Huhhuijaa, tässä tämä nyt on. Aika lailla olen tekstipuolen väsännyt vajaassa viikossa kokoon - nyt kun tämä loma vihdoin alkoi. Peliä on kyllä ollut kiva pelata, kuvat kertyivät jo pari kuukautta sitten. Mutta kun pitää koko ajan kovasti lukea ja kirjoittaa tekstiä opintoja varten niin kirjoittamisesta sitten vielä vapaa-ajallakin meni maku... Sitten heti kun oli taas aikaa tämä heräsi mieleen pyörimään. En tiedä miten kevään puolella tulee käymään, toivon saavani vuoden puoleen väliin mennessä ainakin pari osaa tehdyksi. Keväällä on kirjoittamista vielä enemmän luvassa kandin muodossa, mutta tentteihin päntäämistä ei enää melkein ollenkaan - ties vaikka kirjoittaminen luonnistuisi silloin paremmin. Koska pelata minä aina tykkään :D
Kiitos kovasti teille jotka jaksatte yhä seurata legacyani. Niin kuin olen aiemmin sanonut sanon jälleen - tämä ei lopu niin kauan kuin pystyn pelaamaan ja kirjoittamaan. Teen asiat kunnolla, en jätä kesken. Teen tätä siis omaksi iloksi, mutta on mahtavaa, että joku muukin viihtyy tämän myötä, niin kuin minäkin viihdyn lukiessani monia muiden Sims tuotoksia. Legacy on varmuuskopioitu moneen kertaan ja on se pelitietokone vaihtunutkin jo lukuisia kertoa. Nykyisestä on kiintolevy vetelmässä viimeisiään, mutta sen vaihtuminen ei tule hidastamaan tahtia, joka on verkkainen näinkin. Pelailen kun ehdin käymään kotikoneella Helsingin kämpästä opiskelujen lomassa. Kuulemiin siis... noh, vähintään neljäsosavuoden päästä tapahtuu taas jotain, toivoisin ^^''
Lukemisen iloa!
*********
Oli viikonlopun viimeinen ilta. Myöhäinen sellainen.
”…ja minä luulen että teillä kaikilla on kouluakin huomenna. Voitte siellä jatkaa… juttelua.”
”Huoh, mahdollisten harjoittelupaikkojen listaamista siis tarkoitat. Mutta okei, käyn sanomassa Niklakselle”, Pekko myöntyi nopeasti. Toistaiseksi Niklaksen bändi oli kokeillut vain paria eri harjoituspaikkaa, mutta soittimet olivat yhä täällä kellarissa ennen kuin se takuulla oikea ja pysyvä paikka löytyisi. Myös toistaiseksi Mariaa kuunneltiin aina mukisematta.
Oli niin myöhä, että Maria vaihtoi yöpaitaan heti vain kun vieraat olivat lähteneet. Kaikki muut olivat jo nukkumassa kun Maria kiersi vielä tarkistamassa taloa.
”Onko tänään sunnuntaina ollut muka niin kiire, että en ole postia ehtinyt vilkaista läpi?” Maria moitti ääneen huomatessaan hänelle tarkoitetun pinon keittiön pöydällä.
”Mutta tämähän on…” Maria tiputti käsinkirjoitetun kirjeen kädestään luettuaan muutaman rivin. Hetken hämmentyneenä paikoillaan seistyään nainen poimi uudestaan kirjeen tärisevin käsin ja luki monta kertaa läpi.
Maria oli hetki sitten ollut valmis petiin, mutta nyt väsymys oli tiessään. Maria kaipasi jotain tekemistä, tuttua ja turvallista, saadakseen ajatuksensa selvitettyä ja rauhoittuakseen. Onneksi kukaan ei ollut hereillä ihmettelemässä miksi Maria päätti alkaa siivoamaan akvaariota keskellä yötä.
Siitä ei ollut edes apua.
”Ei helvetti, Eetu…” Hämmennyksen ja suuttumuksen aalto pyyhkäisivät taas lamauttavasti naisen yli.
Kaikkien näiden vuosien jälkeen Eetu ottaa varoittamatta yhteyttä, ja on sentään pienellä varoitusajalla tulossa käymään. Selittämään, selventämään asioita. Mutta mikä muka oikeuttaa sen miehen latelemaan sellaisia ehtoja…
Eetu pyysi, että Inarille kerrottaisiin tämän olevan adoptoitu. Mutta ei ketkä ovat oikeat vanhemmat. Ei sitä, että Inari on kuitenkin sukua tälle perheelle, ei vain täysin ulkopuolinen. Ja Inari pitäisi lähettää pois siksi ajaksi kun Eetu olisi käymässä, että Inari ei vahingossakaan tapaisi isäänsä… Jälkimmäistä seikkaa Eetu ei ollut suoraan kirjoittanut syyksi, mutta sitähän se tarkoitti. Marian pitäisi vain salaperäisesti jättää oikea päivämäärä kirjeessä takapihan kuistille, kaikkea kanssa, Eetu teki selvästi kaikkensa pysyäkseen ulottumattomissa. Paitsi nyt hän halusi tavata Marian, vain Marian.
Kenen parasta Eetu tässä oikein ajatteli? Mitä Eetu itse tästä järjestelystä hyötyisi? Ohjeet olivat niin tarkat ja huolella laaditut. Marian päätä alkoi jomottaa kun nainen yritti järkeillä mistä oli oikeasti kyse. Mitä nämä ehdot tarkoittivat? Ei ollut mitään keinoa kysyä, Eetu ei ollut jättänyt mitään yhteydenpitokeinoa.
Maria päätti pohtia asioita yön yli. Sitähän voisi jättää kirjeen täysin huomiottakin, väittää että posti ei tuonut perille jos Eetu jotain ihmettelisi. Mutta pimeässä peiton alle sukeltaessaan Maria tiesi jo sisimmässään olevansa Eetulle niin paljon velkaa, tästä talosta ja perheestä, että ei voisi muuta kuin toteuttaa pyynnöt.
*****
”Isä sulle on joku puhelu, joku vieraskielinen joka sanoo sun nimen ihan kummasti. Mä luulin että Oskar soittaisi niin kuin se lupasi…”
”Kiitos tiedosta Tomas mutta ethän sulkenut puhelinta vahingossa niin kuin viimeksi?” Aleksi huolehti kiirehtien askeliaan. Mokoma ikäloppu rakkineseinäpuhelin näyttäisi soittohistorian vain hetken jos niin olisi taas käynyt.
”En mä nyt niin tyhmä ole”, tummatukkainen, vaaleahipiäinen poika tuhahti.
”Joo et, virheitä teet mutta opit kuitenkin niistä. Tyhmä”, Klaara härnäsi.
”Oo hiljaa Klaara.”
”Olkaa te molemmat nyt hiljaa. Olen puhelimessa”, Aleksi ärähti peittäessään puhelimen suukappaleen ennen kuin keskittyi puheluun, joka oli vielä päällä.
”Aa, hei, Maria. Pitkästä aikaa”, Aleksi aloitti vähän kummastuneena. Yleensä Maria soitti kuulumisia vaihtaakseen melko säännöllisesti eikä Aleksi ollut nyt odottanut soittoa. Aleksin suu puristui tiukaksi viivaksi, eihän mitään ollut sattunut?
”Juu, Klaara valmistautuu nyt jo ahkerasti loppukokeisiin. Ei kolmannella, vaan vasta toisella luokalla Tomas on. Ahkera juu. Eikös Petrakin ollut…”
Syytä huoleen ei vaikuttanut kuitenkaan olevan, kun Maria vaihtoi taas aluksi kuulemisia. Aleksin takana Klaara väänsi pettyneenä naamaansa. Hän tunnisti kyllä oman nimensä vieraskielisestä puheesta, mutta ei muuta. Siitä kielestä, jota isä ei suostunut opettamaan, kun lapset eivät sillä täällä mitään tekisi. Äitikin oli melkein unohtanut sen kielen eikä siitä ollut opettajaksi, niin turhauttavaa. Ties mitä isä taas sillä salakielellä juorusi kaukana asuville sukulaisille.
Tomas ei keskittynyt puheluun enää edes sen vertaa vaan surffaili kanavia kerrankin vapaasti kun isosisko pinnisti ymmärtääkseen edes jotain.
”No joo, mä vähän arvasinkin että tässä on muutakin kuin kuulumisten vaihtelu kyseessä. Vai otti se Eetu yhteyttä… Ei, ei meille tai minulle ole täällä tullut mitään kirjettä tai muutakaan. En ole ollut muutenkaan yhteyksissä sitten viime käynnin, niiden tapahtumien…” Aleksi oli toisaalta tyytyväinen kun Maria selvästi kierreltyään ja kaarreltuaan pääsi asiaan. Mutta toisaalta Aleksille tuli epämukava olo tästä aiheesta. Oli pakko myöntää, että hän ei tiennyt yhtään sen enempää kuin Mariakaan mitä Eetulle kuului, vaikka oli tämän veli. Ei, vaikka olisi halunnut. Aleksi sentään lohduttautui sillä, että uskoi kyllä tuntevansa, jos veljellä olisi jokin hätänä.
”Ai sellaista Eetu pyysi. No joo, käski jos niin haluat ajatella. Siis kuinka pitkään olet…? Hei Maria, jos kerran aiot kertoa niin kerro myös. Ei se murehtimalla ja märehtimällä helpotu. Ai Klaaralle? Joo, kerrottiin tässä vuoden alussa juuri. Ei mitään ihmeellistä. Eihän Klaara muista edes mitään biologisista vanhemmistaan tai kotimaastaan. Inari vai?” Aleksi kurtisti kulmiaan joutuessaan keskittymään Marian puhetulvaan. Maria oli selvästikin pohtinut asiaa liian kauan yksin.
”Kulta, uutiset alkavat”, Signe huikkasi. Aleksi viittoi poissaolevana kädellään.
”Siis minkä ikäinen? No joo, kyllä Inarikin oli silloin adoptoitaessa tosiaan aika pieni… En pysty kertomaan muistaisiko Inari mitään. No jos ei ole puhunut mitään niin… Äh, en tiedä. Älä oleta mitään. Inari muistaa tai sitten ei muista, mutta en usko että… No tuota, en uskalla mennä oikeastaan sanomaan mitään. Lapset, ihmiset, ovat niin erilaisia.”
”Kylläpä isä puhuu kauan, uutiset ehtivät jo loppua ja kohta tulee leffa ja isä missaa alkurymistelyt”, Tomas kuiskutti pettyneenä. Klaara suhahti pikkuveljeään olemaan hiljaa.
”Mutta se ei ole mikään maailmanloppu ja kun Inarikin adoptoitiin tosissaan niin pienenä niin uskon, että kaikki menee hyvin. Mutta kerro sitten kerralla kaikki mahdollinen… Tiedän, mutta luulen että olen kertonut kaiken mitä nyt tällä hetkellä mieleen tulee. Joo, ei mitään, toivottavasti auttoi. Onnea. Niin ja terveiset muillekin. Juu minä kerron. Ja hyvää yötä.”
Aleksi tuijotti vielä hetken puhelinta huultaan purren. Tulikohan nyt sanottua tarpeeksi ja kaikki oikeat asiat? Ei toista voi neuvoa lapsenkasvatuksessa niin helposti, kun kaikki on niin erilaista… Ja mitäköhän Eetukin nyt…? Aleksi veti käden kasvojensa yli ja puuskahti.
Tätä pitäisi päättäväisesti olla enää ajattelematta loppuillasta, muuten tippuisi kärryiltä leffasta.
”Sä puhuit isä niin pitkään että ehti tulla jo eka mainoskatko. Mä kerron mitä leffassa tapahtui aluksi…”
”Hei Tomas mä kerron muuten sun sössöttäessä ei ehditä loppuun ennen kuin mainoskatko loppuu”, Klaara esteli. Tomas tuuppasi siskoaan tyytymättömänä kylkeen. Klaara näytti kieltä ja pukkasi kaukosäätimellä takaisin.
”Kohta isä pitää laittaa teidän väliin istumaan ellette rauhoitu. Tai sitten voidaan laittaa leffa nauhalle ja katsoa joskus silloin kun te osaatte istua nätisti. Sinäkin olet kohta aikuinen, Klaara”, Signe uhkaili päätään pudistaen. Signellä oli aina tavat saada lapset ojennukseen pelkästään sanoin ja pian Klaara ja Tomas istuivat kiltisti hiljaa mainoksia katsellen kun Signe selitti mitä leffassa oli tapahtunut. ”Ja Aleksi kuunteletko edes vai onko kissa tärkeämpi? Haluatteko mennä vaikka yhdessä siivoamaan kissan hiekkalaatikon?” Sanojen mahti päti myös Aleksiin.
*****
Inarilla oli usein kavereita, joskus vain yksi, mutta useammin kunnon joukkio. Joukko kasvavia nuoria jotka ryöväsivät jääkaapin ja sotkivat paikat, huomasi Niklas turhautuneena ajattelevansa kun joutui siivoamaan läikkynyttä mehua ennen kuin se leviäisi pahemmin kaikkialle. Inari ei ollut huomannut mitään, oli näköjään tärkeämpiä aiheita.
”Ei kyllä viimeksi jäätiin 5-3 tilanteeseen ja sä olit toisessa joukkueessa kuin mä. No niin, mennään laittamaan pelikone käyntiin nyt kun Mirkkukin sai syötyä…” Niklas pudisteli päätään.
”Kaikki jää taas vai mun siivottavaksi?” Isoveli sihahti hampaidensa välistä. Inari vain pyyhkäisi kädellään ja nauroi kepeästi.
”Tulkaa, kaikki, tai muuten otan vapauden koota uudet joukkueet saapumisjärjestyksen perusteella.” Porukkaan tuli liikettä, sillä joukkueet piti pohtia aina tarkasti että peli olisi mahdollisimman tasaväkistä.
”Joonas kiltti älä nosta kissoja yhtä rajusti kuin viimeksi…” Niklas yritti voimattomasti pyytää yhtä vieraista, mutta tämä Joonas ei ennenkään ollut ottanut pyyntöä tosissaan. Etenkin kun kissat näyttivät olevan ihan okei heti Joonaksen vauhdikkaiden käsittelyjen jälkeen. Siis aina siihen myöhäiseen iltaan asti kun ne vieraiden lähdettyä alkoivat kakoa ja sotkea paikkoja. Ja kuka sai taas siivota.
Ei Niklas ollut niin kärttyinen tai Inarin vieraita vastaan kuin näiden tapaamisten jälkiä siivotessaan antoi ehkä ymmärtää. Porukka oli yleensä aika omalaatuista, hauskaakin, ei mitään koulun oppilaiden nokkimisjärjestyksen huippua. Sellaisia mahtailevia nirppanokkia joita Niklas vielä vähemmän toivoi Inarin raahaavan mukanaan… Koska niitäkin oli käynyt. Inari oli jotenkin kaikkien järjestysten ulkopuolella, kala joka ui liukkaasti aina siellä missä vain tahtoi.
”Hei näittekö te, se onnistui!”
”Joo voi hitsi Inari minkä teit, sähän sait ihan himona pisteitä tosta sarjasta miten me päihitetään toi ennätys ensi kierroksella…”
”Älä nyt heti oo asenteella leuka rintaan ja kohti uusia pettymyksiä, Sekke. Mä voin vielä päihittää Inarin pisteet tälläkin kierroksella.”
”Ja sä saat todistukseen lukuaineiden keskiarvoksi kympin niin kuin se Milla. Eli aika epätodennäköistä.”
Onneksi kuitenkin Inari vaikutti viihtyvän enemmän siinä konsolipeleihin ja muuhun ”epäcooliin” hurahtaneessa porukassa. Niklaskin huomasi seilautuvansa joskus jonkun tuuraajaksi matseihin, joita oli usein ja jotka kestivät kauan. Melua ja siivottavaa riitti myös…
”Mirkku etkö sä tykännyt enemmän tästä kakkosohjaimesta? Haluutko sä tän nyt kun teidän kierros on seuraavaksi?”
”Ei kun tosta ykkösestä Riki, tossa sun pitelemässä on liian löysät takanapit.”
”Mä tiedän mikä on löysää, Kemppaisen matikan koe viime viikolla!”
”Hei joo, Inari! Siis kuka muka ei päässyt siitä läpi, koska mä tiedän, että joku reputti…”
Niklas ei myöntäisi kenellekään ääneen, mutta joukon jatkeeksi hän ajautui joskus ihan senkin takia, että pääsi vähän vakoilemaan Inaria. Inari itse oli taipuvainen vain heilauttamaan kädellään väheksyvästi ja vastaamaan lyhyesti ja kierrellen jos kuka tahansa yritti udella tytön elämästä. Niinpä äiti ja Miro yrittivät usein kääntyä Niklaksen puoleen, tiesikös tämä missä piireissä Inari pyöri kun ei ollut kotona tai miten koulussa meni. Niklas tunsi isoveljen vastuuta ottaa vähän selvää, ja oli oikeastikin kiinnostunut.
”No niin, Mirkku, tää kierros on susta kiinni”, Inari kannusti iskien silmää ja taputti Mirkkua ristiselkään.
”Mä taidankin ottaa tästä reunasta oikein aitiopaikan, tästä tulee tiukka loppukierros.”
”Teeppä se, Sekke.”
”Se oli hieno matsi. Hävittiin niukasti mutta me ollaan hyvä joukkue niinhän?”
”Joo joo Jonsku. Me ja Mirkku. Mutta onko sulla laskenut taas verensokerit tai jotain kun noin tarvitsee ottaa musta tukea…”
”Sokeri? Missä sun insuliinit on Jonsku?”
”Älä herppaa Riki mä vaan… Ihan sama”, Joonas puhisi ja katosi keittiöön posket punehtuneena.
Ainakin poikaystäväkentällä Inari vaikutti suhtautuvan kaikkeen taas sillä samalla kädenheilautuksella ja kepeällä naurulla. Räkätti joskus kun joku yritti vähän tehdä tuttavuutta enemmän ja heitti homman aina vitsiksi. Ottajia joka porukassa pyörivällä Inarilla olisi kyllä riittänyt, mutta ainakin tästä porukasta Niklas mietti, ettei kukaan ollut hänen siskonsa arvoinen, ei lähelläkään samalla tasolla. Kunpa löytyisi joku sellainen oikea ja varma, josta Inari voisi kertoa itse vanhemmilleen ylpeänä. Niklas väsyi välillä viestipoikana olemiseen.
*****
Maria oli viivytellyt pari päivää kertomasta Inarille tämän taustasta. Väittänyt itselleen odottavansa vain sopivaa hetkeä ja miettivänsä sanoja, etsivänsä vinkkejä. Mutta vastahakoisuus kasvoi koko ajan. Lopulta eräänä päivänä Marian saapuessa töistä Inari odotti yksin iltahämärissä olohuoneessa, kuin tarjottimella. Kuin tuuppaus selkään Marialle että no nyt on aika. Tosiasiassa kun Inari oli harvoin yksin kotona.
”Wohoo! Mä löysin uuden salaoikoreitin, nyt mä voitan kaikki tässä kentässä!” Inari alkoi hihkua ääneen kun sai jonkun katsojan. Maria vilkaisi poissaolevana telkkarin ruudussa vilistävää peliä. Oli niitä tullut vähän ainakin katsottua sivusta nuorempana, mutta Maria ei tiennyt edes miten päin pitää ohjainta kädessä.
”No tuota… Hienoa. Mutta voisitko laitaa pelin pois… Tai tauolle hetkeksi? Pauselle?” Maria aloitti pyytäen hapuilevasti, yrittäen tulkita Inarin ilmeitä selvittääkseen puhuiko edes samalla kielellä. Inari puuskahti lyhyesti ja pyöräytti silmiään, mutta jonkin napin painalluksen jälkeen ruutu telkkarissa tummeni ja pelin häly lakkasi. Inari laittoi vieläpä hetken empimisen jälkeen telkkarin kokonaan kiinni, ei kai Maria nyt jo puhunut kuin toisi uutisia jonkun kuolemasta?
”Mistä on kyse, äiti?” Inari kysyi vakavoituen heti. Marian täytyi näyttää siltä kuin hänestä tuntui – että kohta hän rikkoisi tämän lapsen maailman. Inari oli vasta lapsi. Maria ei olisi halunnut kertoa vielä. Ei ehkä ikinä. Mutta Eetu oli pyytänyt, ja Maria oli niin paljon velkaa Eetulle. Nainen kantoi yhä syyllisyyttä siitä miten näihin nykyjärjestelyihin oli päädytty. Tapahtumat olivat vain kaatuneet toistensa päälle. Mutta nyt hänellä oli ihana, valoisa ja reipas tytär. Kohta ei enää. Siltä se tuntui. Inari kurtisti kulmiaan lisää.
”Tämä… On sellainen asia, että tätä on hyvin vaikea kertoa. Mutta sinun täytyisi saada tietää nyt…” Maria aloitti ja pudisti päätään hitaasti. Sulki silmät hetkeksi kun tuntui että niihin uhkasi kertyä kyyneleitä. Maria oli yrittänyt monta kertaa kuvitella ja suunnitella tämän tilanteen etukäteen, ennen Eetun kirjettäkin, mutta mikään ei voinut valmistaa häntä täysin tähän. Saati Inaria.
”Äiti?” Inari kysyi nyt vähän säikähtäneenä. Maria naurahti lyhyesti, pinnallisesti.
”Ei mitään hätää, Inari… Mitä yritän sanoa… Noh.”
”Inari, sinut on adoptoitu.”
Marian oma ääni jäi soimaan naisen korviin hiljaisena ja voimattomana. Marian teki mieli kääntää katseensa pois mutta hän ei voinut. Inarin levinneistä silmistä saattoi melkein nähdä mitä tytön pään sisällä tapahtui. Se miten sanat upposivat. Se miten lapsuuden muistot kertautuivat päässä – kaikki ne joissa oli ollut äiti, Miro ja sisarukset. Jotka eivät olleetkaan sitä mitä Inari oli luullut. Ja sitten vielä uudestaan samat muistot, yhä uudestaan, oliko mikään viitannut tähän, mitkään sanat tai merkit, mitään mikä viittaisi siihen että Inaria ei kohdeltu kuin omana lapsena…
”Mut on adoptoitu…” Inari huokaisi lopulta ääneen. ”Sä et ole mun äiti… Niklas tai Petra ei ole mun sisaruksia… Ja Miro ei…” Inari pudisti päätään äkäisesti kuin yrittäen hätistää häiritseviä kärpäsiä ympäriltään ajatuksia sotkemasta ja räpytteli silmiään hämmentyneenä.
”…Ja Miro ei ole sinun enosi. Niin. Olen pahoillani, mutta…” Mariakin päätyi vain huokaisemaan lopuksi voipuneena. Ei tähän ollut sanoja. Maria imi poskeaan, muuten hän olisi vain pyytänyt toistuvasti anteeksi Inarilta että oli valehdellut tälle koko tytön elämän. Mutta ei sekään olisi ollut oikein tai helpottanut ketään. Kun Maria kuitenkin oli…
”Äiti rauhoitu. Sä olet mun äiti yhä, papereissa ja kaikkialla lukee niin. Et vaan biologinen, niinhän…” Inari naurahti hermostuneesti. Maria nyökkäsi kiitollisena kun hänen nuori tyttärensä osasi pukea sanoiksi sen mitä Mariankin olisi pitänyt.
”Mä… Okei, mä en voi sanoa että hyvä tai huono kun nyt kerrottiin. Se selviää kai vasta myöhemmin. Jos silloinkaan… Tää on outoa”, Inari naurahti taas ja haroi lyhyitä hiuksiaan. Mariankin toinen suupieli kohosi jo epävarmaan hymyyn.
”Mutta… Kuka on… Tai siis ketkä on mun oikeat vanhemmat sitten? Milloin mut on adoptoitu? Mä muistan ainakin aina vaan asuneeni tässä talossa, teidän kanssa…” Inari jatkoi taas epävarmempana. Maria yritti miettiä tarkkaan mitä sanoisi, mutta Eetun kirje pyöri mielessä, Inarin sanat pyörivät mielessä, muistot tästä talosta pyörivät mielessä, ennen ja jälkeen Marian perheen muuton…
”Sinä oletkin aina asunut vain tässä talossa”, Maria huomasi lopulta myöntävänsä.
”Öh, mitä? Entäs te? Entä mun vanhemmat?” Inari ähkäisi hämmentyneenä.
”Sinun isäsi…” Maria yritti aloittaa jonkinlaista selitystä, mutta Inarin suupielien alaspäin vääntymisestä päätellen hän tuli astelleeksi kerralla isosti syvemmälle suohon.
”Sä tiedät kuka mun isä on? Mitä tapahtui niin että mä yksin perheestäni jäin asumaan tänne, ja miksi just teidän kanssa? Ketä te ootte, miten te päädyitte mun kotitaloon? Kuka mun isä on, kerro jooko” Inari vaati matalalla ja tärisevällä äänellä.
”Minä… Vaikka haluaisinkin selittää kaiken niin en voi, isäsi pyysi niin…” Maria päätteli takeltelunsa jälkeen, että oli parempi olla vain puhumatta enää yhtään mitään. Isän mainitseminen oli nyt Inarille kuin punainen vaate härälle ja Maria onnistui lisäämään koko ajan vain bensaa tai tuulta liekkeihin.
”Äiti mitä helvettiä täällä on tekeillä?!” Inari huusi täyttä kurkkua korvia särkevän kimeästi.
”Inari, on ihan turha korottaa ääntä noin tai puhua rumia. Olen kertonut kaiken minkä aioin eikä mikään laki velvoita minua kertomaan enempää”, Maria vuorostaan yritti saada auktoriteettia ääneensä. Inari saattoi hermostua lisää, tämä ei ollut vielä mitään. Eikä Maria voinut mitään sille että sellaisten raivareiden aikana jotka muut vanhemmat laittaisivat murrosiän piikkiin Marian mieleen pyrki kuvitelma Mirvasta puukottamassa Eetua.
Maria veti henkeä ja pyyhki menneiden haamut mielestään. Inari oli enemmän hänen tyttärensä kuin Mirvan, niin Maria vakuutteli aina itselleen muistojen voittamiseksi.
”Sinun olisi hyvä nyt rauhoittua jotenkin, puhumalla tai…” Maria yritti lepytellä.
”Ihan sama. Mä en halua enää puhua sulle tai muillekaan. Anna mun olla, äiti”, Inari pyysi kääntäen selkänsä. Maria melkein toivoi että Inari olisi ennemmin puhutellut häntä etunimeltä kuin sanonut sanan ”äiti” niin myrkyllisesti, kuin kirouksena.
”Inari kiltti on niin paljon mitä haluaisin kertoa mutta…” Maria yritti vielä kiireesti vakuuttaa ja huolehtia, mutta hänet keskeytettiin tylysti.
”Joo joo mutta mutta ihan sama anna mun olla mä sanoin.”
Maria uskoi kuulevansa väräjävän, itkuisen huokauksen Inarin tömistellessä yläkertaan. Maria pudisti päätään. Se ei olisi voinut mennä paljon huonommin. ”Hitto Eetu, parempi olla hyvä syy tälle kaikelle. Lähtien siitä että miksi jätit Inarin ilman isää… Olen tehnyt parhaani, mutta silti.” Maria huomasi pyyhkivänsä omia kostuneita silmäkulmiaan. Kunpa Miro tulisi kohta kotiin, ilman pitkää isoveljen halia Maria ei saisi itseään kootuksi. Ai niin, hitsi vie, Miro ei tiennyt koko jupakasta mitään, ei edes Eetun kirjeestä. Noh, nyt ainakin oli aika kertoa, parempi myöhässä kuin ei milloinkaan. Miro olisi osannut hoitaa varmaan tämänkin paremmin. Myös kaikki mitä Aleksi oli neuvonut oli haihtunut Marian mielestä saman tien kun hän ensimmäisen kerran oli alkanut hapuilla sanojensa kanssa.
-------
Inari ei tietenkään saanut unta. Hän ei lopulta kestänyt enää pyöriä vain yksin omassa huoneessa sängyssä ahdistavien ajatustensa kanssa. Petran huoneessa oli rauhoittavampi ilmapiiri. Siskoaan katsellessaan Inari mietti vain yhä uudestaan että miten niin emme ole sukua. Inari tunsi kuuluvansa niin hyvin perheeseen, punaista tukkaa lukuun ottamatta näyttikin samalta ja kaikkea…
Tuntui ettei mikään voisi asettua enää uomiinsa. Toisaalta menneisyyskin alkoi tuntua jotenkin vain unelta. Jos jotenkin olisi mahdollista, niin Inari haluaisi elää elämänsä tässä perheessä uudestaan, nähdä jotenkin kaikki mahdolliset merkit jotka olivat aiemmin jääneet huomaamatta… Kaikki mikä saattaisi viitata siihen, että Inari ei ollut samalla lailla osa tätä perhettä kuin muut. Jokin konkreettinen todiste. Koska nyt ilman mitään sellaista oli niin vaikea uskoa se... se että Inari oli adoptoitu. Inari ei voisi leppyä ennen sitä, mutta Inari ei nähnyt mitään keinoa itsensä vakuuttamiseen. Miten tämän kanssa voisi olla sinut, miten tälle muka voisi ikinä pyykäistä kädellä ja nauraa päälle?
”Tästä ei tule mitään”, Inari ärähti ääneen päässään pyörivälle noidankehälle. Kaiken lisäksi kun äiti oli jättänyt niin paljon avonaisia kysymyksiä. Esimerkiksi miten isä oli ollut yhä kuvioissa mukana? Siihen sävyyn äiti oli puhunut… Inari rutisti silmänsä kiinni ja yritti muistaa todellisten vanhempiensa kasvot, mutta jälleen se meni vain enemmän kuvittelun puolelle.
Inari hiipi aluksi varovasti Niklaksen huoneeseen. Ainoat jotka tiesivät illan paljastuksesta olivat Inari itse ja äiti, ehkä Mirokin tähän mennessä. Mutta eivät muut. Inari jäi seisomaan värjötellen neuvottomana Niklaksen vuoteen vierelle, mitä hän oli tullut edes täältä hakemaan?
”Ööh.. Inari, sinäkö siinä?” Niklas havahtui läsnäoloon. Unenpöpperöinen poika joutui siristelemään silmiään kirkkaassa yöpöydän lampun valossa. Niklas oli melkein huitaissut sen alas pöydältä valokatkaisinta etsiessään.
”Juu”, Inari mutisi vastauksen hiljaa. Niklas hieroi vielä kerran silmiään ja mittaili sitten katsellaan lattiaan tuijottelevaa Inaria.
”Onko kaikki hyvin?” Niklas kysyi huolestuneena herättyään kunnolla tilanteeseen ja nousi jaloilleen.
”Mä en tiedä, Niklas… Äiti kertoi just että mut on adoptoitu, että me ei olla sukua tai mitään…”, Inari kertoi. Se tuntui Inarista yllättävän helpolta, hän oli kuitenkin ehtinyt pyöritellä asiaa mielessään jo paljon.
”Aa… Nyt ne kertoi…” Niklas hymähti ja huokaisi päälle pitkästi.
”Hei hetkinen… Sä tiesit tästä? Ennen mua?” Inari kuiski hätkähtäen. Niklas nyökkäsi pienesti ja kurtisti kulmiaan sen näköisenä kuin päätä olisi särkenyt. Inari meinasi ensin syyttää Niklasta jostain, mutta aihe unohtui ja tulistuminen laantui nopeasti, kun Inari älysi kuinka rankkaa Niklaksellakin oli täytynyt olla.
”Joo… Mä tiesin. Kun sut adoptoitiin mä olin liian iso, mä muistan ekan kodin… Mä en saanut kertoa. Lopulta se oli niin helppoa kun mä olin kuitenkin joku päiväkotikersa vielä…” Niklas muisteli ääneen ja pudisti päätään pienesti ja ilottomasti naurahtaen. Yhtä epäuskoisena kaiken tämän onnistumisesta kuin Inari, siltä se kuulosti.
”Jos sä muistat niin kauas niin… Tiedätkö sä mitään mun perheestä?” Inari keksi ilahtuneena. Mutta Niklas puri heti huultaan kiusaantuneena vastaamisen sijaan ja mutisi jotain juu tota en mä tiedä ja vessassa käymisestä. Inarille tuli kiire anella tiedonrippeitä, joita hän tarvitsi. Jotka Niklas sysäsi varmaan nyt koko ajan kauemmas ulottumattomiin samoin kuin äiti aiemmin.
”Hei Niklas oikeasti. Koska musta tuntuu, että mä oon päässyt jo sen adoptiojutun yli, ihan oikeasti, mutta äiti aloitti jotain mun isästä… Entä äiti? Tää on niin sekavaa, mun täytyy saada tietää Niklas”, Inari lateli kiireesti. Niklas oli ehtinyt karata jo aika kauas mutta pysähtyi sentään kuuntelemaan.
”Inari kuule, mä en varmaan saisi kertoa…” Niklas huokaisi. Hän halusi kyllä. Hänen siskollaan oli selvästi vaikea olla ja Niklaksella oli avain ainakin osaan rauhasta. Kyllä he olivat Inarin kanssa sukua, Niklas ei voinut ymmärtää miksi äiti antoi Inarin ymmärtää muuta. Huoneessa oli painostava, öinen hiljaisuus hetken.
”Niklas kiltti”, Inari aneli vielä kerran melkein olemattomalla äänellä.
”Okei…” Niklas lopulta myöntyi huokaisten. ”Se oli siihen mennessä mun elämäni isoin muutos Petran syntymän lisäksi, mä muistan sen päivän kun muutettiin tänne… Sun äitiä mä en muista mutta mä muistan miehen, joka oli meitä vastassa kun tultiin tänne, sinä olit sen sylissä, se oli sun isä, ja se vain lähti. Ja me oltiin käyty tässä talossa aika monta kertaa aiemmin, mä olin leikkinyt sun kanssa pienenä. Meidän vanhemmat on serkkuja. Mä kysyin ja sä päätit silloin muuttaessa että olohuone maalataan vihreäksi” Niklas lasketteli tulemaan kaiken mitä suinkin hyödyllistä muisti. Ja lopuksi jotain keventävää, mikä nyt vain sattui nousemaan muun mukana muistoista pinnalle.
”Toivottavasti auttoi”, Niklas huikkasi jatkaessaan matkaansa, kääntymättä kohtaamaan Inaria.
”…Mitä ihmettä…” Inari henkäisi ääneen päätään pudistellen. Niklaksen sanat jäivät pyörimään sotkuksi päähän. Inarikin tuntui nyt juuri ja juuri muistavan isän tummat kasvot. Jotenkin tummat, ei väriltään vaan... Ja sitten päässä humisi taas tyhjästi.
”Mutta miksi äiti ei kertonut että kyllä mä kuulun vähintään tähän sukuun”, Inari mietti kulmiaan kurtistaen. Sitten Inari totesi että oli oikeastaan lähtenyt kesken keskustelun kun äidillä olisi vielä ollut sanottavaa. Inari haroi hiuksiaan turhautuneena itselleen.
”Nyt mä ainakin voin ehtiä vielä tekemään tän…” Inari kiirehti Niklaksen perään.
”Kiitos Niklas kun kerroit, se auttoi tosi paljon”, Inari kiitti hymyillen ja antoi pikaisen halin patsaaksi jähmettyneelle isoveljelle. Niklas oli jäänyt vain seisomaan huoneensa ulkopuolelle omiin muistoihinsa uppoutuneena. Nyt hätkähdettyään Niklas virnisti vastaukseksi Inarille hymyillen ja katseli kun tämä asteli reippaasti omaan huoneeseensa. Niklas puuskahti ja painui myös takaisin omaan sänkyyn käymättä missään.
-----
Aamulla tuntui kuin ilmassa olisi ollut sähköä ja kipinöitä, odottaen syttymistä. Maria ja Miro tiesivät että Inari tiesi mutta eivät tienneet että Niklas tiesi että Inari tiesi tai että Mirokin tiesi ja Maria ja Miro eivät tienneet myöskään että Inari tiesi mitä Niklaksin tiesi ja… Noh, Niklas söi hyvän tovin kuivia muroja ennen kuin havahtui kaatamaan maidon sekaan ja sittenkin Niklas käytännössä unohti syödä. Maria yritti etsiä leipäpussia uunista ennen kuin nousi nauraen itselleen hermostuneena. ”Missäs ne leivät täällä meillä ovatkaan…”
Toistaiseksi Miro oli parhaiten päässyt kiinni arkeen ja kuunteli uppoutuneena Petran kertausta koittavan kouluviikon aikatauluista.
”Mihin aikaan tarvitsitkaan kyydin Miralle keskiviikkona?”
”En tarvitse sinne kyytiä vaan kyydin sieltä pois! Ja me sovittiin torstaiksi että…”
Maria joi tärisevin käsin jo toista lasillista vettä. Ja heitti vain puolittain läsnä olevana välikommentteja Petran listaan. Miro heittäytyi sitäkin kiivaammin tivaamaan Petralta menoja. Niklas pudisti päätään.
”Miten kaikki ovat ihan uskomattoman hermoina…” Niklas ei voinut syyttää vain muita sillä poika itsekin hypähti tuolillaan kun Inari saapui keittiöön remakasti ja huomenta toitottaen. Mikä sinänsä oli aivan normaalia Inarille.
”Huomenta Inari”, Miro oli ensimmäinen joka vastasi. Vähän tavallista korkeammalla äänellä. Niklas mumisi oman vastauksensa, Maria ei sanonut mitään. Katseli vain kireä hymy kasvoillaan.
”Tää on varmaan mulle valmiina?” Inari kysyi ottaessaan jo haltuunsa Niklaksen vasta aloitellut murot. Inari nykäisi päätään samalla huomaamattomasti Marian suuntaan ja iski silmää. Inari ei kertoisi mitä Niklas oli kertonut, ettei kummallekaan tulisi ongelmia. Niklas hymyili epävarmasti ja mumisi taas jotain. Ja Maria vain katseli hiostavasti Inarin selkää.
Inari laski sitten hitaasti murokupin takaisin pöydälle. Niklaksen, Marian ja Inarin puolella keittiötä tuli aivan hiljaista, kaikki melkein pidättivät hengitystään. Petran jutut hukkuivat korvissa jyskyttävään ja humisevaan kohoavaan sykkeeseen. Inari oli kuin aikapommi, joka voisi räjähtää millä tahansa tavalla.
”Äiti”, Inari aloitti kirkkaalla äänellä ja käännähti niin riuskasti ympäri että Maria hätkähti aavistuksen.
”Mä sain rauhoittua ja miettiä asioita yön yli. Adoptiojuttu on ihan okei enkä mä halua että mikään muuttuu. Ja mä ymmärrän nyt että niitä loppuja asioita täytyy vaan odottaa, täysi-ikäisyyteen tai jotain. Kaikki okei”, Inari vakuutti ja naurahti päälle. Vielä hetken puheen taukoamisen jälkeen oli jännittynyt ilmapiiri kunnes Maria rentoutui silmin nähden. Lepo, sotilaat. Ei seisonut enää kuin haravan varsi selkään teipattuna.
”Miro, Miro kuulitko sä? Meidän pitää perjantaina ehtiä… Miro!!” Petra kiehahti vuorostaan. Tyttö ei ollut kiinnittänyt mitään huomiota keittiön puolen keskusteluun toisin kuin Miro, joka nyt vain nyökkäili hitaasti itsekseen.
”Anteeksi joo lahja viikonlopuksi Iinan synttäreille… Mistä kaupasta ajattelit löytää sopivan?” Miro hyppäsi taas mukaan listaan ja sai Petran hymyilemään ja nyökkäämään hyväksyvästi, hyvin samoin kuin Miro aiemmin.
Niklas yritti peittää nauruntyrskähdyksen kuullessaan takanaan käytävän keskustelun. Petra oli niin samanlainen kuin Inari… Niklaksen hymy leveni lisää kun äiti varmaan samaa ajatellen kiirehti nyt tässä vaiheessa kertomaan Inarille, että tämä oli kyllä sukua heille. Pikkuserkku Niklakselle ja Petralle, kun kerran serkusten lapset olivat kyseessä. Ja Inari reagoi asiaankuuluvan ilahtuneen yllättyneesti, aivan kuin kuulisi asian ensimmäistä kertaa ja pahoitteli sitten vielä epäkypsää edellisen illan riehumistaan. Inari jäi suustaan kiinni äitinsä kanssa joten Niklas katsoi tilaisuuden hyväksi ryöstää murot takaisin itselleen ja hipsi olohuoneen puolelle piiloon syömään.
Petra oli todellakin ollut niin keskittynyt omiin juttuihinsa että tytöltä oli mennyt kaikki ohi korvien. Niinpä Inari nyt itse selitti Miron avustuksella ettei ollut tytön biologinen sisko, vaan pikkuserkku, perheeseen suvun sisällä adoptoitu. Mutta minkään ei tarvitsisi muuttua, Maria olisi edelleen Inarillekin äiti. Petra pohti asiaa hetken ja kohautti sitten olkiaan. Jos kerran mikään ei muuttuisi niin ei iso juttu. Lapsen suusta se totuus ja niin edespäin.
******
Vaikka Inari yleisesti sai kulkea vapaasti missä porukassa tahansa ja nähtiin kaikkea yhdistävänä, kaiken keskipisteenä, Inari sai myös olla rauhassa silloin kun halusi. Pari viikkoa adoption paljastumisen jälkeen Inari oli viettänyt tavallista enemmän aikaa itsekseen, eikä se ollut jäänyt joiltakin huomaamatta.
”Hei katsokaas kuka tuolla ekaluokkalaisten käytävällä norkoilee.”
”Hei joo, vittu taas, ja yksin.”
”Mikäköhän sillä on... Mennään hei vähän piristämään porukalla. Sori Rissu, sä ehdit laittaa tukan ensi välkälläkin ja sitten vasta on se yhteisenkku niiden hyvän näköisten A luokkalaisten kanssa.”
”Joo ei se mitään jos niinku tehdään jotain kivaa tällä välkällä.”
Inari kuuli ennen kuin näki sen kanalauman lähestyvän. Peruskoulussa turhien korkojen kopinaa, tyhjänpäiväistä ja narisevaa puheen papatusta.
”Hei Inppu Inari rakas. Mitenkäs sinä täällä? Kuulin, että sun kaverit hikoilee ja nörtteilee yläasteen puolella jonkun korttipelin kanssa. Eihän teillä ole vain tullut riitaa?” Inari piiritettiin nopeasti. Inari pyöräytti silmiään muka huolehtivalle äänensävylle. Sille oli syynsä miksi Inari ei oikeastaan lainkaan enää pyörinyt tässä porukassa. Tässä oli yksi syy. Kanalauma oli alkanut ryyppämisen, tupakalle metsään juoksemisen ja koulun läskiksi heittämisen lisäksi pitää suurena hupina joukkometsästystä, etsitään kohde jota härnätään ja pilkataan, voi kuinka kivaa on nähdä itsetunnon murenevan ja pönkittää palasilla omaa hataraa olemusta.
”Aa sori voitko toistaa. Joku teistä, en huomannut katsoa kuka äsken puhui. En tunnista teitä enää toisistanne kun ootte niin kopioita; tyttö aa, tyttö bee, tyttö cee… no nyt menin jo sekaisin”, Inari lateli kyllästyneenä. Hän olisi halunnut olla rauhassa, mutta parempi tämä kuin se että kanalauma ottaisi saaliikseen jonkun jota sanat voisivat oikeasti satuttaa. Nyt Inari näki ja kuuli vain tyhjää puhkuvia nukkeja.
Osa joukosta kyllästyi jo hedelmättömään saaliiseen ja alkoi jutella keskenään jostain asioista joissa vilahti vaate- ja meikkimerkkien nimiä kuin ne olisivat jotain palvottavia julkkiksia. Loput jäivät Inarin ympärille ja katselivat toisiaan liioitellun pöyristyneinä Inarin vastaukselle, kikattelivat käsiensä suojissa muka hienostuneesti ja herkästi.
”No mutta Inari tuohan ei ollut kovin kiltisti sanottu. Kyllä sä nyt meidät, sun frendisi muistat. Mehän oltiin niinku ihan bestiksiä, Inari ja Tessa, niinku paita ja peppu”, Inari sai lopulta vastakommentin. Inarin toista suupieltä nyki. Tämä oli melkein hauskaa, tämmöinen piikittely, naisten välistä piilovittuilua. Etenkin kun Inari aina sai lopulta olla rauhassa, joka kerralla edellisiä kertoja pidempään. Kohta hän olisi näille kanoille vain ilmaa. Onneksi.
”Nimen oman oltiin bestiksiä, Tessa, ei enää. Kasvettiin erilleen ja näin. Sä kasvoit ihan erinäköiseksikin, sulla oli ne kauniit paksut mustat hiukset… Käytä vielä vähän lisää myrkkyjä niin oot ihan varmasti platinablondi viimeistään kun pääset eläkkeelle jos siis sulla on enää tota menoa tukkaa”, Inari sanoi kulmaansa kohottaen. Miksi niin monen piti yrittää olla jotain muuta kuin oli? Esittää. Se se sana oli. Inari oli luovuttanut näiden suhteen kun ne pitivät roolia yllä jopa pienemmässä kaveriporukassa koulun ulkopuolella.
”Mutta ihmistenhän kuuluukin muuttua… Säkin voit. Tai sitten et. Joka tapauksessa sä voisit tulla nyt meidän mukaan, katsos vähän raitista ilmaa ennen seuraavaa tuntia…” Tessa kaikesta Inarin osoittamasta vastahakoisuudesta ja piikittelystä huolimatta pyysi, tai ennemmin käski. Mutta kyllä Inari tiesi mitä se ”raitis ilma” tarkoittaisi. Häntä ei kiinnostanut, ei tupakka eikä tarjolla oleva seura. Voisi mennä hikoilemaan ja nörtteilemään sinne korttipeliin mukaan.
”Mutta sullahan on vaikka kuinka kivoja kan… tyttöjä ympärillä, et sä enää mua tarvitse. Eikä mua kiinnostakaan”, Inari hymähti. Vastausta miettiessään Tessa hymyili tyhjästi ja heilautti hiuksiaan, kaikkea turhaa.
”Mennään Tessa, mulla alkaa kädet täristä ja vituttaa ihan hirveästi jos ei ehditä ennen tuntia…”
”No joo niin mullakin tai siis muakin mennään vaan Jossu. Tulkaa te muutkin vaan.” Kanalauma seurasi johtajaansa melko lailla vailla omaa tahtoa. Ihan sama, joka tapauksessa Inari saisi olla taas rauhassa.
Tai siis… Inari yritti viime hetkillä tavoittaa yhden entisen ystävänsä katsetta kovasti, mutta tämä vältteli sitä vähintään yhtä kovasti.
”Hei Maisa ja Emmi tulkaa ja kaivakaa röökit esiin valmiiksi, meidän on pakko ehtiä ensi tunnille tai muuten mä saan taas merkinnän ja mutsi ottaa kännykän pois mä kuolisin…”
”Joo mäkin, mullakin on tulossa viides merkintä ja sitten lähtee se saatanan sähköpostiviesti kotiin ennen saattoi sentään polttaa viestilaput.”
Inari huokaisi helpotuksesta kun kalkatus ja korkojen kopina katosivat nurkan taakse. Tämä oli hyvä paikka olla yksin ajatuksineen kun ekaluokkalaiset pääsivät aina aikaisin kotiin meluamasta.
Yksin ja yksin… Ja niin hyvin lauma oli taas pitänyt omistaan huolta. Kukaan ei kaivannut Violaa.
”Oliko sulla jotain asiaakin ton hienon suunsoittoshown lisäksi?” Viola kysyi kalseasti.
Inari virnisti voitonriemuisena kommentille. ”Sä oot oikeasti ihan yhtä paha kuin nekin. Inari mä oon tosissani mä en odota kauan”, Viola puuskahti ja vaihtoi painoa jalalta toiselle sanojensa painoksi.
”Miks ihmeessä sä kuljet yhä tollasten wannabe kapinallisten tyhjäpäiden kanssa?” Inari kysyi kiireesti toinen ääni kellossa.
”No siksi koska ne on mun ystäviä. Etkä viitsisi puhua niistä tohon sävyyn, koska ne on… No, ne on mun ystäviä ja säkin pyörit ennen niiden kanssa”, Viola kivahti.
”Ystäviä?” Inari toisti ja puhkesi räkättävään, ivalliseen nauruun.
”Just joo sä oot niiden kanssa vaan koska sun mamma ja pappa määrää että ne on hyvää seuraa niiden perilliselle, niin lähellä hienostokersoja kun nyt tältä seudulta löytyy ja muuta sontaa”, Inari vähätteli.
”Ja mäkö muka en osaa ajatella tai tuntea itse mitään? Oonko mä sun mielestä yhtä tyhjäpää kuin muutkin?” Viola tivasi suutahtaneena.
”No jos tolta kantilta katsotaan niin oot. Sääli. Sussa olisi ollut potentiaalia”, Inari voivotteli. Sitten siinä lähietäisyydellä ollessaan punapäältä pääsi taas nauruntyrskähdys. ”Mitä sä oot edes tehnyt kulmakarvoillesi, niitähän ei ole enää ollenkaan! Apua tuleeko teille kaikille kanoille nyt sulkasato kun teette muutenkin kaiken yhdessä, just kaikista älyttömistä muotitempauksista toiseen?”
Inari ehti juuri ja juuri ilkkua sanottavansa loppuun kun Viola tyrkkäsi häntä rintakehästä avokämmenellä kauemmas.
”Sä olet kuule itse ihan yhtä kauhea, kauheampikin kuin muut. Vielä enemmän itseäsi niin täynnä ja oi niin mahtava ja kaiken yllä. Poimi seuraavalle kerralla joku muu ”kana” käännytettäväksi pois pimeältä puolelta, kun mehän ollaan joka tapauksessa kaikki samoja ja yhtä menetettyjä tapauksia sulle. Mä en voi uskoa miten saatoin joskus tosissani nauttia sun seurasta”, Viola sätti vihaisena.
”Kuule mietin ihan samaa” Inari ehti hymähtää ennen kuin Viola kääntyi ympäri ja asteli kipakasti pois.
Inari pudisti itsekseen päätä kunhan Viola oli ehtinyt tarpeeksi kauas. Vaaleaverikköä oli turha yrittää lepytellä enää siinä pisteessä, Inari oli oppinut sen jo kauan sitten. Olivathan he lapsuudenystäviä, nimenomaan olivat, tätä menoa… Viimeinen sellainen. Inarilla oli nyt paljon ystäviä joiden joukkoon lyöttäytyä, mutta kaikki lapsuudenystävät olivat huvenneet hiljalleen pois.
Olivatko oikeasti kaikki muuttuneet, vai oliko Inari ainoa joka muuttui kun muut eivät? Inari oli olevinaan kaikkialla pörräävä sosiaalinen kimalainen, mutta vain harvat hän päästi oikeasti lähelle. Nytkin nurkan taakse katosi se ainoa ihminen jonka kanssa Inari oli voinut kuvitella puhuvansa siitä adoptiojutusta, painavasta möykystä sisällä, jos ei kotiväkeä lasketa. Sentään oli ne hyvät, läheiset välit perheeseen.
******
Niklas oli jonkinlainen epävirallinen koulun tekniikkatukihenkilö. Oli sen verran paljon tullut piuhojen ja vermeiden kanssa pelattua bändiharrastuksen myötä että kokemusta oli jo kertynyt. Niklas kiersi huoltamassa yleensä koulupäivän lomassa niitä harvoja hienoja vempeleitä joita koululle oli hankittu, mutta viime aikoina Niklas oli jättänyt keikkansa iltapäiville, kun oli hiljaista. Inarille kerrottu paljastus oli jäänyt mietityttämään nuorta miestä, samoin kuin varhaisen lapsuuden muistot jotka olivat nousseet pintaan. Miksi nyt?
Sillä kertaa Niklaksen kierroksen ja ajatukset keskeyttivät vaimeat musiikkiluokasta kuuluvat äänet. Kaikki sieltä suinkin käytävälle kuuluva oli vaimeaa hyvän eristyksen ansiosta, ei voinut sanoa mikä soitin tai kuka lauloi tai puhui tai huusi. Nyt tosin oven vieressä olevan varauslistan takia kenenkään ei pitäisi olla luokassa.
Niklaksen oli tarkoitus vain kurkata ovenraosta mielenkiintonsa tyydyttääkseen. Mutta ovi pääsi itsekseen aukeamaan loppuun asti kun Niklaksen silmät levisivät, eivät niinkään näystä vaan äänestä.
Niklakselle tuntematon tyttö lauloi jotain tuntematonta kevyttä ranskankielistä kappaletta, ilman mitään säestystä ja sointuvalla, vahvalla äänellä, täysin sävelessä.
”…jusqu’a… raison, supreme…” Tytön laulu loppui selvästi kesken ja viimeiset sanat tulivat puhuen kun tyttö huomasi Niklaksen joka oli huomaamattaan ottanut muutaman laahaavan askeleen peremmälle huoneeseen.
”.. Hei siellä, jatka vain”, Niklas kehotti hitaasti.
Tyttö henkäisi säikähtäneenä ja tiputti mikrofonin. Niklas irvisti laitteesta lähtevälle mekaaniselle vingahdukselle.
”Sori sori mä en aikonut säikäyttää tai tungetella, mä vaan kuulin kun sä lauloit hyvin”, Niklas rauhoitteli hermostuneena. Nyt hän huomasi että tyttö oli nuori. Joku vasta yläasteelle tullut vähintään kuitenkin, kun oltiin yläkoulun rakennuksen musiikkiluokassa.
”…Anteeksi että säikähdin, olen vain aika säikky…” Tyttö mutisi hiustensa suojasta.
”Sinäkö ujo? Tai siis… Lauloit ihan mahtavasti! Tyyliin jotakuta juuri sinunlaistasi me ollaan etsitty meidän bändiin jotain vuosi jo kun…” Sitten Niklas napsautti suunsa kiinni ja alkoi tutkia kovasti pianon alta pilkistävää mikrofonia. Olipas se vierinyt kauas, toivottavasti oli vielä ehjä.
”Bändi?” Tyttö toisti poimimansa sanan. Niklas nyökkäsi katse yhä lattiassa. Poskia kuumotti. Onneksi se ei näkyisi tummassa ihossa niin hyvin. Kumpi se nyt tässä oli säikky ja ujo.
”Pyydätkö minua laulajaksi bändiinne?” Tyttö kysyi otettuna. Siltä se Niklaksesta kuulosti, onneksi. Hän ei olisi ihmetellyt jyrkkää kieltäytymistä tai nauramista. Heidän pikkubändinsä… Kun tytöstä voisi tulla vielä jotain suurta tuota menoa. Niklas veti henkeä, nyt tai ei koskaan.
”Pyydän. Jos haluat. Me tuota… Noh, me olemme juuri löytäneet jonkun muun harjoittelupaikan kuin meidän kellarin. Se on yks kahvila yhden liikkeen yläkerrassa, meidän basistin perhetutun omistama ja niin edes päin. Äh, annan osoitteen ja voit tulla harkkoihin käymään ja päättää sitten”, Niklas sai lopulta asiansa selvitettyä.
”Se olisi mukavaa, kiitos”, tyttö kiitti. Niklas haroi hiuksiaan epävarmana.
”Minä olen Niklas. Tuota… Mikä on nimesi? Emme ole kai tavanneet ennen…” Niklas kysyi varovasti. Tyttö ei ollut puhunut vielä puoliakaan niin paljon kuin Niklas oli hermostuksissaan suoltanut suustaan. Tällainenko on säikky, ujo ihminen? Mutta juuri sen ajateltuaan Niklas sai kieltävän vastaksen ajatuksiinsa.
”Olen Elisabet, hei. Enkä minä oikeasti ole ihan niin säikky tai ujo, miten muuten voisin edes kuvitella laulavani bändissäsi!” Tyttö naurahti kepeästi välissä. ”Tai yleensäkään laulaa. Noh, en voi laulaa tutuille, mutta se ei ole ongelma… Siksi minä laulan täällä enkä alakoulun puolella, jossa ei ole edes kunnon äänieristystä”, Elisabet selitti. Niklaksen hymy hyytyi aavistuksen.
”Tuota… Millä luokalla sitten olet?”
”Kuudennella, ja sinä ja bändiläisesi olette varmaan yläasteella? Ei se haittaa”, Elisabet vakuutteli.
”No tuota… Hyvä. Ei sitten mitään. Mutta etsitään jostain kynä ja paperia niin voin kirjoittaa osoitteen. Ja sitten meidän pitää kai yrittää onkia jollakin mikrofoni pois pianon alta… Anteeksi säikäytyksestä aiemmin. Minäkin olisin varmaan saanut sätkyn”, Niklas keksi toisen aiheen.
”Ei se mitään. Etsi sinä vain paperia, mulla on niin luikku käsivarsi että yllän pianon alle ilman apuvälineitä”, Elisabet hihitti.
*******
”Te tulittekin tänään ajoissa. Tai siis ehkä minä olen lähinnä myöhässä kahvilan sulkemisen kanssa… noh, joka tapauksessa, se mitä yritän sanoa on että tässä on vielä aluksi vähän häslinkiä kun pöytiä siivotaan ja rahat tullaan hakemaan pankkiin ja niin edespäin. Älkää meistä välittäkö, pitäkää hauskaa ja soittimet vireessä, nyt kun teillä on vihdoin laulajakin, vai…?” Niklas käännähti näyttämään peukkua kahvilanpitäjälle.
”Toivotaan parasta”, Niklas huikkasi takaisin. Elisabet kääntyi virnistämään hyväntuulisena molemmille mikrofonin sovittelun lomassa.
”Tulithan sä Yasmin. Nyt me voidaan… Tai ei mitään”, Niklas puuskahti kun hänen ohitseen käveltiin.
”Hei, emme olekaan varmaan tavanneet. Olen Mirandan poika, Nick. Tulin vähän tuuraamaan tänne kun äidillä on pari työntekijää sairaana.”
”Moi. Ollaan me tavattu, mutta monta vuotta sitten viimeksi. Yasmin.”
”Yasmin! Ei ole totta! Viimeksi kun nähtiin sulla oli…”
Niklas pyöräytti silmiään ja katsoi paremmaksi painua vain valmistelemaan oma soittimensa. Kaikki olivat juuri tänään myöhässä tai muuten vain ihan omissa maailmoissa kun Elisabet oli päässyt tutustumaan… Elisabet oli saanut tehokkaasti jo itse kytkettyä mikrofonin vahvistimeen ja naputteli päätä ääntä kokeillakseen.
”No niin sori kun olin myöhässä mä vaan… Joo okei mä laitan tän pikapikaa valmiiksi”, Yasmin kiirehti lopulta paikalle hengästyneenä ja posket punottaen. Niklas pyöräytti silmiään. Hän oli ehtinytkin jo miettiä oliko Yasminilla ikinä edes ollut poikaystävää tai mitään, nainen ei ollut puhunut mitään sellaisista. Noh, tätä menoa kohta olisi. Yasmin meinasi pudottaa piuhat käsistään kun Nick vilkutti lähtiessään.
”Hei eikö Pekko ollut tänään tulossa?” Yasmin havahtui utelemaan kunhan sai soittimensa ja päänsä selvitettyä.
”Onkohan Pekko tuo vähän vain katujyrän alle jääneen näköinen punapää tuolla portaissa?” Elisabet hihkaisi vahingossa kesken äänitestin mikrofoniin niin että varmaan naapurissakin kuultiin. Elisabet iski käden suulleen ja hihitti nolostuneena.
Pekkohan se siellä. Nuori mies nosti voipuneena hymyillen katseensa ja yski pari kertaa kaulahuivinsa suojissa.
”Joo no olisit säkin jos olisi iskenyt joku tällainen hinkukurkkuyskämätä päivän aikana… Mutta hei meillä on täällä laulaja enkä se ole minä tämän kuoleman kurkkuni kanssa joten pakkohan tänne oli tulla”, Pekko hehkutti niin iloisesti kuin vain ilmeisen karseasta olostaan huolimatta kykeni.
”No joo, Because when I am here everybody should be…” Elisabet alkoi laulaa jotain lennosta ja teki sen niin taitavasti, ettei Niklas tiennyt oliko kyseessä jokin oikea biisi vai improvisaatio. Pekko nyökkäsi vaikuttuneena.
”Meillähän on täällä oikea enkeli. Missä on se säikyhkö kuudesluokkalainen josta sä puhuit, Niklas?” Pekko tokaisi suorasukaiseen tapaansa ja väläytti hymyn. Elisabet keskeytti laulamisen seinään hyvin samaan tapaan kuin Niklaksen kanssa jokin aika sitten. Niklas odotti milloin Elisabet ryntäisi säikähtäneenä tiehensä tekosyitä mumisten jolloin Niklas pääsisi kuristamaan Pekon.
”Tule nyt tänne sieltä esittäytymään ennen kuin yrität hurmata pyörryksiin”, Elisabet vain käskytti.
Niklas huokaisi helpottuneena. Hän taisi olla ainoa joka kohteli Elisabetia kuin särkyvää ja herkkää pikkulasta. Ei nyt… Kolme vuotta ollut niin hirmuinen ikäero. Yasmin taisi olla viisi vuotta bändin uusinta tulokasta vanhempi. Tai siis kenties uusinta. Vielä pitäisi kokeilla miten kaikki sopii yhteen, Elisabet ei ollut antanut varmaa vastausta.
”No niin te voitte jatkaa tutustumista testibiisien jälkeen. Mene Pekko asemiin. Saitko sä Elisabet ne nuotit mitkä mä lähetin? Niitä oli paljon mutta mä merkitsin ne tärkeimmät. Kun me ollaan soitettu aika pitkään yhdessä ja tehty biisejä joihin olisi laulua ja sanoja joita ei ole kukaan oikein vielä tulkinnut vakuuttavasti…” Niklas kiirehti jännittyneenä asioita raiteilleen.
”Joo mä sain ja mä otin kyllä mukaan mutta mä opettelin ulkoa alustavasti että pääsee kunnolla fiilikseen ilman nuottien pläräystä häiritsemässä”, Elisabet selitti vilkaisten hymyillen olkansa yli. Niklas huokaisi pitkään ulos hengityksen jota ei ollut älynnyt pidättäneensä. Elisabet otti oikeasti tämän, heidän bändinsä, ihan tosissaan. Ja tuli kaikkien kanssa toimeen.
”Ootas mä laitan tän ihan just kiinni…”
”Hui kauhea!” Elisabet huudahti kun ääni alkoi kiertää ja korvissa vihloi. Yasmin vain tirskahti kun tiesi heti mistä oli kyse.
”Pekko hei sä laitoit sen väärin päin… Sä oot kyllä aika kipeä tai lääkepöhnässä tai molempia kun teet tollasen mokan tälleen vuosien tauon jälkeen”, Niklas kurkotti sanomaan myötätuntoisesti.
”Aa juu hups sori…”
Pekko oli yleensä reipas ja aina valmis, mutta kipeänä taantui taaperon tasolle. Elisabet saisi varmaan vasta myöhemmin tietää ja oppisi arvostamaan sitä kuinka Pekko raahautui tänne tänään hänen vuokseen.
Lopulta pienien alkukömpelyyksien jälkeen soitto ja laulu ja kokonaisuus kuulostivat oikein hyviltä, kun kukaan ei jännittänyt. Ainoa jännittäjä oli ollut Niklas, mutta siitäkin pääsi ajoissa yli.
”Kiitos, kiitos, olitte mahtava yleisö!” Elisabet päätti esityksen ja heitti tyhjille tuoleille vielä pari lentosuukkoa ja silmäniskua. Yasmin pudisti näytökselle hyväntahtoisesti hymähtäen päätään.
”Noin, tällä kertaa ei mikrofoni vierinyt pianon alle harottavaksi”, Elisabet totesi asetellessaan mikrofonin tiukasti paikoilleen.
”Pianosta puheen olleen, teiltä taitaa puuttua sellainen? Pianisti siis?” Elisabet sitten kysyi siihen sävyyn, että oli pohtinut asiaa mielessään koko kuluneen illan odottaen oikeaa tilaisuutta.
”No joo…” Niklas aloitti vastahakoisesti. ”Sanotaanko nyt niin, että meiltä puuttuu vakituinen pianisti. Mun sisko Inari soittaa jotain taustoja silloin kun ehtii…”
”Siis silloin kun se viitsii tai lahjot tai kiristät sitä”, Pekko heitti avuliaasti. Niklas puolestaan heitti ystävälleen synkän, rikkoutuneita raajoja lupaavan katseen. Elisabet vain nauroi heleästi.
”Ei se mitään. Haluaisin joka tapauksessa jatkaa musisointia teidän kanssanne. Olen suorastaan haaveillut bändin kanssa esiintymisestä, mutta alakoulun puolella kaikki tuntui toivottoman riittämättömältä”, Elisabet paljasti.
”Mahtavaa!” Niklas hihkaisi pidättelemättömästi ja sai Elisabetin naurahtamaan. Niklaksen purkaus johtui paristakin syystä. Ensinnäkin heillä oli nyt laulaja! Toiseksi, Elisabet oli ilmeisesti etsinyt ja valmistautunut itseään vanhempien kanssa musiikin tekemiseen. Niklas tunsi itsensä täysin typeräksi huolehdittuaan sillä tavalla aiemmin. Ehkä hänellä oli vain liian vahva vietti siihen kahden pikkusiskon myötä.
”Esiintymisistä en vielä tiedä, mutta olet tervetullut harjoittelemaan kanssamme. Meillä on sellainen aikataulu näiden harkkojen kanssa että…”
”Ollaan me nettivideoissa esiinnytty! Joo, joo jatka vaan Niklas…” Pekko keskeytti mutta ymmärsi kerrankin perääntyä ilman erillistä huomautusta.
*****
Inari oli pian menossa nukkumaan. Vielä ennen yöpaidan vaihtoa tyttö kiirehti tarkastamaan chatin viestit, ettei vaan jäisi mitään viimeisimmistä mahdollisista uutisista tai tapahtumista paitsi. Koulussa ei olisi kiva olla sormi suussa jos muut puhuisivat jostain huikeasta.
Inari ehti jo sammuttaa valon lähteäkseen, kun joku vieras pyysikin avata kaksinkeskeisen keskustelun Inarin kanssa. Inari oli tottunut siihen että ennemmin henkilöt pyysivät päästä liittyä joukkokeskusteluihin mukaan, ja tutut. Inari oli saanut niin vähän täysin vierailta vastaanottoja, ettei muistanut miten hänellä oli ollut tapana toimia niiden kanssa. Lopulta Inari kohautti olkiaan ja hyväksyi pyynnön.
”Hei.”
”No moi. Kuka sä olet? Onko sulla asiaa just mulle vai meinasitko jota kuta toista?” Oli nykyaikaa että kaikki esiintyivät oikeilla tai vähintään yhdistettävissä olevilla nimillä sellaisella keskustelupalstalla joten Inari epäili erehtymisen vaihtoehtoa.
”Just sulle mulla oli asiaa, Inari Jalava.”
Inari vilkaisi olkansa yli. Okei, sukunimen kera, mitäköhän ihmettä.
”Mä en tiedä älyätkö sä itse mutta toi on aika creepy tapa esittäytyä”, Inari naputteli kulmat kurtussa.
”Sori, ei ollut tarkoitus, mutta mun piti vaan varmistua henkilöstä :/”
Inari siirtyi istumaan huomattavasti rennommin tuolillaan.
”Joo no olen oikea henkilö. Sori kun vähän herppasin...”
”Ei se mitään. Lol luulit varmaan vakoilevaksi opettajaksi tai jotain XD”
”Njoo, heh. Mutta niin juu sulla oli asiaa…?”
”Joo. Sori kun taas häröilen vähän mutta pliis kuuntele. Tai lue, ihan miten vaan. Sullahan on ensi viikolla joku ilta menoa? Niin että oot poissa kotoa? Sun äitisi on varmaan udellut aiempaa tiukemmin ja varmistelee koko ajan ettei meno muutu.”
Inari ei ollut miettinyt asiaa kovin paljon kummemmin, mutta niinhän se taisi olla. Maria oli suorastaan vainoharhaisesti varmistanut että Riki viettäisi synttäreitään lanien merkeissä juuri torstai-iltana ja juuri ensi viikolla.
”…Öö joo mutta mistä sä tollasia tiedät? Mitä sä haluat?” Inari vastasi taas varuillaan.
”Tää on tosi outoa mä tiedän mutta mä pyytäisin että sä vain näyttelisit meneväsi sinne. Kävelisit kunnolla pois kotoa ja muuta mutta sitten jäisitkin lähistölle. Onko teillä joku maamerkki siinä sopivan kävelymatkan päässä? Silleen suunnilleen kilometri tai puoltoista? Voit valita sellaisen että siinä kulkee ihmisiä paljon, en mä yritä sua kidnapata tai mitään, mä haluun vaan tavata.”
Inari nojautui fyysisesti kauemmas tietokoneesta ja oli jo lähellä poistua keskustelusta. Mutta uteliaisuus vei voiton eikä tässä vaikuttanut olevan mitään kovin uhkaavaa tiedossa.
”Joo okei. Mä aioin lähteä sinne laneille aika myöhään, pimeän tultua… Silloin saattaa olla porukkaa vielä yhdessä isossa leikkipuistossa, siellä on nakkikioski ja kaikkea. Se ei ole kovin kaukana täältä ja se on rivitaloalueen keskellä. Onko se okei?”
”On se okei. Tavataan siellä, mä yritän tulla niin ettei sun tarvitse odotella. Pukeudu kuitenkin lämpimästi, me tullaan olemaan ulkona jonkin aikaa. Nähdään.”
Henkilö nimetön on poistunut keskustelusta
”Hei oota mä en tiedä sun nimeä etkä sä milloin tavata”
”Äh vitun sama helvetin ihme hiippari älä sitten jää kuulemaan neuvoja.”
”Joo nähdään ja öitä.”
”Ulibulilbublbulbilbuuliiii öggöögööö plääh.”
Inari jäi ilmeettömänä tuijottamaan ruutua ja luki tallentuneen keskusteluun vielä pariin kertaan ja poisti sen sitten selaushistoriasta.
”Olipahan hemmetin outoa mutta kai mun pitää mennä… Ei oo pakko mutta muuten mä en saa mielenrauhaa.”
*****
Maria huokaisi syvään heti herättyään. Tänään oli se päivä. Eetu tulisi käymään. Eikä Miro tiennyt, koska ei, eihän Eetu halunnut tavata muuta kuin Marian ja joo, tietenkin Eetun tahtoa noudatetaan…
”Sanoitko sä jotain, Maria?” Miro kysyi unenpöpperöisenä ja haparoi herätyskelloa ennen kuin se alkaisi torkun takia soida uudestaan.
”En mä, kunhan venyttelin ja örisin”, Maria vastasi.
”Mmh sanohan Inari oliko tänään ne jotkut kaverisi synttärit?” Maria yritti udella jälleen mahdollisimman ei tungettelevasti.
”Mitkä? Aa joo Rikin. Oli joo, illalla. Ja mä jään sinne yöksi, mä oon poissa koko illan yön ja aamun…” Inari luetteli kepeästi. Tosi asiassa Inarin katse synkistyi kuin maitopurkki olisi tehnyt hänelle jotain pahaa. Mitä äiti piilotteli? Mitä Inari saisi tietää tai nähdä tai jotain, sellaista mitä hänen ei olisi kuulunut? Inari oli aiemmin kammonnut, mutta nyt suorastaan odotti mystistä tapaamista.
”Mä tuun käymään koulun jälkeen mutta lähden pian illan pimetessä reissuun”, Inari jatkoi kun keittiöön laskeutui kiusallinen hiljaisuus.
”Juu, hyvä, hyvä…” Maria mutisi vastaukseksi ajatuksissaan. Inari päätti lähteä kouluun syömättä aamupalaa, käteen tarttunut jugurtti eväänä. Täällä hän ei kestäisi syödä, kuin rikoksesta syytetty valvonnan alla.
”Moikka!” Inari vilkutti äidilleen joka jäi tavallista pidemmäksi aikaa ovelle perään katselemaan. Inari joutui käyttämään kaiken itsehillintänsä jottei olisi kääntynyt katsomaan takaisin liian monta kertaa. Sitten, kun Inari kuuli oven sulkeutuvan, tyttö heitti näön vuoksi yöpymistä ja koko yön pelaamista varten pakkaamansa painavan laukun auton alle. Sille tuskin tulisi nyt tarvetta. Sori Riki.
Maria alkoi jo palella, toivottavasti Inari oli pukeutunut reissuaan varten hyvin. Tavallisesti Inari oli aina kyytiä vailla, mutta nyt tyttö ilmoitti että halusi kävellä kun kuitenkin menisi koko loppuilta ja yö pelatessa sisällä.
Sitten Marian ajatukset palautuivat taas tyhjäkäynnille. Maria piteli käsiään kylmää kivikaivoa vasten vaikka paleli, mutta ei saanut itseään liikkeelle. Nainen tuijotti jännittyneenä kaivon pohjaa peittävään kelmeään tummaan veteen.
”No nyt”, Maria henkäisi ääneen. Siitä oli niin pitkä aika, että Maria oli melkein unohtanut miltä se tuntui. Pienen pieni läsnäolon lämpö. Joku samanlainen, joku ei-ihminen, vaikka edes osin, enemmän kuin Miro tai Maria kuitenkin.
”Eetu.”
”Hei, Maria”, Eetu tervehti vieraalla äänellä hiljaa kun Maria lähti vastaanottamaan vieraan. Yön pimeydessä, salaa takapihalla eikä suunnitelmissa edes tainnut olla sisätiloihin siirtymistä. Sen verran Maria oli arvannut ja pukeutunut lämpimästi.
Lopulta kohdalla ollessaan Eetu nyökkäsi vain lyhyen tervehdyksen ja asteli Marian ohi. Maria meinasi tivata mistä nyt tuollainen kohtelu, mutta hiljeni kun Eetu kävi tarkasti ympäristön läpi. Miehen katse pysähtyi pitkäksi aikaa kotitalon kohdalle ja sitten suuntaan, jonne Inari oli lähtenyt kaverilleen.
”Hyvä, Inari on matkalla koko ajan kauemmas”, Eetu totesi tulkitsemattomalla äänellä ja ilme peruslukemilla. Yhtäkkiä Maria tunsi harmin pistoksen sen takia, ettei Eetu näkisi miten hienoksi nuoreksi ja itsenäiseksi naiseksi Inari oli kasvanut. Ei tietäisi mitä oli päättänyt menettää.
”Tein kaiken niin kuin pyysit”, Maria vastasi ja lopetti toiveikkaan kuuloisena. Ei tämä ollut oikein, hän odotti nyt palkinnoksi Eetulta jotain kuin tottelevainen temppuja tekevä koira. Eetu hymähti vain pienesti, poissaolevana.
”Inari on myös ihan kunnossa”, Maria lisäsi vähän pahastuneena. Kyllähän Eetun olisi luullut kysyvän miten Inari oli uutiseen suhtautunut.
”Olen kiitollinen siitä ja kaikesta muustakin, todella olen”, Eetu huokaisi kääntyen ympäri ja vilkaisi vielä kerran kaipaavasti Inarin oletettuun suuntaan. Niin Maria halusi ainakin uskoa.
”Sinulla on varmaan hyvä syy näihin… järjestelyihin ja tänne tuloon?” Maria ohjasi kärsimättömänä keskustelua. Hengitys höyrysi.
”On. Aloitetaan siitä että en voi olla kauan koska en saisi olla täällä”, Eetu selitti kiireesti, yhä tulkitsemattomalla äänellä.
”Mitä? Jahdataanko sinua? Vai mistä on kyse? Mitä ihmeeseen olet sotkenut itsesi vuosien aikana?” Maria kysyi varuillaan madaltaen vaistomaisesti ääntään. Eetu vaikutti varmistavan Marian epäilyt katselemalla jälleen levottomana ympärilleen. Mutta miehen ilme pysyi tulkitsemattomana.
”Näytät ainakin parempikuntoiselta kun viimeksi kun nähtiin sinun lähtiessäsi”, Marialta lipsahti. Mutta ero oli niin huima, nyt kun Maria pääsi katselemaan lähempää Eetun kasvoja monessa valossa miehen käännellessä päätään puolelta toiselle.
”No… Kiitos. Ja paremmin minulla on mennytkin. Minulla olisi niin paljon selitettävää, mutta nyt on niin vähän aikaa ja viimeinen tilaisuus…” Eetu mutisi synkemmällä äänellä.
”Viimeinen tilaisuus, miten?” Maria kysyi taas vähän hätääntyneenä kuin odottaen mustapukuisten miesten hyppäävän ympäriltä pusikoista Eetun kimppuun ja helikopterin ilmestyvän pörräämään valonheittimen kanssa päälle.
”Kerron lopuksi. Kerron kyllä kaiken. Mutta haluan aloittaa ensin alusta, sinä ainakin ansaitset tietää kaiken. Jonkun täytyy. Ja olen velkaa sinulle niin paljosta”, Eetu sanoi hymyillen ensimmäistä kertaa. Hymyssä oli lämpöä ja se ylsi silmiin asti.
Maria ei voinut olla naurahtamatta ääneen. ”Sinä, velkaa minulle? Minä tässä…” Maria onnistui katkaisemaan hermostuneen puhetulvan lyhyeen. Eetu ei tiennyt mistä kaikesta Maria halusi kiittää. Maria älysi ahdistuneena, että jos tämä oli jotenkin viimeinen tilaisuus puhua, niin hänen olisi pakko kertoa Eetulle, että tämä oli Petran isä. Olisi vain pakko. Mutta nyt ainakaan ei vielä ollut sen aika, Eetu vilkaisi Marian olan yli.
”Onko sinulla joku muu mukana?” Maria kysyi kummastuneena.
”Itse asiassa on… Minun olikin tarkoitus esitellä joku sinulle”, Eetu myönsi ja viittasi kädellään pusikkoon kutsuvasti. Maria kuuli oksien kahinaa ja lähestyviä askeleita.
Sinihipiäinen, synkän upottavat ja mustat silmät omaava tyttö pysähtyi lyhyiden askelten jälkeen muutaman metrin päähän. Kylmä tuuli tarttui mustaan tukkaan ja Maria värähti, tyttö ei vaikuttanut välittävän.
”Hengitä, Maria”, Eetu totesi hiljaa. Eetun käskystä Maria veti syvään henkeä ja pidätteli itseään ottamasta paria askelta taaksepäin kauemmas oudosta ilmestyksestä.
”Täytyihän sinunkin vähintään arvella, että ihmiset ja meidän toinen puoli eivät ole ainoita ihmismäisiä lajeja maailmankaikkeudessa”, Eetu totesi yllättyneenä kuin olisi kommentoinut säätä. Maria käänsi katseensa hitaasti serkkuunsa.
”No eipä tullut liiemmin mieleen sulatella sellaista valmiiksi tätä varten”, Maria vastasi tyytymättömänä, vähän kuristuneella äänellä. Eetu kohautti olkiaan anteeksipyytävänä.
”Tässä on tyttäreni Felitia”, Eetu jatkoi ilmeisesti kesken jäänyttä esittelyä, mutta Maria ei ollut pahoillaan eikä kiinnittänyt siniseen tyttöön huomiota. Nainen katseli edelleen läpitunkevasti Eetua, silmät vähän aiempaa enemmän epäuskosta levinneinä.
”Tyttäresi? Mitä ihmettä, Eetu?” Maria toisti hitaasti, silmät aavistuksen kaventuan.
Eetu laski huokaisten katseensa. ”No, Felitiasta kaikki alkoi. Tässä menee vähän aikaa, mutta kuten sanoin, edes jonkun muun on hyvä tietää…” Eetu vilkaisi kaivaten entistä kotitaloaan, jossa valaistut huoneet houkuttelivat sisälle lämpimään, tuttuun ja turvalliseen. Ainakin Mariaa. Mutta Eetu käänsi päättäväisesti selkänsä talolle, menneisyydelleen, ja aloitti.
*******************
Sellaista tällä kertaa :D Ja kertyi aika perusmäärä ekstramateriaalia...
En ole tätä pelkoa ennen nähnyt… Noh, se tulee näillä näkymin toteutumaan :/
Selvennys; tätä osaa kuvatessa aluksi Jonna ja Serena olivat vielä molemmat elossa, peli vähän bugittaa jos meinaa kaksi simiä kuolla vanhuuteen yhtä aikaa (Serena ja Markus). Tällöin toinen nuorenee randomisti aika lailla, toinen kuolee, sattuman kauppaa…
Haluaa kännykän mutta ei halua koskea tietokoneisiin, yritä nyt päättää oletko tietotekniikkaa vastustava mummeli vai et…
Menin ottamaan lähikuvaa Serenasta niin hui kauhea säikähdin kun tuo musta varjo ilmestyi yhtäkkiä ihan muorin taakse D:
Serenan kuolema tuli yllättäen tuon pelin bugituksen takia, elinikämittari hyppi miten sattuu… Niin että muori ei ollut ihan itsekään valmis lähtemään, tätä en ole nähnyt pitkään aikaan kun yritän saada platinahautoja, olihan tuo tappelu aika hupaisaa katsottavaa XD
Ja sitten peli taas kaatui vaihteeksi tärkeän askeleen kohdalla ja piti kuolema nähdä uusiksi… Tällä kertaa osasin varautua bugiin (joka koitti kello kaksi yöllä, normaalistihan simit lähtee heti silloin kuudelta illalla vanhenemisen aikaan O.o) ja lähtö oli mieluisampi.
Niin :D Hymyillen matkalle.
Ja uusi platinahauta. Ne eivät ole missään esillä, vaikka legacyn sääntöjen mukaan pitäisi koska A) Niitä on ihan mieletön määrä kun on lemmikkienkin hautoja ja B) pelissäni haudat katoilevat jostain syystä jos jätän ne esille, puf vaan, jää tyhjä ruutu jossa on kukkia ympärillä, perijän tavaraluettelossa ne ovat turvassa…
…Ja taas vähän lisähaastetta kuvauksiin
Paljon tavaraa leijuu ja tapahtuu yhdessä kuvassa… Otin tämän kuvan vahingossa mutta oli jotenkin hauska.
…Taas vaihteeksi, nyt on molemmat tulevasta ”kissaperijäparista” karkumatkalla. (kyllä, jatkan sitäkin edelleen, kissoilla on menossa kumma kyllä vasta sama sukupolvi kuin simeilläkin, tahti hidastunut…)
Onneksi kissat palautuivat myös ajallaan, rahaa vain kului löytöpalkkioihin… Saisi poliisi tuoda useammin, ne eivät ole niin rahaa vailla
Jotenkin musta tuntuu että nämä kaksi nimenomaista townie simiä ovat ennenkin olleet creepyjä keskenään, kirjaimellisesti niskaan hönkimässä…
Miksi simit tekee ihan vääriä juttuja kohtauksiin liittyen… Inari suree sukulaisen kuolemaa ja Maria on ihan jee jee jou miten menee. Ei sovi yhteen saati tähän kohtaukseen…
… Minä en ymmärrä mistä tuo vihreä iho on peliini eksynyt kummittelemaan. En löydä sitä BS:n ihoista tai mitään. Jossain vaiheessa kokeilin alienkorvaavia defaulteja, mutta tietenkin poistin aina edellisen ennen kuin otin uuden käyttöön. Noh, onneksi on ihonvaihtotaulu…
Kaikki…melkein okei näissä kuvissa tästä parista eri kuvakulmasta?
Joo ei, wtf
Jotenkin random kiva kuva, nyyh hei Jonna kanssa yksi lempparisimeistäni… Jonna ei siis ollut tämän osan päättyessä aivan kuollut, siitä kuvat tulevat seuraavaan osaan tai ilmestyvät ekstrana tähän loppuun piakkoin jos saan pelattua... Meinaa Jonnakin on pari kertaa kummallisesti nuorentunut ja välttänyt kuoleman, liian monta yhtä vanhaa vanhusta taloudessa...
Käsistä pölähtelevän jauheen bugi iskee pitkästä aikaa.
…mmmmitä? Legacytontilla minulla ei ole ACR tai mitään muutakaan suhteita sotkevaa kuten sukulaisten väliset salliva (lähinnä vanhoihin serkkujuttuihin ja sekin poistettu aikoja sitten, jotain modista jäänyt kummittelemaan…) käytössä, silti jotain häröyksiä tapahtuu silloin tällöin.
Heehoo kiva tunkeileva townie on niin kiva kuvata yhteisötontilla… Se ei millään meinannut lähteä lavalta. Onneksi on valikoitu kuvanrajaus, kuten varmaan osasta tunnistatte : )
Aina vaan mulla kävelee kissat unissaan
Hyvin paljastui tyttären olinpaikka liian aikaisin etukäteen XD Mutta oikeasti, miksi tällaista tapahtuu mulla ei pitäsi olla mitään sukulaisten välistä mahdollistettuna… Sentään ne vain saavat ajatuskuplia eivätkä käy sopimattomasti toimeen… Niin kuin Eetu kerran, erään osan ekstrat taannoin :S
Kiva random kuva
Paljon simejä yhdessä jotka oikeasti tarinassa eivät ikinä toisiaan nähneet...
Nätti kuva Elisabetista joka ei minnekään sopinut. Vähän liian järkyttynyt reaktio Niklaksen luokkaan asteluun.
Kommentit