No, tässä on ehtinytkin vierähtää aikaa. Kevät meni luonnontieteiden kandidaatiksi valmistuessa (woopwoop!). Mutta aina oli tämä mielessä ja työn alla kuin suinkin vain aikaa löytyi. Toivottavasti taas pitkä työstöaika ei ole haitannut työn yhtenäisyyttä tai laatua muuten.
Luin ja mietin kyllä pitkään kommentteja osien pituudesta. Siitä, että osat voivat olla uuvuttavan pitkiä. Mutta lopulta päädyin siihen lopputulokseen, että en ala muuttamaan täällä tyyliä kun osia tulee ilmestymään enää muutama ja sitten tämä legacy on finito. Tosin tämä osa ei ainakaan ole niin raskas kuin edellinen... Paljon nopeaa vuoropuhelua ja kuvapötköjä. Sitten kyllä KUN aloitan jotain uutta tarinaa, otan alusta lähtien kevyemmän otteen. Kiitos palautteesta, antaa vain tulla lisää. Jos olenkin vähän pässinpää enää täällä tekemään muutoksia, uutta tarinaa sitten joskus pian kun toivottavasti saan tämän loppuun on hyvä aloittaa uudella otteella ja parannusten kera. Ja kiva kun yleensä saa vielä kommenttia näin pitkään jatkuneelle, loppumetreillä vähän opiskelukiireiden takia nikottelevalle tarinalle ^^
Ei sen kummempia alkulätinöitä tällä kertaa.
*********************************************
”Felitia ei siis vielä ollut syntynyt silloin kun lähdin täältä…”
”Hetkinen”, Maria keskeytti nopeasti vaikka oli valmistautunut kuuntelemaan pitkän selityksen siitä, mitä niinä suunnilleen kymmenenä vuotena oli tapahtunut kun Eetu oli ollut poissa. Felitia ei näyttänyt kymmenvuotiaalta.
”Felitia on siis vasta kymmenen vanha?” Maria kysyi hitaasti, vilkaisten samalla sivusilmällä tyttöä. Hiljaisuudesta huolimatta oli mahdoton unohtaa, että Felitia oli vielä siinä vieressä.
”Siihen olen myös tulossa. Felitia kasvoi nopeammin, erityisesti heti synnyttyään”, Eetu selitti kärsivällisesti, mutta ei saanut jatkaa kauan.
”Kasvoi? Sinä siis kasvatit tytön? Ja syntyi? Kuka on äiti, kuka hänet synnytti?”
”Minä.”
”Ei kun siis äiti, ei isä.”
”Se on monimutkaista.”
”Mitä? Mutta miten… missä välissä… kuka mitä…”
”Jos antaisit minun nyt vain puhua.” Eetu vastasi kireästi Marian malttamattomuudelle. Maria tyytyi puristamaan suunsa tiukaksi viivaksi ja nielaisemaan kysymysten tulvan, joihin kaikkiin nainen ei voinut mitenkään uskoa Eetun pystyvän vastaamaan. Mitä Eetu oli sitten odottanut kun saapasteli sillä tavalla paikalle, varoittamatta etukäteen jostain alientytöstään? Maria ei voinut tietää kuinka oikeassa oli.
”Felitia on siis kokonaan eri humanoidilajia, niin kuin kerroin, ja tämä laji on kyllä tästä galaksista. Heidän oma lajinsa on kuolemassa sukupuuttoon rajoittamattomasti leviävän ja parantumattoman taudin takia. Niinpä he ovat turvautuneet lajinsa muokkaamiseen taudille vastustuskykyiseksi, toisin sanoen hybrideihin eli toisen lajin ja heidän lajinsa yhdistämiseen.” Eetu piti pienen tauon. Maria vain nyökkäsi osoittaakseen ymmärtäneensä, mutta ei saanut mitään järkevää kommenttia tai kysymystä mieleensä. Hän tiesi vasta aivan vähän, Eetun oli parempi jatkaa.
”Sanotaanko nyt niin, että Felitian lajin edustajia suihkii lentävillä lautasilla pitkin poikin avaruutta, sillä tällä toisella hybridin muodostamiseen tarvittavalla lajilla ei ole niin väliä. Ensimmäinen sukupolvi on aina lähes alkuperäisen lajin kaltainen, isäntälajilta ei tule paljon vaikutteita. Tämä laji tarvitsee muita lajeja tällaisessa yhdistävässä lisääntymisessä lähinnä vain kehittymisen alkuvaihetta suojaavaksi kuoreksi ja…” Siinä vaiheessa Marialta pääsi kuristunut älähdys. Eetu hymyili toispuoleisesti tietäen mistä oli kyse.
”Aivan, se on käytännössä raskauden kaltainen tila, ja täällä on todettu että miehet kestävät sen turvallisemmin kuin naiset. Tämä on oikeastaan yksi niistä varmasti lukuisista totta olevista salaliittoteorioista ja salaisista sopimuksista: Felitian laji saa käyttää omaamme avukseen vain sillä ehdolla, että kaikki on mahdollisimman turvallista ja huomaamatonta. Eli meiltä napataan vain tyyliin yksin asuvia miehiä. Hedelmöitysteknikot myös varmistavat että he pääsevät oikeisiin hoiviin lopulta elleivät hedelmöitetyt yksin keksi mistä on kyse. Felitia syntyi leikkauksella eräässä autiomaassa sijaitsevassa laitoksessa ja kasvatin tytön täysin eristyksissä, sinä olet ainoa ulkopuolinen joka hänet on nyt nähnyt.” Maria tuijotti räpäyttämättä Eetua, vastustaen kiusausta tuijottaa Felitiaa. Eetun ilmeestä kun saattoi päätellä, että Maria näytti siltä kuin olisi yhtäkkiä nähnyt vihreitä pikku-ukkoja Eetun olalla hyppimässä ja irvistelemässä. Eetun suupieli nyki, mokoma nautti Marian hämmennyksestä.
”Sori kun keskeytän, mutta voinko mennä jo vähän tutustumaan ympäristöön? Jos minua ei tarvita täällä?” Ääni oli kirkas ja helisevä. Maria oli jo melkein odottanut jotain alienin kirskuvaa naksahtelua tai vastaavaa. Mutta todella, Maria ei säikähtänyt niin kuin oli kuvitellut kun Felitia vihdoin puhui. Felitia katseli anelevasti Eetua ja vakuutti miehen empiessä ”oli kyllä kiva tavata Maria” ja ”haluan vain jättää aikuiset vaihtamaan kuulumisia rauhassa en mene kauas me sovittiin tästä jo aiemmin”. Maria seisoi vain hölmistyneenä hiljaa paikoillaan. Sanoi Eetu mitä tahansa, Felitia muistutti kovasti Inaria.
”Mene sitten, mutta pysy piilossa kaikilta äläkä mene kauas”, Eetu huokaisi lopulta.
”Kiitti iskä!” Felitia katosi pimeyteen nopeammin kuin kissa.
”Iskä…” Maria toisti ääni värähtäen. ”Minun pitää totutella ajatukseen.”
”Siihen sinulla on aikaa myöhemmin. Nyt sinun pitäisi kuulla vielä loput tarinasta ja... haluaisin ehtiä vaihtaa kuulumisiakin”, Eetu ilmoitti ja lisäsi lopun ehdotuksen tunnustelevasti.
”Hyvä on, jatka vain”, Maria kehotti suu pienessä hymyssä Eetun ehdotuksesta ja terästäytyi taas vastaanottamaan uusia maailmaansa mullistavia tietoja. Eetun olisi kyllä vaikea pistää aiempaa paremmaksi. Mutta nyt jaksamaan auttoi edes se, että Eetu oli kiinnostunut vielä taakseen jättämästään perheestä – Maria oli valmistautunut siihen, ettei kuulisi miehestä enää ikinä tai osaisi kertoa Inarille edes onko tämän isä elossa vai ei.
"Vaikka sain tietää kaiken mahdollisen ja minulle vakuuteltiin, että perimäni ansiosta riskit olivat hyvin pienet, niin peloissani en ollut edes silloin kun Mirva oli minua vastassa keittiöveitsen kanssa. Siis kun alkoi tapahtua…
Mutta kun pari päivää leikkauksen jälkeen kaikki kipu ja lääkkeet olivat haihtuneet kehostani, kun todella sain tavata tyttäreni ja asettua takaisin turvasatamaani… Tunsin sen heti. Ilman sitäkin seikkaa, että sukumme perintö oli yllättäen vahvistunut Felitiassa. Koska Felitia tietenkin on tyttäreni. Ja niin mystisen kaunis, utelias, älykäs… Sen kaiken näki heti. Mutta sitten taas pidinkin sylissäni pientä, herkkää tyttövauvaa. Felitia tarvitsi myös minua. Ja minä tyttöä.
En ollut todella saanut kokea vielä sitä vanhemmuuden vastuuta, sitä miten jonkun toisen elämä on todella käsissäsi. Minkälaista on oikeasti sitoutua siihen taakkaan ja lahjaan, minkä lapsi tuo. Älysin sen nyt vasta. Kun Mirvahan kasvatti Inaria yksin ensin ne varhaisimmat vuodet… ja piti naruja käsissään myöhemminkin niin että tunsin itseni vain työläiseksi. Ja kun yhtäkkiä olisikin pitänyt osata huolehtia Inarista… En osannut. Se ei tuntunut oikealta. Suoraan sanottuna… Inari tuntui lopultakin enemmän vieraalta tytöltä kuin omalta tyttäreltä, vaikka kuinka yritin. Onneksi te olitte olemassa. Koska näin Inari sai paremman elämän ja minä… Minäkin sain tehdä jotain merkityksellistä elämälläni. Ihan itse.
Sain nimittäin itse tehdä valinnan. Suurin osa kuulemma halusi vain unohtaa koko asian kun… itse toimitus oli ohi. Lapsi annettaan halukkaille ja asiaan täysin vihkiytyneille sijaisvanhemmille, joskus suoraan avaruusalukselle. Kun tätähän on jatkunut niin pitkään ja niin järjestäytyneesti, että ei ole vaikea järjestää kenelle tahansa papereita ja tietoja olemattomasta työmatkasta, jonka turvin muutama kuukausi ennen leikkaustaon mahdollista viettää poissa omista kotipiireistä ilman kyselyitä.
Mutta sitten on sellaisia kuin minä, jotka haluavat sitoutua. Olisin tehnyt sen muutenkin, mutta perimämme ansiosta Felitiassa on potentiaalia todella suureen. Olin ehkä itsekäs, mutta sain antaa itsestäni lisää, enemmän kuin tavalliset ihmiset, Felitialle tämän puolen harjoittamisen kautta."
------
”Tämä on oikea paikka, enää pitää odottaa Inaria…”
”Hei, te siellä”, Felitia jatkoi kovemmalla äänellä toiseen suuntaan.
”Annatte minun tehdä tämän rauhassa, ja oikeastaan minun ja isän jatkaa matkaa myös keskeyttämättä. Meillä ei ole suunnitelmissa aiheuttaa mitään yleistä alienfiaskoa tai mediajuhlaa. Ainoa, joka tulee tietämään lisää, on Inari ja sen siskoni ansaitsee.” Parkkeeratun ison tumman auton ikkunassa näkyi sinisen näytön välähdys. Felitian ilme tiukkeni.
”Voin myös tietenkin saman tien järjestää ilotulituksen täällä ihanan vehreässä ja elävää pursuavassa puistossa ilman että ehditte kiikuttaa minua vahingoittumana pois, koska pikku galaksin lajien välinen sopimus estää teitä kajoamasta minuun väkivalloin. Joten…”
”Ah, mukavaa, kun saan kaksinkeskeisen juttutuokion siskoni kanssa. Tässähän meinaakin tulla kiire jo, huppu päähän ja menoksi etteivät muut huomaa tällaista smurffia joukossaan.”
------
"Pienessä turvasatamassamme autiomaan syövereissä Felitia sai kasvaa ja minä keskittyä lapsen hoitamiseen. Kaikki oli hyvin, välillä tuntui kuin kaikki olisi ollut normaalisti…
Mutta sitten Felitia osoitti ikäistään suurempaa älykkyyttä, tai huomasin kuinka tyttö oikeasti kasvoi normaalia nopeammin. Puhumattakaan siitä miten hän kykeni jo nuoresta pitäen suunnilleen samaan kuin Elias. Kaikki oli siis niin normaalisti kuin olla voi.
Siitä huolimatta Felitia tarvitsi minua kauan, monta vuotta… Ja se tuntui hyvältä. Tunsin itseni ensimmäistä kertaa aikoihin tarpeelliseksi ja arvokkaaksi.
Ennen kuin huomasinkaan, pikkutyttöni kävi jo… hänen kaltaisilleen suunniteltua etäkoulua.
Kuten varmaan kaikki muutkin vanhemmat, olisin halunnut pitää Felitian lähelläni ja huolettomana lapsena aina. Mutta etenkin Felitian tapauksessa lapset kasvavat nopeasti ja Felitia sai tietää jo pienenä lajiaan uhkaavasta sukupuutosta ja hänelle sunnitellusta tehtävästä lajinsa turvaamiseksi. Saman jatkaminen mitä muutkin hedelmöitysteknikot joiden ansiosta Felitia oli saanut alkunsa ja koko laji uuden mahdollisuuden… Tehtävään liittymisen tärkeys korostui Felitian erityisyyden vuoksi. Siihen minulla ei ollut mitään päätösvaltaa.
Vaikka kuinka yritin välillä etsiä merkkejä muusta, velvollisuuden tietämisen vahingosta tai jostain… Pikkutyttöni oli aina vilpittömän vilkas, huoleton ja kiinnostunut ympäröivästä maailmasta ja häntä odottavasta tehtävästä. Ja niin suunnattoman järkevä ja älykäs.
En olisi voinut olla ylpeämpi tai kiitollisempi, että olin päässyt osaksi tähän ja saanut nähdä Felitian kasvavan… Saanut antaa jotain itsestäni kaiken ennalta määrätyn ja suunnitellun vastapainoksi."
”Huhhuh, Eetu. Voitaisiinko istahtaa…”
------
Inari katseli tähtiä ja hengitteli syvään kylmää, raikasta öistä ilmaa. Jännitys oli alkanut kipristellä vatsan pohjalla ja Inari ei voinut olla vilkuilematta vähän väliä kioskin suuntaan, kuin odottaen että sen pitäjä yhtäkkiä katoaisi ja monsterit saisivat piirittää Inarin.
”Okei, ihan hullua, kaikki on hyvin…” Inari mutisi hiljaa ääneen ja puristi tärisevät kätensä nyrkkiin pöydän alla. Kylmästä se vain johtui.
Inari alkoi hengittää vapaammin ja suorastaan tylsistyä, kun paikalle alkoi kertyä muita ihmisiä. Iltalenkkeilijöitä tai kävelijöitä, joilla oli tapana hakea jotain kuumaa juotavaa tältä oudolta kioskin ja pikku kahvilan risteymältä. Sitten Inarin katse kiinnittyi penkillä istuvaan tummiin vaatteisiin pukeutuneeseen hahmoon. Huppu hämäsi hieman, mutta tyyppi katseli häntä selvästi, oli ehkä katsellut jo jonkin aikaa kun Inari seurasi vain ihmisten tuloa ja menoa. Inarin sydän teki ylimääräiseen loikan, kun häntä viittoiltiin hienovaraisesti kädellä seuraamaan.
Inari epäröi jälleen hieman, kun hänet johdettiin pois kioskin valosta. Mutta vieras pysähtyi juuri ja juuri kuuloetäisyyden ulkopuolelle vain, ei edes ihmeellisemmin näkösuojaan. Inari olisi varmasti ihan turvassa.
”Inari, niinhän?” Inari nyökkäsi innokkaana vastaukseksi ja vilkaisi nopeasti tulosuuntaansa. Kukaan ei kiinnittänyt huomiota. Tyttö vaikutti suunnilleen samanikäiseltä kuin hän itse, koon äänen ja kaiken perusteella. Siisti takki, mistäköhän se oli sen ostanut. Ulkopuolisten silmin tämä näytti ihan tavalliselta kaverusten kohtaamiselta.
”Sä ootkin jo varmaan epäillyt, että kotonasi tapahtuu jotain mitä sun ei haluttu todistavan”, tyttö jatkoi. Inari kurtisti kulmiaan ja nyökkäsi taas, vähän hitaammin. Inari vastusti halua vilkuilla taas ympärilleen varmistukseksi. Tämä oli ehdottomasti jotain mitä hänen ei olisi pitänyt tehdä, jotain mitä hänen ei pitäisi saada tietää.
”Joo niin kai. Mitä siitä? Tiedätkö sä?”
”En suoranaisesti, mutta haluan näyttää."
"...Mitä?" Inari kysyi hitaasti ja vilkaisi ympärilleen epävarmana, heihin ei vieläkään kiinnitetty huomiota.
"Yritä keskittyä, aikaa ei ole paljon. Myös minulta halutaan salata tänään jotain. Palataan takaisin, pysy mun lähellä niin että kosketat melkein koko ajan. Muuten meidät huomataan. Älä puhu, jos ei ole aivan pakko.”
Tyttö tykitti sellaiseen tahtiin käskyjä, että Inari ei saanut sanotuksi väliin mitään vaikka kuinka kieltä poltteli. Kun kioski jäi taakse, hiljaisuus kävi nopeasti niin jännittyneen paksuksi että Inari ei kehdannut enää rikkoa sitä. Joka tapauksessa hän saisi tietää jotain, ei ehkä kaikkea, mutta sekin olisi luultavasti tarpeeksi. Inari tunsi olevansa jonkin paljon suuremman äärellä kuin osasi kuvitella.
------
Inari oli hämärästi osannut päätellä, mistä päin hän mysteerioppaansa kanssa suuntasi kohti kotiaan metsän läpi. Matka oli ollut vähintäänkin outo. Voi hitsi kun Inari ei ollut edes nimeä kysynyt ja myöhemmin jonkin vieraan kainouden puuskan takia ei viitsinyt enää udella. Tyttö oli joka tapauksessa todellakin kulkenut kiusallisen lähellä Inaria; aluksi jäänyt aina odottamaan jos Inari oli takertunut johonkin ja lopuksi suoranaisesti kiskonut Inaria pari kertaa mukanaan kädestä pitäen. Lopulta kun alkoi kuulua hiljaista puhetta, matkanteko hidastui ja Inari pidätti hengitystään liukuessaan ääneti oksien ja puskien lomitse tytön perässä.
”Kuka tuo tuolla äidin… Marian kanssa on?” Inari kuiskasi niin että hädin tuskin muodosti sanat suullaan, ettei paljastaisi heitä. Tytöllä ei näyttänyt olevan silti vaikeuksia kuulla.
”Isäsi”, tyttö vastasi.
Inari tunsi kuinka syke kiihtyi aavistuksen ja aistit terästyivät, mutta ei muuta. Ei minkäännäköistä tunteiden tai muistojen vyöryä, jonka oli ehkä joskus mielessään kuvitellut tähän tilanteeseen liittyvän. Tuntui vain edelleen siltä, että äiti, hänet kasvattanut äiti, jutteli vieraan miehen kanssa. Isä. Marian serkku, niin se meni. Sitten Inari halusi vain keskittyä kuuntelemaan, mitä hänen ei olisi saanut kuulla. Jännittyneenä jähmettynyt tyttö vieressä vaikutti tuntevan samoin.
”Miksi kerroit tämän kaiken minulle, Eetu? Miksi jonkun muun oli hyvä saada tietää Felitiasta, tai Felitian meistä?” Maria huokaisi vihdoin kielensä päällä pyörineen kysymykseen. Sen hän oli sysännyt sivuun siksi aikaa, kunnes oli saanut rauhassa istahtaa ja kysellä läpi vielä parit yksityiskohdat Eetun tarinasta jotka eivät olleet oikein avautuneet.
”No tuota…” Eetu aloitti hitaasti. Mariasta tuntui siltä, että Eetu yritti etsiä parhaita sanoja tilanteeseen, varovasti, ettei tulisi väärinkäsityksiä. Maria pakotti kasvoilleen pienen hymyn – hän oli ollut aika tiukkana kuluneen illan.
”Sinä muistat, että Felitian täytyy kohta lähteä jonnekin tuonne tähtiin suorittamaan tehtäväänsä. Se on erityisen tärkeää koska Felitia on erityisen vahva ja kyvykäs hybridi sukumme perimän ansiosta, muistathan kun kerroin. Mutta siis minä olisin sitten niin sanotusti vapaa palaamaan normaaliin elämään”, Eetu kertasi. Maria nyökkäsi vastaukseksi osoittaakseen ymmärtäneensä, kun Eetu kohotti katseensa selvästi odottavana. Sitten Eetu huokaisi raskaasti ja muutti asentoaan.
”Mutta sinäkin ymmärrät varmaan hyvin, ettei minulla ole enää mitään käsitystä normaalista elämästä. Ei kaiken kokemani jälkeen, perhekokeilu Mirvan ja Inarin kanssa, Felitia kaiken päälle… En tiedä oikeastaan mikä kokemastani on erkaannuttanut minut kaikkein eniten siitä niin sanotusta normaalista elämästä. Tai onko minulla, meillä, sitä alun perin ollutkaan, tiedäthän. Elias ja kaikki.” Marian ilmeet vaihtelivat laidasta laitaan Eetun mietinnän aikana. Mutta lopulta Maria ei voinut muuta kuin hymähtää myöntävästi.
”Mirva”, Inari muodosti sanan huulillaan ääneen. Äiti, oikea äiti, Inari oli varma siitä. Missäköhän se oli, pääsisikö sitä ikinä tapaamaan…? Tyttö… Tai siis Inari uskoi että kyseessä oli Felitia, tyrkkäsi häntä kevyesti käsivarteen. Pysy hiljaa, älä paljasta meitä, kuuntele. Inari toivoi niin kovasti voivansa hiippailla vielä lähemmäksi, jotta kuulisi varmasti kaiken, mutta ei uskaltanut. Tiedon virta voisi katketa niin helposti.
”Sitten pitää vain etsiä sellainen elämä, joka sopii itselle, ja oikeat ihmiset… tai mitkä lie”, Maria sanoi hiljaa. Hän ei tiennyt mitä ajatella. Toisaalta hän oli helpottunut – Eetu ei yrittäisi viedä Inaria häneltä. Niin naurettava mahdollisuus kuin se olikin, ajatus oli käynyt Marian mielessä turhan usein. Ja toisaalta Maria oli huolissaan ja toivoi kovasti, että Eetu löytäisi vihdoin jotain pysyvää, oman tiensä. Vaikutti ainakin siltä, että Felitia oli kaikesta outoudesta - ja vaikka Eetu koki toisin, pakottamisesta - huolimatta ollut oikea suunta.
”Noh, niin kuin kerroin Felitia ei ole jäämässä tänne. Felitian ei tulisi ikinä käytännössä palata, unohtaa vain juurensa ja liittyä oman kansansa joukkoon kansan parhaan selviämisen takaamiseksi. Tyttö on kuitenkin vannonut palaavansa tervehtimään minua välillä vaikka väkipakolla”, Eetu hymähti ilottomasti.
”Sellaisia ne lapset ovat”, Maria tunsi vastaavansa konemaisesti. Hän ei pitänyt Eetun äänensävystä. Tämä keskustelu muistutti liikaa sitä iltaa, kun Eetu oli ilmoittanut jättävänsä talon ja Inarin hänelle.
”Olen miettinyt tätä paljon. Totuus on, että tunnen olevani oikeassa paikassa vain kun saan olla oma itseni ja auttaa kaltaisiamme piilottelijoita. Aion tehdä saman kuin isoäitimme Saaga, mutta vielä syvemmin, lakkaan olemasta virallisesti niin kuin Elias. En tiedä mihin kaikkiin paikkoihin maailmassa, tässä universumissa tai peräti mihin ulottuvuuksiin päädyn. Joka tapauksessa tämä on viimeinen kerta kun näemme, Maria.”
”Ei, isä”, Felitia vuorostaan kuiskasi tukahtuneella äänellä. Inari kuitenkin pidättäytyi tuuppaamasta… puolisiskoaan. Inari näki kuinka Felitian kädet puristuivat nyrkkiin ja koko tyttö tärisi. Inari olisi halannut jos ei olisi pelännyt paljastumista. Inarilla ei ollut alun alkaenkaan ollut isää jonka kuulla menettävänsä nyt.
”Sinä siis… Mitä tämä kaikki tarkoittaa?” Maria kysyi hitaasti. Häntä kylmäsi. Hän aavisti, mutta ei ollut varma.
”Tiedän vihdoin, mikä tuntuu oikealta ja mitä haluan tehdä. Mutta haluaisin tehdä sen ilman katumusta tai takaisinvilkuilua. Jos Felitia joskus tarvitsee apua, sukulaista, niin voihan tyttö tulla tänne, puheillesi?”
Maria tuijotti Eetun ojennettua kättä aavistuksistaan huolimatta epäuskoisena. Sitten Maria käänsi pian katseensa lammelle ja huokaisi pettyneenä, kuin joku olisi yrittänyt näyttää hänelle kolmatta kertaa saman taikatempun ja epäonnistunut jälleen. Odota nyt seuraavaksi se onnistuu katso vaikka. Ei enää en jaksa tätä enää. Maria havahtui ensimmäiseen kädelleen leijailleeseen lumihiutaleeseen ja ponnisti nopeasti jaloilleen.
Maria ei tiennyt mitä ajatella. Sen hän tiesi, että tuntui surulliselta ja tyhjältä. Kyllä Maria oli valmistautunut siihen, että Eetu ei palaisi jäädäkseen, ehkä vähän siihenkin että näkisi Eetun viimeistä kertaa. Mutta tämä oli vielä lopullisempaa, Maria ei tulisi näkemään Eetua aivan varmasti. Eetu olisi kuin kuollut… Vielä enemmän, kuin kadonnut. Maria ei lainkaan tietäisi missä Eetu olisi. Eetulla ei olisi tilaisuutta tavata tytärtään, lapsenlapsiaan…
”Miten voit vain jättää kaiken”, Maria totesi lopulta hiljaa kuristuneella äänellä, ei kysynyt.
”Koska mikään muu ei tunnu oikealta ja en osaa tehdä muuta, en kai osannut edes ennen Mirvan kuolemaa. Ja koska tiedän, että kukaan ei kärsi päätöksestäni, en jätä ketään yksin, koska voin luottaa sinuun, niinhän?” Eetu asteli puhuessaan Marian vierelle. Eetu katsoi Mariaa järkähtämättömän päättäväisesti, mutta ei lainkaan vaativasti.
Inarin keho tuntui täyttyvän ontolla, painavalla kylmyydellä. Hänen äitinsä oli kuollut. Hän ei ikinä saisi nähdä tätä, kuulla tämän ääntä…
Eetun kysymykseen vastaamatta Maria painoi päänsä hämillään. Ei, Eetu ei ollut aivan voinut luottaa Mariaan. Maria oli jo valehdellut muutamaankin otteeseen tälle päin naamaa, koska Petra… Mutta nyt Eetu ei olisi palaamassa, ei saisi muuten ikinä tietää.
”Minä… Minä en ole ollut sinulle aivan rehellinen, Petrasta, anna anteeksi”, Maria sanoi ääni värähtäen. Hän oli vain sysännyt koko ajan mielestään sen nalkuttavan pienen äänen, joka hoputti kertomaan Petrasta vielä kun oli mahdollista. Mutta Maria oli koko ajan vain vakuutellut itselleen, että kertoisi joskus, kirjeitse tai jotain… Paitsi että siihen ei tulisi enää tämän jälkeen tilaisuutta. Maria oli valmistautunut tähän aivan liian vähän, mutta sentään kaikki tuli kerralla ulos suusta.
”Petra on minun tyttäreni, niinhän?” Eetu varmisti pian Marian onneksi, päästäen tämän odotuksen piinasta. Eetu ei kuulostanut tai näyttänyt vihaiselta, vähän vain pettyneeltä.
”…Herran jestas”, pääsi Inarin suusta nyt huokaus. Petra ei ollutkaan hänen kasvattisiskonsa, vaan oikea puolisisko. Tätä oli melkein vaikeampi ymmärtää kuin kaikkea aiemmin. Se kaikki muu oli selvästi jotain yliluonnollista, sellaista jonka Inari oli vain pyyhkäissyt pois mielestään nopeasti, suojakeinona ja koska se ei oikeastaan koskenut häntä itseään hirveästi. Felitia hänen vieressään oli sitäkin enemmän kiristellyt hampaitaan ja vaihtanut levottomana asentoaan. Nyt vuorostaan Inarin henkäyksen kuullessaan Felitia katsoi Inaria kulmaansa kohottaen, ymmärtämättä aivan mistä oli kyse.
”Älä huoli, en ole sinulle vihainen tai mitään. Harmittaa vain, etten pääse tutustumaan kolmanteen tyttäreeni oikein lainkaan.” Eetun vakaa äänensävy värähti ensimmäistä kertaa koko iltana ja Eetu piti pienen tauon. Maria älysi, että Eetu ei ollut ikinä pitänyt Petraa edes sylissään.
”Petra niin kuin kukaan muukaan lapsista ei ole enää ollut muuta kuin tavallinen ihminen perimä on vihdoin laimentunut tarpeeksi ja…” Maria sotkeutui omaan kieleensä kuristuneen äänen saattelemana. Maria alkoi hädissään koota päässään jotain typerää tiivistettyä infopakettia siitä, mitä Petra oli, Eetulle kerrottavaksi. Eetu näytti hetken yhtä epätoivoiselta, silmissä välähti jotain, mutta sitten Eetu taas hymyili.
”No… Se on hyvä kuulla. Normaali elämä tarjolla. Mutta minun täytyy tehdä tämä. Nyt kun vihdoin olen löytänyt itseni ja tarkoitukseni. Pyörät pyörivät jo, ovat pyörineet kai jo siitä lähtien kun lähdin ensimmäistä kertaa täältä, koska Felitia vain tuli elämääni. Ja toistan, että niin itsekästä kuin se ehkä onkin, minulle on tärkeää että pystyn jatkamaan tällä tiellä keveämmin mielin. Minulle on tärkeää tietää tyttäristäni välitettävän ja huolehdittavan”, Eetu selitti vielä kerran anelevasti.
”…Tietenkin, Eetu”, Maria kiirehti varmistamaan, ”Tietenkin minä huolehdin lapsista, jos ja kun he minua tarvitsevat. Minun on mahdotonta ymmärtää miltä kaikki kokemasi tuntuu tai mitä se on saanut aikaan, mutta sen tiedän, että haluan sinun saavan olla onnellinen.” Maria huomasi kuinka Eetun hymy leveni helpotuksesta heti Marian ensimmäisten sanojen jälkeen, ja sitten kuinka mies muuttui hämmästyneen näköiseksi lopuksi. Eetu ei vaikuttanut olettaneen Marian lainkaan välittävän siitä, mitä Eetu halusi, vaan vain lapsista. Höpsö.
”Inari ja Petra ovat onnellisia ja rakastettuja täällä, ja Felitiakin saa olla jos sellainen tilanne tulee eteen”, Maria lupasi parhaansa mukaan.
”Kiitos, olen sinulle loputtomasti velkaa”, Eetu sanoi tunteen paksuntamalla äänellä.
”Ja minä sinulle”, Maria vastasi.
”Meidän taitaa olla aika mennä”, Felitia kuiskasi kun Maria ja Eetu halasivat toisiaan tiukasti, sanomatta mitään tai edes liikkumatta pitkään aikaan. Vasta kun Felitia puhui, Inari sai taas ajatuksensa järjestykseen, pois Petrasta ja Mirvasta. Inari näkisi isänsä viimeistä kertaa nyt. Inari kurkotti kaulaansa muurin yli ja tuijotti tummaa takinselkämystä ja punertavaa tukkaa räpäyttämättä niin että silmät vetistivät. Aivan liian pian Felitia nykäisi Inaria kärsimättömästi käsivarresta ja Inari ärähti turhautuneena, riuhtaisten katseensa väkipakolla pois. Inari tunsi pienen paniikin pistoksen älyttyään, ettei ollut nähnyt edes kunnolla isänsä kasvoja kertaakaan.
”Onko sulla jotain kuvaa isästä?” Inari henkäisi ääneen. Felitia vain nyökkäsi jäyhästi ja asetti kätensä vasemman takin taskun päälle tiukasti.
”Olen… Pahoillani, että sait kuulla isäsi katoavan pian”, Inari sanoi epävarmasti. Hemmetin outo tilanne. Inarin sisällä kuohui, oli vaikea yrittää selvittää mikä oli tyrskyissä päällimmäisenä.
”Ja sinä sait ilmeisesti tietää myös paljon sellaista, mitä sinun ei olisi haluttu tietävän, mutta sinun oli hyvä tietää, niinhän?” Felitia sanoi tunteettomalla äänellä. Inaria kylmäsi, mutta sitten hän muisti, että heistä kahdesta Felitia oli saanut kuulla menettävänsä jotain, kun Inari taas oli oikeastaan saanut paljon lisää.
”Joo. Kiitos.”
”Haluatko tietää vielä jotain, mistä osaisin ehkä kertoa?” Felitia kysyi. Tarjous oli houkutteleva – mitä olivat nämä perimä, normaalin elämän puute, mistä oli ainakin aluksi puhuttu enemmän. Kaikki muu oli ymmärrettävissä. Mutta sitten Inari päätti tarttua isänsä sanoihin – normaali elämä tarjolla. Siihen Inari halusi tarttua. Felitian elämä ei tuntunut yhtään houkuttelevalta, liian isolta, liian paljolta. Inarilla oli ikävä sitä tyhmää illan TV-tietovisaa jota Miro ja Niklas tykkäsivät katsoa tähän aikaan illasta.
”…Mä haluan nähdä miltä sä näytät”, Inari lopulta päätti hankkia vastauksen edes yhteen kysymykseen, jolle muuten mielikuvituksella olisi liikaa puuhaa koko loppuelämän ajan - ties minkälainen alien sieltä...
Felitia tarttui huppunsa reunoihin, empi hetken ja laski sitten alas paljasten yössä kalpean sinertävänä hohtavan ihon, tummat silmät ja yhtä tummat suorat paksut pitkät kutrit joista Inari vain unelmoi, sekä korvat kuin haltialeffoista. Kaunis. Mielikuvitus 0 – Todellisuus 1.
”Mennään sitten, muista pysyä lähellä. Muuten isä huomaa meidät ja mulla olisi selittelemistä kun se ei tiedä mun pystyvän piilottamaan itseni lisäksi muita…”, Felitia totesi sitten rikkoen lumouksen. Inari ei voinut olla varma kun ei ollut ennen joutunut tulkitsemaan sellaisia kauttaaltaan sysimustia silmiä, mutta niissä oli huvittunut pilke.
”Miksi, minne?” Inari totesi hölmistyneenä ja näytti varmasti yhtä pöllämystyneeltä kuin hänestä tuntui, ei ihme että Felitia oli huvittunut.
”Et halunnut tietää miksi. Mutta minne – sinne mistä lähdettiin. Sitten voit palata luonnollisen oloisesti kotiin, jos se on aikomuksesi”, Felitia selitti kärsivällisesti. Inaria nolostutti yhtäkkiä – hänen oli täytynyt käyttäytyä koko illan kuin ympärilleen vaarallisesti pälyilevä ja kurkotteleva pikkulapsi kristallikaupassa.
”Okei”, Inari totesi siis enää vain hiljaa. Sisällä kihisi ja kuohui yhä, mutta Inari tunsi sen verran kunnioitusta häntä selvästi suurempiin kuvioihin kuuluvaa Felitiaa kohtaa, että päätti nauttia puolisiskonsa seurasta nämä viimeiset hetket vain yhteisessä, mietteliäässä hiljaisuudessa. Inarin olisi ehkä vain parempi unohtaa suurin osa tämän illan yliluonnollisuuksista, Felitia mukaan lukien, niin turhauttavalta kuin se tuntuikin. Niin paljon mahdollisuuksia, joita Inari ei kuitenkaan halunnut vaihtaa normaaliin elämäänsä.
-------
Inari pystyi kävelemään kotimatkan takaisin verrattain rauhallisena, mutta pinna meni siinä vaiheessa kun Inari huomasi kotiovella jättäneensä yöpymistavarakassinsa auton alle ja potkaisi kaidetta tarpeettoman kiukkupuuskan kourissa.
”Äh, hölmö, miten sinä nyt noin meinaat mennä pilaamaan tarinasi?” Inari ähkäisi itselleen ääneen varvas jomottaen. Sitten Inari jäi tuijottamaan eteensä.
”Mitä helvettiä, äiti, kaikki…” Inari ajatteli sitten ja tytön silmät laajenivat hetkeksi, suu kävi epäuskoisessa hymyssä ja Inari pudisti päätään.
”Okei, tän kanssa on vähän vaikeampi elää kuin ei tietäisi mitään verrattuna siihen kun Niklas kertoi mun olevankin sukua tälle perheelle…”
Inari nosti katseensa oveen.
”Mun perheelle. Ja ne on yrittäneet parhaansa kaiken tän outouden, munkin, kanssa.” Inari kääntyi kannoillaan hakemaan laukkunsa auton alta.
”Inari!” Inari säikähti yllättävää kutsua niin että laukku tipahti pehmeästi tumpsahtaen lattialle. Inari oli avannut ja sulkenut oven niin hiljaa kuin mahdollista. Äidin oli täytynyt olla vielä hereillä valmiiksi.
”Mitä sinä täällä?” Maria kysyi yhtä säikähtäneenä kuin Inari.
”No tota… Sekke alkoi kuumeilla ja yrjötä kesken illan ja mulla meni fiilikset niin en jäänyt yöksi tulin suoraan kotiin”, Inari selitti kohtaamatta äitinsä katsetta. Harvoin hän valehteli sillä tavalla niin räikeästi.
”Aa tuota, harmi… Mutta ehkä hyvä myös. Minä… Olen päättänyt kertoa vähän enemmän vanhemmistasi, koska tilanne on muuttunut”, Maria sanoi sitten Inarin onneksi takertumatta sen kummemmin Inarin hatusta temmattuun selitykseen. Hetkinen.
”Ai mitä?” Inari kysyi hätkähdyksestä kimeällä äänellä.
”Tulisitko olohuoneeseen sitten kun olet saanut purettua tavarasi ja valmistauduttua muuten nukkumaan. Tässä voi mennä aikaa joten parempi rymistellä nyt yläkerrassa kun kaikki ovat vasta menneet nukkumaan”, Maria pyysi puolestaan vakaalla äänellä. Niin aikuinen. Inari mumisi jotain myöntävää, mutta jäi vielä hämmentyneenä paikoilleen, kun Maria vihdoin muisti, että oli ollut viemässä sanomalehteä roskikseen ennen kuin Inari tupsahti paikalle.
”Mitäköhän tästä tulee”, Inari mietti. Hänen täytyisi osata käyttäytyä luontevan yllättyneesti mahdollisten paljastusten kohdalla… Joita Inari ei voinut mitenkään arvata. Maria ei varmasti olisi kertomassa kaikkea, ainakaan totuudenmukaisesti. Inarista tuntui inhottavalta, Maria tulisi varmasti pimittämään tai suoranaisesti valehtelemaan joistain seikoista, uskoen sen olevan parhaaksi Inarin kannalta. Koska Inari kuitenkin luotti edelleen siihen, että Maria ajatteli parhaansa mukaan kaikkien lastensa parasta, niin turhauttavia kuin ratkaisut voisivat ollakin.
Inari toivoi kuitenkin, että hän saisi edes kuulla vielä Marialta uudestaan olevansa Petran oikea sisko, jotta Petrakin saisi kuulla. Varmaan mikään ei suuresti muuttuisi, mutta se tuntui silti tärkeältä. Jos Maria ei kertoisi nyt, tai ei vaikuttaisi kertovan ikinä, Inari harkitsi vakavasti ottavansa ohjat käsiinsä.
Keskustelu oli onneksi hidastempoinen ja Maria tuntui katsovan lähinnä kaukaisuuteen puhuessaan, ei seuraavan Inarin reaktioita tai takertuvan tytön lyhyisiin vastauksiin tai kysymysten puutteeseen. Inari oli kuullut kaiken jo kertaalleen, mutta tyttö hämmentyi kun kuullessaan toistamiseen äitinsä kuolemasta, ja Marian pahoittelut, vasta tällä kertaa nousi pala kurkkuun ja silmät kostuivat. Lyhyen halin jälkeen juttu vielä jatkui. Se, että Inarin isä oli sellaisissa tehtävissä, että Inari ei todennäköisesti tulisi ikinä löytämään tätä.
Oikeanlaista katkeruutta vastauksiinsa Inari sai kun sai todeta, että ilman Felitiaa Inari ei tietäisi siitä, että hänellä todella oli kaksi oikeaa siskoa. Felitiasta kertomasta jättämisen Inari ymmärsi, koska Maria ei ollut kertonut mistään muustakaan yliluonnollisesta. Mutta Petra…
Miksi Maria halusi piilotella asiaa? Miksei voinut kertoa vain samalla, kun teki Inarin elämästä jälleen vähän monimutkaisempaa? Kyllä Petrallekin olisi varmasti ollut parempi tietää että isä on tuolla jossain elossa, kuin että ei ole mitään tietoa? Niin kuin Niklaksella? Näin ajatellessaan Inari tuli jälleen huomanneeksi, kuinka omituinen perhe hänellä oli. Jossa kuitenkin yritettiin ajatella aina kaikkien parasta…
Inari päätti silti pitää itselleen antamansa lupauksen – jos Maria ei kertoisi, hän kertoisi joskus. Ei vielä, koska Petra oli niin pieni, ja muutenkin herkin lapsista, mutta joskus, Inari ei varmasti unohtaisi. Koska Inarin mielestä niin oli parasta.
Inari sai muuta ajateltavaa normaalin arjen soljumisesta, kukaan ei tiennyt tai ollut muistuttamassa siitä kaikesta mitä Inarin päässä pyöri. Miro kohtasi katseen pari kertaa merkitsevän mietiskelevästi joten äidin oli täytynyt infota Miroa Inarille kertomastaan, mutta kumpikaan ei ottanut asiaa erityisemmin esille. Inari sai lopullisen ajatusten syrjäyttäjän myös lopulta ikävältä taholta.
Niklas lupautui kerrankin lukemaan Petralle satua, vaikka Petra osasi jo lukea itsekin. Isoveli oli aina ollut kaikkein paras sadunkertoja ja Petraa sattui silloin tällöin lapsettamaan vielä, enemmän kuin isosisaruksia aikanaan. Sekä Saana että Petra vaikuttivat kuuntelevan, ja Saana nukahti tuttujen äänien ympäröimänä niin kuin Petrakin meinasi. Saana vain ei enää herännyt, ja koko perhe suri koiraa josta oli tullut tärkeä osa perhettä.
Inarille vielä tärkeämpi kuin aiemmin, kun hän oli Marialta saanut kuulla koiran olleen Mirvan alun perin, hänen äitinsä. Nyt ainoastaan Inari oli jäljellä Mirvasta sillä Marialla ei ollut jostain syystä näytettäväksi yhtäkään kuvaa Inarin äidistä. Vain joitakin joissa Inari oli pienenä isänsä kanssa, joissa isä näytti jotenkin paljon vanhemmalta kuin Felitian näyttämässä kuvassa. Joka tapauksessa Maria käski pitää kuvat visusti piilossa isän tehtävän takia.
Inarista melkein tuntui kuin hänetkin olisi pitänyt piilottaa ja sysätä syrjään, mutta sitten olikin rakastava perhe ympärillä joka huomioi ja vakuutti joka päivä, että Inari ei ollut piilossa ja unohdettu niin kuin todelliset vanhempansa.
******
”Apua, äiti, missä ovat sipulit? Mä laitoin ne kyllä kauppalistaan.”
”Siellähän ne ovat missä ennenkin, vasemmassa alalaatikossa.”
”Oho, niinpä tietenkin, mä katsoin vain jostain ovilokerosta…”
”Mikä sinua mietityttää, Petra? Olet yleensä niin luonteva ruoanlaittaja, luojan kiitos kun isosisarukseksi polttavat vedenkin pohjaan”, Maria uteli hyväntuulisesti.
”No kun… Harvoin mä laitan muuta kuin perheelle ruokaa, nyt on tulossa muitakin, Niklaksen bändikaverit…”, Petra selitti ääni värähtäen.
”Hyvin se menee, teet vain niin kuin ennenkin”, Maria kannusti ja kävi ohi mennen taputtamassa Petraa olalle. Petra oli hyvin ystävällinen, mutta vähän varautunut ja ujo sekä herkkä tyttö. Paljon Inarin vastakohta, mutta tytöt tulivat loistavasti toimeen.
”Kysy vaikka Inaria lisäkäsipariksi, jos isompi annoskoko yllättää. Tai ketä tahansa muuta, kyllä me aina ohjeitasi osaamme seurata”, Maria kehotti. Petra nyökkäsi ja kääri hihansa päättäväisesti sipulit sylissä.
”Ei voi maistua muuta kuin herkulliselta kuin tuoksuu noin. Ja tuosta riittää varmasti vaikka kuinka nälkäiselle teinilaumalle”, Maria kehui. Petra hymyili hiljaisen tyytyväisenä itseensä, mutta hätkähti kun ovikello soi.
”Petra Inari joku käykää avaamassa mun pitää etsiä vielä puhdas paita!” Niklas huusi yläkerrasta. Hyvä ettei Petra taas käärinyt erikseen hihoja ylös, veti vain henkeä päättäväisesti ja asteli eteiseen.
Tutut äänet täyttivät olohuoneen. Äänissä oli tällä kertaa tosin poikkeavia sävyjä. Jasmin oli usein porukan rauhallisin, mutta televisiossa käynnissä oleva jalkapallopeli toi esiin aivan uusia puolia. Niklas ja Elisabet virnuilivat keskenään kun Jasmin ja Pekko kannustivat äänekkäästi omia vastapuolen lempijoukkueitaan ja yrittivät kovasti olla käymättä toistensa kurkkuihin sanojen tasolla.
”Höh, menivät sitten vain suoraan matsia katsomaan vaikka ruokaa olisi ollut tarjolla”, Maria moitti. Petra pudisti päätään nopeasti keskittyneenä.
”Ei se mitään, ehdin kattaa pöydän rauhassa valmiiksi”, Petra vakuutti.
”No, kyllä ne sitten varmasti tulevat kun kutsutaan, menet vain rohkeasti keskeyttämään kisakatsomon riehumisen”, Maria ohjeisti. Petran suu kävi pienessä virneessä.
”Riittää varmaan että avaan oven niin Niklas ainakin ryntää hajun perässä ja muut seuraavat.”
”Oi voi”, Miro huokaisi ääneen. Jasminin voitontuuletus kaikui varmaan talon kaikkien kolmen kerroksen läpi.
”Toisaalta, minkälainen möly olisi sitten lähtenyt jos Jasminin joukkue olisi hävinnyt? Pekko ainakin on ollut aina hyvä häviäjä ja nopeasti seuraaviin asioihin siirtyvä.” Pian Miro kuulikin ryminää kuin alakertaan olisi muuttanut vauhko peuralauma. Äänet hiljenivät keittiöön. Toivottavasti Petra ehti laittaa kaiken valmiiksi. Ja toivottavasti Mirolle jäisi edes jotain vuosiraportin lukemisen jälkeen syötäväksi, hyvä tuoksu leijui yläkertaan asti.
”No, tuota… mitä pidätte?” Petra kysyi lopulta suoraan hermostuneena kun oltiin ensin juteltu niitä näitä ja keskitytty syömiseen.
”Kai tämä nyt on hyvää kun Pekko ei suu täynnä puhutuksi saa ja kaikki ovat ottaneet jo uuden annoskierroksen ja… Maria onko tätä vielä lisää siellä?” Jasmin puheli mutta naisen huomio kiinnittyi kesken lautasia kolistelevaan Mariaan.
”Ei, tiskejä tässä vain. Eikö siellä pöydässä ole vielä yksi ylimääräinen lautasellinen?” Maria huomautti.
”Ei, Niklas ja Elisabet ovat varanneet sen, mokomat…”, Jasmin moitti pian suu täynnä taas ruokaa. Pekko kuului mumisevan jotain myöntävää, Pekko oli ollut harvinaisen hiljaa koko illan kun oli keskittynyt syömään.
”Ensi kerralla pitää sitten olla nopeampi, koska Petrahan tykkää laittaa ruokaa välillä isommalle porukallekin ja ensi kerta tulee, niinhän?” Maria johdatteli pitäen äänensä mahdollisimman neutraalina. Oikeasti nainen oli suorastaan huvittunut siitä kuinka paljon ruokaa nuoriin ihmisiin saattoi upota ja vielä lisää oltiin vailla. Petra kuitenkin vakuutti ottavansa haasteen vastaan seuraavallakin kerralla ja sai kiitollisia kannustuksia ruokavierailtaan. Maria ei tietenkään sanoisi ääneen, mutta ruoka olisi voinut olla vaikka Inarin tekemään myrkkyä ja silti se olisi kadonnut illan aikana.
Kun Petra nousi pöydästä hän sai osakseen ansaitut kiitokset.
”Niin, siitä meidän suunnitelmasta”, Niklas aloitti kun pelkät bändiläiset jäivät pöytään, ”jutellaanko nyt vai ruoan jälkeen?” Pekko nielaisi niin isosti että vaikutti hetken tukehtuvan. Niklas katseli päätään pudistellen ja Elisabet oli valmiina taputtamaan selkään ennen kuin naurahti hermostuneena Niklakselle Pekon selvittyä.
”Ehkä myöhemmin, tiedäthän… Kun pitäisi päästä isommille lavoille, mutta ollaan vielä melkein kaikki alaikäisiä ja niin edes päin, pitää keksiä jotain muuta..” Pekko mutisi karhealla äänellä.
Aiheet hyppäsivät nopeasti toisille raiteille; harjoituspaikan maksun jakoon, soittimiin, yhteisen ajan viettoon toisilla tavoilla… Marian suu oli ehtinyt kuitenkin painua tiukaksi viivaksi. Tähän mennessä Niklaksen harjoitusporukan meno oli ollut melko viatonta ja harmitonta. Mutta joskus Niklaksesta tulisi aikuinen, niin kuin kaikista, ja monet ovet aukeaisivat, kaikki eivät yhtä miellyttäviä. Maria saattoi olla vain vainoharhainen, mutta bändiharrastuksen myötä saattaisi olla, että jotkut epämiellyttävätkin ovet olisivat enemmän tarjolla kuin toiset. Pitäisi vain luottaa Niklakseen, liika paapoaminen voisi olla vain haitaksi. Niin kuin Maria oli lyhyesti Miron kanssa saanut todeta, tuossa samassa iässä, josta oli ikuisuus…
”Oot seisonut siinä jo jonkin aikaa” Inari huomautti soittonsa lomassa. Elisabet väänteli käsiään vielä hetken selkänsä takana. Inari ei missään välissä kysynyt mitään suoraan tai kääntynyt katsomaan, keskittyi vain soittoonsa.
”Tota… Biisit kuulostavat tutuilta. Toi on sitä meidän uusinta ohjelmistoa mitä suunnitellaan seuraavalle keikalle. Ja sä et ole ennen harjoitellut noin perusteellisesti. Olisitkohan sä tulossa mahdollisesti lavalle asti meidän kanssa tällä kertaa?” Elisabet uteli vihdoin. Inarin suupielet kohosivat omahyväiseen hymyyn.
”Juu. Kyllä nyt isommissa piireissä pitää olla edustavina, ja muakin kiinnostaa enemmän panostaa silloin. Joten saatte nyt ainakin täksi kerraksi kokonaisen bändin esiintymiseen”, Inari lupasi.
”Jee!” Elisabet hihkaisi estottomasti ja tanssi parit voitonpyörähdykset Inarin soiton tahtiin. Inaria alkoi naurattaa niin, että soitto melkein sotkeutui, mutta sen huomatessaan Elisabet olisi varmasti nolostunut ja punastunut joten Inari vain puri huuleensa ja jatkoi vedet silmissä soittamista.
”Oho, onpas siellä jo pimeää! Meidän piti suunnitella sinne yhteen baariin keplottelua… Hups”, Elisabet vilkaisi nopeasti ympärilleen.
”Älä huoli, ei tässä ketään ollut kuulemassa, tällä kertaa. Mutta siis mä jätän homman teille kyllä te varmasti saatte sen toimimaan”, Inari ilmoitti ohi mennessään. Elisabet sai yksin hämillään etsiä minkä hiljaisen sopen muut bändiläiset olivat löytäneet kokoontumispaikakseen. Pitäisi miettiä miten he pääsisivät alaikäisinä esiintymään – tai menisivätkö muutkin kuin jo täysi-ikäinen Jasmin aikuisina läpi.
Inari ei huolehtinut sellaisista. Inari melkein toivoi että olisi innostunut vilpittömästi bänditoiminnasta yhtä paljon kuin muut. Mutta toistaiseksi Inari osallistui vain aivan välttämättömimpään eikä aina siihenkään. Inari toivoi hartaasti, että bändi löytäisi jonkun omistautuvan pianistin, toiminta olisi helpompaa ja Inari pääsisi vapaaksi vastuusta, jonka oli itselleen ottanut pitkin hampain. Sanansa hän aikoi kyllä pitää, bänditoiminta ei loppuisi hänen takiaan.
*****
”Ne on hyviä soittajia ja hyviä tyyppejä, mä olen ollut kuuntelemassa ja muutenkin niiden kanssa tekemisissä.”
”Mä en oikein tiedä, Nick, mä kyllä pidin siitä matskusta mutta eikö ne olleet vähän nuoria tai jotain…”
Nick vilkaisi hermostuneena olkansa yli Jasminia, tee nyt sinäkin jotain.
”Ollaan me kaikki täysi-ikäisiä, vilkaise vaikka multa paperit.” Jasmin hymyili mahdollisimman hurmaavasti. Nickin kaveri kurtisti kulmiaan.
”Noo… Okei. Jos jotain menee pieleen sä oot vastuussa eli saat olla täällä mun kanssa sinä iltana tiskin takana ja oot joka tapauksessa palveluksen velkaa tän jälkeen, Nick. Taidat olla aika monta velkaa jo…”
”Okei, Jake, kiitti kovasti, taas…” Nick päätti hermostuneesti. Jake vain pyöräytti silmiään ja alkoi järjestellä tiskin laseja siisteihin riveihin.
”Mä tiesin että sä saisit tän sovittua ja autettua mua”, Jasmin hihkaisi hiljaiseen ääneen helpottuneena hymyillen.
”No totta kai, mitä vain sinulle”, Nick vakuutti. Heti unohtui bändi ja kaikki muu.
Lava ja yleisö tulisivat olemaan vaativampia kuin aiemmin, ja suurin vieras yleisö tähän mennessä. Kyllä Niklaksen porukka (nimi oli aika lailla vakiintunut) oli päässyt esiintymään isommalle yleisölle jo monta kertaa, mutta koulun erinäiset opintokauden päätösjuhlat eivät olleet kovin vaativa paikka esiintyä. Niihin kissanristiäisiin otettiin aina kaikki oppilaiden esiintymiset mitä vain saatiin, jotta vanhemmille voitaisiin vakuuttaa koulun olevan innoittava ja suvaitseva.
”Aijaa, vai tällaisen palveluksen teit sitten omasta puolesta…” Jake mutisi ääneen seuratessaan ympäröivän maailman unohtaneen parin kuhertelua. Voi kun teki mieli selvittää kurkkua ja katsoa kuinka ne hyppäävät erilleen. Jake pyöräytti uudestaan silmiään ja löysi taas jotain joka oli tiskillä pois paikoiltaan.
******
”Tulisit nyt, Viola. Kaikki muutkin tollaset silmäätekevät on hiippailemassa Niklaksen porukan soittoa katsomaan.”
”En mä tiedä, äiti tappais mut jos tietäis mun olevan sellaisessa paikassa…”
”Se tappais sut varmaan jos tietäisi että skippaat koulutunteja tälleen tupakoimalla. Ei tietenkään tupakointia itseään koska sehän on kovien tyttöjen juttu…”
”Äh turpa kii Inari”, Viola kivahti mutta naurahti samalla. Inari vitsaili, Viola myös.
”Viola anna Inarin olla rauhassa se tuli tänne vahtimaan ettei kukaan hiippaile tarkastuskäynnille niin saadaan olla rauhassa ja-”
”Ääh Tessa et viitsisi Inari se tässä on joka mua...” Viola ei saanut kauan puhua kun Tessa ei keskeyttänyt edes vetääkseen henkeä ja muiden tyttöjen puheentahtikin vain kiihtyi.
”-just Inari meidän bestis se vinkkasi Niklaksen porukoiden soittavan jossain siistimmässä paikassa, jonne nyt vain me tiedetään mennä katsomaan tää voi olla niin siistiä kun niistä tulee kuuluisia me voidaan sanoa että ollaan oltu koko ajan mukana! Ja Niklas on niin ihana!”
”Joo mut mun mielestä se punapää enemmän mikä sen nimi olikaan kuitenkin lukiolaisia jo!”
”Mä en käsitä miten sillä pikku blondilla kävi niin hyvä mäihä päästä niiden porukkaan laulajaksi sehän on meitä nuorempi.”
”Ja hei kukakohan onnekas pianisti sinne on otettu, aiemminhan ne on soittanut vain nauhan kanssa mutta olisikohan se joku uus hyvännäköinen jätkä…koska jos se on tyttö niin oisivat voineet ottaa ihan hyvin mut.”
"Niin varmaan Jossu sä soitit pianoa jotain kaks vuotta kymmenen vuotiaana."
Viola puuskahti turhautuneena, häntä ei kuunneltu. Inari vain katseli Violaa viattomana kuin ei olisi kuullut koko keskustelua, koko hänen veljensä tai tämän kavereiden perään kuolaamista tai ilkeämpiäkään sanoja.
”Tota… Miksi sua oikeasti liikuttaa oonko mä siellä vai en? Sua ei ainakaan vaikuta kiinnostavan tulla sinne, promoat vain veljesi bändiä eikä sun sitäkään varten tarvitsisi roikkua meidän - mun perässä…” Viola hymähti ja käänsi selkänsä välinpitämättömänä.
”Mä lupaan, että sä tuut yllättymään ja näkemään jotain paikalle vaivaantumisen arvoista. Usko mua, tän kerran, jooko?” Inari pyysi vielä perääntymättä, mutta ääni kiihkeämpänä kuin aiemmin.
Viola piti pitkän tauon ja lopulta huokaisi voitettuna. ”Mä en pidä yllätyksistä… Mutta okei. Parempi olla sen arvoista, ja pelkkä mysteeripianistin paljastus ei riitä.”
Inari virnisti ennen kuin vastasi: ”Mä annan vinkkiä että pelkästään Niklaksen bändi ei ole tarjoamassa siellä sulle viihdykettä sinä iltana.”
Viola antoi katseensa kiertää muussa tupakkaporukassa. ”Toivottavasti, koska suoraan sanottuna näiden meno alkaa kyllästyttää…” Viola murahti niin hiljaa että vain Inari kuuli, ja Inari hymyili vastaukseksi.
*****
”Hei, Tessa, ihan mahtavaa että sun isoveljen kaveri oli täällä ovimiehenä ei mitään ongelmaa päästä sisään”, Jossu hihkui.
”No tietty hei, mä hoidan, multa onnistuu aina kaikki”, Tessa vakuutti. Viola vain pyöräytti silmiään. Olisivat kanat hiljempaa tai kohta heidät heitettäisiin ulos alaikäisinä uusintatarkastuksen jälkeen.
”Eikö nuo tuolla ole vähän nuoria… Mitä olet nyt raahannut minut taas kuuntelemaan?”
”Ääh, anna olla. Keskitytään olennaiseen...”
Viola yritti olla kuin ei olisi kuullut vaikka tunsikin epämiellyttävän väristyksen.
Viola antoi katseensa kiertää paikassa. Jos vain äiti tietäisi… Ja isäkin ärähtäisi varmasti jotain, vaikka ne molemmat olivat niin niin kiireisiä ja ansaitsevia bisnesihmisiä. Paikka ei ollut tavallista baaria kummempi, vähän ehkä ”underground” maineeltaan koska sinne otettiin juuri sellaisia esiintyjiä joista kukaan ei ollut välttämättä mitään aiemmin kuullut. Viola ärähti turhautuneena kun joutui kesken väistämään kädet viuhtoen vauhkoavia kavereitaan. Aha, vielä etsittäisiin parempi katsomispaikka. Tyttöporukassa oli ainakin hyvää se, että näillä oli vähän suuret luulot Niklaksen porukasta, käyttäytyivät kuin saisivat roikkua oikeiden julkkisten perässä. Ja ehkä se olisi hyväksi bändille.
”Täällä on niin paljon siistiäkin porukkaa ihan eri meno kuin jossain kämäsissä koulun juhlissa! Nyt se bändi tulee minä hetkenä hyvänsä seuratkaa silmä kovana…”
Violan silmät menisivät kohta sijoiltaan kaikesta silmien pyörittelystä. Kyllä niiden olisi varmaan helpompi seurata jos et Tessa koko ajan vaahtoaisi jotain…
”Mitä te siinä kuhertelette Emmi ja Riku ne voi tulla ihan minä hetkenä hyvänsä.”
”Ääh kyllä mulla riittää keskittymiskykyä enempään kuin yhteen asiaan kerrallaan Jossu toisin kuin eräillä vai mitä Riku?” Jossu mutristi suutaan loukkaantuneena, mutta Riku ei kovin paljon tukenut Emmin sanoja kun vain nyökkäsi hitaasti ja mumisi jotain epämääräistä silmät tummatukkaisessa tytössä ja hölmö hymy naamallaan.
”Noh, in bocca al lupo sitten…” Pekko mutisi.
”En tiedä mitä toi tarkoitti Pekko mutta älä nyt vielä ovenkahvaan tartu. Onko teillä kaikilla kaikki ihan okei? Elisabet?” Niklas huolehti katsoen vuorotellen kaikkia nopeasti, pysähtyen porukan nuorimpaan, jonka ei ehkä todellakaan olisi pitänyt olla tällaisessa paikassa.
”Älä minusta huolehdi. Täällä on helpompaa laulaa kuin koulun juhlissa, täällä on huomattavasti vähemmän tuttuja”, Elisabet vakuutti.
”Mutta kun tämä paikkakin on oikeastaan näin…”
”Ei se mitään, Niklas. Tiedän että pidätte minusta huolta jos sitä tarvitaan. Ja äiti ei hermostu siitä mistä ei tiedä, niinhän?” Niklas kuuli jopa Pekon naurahtavan hermostuneesti. Toivottavasti ei, kenenkään vanhemmat eivät olisi innoissaan.
”Lähinnä minua hermostuttaa että yleisössä on yksi tietty tuttu… Jotenkin kaikkein hankalinta on esiintyä rakkaan edessä”, Jasmin mutisi tavallistakin kalpeampana. Nick oli kyllä käynyt harjoituksissa, mutta niissä oli ihan eri tunnelma ja ei ollut haitannut jos oli mennyt pieleen ja pitänyt ottaa uudestaan.
Inari oli epätyypillisen vaitonainen ja vaikutti nyökkäävän Jasminin sanoille aivan vain aavistuksen.
”Sitä paitsi, sain Inarilta niin hyvän stailauksen että kelpaisin varmaan Milanoonkin. Kiitos vielä”, Elisabet kehui. Inari virnisti nopeasti, vähän tuskallisen näköisesti. Niklas pudisti päätään.
”Mennään nyt vain ennen kuin kaikki muuttuvat kalkkipatsaiksi jännityksestä. Kyllä me osataan.”
”Joo hyvin se menee. Kieltenrämpyttäjät hephep!” Pekko oli keksinyt naurattavan tiimihuudon bändin kitaroiden soittajille. Jasmin kuitenkin liittyi aina vilpittömästi mukaan ja tuo keikkaa edeltävä perinne alkoi olla oikeastaan innostava.
”Noh… in bocca al lupo sitten”, Niklas mutisi. Suden suuhun.
”Nyt ne tulee ja tuolla on Niklas!”
”Ja tuolla menee se niiden punapääkitaristi!”
Kerrankin tytöt jostain syystä kuulostivat hiljaisilta, huudahdellessaan hengästyneinä kuin eivät edes pystyisi hengittämään idoleidensa kanssa samassa tilassa.
”Mähän sanoin että oon hankkinut tänne vähän tuttuakin yleisöä, sellaista joka varmasti vauhkoaa sosiaalisen median täyteen meistä.”
”No joo kiitti…” Niklas naurahti.
”Inari, ei ole totta!” Viola oli ainoa joka sai ähkäistyä ääneen. Muuta tytöt hiljenivät hetkeksi entisestään järkytyksestä. Inari oli onnistunut kampittamaan heidät kunnolla. Violan suusta purkautui epäuskoinen naurahdus.
”Hienoa nähdä täällä teitä näin suuressa määrin. Me olemme Niklaksen porukka ja tarkoituksenamme on tarjota teille tänä iltana…” Elisabet oli luontevasti äänessä ison joukon edessä, lauloi tai juonsi. Niklas oli loputtoman kiitollinen siitä. Hän itse kuvitteli että suusta tulisi pelkkää vikinää, kun kohotetulta lavalta näkyi koko suurilta osin vakavin ja epäluuloisin ilmein seuraava yleisö.
Violaa vain nauratti koko ajan. Muut tytöt vaikuttivat täysin lamaantuneen Inarin yllätyksestä, ja lämpenivät vasta jälkijunassa hurraamaan eturivistä soitossa vauhtiin päässeelle bändille niin kuin aikoivat. Inari oli ollut oikeassa luvatessaan, että bändi ei olisi Violan ainoa viihdyke sinä iltana.
Inarin piti nyt toki keskittyä soittamaan, mutta tämä vilkuili olkansa yli Violaa silloin tällöin ilkikurisesti hymyillen tai silmää iskien. Viola yritti olla kuin ei huomaisi – hän ei alentuisi samanlaiseksi kiljuvaksi fanitytöksi kuin muut. Toisaalta ei Viola vaihtanut paikkaakaan lavan toiselle reunalle niin ettei Inari olisi voinut enää nähdä häntä.
”Mitäs sanoin, hyvä meininki eikö? Milloin täällä on ollut viimeksi näin paljon porukkaa?”
”Hmmh… Hyvä on. Mutta sinun vuorosi ei ole vielä päättynyt irrota nyt silmäsi hetkeksi porukan basistista ja käy ottamassa tilauksia tiskiltä.”
”Juu…” Nick mutisi poissaolevana kun miehen silmät hakeutuivat taas lavan taimpaan nurkkaan soittoon uppoutuneeseen punapäähän. Lavalla oli hyvä meininki, yleisössä oli hyvä meininki. Lopulta kun Jake selvitti kurkkuaan merkitsevästi, Nick painui hommiin. Pientä tanssia askelissaan ja sormilla tahtia napsutellen.
Mahtavaa, Niklas ajatteli. Kaikki meni hyvin, kaikki nauttivat olostaan ja pari biisiä onnistui jopa paremmin kuin harjoituksissa ikinä.
Ja se oli Jonnan, kunnon harjoituspaikan saamisen ansiota. Kiitos isoäiti ja kaikki muutkin jotka olivat tukeneet. Parasta tässä oli se, kyseessä oli vasta alku vielä suuremmalle.
”Joo joo, myönnetään Inari. Aika siistiä. Sä ja nää kaikki, hyvä että suostuttelit mut tulemaan”, Viola mietti. Kun muu tyttölauma ryntäsi bändin Y kromosomia kantavia piirittämään ensimmäisinä, Viola riensi Inarin luokse hymyillen ystävälleen vilpittömämmin kuin aikoihin.
-----------
Onnistunutta keikkaa piti juhlia vähän omalaatuisesti. Vanhemmat eivät tietenkään tienneet menestyksestä niin piti vähän soveltaa, koska juhlistamaahan sitä piti päästä. Elisabet joutui rientämään melkein yhtä juoksua lavalta päästyään kotiin ettei kotiintuloaika pauku, ja porukan ainoa täysi-ikäinen Jasmin oli jäänyt baariin kun Nick pääsi vihdoin orjavuorostaan.
”Tää olisi pitänyt tehdä jo vuosia sitten! Kun teillä kerran on lämmitysmahdollisuus uima-altaassa mokomat porvarit – huijjuiih!” Pekko hihkaisi. Lauseen lopusta ei saanut selvää kun herra lätsähti silloin mahalleen veteen liukastuttuaan hyppylaudalla.
”…Mutta siinä laudassa ei ole lämmitysominaisuutta kuten huomaat. Inari jäätkö sä nyt vaan sivuun sinne?” Inari viittoi isoveljelleen väheksyvästi kädellään. Tytön katse oli tiiviisti kännykässä ja hehku valaisi naamalla olevan melkein maanisen ilmeen.
”…Tylsimys.”
”Saadaanpahan enemmän tilaa polskia ja hyvä ettei se kokonaan linnoittautunut sisälle. On tässä jo yli puolet bändistä koossa”, Pekko huomasi positiiviseen tapaansa.
”No joo, miten muuten te olisitte voineet kertoa mulle illasta ilman että Miro ja äiti saa tietää missä olette hiippailleet. Hitsi kun mä olin ihan liian nuori pääsemään millään keinolla kuuntelemaan…” Petra valitti.
”Noh, nyt saat kuulla pianistinäkökulmasta niin elävän selityksen että on kuin olisit ollut itse paikalla. Niiden lavan reunalla päivystävien kanojen ilmeet oli kuule sitä luokkaa kun mä astelin muun bändin perässä lavalle että mä tuun näkemään ne vielä…” Inari puhkesi kuvailemaan. Petra otti kaiken vastaan minkä vain sai, silmät säihkyen.
Niklas vastusti halua käydä koppaamassa Inari altaaseen tai edes jotenkin muuten muistuttaa, että show’ssa ei ollut vain kyse Inarin onnistuneesta hienostopiirin näpäytyksestä. Ei sillä etteikö Niklaskin olisi ollut tyytyväinen, että he saivat aloittaa soiton rauhassa ilman liioitellun innokkaan fanijoukon kiljumista kun Inari sai nämä aluksi hiljennettyä.
”Nyt otetaan kisa kumpi pärjää pidempään poissa vedestä”, Pekko ilmoitti ja seisottuaan hetken paikoillaan puolta säärtä myöten lumessa päätti, että ympäriinsä toilailemalla pysyi paremmin lämpimänä.
”Inari sun piti kertoa kaikki ja tehdä mun kanssa lumiukkoa kenen kanssa sä oikein taas viestittelet?”
”Yhden kanssa vaan…” Inari vastasi taas aiempaan tapaan maanisen tyytyväisenä hymyillen, mutta poissaolevana.
”Ai, saitko puhelinnumeron jostain yleisöstä? Oliko edes hyvännäköinen tyyppi, ei kai joku aikuinen sentään?” Petra innostui ensin utelemaan mutta sitten huolehti omaan tapaansa.
”Nooh, alkupuoli joo jotain sinne päin mutta se on samanikäinen kuin mä ja mulla oli sen numero jo…” Inari mutisi. Petra virnisti tyytyväisenä ja heitti vähän lunta Inarin käsille.
”No hienoa, mutta kai se on susta kiinnostunut vielä senkin jälkeen kun rakennetaan tää lumiukko loppuun? Ja juhlitaan muuten teidän onnistunutta keikkaa?” Inari mutristi suutaan ravistellessaan lunta pois kännykältään ja käsistään, mutta kohautti sitten olkiaan ja laittoi kännykän kunnolla taskuun ja hanskat kohmettuneisiin käsiin.
”Äh voitit, Pekko, jos mun jalat on ihan jäässä niin sulla ei varmastikaan ole tuntoa enää jaloissa ollenkaan…” Niklas luovutti.
”Mitä, mä luulen että mulla ei ole enää jalkoja ollenkaan”, Pekko totesi hampaat kalisten ja kompuroi takaisin lämpimään veteen heti kunhan oli voittanut vedon.
”Hui kauhea Pekko näytti ensin liukastuvan hypätessään takaisin veteen”, Maria huudahti.
”Noh, mehän teimme kanssa kaikenlaista tuon ikäisinä. Tuo nyt on aika pientä, ei tarvitsisi vahtia oikeasti.” Miro lohdutti. Maria katseli vielä hetken lasten menoa ennen kuin naisen hartiat rentoutuivat.
”Niin kai hyvä vaan että lapset viettävät perinteisesti aikaa keskenään. Inarikaan ei näytä olevan moksiskaan siitä mitä kerroin hänelle Eetun vierailun jälkeen, vaikka onhan siitäkin kulunut jo lähemmäs vuosia taas.”
”Mitä?” Miron älähti hämillään. Maria kääntyi vakavana katsomaan Miroa, joka asteli rivakasti Marian luokse. Maria oli toki kertonut Mirolle, että oli kertonut Inarille enemmän tämän vanhemmista, mutta ei sitä, että taustalla oli ollut Eetun käynti.
”Niin, Eetu kävi täällä tyttärensä Felitian kanssa pari vuotta sitten ja ilmoitti, että hän tekee katoamistempun ja päätin kertoa hänelle Petrasta samalla ja Inarille vanhemmistaan enemmän sen vierailun myötä”, Maria sanoi. Miro tuijotti vain epäuskoisena ja Maria selitti uudestaan, tarkemmin ja rauhallisemmin koko jutun ja myös Felitiaa koskevan lupauksen, minkä Maria oli tehnyt.
”Mitä ihmettä, Maria, miksi et kertonut minulle?” Miro kysyi loukkaantuneena.
”No kun Eetu kielsi. En tiedä olisinko saanut vieläkään kertoa kenellekään eteenpäin hänestä ja Felitiasta.”
”Ja Eetu kielsi vai myös juttelemasta ensin minunkin kanssa ennen Inarille kertomista? Kerroit valikoivan totuuden Inarille. Senkin sinä vain ilmoitit jälkeenpäin, hyvä ettei Inari ensin ehtinyt puheilleni ja minä vahingossa sotkenut jotain”, Miro ärähti jo ääni kohoten.
”Sain tehdä sen päätöksen ihan vapaasti itse”, Maria kivahti.
”Eikö muka Inari ole meille molemmille kuin oma tytär? Ja Eetu meidän molempien serkku?”
Maria huokaisi raskaasti ja pudisti päätään lohduttomana.
”Anteeksi, tämä vain on ollut hirmu vaikeaa ja monimutkaista. Niin paljon salaisuuksia, joita kaikkia en saa tai osaa kertoa enkä tiedä pitäisikö”, Maria yritti selittää.
”Sitä varten minä olen ollut täällä, mukana lasten kasvatuksessa ja olen, haluaisin olla ainakin edelleen. Ettei tarvitse tehdä sellaisia päätöksiä yksin”, myös Miro sanoi lempeämmin, mutta edelleen aavistuksen loukkaantuneen kuuloisena.
”Tietenkin, Miro, tietenkin, ja olen loputtoman kiitollinen siitä, että olet pysynyt rinnallani kaikki nämä vuodet”, Maria vakuutti.
”Anteeksi vielä että aiheutin ryppyjä rakkauteemme”, Maria heitti naurahtaen, mutta katseli vielä Miroa epävarmana odottaen.
”Ei hätää. Eihän mikään nyt käytännössä muutu, mutta oli hyvä kuulla jotain Eetusta”, Miro vakuutti peruuttaen vähän vaivihkaa Mariaa pois ikkunalta. Inarista puheen ollen hän oli nimittäin nähnyt, mitä altaalla nyt tapahtui, ja Maria olisi varmasti mennyt väliin vaikka kyseessä oli taas jotain aivan harmitonta heidän nuoruuteensa nähden.
”Mennään nyt laittamaan lämmintä juotavaa valmiiksi, lapset ovat varmasti jäässä kun tulevat sisälle. Niin uimarit kuin lumiukkotaitelijat”, Maria ilmoitti Miron onneksi. Lapset saisivat pitää vielä vähän pidempään hauskaa keskenään. Miro oli huomannut, että ne selvästi juhlivat jotain erityistä kun olivat tavallista riehakkaampia, mutta aiemmin udellessaan oli saanut vastaukseksi vain jotain epämääräistä hyvin menneestä soittokeikasta.
”Kyllä teille pojille pitää vähän näyttää mallia näköjään tyylikkäissä altaaseen tuloissa. Ethän sä Niklas ole edes kertaakaan hypännyt kunnolla laidalta!” Inari ilmoitti kunhan oli hetkeksi pysähtynyt taas katselemaan poikien ilakointia. Lumiukon teko alkoi vaikuttaa tylsältä sen rinnalla.
”No kun menisi vettä nenään kyllä mä muuten… Inari mitä sä nyt?”
”Mulla ei ole olemassa tällä hetkellä ehjää uimapukua.”
”Hui helvetti tää on kylmää Pekko sä oot hullu kun kestit niin kauan!” Inari kiljaisi kunhan oli saanut kuoriuduttua paksuista talvivaatteistaan. Pekko ei tiennyt oikein minne katsoa. Petra kikatti samalla kun vilkuili ovelle, etteivät vaan vanhemmat näkisi. Niklas huokaisi päätään pudistellen.
”Okei hyvä on mäkin hyppään Pekko toimi tuomarina katsokin sitten tarkkaan. Kyllä mä osaan hienommin mutta mä en vaan haluaisi”, Niklas marisi.
”Niin varmaan”, Inari haastoi.
”…Okei mä katson oikein oikein tarkkaan”, Pekko sanoi virnistäen. Inari potkaisi lumikökön veteen melkein Pekon päälle ennen kuin hyppäsi.
”Mulla alkaa tulla kylmä lämpimästä vedestä huolimatta eiköhän mennä sisälle. Mun pitää vielä hiippailla sisälle niin ettei vanhemmat näe tai sitten pukeutua märkänä takaisin ulkovaatteisiin…” Inari valitti.
”Heh, meillä taas on Niklaksen kanssa pyyhkeennoutopalvelu, niinhän, Petra?” Pekko aneli hampaat kalisten. Petra hymyili ujosti, mutta viekas pilke silmissään. ”Miten mä voisin mahdollisesti tietää minne te ootte pyyhkeenne viskanneet? Löydätte itse nopeammin. Hangessa hyppely teiltähän on jo hyvin onnistunut aiemmin.” Petra sai jäädä rauhassa viimeistelemään lumiukkonsa, kun joukko hampaat kalisten itsekseen murisevia nuoria kipitti kompastellen sisälle lämpimään.
”Hyyi mä kaaduin hankeen! Oliko pakko tönäistä Niklas?” Pekko valitti.
”Inari aloitti.”
”Joo sori Pekko mä tähtäsin veljeen mutta se saikin tukea parhaalta kaveriltaan eikö sun pitäisi olla ylpeä uhrautumisestasi?”
”Teidän kitaristilta tippuu kohta sormet auttakaa mut edes ylös ei saa jättää bändikaveria…”
**********
Paljastuksia ja puolitotuuksia, sanailutaituruutta tällä kertaa. Onnistuneisiin fiiliksiin jäi, mutta eihän kaikki voi mennä ikinä loputtomiin hyvin...
Kuten useimmat pelisessioni todistavat. Aina jotain bugitusta tai pelin kaatumista niin että pitää keskeyttää hyvä kuvaussessiotilanne ja vähän säättää. Tällä kertaa tuli aika paljon helmiä, ainakin tontilta jossa Eetun ja Felitian "kaksineloa" kuvasin. Tontti on nimittäin täynnä tarinassa esiintyneitä simejä, kerää koko sarja...
Ihmettelin mitä hurrauksia ja kolinaa taka-alalta kuuluu, mutta nämä kaksi ACR:n johdattelemana kolisuttivat valokuvakoppia… Huh. Kaikkea randomia sitä tapahtuukin randomien simien kesken. Ja niin koska jotain häröä taisi tapahtua, ai niin ACR:n voisi laittaa pois päältä
Jaa mitenköhän nuo terät pysyvät kiinni? Oli aika creepyä katsoa kun ne pulpahtivat jalkapohjista esiin ja sitten vetäytyivät taas takaisin, simit ovatkin mutantteja…
Felitia onkin enemmän Jalava kun arvasin epäilläkään :D tanssit jatkuu, sukupolvien yli…
Voi kerta kaikkiaan kun Fel oli niin suloinen taaperona ^.^ ja myös lapsena. Kuvia tuli iha ylimäärin liikaa.
Mokoma Naya huono äiti tuli sosiaalitantta ja vei kaikki lapset :< höh tallentamatta pois ja uusi yritys… Lähinnä ongelma on siinä, että jos nappaa aikuisen simin perheeseen ja yrittää koodilla muuttaa lapseksi, niin kouluarvosana on automaattisesti 4 -> sosiaalitäti vie kaikki tontin lapset. Vaati vähän säätöä mutta hei tehän olette nähneet juuri nämä tytöt Viola ja Elisabet lapsina pari osaa taempana joten onnistuin :) Ei löytynyt tarpeeksi NPC tyttölapsia (Pekko vain valmiiksi lapsena…) niin nappasin pari aikuista ja muutin koodilla lapsiksi
Elisabet ja Viola ovat siis oikeasti ihan Townieita, jotka poimin kadulta ja tuota… stailasin. Aika samanlaiset kasvonpiirteet lapsina, mutta niin erinäköisiä niistä sitten tuli!
Yleiset joraukset…
Aina yleisellä tontilla muut simit väärässä paikassa, piti sitten kuvakulmilla kikkailla Kurjenkaula pois kuvista…
Juman kekka Inari on niin sopimaton näiden kanssa… Ainakin se antoi idean tarinaan Inarin suuntautumisesta, mutta vain sukulaisia, oikeasti? Voi kamalaa oikeasti… En tosin uskalla ottaa serkkuhackia pois käytöstä tai yleensäkään koskea pelin modauksiin, jos se kerran toimii tällä kokoonpanolla niin hyvä niin enää pitäisi yksi sukupolvi kestää.
Noh, Niklaskin vähän, mutta ei aivan niin epäsopivasti tai epäsopivissa tilanteissa…
Ihmetyttää: Mulla on käytössä default ihot, ja Inarilla ja Niklaksella (samoin kuin Petralla ja Mirolla) pitäisi kaikilla olla samat, mutta Niklas selvästi erottuu joukosta. Noh, tuleepahan ennemmän vaihtelua peliin...
Jonnaa tuli noutaja hakemaan vasta oikeasti tämän osan teon aikana. Laitoin naisen täyttämään jääkaapin herkuilla kokkitaidoillaan viimeisinä elinhetkinä muahhaha niillä sitten jälkipolvet elävät…
Kukas se kävikään randomisti kyläsillä? En vain keksinyt tälle herralle mitään järkevää käyttöä tai yleensä syytä ujuttaa tarinaan enää niitä paria osaa lukuunottamatta, sekoittamaan entisestään jo erittäin randomia pakkaa...
Noh, sitten Jonnaa tultiin noutamaan, viimeinen 7. sukupolvesta… Olihan se haikean surkeaa.
Niklasta eivät edes sorjat hulatytöt kiinnostaneet.
Sentään rouva lähti hymyillen. Kyllähän sitä kelpaakin kun kerrankin viikatemies ei ole viemässä seinän läpi. Harvinaista, Jonna vain lähti ulko-ovesta eikä palannut…
Inari keskittyy olennaiseen, haisevaan Saanaan…
…Mielenkiintoinen bugitoive
Heti isoäidin mentyä oli Petran aika kasvaa, niin se elämä rullaa.
Kivoja erilaisia reaktioita. Vanhemmat aina kauhistelee voi pientä tyttöäni/poikaani.
…Hyvin epämääräinen kuva, Petra aineissa, heräsi juuri puskan alta.
Ei vaan katsotaanpas nyt. Mä olen odottanut tätä että pääsee vertaamaan puolisiskoja keskenään.
Sivuprofiilit ovat hyvin erilaiset. Inarille on tullut enemmän Jalavien perinteinen nenä ainakin, mutta Petra on ehkä muuten enemmän Jalavan oloinen kokonaisuudelta.
Onkin hyvin jännää miten edestäpäin siskokset näyttävät niin samanlaisilta. Molemmat hyvin nättejä.
Kuistilla tapahtuu. Kissat toistensa ja Saanan kimpussa… joka kyllä sai ilmeisesti pidettyä puolensa. Mä en kyllä älyä kun niillä on täysin hyvät suhteet toisiinsa ja silti tappelua säännöllisesti...?
Tän kohtauksen kuvaus oli taas sellainen sormet ristiin paikka, että halleluujaa huutava tietokone ei poksahda jo valmiiksi kuormittavan pelin käydessä äärirajoillaan…
Todellista kulissien takaa matskua: Pitääpä vain nyt esitellä kun olen niin ylpeä itsestäni. Mun pelissä on joku häiriö niin että tupakkapropsit vaan hehkui silleen sinimustana... Kaikki tarinassa on jälkeenpäin photoshopattua. Sentään noi välkkyvät tikut auttoi mittasuhteissa, ei tarvinnut ihan kaikkea arvata että mikä näyttäisi hyvältä. Erityistä hankaluutta tuotti se että kun en polta tai ei kukaan kavereista tai perheestäkään mulla oli ongelmia muistaa kummin päin se tupakka poltetaan, piti katsoa referenssikuvia XD
Kiitos kun luitte ja jättäkäähän kommenttia! Yritän saada seuraavan osan tehtyä kesän aikana, mutta olen töissä koko kesän niin saa nyt nähdä kuinka monena viikonloppuna on aikaa käydä kotikoneella pelaamassa seuraavaan osaan sisältöä...
Kommentit