Noh, nyt on tullut taas pieni tauko. Vihdoin uusi osa, uuden tuoreen vuoden puolella! Mutta löpinät sikseen...

Manu oli epäuskoinen. Kylmä aalto humahti hänen sisuksiinsa. "Serkkuni? Mutta...enhän minä olen miltei edes nähnyt serkkuani! Onko nyt aprillipäivä? Huono vitsi." Vilma huokaisi syvään. "Mutta minä olen serkkusi." Manu ei saanut sanaa suustaan, hänen epäuskoinen katseensa kiersi Leasta Vilmaan.

Silloin Vilma kiersi kätensä rauhoittavasti Manun ympärille. "Ei sillä ole väliä, olemmeko serkuksia vai emme. Rakastamme toisiamme, eikä sellainen estä meitä." Sitten nuoret suutelivat, Manu oli vieläkin vähän hämillään.

Lea katseli epävarmana poikaansa ja veljentyttöään. "N-nisse...Tee jotain! Saavatko he tehdä noin? Eikö sukulaisten välisestä...tuosta ole joku lakikin?" Nisse vain nauroi ja laski kätensä Lean kädelle sanoen tyynnytellen: "Kyllähän serkut saavat naimisiinkin mennä. He vain tapasivat ja rakastuivat, siinä kaikki. Rauhoitu Lea, kaikki on hyvin. Iloitsisit poikamme puolesta!"

Lea ei rauhoittunut, vaan soitti samana iltana veljelleen. Leo ei ollut tiennyt asiasta mitään, vaikka Vilma kävikin lapsuudenkodissaan viikoittain päivällisellä. Leo oli yhä myönteinen asian suhteen, kuin Nissekin, mutta Sirja sitä vastoin yhä vastahakoinen kuin kälynsä.

Inkeri katseli huolen, kateuden ja ilon sekaisena, kuinka Manu ja Vilma hartaasti hyvästelivät toisensa syleillen ja hellin sanoin. "Hyh, tuollaista ätelän romanttista lepertelyä ei kukaan kestä, varsinkaan veljensä suusta." Inkeriä huoletti, hän ei ollut kuullut taas mitään vähään aikaan rakkaasta Anostaan, jonka kanssa hän oli uskaltautunut sopimaan viime tapaamisella kuukausi sitten seurustelustakin.

Vilman jälleen poistuttua vierailtuaan päivittäin tuli Lea apeana Manun puheille. "Tiedämme...tiedän, että olet jo aikuinen, mutta mieti tätä vielä. Vilma on sinun serkkusi! Sukulaissuhteita käsittelevät lait on säädetty tarkoituksella. Etkä voi astua perijän paikalle Vilma puolisonasi."

Manu tulistui. "Itsehän sanoit, että olen aikuinen, saan päättää itse! Liittomme on laillinen, jos sitä pelkäät. Eikä minua perijän paikka kiinnosta, ei pätkäänkään jos se on noin...noin vakavaa! En käsitä koko perijäsysteemiä, inhottavaa syntyä sellaiseen sukuun!"

Riita jatkui ulkona, kun sanasodassa äänet kohosivat. "Etkö sinä äiti käsitä, en halua perijäksi enkä halua sinun ohjailevan elämääni!" Lea antoi lopulta periksi ja kirjaimellisesti viittasi kintaalla päättäen keskustelun. "Hyvä on, tee mitä haluat. Kutsu vaikka Vilma asumaan tänne, kun hän muutenkin käy niin usein. Mene hänen kanssaan naimisiin, hanki lapsia, tee mitä haluat! Kunhan et tee sitä tässä talossa, perijäksi et enää pääse!"

Manu ja Lea katsoivat toisiaan hetken hämmennyksen ja vihan sekaisesti. Sellaista riitaa ei oltu ennen talossa kuultu, saati sen ulkopuolella. Lea huokaisi ja meni sisälle. Tarkoituksella talon nurkalle riitaa kiinnostuneena kuuntelemaan jäänyt Vilma sai Manun seurakseen. Vilma muutti taloon asumaan, yksi ruhtinaallinen simoleoni tuomisinaan.

Koska talossa ei ollut tilaa, nukkui Manu ensimmäiset viikot sohvalla luovutettuaan huoneensa arastelevan Vilman käyttöön. Silloin tällöin Lea aikaisin herätessään ei voinut peittää nykivää hymyä pysähdyttyään nukkuvan poikansa viereen. "Hän todella rakastaa sitä tyttöä."

Verna pakeni talon kireää tunnelmaa usein kaupungille. Ensilumen tulon aikaan hän tapasi siellä etäisesti tutun henkilön. Kreivi muisti Vernan paremmin kuin tämä hänet. "Iltaa, Verna-neiti", Kreivi tervehti kohteliaasti. Verna naurahti hieman, mutta peitti sen yskäksi peläten loukkaavansa Kreiviä. "Siitä on vuosia aikaa, miten muistitte minut?" "Niin harva minulle puhuu, muistan heidät kaikki. Sinut erityisesti." Verna tunsi punan kohoavan kasvoilleen.

Sitten Kreivi ilmoitti joutuvansa lähtemään, aivan yllättäen. Verna katseli pettyneenä, kuinka hänen vanha tuttavansa loittoni. Sitten hänen päähänsä pälkähti käsittämätön ajatus, hän juoksi Kreivin kiinni.

Vernan huudettua Kreivin pysähtymään, hän ehdotti ujona, jos he oikein sopisivat seuraavan tapaamisen ajankohdan. Kreivi oli ilahtunut, mutta teki sitten jotain joka sai Vernan kavahtamaan taemmas. Ensin tyttö luuli, että melkein ventovieras Kreivi aikoo suudella, mutta tämä sipaisikin hansikkaan peittämällä kädellään Vernan paljasta kaulaa ja sähähti eläimellisesti.

Kreivikin näytti säikähtäneen tekoaan. "Pyydän anteeksi, vanha luonto. En ole tosin enää aikoihin koskenut ihmisiin, mutta tunnethan kaltaiseni...Jos tarjouksenne on vielä tuore, suostun ilomielin." Kreivi vaikutti hermostuneelta. Verna naurahti sanoen katse maassa: "Jos sitä mieltä olette."

Suvun edesmenneet jäsenet olivat tavallisesti olleet rauhallisia. Edesmenneen Jannan käytös oli kuitenkin hiljan muuttunut aggressiiviseksi. Vilma sai erityisesti sen huomata, Lea salaa kiitti äitiään. Lea ei ollut lämmennyt ajatukselle kuudesta henkilöstä saman katon alla, mutta joutui muistuttamaan itselleen usein pojalleen antamasta lupauksesta.

Jostain syystä myös Verna sai osansa yöllisistä pelästyttämisistä, vaikka hän oli tavallisesti niin kiltti ja moitteeton, ainakin vanhempiensa silmissä. Oli nimittäin huomattu, että silloin kun jollakin oli jotain hämärää meneillään, edesmenneet esi-isät iskivät kimppuun. Lean kerrottua totuuden Manulle tämän isästä, olivat edesmenneet sukulaiset jättäneet hänet toistaiseksi kokonaan rauhaan.

Vaikka talossa oli monta suuta ruokittavana eikä itse talo tontteineen ollut halpa ylläpitää, olivat perheessä raha-asiat hyvin. Kaikki Inkeriä lukuun ottamatta kävivät töissä ja menestyivät alallaan hyvin. Lopulta Manun huonekin saatiin laajennettua niin, ettei kenenkään enää tarvinnut viettää yötään vanhalla epämukavalla sohvalla.

Vilma yritti olla mahdollisimman vähän mukana talon arjessa, kuin pyydellen anteeksi olemassaoloaan. "Vilma, asut nyt täällä. Tämä on myös sinun kotisi, joten käyttäydy sen mukaisesti", sanoi Manu käskevästi erää työpäivänsä päätteeksi. Vilma hymyili anteeksipyytävästi.

"Mutta Nisse, hädin tuskin se tyttö käy töissä. Saisi ansaita rahaa ja tehdä talon töitä kuten me muutkin..." "Lea, älä aina jaksa ruikuttaa Vilmasta", sai toinenkin nainen mieheltään toruja. Nisse oli alkanut kyllästyä Lean kielteiseen suhtautumiseen veljentyttärestään. Rauhoittava hali tyynnytti Lean tälläkin kertaa.

"Vilma, jospa antaisit sen pianon olla, se on alkuperäinen ja kuulemma isoäitini ajoilta." "Mutta tämähän on ihan epävireessä! Kävin pianon virittämisen kirjekurssin..." "Vilma, anna olla." "Manu, ole hiljaa ja lakkaa tuijottamasta maanisesti takapuoltani."

Manun lähtiessä virnistäen paikalta sai Vilma melkein pianonkannesta. "Äh, vanha romu!" Pahaksi onneksi Lea sattui kuulemaan kommentin ja tuhahti halveksuvasti. "Vilma, sinä hassu. Anna minä korjaan sen."

Taisi selvitä syy siihenkin, miksi Vernasta oli tullut esi-isiensä lempikohde Vilman rinnalla. Töistä tullessaan hän toi mukanaan vieraan miehen, johon hänellä olikin yllättävän...tuttavallinen suhde. Inkeri sattui vilkaisemaan ikkunasta kerran jos toisenkin. "Ja hän kun vannoi, ettei enää rakastuisi."

"Tapaammehan vielä vähemmän virallisissa oloissa..." "...kuin töissä? Taatusti." Miehen nimi oli Panu, nenä ei ollut kauneimmasta päästä, mutta Verna todella piti miehestä. Ei vielä rakastumiseen asti kuitenkaan. Niin Verna kovasti toivoi ja uskotteli itselleen.

Inkeri sai jälleen poliisilta kyydin kotiin, mutta hymy vain leveni. Jälleen yksi vauhdikas ilta Anon kanssa, veikkasi oven raosta kurkkiva Verna.

"Mmm...Huomenta", Manu mumisi, mutta saikin ottaa Vilman syliinsä tämän yllättäen hypättyä. Sukulaisten valvovien silmien katseelta suojassa tapahtui monesti kummia.

Inkerillä ei ollut mitään Vilmaa vastaan. Tämä oli aina mukava ja avulias eikä kysellyt liikoja. "Äiti nyt vain on sellainen pinko..." Hänellä ei ollut myöskään mitään Manun ja Vilman suhdetta vastaan.

Jos Verna olisi vähän keskittynyt muuhun ympäristöön puhuessaan Panun kanssa jälleen tuntitolkulla, olisi hän huomannut Nissen ihmettelevän ilmeen ja Manun pilailun: "Go get him, tiger!" Nisse joutui miettimään, kenelle poika kommentin sanoi ja miksi.

Vilma jatkoi suvun perinnettä saamalla jälleen potkut. "Huoh, voiko päivä enää pahentua?"

Manu sitä vastoin oli viettänyt leppoisan vapaapäivänsä kulkukissan kanssa. Kissa muuten hoiteli taidokkaasti Inkerin läksyt, jäi jäljelle vain kasa lautoja, lasia ja vähän kangasta...

Verna sai vihdoin sovittua Panun kanssa treffeistä läheisessä puistossa. Häntä jännitti, tytön sisällä tunteet olivat ristiriitaiset. Verna pelkäsi satuttavansa taas itseänsä ja miestä rakastumalla, mutta ei tuntunut voivan estää sitä.

"Pidä hauskaa, Verna!" "Hmm...Joo...Olkaa kiltisti..." Vilma vilkaisi Manua ihmetellen, Verna oli selvästikin ajatuksissaan.

"Valitsit tämän paikan, Verna, miksi?" "Panu, tarvitseeko kaikella olla aina tarkoitus?", Verna sanoi naurahtaen hermostuneesti. Oliko vanha puisto tosiaan se paras vaihtoehto? "Ei, mutta...No jaa, onhan tämä ihan kiva pikku puisto. Tosi kiva kun pääsit." Panu vaikutti tyynen varmalta, miltei pelottavalta. 

Verna ja Panu kiersivät lammen, kunnes Panu pysäytti Vernan hellällä tökkäyksellä. "Puisto on kaunis, mutta se jää sinun kauneutesi jälkeen", Panu sanoi vakavalla naamalla. Verna ei tiennyt, mitä sanoa. Romanttinen ja kliseinen tilanne, niin kovin vakavana. Panu oli selvästi suunnitellut pitkään sanomaansa ja näytti nyt odottavan jotain. Verna vain jatkoi hämillään kävelyä sanomatta mitään, Panu loukkaantui.

...

"Rullaluistelu on hauskaa, tule sinäkin! En minäkään osaa kunnolla, joten ei tarvitse nolostua." Panu näytti olevan vieläkin vähän nyrpeä, ja tyytyi vain sanomaan: "Lapsellista touhua, anna olla, jatketaan matkaa."

Vaikka treffit olivat vähän hiljaiset, säilyi tunnelma melko lämpimänä. Ei hyvästellessä sanoja tarvittu. Verna tunsi jälleen rakastuneensa, mutta häntä kalvoi epäilys ja pelko sen seurauksista. Panu oli kyllä mukava, mutta loppujen lopuksi vähän etäinen. Perhetavoitteinen hänkin, mutta perheen perustaminen hänen kanssaan tuntui niin kaukaiselta.

Heti Vernan lähdön jälkeen Jalavain talossa:

"Nyt talo on kokonaan meidän käytössämme. Inkeri taas yöjuoksussa, vanhemmat happamassa konsertissa...Kaikki huoneet käytössä..." "Manu hassu, mitä vihjaat?" "Jos me vähän...hmm?" Vilma ei tiennyt, mitä sanoa. Häntä vain pelotti mahdolliset seuraukset.

Manu puristi silloin hiljaisen Vilman vasten itseään. Vilma tunsi miehen voimakkaan ruumiin ja turvallisen lämmön vasten omaa kehoaan. Vilma hengitti hetken syvään Manun tuoksua. "Olen sinun", hän kuiskasi lopulta tämän korvaan ja kietoi kätensä tiukemmin rakkaansa ympärille.

Manu hymyili hermostuneesti. "Tuonne päin", hän ohjasti. Vilma naurahti. ja seurasi hitaasti kohti makuuhuoneen ovea etenevää Manua. "Onkohan tämä ihan oikein? Sentään vanhempiesi makuuhuone ja sänky..." "...Vanhemmat ovat kaukana." Manu kietoi kätensä kiivaasti hengittävän Vilman ympärille. Hän halusi vain koskettaa ja pitää lähellään tuota ihanaa naista, jota rakasti.

Verna saapui pimeään taloon. "Höh, eivät kai Vilma ja velipoika ole jo nukkumassa? Huhuu?!" Verna kiersi kaikki pimeät huoneet aloittaen aina kylpyhuoneesta ja päätyi lopulta parin makuuhuoneeseen. "Sängyt ovat tyhjät? Enää yksi huone..."

Vilma tapasi parin nukkumasta kaulakkain vanhempiensa sängystä ja saattoi miltei arvata, mitä oli tapahtunut. Häpeän ja vihan sekaiset tunteet tappelivat hänen sisällään. "Herätkää nyt ennen kuin muut tulevat!", hän miltei sähähti hiljaa. Uniset kömpivät vähissä vaatteissa pois peiton alta, jolloin Verna katsoi paremmaksi poistua. Manu ei pystynyt katsomaan päin omaa siskoaan.

"Manu, siskosi taisi suuttua. Teimmeköhän ihan oikein?" Manu ei tiennyt mitä sanoa, mutta samaa hän ajatteli.

Manu käveli tärisevän Vilman eteen. "Entä jos minä tulen raskaaksi?", tämä sanoi hiljaa. "Se on sitten oma ongelmasi, nainen." "Mitä, et voi olla tosissasi!! Siihen tarvitaan kaksi, itse ehdotit..." "Tehty mikä tehty. Anna anteeksi, ei olisi pitänyt syyttää sinua." "Anna olla, menen nukkumaan omaan sänkyyn, mutta varmistan sitä ennen etten saa lasta", kuiskailivat nuoret pimeässä. Vilma oli samalla peloissaan ja suuttunut. Hän todella meni nukkumaan käytyään ensin lääkekaapin naisten osastolla. "Tämä saa luvan tepsiä", hän sanoi nielaistuaan epäilyttävän näköisen sinisen pillerin.

Puhelin soi keskiyöllä, Verna oli ainoa joka ei ollut vielä unessa. Edellisen päivän treffit pyörivät vielä mielessä. Verna riensi ensin hätkähdettyään vastaamaan. Puhelin oli pudota, kun hän tunnisti puhujan. "Kreivi...Haluatte tulla nyt? Mutta eikö se voisi odottaa aam...Aa, anteeksi, tulkaa vain. Tiedätte osoitteen."

Verna sai puettua pikaisesti päälleen. Tervehdittyään Kreiviä hän pyysi tätä tulemaan sisälle. Ennen ovea Verna pysähtyi. "Jos teitä ei haittaa, meidän pitäisi olla hiljaa ja valot pitää sammuksissa etteivät muut herää..." "Aivan kuten Verna-neiti haluaa." Verna pysähtyi Panun tuoman kukan eteen, mutta ei jostain syystä halunnutkaan lukea siinä olevaa odotettavasti imelää rakkauskirjettä.

"Miten te jälleen muistittekaan minut. Mutta jos ette pistä pahaksenne, voisitteko jatkossa ilmoittaa etukäteen tulostanne?" "Minähän ilmoitin. Ja teillä on muuten kaunis talo." "Hmm...niin öh... teitte. Ja kiitos. Mutta kertokaahan, missä itse asutte?" "En paljon missään. Ei minua huolita." "Sepä...ikävää." Vernan kävi sääliksi syrjittyä ja jahdattua miestä.

Yhtäkkiä huoneessa alkoi kuulua nopeatempoista musiikkia. Verna huomasi istuneensa radion kaukosäätimen päällä ja pomppasi äkkiä pystyyn. "Äh, koko talo herää, tämä pitää sulkea..." Silloin kuului Kreivin ääni hänen takaansa. "Älkää, hyvä neiti. Tanssikaamme."

Vernaa epäilytti, miten tanssi luonnistuisi luultavasti parikin ihmisikää eläneeltä, mutta Kreivi tanssi hyvin. Verna huomasi tuijottavansa vain tämän vihreisiin silmiin. "Ette ole enää niin kalpea, kuin ensitapaamisellamme", Verna huomasi sanovansa. Hän sai vastaukseksi lämpimän hymyn, joka aiheutti tahatonta sydämen läpätystä.

Kun Kreivi alkoi vetämään omaa sooloa, tyytyi Verna nauramaan. Kreivi ei ollutkaan niin kankea, kuin teitittelyn ja arvokkaan olemuksen aiheuttamassa kuvassa. Vernakin antoi rytmin viedä. "Aivan hullua tanssia näin keskellä yötä", hän hihkaisi.

Jos Verna olisi jälleen keskittynyt ympäristöönsä, hän olisi huomannut kuinka Kreivi lopetti tanssin ja vain tuijotti tanssivaa Vernaa. Vernan kääntyessä Kreivi pyysi pikaisesti: "Voi, älkää lopettako. Tanssikaa vielä." Verna hymähti ja tyttöhän tanssi.

Kreivi ei saanut silmiään irti siitä sulokkaasta, rytmin tahdissa liikkuvasta kehosta.

Lopulta Verna hengästyneenä vilkaisi olkansa yli sanoen vitsikkäästi: "Onko Kreivi tyytyväinen?"

Musiikki jäi taka-alalle, kun Kreivi kaappasi Vernan syleilyynsä ja suuteli tätä intohimoisesti, yhdestä mielijohteesta. Vernan silmät levisivät, mutta hän ei pystynyt eikä myöntämättä itselleen sitä halunnutkaan rimpuilla irti miehen varmasta otteesta.

"Miksi...teitte noin?", Verna sanoi hiljaa ja vähän surumielisenä muistaessaan tahtomattaan Panun. Kreivi päästi hänet epävarmana ja säikähtäneenä irti. "Eikö yleensä niin tehdä, kun rakastaa toista? Sinun ei tarvitse teititellä minua. Ei enää, Verna-neiti."

Verna hengitti syvään ja antoi miehen hyväillä kättään. Hän ei vastustellut ollenkaan, kun Kreivi suuteli häntä uudestaan. "Oliko tuo...Tunnetteko...Tunnetko samoin?", Kreivi kysyi kuin innokas lapsi. Verna hymyili vastaukseksi, jonka Kreivi tulkitsi myöntäväksi. Verna tiesi juuri tapahtuneen sen, mitä pelkäsi. Hän oli juuri pettänyt Panun, miehen joka häntä rakasti. Mutta Verna tiesi rakastavansa tätä edessään olevaa toista, kohteliasta ja lempeää miestä enemmän, eikä tiennyt miten selviäisi tilanteesta vielä Kreivin lähdettyäkään. "Voiko huonommin mennä?"

"Kyllä voi", Vilma totesi itselleen muistaessaan taannoiset potkunsa. Hän jynssäsi tehokkaasti keittiöpöydän pintaa ja yritti uskotella itselleen, että huono olo johtui vain siitä että hän oikein tunnusteli, oliko huono olo vai ei. "Silloinhan sitä on..." Pian pönttö kutsui ja sieni lensi lattialle. Manu kuunteli huolestuneena vessasta kuuluvia yökkimisen ääniä. "Mutta hänhän sanoi varmistavansa sen...", hän mietti pelokkaana tarkistaen, ettei kukaan muu vain kuullut.

Tässä taas tällä erää, tulikohan vähän tavallista lyhyempi...