Noniin, nyt on taas mennyt melkein pari kuukautta edellisestä osasta. Tähän niitä kuvia kertyikin taas reilusti yli 100 ja tekstiä wordissä 13 sivun verran. Tällä kertaa laitoin vielä tuollaisen aloituskuvankin...Nojaa, alan jo innokkaasti tehdä seuraavaa osaa, yksi sellaisista juonenkäänteistä lähestyy jota olen yrittänyt saada mukaan koko lc:n ajan... Mutta löpinät sikseen, lukekaa ja jättäkää ihmeessä sitä kommentia! ^^

Kommentti kuulkaa jaksaa innostaa kummasti.

"Milloin sanoitkaan, että siskosi ovat tulossa hakemaan kissansa? Tuntuu kuin olisi Krishnan klooneja talo täynnä, syövätkin yhtä paljon..." Rebekka ja Loviisa keskittyivät niin elämään omaa elämäänsä samoin kuin Kristian, ettei yhteyksiä tullut liiemmin pidettyä kuin harvojen puheluiden kautta. Niin läheisiä kuin sisarukset olivat aikoinaan olleetkin olivat he nyt ikävästi etääntyneet toisistaan.

 

"Sentään Tashi palasi, ei muuta kuin puoli kiloa laihtuneena ja hieman rauhallisempana. Taisi tarvita vähän omaa aikaa...", jatkoi Marianne silittäen Tashin sileää turkkia. Kristian oli huomannut, että Marianne oli tykästynyt kissoihin todella vaikkei nainen sitä myöntänytkään julkisesti.

 

"Hohhoijaa, lähtivät nuoret taas melkoisella kiireellä töihin kun jäivät aamiaisastiatkin pöytään. Minkälaiseen kuntoon talo päätyy kun en minä enää ole täällä siivoamassa ja järjestelemässä..." Kreivikin oli vähentänyt työmääränsä, muttei vielä siirtynyt eläkkeelle. Nyt kotona oli vain aivan hirmuisen yksinäistä kun eivät sukulaisetkaan liiemmin käyneet katsomassa.

 

Marianne siirtyi pian äitiyslomalle, hän oli tehnyt sen verran lisätyötä ja ylityövuoroja että pitämällä samalla vuosilomansa sai pidennetyn kokonaisloman. "Marianne, laita nyt ihmeessä enemmän vaatetta päälle. Sinähän jäädyt, ei enää ole mikään kesä!", Kristian valitti. Marianne vain naurahti ja käänsi rauhallisesti sivua. "Mutta kun minun on niin kuuma, et sinä voi naisten juttuja ymmärtää hupsu."

 

"Äläkä koko ajan kumartele. Äläkä ainakaan siivoa! Voi hyvä ihme sinun kanssasi, kokeile kerrankin ottaa rennosti kun sinulla on siihen kunnon syy!" Marianne nauroi lisää ja sanoi sitten kiusoittelevasti kärsimättömän näköiselle Kristianille: "Kuten jo sanoin, et sinä ymmärrä. En saa keskenmenoa vaikka silittäisinkin kuumissaan olevaa kissa. Ja siitä puheen ollen, nyt on vielä sen verran kesä että ihmettelen tosissani miten sinulla on huppari."

 

"Miten oletkin tuollainen? Olet siivonnut ja häärinyt ympäri taloa maha pystyssä koko päivän! Edes minä en sellaista nyt jaksaisi vaikka en olekaan...No, tiedäthän." Marianne hymyili. Hänestä oli ihanan kuuloista, kun Kristian meni sanoissaan sekaisin. "Äh, tules tänne viereen nainen."

 

"Olen pahoillani, jos olen huolestuttanut sinut. Mutta sellainen minä vain olen, fanaattinen perfektionisti siivoamisessakin." "Ehkäpä, mutta juuri sellaisena minä sinua rakastan." Marianne tunsi olonsa aina turvalliseksi Kristianin kanssa. Hän painautui vasten miestä ja huokaisi autuaana. Siihen Marianne sitten nukahti. Kristian katseli pitkään hymyillen nukkuvaa vaimoaan, joka kantoi kauan odotettua lasta.

 

"Aah! Kutsutaan äkkiä palokunta, toivottavasti Marianne ei herää! Missä kissat, eiväthän ne juokse tuleen?", Kristian huuteli. Hän oli rauhassa keitellyt Mariannelle hienoa illallista, kun kuuli puhelimen soivan. Kreivi oli nukkunut eikä päässyt vastaamaan, joten sillä aikaa kun Kristian kävi ottamassa vastaan "anteeksi, väärä numero" - puhelun oli keitos leimahtanut ilmiliekkeihin ja pian uunikin.

 

"Pysy kauempana, kyllä tämä hoituu. Ei ole ensimmäinen tulipalo tässä talossa", Kreivi sanoi herätellen vanhaa vaahtosammutinta. Ilman palokuntaa pärjättiin tällä kertaa.

 

"Sydänkohtauksenhan tässä meinaa saada." Kreivi tuhahti. "Kumpi se vanhus tässä on?" Kristian virnisti anteeksipyytävänä ja kävi kippaamassa pahoin palaneen ja kattilaan tarttuneen ruoan roskikseen. Sitten hän riensi nukkumaan.

 

"Mikä se kamala ääni oli?", Marianne mumisi. Kristian kiersi kätensä Mariannen vatsan kohdalta naisen ympärille ja sanoi samalla mahdollisimman rauhallisella äänellä: "Pikkusen ruoka vain kärähti, mutta ei mitään vaarallisempaa. Nukutaan nyt, minullakin on huomenna aikainen aamu enkä halua enempää keskeytyksiä."

 

Asioilla ei vain aina ole taipumus mennä niin kuin halutaan. Aamuyöllä todella taitava murtovaras asteli suoraan etuovesta sisään ja laukaisi saman tien varashälytyksen. Siihen heräsi koko talo kissoja myöten. Poliisi saapui nopeasti paikalle, murtovaras oli jäänyt jahkaamaan paon ja varkauden välillä ja lopulta yrittänyt saada liian painavaa ja leveätä taulua ulos ovesta. Kun uniset asukkaat pääsivät alakertaan, oli jo rosvo juossut suoraan poliisin syliin.

 

Kreivi haukotteli oikein leveästi ja sanoi menevänsä takaisin nukkumaan. Kristian ei edes huomannut sitä katsellessaan unista mutta kumman hymyileväistä vaimoaan. "Oliko aamuherätys vai sinusta noin miellyttävä?" Marianne naurahti ja pudisti päätään. "Ei, tunsin vain juuri ensimmäiset potkut." Kristianinkin ilme kirkastui väsymyksestä huolimatta ja hän kumartui pömpöttävän vatsan puoleen. "Niin, mitä mieltä siellä oltiin tällaisesta aamusta? Olithan yhtä rohkea kuin äitisikin? Mitkään rosvot eivät meitä hetkauta!" Mariannen silmät alkoivat painua kiinni ja hän huojahti seisoessaan vetoisessa eteisessä. Kristian tunsi suurta hellyyttä vaimoaan kohtaan. "Eihän äitiäkään pelottanut?" "Ei, mutta mennään nyt nukkumaan kun aurinko ei vielä ole noussut." Kristian ja Marianne hymyilivät toisilleen ja lähtivät yläkertaan peräkanaa.

 

Kristianin vanha huone ole pidetty vierashuoneena, mutta nyt oli kaivettu vanhoja lelujakin esiin. Perheessä odotettiin kovasti uutta tulokasta, vaikka oli vielä melkein puolet odotuksesta jäljellä. "Huh! Olisinpa tavannut sen Vilman, miten hän osasikin tehdä tällaisia leluja! Äidin serkkuko hän oli?" Kristian katseli onnellisen haaveilevasti hiljalleen edestakaisin keinuvaa vieteriukkoa.

 

"Kristian, mielestäni tämä meidän asumuksemme kaipaa hieman uudistamista, eikö se ole ollut tällainen alusta asti? Saisi katsos vähän uuden sukupolven jälkeä ja olisi se nyt mukavaa lapsellekin syntyä taloon, jossa vessanpönttö ei vuoda, uuni ei polta joka kohdasta ja sohvilla voi istua ilman että pelkää uppoavansa täytteisiin." Kristian tiesi, että Marianne oli oikeassa, koko sisustus alkoi olla aikansa elänyttä. Silti hän yritti vielä: "Mutta siihen kuluu tuhottomasti rahaa ja se olisi sinullekin hirveän rankkaa..."

 

Marianne muutti ilmeensä niin pettyväksi kuin kykeni, vaikka häntä hirmuisesti nauratti. Kristian huokaisi. "No aikaisintaan sitten kun olet sinäkin synnyttänyt, niin saat osallistua tämän uuden ilmeen luontiin." Marianne hymyili jälleen.

 

"Taidan mennä katsomaan, ovatko Rebekka ja Loviisa jo tulleet, he lupasivat tulla tänään käväisemään vaikkakin vain kahdestaan." Marianne hätkähti. "Mitä, onko meille tulossa vieraita? Miksi minulle taas kerrottiin näin? Talohan on kuin slummi...Ja minäkin näytän aivan kamalalta!" Kristian naurahti ja riensi leppyyttelemään Mariannen, jonka silmiin oli syttynyt samanlainen kiilto kuin aina siivouspäivinä. "Sukulaisiahan he vain ovat. Älä ota paineita. Ja sinä olet yhtä hemaiseva näky kuin ennenkin."

 

Marianne ja Kristian halasivat pikaisesti. "Et voi tietääkään, kuinka hyvältä tuo tuntuu naisesta silloin, kun kokoluokka alkaa vetää vertoja sinivalaalle", Marianne kuiskasi. "Mm...Tosiaan, meidän välillämme taitaa olla jotain", Kristian sanoi hyväillen ohimennen isona pömpöttävää vauvamahaa.

"Marianne, tule nyt sinäkin tänne ovelle, sitä työpöydästä ei ole kohta enää mitään jäljellä tuon hinkkauksen jälkeen!" Rebekka naurahti. "Marianne on vai entisensä?"

Rebekka ja Kristian vaihtoivat jo vilkkaasti kuulumisia Marianne vihdoin saapuessa ulos. "Vai pääsivät Konsta ja Niilo niin hyviin kouluihin? Sehän on hienoa!" Rebekka nyökkäsi innoissaan. "Ja hienoa on myös se, että sinäkin saat vihdoin kokea vanhemmuuden riemun! Odotas niitä öitä kun heräät huutoon vaihtamaan vaippaa, joka meinaa saada tajun kankaalle. Ja muista, että meillä se onni oli kaksinkertainen!" Marianne naurahti hermostuneesti. Niin tosiaan, ei lapsen hoito ja kasvattaminen pelkästään ruusuilla tanssimista ollut.

"Loviisa, vau, näytät jotenkin...Vanhemmalta", Kristian sanoi tavatessaan isosiskonsa ensimmäistä kertaa vähään aikaan. Loviisa näytti mietteliäältä. "Aa minä vai? Jaa-a, noinko sitä on tapana tervehtiä nykyään?" Kristian nolostui hieman, olisi tarkemmin pitänyt miettiä mitä sanoo. Sitten Loviisa hymyili jälleen lempeää hymyään. "Kyllä minä taidan jo aika vanha olla. Mukava nähdä sinuakin, veliseni."

 

Sisällä Rebekka ja Marianne juttelivat jo kiihkeästi, tai no Marianne puhui ja Rebekka vastasi aina suunnilleen vapaaseen väliin. Pian myös Loviisa sai osansa puhetulvasta, Mariannella oli niin paljon juteltavaa tyttöjen kanssa. Hänellä itsellä kun ei liiemmin ollut naispuolisia ystäviä lähettyvillä. Kristianin isosiskot olivat tulleet Mariannelle yllättävän läheisiksi ja rakkaiksi, hän kun sattui itse olemaan perheen ainoa lapsi.

 

Kreivi sattui olemaan samaan aikaan töissä, mutta Kristian ja Marianne kyllä pitivät huolen siitä että kaukaa tulleet vieraat viihtyivät. Puhetta ja musiikkia riitti.

Pian siirryttiin itse pääasiaan, kissoihin. "Paljonko haluatte Nalasta?" "Mitä turhia, sinunkin kissahan se on myös ennen ollut." Kristian kätteli "leikisti virallisesti" Rebekan kanssa, kun tämä lähti sitten metsästämään Nalaa ulkoa. Loviisa otti ilomielin Terryn. "Onkin ollut viimeaikoina hieman yksinäistä vain kirjoittaa..." Loviisa kirjoitti pieniä lapsille suunnattuja leikkimielisiä tarinoita ja tienasi niillä elantonsa. Oli tulevalle veljenlapsellekin iltasatuja varattuna.

 

Kun Kreivi vielä saapui myöhemmin illan puoleen ja sai vaihdettua kuulumiset, lähtivät Rebekka ja Loviisa kävelemään keskustaan jätetylle autolle. Kristian katseli haikeana siskojensa perään, milloin ja missä merkeissä hän seuraavan kerran heidät näkisi.

"Eikö ollut mukavaa nähdä sukulaisia?", Kristian kysyi illalla. Marianne oli jälleen nukahtanut ennen aikojaan ja herännyt lähempänä sydänyötä. Kristian valvoi auliisti vaimonsa kanssa, vaikkei luultavasti olisi muutenkaan saanut unta. Marianne puhui yksinkin, varsinkin mielettömäksi kasvaneen mahansa kanssa.

Marianne oli hetken hiljaa ja sanoi sitten vaivihkaa haukottelevalle Kristianille: "Toki, oma perheeni kun tuskin muistaa minua. Tai siis isä...Minähän kerroin, että äiti kuoli pian synnytettyään minut." Kristian katsoi Mariannea suoraan silmiin yrittäen jälleen nähdä, miten Marianne tästä seikasta tosissaan oli mieltä. Mutta Marianne hymyili kuten aina, tosin melko lyhyen hetken.

 

"Kristian, mitä mieltä olet niistä lapsen mahdollisista nimistä? Eivätkö Victoria ja Rafael olekin hyviä vaihtoehtoja?" Kristian hymähti ja sanoi sitten: "Minun mielestäni ne ovat yhä hieman vanhahtavia. Eikö joku lyhyempi nimi olisi helpompi, sellainen josta ei saisi mitään kummallisia lempinimiä kuten Vici tai Rafe?" Marianne naurahti ja taputteli vatsaansa. "Lienet oikeassa, jokin lyhyt ja ytimekäs. Mutta jos kokeilisimme nyt nukkua? Vauvakin taisi nukahtaa kun potkiminen loppui." Oli hetken hiljaista. "Marianne, pelottaako sinua?" "Hmmm...Jos en valehtele, ehkä vähän."

 

Silloin Kristian veti Marianne lähelleen ja sanoi hellästi. "Hyvin se menee. Tiedän että pystyt siihen." Marianne naurahti. "Niin, enhän ole ainoa ja se on ihan luonnollista että ensi kertaa synnyttävä nainen ja muutkin naiset pelkäävät kun synnytyksen aika lähestyy kun aina voi tulla niitä komplikaatioita, mutta onneksi nykyään on niin hyvät..." Kristian keskeytti Marianne suudelmalla. "Marianne, rakastan sinua." Marianne hymyili ja sanoi: "Minäkin sinua."

 

Marianne nukkui melkein kokonaisia päiviä lasketun ajan lähestyessä. Usein Kristian seisoi sängyn vierellä kuin unta vartioiva enkeli. "Nuku hyvin ja kerää voimia." Erään kerran kun Kristian oli lähdössä laittamaan lounasta valmiiksi, hän kuuli hiljaista voihketta takaansa ja näki Mariannen kömpivän vaivalloisesti pystyyn. "Kristian, minusta tuntuu, että nyt on aika lähteä." Jätettyään lapun töistä palaavalle Kreiville riensivät Kristian ja Marianne terveysasemalle.

 

Perheen esikoinen syntyi ja sai nimekseen Jere. Pojalla oli vihreät silmät ja ruskeat hiukset, ihonväriä lukuun ottamatta isoisänsä kopio.

 

"Marianne, pystytkö sinä ruokkimaan Jeren?" Marianne pudisti päätään. "Käyn hakemassa pullon", Kristian sanoi ja lähti jääkaapille. Marianne oli hyvin väsynyt pitkään vuorokauden kestäneen synnytyksen jälkeen ja mikään vauvan hoitoon liittyvä ei tuntunut luonnistuvan, vaikka Marianne yritti. Vauvan itku tuntui kamalalta eikä Marianne saanut sitä ikinä lakkaamaan vaikka kuinka hyssytteli ja puhui kauniita sanoja. "Olen taatusti maailman huonoin äiti", Marianne sanoi Kristianin viedessä kitisevän jälleen hiljalleen rauhoittuvan lapsen keittiöön.

 

Marianne huokaisi syvään. "Minusta ei ole mihinkään."

 

"Nuku hyvin, Jere." Kristian hoiti lasta konemaisesti aina, kun hän näki ettei Marianne enää jaksanut. Vielä Kristian ei ollut liian huolissaan, olihan synnytyksestä vasta joitakin viikkoja ja kai väsymys oli nuorelle äidille normaalia? Kristian hymyili alakuloisesti silmänsä sulkevalle ja haukottelevalle pojalle ja poistui huoneesta hiljaa.

 

Marianne istui yhä sohvalla eteensä tuijottaen. Kristian istui hänen viereensä ja sanomatta sanaakaan kiersi kätensä Marianne ympärille. Marianne vastasi halaukseen ja rutisti yhtä lailla takaisin. "Kyllä sinä vielä piristyt ja Jerellähän on vain koliikkia, ilmaa vatsassa niin kuin lääkärit selittivät. Et sinä itkua aiheuta." Marianne hymyili vaisusti. Kristian näki naisen silmäripsissä kimmeltävät kyyneleet, mikään muu ei viitannut siihen että Marianne olisi itkenyt. "Se vain tuntuu niin vaikealta ja kun minuakin väsyttää koko ajan..." Kristian halasi uudestaan ja suositteli Marianne sitten lepäämän, jos kerran nukutti. "Kyllä tämä tästä."

 

Mariannen väsymys ja alakuloisuus eivät ottaneet loppuakseen. Pian selvisikin, että hän oli jälleen raskaana. "Olet ollut kylvyssä jo tunnin, eikö vesi ole ihan viileää jo?" Marianne hymähti vastaukseksi.

Kristian lähti olkiaan kohauttaen katsomaan, kuinka Kreivi pärjäsi Jeren kanssa.

 

"Niin, onko ukilla kumman ryppyinen iho?" Jere puristeli Kreivin poskia keskittyneellä ilmeellä ja siinä vaiheessa Kreivi ojensi nauraen lapsen kauemmaksi, kun tämän sormet alkoivat tavoitella nenää. Kreivi oli innoissaan pienestä pojanpojastaan.

 

"No nyt meni tämäkin hajalle. Pitkät kylvyt alkavat näköjään ottaa vanhan ammeen kunnolle. Onneksi remontti alkaa pian, Marianne on saanut minutkin odottamaan sitä..." Kristian sanoi pari valittua sanaa kun ammeesta ruiskahti ensin jääkylmää ja sitten tulikuumaa vettä hänen käsivarsilleen ja naamalle.

 

Kun raskaus eteni, piristyi Marianne hieman. Ei hän silti yhtä säteilevä ja virkeä ollut kuin odottaessaan Jereä, mutta nyt pojan hoidonkin onnistuessa sujuvammin alkoi Marianne jälleen hymyillä.

 

Tässä välissä pieni ilmoitusluontoinen asia: Hankin Matkoilla -lisäosan ja sen asentaminen tuotti pieniä bugeja. Kuten vaikka helikopterin pilotin katoaminen ja koko perheen myöhästyminen töistä, kun seuraavan kopterin tulo kesti kauan edellisen vain kadottua...Tehkää oikeasti niitä varmuuskopioita juuri uutta lisäosaa asennettaessa, sillä itsellä ainakin kerran kaikki kadonnut.

 

"Noniin, Jere, mitä mieltä olet uudesta olohuoneestamme?" Jere katseli silmät suurina uutta huonetta. Pitkään oli talossa ollut remonttimeteliä ja sen takia tavallista enemmän hermojen kireyttä. Varsinkin kun Marianne oli tilansa takia harvinaisen herkkä. Kristian huokaisi pelkästään muistellessaankin käytyjä kiivaita sanan vaihtoja.

 

Sitten pieni esittely talon uusituista osista. Koko ilme muuttui entistä valoisammaksi ja vaaleammaksi, olohuone koki ehkä suurimman muutoksen. Kylpyhuoneen kalusto uusittiin ja väritys sen mukaiseksi. Keittiöstä tuli mustavalkoinen, mutta järjestys säilyi. Muut huoneet säilyivät entisellään alakerrassa.

 

Yläkerrassa taas ei mitään radikaalia tapahtunut, hieman vessaa uusittiin ja aulan lattia oli todella kulunut. Tässä samalla näkyy Jeren kirkkaanvärinen lastenhuonekin. Makuuhuoneet säilyivät muuten ennallaan.

 

Krishnan turkki alkoi jo menettää hohdokkainta väriään eikä vanhanpuoleinen kissa jaksanut enää telmiä nuorempiensa kanssa kuten ennen. Kristian silitteli hajamielisesti Krishnan turkkia, joka menetti hiljalleen kiiltonsa. "Olet sinäkin jo vanhus, miten se aika meneekin näin nopeasti."

 

"Oli kissojenkin aika saada uudet kupit, en ihmettele vaikka edellisistä olisi jo irronnut jotain myrkyllistä ruokiin." Kreivi oli tyytyväinen remonttiin, sillä talossa oli säilynyt jotain vanhaakin.

 

"Hyvä minun on yrittää laihdutusruokia syödä, kun toinen mussuttaa vieressä munkkia." Kristian naurahti hyväntuulisesti. "Ei kukaan sinua pakota laihdutuskuurille. Ja nuo kevytlastut maistuvat pahville." Kreivi murahti. Häntä oli kohdannut sama ongelma kuin monia muita suvunjäseniä ennen häntä: iän mukanaan tuomat liikakilot ja mukavuusmakkarat.

 

"Marianne, oletko kunnossa?", Kristian kysyi varovasti, kun Marianne huojui yrittäessään seistä suorassa. "No ei tietenkään ole, väsyttää niin saakelisti. Taas sinä vain kyselet etkä tee asialle mitään", Marianne tulistui heti. "No mitä minä voisin tehdä, jos et edes kerro mitä?" Marianne puristi huulensa yhteen. "Kuka sai taas siivota koko talon? Ja kuka joutuu hoitamaan Jereä, kun sinä rellestät kaupungilla? Kuka joutuu kantamaan kaiken taakan tämän lisäksi!?", Marianne sanoi petollisen tasaisella ja hiljaisella äänellä, josta saattoi aistia lähestyvän kiukunpuuskan. Hän laski kätensä vauvamahansa päälle.

 

Nyt Kristian nousi ylös. "Minä teen töitä, en rellestä kaupungilla. Yritän saada rahaa, jotta ei mene talo alta! Sinun remonttisi budjetti ylittyi pahasti. Ja en minä sinua siivoamaan pakota ja etkä sinä ole ainoa joka Jereä hoitaa." Mariannen kasvot vääntyivät äkäiseen irvistykseen. "Kyllä minäkin kävisin töissä, mutta kun en voi! Et meinaa siis antaa siivota, mutta heti nousee huuto jos on jätetty siivoamatta!"

 

Kristian risti kätensä rinnalle ja valitsi välinpitämättömän ilmeen, kun Marianne saarnasi jälleen samoista asioista kuin ennenkin. Yhä hän kykeni puhetulviinsa, mutta nyt ääni ei ollut miellyttävää ja iloista, vaan täynnä katkeruutta ja patoutunutta huonoa oloa. "Aina väsyttää... Et välitä... Asennevamma... Tunteeton... Välinpitämätön... Itsekäs..." Kristian kuunteli pistäviä sanoja ilmeenkään värähtämättä. Tämä keskustelu oli käyty usein, mutta se sai Kristianin aina uudestaan tuntemaan itsensä tunteettomaksi, ilkeäksi ja hyödyttömäksi, epäonnistuneeksi aviomieheksi ja isäksi.

 

Lopulta Marianne tyytyi vain hengittämään hengästyneenä ja tuhahtelemaan. "Päätä särkee, menen nukkumaan", Marianne sanoi hiljaa Kristianin katsellessa lannistettuna toisaalle. Hän mietti mahtoiko Marianne edes katua puheitaan jälkeen päin, suurin osa syytöksistä oli perättömiä. "Mutta miten hän jaksaa aina uudestaan löytää ne kaikki pienetkin epäkohdat suhteessamme ja suurennella niitä niin, että tuntuu kuin emme voisi elää mitenkään yhdessä? Mikä saa hänet tekemään niin? Miksi hän on niin vihainen nykyään?", Kristian mietti alakuloisena astellessaan yläkertaan. "Naisen mieli on tutkimaton sokkelo... Kyllä tämä kohta helpottaa, pitää vain kestää siihen asti. Ei Marianne nyt voi tunteilleen mitään, eikö se mene niin raskaana olevilla naisilla?" Kristian tunsi itsensä avuttomaksi.

 

Muutama yö myöhemmin Kristian heräsi siihen, kun Marianne nyyhkytti hiljaa tyynyänsä vasten. Kristian mietti, pitäisikö hänen olla edelleen nukkuvinaan, mutta erehtyi kysymään: "Marianne, onko kaikki kunnossa?" Ensin Marianne rimpuili irti ja kun Kristian yritti uudestaan lähestyä, tuhahti Marianne ääneen.

"Mene pois, eivät kätesi kuitenkaan yllä vatsani ympäri enää", tiuskaisi Marianne hiljaa. Kristian oli ymmällään, mutta kun Marianne vääntäytyi sängyn kauimmaiseen nurkkaan, katsoi Kristian paremmaksi poistua paikalta. Sen yön Kristian vietti sohvalla olohuoneessa ja monta sen jälkeen, milloin mistäkin syystä. Mies ei vieläkään osannut valittaa tai panna vastaan, kunhan luuli Mariannen tilan menevän ohi.

 

Mitä lähemmäksi synnytyksen aika tuli, sitä hiljaisemmaksi ja sisäänvetäytyneeksi kävi Marianne. Kristianin käydessä töissä oli melkein kokonaan Kreivin vastuulla hoitaa Jereä, kun Marianne ei enää paljon mihinkään tuntunut kykenevän kuin ympäriinsä vaelteluun, satunnaiseen tiuskimiseen ja itsesääliin. Eikä kukaan tiennyt tarkkaa syytä tai osannut puuttua tilanteen kulkuun.

 

"Voi kuinka Jerestäkin on tullut jo iso poika. Marianne, poikasi varmasti haluaisi välillä olla äitinsäkin hoivissa." Marianne hymähti hiljaa ja katseli nauravaa Jereä. Kreivi kurtisti kulmiaan ja veti syvään henkeä kuin taisteluun ryhtyvä. Sitten hän kääntyi Mariannen puoleen.

 

"Yrittäisit edes ryhdistäytyä. Me kaikki pidämme sinusta ja erityisesti sinua miehesi lisäksi tarvitsevat poikasi ja tuleva lapsesi. Tiedän, että pystyt taas olemaan oma pirteä puhelias itsesi, ovat tähän johtaneet sitten mitkä syyt tahansa."

 

Marianne katseli vaitonaisena, kun Kreivi paineli ulos kalastamaan. Sitten hän hätkähti, kun Jere aivasti pari kertaa peräkkäin. Marianne katseli lastaan kuin ei olisi tätä ennen nähnytkään. Jere tapitti takaisin kirkkaan vihreillä silmillään ja kyllästyttyään tuijotuskilpailuun haukotteli leveästi.

 

Marianne suli hymyyn, jota ei voinut kuvata muuta kuin äidilliseksi. Marianne suukotti pienen pojan otsaa ja painoi pojan vasten itseään. "Jere...", hän kuiskasi ääneen.

 

"Niin, pikku poika, eikö isä tarvitsekin suihkua? Sen siitä saa kun juoksee rapaisella vanhalla kentällä koko pitkän päivän..." Jere nauroi jälleen innoissaan saatuaan nukkua pitkät päiväunet. Kun poika hieman rauhoittui, totesi Kristian varovasti: "Kuulin Kreiviltä, että sinä olit tänä aamuna saanut Jeren uneen. Minähän sanoin, että kaikki kääntyisi hyväksi, eikö? Marianne?" Marianne oli jälleen vaipunut apaattiseen hiljaisuuteen ja tuijotti vain eteensä. Kristian puri huultaan, mutta sitten Jere alkoi kitistä tylsyyttään.

 

"Voi kuinka iso tämä ukin pikku poika jo onkaan! Mutta minusta tuntuu, että kutiat yhä tuolta tietystä paikkaa kylkiluiden alta..." Jerestä varttui syötävän suloinen taapero.

 

"Voi kunpa tämä pieni vastasi asukki saapuisi pian ilahduttamaan meitä." Marianne hymyili ilottomasti ja sanoi sitten hiljaa: "Älä jaksa. Tee jotain rakentavaa, käy vaikka avaamassa ovi. Kuka jaksaakin näin myöhään tulla häiritsemään..."

 

Mariannen mutistessa vielä jotain itsekseen käännettyään selkänsä totteli Kristian käskyä kuin koira isäntäänsä. Ei hän muuta osannut kuin yrittää miellyttää joko alituisesti valittavaa tai masentuneen hiljaista Mariannea, joka oli jo viimeisillään. Kristian alkoi menettää uskonsa Mariannen suhteen eikä ainainen alistuminen tehnyt hänelle itselleenkään hyvää. Kreivi ei osannut tehdä muuta kuin auttaa Jeren hoidossa ja kotitöissä minkä iältään pystyi.

 

Kristian astui kokonaan ulos ja sulki oven perässään, hän näki hämärässä naishahmon. "Hyvää iltaa", Kristian sanoi uupuneena. Nainen hymyili lempeästi ja sanoi kirkkaalla äänellä. "On tainnut Kristianilla olla rankkaa. Minä tässä, Kate, muistatko?" Kristian katsoi vähän aikaa naista ennen kuin hänen kasvoilleen levisi innostunut virnistys. "Kate? Tosiaan!" Sitten Kristian kaappasi Katen sellaiseen halaukseen, että meinasi kylkiluut rusentua.

 

Kristian ja Kate vaihtoivat pari sanaa ulkona, kunnes Kristian sanoi hiljaa: "Mennään takakautta sisään. Katsos kun en haluaisi että Marianne...Siis vaimoni...Kun hän on vähän..." Kate nyökkäsi ymmärtävästi. "Mennään vain. Näytä tie niin seuraan perässä. Voimme sitten puhua kunnolla, täällä on aika kylmä."

 

Yhtäkkiä Kristian oli sama innokas poika kuin nähdessään viimeksi Katen. Vaikkei Kate sitä tiennytkään, ei Kristian ollut hetkeen puhunut niin pitkään ja iloisesti yhteen menoon. Molemmat kertoivat toisilleen, miten elämä oli heitä heitellyt eron jälkeen. Kate kertoi seurustelevansa, muttei suinkaan vielä omaavansa perhettä. Kristian taas kertoi kaiken joka oli jäänyt kertomatta kotiolojen apaattiselle yleisölle.

 

Tunnin puhetuokion jälkeen katselivat Kate ja Kristian vain toisiaan. Kristianin oli vaikea uskoa, että hän oli saattanut sillä tavalla unohtaa Katen, nythän tämä oli hänen edessään ja yhtä tuttavallinen kuin ennenkin, aivan kuin vuosia ei olisikaan kulunut. "Täytyy kyllä myöntää, että olet yhä aivan älyttömän kaunis", möläytti Kristian hiljaisuuden jälkeen. Kate hymyili vaisusti. "Niin...Mutta tiemme lähtivät erilleen, kuten ennustin. Mutta oli mukava nähdä, minun täytyy jo rientää bussiin. Tulin vain vierailemaan kotiseudulla..."

 

Kate oli jo siirtymässä kohti ovea, kun Kristian vielä vangitsi hänet halaukseen. Se muuttui hieman turhan intiimiksi ja Kate irtautui hellävaroin. "Halusin tulla vain tervehtimään, en muuta. Meidän juttumme on sillä tavalla ohi, sinä olet naimisissa ja isä..." Kristian tiesi Katen puhuvan totta, mutta hän ei tuntunut saavan tarpeekseen Katen makeasta ominaistuoksusta ja pehmeästä vartalosta...Kristian ravisteli päätään ja kääntyi tuijotettuaan Katea jälleen turhan pitkään. Mikä hänen oli? Kehon ja mielen tunteet ja halut ristesivät pahemman kerran. "Pitikin valita makuuhuone..."

 

"Voit saattaa minut jos haluat...Kristian?", Kate sanoi hiljaa. Kristian huokaisi ja kääntyi sanoakseen jälleen hymyillen: "Miksikäs ei." Mielessään hän lisäsi lauseeseen sanat: "...kun vaimo on yhtä avuton kuin kolmevuotias poikamme ja vanha Kreivi työskentelee koko päivän saatuaan tehdyksi apaattisen Mariannenkin askareet, jää osakseni Jeren hoito ja rahan ansaitseminen eikä täällä ole aikaa edes hengähtää."

 

"Nämä ovat kai hyvästit, menee pitkä aika ennen kuin palaan tänne jos palaan, täällä eivät ole enää muuta kuin sinä ja vanhat muistot...", Kate sanoi kylmän tuulen ujeltaessa tummia pilviä taivaalle. Kristian hymyili haikeasti ja sanoi sitten. "Niin. Kiitos, hyvästi ja anteeksi." Kate ehti juuri ja juuri kysyä "mitä" ennen kuin Kristian astui häntä lähemmäs ja suuteli.

Entiset rakastavaiset kietoivat kätensä toistensa ympärille ja seisoivat kauan kiinni toisissaan.

 

"Hyvästi..."

 

Jeren unirytmi oli vähintäänkin outo. Hän nukkui päivät ja valvoi yöt eikä kenelläkään ollut puhtia yrittää saada poikaa nukkumaan oikeisiin aikoihin. Niinpä poika oppi viihdyttämään itseään valvoessaan pitkät yöt.

 

Mutta silloin tällöin unettomuudesta kärsivät Kreivi hiippaili pienen pojan makuuhuoneeseen ja sanoi sormi suun edessä: "Hys, eihän herätetä isiä tai äitiä. Mennään me pitämään hauskaa..." Joskus Kristian vielä pääsi Mariannen viereen nukkumaan, kun tämä oli liian väsynyt sanoakseen tai tehdäkseen mitään.

 

Kun Jere oli saanut vatsansa täyteen ja oli tyytyväinen, keksi Kreivi aloittaa kävelyopetuksen. "Tämähän olisi pitänyt aloittaa aikoja sitten, mutta älä huoli, kyllä sinustakin kaksijalkainen tehdään." Jere nauroi innoissaan, kun sai seuraa mutta Kreivi hiljensi pojan pääntaputuksilla.

 

Silloin tällöin tuli vanhuuskin vastaan, kun olisi pitänyt pojanpojan kanssa jaksaa touhuta. "Ohhoh, eihän tässä pääse kohta enää pystyyn. Noh, Jere, nyt sinun täytyykin päästä itse pystyyn, minä en enää viitsi kumartua..." Mutta pojan anova ja hieman pettynyt ilme leikin loputtua sai Kreivin myöntymään. "Jos nyt vielä tämän kerran..." Jere ihaili tosissaan isoisäänsä, olihan tämä nyt ainoa joka kunnolla jaksoi hänen kanssaan touhuta.

 

"Marianne, haluatko jotain aamupalaksi?" "Mmh..." "Hyvä on, tule alas jos jaksat." Kristian ei enää edes jaksanut yrittää kommunikoida vaimonsa kanssa. Itse asiassa hän epäili, pystyisikö tämä kohta enää puhumaan äänihuulien surkastuttua käyttämättömyyttään.

Marianne vain makasi sängyllä tai istui olohuoneen sohvalla tuijottaen eteensä, välillä itkien ja suurimman osan ajasta nukkuen. Kristian toivoi että Marianne synnyttäisi pian. Hän nimittäin oli alkanut järjestämään hoitoa vaimolleen, sillä nyt oli jotain muutakin pielessä kuin hormonitasapaino.

 

Jere se jaksoi aina olla iloinen ja virkeä. Kissoista erityisesti rauhallinen vanhuksemme Krishna oli päässyt pikkuisemme suosioon. Krishna kun ei jaksanut pyristellä kovakouraisia haliotteita vastaan...

 

"Käykö meillä vieläkin puutarhanhoitaja? Eikö teillä ole lomaa kun talvi lähestyy?" Kristian oli jostain syystä jäänyt katselemaan nuorta haravoivaa naista. Häntä ei yhtään houkutellut mennä sisälle, rankan työpäivän jälkeen edessä olisivat kotityöt ja turhat ponnistelut Mariannen olotilan parantamiseksi.

 

"Ajattelinkin, milloin avaisit suusi. Oliko kiva katsella persettäni, häh? No jaa, lehtiä riittää vielä haravoitavaksi ja muuten ne paljastuvat vain uudestaan ruskeana paskamössönä lumen alta keväällä." Kristian kiersi vaiteliaana naisen eteen. Näin pistävää vastausta hän ei ollut osannut odottaa. "Aah, Kristianhan sinä olit? Jemina, saanen esittäytyä ja anteeksi puheeni, on vain niin hiton kylmä ja työtä riittää..."

 

Kristian seurasi Jeminaa, kun tämä meni viemään lehdet roskikseen. "Niin, teen tätä koska minulle maksetaan siitä ja vuokrakämpän hinta nousee koko ajan. Itse asiassa te maksatte ja kun nyt ajattelen, tiedän hädin tuskin nimiänne. Tauko tekisi poikaa..."

 

Jemina oli suorapuheinen tuttavuus ja vaikka ei mikään missi ulkonäöltään jokin naisessa viehätti Kristiania. Hän jäi juttelemaan pitkäksi aikaa Jeminan kanssa ja huomaamattaan eksyi latelemaan kaikkia niitä hankaluuksia, joita nyt perheessä oli. Ja Jemina kuunteli ja antoi suoran mielipiteensä sekä neuvoja jokaiseen asiaan.

 

Kun Kristian suuntasi takaisin sisälle, ei hän huomannut Jeminan melkein omahyväistä ilmettä tämän seuratessa Kristianin kulkua. "Ehkä minulla on vielä mahdollisuus palata entiseen", Jemina mutisi hiljaa Kristianin kääntyessä hymyillen katsomaan.

 

Kissaperheessäkin tuli ensimmäinen riita, jonka haastajana ollut Krishna sai huomata päättyvän huonosti.

 

Jemina alkoi enemmissä määrin käydä talon sisälläkin vaihtamassa pari sanaa Kristianin kanssa ja se piristi miestä huomattavasti. Paljon ei ulkopuolisia juttukavereita ollut Kristianilla vähään aikaan ollut saati kiinnostunutta naista... Marianne ei asiaan sanonut mielipidettään kuten ei enää mihinkään muuhunkaan.

 

"Kuka saa kohta pikkuveljen tai -siskon? Tietääkö Jere siihen vastauksen?" "No minä!" "No sinä tietenkin, niin!" Kristian laski esikoisensa hellästi kehtoon nukkumaan.

 

Hädin tuskin oli Jere peitelty, kun alakerrasta kuului tukahtunut parkaisu. Kristianin juostua paikalle näytti siltä, kuin Marianne olisi aikonut synnyttää olohuoneeseen. "Mikset sinä tästäkään voinut mitään sanoa aiemmin!? Nyt vauhtia, tai lapsi syntyy autoon!"

 

Jälleen syntyi poika, joka nimettiin Ramiksi. Tällä kertaa poika oli oikein tummahiuksinen ja sinisilmäinen.

 

Synnytyksen jälkeen ei tuntunut mikään muuttuvan. Marianne oli jonossa psykiatriselle osastolle käytyään ensin tutkimuksessa. "Ette pysty näkemään vaimoanne vuoteen, mutta vakuutan teille että pian hän taas puhuu. Meidän täytyy vain saada hänet avautumaan..." Kristiania inhotti aina muistaessaan lääkärin sanat. Aivan kuin Marianne olisi vain tutkimuskohde. "Kai tämä on hänen parhaakseen."

 

"Kristian, kuinka pitkään Mariannen täytyy odottaa? Saitko sen selville viime käynnillä?" Kristian painoi päänsä alas. "Paikka vapautuu minä hetkenä hyvänsä." Samaan aikaan Jere käveli miesten jalkojen juureen ja kiskoi kärsimättömänä isäänsä lahkeesta.

 

"Kristian, vaikka vaimosi tulee olemaan pitkään poissa muista, että hän on edelleen vaimosi. Suoraan sanoen älä sorru." Kristian pysähtyi kesken portaiden nousun. Aiemmin hän ei ollut katunut suudelmaa Katen kanssa, koska tiesi että se tulisi olemaan viimeinen ikinä hänen kanssaan. Nyt Kristian tunsi pienen pistoksen. "Älä huoli", hän sanoi kivikasvoisena ja jatkoi portaiden nousua.

 

"Vaikeaa meillä tulee olemaan, mutta luotan Kristianiin. Vaikka hän joutuu kasvattamaan yksin poikia eikä talossa ole enää naista auttamassa, uskon hänen kykenevän edes hieman itsehillintään. Tai no, eihän Marianne ole enää aikoihin auttanut missään asiassa, joten tuskin hänen lähtönsä mitään muuttaa..." Sinäkin yönä Marianne itki pitkään äänettömiä kyyneleitä.

 

Aamuyöllä Jere jälleen heräsi ja herätti samalla Raminkin. Poika kuitenkin hiljeni saman tien, kun näki kuka tuli häntä hoitamaan. Jere oli oppinut, että äiti tuli vain harvoin ja toivoi, että jos käyttäytyisi oikein hyvin näkisi äitiä useammin. "Sinähän...haiset. Kylpyyn...", Marianne mumisi kuin aave.

 

"Mukavaa, että jaksat vielä joskus osittaa äidillisyyttä poikia kohtaan. Et ole unohtanut heitä toisin kuin...", Kristian sanoi ilmeettömänä, mutta ei jatkanut lausetta loppuun, kun näki Mariannen kääntyvän katsomaan häntä. Se rasvaisten pesemättömien hiusten läpi luotu katse kesti vain aavistuksen verran, mutta sai Kristianin toivomaan järjen pilkahdusta vaimonsa selvittämättömäksi käyneessä masentuneessa ja synkässä mielessä.

 

"Nyt olet puhdas", Marianne sanoi heitellen Jereä ilmaan. Marianne jopa hymyili hetken, mutta vakavoitui jälleen pian ja huokaisi syvään. Sitten hän näytti taas yhtä surulliselta ja tulkitsemattomalta kuin ennenkin. Kukaan ei tiennyt enää mitä hänen mielessään pyöri.

 

...Se oli liian pelottava.

 

...Se taas kiva.

 

"Marianne, käänny nyt edes kohti kun sinulle puhutaan! Olen vain yrittänyt kysyä, aiotko pakata mitään täältä kotoa mukaan sinne, minne sinut aiotaan suunnilleen eristää? Marianne, kuuletko sinä?" Kristianin kärsivällisyys oli alkanut rakoilla pahasti. Enää hän ei vain säälinyt vaimoaan, vaan oli vihainen. Ennemmin itselleen, kun oli antanut Mariannen vajota siihen tilaan.

 

Marianne lopetti vessanpöntön jynssäämisen, jota oli tuskallisen hitaasti tehnyt jo yli puoli tuntia. Hän nousi hitaasti ylös ja kääntyi vihdoin.

 

Mariannen ilme sai Kristianin kavahtamaan taakse päin. Se oli tyhjä, mutta jotenkin täynnä sanatonta tuskaa ja tarvetta kertoa. Kristianista tuntui, kuin ennen niin pirteästä ja taukoamatta puhuvasta Mariannesta olisi tullut vain tyhjä kuori, jota ei voi enää täyttää. "Mitä minä olen tehnyt..."

 

Kristian painoi Mariannen vasten itseään ja halasi tätä. Konemaisesti myös Marianne kiersi kätensä Kristianin ympärille, kuin vanhasta tottumuksesta mutta ei sanonut mitään.

 

"Marianne, puhu minulle." Marianne ei sanonut mitään, katsoi vain. Kristian tunsi kuin puukon viillon sisällään. Kun hän tunsi silmiensä kostuvan, hän päästi irti ja kääntyi katsomaan seinää. "Marinne..."

 

Jemina tuli jälleen käymään. "Nyt et ainakaan voi enää väittää, että vain työn lomassa minua viihdytät kun hanki ulottuu polviin." Kristian hymyili vaisusti ja Jemina näki heti, että jotain oli juuri tapahtunut. "Mennään sisälle, niin kerrot taas kaiken. Mutta sitä ennen tarvitset kupin kahvia."

 

Talo alkoi jo muistuttaa sikolättiä, kun kenelläkään ei meinannut riittää puhtia mihinkään. Jemina siivosi aina sen mitä katsoi parhaaksi, jottei olisi nolostuttanut Kristiania. Kun kahvikuppi oli jälleen tyhjää, siirtyivät yön hiippailijat olohuoneen puolelle.

 

"Marianne lähtee vai ylihuomenna? Miltä se sinusta tuntuu?" Jeminasta oli tullut kuin yksityinen psykiatri tai vastauksia ja kommentteja antava päiväkirja Kristianille. "Minusta tuntuu, että kaikki on syytäni ja olisin voinut omilla teoillani estää tämän." Jemina pudisti päätään. "Muista, ettet olisi voinut asialle mitään. Ja näin on paras, Mariannen on taatusti parempi olla ja tekin saatte vihdoin tietää, mikä sai hänen mielensä niin sekaisin. Jos minulta kysytään, olisi tämä tapahtunut ennemmin tai myöhemmin."

 

Aina kun Kristian ei halunnut enää jatkaa Mariannesta, siirtyi hän Jeminan kanssa muihin aiheisiin, kuten ajankohtaisiin tapahtumiin. "Miksi olet vieläkin tuossa asussa?" Jemina naurahti hermostuneesti. "Itse asiassa kaikki muut vaatteeni ovat pesussa, kyllä, olen niin köyhä..." Jemina nauroi Kristianin mielestä hauskasti. Itse asiassa hän oli alkanut todella pitämään naisesta. Ensimmäinen rehellinen kunnon ystävä aikoihin.

 

"Voitaisiinko lähteä huomenna kaupungille teidän kodin sijaan? Kaipaat selvästi virkistystä ja onhan isäsi lapsenvahtina... Ja kun vaimosikin lähtee parin päivän päästä, niin voitaisiin mennä vasta illalla niin saatte olla vielä yhdessä." Kristian suostui hymyillen miettimättä sen kummempia, hän todella kaipasi omaa aikaa ja vapautta sekä ystävän seuraa.

 

"Kiitos kun tulit taas käymään vaikka jälleen on aika myöhä." Jemina nyökkäsi hymyillen. "Ilo täällä on käydä, kun ei itselläkään täällä korvessa...tai siis täällä näin ole oikein juttukaveria. No, nähdään huomenna siellä klubilla, josta kerroin."

 

Kristian katseli Jeminan menoa, nainen kääntyi hymyilemään pikaisesti ennen kuin puki päälleen ja lähti talviseen kylmään yöhön. Kristian ei oikein tiennyt itsekään, mikä hänen suhteensa naiseen oli. Pelkkänä ystävänä hän päätyi tätä kuitenkin pitämään. "En tunne häntä kohtaan samoin kuin Katea ja Mariannea." Kristian oli vieläkin hieman epävarma tunteistaan, mutta pyyhkäisi asian mielestään mennessään nukkumaan.

 

Jere oli oppinut kömpimään omin neuvoin sängystään ja teki sen niin hiljaa, ettei samassa huoneessa nukkuva Ramikaan siihen herännyt. Sittenpä poika viihdytti itseään siihen asti, kunnes kauhistuneet aikuiset hänet yksinään vaeltelemasta löysivät aamun sarastaessa.

 

"Tästä ei tule mitään. Minä en jaksa enää siivota, Kristianilla on kädet täynnä lasten ja työn kanssa ja Marianne ei kykene mihinkään. Pitääkö oikeasti tilata puutarhurin lisäksi kotiapulainen? Jos vain olisi terve nainen talossa..." Niin paljon kuin Kreivi oli yrittänytkin suhtautua lempeästi käytännössä järkensä menettänyttä poikansa vaimoa kohtaan, alkoi hänelläkin kärsivällisyys loppua. "Toivottavasti Marianne paranee hoidossa..."

 

Kissatkin näyttivät aistivan emäntänsä olevan lähdössä, Mariannen viimeinen päivä kotona ennen laitosta. "Marianne, ei sinun tarvitse työvaatteita pitää kun et ole käynyt töissä enää aikoihin..." Kissat parveilivat Mariannen ympärillä ja tämä silitti jokaista vuorotellen hellästi.

 

"Sinuahan tultiin hakemaan huomenna aikaisin aamulla? Ensimmäinen vaihe kestää puolesta vuodesta kahteen, sen jälkeen saamme vasta tulla katsomaan sinua. Tuntuu ikävältä lähettää sinut sinne jonnekin, mutta kun tämä nyt meni näin...Oikeasti, en tiennyt mitä muuta olisin enää voinut tehdä, kun en aikaisemmin kyennyt." Kristian tunsi olonsa kiusalliseksi, Marianne katseli rauhallisena pimeää telkkarin kuvaruutua.

Kristian empi hetken ennen kuin veti naisen lähelleen. Marianne painoi hetkeksi päänsä vasten miehen olka päätä ja Kristianin ihmeeksi hymyili.

 

"Sinähän olit tänään lähdössä sen puutarhurin kanssa kaupungille?", Kreivi tuli varmistamaan illan hiljalleen hämärtyessä. Kristian nyökkäsi kummastuneena, Kreivin äänensävy oli varoittava ja pettynyt. "Jemina on vain kaveri, se on molemmille selvää. En ikimaailmassa voisi satuttaa Mariannea, kun hän on tuossa tilassa. Kyllähän sinäkin sen tiedät." Kreivi nyökkäsi epäilevänä. "Ole kuitenkin varovainen. Naisista kun ei koskaan tiedä..."

 

Kristian asteli epävarmana sisälle ensinäkemältä pimeään rakennukseen. Siellä hän katseli ympärilleen ja yritti etsiä tiettyä lehtipäätä muiden illanviettäjien joukosta. Jeminaa ei kuitenkaan tuntunut löytyvän, yksi nainen kuitenkin katseli Kristiania hymyillen koko ajan. Kun nainen tuli lähemmäksi, tunnisti Kristian tämän yllättäen Jeminaksi. "Etkö muka tunnistanut minua? Toki minä erilailla pukeudun, kun ei ole työ kyseessä. Mennäänkö?"

 

Kristian oli häkeltynyt Jeminan uudesta ulkonäöstä, tämän naisellinen puoli oli tullut enemmän esiin. Kristiania häiritsi itseään suuresti se, ettei hän saanut katsettaan irti tiukan mekon peittämästä vartalosta. "Joo...Tai siis, näytät ihan kivalta. Mutta en tiedä ymmärsitkö tarkoitukseni väärin, olen naimisissa ja kaikkea..." Jemina naurahti kiusoittelevasti ja sanoi: "Älä viitsi, en minä sinun perässäsi ole jos sitä mietit. Mehän olemme vain ystäviä, mennään nyt ottamaan pari lasillista. Jätkähän on kuin hiilihanko."

 

Mitä enemmän Kristian ja Jemina joivat, sitä rennommaksi kävi jutustelu. Kristian ei pistänyt pahakseen, vaikka Jemina tilasi saman juoman hänelle ja itselleen yhä uudestaan. Kristian ei ikinä ennen ollut juonut niin paljon, nyt se tuntui hyvältä. Viinan myötä haihtui kaikki ahdistus ja pelko, jotka olivat hänen elämäänsä pitkään varjostaneet. Nyt olivat vain hän ja Jemina ja aina uusi lasillinen edessä.

 

"Takuulla et saa tuota enää alas, näytät hassulta pinkkinä", Kristian sanoi nauraen hilpeästi päälle. Jemina mittaili lasia katsellaan ja yrittäessään ottaa sitä käteensä osui pari kertaa huti. Puolen lasillisen jälkeen Jemina alkoi nauraa niin, että kaikki loppu läikkyi lattialle. Kristian yhtyi nauruun. "Mennäänkö tanssilattialle? Katsotaan kumpi pysyy pitempään pystyssä!"

 

Jemina nauroi muille enemmän tai vähemmän selväpäisille tanssijoille niin, että meinasi kaatua heti. Kristian nosti hänet takaapäin pystyyn tarrattuaan kiinni hieman vyötärön yläpuolelta ja käänsi ympäri. "En tiennytkään että haluat päästä noin lähelle minua", Jemina sanoi viekoittelevasti ja kietoi kätensä Kristianin ympärille.

He tanssivat hitaan musiikin tahdissa hetken toisiaan tuijotellen, kunnes rämähtivät taas nauruun, samalla Jemina painautui lähemmäs Kristiania joka laski kätensä turhan alas. Jemina vain hymyili eleelle ja tuli vieläkin lähemmäs...

 

Kristianin mieli olisi vastustanut suudelmaa, mutta mieli oli nyt sumea ja poissa pelistä. Keho tunsi alkukantaista himoa naista kohtaan, suudelma muuttui koko ajan kiihkeämmäksi. "Mennään asunnolleni, se on tässä lähellä", Jemina sanoi ja veti Kristianin kädestä pitäen mukaansa. Siinä vaiheessa Kristianin mieli alkoi totaalisesti pimetä.

 

Kristian ei tiennyt, missä oli. Hän ei enää pystynyt hallitsemaan tekojaan, hän halusi vain tuntea Jeminan lähellään, naisen ruumis oli tanssin jäljiltä hikinen ja lämmin. Kristian halusi nähdä loputkin Jeminasta...

 

Kylmää vettä läiskähti Kristianin naamalle. Vasta siinä vaiheessa hän alkoi tosissaan ihmetellä, missä oli ja miten sinne päätynyt. "Olen jossain yleisövessassa..." Kristian etsi nopeasti ulko-oven pimeästä rakennuksesta. Jotenkin hän sai taksin pysähtymään ja sanottuaan osoitteensa nukahti takapenkille tietämättä, ettei muistaisi aamulla enää mitään.

 

"Minä en ikävä kyllä päässyt ylös sängystä ajoissa, joten Marianne oli jo lähtenyt kun heräsin. Te sen sijaan saitte kunnolla hyvästellä, vai?" Kristian nyökkäsi vaiteliaana. Tosiasiassa hän oli vain hetkeä aiemmin herännyt olohuoneen sohvalta ja sai juuri vaihdettua yöpaidan päälleen, kun Kreivi asteli täysissä pukeissa keittiöön. Kristian huokaisi helpotuksesta, kun Kreivi luuli Kristianinkin vasta heränneen. Kristian sai vain pahemman päänsäryn yrittäessään muistella illan ja yön tapahtumia. Hänellä oli lisäksi aivan kamalan huono olo. "En enää ikinä juo." Kreivi hymyili ymmärtäväisesti, hän luuli että Kristian nyt jo ikävöi Mariannea.

 

"Äh, ei silloin mitään kummempaa tapahtunut. Kunhan pidettiin hauskaa, täytyyhän minun sen verran luottaa itseeni..." Jere nauroi iloisena päästyään kylpyyn. "Isä, miksi olet noin hiljaa?" Kristian ravisteli itsensä nykyisyyteen ja hymyili pojalleen. Nyt hänen täytyisi keskittyä lastensa kasvattamiseen. "Koska minä ajattelin. Noniin, mennäänpäs laittamaan sinulle vaatteet päälle."

 

...

 

Kreivi nukkui pois joitakin kuukausia Mariannen lähdön jälkeen. Erityisesti Jere tietenkin suri rakkaan isoisän kuolemaa. Varsinkin, kun vanha makuuhuone laitettiin heti uuteen uskoon. Yhtäkkiä oli aivan kuin Kreiviä ei olisi ikinä ollutkaan.

 

Jere sai koulun alkamisen kynnyksellä oman huoneen, se tuli Mariannen ja Kristianin vanhan makuuhuoneen tilalle. Perijöiden feministivaltaiselle seinälle oli uusi maalaus piakkoin valmistumassa...

 

"No niin, Rami, viedäänpäs sinutkin nukkumaan." Kristianin rintaa vihlaisi ikävä, kun hän katseli Ramin sinisiin silmiin. Ne olivat samaa sävyä kuin Mariannella. "Taidan rakastaa sitä naista enemmän kuin kuvittelenkaan", Kristian totesi peitellessään Ramin.

 

Talossa asui enää kolme ihmistä. Elämä oli suunnilleen mallillaan, lapset olivat reippaita ja helppohoitoisia. Kristian kävi kyllä töissä, mutta tulot olivat koko ajan miinuksen puolella. Suvun perintörahat hupenivat hitaasti mutta kuitenkin. Silti perhe oli onnellinen, Kristianista tuntui että hän oli pitkästä aikaa tosissaan onnellinen ja huoleton. Kuitenkin, vielä samana iltana tuleva puhelinsoitto suistaisi ainakin Kristianin elämä uuteen kaaokseen...

 

 

Näin tähän loppuun voisin vielä mainita perheen nuorempien luonteet: Jerellä 7/9/9/4/1 ja Ramilla 7/9/5/2/2, molemmat horoskoopiltaan oinaita. Kiltillä linjalla jatketaan...

Ja jättäkää nyt sitä kommentia, ei tätä ole ihan helppo tehdä. Kommentit saavat aina puhtia jatkamiseen.