No niin, melkein sain osan ulos heinäkuun puolella XP No eiköhän tämä ole niin kuin close enough. 

On ollut kiireisin kesä tähän mennessä, siis niin kuin koko elämäni. Tai no eihän niitä välttämättä kiireiksi voi sanoa, lähinnä olen ollut paljon pois kotoa ja simskoneen äärestä. Ensin interreilaamassa, siten mökeillä, häissä... Niin ja töissä, lasketaan sekin. Olen silti iloinen, että ei nyt muuta kuin pari kuukautta osassa kestänyt :D

Voi kun haluan taas päästä seuraavaan sukupolveen, tässä osassa esitellään lisää edustajia siihen... Huom, monikko. Se onkin sitten viimeinen sukupolvi, josta aion kertoa kunnolla tarinan. Sitten kun 10. syntyy, on vielä vähän tarinaa mutta aikahyppyjen (=kasvatus koodilla) kera. Hoh, se alkaa olla niin lähellä, kaikki siihen asti suunniteltu... Nyt jos olisi vain aikaa pelata suunnitelmat auki. Mutta aina opiskelu ja kaikki muukin on etusijalla... Joten hitaasti mutta varmasti kuten ennenkin.

Se siitä tajunnanvirrasta. Ihme jos joku jaksoi lukea. Noh, jaksakaahan vielä seuraava osakin :D Suoraa jatkoa edellisestä, siksi siis osan jako suoraan a ja b osaan ennemmin kuin kokonaan omikseen.

 

 

 

 

*******

 

Miron Inarin ruokkimisreissu venyi aika pitkäksi. Esimerkiksi jääkaapista nenäänsä pidellen jotain syömäkelpoista kaivaessaan mies vilkuili vähän väliä pientä tyttöä. Inari oli toistaiseksi vaikuttanut olevan kunnossa. Suostui vieraan syliin aika mukisematta ja nyt paijasi kissaa ja vähän höpötti kuin nukelle. Hiljaiseen ääneen ja silitti tunnustellen, Miroa vilkuillen kuin koko ajan lupaa kysyen, mutta kuitenkin.

Mirosta tuntui ihan irralliselta. Hän katseli masentuneena ympärilleen, keittiö oli vielä huonomman näköinen kuin muu talo. Niin monta hauskaa hetkeä sielläkin oli vietetty, usein isolla porukalla. Mutta nyt tuntui kuin olisi kävellyt aavetalossa jonka painostavaa, petollista rauhaa ei olisi halunnut häiritä. Jopa kissat vaikuttivat kävelevän ympäriinsä koko ajan varuillaan ja kävivät turhaan tyhjentyneillä ruokakupeilla. Ne olisivat varmaan pian karanneet, saaneet tarpeekseen, ymmärtäneet ettei näin voi enää elää. Niin kuin Eetu taisi tehdä… Mutta palasi silti. Katsellessaan tyytyväisenä maiskuttelevaa Inaria, jonka ympärillä kissatkin oleskelivat vapaammin ja suorastaan parveilivat pehmoisena suojamuurina, Miron ei tarvinnut miettiä mitä, tai ketä varten.

Miro päätti vähän kuluttaa aikaa vielä Inarin kanssa, tyttö olisi ehkä sen tarpeessa. Todellisuudessa Miro kuitenkin huomasi tarvitsevansa sitä ehkä itse enemmän. Tyttö oli talon valopilkku, kuin ihmeen kaupalla vielä iloinen ja avoin, luottavainen. Ehkä olot eivät olleet kaikille tasavertaisia Mirvan vallan aikana. ”Miro-setä… Tai hetki mikä mä olen sulle oikeasti… Ihan sama. Miro-setä leikkii vielä hetken sun kanssa. Sitten pitää mennä katsomaan mitä Eetu-isälle kuuluu. Ja sitten on kysyttävä onko Mirva-äidistä kuulunut mitään.”

Lapsi laittoi hetkeksi kädet kasvoilleen, kuin piiloutuakseen. Sitä kesti kuitenkin aivan hetken, joten Miro tukahdutti ajatuksen siitä, että lapsen reaktio olisi ollut sellainen vain äidin mainitsemisen takia. Joka tapauksessa Miro huomasi kohottavansa myös kätensä silmiensä peitoksi. Inari nauroi ja matki, uusi leikki. Miro hymyili katkerasti. Olisikin vain. Miksi he olivat oikeasti olleet niin sokeita, he kaikki, ja niin pitkään? Laittoivatko he oikein kädet silmille, etteivät varmasti näkisi totuutta?

Aleksi tuijotti happamana ikkunasta ulos. Eetun kantaminen oli ollut henkisesti ja fyysisesti raskasta, mutta sehän ei ollut suinkaan ainoa syy miehen mustaan mieleen. Hän oli ollut väärässä, ei Eetulla suinkaan ollut kaikki okei. Pieni sivuvilkaisu pikkuveljeen, riutuneeseen mieheen, riitti jälleen ilkkumaan seikkaa selvemmäksi. Aleksi ärähti lyhyesti turhautuneena ja käänsi entistä päättäväisemmin katseensa muualle. Ajatteli perhettään, aiempia tapahtumia, harhautukseksi syyllisyydestä, mutta sitten Aleksi ei voinut estää edellisen yön muistojakaan tulvahtamasta mieleensä. Kun ei ollut riutuneen Eetun vahtimisen lisäksi muuta tekemistä. Miro ja Mariakin viipyivät vain tahoillaan.

 

*****

 

Klaaran taustat pysyivät hämärän peitossa ja Aleksi ja Signe eivät olleet välittäneet niin tytön historiasta aiemmin, mutta kumma ulkonäön muutos sai pariskunnan miettimään asiaa uudestaan. Tumma ihonväri oli melkein kuin laikkuina kuoriutunut pois ja nyt tyttö oli yhtä vaalea, kuin ottovanhempansakin. Ja se oli käynyt nopeasti.

(kirjoittajan huomautus; kävi niin nopeasti, että poistuin tontilta ja kun seuraavan kerran palasin, tyttö vain oli jostain syystä vaalea… Piti laittaa tarinaankin näin, koska ehkä se iskostui tytön perimään eli jos esim. olisin sillä taululla tummentanut Klaaran ”normaaliksi” mikä ei siis muuta perimää ja sitten olisi tyyliin kahdelle tummalle vanhemmalle syntynyt vaalea lapsi niin olisi ollut vähän ihme…)

 Kenties tila oli perinnöllinen ja tytön biologiset vanhemmat sen tietäen olivat säästäneet tytön ongelmilta, joita alkuperäisessä kotimaassa olisi voinut syntyä. Koska tyttöä ei itseä haitannut, Aleksi ja Signekään eivät hätääntyneet. Päinvastoin.

 

Signe ja Aleksi sopivat, että nyt kun se oli kerran mahdollista, he kertoisivat tytölle adoptiosta vasta myöhemmin. Tällaista tilaisuutta ei voinut jättää käyttämättä. Silti etenkin Signe oli yhä epäileväinen.

”Valehtelisimme tytölle koko tämän lapsuuden. Voiko se olla oikein?” Aleksi sai vain vaivoin pidettyä ilmeensä peruslukemilla. Kysymys tuntui koskevan häntäkin. Hän kun oli valehdellut Signelle koko sen ajan jona he olivat tunteneet. Ja tulisi valehtelemaan elämänsä loppuun asti. Tai no, Aleksi ei kutsunut sitä valehteluksi. Mies piti pienen tauon kuin miettien asiaa, vaikka hänellä oli vastaus, omatunnon puhdistava selitys, jo valmiiksi moneen kertaan mietittynä.

 

”Ei ole valehtelua jättää vain kertomatta. Tietenkin kerromme totuuden sitten, jos tyttö sitä itse keksii kysyä.” Signe tuijotti ruokakulhoaan hetken suu mutrussa, odotti vaiti josko Aleksilta löytyisi vielä muuta sanottavaa. ”Klaara tuskin keksii mistään itse epäiltävää. Ja eikö niitä muitakin adoptiovanhempia suositeltu kertomaan adoptiosta lapselle vasta myöhemmin? Että voisi syntyä hyvä ja terve suhde vanhempien ja lapsen välille? Ellei ole aivan varma, että toisin olisi parempi. Ja minusta tämä tilaisuus pitää käyttää hyväksi, kun meille on se annettu. Tyttö ei tule muistamaan itseään tummaihoisena tai mitään kotimaastaan.” Signe nyökytti päätään nyt jo varmemmin Aleksin luetellessa lisää hyviä puolia. Asia oli sillä sovittu.

 

Mutta Aleksi sisintä kalvoi yhä toisesta syystä, jolle hän ei voisi ikinä mitään. Perimä oli osa häntä. Oli vain valinta olla käyttämättä sitä mitenkään. Aivan kuin he päättivät olla kertomatta Klaaralle tämän oikeasta alkuperästä ennen kuin tyttö olisi isompi. Mutta oli vaikea elää kieltäen koko ajan osan itsestä olemassaolo, vähintään siinä huijasi itseään vaikka yritti väittää, että näin on parempi. Ihmisenä ihmisten joukossa, ei mitään huijauskeinoja työhaastatteluissa tai kun näkee Signen satuttavan itsensä vihanneksia veitsellä pilkkoessa. Niin vaikea kuin välillä oli kieltäytyäkin. Etenkin silloin, kun kyse ei ollut vain Aleksista itsestä…

 

---

Eräänä tavanomaisena yönä Aleksi säpsähti hereille. Siis oikein niin, että nousi istumaan ennen kuin ajatukset alkoivat oikeasti juosta.  Aleksi katseli hetken ympärilleen ja kuunteli. Mikä hänet oli oikein herättänyt? Joku ääni? Signe? Nainen hengitti yhä rauhallisesti ja hitaan tasaisesti, käänsi kylkeä, täydessä unessa siis. Mikä sellainen oli herättänyt Aleksin, joka ei hetkauttanut Signeä? Jokin ääni se täytyi olla. Signe nukkui korvatulppien kanssa, kun oli muuten niin herkkä.

Aleksi empi vielä hetken, pitäisikö itsekin vain hautautua takaisin lämpimien vällyjen väliin ja unohtaa koko asia. Ehkä hän oli herännyt johonkin uneen liittyen, jota ei enää muistanut.

Aleksi huijasi itseään. Ei hän malttaisi käydä maate ennen kuin olisi käynyt tarkistamassa, että kaikki on kunnossa. Ei ollut hänen tapaistaan hermoilla hereille sillä tavalla. Aleksihan oli aina nukkunut kuin tukki kerran uneen päästyään, pienestä lähtien. Ja Aleksilla oli outo tunne, vaisto. Vähän niin kuin olisi unohtanut jotain. Ehkä olikin ja se oli yllättäen herättänyt hänet. Hän suuntasi ensiksi ilmeisimpään ja tärkeimpään huoneeseen.

Klaara nukkui rauhallisesti. Tai no, niin rauhallisesti kuin tytön nyt oli tapana. Taas se pikkuinen oli kiehnännyt ja heittelehtinyt unissaan niin, että peitto oli yhtenä myttynä pinnasängyn nurkassa. Aleksi kokeili nopeasti tytön niskaa ja otsaa. Tuntui ihan tavallisen lämpimältä, ehkä näin lämpimänä yönä Klaara ei muutenkaan peittoa tarvinnut. Aleksi katseli vielä hetken lempeästi hymyillen tyttöä, hänen tyttöään, tytärtään, ennen kuin sulki valon huoneesta, painoi oven hiljaa kiinni ja jatkoi kevyesti astellen kierrostaan.

Aleksi oli päässyt tarkastamaan keittiön kodinkoneita outojen äänien varalta. Tulokseton valvonta, kaikki oli sielläkin kunnossa. Aleksi huokaisi itselleen turhautuneena ja päätti vain mennä takaisin nukkumaan. Ensin jotain järkevää tehdäkseen hän vielä asetti kahvinkeittimeen kupit valmiiksi aamua varten, vaikkei uskonut sen nyt olevan sellainen velvollisuus, joka oli saanut hänet hätkähtämään hereille keskellä yötä. Mies kääntyi lähteäkseen.

Sitten hän kuuli jotain. Ääntä ei voinut sanoa sen enempää askeleiksi kuin miksikään muuksikaan, mutta se sai Aleksi pysähtymään henkeään pidättäen. Talossa oli joku. Taatusti. Työhuoneessa tai vessassa, niissä huoneissa Aleksi ei ollut vielä käynyt. Aleksi asettui keittiön nurkalle aivan äänettömästi ja yritti pinnistellä kuuloaan leukaperät kireinä.

Mitään ei kuulunut. Aleksin oli tehtävä päätös ja mies teki sen nopeasti. Kyseessä voisi olla hänen perheensä turvallisuus. Ties vaikka siellä olisi joku murtovaras. Aleksi kurotti kohti molempia huoneita, seinien läpi, luki tunteita ja poimi kaikkea mahdollista elävää. Työhuoneessa olikin jotain outoa. Aleksi kallisti päätään itsekseen, silmissä tyhjä lasittunut katse. Hän ei nähnyt tällä hetkellä keittiötä edessään, vaan yritti keskittyä työhuoneeseen. Sen tunnisti ihmiseksi, mutta… Vähän tuli outo tunne, niin kuin ei olisi kaikki kohdallaan. Sama tunne kuin silloin herätessä, kuin olisi unohtanut jotain. Tai sitten Aleksi oli oikeasti harjoituksen puutteessa. Voi hitsi jos hänen aiempi vakaumuksellinen päätöksensä elää vain ihmisenä kostautuisi nyt, hänen perheensä kustannuksella…

Oli vain pakko terästäytyä ja valmistautua. Aleksi kuuli kuinka ovi aukesi. Askeleita, hitaita ja melkein äänettömiä. Mutta Aleksi oli aivan liikkumatta, hengittämättä, hän kuuli ne selvästi ja terävästi kuin laukaukset. Askeleet pysähtyivät ensin, mutta jatkoivat pian. Aleksi odotti melkein viimeiseen asti, ennen kuin sydän pamppailen pyörähti nopeasti nurkan ympäri kohtaamaan tunkeilijan.

Aleksi sai tartuttua hiippailijaa rinnuksista tummasta hupparista ja iski vasten seinää. Aleksi kuuli miehen ynähtävän ääneen. Sitten Aleksi kohotti kättään. Hän näkisi vieraan kasvot ja saisi tämän ehkä säikähtämään niin, ettei tunkeilija yrittäisi mitään epämääräistä.

”Aleksi.”

”Isä.” Aleksi oli niin äimistynyt, että vastasi vain samalla toteavalla äänensävyllä. Hän yritti vielä lukea tunteita, tunnistaa isänsä sillä toisella tavalla, mutta ei. Vastasi vähän ehkä sitä, kuin olisi yrittänyt nähdä vääristävän vesiputouksen läpi toisella puolella seisovan hahmon kunnolla. Vasta hetken kuluttua Aleksi ymmärsi irrottaa otettaan ja laskea toisen kätensä Eliaksen kasvojen läheltä.

”Miksi sä tällä tavalla… Mä olisin voinut…” Aleksi takelteli kunnes vain nielaisi kerran ja pudisti päätään epäuskoisena. Jos hän olisi ollut yhtään hätäisempi, hän olisi voinut vaikka ensin puolustautua tunkeilijaa vastaan ja sitten vasta tutkia, kuka tämä mahtaa olla.

”Ensinnäkin, en saisi olla tällä alueella. Siksi et tunnistanut minua heti. Ja se on ihan hyvä merkki minun kannaltani, usko pois. Toiseksi, et olisi oikeasti ehtinyt tehdä mitään ennen minua. Et olisi voinut vahingoittaa minua. Mutta tällaisiin turhiin kyselyihin ei ole aikaa, tulin tänne syystä”, Elias selitti. Lopuksi hän vilkaisi melkein ärsyyntyneen näköisenä Aleksin kättä, jonka mies oli hupparista irrotettuaan melko lailla unohtanut Eliaksen olalle. Aleksi otti sen heti pois kuin Elias olisi polttanut.

Elias alkoi pudistella itseään ja oikomaan vaatteitaan, jolloin Aleksi otti vielä pari askelta lisää taaksepäin. Olisi ollut ehkä alun kovakouraisen käsittelyn jälkeen kohteliasta antaa Eliaksen hengähtää hetki, mutta Aleksi tokaisi vain kaikki auktoriteettinsa pelissä: ”Okei mutta mikään tosta ei vielä selitä miksi hiippailet varoittamatta mun talossa keskellä yötä kuin murtovaras. Osaathan sä edelleen puhelimia käyttää tai vaikka…?”

 

”Tähän ei ole nyt aikaa, Aleksi. Minulla on sinulle tehtävä, kuuntelet nyt minua kyselemättä”, Elias ilmoitti rauhallisesti nostamatta edes katsettaan. Tai siis… Vaikka isä oli sokea, kyllä se aina ennen oli ainakin yrittänyt katsoa kohti keskustellessa.

”Tehtävä? Keskellä yötä? Varoittamatta? Miksi just nyt? Etkö sä ollut tulossa äidin ja Markuksen perässä käymään vierailulla parin viikon päästä? Mikset voinut odottaa siihen? Niin ja muuten miksi olet täällä yksin? Miten sä pääsit sisälle?” Aleksi syytti ja kyseli kaiken mitä suusta vain oli pulputakseen tottelematta Eliasta. Aleksi oli vieläkin vähän säikähtänyt, sydän hakkasi rinnassa liian nopeasti, ja kai juuri sen takia hän pikkuhiljaa ärsyyntyi. Oli parempi vain jatkaa puhumista kuin jäädä liikaa miettimään.

 

”Ne ikkunat voisi sulkea yöksi, ihan vinkki vain. Sera ja Markus ovat ihan kunnossa ja pärjäävät kyllä ilman minuakin hetken ei sinun todellakaan heistä tarvitse huolehtia. Ei ole aikaa eikä tarpeeseen alkaa selittämään kaikkia nykyiseen elämääni liittyviä yksityiskohtia, joiden takia minun täytyi ilmestyä tänne tänä yönä näin. Aikaa tuhlaantuu. Eetusta sinun pitäisi olla huolissasi. Veljesi on pulassa ja tarvitsee sinun apuasi. Sinun pitäisi olla jo menossa”, Elias selitti nyt tiukka sävy äänessään, vaikka onnistuikin hymyilemään koko ajan. Käyttäytyi kuin vanhempi, joka toruu lasta asiasta, jota lapsi ei ole aivan vielä ymmärtänyt.

Aleksi huomasi laskevansa rinnalleen nostamansa kädet ja tuijottavansa isäänsä epäuskoisena hetken suu auki ennen kuin kerkesi tivaamaan mitään selityksiä. ”Eetu? Mitä Eetusta? Miten… Mistä sä päättelet että se on pulassa? Mitä sä tiedät? Kerro! Ja minne mä olen muka menossa nyt keskellä yötä?” Aleksi tivasi. Nyt piti jo varoa, ettei ääni nouse liikaa. Ainakin Klaara voisi herätä ja jotenkin Signe kuuli aina Klaaran huudon korvatulppienkin läpi.

 

”Sinun tarvitsee tietää vain, että Eetu on pulassa ja tarvitsee apuasi. Olin teidän… tietokonehuoneessa, koska asetin sinne pöydälle lentolipun. Ehdit vielä melko hyvin koneeseen ja ehkä reilun kolmen tunnin kuluttua olet jo kotona” Elias lateli kuin itsestään selvyytenä.

”Hei odotas nyt hetki. Kotona? Tämä on kotini. Täällä on perheeni, nukkumassa. En voi vain häipyä jonnekin keskellä yötä mitään ilmoittamatta koska sinulla on jokin aavistus. Miksei kukaan muu ole huomannut mitään? Maria, Miro, Emilia ja Jonnakin kaikki asuvat lähempänä. Kai minuun olisi otettu yhteyttä jos joku olisi ollut huolissaan Eetun puolesta. Mikset voi vaikka soittaa ennemmin jollekin niistä siellä kuin tulla hätyyttämään minua keskellä yötä? Siellähän yö on vasta koittamassa, jollen ole ihan väärässä”, Aleksi intti vastaan tyytymättömänä. Tässä ei ollut mitään järkeä. Nukkuikohan hän oikeasti vielä? Aamulla Signe saisi kuulla kuinka outo uni… Tai ei sittenkään. Signe ei tiedä mitään ja niin sen pitäisi ollakin. Pitäisi muistaa pitää ääni hiljaisena vaikka Aleksista tuntui, että viesti hänen vastahakoisuudestaan ei menisi Eliakselle perille ilman pientä äänenkohotusta.

 

”Vain sinä voit oikeasti auttaa. Jos et mene, muutkin, kuin Eetu ovat vielä vaarassa. Se ei ole pelkkä aavistus. Et tiedä kaikkea minusta. Onko sinulla varaa vain jättää pyyntöni huomiotta? Mitä jos olen oikeassa? Kun olen oikeassa?” Elias kysyi rauhallisesti.

”Miten… Mikä sinä… Sinä tulet keskellä yötä minun talooni syyllistämään ja uhkailemaan. Ei olla nähty taas kuukausiin ellei peräti vuosiin ja sitten oletat, että tottelen kyselemättä tai epäilemättä jotain hullua päähänpistoasi? Onko tämä joku vitsi tai leikki? Jos on niin ei ole kivaa. Tätä menoa Signe voi vaikka herätä ja miten minun olisi tarkoitus selittää sinut?” Aleksi alkoi nyt tosissaan tuohtua. Ei ollut ehkä järkevää ottaa esille sitä seikkaa, että Elias ei ollut toiminut kummoisena isänä pitkiin aikoihin. Aleksi kyllä tiesi, että sen muistelu sai hänet itsensä suuttumaan vain enemmän. Jos hän menettäisi malttinsa, keskustelu ei ainakaan etenisi yhtään paremmin vaikkakaan nytkään ei tunnuttu pääsevän mihinkään.

 

Aleksi oli hetkessä jännittynyt kuin jousen jänne. Kunpa Elias vain lähtisi, katoaisi yöhön niin kuin oli sieltä tullutkin.

”Signe? Vaimosi, oletan. Jos minun selittämisestäni tulisi ongelma, oletan, ettet ole kertonut totuutta itsestäsi. Aiot yrittää valehdella vai koko elämäsi naiselle, jota väität rakastavasi niin paljon, että karkasitte vain naimisiin ilman kunnon häitä? Serena odotti ja odottaa yhä hääkutsuja postilaatikkoon.” Elias totesi oudon happamasti.

 

Aleksi ei ollut lainkaan odottanut, että Signen mainitseminen saisi sellaisen reaktion aikaan Eliaksessa. Toisaalta hän oli vähän pahoillaan. Ei Eliaksen vaan äitinsä puolesta, joka edelleen odotti edes jonkun lapsistaan menevän naimisiin niin, että iloa saisi olla jakamassa ja todistamassa. Toisaalta Aleksi oli kylmän tyytyväinen siitä, että oli saanut Eliaksenkin vähän suuttumaan. Etenkin, kun Elias oli käytännössä syyttänyt Aleksia perhettään pettäväksi valehtelijaksi. 

 

”En valehtele, jätän vain osan kertomatta. Elän aivan tavallisena ihmisenä. Se on aivan oma valintani. Saan elää oman perheeni kanssa, omassa talossani, aivan niin kuin haluan. Mikään mikä sanot ei saa päätäni kääntymään. Ei perimästä kertomisen tai Eetun luo lähdön suhteen. Ole hyvä ja poistu”, Aleksi ilmoitti sanat hitaasti ja selkeästi muotoillen, hampaitaan kiristellen. ”Mä en aio lähteä mihinkään sun turhaan jahtiin mukaan ja aiheuttaa perheelleni harmia.”

Elias huokaisi ja pudisti kevyesti päätään, kuin opettaja joka on todennut oppilaan menetetyksi tapaukseksi. Ei se ymmärrä vaikka kuinka jankuttaa. ”Toivoin, että tämä olisi käynyt nopeasti ja olisit ollut niin järkevä kuin muistin. Olin ilmeisesti väärässä. Mitä hyötyä on saamastasi perimän lahjasta, jos et auta ketään? Toistan vielä kerran: pikkuveljesi tarvitsee sinua. Aiotko jatkossakin, kun joku tarvitsee sinua ja voisit auttaa, vain kääntyä pois tämän vakaumuksesi takia? Aiotko itsekkyytesi takia kävellä pois, kun Signe tai pieni tyttäresi huutaa sin-” Siinä meni raja.

Elias ynähti jälleen kun tuli työnnetyksi tällä kertaa pöytää vasten. ”Aleksi kuuntele…”

”Ei. Sinä kuuntelet”, Aleksi sihahti painottaen käskyään jatkamalla Eliaksen työntämistä käsivarrellaan rinnasta, kunnes mies uhkasi taipua kaksinkerroin pöydälle. ”Pois. Talostani. En halua nähdä sinua enää, jos et tee muuta kuin solvaat minua ja tekemiäni päätöksiä saati puhut perheestäni tuohon sävyyn. Hyvästi, isä.” Aleksi sylki sanat suustaan lopulliseen äänensävyyn.

Sitten Aleksi ei tiennytkään, kumpi sen aloitti ja kumpi syyllistyi siihen, että lähti hulluuteen mukaan. Kaikki tapahtui kuitenkin kuin ohjattuna, sujuvana ja soljuvana elokuvana jossa Aleksi jotenkin tiesi täsmälleen miten reagoida.

Päättäväinen ilme kasvoillaan Elias sai ensin Aleksin perääntymään, armottomasti ja suunnitellusti. Aleksin ei pysynyt tietoisesti perässä joten ei auttanut muuta kuin luottaa vaistoihinsa ja torjua iskut pelkästään reaktiokyvyn varassa. Ilma kuumeni ja alkoi haista palanut kangas, mutta iho ei palanut. Ei niin pitkään, kun Aleksi sai torjuttua iskut omillaan. Sisällä tuntui tosi lämpimältä, räiskyvältä suorastaan. Kuuma virtasi käsiin kuin vesi, purkautui näkyvänä valona ja vahvana lämpönä, joka kuitenkin kului vain toisenlaisen valon torjumiseen ja iskujen tukahduttamiseen. Energiasta syntynyt suojamuuri. Yhtä lailla käsissä tuntui sisäinen lämpö kuin lihastenkin tekemä fyysinen työ, ponnistelu.

Aluksi Aleksin ajatustoiminta oli kokonaan pysähtynyt. Ei meinannut rekisteröityä, että hän todella taisteli isänsä kanssa tavalla, jossa pienestä virheliikkeestä voisi syntyä pahaa jälkeä. Joko jommallekummalle heistä tai ympäristölle.

Sitten nopeasti Aleksi itsensä sijaan alkoi ajatella Signeä ja Klaaraa, vain huoneen päässä molemmat. Jos vaikka Signe yhtäkkiä tulisi ja näkisi heidät, hänet näin… Tarpeetonta huomauttaa, että tällainen ajatusten vaeltelu ei ainakaan auttanut Aleksia.

Aleksin täytyi perääntyä ja tanssia ympäri olohuonetta Eliaksen määräämässä tahdissa.  Ensiksi Signen ajattelu oli saanut Aleksin hämilleen, mutta sitten Aleksi sai siitä voimaa. Tässä ei ollut kyse pelkästään hänestä. Aleksi ei tiennyt mitä Elias oikein mahtoi ajatella tai mihin mies tähtäsi tällä uudella hyökkäävällä lähestymistavalla, mutta Aleksi tiesi, että sen täytyisi loppua ja pian. Oli selvää, että Elias oli paljon kokeneempi ja kokonaisuudessaan voimakkaampi kuin hän, mutta oli pakko yrittää… Aleksi ei suoraan myöntänyt sitä, että oikeasti alkoi pelätä myös itsensä puolesta, kun Elias vaikutti olevan hyvinkin tosissaan.

Yhdellä päättäväisellä riuhtaisulla Aleksi sai tönäistyä Eliaksen hetkeksi pois tasapainosta ja osat vaihtuivat, kun Aleksi sai kierrettyä Eliaksen toiselle puolelle. Nyt hän päätti tahdin ja suunnan. Aleksi ehti tyytyväisenä huomata lyhyen hämmästyneen ilmeen Eliaksen kasvoilla tämän johdosta. Sitten Elias saikin keskittyä suojaamaan itseään. Kyllä Aleksikin osasi. Siinä oli tosin enemmän vaistoa ja perimän antamaa valmista toimintamallia, kuin todellisen harjoituksen antamaa taitoa.

Aleksi oli tyytyväinen, kun Elias joutui todella kääntämään katseensa alistuneena. Silkalla vimman voimalla, työntämällä, Aleksi sai Eliaksen perääntymään. Ilma kuumeni vielä lisää kun tilanne pitkittyi. Aleksi painoi koko ajan päälle niin, että Eliaskaan ei voinut muuta kuin työntää vastaan. Vaikka muuten he liikkuivat nyt vähemmän kuin aiemmin tanssiessaan, piti kuitenkin keskittyä koko ajan niin, ettei kumpikaan ehtinyt puhumaan vieläkään. Mutta silmien palo kertoi kaiken tarvittavan.

 

”Aleksi nyt riittää” Elias ärähti lopulta hampaiden välistä. Aleksi kyllä kuuli, mutta hänellä ei ollut aikomustakaan antaa periksi. Ei nyt kun ei aiemminkaan. Hänen täytyi saada jotenkin päästä lopullisesti niskan päälle ja voitolle, jotenkin… Aleksi vain ei tiennyt, mitä olisi voinut oikeasti seuraavaksi tehdä. Vähän niin kuin ei keksi shakissa loppusiirtoa. Perimä ei kertonut ihan kaikkea. Ja sitten Elias ehti häntä ennen.

Aleksi ehti jo henkäistä säikähtäneenä, kun Elias yhtäkkiä yllätti hänet ja pääsi suojauksen läpi. Käsi ei kuitenkaan polttanut tai vahingoittanut. Tönäisyssä oli vain tarpeeksi voimaa, jotta Aleksi menetti tasapainonsa hetkeksi ja kompuroi. ”Aleksi rauhoitu näin tätä ei hoideta. Näin ei hoideta mitään.” Elias käski matalalla äänellä, joka tärisi pakotetusta rauhallisuudesta.

Aleksi ei ollut valmis luovuttamaan, ei ikinä. Hän…

Aleksin täytyi purra huultaan, ettei olisi huudahtanut ääneen. Ei ollut kivaa iskeytyä epätasaista kirjahyllyä vasten, ei kivaa eikä kivutonta. Siitä huolimatta Aleksi yritti vielä hetken rimpuilla, vapautua, mutta aivan kuin olisi yrittänyt seinän läpi murtautua. Turhautti sekin, että nyt se aiemmin hänet pettänyt perimä tuntui jotenkin kaiken lisäksi ehdottavan hänelle, että olisi hyvä vain lannistua ja pysyä paikoillaan. Nyt yhtäkkiä.

 

”Aleksi rauhoitu.”

 

”En.”

”Satutat vain itseäsi.” Elias jatkoi melkein lempeästi. Kuulosti vähän säälivältäkin. Aleksi vain pudisti päätään tällä kertaa, naurettavasti kuin lapsi hän tiesi sen itsekin.

”En haluaisi joutua tekemään tätä. En kenellekään saati sinulle”, Elias jatkoi tällä kertaa värittömällä äänellä. Jotenkin se oli uhkaavampaa kuin mikään muu tähän mennessä. Aleksi rimpuili hetken enemmän kuin aiemmin. Kun lisättiin se hyinen kylmä kosketus jonka Aleksi yhtäkkiä tunsi vasemmassa käsivarressaan, kosketus joka levisi ja salpasi hengityksen, niin Aleksi viimein jähmettyi paikoilleen. Ei kuitenkaan ennen kuin Aleksi oli hengästynyt aiempaa enemmän ja kun yritti avata silmät, näkyi mustia pilkkuja. ”Olen pahoillani, mutta satutat tässä eniten vain itseäsi muuten”, Aleksi kuuli Eliaksen äänen kumeana ja kaukaisena samalla kun alkoi tuntea outoa tunnottomuutta jaloissaan. Elias pelkän paikalla pitämisen sijaan alkoi pitää Aleksia myös pystyssä. Kiivas tanssi päättyi lopulta siihen.

Aleksista tuntui tosi surkealta. Keho tuntui heikolta ja hyödyttömältä ja lisäksi karvas tappio tuntui vahvana ja tukahduttavana. Sentään Aleksi pystyi syyttämään olotilaansa siitä, että alkoi puhua yhtäkkiä sellaisia asioita, jotka oli aiemmin tarkkaan pitänyt vain itsellään. Asioita, joista oli luullut päässeensä jo yli ja joiden ei ollut enää uskonut herättävän hänessä sellaista syvää katkeruutta: ”Kun mä pienenä yhdessä vaiheessa toivoin aina kotiin palatessa, että sä jotenkin ihmeen kaupalla olisit mun huomaamatta ilmestynyt sinne. Kun mä tulin koulusta tai kaverilta tai jostain. Ja mä petyin aina uudestaan ennen kuin opin, että sä oikeasti käyt enää niin harvoin verrattuna aiempaan. Mä en voinut ymmärtää mikä oli perhettä tärkeämpää tai mikä meissä tai minussa oli niin vikana. Mekin oltiin puoliksi ihmisiä mutta meidän ei tarvinnut paeta, miksi sä sitten teit niin. Mutta se oli pakko hyväksyä. Muutkin hyväksyivät hiljaisina. Susta ei puhuttu. Sitten mä myös aloin melkein toivoa, että ennemmin sä et kävisi ollenkaan, ettei siihen vaivalla koottuun arkeen tule säröjä ja lisää korjattavia auenneita arpia. Mä olin kateellinen Eetulle, kun se ei muista niitä ensimmäisiä pahimpia muutoksen vuosia ja vielä enemmän joskus Emilialle, kun se ei edes tiedä susta” Aleksi lausui tunnustuksensa kirjahyllylle. Sentään ääni vahvistui koko ajan, ei hän ihan niin heikossa kunnossa ollut. Ainakaan fyysisesti.

 

”Mä… olen pahoillani. Oikeasti olen, tulen aina olemaan.” Kaikesta huolimatta Aleksin sisällä vihlaisi. Hän kuuli surun ja katumuksen selvästi isänsä äänestä. ”Mutta se päätös oli pakko tehdä niin. Mä en vanhene, mä olisin erottunut liikaa joukosta. Pystyin antamaan teille normaalin elämän…” Elias puolustautui.

 

Aleksi tuhahti taas väheksyvästi. ”Ai jaa, ihan normaaliin kuuluu vai se, että meinaa tappaa aikuisen miehen yläasteikäisenä? Mä meinasin kuolla sinne ja Maria ja Miro mun takia. Missä sä olit silloin? Joku vieras nainen Leena tai Helena tai jotain selvitti asiat sun puolesta ja sekin jäi piinaamaan mua, että se oli silti niin kiinnostunut musta ja kaikkea. Ehkä se vaanii yhä tuolla jossain kun mä kuulin sen höpisevän jostain velan maksustakin.”

 

Aleksi ei kiihdyksissään huomannut sitä, kuinka Elias jännittyi aavistuksen. Hän kuuli nimen ensimmäistä kertaa pitkää aikaan ja velan maksukin… Oliko kyseessä sama Helen joka… Sitten Aleksi jatkoi. Elias ei saisi välttämättä ikinä tietää koko totuutta. Aleksi oli tähän asti jättänyt naisen mainitsematta. Ehkä pelkäsi nuorempana silminnäkijöiden mainitsemisen johtavan suurempaan saarnaan.

 

”Sua olisi tarvittu monta kertaa. Mä olin tarpeeksi vanhan näkemään senkin, kuinka rikki äiti ja Markuskin olivat ennen kuin vaan pakosta tottuivat”, Aleksi päätti puuskahtaen.

 

”Turha syyttää sellaisesta, mille minä en lopulta voi mitään. Perimä on lähtemätön osa sinuakin”, Elias ehti aloittaa uuden selityksen, ennen kuin Aleksi keskeytti saman tien: ”Kunpa ei olisi.” Aleksi sai Eliaksen huokaisemaan raskaasti.

 

”Kuule, minä tiedän miltä sinusta tuntuu…” Elias aloitti, mutta Aleksi tuhahti uudestaan ja yritti kääntää päänsä vielä enemmän pois Eliaksen suunnalta jos vain mahdollista.

 

”Et tiedä. Sä et kasvanut ilman isää”, Aleksi aloitti, mutta Elias keskeytti väliin: ”Kasvoinpas. Mun isä kuoli ennen kuin mä synnyin, jos muistat. Vai oletko niin yrittänyt tukahduttaa osan itseäsi, että olet oikeasti alkanut unohtaa? Onko niin hyvä mielestäsi?”

 

Aleksi yritti melko voimattomasti työntää Eliaksen pois päältään, mutta yrityksen onnettomuudesta huolimatta Eliaksen ote pojastaan tiukkeni. Aleksi oli niin fyysisesti kuin henkisestikin nurkkaan ajettu. ”No en mä sitä tarkoittanut. Oli Samuli sulle enemmän isä kuin Markus ikinä mulle. Samuli oli varmasti sulle enemmän isä kuin sinä minulle. Sä olit isä, joka hädin tuskin oli olemassa ja silti painotettiin, että älä unohda, älä unohda perimääsi. Se tuntui niin… turhalta. Sä olet viimeinen tän perimän puhdasverinen edustaja jota ei melkein ikinä näy muistuttamassa, me elettiin ihan ihmisinä ilman sua just niin kuin sä halusit, ja silti ei saisi unohtaa ettei oikeasti ole ihminen. Mä en oikeasti tiedä mitä tehdä oman perheeni tai itseni kanssa nyt, kun olen päässyt tähän vaiheeseen, näin pitkälle. Että kiitti ihan helvetisti”, Aleksi sai vihdoin purettua epävarmuutensa sanoiksi sille ainoalle, joka häntä osaisi ehkä auttaa. Joka oli joutunut tekemään oman perheensä kanssa samassa tilanteessa lopullisia päätöksiä.

 

Elias oli painanut katseensa jo ajat sitten, häveten ja pahoillaan, mutta nyt mies huokaisi kevyesti ja Aleksi tunsi, kuinka otsa painettiin vasten hänen olkaansa. Eliaskin oli väsynyt. ”Olen pahoillani, mutta en osaa kertoa, mikä olisi oikea ja mikä väärä ratkaisu. En osaa vieläkään varmasti sanoa, oliko omani oikea. Mutta sentään…” Elias empi hetken. Jotenkin Aleksi tiesi, että kuulisi seuraavaksi jotain, minkä oli ollut tarkoitus jäädä salaisuudeksi. Niin kuin hänkin oli möläytellyt kaiken laista aikaisemmin kiihdyksissään. ”Sentään kenellekään teistä ei ole käynyt niin kuin mulle. Tai sitä kautta kukaan muukaan ei ole kärsinyt.”

 

Elias kertoi pääpiirteittään siepatuksi ja sadistin tutkimuskohteeksi joutumisestaan ja hyvin tarkkaan harkitun yksityiskohtaisesti siitä, kuinka paljon kärsimystä siihen oli todella liittynyt. Aleksi kuunteli hiiskumatta, välillä kylmät väreet saivat ihon nousemaan kananlihalle. Ja mistään näistä koettelemuksista ei ollut kerrottu varoittavana esimerkkinä seuraavalle sukupolvelle mitään… Paitsi nyt hänelle itselleen, kun hän oli niin sokea, ettei itse ollut nähnyt tätä uhkaa. 

 

Sitten yllättäen Elias astui taaksepäin ja päästi Aleksin vapaaksi. Aleksi kääntyi hitaasti ympäri, raajat tuntuivat kankeilta ja kömpelöiltä niin pitkään hankalassa asennossa pysymisen jälkeen.

”Mä… Sori. Mä en voinut tietää. Miksi teistä kukaan ei ole kertonut mitään aiemmin?” Aleksin oli pakko kysyä vaikka hänestä alkoi nyt suorastaan tuntua nololta käyttäytyä niin lapsellisen vaativasti vain itseä ajatellen.

”Ei me keskenämme koskaan mitenkään virallisesti sovittu, kerrotaanko vai ei. Tuntui vain oikealta olla antamatta jatkuvaa pelon aihetta. Piti vain yleisellä tasolla opettaa teidät kaikki jo lapsina varovaisiksi ja katsoa perään sen minkä pystyy.” 

Aleksi näki kuinka Elias asetteli hupparinsa hihoja niin, etteivät reiät näkyneet. Ne näyttivät veitsellä viilletyiltä ja lohkotuilta, paitsi että palaneet reunat kertoivat muuta. Aleksi yritti olla katsomatta, mutta katsoi silti ennen kuin sai ajatuksensa muualle.

Aleksi veti henkeä. Hän halusi nyt jotenkin puolustella, hyvittää Eliakselle jotain. Vakuuttaa, ettei hän ihan tyhmä ole. ”Ymmärsin kyllä silloinkin, miksi oli tärkeää olla herättämättä vääränlaista huomiota ja jotenkin senkin, että salaisuuden pitäminen vaati sinun lähtemistä, vaikka se ei ollut yhtään kivaa... Toisaalta meidän kaikkien piti varmuuden vuoksi tietää mistä oli kyse, ettei tehdä mitään vahingossa, kun ei perimälle mitään voi. Silloin aikoinaan meillä ei perheessä ollut niin paljon salaisuuksia kuin mitä minä aion pitää itselläni täällä. Mutta ainakin minulla on ihan eri tilanne. Minä olen ainoa puoli-ihminen tästä perheestä, omasta perheestäni, ja tulen myös olemaan. Tuskin tulee tilannetta jossa Signenkin olisi hyvä olla tietoinen minusta. Minun perheeni ei voisi olla niin vaarassa…” Aleksi yritti järkeillä ääneen, todistella itselleen.

 

”Saat tehdä aivan vapaasti omat päätöksesi, mutta muista, että ette ole vain kolmistaan. Entä veljesi, serkkusi, heidän lapsensa? Mutta tämä ei ole se asia mistä tulin keskustelemaan. Olen pahoillani, että tässä on tullut niin dramaattisia käänteitä, mutta…” Elias yritti kääntää keskustelua raiteilleen. Aleksi huomasi naurahtavansa isänsä sananvalinnalle. ”Joo todellakin.”

”Aleksi, nyt alkaa olla jo kiire. En haluaisi syyllistää sinua, mutta jos olisit ollut vähän avoimempi, olisit itsekin huomannut jotain. Enkä tarkoita nyt vain toisen puolen käyttämistä”, Elias suorastaan aneli nyt.

 

Aleksi huomasi kääntävänsä katseensa. Hän oli nähnyt tosi vähän Eetua viime aikoina, mutta… Ei kai lopultakaan kaikkia muutoksia miehessä voinut laittaa uuteen elämäntilanteeseen ja perhe-elämään sopeutumisen piikkiin. Eetu oli ollut välttelevä ja arka silloin kun häistä puhuttiin viime käynnillä… Ja kuinka luvattoman kauan siitäkin oli. ”No… Ehkä voisin vähintään käydä tervehtimässä veljeä yllätyskäynnillä jos ei muuta ja tarkastaa tilanteen vielä itse ennemmin kuin olettaisin muiden tekevän niin puolestani, vaikka Signe kyllä ei tule pitämään tästä…” Aleksi myöntyi lopulta hitaasti. 

 

”Kiitos”, Aleksi kuuli isänsä vain toteavan uupuneena.

”Hei minne sinä nyt?” Aleksi älähti äimistyneenä, kun Elias oikeasti kääntyi vain lähtemään saman tien.

 

”Tehtäväni täällä on suoritettu. Palaan sinne, mihin oikeasti kuulun vielä. Vai aiotko alkaa tarjota kahvia keskellä yötä? Eikö sinun pitäisi olla jo menossa.” Elias vain totesi sen kummemmin askeliaan hidastamatta. Aleksi mietti hetken, mistä paikasta Elias mahtoi puhua. Kenties Serasta ja Markuksesta. Mutta sitten Aleksi ravisteli päätään ja syöksähti kaikkoavan hahmon perään ennen kuin itsekään älysi mitä aikoi. ”Odota.”

Aleksi käänsi Eliaksen ympäri ja halasi, ennen kuin Elias ehti sanoa tai tehdä mitään. Aleksin suoranaiseksi helpotukseksi Elias kiersi myös kätensä toisen ympärille. Ei olisi ollut suuri ihme, vaikka Aleksi olisi työnnetty pois. Kaiken sen turhan vaivan ja harmin jälkeen mitä hän oli aiheuttanut Eliakselle tänä yönä. Nyt Aleksista tuntui lapsellisen helpottuneelta. Isä ei olekaan vihainen. Oli pakko saada varmistettua se ennen eroa taas ties kuinka pitkäksi aikaa.

”Anteeksi kun mä käyttäydyin niin tyhmästi. Olisi pitänyt tietää, että sä et tee mitään turhaan ja halusit vain auttaa”, Aleksi tunnusti. ”Ja kiitos kun kuuntelit.”

 

Aleksi kuuli kuinka Elias hymähti mielissään, kuulosti vähän huvittuneeltakin. ”Kiitos. Ihan hyvin sinä pärjäät.”

 

”Samoin, isä. Ihan hyvin sinäkin olet pärjännyt.”

”Voi Elias, sinä pärjäät aivan mainiosti.”, Terhi sanoi rohkaisevasti ja halasi poikaa. ”Kiitos, isoäiti.”

Aleksi ei voinut mitenkään tietää, kuinka paljon niitä sanoja Elias olisi kaivannut vuosien saatossa kannustamaan. Että oltaisiin useammin tultu kertomaan, että ihan hyvin sinä pärjäät, Elias. Ihan oikein sinä olet tehnyt, ihan oikeita valintoja vaikkakaan ei kenellekään helppoja. Mutta parempi myöhään kuin ei milloinkaan.

”Kiitos.” Elias toisti sanan, mutta se kuulosti aivan erilaiselta nyt ja Elias hymyili ensimmäistä kertaa sinä iltana vilpittömästi. Aleksista tuntui lämpimämmältä. ”Et ehkä mitenkään voi saada tietää, kuinka tärkeää minulle oli, että asiat saatiin puhuttua läpi ja sovittua”, Elias jatkoi kun Aleksi ei osannut vastata mitään. Nyt Aleksilla oli entistä vähemmän sanoja valmiina.

 

Elias osasikin epäillä olevansa oikeassa. Kun usein ennen kuolemaa sitä haluaisi tehdä sovinnon kaiken kanssa. Se toimii myös toisin päin. Elias ei kuolisi, ainakaan vanhuuteen. Kaikki muut hänen ympärillään kyllä, ennemmin tai myöhemmin. Joten oli parempi saada asiat selvitettyä ennen kuin olisi liian myöhäistä. Muuten muutaman päivän kuolinvuoteessa pohtimisen sijaan Elias joutuisi elämään virheidensä kanssa ikuisuuden. Ikuisuus tulisi silloin olemaan todella pitkä aika.

”No tuota… Hyvä. Mutta ehkä sinun pitäisi mennä ja minun valmistautua lähtöön. Ties vaikka tavaroita kerätessäni joku vahingossa heräisi ja jos olet vielä täällä…” Aleksi sai sanotuksi tunnustellen. Elias nyökkäsi ymmärtävästi ja taputettuaan poikaansa vielä kerran olalle lähti.

 

Suurimman osan iltaa Aleksi oli yrittänyt saada Eliaksen lähtemään ja jättämään hänet rauhaan. Nyt hänestä tuntui siltä, kuin pitäisi juosta uudestaan halaamaan ja raahata mies kauemmas ulko-ovesta, anella jäämään… Mutta hän ei ollut tehnyt sitä lapsena eikä tekisi nytkään, vaikka olisi tahtonut ihan yhtä paljon kuin silloin. Oli melkein säikäyttävää, miten kaipuu saattoi olla yhä niin kova.

Helpotti vähän, kun Aleksi antoi itselleen luvan jäädä katsomaan levollisesti nukkuvaa vaimoaan hetkeksi. Hänellä oli nyt oma perhe täällä, oma elämä… Jota Elias kyllä oli osa edelleen omalla tavallaan niin paljon kuin pystyi, niin kuin oli aina ollut. ”Toivottavasti et uita kaikkia vaatteitani kissanruoassa tai jotain kostoksi… Mutta mun on pakko jättää vain lappu pöydälle, hyvästeistä tulisi taatusti liian pitkät”, Aleksi joutui toteamaan haettuaan vihdoin lentolipun käsiinsä. Pitäisi rientää jo. Vielä suukko naisen pehmeälle otsalle.

Aleksi oli pedannut sängystä oman puolensa ennen lähtöään. Herätessään Signe luulisi asioiden olevan ensin niin kuin ennenkin, Aleksin vain heränneen häntä aiemmin. Totuus paljastuisi vasta aamiaispöydässä… Eikä Aleksi sittenkään uskonut viipyvänsä kovin kauan. Mitä muka Eetulle olisi voinut tapahtua?

 

*****

Miro löysi vielä itselleenkin jotain syömäkelpoista jääkaapista. Ruoka auttoi vähän väsymystä vastaan, tavallisesti Miro olisi yövuoron jäljiltä sikeässä unessa tähän aikaan. Mutta olisi pakko jaksaa eikä mies tiennyt, kuinka kauan. Nyt ainakin Miro luuli uskaltavansa jättää Inarin hetkeksi yksin pelkäämättä, että tyttö menee johonkin psykoosiin tai jotain.

Tai no, eihän Inari ilmeisesti yksin jäisi. Kodin eläimet rakastivat tyttöä.

Se olisi ollut idyllistä ja söpömpää ellei Saanan kuono olisi ollut yhä Eetun verestä värjäytynyt. Mutta Inaria ei näyttänyt haittaavan. Tyttö taisi onneksi olla vielä liian pieni kunnolla ymmärtämään, mitä ympärillä tapahtui. Sellainen, että vanhemmat voisivat katsoa toimintaleffaa samassa huoneessa. Tyttö ei vielä kysyisi auton alle jääneestä miehestä että miten sedän kävi? Miksei se nouse ylös?

 

Miksi se koira muuten oli vielä täällä, jos kerran Mirva oli lähtenyt? Eikö koira ollut naisella ollut jo tosi pitkään? Ehkä Mirva suunnitteli vielä palaavansa… Ajatus kylmäsi Miroa enemmän kuin oli järkevää. Eihän vielä ollut varmuutta siitä, että juuri Mirva oli saattanut Eetun käytännössä koomaan. Mutta jotenkin Mirva oli jokaisella vierailulla jossain vaiheessa käyttäytynyt oudosti, saanut aikaan kiusaantuneen hiljaisuuden… Että jos sellainen olisi työkaverina sitä yrittäisi vain mahdollisimman paljon välttää. Outo ihminen, josta ei välittäisikään ottaa lisää selvää. Kun pelkäisi, mitä paljastuisi.

Miro päätti lähteä utelemaan Marialta oliko tämä saanut mitään selville. Ehkä hänen ei tarvitsisikaan enää yrittää vain arvailla tapahtumien todellista kulkua.

Miro tiesi jotenkin täsmälleen heti, mihin huoneeseen mennä, minkä Maria oli valinnut turvalliseksi levähdyspaikakseen. Marian tarvitsi kuulla vain askeleet portaissa niin hän tiesi, kuka oli tulossa.

”Älä kato noin, Miro, mä tiedän että…”

 

”Kiva kaula-aukko, erittäin kypsä ja äidillinen.”

 

”Joo joo oli sun sitten pakko sanoa”, Maria hymähti toruen, mutta päätyi lopuksi hymyilemään vatsakumpuaan silitellen. ”Pikkuinen taisi nukahtaa kun ei enää kiepu ympäriinsä. Mutta niin siis tämän nyt ensimmäisenä löysin vaatekaapista. Ei ollut ihan nappi löytö, päätin yrittää uudestaan soiton jälkeen. Siis ihan kohta. Kunhan sä olet saanut selontekosi siitä miten soitto meni, niinhän? Niin ja olen okei tilanteeseen nähden en pyörry uudestaan ihan pian”, Maria luetteli sävyyn josta ei kuulunut lainkaan kysyvää varmistelua. Maria tiesi täsmälleen mitä varten Miro oli tullut. Vastaukseksi Miron tarvitsi nytkin vain kohottaa kulmakarvojaan. No, kerro sitten jo.

”Tein vähän löytöjä kaappeja penkoessani. Löysin Mirvan olkalaukun, miesten kielelle käännettynä siis löysin Mirvan kännykän, lompakon, avaimet, kaikki tärkeät paperit… Joita ilman kukaan ei varmaan lähtisi kovin pitkälle reissulle tieten tahtoen, ainakaan keskellä yötä. Se viimeistään riitti poliisille, Mirva on tällä hetkellä kadonneiden listalla ja partio lähetettiin haravoimaan lähiseutuja ja kyselemään silminnäkijöitä. Kun kyllähän on jo olosuhteisiin muuten puuttumatta huolestuttavaa, että nainen katoaa sillä tavalla ottamatta mitään mukaan yön selkään moneksi tunniksi. Annoin niiden setien siellä ymmärtää myös, että soitin Eetun pyynnöstä eli että mies on ihan täysissä ruumiin ja sielun voimissa. Toivottavasti siitä ei koidu ongelmia myöhemmin”, Maria selosti rauhallisesti ja tasaisella äänellä, silitteli kissaa välillä. Ilmapiiri oli kaikesta huolimatta jotenkin raukea ja rento, kun sekin pystyi jatkamaan uniaan.

 

Miro nyökkäsi pari kertaa mietteissään, katseli myös kissaa. ”Okei, kuulostaa ihan hyvältä. Sitten ei voida muuta kuin odottaa.” Oli Marian vuoro kohottaa kulmiaan, sai miehen tehokkaasti jatkamaan halutulla tavalla loppuun ”…niin siis odottaa samalla kun siivotaan ja huolehditaan Inarista Eetusta ja ja… eläimistä ja…” Maria katseli yhä Miroa odottavasti, isoveli vain kohautti olkiaan. Vaihtoehdot loppuivat, mitä sisko hakee?

”Jos vaikka kävisit myös katsomassa Aleksia tässä välissä. Vähän mitä se miettii. Kun pitäähän meidän toisistammekin huolehtia, ettei kukaan ota liian isoa taakkaa tai jotain syyllisyyttä harteilleen.” Miro ynähti myöntävästi. ”No, hop hop, mä taidan käydä suihkussakin vielä kun nää vaatteet ei tunnu lopulta edes kovin puhtailta päällä.”

 

”Kiitti infosta.” Maria heitti Miron perään tyynyn, huoneesta poistuvaan mieheen tuli vähän vauhtia. Eikä kissa vieläkään herännyt.

Miro pysähtyi matkalla antamaan rapsutuksia huomionkipeille eläimille. Miro muisti, että talon lemmikit olivat aina olleet ihmisrakkaita, mutta nyt jotenkin tavallista enemmän. Olikohan ne jätetty kokonaan huomiotta viime aikoina? Ainakin ruokakuppien tyhjyydestä päätelleen joo. Ja kyllä nämä kaikki pitäisi pesulle viedä, kissoja myöten. Sentään Saana oli saanut vihdoin oman kuononsa puhtaaksi, kai muutaman tunnin nuoleminen riitti siihen.

Miro laskeutui portaat Marian vierailulta tarttuneeseen hilpeään tahtiin, mutta pysähtyi Aleksin nähdessään. Mies tuijotti yhä liikkumatta eteensä niin kuin Miron viimeksi tämän nähdessä eikä ollut ilmeisesti huomannut Miron yläkertaan menoa saati nyt alas tuloa. Kuinka pitkään Aleksi oli vain seissyt siinä?

”Hei Aleksi, jos vaikka tyyliin vaihdetaan vuoroja? Mä voin jäädä tänne niin lepää sä vähän, mä luulen että tää on ollut monin tavoin rankempaa sulle kuin Marialle tai mulle… Tai jos et halua olla tyhjänpanttina niin Inarin voisi sitten illalla laittaa nukkumaan, kohta alkaa kai pimetä.” Miro ehdotti ennen kuin ehti alkaa empimään. Miro huomasi puhuvansa hiljaisella ja matalalla äänellä, kuin peläten herättävänsä Eetun. Etenkin tästä suunnasta, ilman että veriläntti näkyi, Eetu näytti vain nukkuvan. Kiivaasti hengittäen, kasvot kuumeesta punottaen ja hikisenä, ei kovin levollisen ilmeen kanssa… Mutta kuitenkin. Niin ja kun Miro joutui odottamaan vastausta hän huomasi, että Eetu välillä hengähti ääneen tai mumisi lyhyesti, kuin pahaa unta nähden.

 

”Ei.”

Miro suorastaan säikähti ja perääntyi heti automaattisesti. ”Sovitaanko että mä pidän nyt vain huolen veljestäni. Mä jaksan kyllä ja jos en, niin lupaat nyt että toinen teistä tulee mun tilalle jos mä tipahdan tähän tai jotain”, Aleksi ilmoitti kolkolla äänellä.

 

”Okei okei älä suutu. Mutta entäs Mirva ja Inari? Tän läävän kuntoon saaminen?” Miro vähän pahastuneena muistutti. Aleksi huokaisi lyhyesti. ”Mä vaan… Tarvitsen vielä aikaa. Voitte kyllä tulla kysymään jos oikeasti mua tarvitaan muualla. Mutta tuuratkaa mua hetki, jooko?”

Miro tyytyi vain ynähtämään myöntävästi. Aleksi ei ollut ikinä aiemmin anellut mitään niin Miron kuullen. Miro unohtui hetkeksi katselemaan vielä Eetua, sitten Aleksia. Mies huomasi olevansa enemmän huolistaan jälkimmäisestä, seisaalla olevasta veljestä. ”Mee vaikka katsomaan mitä Maria puuhaa sitten kun se tulee suihkusta. Tai jos katsastat sitä ennen vielä muita huoneita läpi, että missä kunnossa ne on”, Aleksia sitten huokaisi. Miro totteli mukisematta, mielissään siitä, että Aleksi kuitenkin huomasi mitä ympärillä tapahtui. Ei ollut ihan vain kuoreensa sulkeutunut.

 

---

”Ou hei oisit sanonut ettet oo vielä valmis mä tuun häiritsemään sitten vasta myöhemmin lisää”, Miro hätkähti päästyään portaat ylös hämärään aulaan. Olipas kello jo paljon, niin pimeää ilman valoja. Toivottavasti Marialla ei menisi kauan laittautua, Mirolla oli vielä aika paljon asiaa ennen nukkumaanmenoa ja Inarikin pitäisi muistaa laittaa nukkumaan pian…

”Mikä toi reaktio oli? Ei sulla ole ongelmia kotona ollut tulla selostamaan kaikennäköistä vaikka mulla olisi tyyliin tätäkin vähemmän vaatetta”, Maria puuskahti.

 

”Nyt ei ollakaan kotona, joten muista käyttäytyä sen mukaisesti”, Miro puolustautui suutaan mutristaen, yrittäen saada surkeasti olematonta isoveljen auktoriteettia puheeseen mukaan. Maria ei jaksanut lähteä väittelyyn mukaan, hymähti vain lyhyesti että kyllä mä tunnistin jo löntystelystä kuka portaita nousi.

 

”Sitä paitsi, jos Eetun toipumiseen menee kauan mä aion olla kuin kotonani täällä, mahdollisimman mukavasti kun tätä vatsaakin pitää kestää vielä vähän”, Maria kuitenkin ilmoitti nokkavasti.

Miron hartiat lysähtivät vähän. ”Sä et aio siis oikeasti lähteä? Ees lapsen parhaaksi? Vaikka mä ymmärtäisin niin tyyliin äiti alkaa kohta kysellä kuinka pitkään sen pitää olla yksin lapsenvahtina ja missä sä huiteleksit tossa tilassa…” Miro yritti uuttaa lähestymistapaa. Mutta Maria ei Miroa turhauttavasti edes hetkahtanut, oli se nyt taas ihan mielensä päättänyt.

Maria kääntyi kokonaan Miroa kohti ja asetti kätensä vatsalleen suojelevasti. ”Tän lapsen parhaaksi mä nimenomaan jään, varmuuden vuoksi niin kuin… päivystämään. Kun… Jos nyt… Kaikki ei käännykään ihan hyvin. Eetun täytyy saada tietää, niin pitkään mä tätä salaisuutta en aio pitää että se ehtisi ennen… ei tää ole hautaan vietävä salaisuus” Maria selitti katkeilevasti ja hiljaisella äänellä, ehkä yhtä lailla epävarmuuttaan kuin senkin pelossa, että alakertaan kuuluisi. Mirokaan ei malttanut olla vilkaisematta nopeasti taakseen, kuin odottaen Aleksin seisovan portaikossa silmät lautasina.

Miro hymyili lempeästi. Omaksi yllätyksekseenkin hän tuntui heti olevan Marian kanssa täysin samaa mieltä. ”Mä ymmärrän kyllä, mutta…”

 

”Oikeesti? Ei saarnaa?” Miro vain nyökytti päätään vastaukseksi. Joo joo hän kävi jo itsensä kanssa läpi sen epäuskon.

”…Mutta mä olisin paremmin jutussa mukana jos kuuntelisit mua enemmän. Tärkeintä täällä on saada asiat kuntoon ja vaikka hommaa on paljon, sun pitää muistaa ottaa pienempi taakka kuin meidän muiden ketä tässä nyt on mukana tai tulee olemaan. En tiedä mitä tästä seuraa. Mutta haluan tietää, että te ootte turvassa ja kunnossa koko ajan”, Miro pyysi. Nyt oli Marian vuoro nyökytellä ja varmistaa vielä ääneenkin ”joo joo, tietenkin”.

 

”Kiitti. Ja vaikka sä olisit siinä ison hupparisi kanssa vielä vähän lähempänä haliessa hyvä lämmike, mä taidan käydä laittamassa niitä vaatteita lisää päälle nyt vihdoin… Vai kuljetaanko näin koko loppu päivä?” Maria hykerteli.

 

”Sulla on kylmä vai? No sittenhän mun pitää lämmittää sua vaatekasasi luokse asti, missä se lieneekin…” Eli tehtiin kompromissi. Hitaasti yhteen kietoutuneina edeten, horjahdellen ja ahtaista väleistä pujotellen, Maria ja Miro selvittivät tiensä Aleksin entiseen huoneeseen kauimpaan nurkkaan. Naurun pyrskähdyksiltäkään reissulla ei säästytty.

Miro oli jo Marian kanssa käynyt yöpuulle, kun Maria yhtäkkiä muisti: ”Entä Inari?” Miro oli enemmän pöpperössä jo kuin Maria. ”Mä taisin sopia ennen tänne tuloa Aleksin kanssa, että se laittaa…” Maria uskoi, hänkin halusi jo päästä nukkumaan, kohta sisarukset olivat umpi unessa. Yhdessä oli turvallisempi ja lisäksi oli luvassa uneton yö ilman päivällä nähtyjen kauheuksien kertaantumista.

 

Eikä Inarillakaan ollut ongelmaa nukkua pehmoisella lämpöisellä keittiön matolla pehmoisten lämpöisten eläinten parveillessa ympärillä.

 

*****

Maria katseli vinosti hymyillen keittiön lattialla nukkuvaa tyttöä. Johonkin oli tullut kommunikaatiokatkos, kun ei sitä oltu omaan sänkyyn loppujen lopuksi viety. Mutta ei näyttänyt olevan mitään hätää.

”Se nukkuu niin levollisesti, että melkein tekisi mieli olla herättämättä”, nainen mietti. Niinpä hän muiden keittiöön tuloa odotellessaan antoi itselleen luvan antaa katseen kiertää ja vain olla hetken. Kierros pysähtyi pian.

”Huh, mistä lähtien kissat ovat saaneet tehdä täällä noin? Jos kissaperhe tuotaisiin yhteen, tämän talon asukkaat olisivat ihan vieraita muille… Niin paljon asiat näyttävät täällä muuttuneen”, Maria hymähti mielessään huuliaan mutristaen. Sitten nainen päättäväisesti hätisti kissat kunnolla pöydiltä tähteitä syömästä, kurinpalautus alkaisi nyt, ja herätti Inarin.

”Noh, minä taidan viedä tämän tytön vähän aamupesulle ja nyt vihdoin siihen vaatteiden vaihtoon”, Maria totesi syyttämättä ketään. Miro irvisti lyhyesti anteeksipyytävästi Marian selälle, mutta keskittyi sitten laittamaan aamupalaa. Pitäisi se Aleksikin raahata syömään joskus, ja hei nukkuminenkin voisi tehdä silloin tällöin miehelle hyvää. Maria luki Miron ajatukset ja huhuili jo kyseistä miestä keittiöön.

Maria jäi odottamaan Inarin kanssa siksi aikaa, että Aleksi raahautuisi pöytään. ”No niin, voit mennä” Aleksi hymähti hieman happamasti Marialle ja nainen vielä nyökkäsi hyväksyvästi kuin opettaja ennen kuin suostui lähtemään vahtimasta. Aleksi oli senkin takia vihdoin tullut, ettei Maria enää seisoisi painava lapsi sylissään pidempään kuin tarvitsee. Mokomat kiristäjät.

Toisaalta oli sitä hiljaisen yön jälkeen mukava kuulla astioiden kilinää ja kaksosten keskenään jutustelua. Miro sanoi kaivaneensa jo esille puhtaita vaatteita Inarille ja Maria puolestaan muistutti, että Miro saisi seuraavaksi mennä Eetun vahdiksi jotta Aleksi saisi nukutuksi. Aleksi huolehti Eetusta mutta onneksi joku oli huolehtimassa myös hänestä itsestään. Aleksi ei muistanut milloin olisi viimeksi hymyillyt niin.

”Mirvasta ei ole kuulunut mitään uutta, eihän? Tosin tuskin me Marian kanssa oltaisiin oltu niin väsyneitä että nukuttaisiin puhelimen pirinästä huolimatta”, Miro totesi. Aleksi vain hymähti myöntävästi, Miro oli sanonut jo kaiken tarpeellisen. ”Kun entä jos me ollaan oltu väärässä ja täällä oikeasti kävi joku murtovaras tai jotain ja Mirva on jossain panttivankina, uhrina ennemmin kuin veitsen kanssa heilumassa”, Miro jatkoi yksinkeskustelua. Yhtäkkiä olikin taas hirmu hiljaista ja painostavaa.

 

”Ei kai. Kyllä Eetu olisi voinut puolustaa perhettään ja itseään jos jostain sellaisesta olisi kyse. Ja lukuun ottamatta yleistä epäsiisteyttä täällä ei ole mikään ollut pois paikoiltaan tai normaalista poikkeavaa, ei mitään murron tai tappelun jälkiä. Jos Mirva ei oikeasti tehnyt mitään niin se tarkoittaa, että Eetu yllätettiin todella tai sitten…” Aleksi ei jatkanut loppuun.

Miro söi vaiteliaana. Sitä hän oli pari kertaa itsekin miettinyt. Voisiko Eetu tehdä niin itselleen? Ei, oli ollut helpompi vain sysätä syy ensimmäisen mieleen tulevan, suinkin mahdollisen henkilön hartioille. Kun muuten syyllisyydentunto olisi ihan liikaa. He olivat olleet kuitenkin koko ajan niin lähellä, puhelinsoiton tai vierailun päässä, jos omatoimisuutta olisi löytynyt enemmän. Ehkä ongelmat olisi voitu selvittää ja nämä tapahtumat estää, jos olisi vain viitsinyt vaivautua tunkeutumaan hetkeksi toisten elämään…

”Älä nyt heti näytä siltä kuin olisit itse ollut pitämässä sitä veistä. Eetu tulee varmasti kuntoon ja silloin se voi itse kertoa mitä tapahtui. Ja joka tapauksessa Mirva pitää löytää katoamisen syytä sen enempiä miettimättä, kun siitä ei ole kuulunut mitään kohta moneen päivään. Ollaan me nyt vaan niin rauhallisia kuin mahdollista, täällä on paljon tehtävää”, Aleksi lohdutti Miroa. Miro hymyili helpottuneena. ”Hyvä, ethän sä ihan zombi ole. Voitaisiin sitten aloittaa vaikka keittiöstä. Jos me siivotaan ja ahkeroidaan monta päivää, olisi hyvä olla syötävää ja paikka jossa syödä. Tällä hetkellä tää näyttää habibi kebaba paikan suljetulta takahuoneelta.”

Maria oli tuntenut velvollisuudekseen käydä tarkistamassa Eetun tila vielä ennen kuin jompikumpi miehistä ehtisi takaisin. Ja saattamaan Inari isänsä kanssa yhteen.

”No niin, sano nyt isälle hiljaa hei hei, niin mennään yläkertaan pesulle. Kun isä nukkuu, niin pitää mennä hiljaa ettei se herää”, Maria yritti selittää. Inari hymyili ensin Marialle ja sitten vilkutti sohvan suuntaan. Tyttö haukotteli ja painoi päänsä Marian olkaa vasten. Maria hymyili lempeästi. ”Sitten pesun jälkeen sinulle löydetään toivottavasti taas jotain syömäkelpoista että piristyt. Vai etkö muka nukkunut hyvin? Itsekin tekee välillä mieli käpertyä sellaisille pehmomatoille ja kiehnätä kuin kissa… Älä kerro kenellekään.” Inari pudisti päätään kuuliaisesti.

”Ihana tyttö.”

Sitten alkoivatkin hommat. Kukin teki mitä parhaiten jaksoi ja osasi. Lähinnä Maria huolehti Inarin perään.

Siivoushommia ja Eetun vahtivuoroja jaettiin yhtä lailla.

”Öö, Aleksi, laita sä Inari nukkumaan tänään. Marialle on tarpeeksi vaativa homma saada itsensä raahattua sänkyyn… Ja mun pitää nyppiä herneet pois sen naamasta.”

 

”…Mitä?”

 

”Laita nyt vain Inari nukkumaan… Ja jaetaan osa Marian huomisista hommista meille. Se on vähän liian väsynyt.”

Ainoa ulkopuolinen apu johon sorruttiin, oli puutarhuri. Ei kaikkeen ollut aikaa ja puutarhurikin pyörisi sopivasti vain ulkona, tulisi koputtamaan ovelle vain palkkaa vailla eikä saisi vihiä mistään sisällä meneillään olevasta.

Oli menossa kolmas ilta talossa. Aleksi huolestui koko ajan enemmän vaikka puhuikin koko ajan Eetun virkoamisesta varmana, vain aikaa vaativana tapahtumana. Ulkoisesti haavat olivat jo arpeutuneet ja kohta varmaan parantuisivat näkymättömiin, mutta ei ollut mitään keinoa tietää, mitä sisällä tapahtui.

 

Miro ja Maria olivat ratkaisemassa kisan avulla, kumpi saisi Inarin kylvettämisvuoron aamulla. Tyttö oli muuten kiltti ja suorastaan lempeä, mutta kylvyssä yli-innokas marakatti joka taatusti kasteli kaiken kolmen metrin säteellä ympäriltäkin.

”Ei oo totta taas tasapeli ei tästä tule mitään!” Maria huudahti epäuskoisena. ”Tää on varmaan joku tasapelien ennätys. Jos sä vaan voisit tällä kertaa kun mä viimeksi…” Maria yritti päästä pinteestä. Väsyttikin jo taas, rehkiä nyt vatsan kanssa joka päivä… Ei niin paljon kuin muut mutta kuitenkin. Saamarin vatsa. Jos sen saisi vain jo tyhjäksi, olisi niin paljon helpompi kantaa vauvaa käsivarsilla, saisi laskea alas jonnekin välillä… Kun vatsaa piti kantaa koko ajan, oli pitänyt jo pitkään.

 

”Ei käy, mehän päätettiin valita vuoro näin nimenomaan sen takia ettei kumpikaan muista tarkasti kumpi viimeksi kylvetti Inarin kun on ollut eläimiäkin pestävänä niin kaikki menee sekaisin”, Miro tyrmäsi Marian ehdotuksen.

 

”Ne elukat oli muuten rauhallisempia kylvetettäviä kuin tyttö” Miro vielä muisti. Molemmat saivat aihetta nauruun.

”Hei, olkaa vähän hiljempaa jooko. Kello on paljon ja kohta tyyliin naapuritkin herää”, Aleksi ärähti yhtäkkiä.

Maria ja Miro hiljenivät saman tien. Huoneen hiljaisuus oli hetken aavemainen, kuin kaikki elämä olisi lakannut. Sitten Aleksi ynähti ja veti käden väsyneenä kasvojensa yli, hieroi silmäkulmia. Miro ja Maria olivat nähneet Aleksin nukkuvan vain hyvin vähän ja pienissä pätkissä. Vaikka joku vahti Eetua koko ajan, Aleksi ei voisi rauhoittua ennen kuin pikkuveli taas virkoaisi. Nytkin Aleksi katseli vain Eetua. Lähinnä miehestä oli ehkä tuntunut, että Maria ja Miro ilakoinnillaan jotenkin häpäisivät Eetun sairashuoneen.

 

Maria ja Miro vilkaisivat ensin Aleksia ja sitten nyökkäsivät toisilleen, oli parempi vain hiippailla pois ja jättää mies ärisemään itsekseen.

”Jos sua alkaa väsyttämään tai jotain uutta ilmenee, tuu vain herättämään toinen meistä me ollaan ihan tässä viereisessä huoneessa”, Miro totesi vielä tunnustellen matalalla äänellä ennen menoaan. Aleksi oli kai kuullut, mutta ei vastannut mitään.

 

----

Aleksi nukahteli aina pitkin yötä ja säpsähti itsekseen hereille, hän ei vain saanut nukutuksi kunnolla. Tällä kertaa hän oli kuitenkin vielä unessa kun joku tuli huoneeseen.

”Öö… Aleksi.” Mies säpsähti hereille ja katseli hetken vauhkona ympärilleen. Katse pysähtyi pidemmäksi aikaa Eetuun.

 

”Miro, mitä nyt?” Aleksi sitten huomasi huomioida toisen huoneessa olijan.

 

”Marian niin kuin synnyttää nyt. Tai siis pian.”

”Mitä?!” Aleksi huudahti ja ponnahti seisomaan. Hän oli omasta mielestään vain yllättynyt, mutta näytti ehkä vähän vihaiseltakin sillä Miro käänsi katseensa lattiaan.

 

”Sori. Tää vaan… tuli vähän yllättäen. Nyt? Just nyt?” Aleksi yritti selittää takellellen.

”No… Joo. Joskus se tulee vähän yllättäen, etenkin kun tää on jo toinen lapsi. Ambulanssi on jo kutsuttu. Ehkä me ehditään vielä sairaalaan. Mutta käykö, jos ei, kun Maria kuitenkin mieluummin täällä kuin tien päällä synnyttäisi…” Miro mutisi yhä lattialle.

 

”Joo. Tietenkin. Mä… Kun se ambulanssi niin… Mun varmaan täytyy siirtää Eetu jonnekin muualle. Pianohuoneeseen, niin se ei ole niin näkyvillä. Onko… Onko Maria ihan kunnossa?” Aleksi kysyi vähän enemmänkin sanoissaan seoten. Kiva herätys.

”On se. Älä huoli, tää on ihan luonnollinen juttu. Automaatilla menee. Pysyt vaan Eetun kanssa pois tieltä ja näkyvistä. Mä hoidan loput. Ja Maria myös”, Miro selvensi. ”Okei”, Aleksi vain totesi kevyesti kuin Miro olisi ilmoittanut lähtevänsä hakemaan lehden. Mies oli ihan pöllämystynyt, kuin talvihorrospesästä kesken päivänvaloon kiskaistu eläin. Miro yritti pidätellä nauruaan kääntyessään.

Hän kävi pikaisesti tarkastamassa, että Inarilla oli kaikki kunnossa. Tyttö osaisi hetken viihdyttää itseään.

”Onko kaikki okei täällä? Olohuoneessa oli, Aleksi huolehtii Eetusta. Mä huolehdin susta. Ja Inari osaa kai vähän aikaa huolehtia itsestään”, Miro ilmoitti hilpeästi hymyillen. Toisaalta hän yritti piristää Mariaa, toisaalta Miro tiesi, että hänen ylihilpeytensä voisi saada Marian ärsyyntymään ja silloin nainen saisi jotain muuta ajateltavaa sängyn reunalla puhistessaan. Miten tuollainen asento voi olla muka milloinkaan mukava saati nyt? No, sitä ei kannattaisi lähteä kyseenalaistamaan.

 

”Hoida ekaksi toi katti jonnekin muualle. Se vain koisii kun mä kärsin tässä.” Miro pudisti päätään. Taas se alkaa. Seuraavaksi pitäisi alkaa tauluja oikomaan.

”Mitä, lisää seuraa sulle vain”, Miro totesi. Maria ärähti vastaukseksi. ”Mä en tiedä oliko tää sittenkään hyvä idea, jäädä tänne. Kun jos olisin kotona niin…”

 

”…synnytys etenisi ihan yhtä nopeasti etkä ainakaan ehtisi sairaalaan koska meidän kämppä on kauempana sieltä. Sä olit niin varma pitkään tästä, älä nyt ala uikuttamaan”, Miro hymähti mutta huvittuneena. Maria oli vähän niin kuin lapsi joka haluaa hirmu vuoristorataan ja sitten vaunussa juuri mäen huipulla päättää, että ei ehkä sittenkään. Sori, myöhäistä nyt.

 

”…No okei. Mutta hae mulle sieltä jääkaapista jääteetä. Mä haluan nyt jääteetä, okei? Sitä mangoa. Heti, mielellään”, Maria sitten vaati.

Miro alkoi jo kuuliaisesti perääntyä. ”Käynkö myös samalla tarkastamassa, että Aleksi on saanut siirrettyä Eetun ja Inarilla on yhä kaikki okei ylhäällä?”

 

”…Käy vain”, Maria huokaisi. Hyvä, se sentään pystyi ajattelemaan vielä muitakin.

Jälleen vaihteeksi taivaalta tuli vettä kaatamalla. Apea, tasainen ropina rummutti peltikattoa ja kasvit painuivat vesilastin alla ulkona.

Myös Aleksi painoi pään käsiinsä. Jokin aika sitten ohi rynnännyt ambulanssihenkilökunta ei vilkaissutkaan huoneeseen, hyvä niin. Yksi asia vähemmän murehdittavana, yksi pieni siitä isosta kasasta. Eetu oli vieläkin aivan tiedoton ympäröivästä maailmasta.

 

Muuten makuuhuoneesta kuului vain puhe muminana, mutta Marian lyhyet tuskaisat huudahdukset ja kiukkuiset ärähdykset kuuluivat läpi kuin nainen olisi ollut vieressä. Aleksi pudisti päätään. Tällaiselta suunnilleen täytyy uunituoreesta isästäkin tuntua tässä tilanteessa, kyllä Aleksi jännitti jo yhteensä tarpeeksi, kun oli sekä Maria että Eetu huolenaiheena. Tämän lähemmäksi Aleksi ei kai pääsisi sitä tunnetta, kun Signe ei voisi saada lapsia. Klaarakin oli nähty jo pariin kertaa aiemmin kuvissa ja videoilla ennen kuin tyttö oikeasti saapui heidän luokseen, ei siis varmaan mitään näin huikeaa verrattaessa. Hyvä vain, tässähän tulee joku verenpainesairaus.

Signe ja Klaara, perhe jossain siellä… Aleksi ei ollut edes saanut soitetuksi sinne, tulisi vain piinaava puhelu. Parempi puhua kaikki läpi kasvotusten sitten joskus. Mutta kun tälle ei näkynyt loppua. Pitäisi sitten erityisen tarkasti pitää Maria ja vastasyntynyt kaukana Eetusta, kun Eetu edelleen vain oli vaaraksi kaikelle elävälle ympärillään, imi energiaa kuin sieni. Mutta mikään mistä Aleksi oli voinut luopua ei tuntunut riittävän, Eetu ei herännyt.

Sitten Aleksi kohotti hitaasti katseensa. Tyhmä. Elämäähän on maailma pullollaan. Tuolla ulkona. Entä jos…

Ripotteli vettä ja aurinko paistoi välillä yhtä aikaa kun Aleksi asteli ulos talosta.  Hän jaksaisi kantaa Eetua taas vain hetken ihan senkin takia, että pikkuveli ei ollut enää niin pieni.

Ei päässyt siis muuta kuin juuri pois näköetäisyydeltä, vähän pusikkoon.

Aleksi laski Eetun maahan varovasti mutta malttamattomana, Eetu jäi retkottamaan elottomana. Aleksi odotti parin sydämenlyönnin ajan eikä mitään tapahtunut heti, niin kuin silloin ensimmäisenä päivänä. Mies puuskahti ärsyyntyneenä.

”Mitä mun muka vielä pitäisi keksiä tehdä? Hei, haloo?” Aleksi kysyi turhautuneena ääneen. Marian huudot kuuluivat tukahtuneina mutta kuitenkin tännekin asti. Sade ropisi kevyesti pehmeään, vehreään maahan. Oli niin painostava tunne ja hiljaista, että sekin kuulosti meteliltä.

Eetu ynähti ja liikahti aavistuksen. Aleksi pidätti hengitystään. Alkoi tapahtua jotain.

Valo, energia, näytti ryömivän joka puolelta kohti Eetua kuin todellakin jokin elävä. Lopultakaan sitä ei näyttänyt olevan paljon, mutta kasvit kuolivat Eetun ympäriltä silmissä, vehreä maa muuttui kuolleeksi ja ruskeaksi. Samalla energiavirran jatkuessa Eetu alkoi vääntelehtiä ja hengittää kiivaammin, äännähteli tuskastuneen kuuloisena kuin olisi tuntenut kaiken sen tuskan. Aleksi ei osannut kuin katsella hölmistyneenä, mitään sellaista hän ei ollut osannut kuvitella. Vaikka Eetu näytti suorastaan kituvan sen jonkin lähes aineettoman otteessa, Aleksi ei ottanut askeltakaan eteenpäin. Vaisto kehotti varomaan kuolevaa aluetta Eetun ympärillä.

Sitten virta hiipui. Eetu jäi hetkeksi huohottamaan kontilleen maahan. Normaalisti Aleksi olisi ollut suunniltaan nähdessään jonkun sellaisena, mutta Eetun kohdalla kyseessä oli huomattava parannus. Lähinnä Aleksin ilme synkistyi nyt hänen katsellessaan heidän ympärilleen syntynyttä tuhoa, joka vieläkin levisi aavistuksen kuin itsestään. Ehkä energiavirta jatkui mutta niin heikkona, ettei enää silmin nähnyt.

Eetukin näytti virkoavan ensin siitä johtuen. Hän kavahti taemmas horjahtaen, kuin kuollut maa olisi polttanut käsiä. ”M-mitä täällä tapahtui?” Eetu mumisi karhealla ja vieraalla äänellä.

 

”Sinä.” Aleksi huomasi hymähtävänsä ajattelematta. Mies piti nyt katseensa ruskeassa maassa. Eetu kääntyi hitaasti kohti veljeään ja nuolaisi kuivia huuliaan hämmentyneenä. Sanoja ei löytynyt. Eetukin tyytyi vain tuijottamaan sitten maata edessään. Kunnes se yhtäkkiä syöksähti lähemmäs. Mutta silloin Aleksi oli vihdoin rientänyt yhä heikon veljensä avuksi eikä Eetu kolahtanut nenilleen tantereeseen horjahdettuaan.

Aleksi oli juuri saanut Eetun jaloilleen. Hänen keskittymisensä näytti menevän huohottamiseen ja pystyssä pysymiseen, jopa Aleksin auttaessa. Lisäksi Eetu ei enää ollut kuumeisen lämmin, vaan vaikutti tärisevän kylmästä vesisateen kastelemissa vaatteissaan. Sitäkään suuremmalla syyllä Aleksi ei irrottanut otettaan.

 

Silloin ovi rämähti auki. Aleksi vilkaisi pelästyneenä, että oliko siellä joku vieras. Mutta oikeastaan mies huolestui vain enemmän, kun tulija oli Miro. Miro joka juoksi holtittomasti ja hätäisesti märällä nurmikolla liukastelleen heitä kohti. Oliko jotain mennyt jossain pieleen?

Miro liukasteli pysähdyksiin melkein koomisesti, sadasta nollaan hetkessä, äimistynyt ilme kasvoillaan. ”Vou vou hei onko toi Eetu? Onko se hereillä? Vau. Ja mitä, mikä hemmetin rutto täällä kaikki kasvit teki tollasiksi?”

 

Aleksi huitaisi kädellään kärsimättömänä sen mitä pystyi, piti kiirehtiä melkein heti tukemaan taas Eetua. ”Kaikki toi voi odottaa. Mistä on kyse? Onko Maria ja lapsi kunnossa?”

”No tota… Itse asiassa nyt kun Eetu on hereillä niin…” Miro alkoi selittää kummallisesti epävarmana.

 

”Niin mitä? Kerro nyt kaikki jo”, Aleksi ärähti kärsimättömänä, Eetu nojasi koko ajan raskaammin vasten häntä, voimattomana. Ehkä ei ollut hyvä idea yrittää saada mies seisaalleen näin pian.

 

Miro veti henkeä lyhyesti, itselleen rohkaisuna, ja sepitti kaiken nopeasti yhteen menoon; ”No kun tuli pientä konfliktia ja lapselle annettiin jo hätäkasteessa nimi ja Maria vaati että Eetu jotenkin saisi olla lapsen kanssa varmuuden vuoksi kun se on sen isä mutta en nyt tiedä onko se hyvä idea ja vaikka Maria oli hätääntynyt niin lääkärit vakuutti että ei ole enää isoa riskiä ja sitten vielä poliisista soitettiin valehtelin olevani Eetu kun vastasin mulle kerrottiin että Mirva on ilmeisesti hypännyt kalliolta ja kuollut ja pitäisi käydä tunnistamassa ruumis.”

 

Aleksin ilme sanoi, että okei ei olisi tarvinnut ihan kaikkea kertoa. Mitä helvettiä?

Sitten alkoi kuulua aivan kummallista ääntä, ainakin tilanteeseen nähden. Hiljaista hekotusta. Aleksi ja Miro katselivat ensin toisiaan ymmällään, kunnes älysivät, että ääni lähti Eetusta. Samassa Aleksi ei enää jaksanut kannatella miehen painoa enempää ja Eetu pyllähti ruskealle nurmelle.

Eetu jatkoi siinä nauramista, mielipuolinen ja iloton räkätys vain yltyi. Aleksi aikoi ensin lähestyä Eetua uudestaan, mutta Miro pudisti pahoillaan päätään. Ei kannata. Aleksi ja Miro katselivat toisiaan tiiviisti Eetun yli, kuin yrittäen kadottaa näyn mielestään ja äänen korvistaan. Mutta miesten ilmeet olivat synkät. Toisen murtumista ei haluaisi joutua sillä tavalla seuraamaan vain sivusta, voimatta auttaa. Mutta Eetun täytyi itse selvitä tästä alkumetreistä.

Loppujen lopuksi mies alkoikin rauhoittua. Eetu oli yhtäkkiä taas aivan yhtä vaisu ja ilmeetön kuin juuri virottuaan, kuin murtumista ei olisi tapahtunutkaan. Eetu ei puhunut mitään Mirolta kuulemista uutisistaan – ilmeisesti mies joko ei ollut kuullut niitä ollenkaan tai unohti vain kaiken. Aleksi ja Miro päättivät nopeasti olla kertomatta isyydestä tai Mirvasta hetkeen, ettei Eetu sekoaisi uudestaan. Piti huolehtia ensin perusasioista, kuten siitä, että Eetun tarvitsi syödä ja kunnolla.

Sitten, kun ambulanssihenkilökunta oli kadonnut Marian ja lapsen kanssa sairaalaan (Miro jäi vain koska Maria sitä vaatimalla vaati), Eetu alkoi kertoa tarinaansa Aleksille ja Mirolle kehottamatta.

 

”…Mirva oli aika väkivaltainen kun asiat ei menny niin kuin se halusi…”

 

Varmistaen epäilyt Mirvasta.

 

”…Sillä oli tiettyjä pakkomielteitä ja pinttyneitä rutiineja. Esimerkiksi sen täytyi vähintään kerran päivässä runnoa mut haavoille niin, että mun piti parantua ja väsyä lisää, viimeistään illalla paitsi silloin joskus kun se pakotti mut sänkyyn kanssaan ja mun täytyi jaksaa niin pitkään kun se vaati, se muutenkin halusi omistaa mut kaikin tavoin ja eristää ulkomaailmasta…”

 

Pahentaen miesten syyllisyydentuntoa, kun he todellakin olivat olleet niin lähellä älyämättä auttaa. Ja lopuksi, koska poliisit olivat painottaneet asian kiireisyyttä, Miro kertoi uudestaan Mirvan mahdollisesta kohtalosta. Eetu todella oli unohtanut kuulleensa siitä jo kertaalleen, se kävi selväksi miehen aluksi yllättyneestä reaktiosta. Mutta nyt Eetu ei seonnut, vaan totesi vain, että mennään sitten. Turha miettiä ja suunnitella mitään ennen kuin asia on varmistunut. Siinä vaiheessa Miro oli niin tuskastuneena kahden vaiheilla, että Aleksikin näki sen. Hän kehotti Miroa painumaan Marian perään sairaalaan. Aleksi jäisi Eetun seuraksi, paljon oli vielä Eetun suhteen kesken.

Viimeksi Miro oli sentään nähnyt Marian kävelevän omin jaloin ambulanssiin. Maria oli saanut myös itse pidellä lasta, niin vakava tilanne ei enää ollutkaan. Ehkä riittäisi vain piipahdus sairaalaan, koska Miron teki mieli päästä myös vilkaisemaan oliko oma koti pystyssä ja Niklas ihan kunnossa.

”Kauan odotettu kultapieni, ihana enkelityttöseni. Äiti antaa sinulle kaiken mitä vain voit toivoa, äiti rakastaa sinua hirmuisesti.”

”Pikku Petra.”

 

Tytöllä oli niin usein Jalavan suvun lapsilla nähdyt siniset silmät, jotka se toinen perimä oli viime sukupolvissa peittänyt. Eikä sinisiä silmiä ollut näkynyt Jonnan sukuhaarassa ennen tätä tyttöä, jolle oli keskittynyt Jalavien verta taas enemmän. Maria epäili, että etenkin jos tyttö piirteiltään alkaisi muistuttaa Eetua, olisi vain ajan kyse, milloin joku ulkopuolinen tajuaisi isän henkilöllisyyden. Ehkä Eetu itse, koska vaikka Miron sanojen mukaan Eetu oli unohtanut kuulemansa, tieto saattoi muhia yhä jossain Eetun muistoissa. Valmiina pintautumaan pienestäkin vihjeestä. Maria suunnitteli toistaiseksi pitävänsä tiedon yhä itsellään, vielä vähään aikaan ei tulisi oikea hetki järkyttää Eetua lisää.

 

*****

Miro oli aika riutunut laahustaessaan kotiportaita ylös. Suihkun, ruoan, ja unen tarpeessa. Ehkä jokin sellainen taikakin olisi hyödyksi, että voisi vähän hidastaa mielessä pyörivää viimeaikaisten muistojen ja niiden herättämien ajatusten pyörrettä.

”Äiti? Niklas?” Miro huhuili voipuneella äänellä päästyään sisälle. Oli aika hiljaista, Niklas taisi olla nukkumassa. Mutta yleensä Jonna löytyi silloin keittiöstä hääräämästä tai sohvalta lukemasta lehteä, kenties itsekin torkkumassa. Mutta nyt molemmat paikat olivat tyhjiä ja hiljaisia.

Miro pysähtyi kuuntelemaan. Askeleet lähestyivät portaiden suunnalta nurkan takaa, mutta kuulostivat vierailta. Mahtoiko se äidin alivuokralainen olla käymässä tai joku muu vieras? Joka tapauksessa Miro jäi kummastuneena paikoilleen, tällaista vastaanottoa hän ei ollut osannut odottaa. Mikä se sitten tulisi olemaankin.

”Jaaha, kissa ehti ennen minua katsomaan kuka täällä metelöi”, kuului tuttu ääni jota ei ollut kuulunut vähään aikaan. Miron suu loksahti auki ja mies horjahti epämääräisesti hämmästyksissään. ”S-sinä? Miten? Milloin? Mit…” Miro takelteli.

”Minä juu. Ilmeisesti et ole lukenut sähköpostiasi pariin päivään, ilmoitin kyllä tulostani.” Miro tunsi poskiaan kuumottavan. Vähän yhtä lailla häpeästä kuin pienestä vihastuksestakin, miten hän nyt olisi ehtinyt lukea missään välissä mitään kun piti…

 

”Älä huoli kaikki hyvin, äitisi tunnisti minut heti ja päästi sisään. Hyvin täällä on pari päivää mennyt. Oli mielenkiintoista tutustua poikaan, joka kovasti näyttää sekä sulta että Marialta”, Juho rauhoitteli pilke silmäkulmassa.

”Tota Niklas on…” Miro kiirehti korjaamaan sen enempää ajattelematta.

 

”Mä tiedän kyllä että Niklas on Marian ja jonkun mysteerimiehen poika. Äitisi kaipasi kovasti juttuseuraa, kun hänet oltiin vain hälytetty tänne lapsenvahdiksi määrättömän pitkäksi aikaa. Muuta ongelmaa siinä ei ollutkaan”, Juho jatkoi Miron sanoja naurahtaen.

”Se on pitkä juttu”, Miro huitaisi aiheen sivuun, hän oli väsynyt ja kärsimätön omien kysymystensä kanssa. ”Mutta miten sä nyt yhtäkkiä palaat, kun susta ei ole kuulunut mitään pitkään aikaan? Ootko sä nyt tullut jäädäksesi vai..." Miro uteli sitten innostuneena. Pikku hiljaa yllätys alkoi vaihtua siihen, että hei tämähän on mahti juttu. Maailmaa kiertävä kaveri palasi takaisin.

 

”Itse asiassa mä palasin ihan syystä. Eräs mun tapaama henkilö halusi löytää sut”, Juho jatkoi salaperäisesti ja vilkaisi olkansa yli. Miro seurasi katsetta.

Miro otti pari haparoivaa askelta eteenpäin, siristi silmiään kuin ei olisi nähnyt kunnolla. Voiko olla… ”Naya?” Miro sanoi nimen epäröiden, se tuntui vieraalta suussa. Hän ei ollut sanonut sitä nimeä ääneen pitkään aikaan, ajatellut yhä silloin tällöin kylläkin. Nainen nyökkäsi hymyillen. ”Miro.” Muita molempien ymmärtämiä sanoja he eivät olleetkaan koskaan vaihtaneet. ”Miksi… Miten sinäkin… Siitä on niin kauan”, Miro kuitenkin huokaisi ääneen. Naya oli kasvanut upeaksi naiseksi siitä nuoresta neidosta jonka Miro oli tavannut.

 

Juho kohotti kulmiaan. ”Olisi vähän liikaa olettaa, että Naya tuota kieltä ymmärtäisi. Kokeile vaikka sitä yleismaallisempaa englantia.” Miro rykäisi ja toisti sanat toisella kielellä vaikka siinä ei järkeä vieläkään ollut.

”Niin on ja on ihana nähdä, että et ole muuttunut sinä aikana. Mutta itse asiassa minullakin on jotain, mitä varten tulin luoksesi. Haluan myös esitellä jonkun…” Ensin Miro oli innoissaan, kun hän oikeasti pystyi jollain yhteisellä kielellä kommunikoimaan nyt Nayan kanssa. Niin paljon mahdollisuuksia, jos nainen olisi vielä kiinnostunut hänestä. Meinaa Miro oli. Todellakin, kaipaisi jotain muuta ajateltavaa kuluneiden päivien vastapainoksi. Mutta sitten Miro kohotti kulmiaan epäilevänä. Mitä nyt vielä? Päässä pyöri ja olo tuntui irralliselta. Aika paljon yllätyksiä oli tullut nyt jo toisensa perään, vaikka iloisiakin. Sitten Miro huomasi, että Naya katseli häntä odottavasti.

”Tuota… selvä”, Miro tokaisi hartioitaan kohottaen. Mies vilkaisi epävarmana Juhoa, mutta tämä vain iski silmää kuin sanoakseen että odota vain kyllä tämä tästä vielä paranee. Naya ei tätä huomannut, nainen oli kääntynyt puhumaan olkansa yli jotain sillä Mirolle niiden vuosien takaa tutulla laulavalla kielellä, josta mies ei saanut mitään tolkkua vieläkään.

”Tässä on tyttäresi Kayla”, Naya esitteli. Kayla hymyili innokkaana, mutta ei aivan uskaltanut kohdata Miron katsetta vaan pyöri vähän ujona paikoillaan. ”Hei, Miro”, tyttö sanoi sanat hädin tuskin ymmärrettävästi, selvästi äiti opettanut tätä tilaisuutta varten. Miron toinen suupieli kohosi epävarmaan hymyyn. Sitten Naya puhui maanitellen lisää kulman taakse.

Nyt Miro otti askeleen taaksepäin. ”Ja poikasi Cain”, Naya päätti ja katseli lämpimästi hymyillen lapsiaan, jotka vilkuilivat ympärilleen epävarmoina mutta innokkaina. Kayla tönäisi veljeään kyljestä ja Cain vilkutti nopeasti Mirolle, ei puhunut sanaakaan vaan hymyili ujosti. Miro vilkutti takaisin vieläkin vaatimattomammin.

”Hauska tavata…” Miro sanoi hermostuneena ohuella äänellä taas väärällä kielellä. Hän katseli lapsiaan pakonomaisesti eikä huomannut, kun Naya ymmällään pyysi Juhoa kääntämään. Ymmärrettyään sanat hymy palasi naisen kasvoille.

Lapset näyttivät niin tutuilta, Cain oli kuin pieni kopio isästään ja Kayla oli aivan kuin Jonna niissä valokuvissa kun tämä oli ollut nuori. Ruskeat silmät vielä. Ei ollut epäilystäkään, kuka oli lasten isä. Mutta Miro oli ollut niin tarkka niin kuin aina ennenkin, ja nyt sitten vielä kaksin kappalein… Ja Juho ja Naya myös vain ilmestyivät tänne. Miro ei tiennyt mitä ajatella. Pää oli yhtäkkiä ihan täynnä sumua. Näkökenttä myös.

”Äiti onko isi vähän hassu? Miksi se noin teki?” Kayla kysyi ymmällään. Juho vilkaisi Nayaa kysyvästi, mutta Naya pudisti päätään. Ei ollut mitään tärkeää käännettäväksi.

”Isä taisi olla vähän väsynyt ja aika paljon yllättynyt kun tuli näin paljon vieraita. Isä vain pyörtyi, se ei ole mitään vakavaa. Älä koske, Cain, antaa isän olla hetki rauhassa.” Naya selitti yrittäen pidätellä nauruaan. Oijoi, tällaista järkytystä hän ei ollut uskonut lastensa kanssa aiheuttavan. Juhoakin hymyilytti, mutta hän peitti suun hetkeksi kädellään ja onnistui saamaan ilmeensä peruslukemille ennen kuin viattoman huolestuneet lapset huomasivat. Parempi yrittää kuitenkin näyttää hyvää esimerkkiä.

”Miro kyllä näytti aika kovia kokeneelta tullessaan, ehkä olisi pitänyt odottaa. Mutta ei sille enää voi mitään, ei tarvitse tuntea syyllisyyttä. Odotellaan hetki, Mirolla näyttää olevan ihan mukavat oltavat tuossa”, Juho selitti Nayalle.

 

Naya nyökkäsi vaiteliaana. Jos Miro oli heti ensi tapaamisella noin kupsahtanut, mitenköhän Miro reagoisi kun Naya kertoisi mitä temppuja hän oli keksinyt miehen kustannuksella tähän tilanteeseen päätyäkseen… Mutta Naya halusi kertoa, siksi hän oli tullut. Ja siksi, että lapset tarvitsivat isän, vaikka tämä olisikin kaukana.

Ja kyllä hän halusi oikeasti tavata vielä Miron, kun kerran sattuma tai mikä lie Juhon muodossa tarjosi mahdollisuuden. Miron, miehen, jota nainen ei ollut lakannut ajattelemasta kaiken kokemansa jälkeenkään. Mutta juttuhetkien pitäisi nyt odottaa. Toistaiseksi Miro makasi pitkin pituuttaan eteisessään samalla, kun hänen lapsensa kiertelivät huolestuneina ja ymmällään miehen ympärillä. Paitsi kyllä ne taisivat vähän virnuilla huvittuneinakin toisilleen, Naya kiirehti torumaan.

 

 

 

 

 

 

*********

 

Tällaista tällä kertaa, kyllähän nyt osin tämä kaksiosainen saatiin päätökseen, ainakin sen viime osan cliff-hangerin kohdalta... Mutta kuten ehkä huomaatte heti on uusia setvittäviä solmuja odottamassa. Kommentoikaa oi lukijat! Se on mahtavaa.

 

Sitten mokakuvia.

Ja uudesta osasta vielä ei ole tietoa... muutaman kuukauden sisään, kunhan jälleen pian jatkuvilta yliopisto-opinnoilta ehtii.

 

 

 

Aika jännä, Klaara ei oikeasti osaa vielä kävellä, mutta näin sen löysin. Muuten oli samoja ylävartalon idle animaatioita kuin istuessa, mutta välillä tyttö huojui söpösti jaloillaan.

Mietin mikä pelissä on vikana, kun kuului välillä sellaista ihme murinan ja maukumisen välistä örinää. Sitten älysin, että haisunäätä metelöi jostain syystä puskalle…

Tää tapahtui aluksi ihan vahingossa, sitten se päätyi tarinaan… Sims on mahtava tarinankerronnassa, kun koskaan ei täysin tiedä, mitä saa aikaan, kun lähtee kuvaamaan ^^

 

Siis juttuhan on se, että vaikka ottaa vapaan tahdon pois taloudesta se ei koske kissoja, jotka haluavat hyppiä syliin ja saada huomiota muutenkin. Siitä syntyi aika hauskoja tilanteita, kun suurimman osan tämän kohtauksen kuvauksista Aleksi ja Elias olivat molemmat lukittuina poseihin. Outoa kyllä, että kissat ahdistelivat lähinnä Eliasta…

”Herran jee se yrittää syödä mut!”

”Hhjjaaaa! Hyökkäykseen!”

”Mmm-mmm, pehmeä käsi…”

”Btw, syön sielusi kun nukut >:3” Toi ilme on kyllä aika...

:::OOOOOO O.O O.O O.O Mun ilmeen suunnilleen tota luokkaa. Tää tapahtui ihan luomuna ei jumankauta…

Vauvat saivat alkunsakin ihan luonnollisesti, tuossa kopissa tuolla takana. Nopeutin vain raskautta.

Jep, ilmeeni muuttui samaksi kun vaaleaveriköllä tuolla takana hetkeksi. Suunnitelmat oli tarinassa vain yhdelle lapselle. Mitäs nyt? Ei nyt ihan tarvitse poistua tallentamatta, riittää vain kun jätän toisen lapsista kulissien taakse… Mutta tyttö vai poika tarinaan? Kummalle mulla olikaan paremmat suunnitelmat? Noh, katsotaan nyt.

Sitten niistä molemmista tuli ihan yhtä lutuisia, oli pakko kuitenkin laittaa tarina uusiksi. Ehkä Sims taas tarjoaa mulle haastetta/ideoita… Niin kuin monta kertaa ennenkin, usein onnistuneesti. Noh, kaksoset sitten.

Etenkin tämän kuvan jälkeen oli varma päätöksestäni, kyllä, näille kahdelle keksisi jotain hauskaa tarinaan ^^

Niinpä, heistä kuullaan vielä. Niin, Naya mukaan lukien. Äiti vain söi liikaa täytekakkuja, sitä ne kaksoset teettää…

Siinä kaikki lopulta edustuskelpoisina. No niin Juho kirja pois nyt lähdette vierailulle vanhan ystävän/rakastetun/isän luokse, mitä kullekin…

Niin se sopivasti näkyvistä pois pyörivä puutarhuri… Tunkeeko kellään muulla näin hanakasti palvelushenkilökunta kuviin? Miron ja Marian luonahan se lapsenvahti on aina pilaamassa kaiken.

Marian piti mennä tervehtämään vieraita, mutta alkoikin vääntää lasta siinä kuistilla sitten… Aina käy jotain tällaista.

Kyllä, salamat yhä voimissaan

On sitten outo nelikko…

Kissan ilme kertoo kaiken.

Niin se vauvankäsittelynkäyttöopas taisi jäädä Marialta lukematta XD

Äwwäwäwäwäw söpö poika :3

Hyvin kissa vetää safkaa tölkistä.

Kylläpäs Marialla noita toiveita riittää, ei nyt kaikkea voi saada…

Niklas tanssii. Ei kun kyllähän te tämän tunnistatte.

Tämän näköinen poika siitä kasvoi. Ihanan söpö pyöreä kasvo, vähän surumielinen ja vakava, ihana poika <3 Tämä siis vielä ennen muodonmuutosta, sen säästän seuraavaan osaan…