun yritän saada hyvää kuvaa Saagasta katsomassa toista kissaa. Nähtävästi bugittaa tämäkin huone, voi itku... Teille luvassa hauskoja sattumia, minulle hampaiden kiristelyä. 

Sentään tämä kuva rauhoittaa...

 

And that's all folks

Ps. Vietin vielä tunnin tässä yöllä lukiessani vanhoja osiani. Erityisesti Terhin ja Ramin tarinasta olen ylpeä, välillä ihmettelen että olinko silloinkin tuollainen kirjoittaja. En kirjoittanut tätä kehuakseni itseäni...No ehkä vähän. Mutta ihan vain niillekin jotka ovat tulleet lukemaan vasta hiljaittain, kannattaa lukea ainakin ensimmäiset kymmenen takanapäin olevaa osaa. Ne jaksoin itsekin lukea vielä toistamiseen.