Tapana kai olisi tässä vaiheessa hirveästi pahoitella ja voivotella kun osa on viivästynyt ja potea huonoa omatuntoa... Mutta jos totta puhutaan, ei minulla ole oikein sellaista fiilistä. Kun tuntuu, että viivästys ei suoranaisesti omasta laiskuudesta yms. johtunut. Kone vain temppuili niin, että en pystynyt pelaamaan Simssiä. Katsos kun koko tietokonetta ei enää ollut, kovalevy sileäksi varmaan kolmeen kertaan ennen kuin se jotenkuten toimii... Eikä pyöritä vieläkään simssiä. Pelailen veljen koneella ja kirjoittamisen ja kuvien muokkaamisen pystynyt kyllä hoitamaan hyvin omalla koneella. Saa nyt nähdä vain, minkälaisen järjestelyn saisi tulevaisuudessa aikaan, että simssin pelaaminen onnistuisi ketään hermostuttamatta.
Se niistä löpinöistä, sitten itse osaan. Tätä oli niin kiva tehdä, jotain uutta! Ei ainakaan innostuksen puutteesta ollut vaaraa. Osa on tekstin määrältään aika normipituista, mutta kuvia on yli kolmesataa... Älkää huoliko, osa on sellaisina kivoina pötköinä joita tarvitsee vain katsoa läpi sen kummemmin kuvateksteistä välittämättä. Tässä osassa sitten tapahtuu aika lailla kaikenlaista, mutta sekin tuntuu vasta muutosten alustukselta seuraavia osia varten... Niin mikä ihmeen rauhallinen normaali perhe-elämä?
HUOM!! Varoitus nuoremmille lukijoille. Pikselipaljastapintaa, kiroilua, kaikkia sellaisia aiheita muutenkin minkä takia suosittelen tyyliin alle 15 vuotiaiden miettivän haluaako nähdä. Turha tulla jälkeenpäin itkemään että yäk.
*************
Aleksin lähdöstä tuntui olevan yhtäkkiä ikuisuus. Yleensäkin siitä, että kaikki vain lähtivät ja yhtäkkiä he olivat keskenään. Niin, että ei ollut enää itselle perhettä, vaan piti olla perhe keskenään, Niklakselle. Että kaksosten asunnosta tuli oikeasti hiljalleen se koti. Jotenkin kummallisesti Marian sanat pitivät taas paikkansa, nainen puhui aina asiaa. Kummasti sitä vain tottuu asioihin, kun aika kuluu. Kun on pakko. Ja etenkin, kun on muuta viemässä ajatuksia muualle. Kuten perhe.
”Hei Niklas katso nyt kun nalle puhuu sinulle. Ei äitiä. Katso nyt kun Miro niin kovasti yrittää…” Mariankin täytyi lopulta nauraa. Miron esitys oli aika haparoivaa. Onneksi perhepäivähoidossa Niklakselle riitti päivittäin kaveriksi parempia leikkijöitä. Sellainen lähellä asuva mukava nainen, edullinenkin paikka oli. ”Ääiti”, Niklas toisti keskittyneesti, harjoitteli harvoja sanojaan. ”Niin juuri, mutta katso Miroa…”
”Okei mä luovutan kun kattolamppukin näyttää olevan mua kiinnostavampi”, Miro hymähti hetken kuluttua, kun Niklas keskittyi katsomaan lampun ympärillä pörräävää kärpästä. Mistäköhän horrospaikasta sekin oli herännyt. Niklas katsoi koko ajan vain niska enemmän kenossa ja meinasi lopulta kellahtaa selälleen. Sekä Maria että Miro naurahtivat ja poika itseksi herkesi kihertämään mukaan. Ei kyllä ymmärtänyt, että hänelle tässä naurettiin. Kunhan vain oli hauskaa ja kaikki hymyilivät, se oli pääasia.
Miro ja Niklas tulivat aina yhtä hyvin toimeen. Kaksi lasta joskus. Mutta osasi Miro ottaa vastuutakin, kokoa ajan paremmin. Ja Niklas kasvoi innokkaaksi ja virkeäksi pikku pojaksi, joka kyseli kaikenlaista ja jonka kanssa pystyi melkein jopa jo keskustella. Ihan hetkessä, siltä se tuntui. Maria oli ylpeä molemmista. Mutta hän ei ollut aivan tyytyväinen, ei enää.
Jotain puuttui. Aina apea harmaa verho, jos antoi ajatusten harhailla.
Eikä kyse ollut pelkästään Terosta.
Vaikka Niklas kasvoi ja talon arkeen tuli joitakin muutoksia, elämä tuntui junnaavan paikoillaan. Mitään mullistavaa ei tapahtunut. Ainakaan, jos vertasi muiden suvun jäsenten kuulumisiin.
Serena ja Markus olivat kotiutuneet hyvin sille jollekin etelän saarelle. Kaukana lämpimässä ja eristyksissä. Kyllä nykytekniikoilla pystyi hyvin pitämään yhteyttä edullisesti ja milloin vain, mutta vanhukset olivat vähän vastahakoisia enää lähtemään mihinkään. Vihjailivat vain, että jos tulisi joku iso sukujuhla. Kuten noin pieneksi vinkiksi häät. Mutta pojat eivät ottaneet sitä kuuleviin korviinsa ja yllättävää kyllä Emiliakin oli vastahakoinen sitoutumaan vielä vanhoillisen vakaasti.
Kunhan vain vihjaili, että he Iiron kanssa harkitsivat perheen perustamista. Tosin Emilia lupasi lykätä sitä vielä parilla vuodella, jotta toimeentulo vakautuisi, kun muuten ainakin Sera uhkasi muuttavansa takaisin maisemiin vahtimaan ja sormea heristämään.
Joten vanhukset saivat jatkaa eloaan paratiisissaan. Tutustua paikallisiin ja vain nauttia olostaan, kun oli jo tarpeeksi elämässä tullut tehtyä ja koettua. Mitäköhän ne muka jaksoivat tehdä siellä kahdestaan päivät pitkät?
Katsoa telkkaria ilman ainaisia keskeytyksiä? Hui kun jännää. Noh, ainakaan niille Maria ei ollut sentään kateellinen. Marialla oli vielä koko elämä edessä.
Niin, olihan kahdestaan elely todella rauhallista, mutta mitään muuta Serena tai Markus eivät kaivanneetkaan. Lämpimämpiin oloihin muuttaminen kohensi heti Markuksen terveyttä, vanhalla parilla olisi vielä ainakin muutama onnellinen yhteinen vuosi edessä.
”Mentäisiinkö ottamaan aurinkoa ruoan jälkeen? Voisi samalla ottaa torkut kun se varjokin pysyy taas kunnolla auki. On niin mukavaa, kun täällä on paljon auttavaisia ja ystävällisiä ihmisiä”, Serena ehdotti hymyssä suin. Markus tuhahti lyhyesti.
”Eli vihjaat, että olemme vanhoja ja minäkään en enää taipunut sen varjon kanssa vääntämään?” Serena pyöräytti silmiään. ”No vaikka.”
Markus pysähtyi kokonaan, kunhan oli vain juuri päässyt ovesta ulos. ”Ai niin”, mies tokaisi. Serena kohotti kulmaansa ja käveli miehen rinnalle. Niin Markus sanoi nykyään kun oli unohtanut jotain, mitä tapahtui aika usein. Aina kaikkea pientä, mutta ei se heidän uudessa rauhallisessa elämän rytmissään haitannut. Mutta kun Serena kohotti katseensa, nainen huomasi, että nyt ei ollut mistään pienestä kyse.
”Unohdin mainita, että meille on tulossa vieraita.” Serenan suu kiipesi leveään hymyyn. Hän olikin miettinyt, milloin Elias löytäisi heidät. Epäillyt jo hetken, olisiko kuitenkin pitänyt erikseen ilmoittaa siitä, että hän ja Markus muuttivat pois Lehtotieltä. Mutta eihän Eliakselta ollut mennyt kuin… mitä, reilu vuosi? Heidän löytämiseen. Elias löysi heidät aina.
Kaikki kävi niin luonnollisesti. Serena ja Elias vaihtoivat pikaisen hymyn ja alkoivat yhdessä koota hiekkalinnaa. Serena oli yhä se taiteellisempi. Markus ei vieläkään edes selvästi harkinnut liittyvänsä mukaan.
”Mihin muka lapsenlapsia tarvitsee, kun sinä olet täällä”, Serena hymisi huvittuneena Eliakselle.
”Odotas nyt, tässä on jokin torni vinossa.”
”Ei vaan rakensit kaksi tornia sisäkkäin. Luova ratkaisu.”
”Hups…” Serena naurahti Eliakselle. ”No anteeksi mä olen sokea.”
He eivät olleet viettäneet paljonkaan aikaa yhdessä kuluneiden vuosien aikana, mutta nyt kun Elias oli saapunut kutsumatta ja ilmoittamatta heidän ovelleen, niin kuin monta kertaa aiemmin, jokin tuntui erilaiselta. Elias oli tullut jäädäkseen. Täällä häntä ei tunnettu, loma-asunnossa eläkettä viettäviin ei kiinnitetty paljon huomiota.
”Markus, ollaanko me oikeasti vanhoja?” Markus katseli hetken, kuinka Elias hyppi aaltojen sekaan. Ei tehnyt yhtään mieli mennä mukaan tai töniä toista kumoon. Sellainen tuntui vain naurettavalta. ”Ehkä. Tai sitten me vain vihdoin aikuistuttiin.”
Serena haukotteli ja käänsi katseensa kohti taivasta sulkien silmänsä. Kuiva ja lämmin tuuli helli paljasta ihoa, aaltojen tasainen kohina tuuditti nopeasti uneen.
Serena haukotteli ja käänsi katseensa kohti taivasta sulkien silmänsä. Kuiva ja lämmin tuuli helli paljasta ihoa, aaltojen tasainen kohina tuuditti nopeasti uneen.
”Ootteko te vaan nukkuneet täällä koko ajan? Missasitte auringonlaskun”, Elias moitti kun nousi vihdoin vedestä. Kyllä hän oli huomannut, kuinka Serena ja Markus molemmat nukahtivat ja päättänyt uida vähän pidemmälle saaren rantaa myöten. Hän palasi vasta, kun ei tuntenut enää aurinkoa kasvoillaan ja arveli päivän kääntyneen illaksi. Markus ja Serena olivat tainneet herätä aivan äskettäin.
”Mikäs äkäinen merenneito meille tuolta merestä nousee”, Serena hihitti. Elias pyöräytti silmiään. Mutta oli hän oikeasti tainnut innostua vähän uimisesta.
”Tosi hauskaa. Onko teillä ruokaa tarjolla? Minun piti sentään jo päivällä uida tänne mantereelta kun en saanut mistään kysytyksi, milloin ja mistä laivoja tulee. Ette voineet yhtään kaukaisempaa takapajulaa valita eläkemökille.”
Serena ja Markus vilkaisivat toisiaan hitaasti. Ai jaa. Aina jotain uutta. ”No tuota… Kyllä jääkaapissa jotain on. Sano kuitenkin, että olet syönyt kunnolla viime aikoina? Että et meidän takia ollut hukkua matkalla tai mitään?” Serena varmisti oikeasti huolestuneena. Elias vain pyyhkäisi kädellään.
”Osaan mä nyt jo pitää itsestäni huolen. Olisin voinut uida vielä saman matkan takaisinkin, mutta se olisi ollut vain tylsää, kun ei olisi ollut mitään mitä odottaa.” Niine hyvineen Elias paineli sisälle.
Serena katseli hajamielisesti simpukankuorta, jonka Elias oli tainnut jossain vaiheessa päivää kaivaa ylös. Serena huokaisi lyhyesti. ”Sera, kaikki kunnossa?” Markus kysäisi.
Serena suorastaan ponkaisikin seisomaan ja Markuksen täytyi vain seurata kankeasti perässä. Oli tainnut tulla löhöiltyä vähän liikaa sinä päivänä. ”Tietenkin on, paremmin kuin ennen. Aika mahtavaa vaikkakin hämmentävää, että Elias nyt oikeasti on täällä. Että me kaikki kolme olemme täällä. Mutta muistin vain, että tällä kertaa ei taida olla Eliaksesta kiinni, kuinka kauan tätä kestää.”
Markus nyökytteli apeana. Serena jaksoi koko ajan hymyillä. ”Älä nyt murjota. Se on vain tosiasia. Enkä tarkoita vain sitä, että me potkaisemme tyhjää jossain vaiheessa. Tarkoitan, Elias on tullut jäädäkseen, jos me niin haluamme. Olen varma siitä!” Serena selitti innoissaan. Markuksenkin oli pakko jo hymyillä. Serena puhui niin järkevästi ja kepeästi sellaisestakin asiasta kuin kuolema. Toki se olisi väistämätöntä, mutta turha antaa sille liian isoa mustaa viittaa.
”Olet oikeassa. En osannut kaivata Eliasta niin paljon kun minulla oli sinut ja lapset ympärillä.” Serena nyökkäsi myötäillen, mutta odotti, kun Markus selvästi aikoi jatkaa.
”Mutta nyt kun Elias on täällä… Ehkä minulla on siitä vähän huono omatunto, vaikka tilanteelle ei oikeasti aiemmin voinut mitään. Oli naapurit ja työkaverit ja kaikki mietittävänä. Ennen kaikkea piti turvata lapsille mahdollisimman turvallinen ja normaali lapsuus”, Markus jatkoi miettimistä. Nyt kun Elias oli taas maisemissa, kaikki ne ajatukset palasivat mieleen pyörimään. Markus ja Sera olivat saaneet elää sen pitkän ajan yhdessä, kun Elias oli ollut yksin.
”Mutta me teimme oikein, Markus”, Serena totesi väliin. Markus tarjosi naiselle pikaisen hymyn kiitokseksi.
”Totta, ja ehkä pystyn unohtamaan syyllisyyden, kun voidaan nyt olla kaikki yhdessä. Nyt tilanne on toinen.”
”Aivan niin”, Serena vahvisti. ”Joten älä ole jörö, kun oikeasti voidaan pitää hauskaa. Tänään mennään, huomista ei murehdita.”
Joten Elias jäi Serenan ja Markuksen luokse. Sen kummemmin asiasta keskustelematta tai sopimatta. Menneitä muistelematta. Se vain oli itsestäänselvyys. He elivät yhdessä siinä kummalisessa kuplassa, jossa ei ollut menneisyyttä eikä tulevaisuutta.
Turha muistella menneitä valintoja, pohtia jälkeenpäin mikä oli väärin ja mikä oikein. Ne valinnat ja päätökset on tehty jo eikä mennyttä saa takaisin. Ei pidä antaa turhan jahkailun ja syyllisyyden pilata sitä, mitä nyt on aivan saatavilla ja lähellä.
---
Turha muistella menneitä valintoja, pohtia jälkeenpäin mikä oli väärin ja mikä oikein. Ne valinnat ja päätökset on tehty jo eikä mennyttä saa takaisin. Ei pidä antaa turhan jahkailun ja syyllisyyden pilata sitä, mitä nyt on aivan saatavilla ja lähellä.
---
Niin… Mitenkäs muiden laita sitten? Kun siellä sivistyksen ulottumattomissa ei taatusti ollut mitään mielenkiintoista. Ne kaksi vanhusta olivat varmasti jo ihan mökkihöperöitä. Paitsi olisihan siellä ollut tarjolla vaihtelua arkeen…
Eetu oli kai sopeutunut asumaan ihan hyvin itsekseen. Ainakin se oli kuulemma tuonut helpotusta elämään, kun talon kissojen määrä oli vihdoin vähentynyt. Jäi vain Eetun mielestä paras eli se rauhallisin Roku kaveriksi. Niin ja edellisen kissasuvun vanhukset Altair ja Rosalea, joista kummastakaan ei ollut enää riehujaksi.
Iiro ja Emilia saivat ensin hakea omansa. Iiro sai päättää, kun oli muuten niin vastahakoinen.
Mutta Emilia vannoi, että jotenkin Iiron ja Rein välille syntyi heti jokin yhteys.
Joten niin lähti kissakatraan ensimmäinen uuteen rakastavaan kotiin.
Toinen siskoksista eli Real tuli taas Marian ja Miron luokse. Mutta oikeasti taloon tuli vain yksi suu lisää ruokittavaksi.
Ja valtaamaan sohvan, kun muutkin olisivat halunneet katsoa telkkaria.
Niin ja nyt joku muukin hajotti tavaroita kuin Niklas.
Mutta ainakin kissa ja poika tulivat myös toimeen ja nopeasti Real tuntui olevan jo osa talon varustusta. Ei mitään mullistavaa siinä.
Toisin kuin Aleksin ja Sirjen luona… He saivat kissoista viimeisen, Renon. Mutta se ei ollut syynä.
Signe ja Aleksi olivat niin niin onnellisia yhdessä… Eivät he sitä mitenkään mainostaneet, mutta kyllä sen kuuli joka kerta, kun puhui jommankumman tai molempien kanssa puhelimessa. Ainakin Maria kuuli.
Niillä meni niin hyvin, että harkitsivat jopa perheen perustamista. Tosin Signe ei voisi saada omia lapsia synnynnäisen vian takia, mutta se ei naista hidastanut. Adoptio oli kuulemma ratkaisu, joka kävi molemmille.
Se vain, että vaikka molemmat olivat terveitä, nuoria ja hyvin toimeentulevia, tuntui prosessi olevan niin äärettömän monimutkainen.
”Minähän lähetin sen todistuksen jo kaksi viikkoa sitten! Miten niin olisiko kopiota uudestaan lähetettäväksi? No, no…”
Aleksi naurahti. ”Sano että on. Mulla on ainakin kaikki moneen kertaan varmuuskopioituna tallessa. Odotas kun kaivan sen esiin niin varmistat, että tämä on se oikea niistä kymmenistä…”
Mutta vaikka prosessi eteni hitaasti, se eteni. Maria yritti olla iloinen parin puolesta, mutta oikeasti hän taisi olla suurelta osin kateellinen.
Vaikka Niklas oli toteen käynyt unelma, kaipasi Maria enemmän. Hän ei olisi halunnut olla niin kiittämätön, mutta…
Maria oli aina unelmoinut isosta perheestä. Suunnitellut etukäteen monta nimeä. Mutta tätä menoa sen unelman saisi unohtaa. Pitäisi yrittää iloita siitä, mitä omisti jo, mutta… Oliko se niin liikaa pyydetty? Edes toinen lapsi? Leikkikaveri Niklakselle, suunnilleen samanikäinen? …Ruskeasilmäinen pieni tyttö? Jolle saisi ostaa kauniita mekkoja ja, ja… jonka hiukset saisi letittää… ja…
Maria oli aina unelmoinut isosta perheestä. Suunnitellut etukäteen monta nimeä. Mutta tätä menoa sen unelman saisi unohtaa. Pitäisi yrittää iloita siitä, mitä omisti jo, mutta… Oliko se niin liikaa pyydetty? Edes toinen lapsi? Leikkikaveri Niklakselle, suunnilleen samanikäinen? …Ruskeasilmäinen pieni tyttö? Jolle saisi ostaa kauniita mekkoja ja, ja… jonka hiukset saisi letittää… ja…
Maria räpytteli silmiään ja vannoi näön sumenemisen ja silmien kuumotuksen johtuvan vain kylpyhöyryistä. ”Äiti?” Niklas kysyi niin huolestuneena kuin pieni lapsi voi olla. Maria vilkaisi poikaansa, tämäkin näytti olevan itkun partaalla. ”Ei mitään hätää kulta pieni meni vain saippuaa silmiin mennäänpäs nyt nukkumaan”, Maria totesi hymyillen. Ja toivoi hartaasti voivansa olla oikeasti tyytyväinen ja onnellinen vielä joskus, unohtavansa, hän ei jaksaisi tätä kaipuuta loppuelämäänsä.
*****
Niin voi sitä tasapaksua turruttavaa arkea. Aamupalan teko perheelle. Aamiainen yhdessä. Kaikki ovat iloisia ja odottavat koittavaa päivää. ”Niin siis se naapurin rouva tulee tänään vahtimaan Niklasta, kun Niina, tai siis se perhepäivähoitaja jos et nimeä tunnistanut, on vatsataudissa. Me löysimme sijaishoitajan pariksi päiväksi helposti, muilla ei kuulemma ole ollut niin helppoa”, Miro selitti tyytyväisenä. Maria nyökkäsi hajamielisesti.
”Maria, kuulitko? Niklas kiipesi eilen katolle.” Maria ravisteli päätään. ”Mitä? Ai siis kuulin mä joo. Sijaishoitaja. Mutta ethän ole tosissasi?”
Miro tuhahti huvittuneena. ”En. Testasin vain, kuunteletko ollenkaan. Olet ollut vähän poissaoleva viime aikoina. Onko kaikki hyvin?” Maria nyökkäsi kiivaasti. ”On, töissä vain paljon tehtävää.” Selitys meni läpi sillä kertaa.
Mutta todellisuudessa Maria oli vielä syystäkin poissaolevampi sinä aamuna kuin muulloin. Hän oli päättänyt soittaa Nikolle uudestaan. Ei olisi ehkä pitänyt, mutta… Marialla ei ollut enää muuta vaihtoehtoa mielessä. Oli pakko yrittää. Sitä ennen pitäisi kai yrittää tsempata, etteivät Miron lisäksi muutkin esimerkiksi töissä huomaisi jonkin olevan vialla.
Oli hyvä lähteä töihin, kun tiesi Niklasta vahtimaan tulevan rouvan olevan aivan tuttu ja hyvin tarkka ja huolehtivainen. Ja sai ajatukset jonnekin muualle edes hetkeksi.
-----
-----
Miro ihmetteli tosissaan, kun työkaveri halusi jäädä kimppakyydistä samassa paikassa kuin hän mutta ei ollutkaan minkään perässä. Ainakaan vielä. Vaikka Miro torjuttiin – kyllä, sitäkin joskus tapahtui – vaikutti nainen siltä, että toivoa vielä oli.
Ehkä parin viikon ja pienen lämmittelyn jälkeen…
Ehkä parin viikon ja pienen lämmittelyn jälkeen…
”Moi. Täällä ei olekaan ruoka valmista. Unohdinko mä käydä kaupassa vai…?” Miro ensin aloitti pirteästi, mutta ääni hiipui koko ajan. Miro huomasi nyt, että kaikki ei ollut aivan kohdallaan. ”Missä Niklas on?” Miro kysyi ensin huolestuneena.
”Ylhäällä leikkimässä”, vastasi Maria värittömällä äänellä. Miro huokaisi hieman helpotuksesta. Poika oli siis ainakin kunnossa, ei ollut kyse siitä. ”Maria vaivaako sua jokin asia? Oonko mä tehnyt jotain?” Miro yritti sitten kysyä. Oli välillä niin vaikea yrittää arvata, mikä naisia milloinkin nyppi… Taulu vinossa vai unohtunut hääpäivä? Jälkimmäisestä ei nyt voinut olla kyse, mutta… Noh, ei Miro mitenkään voisi heidän yhteistä syntymäpäivääkään unohtaa. Joten mistä oli kyse?
”Ei kaikki aina ole sun syytä” Maria jopa naurahti, kun Miro tuhmia tehneen lapsen lailla varuillaan kiersi siskonsa luokse sohvalle. Olipa hämärää. Eikö Maria ollut valojakaan huomannut laittaa? Mitä se miettii? Miro ei pystynyt vastaamaan hymyyn. Miron vakavuus sai Marian rauhoittumaan äkkiä. Äänetön vaatimus vastauksille.
”Maria mistä kiikastaa? Sä olet ollut vähän apea viime aikoina.” Miro mietti lisäisikö vielä jotain Terosta, mutta jos kyse ei ollutkaan siitä, niin Miro vain turhaan nostaisi esille taas ainakin yhden varmasti ikävän asian. Kyllä Miro sentään sen verran osasi ennakoida, vaikka ei aina aivan tarpeeksi hienovarainen ollutkaan.
Maria avasi suunsa ja sulki sitten sanomatta mitään. Miten Miro voisi ymmärtää? Hän halusi niin kovasti toisen lapsen. Hän ei ollut saanut Nikoa kiinni, puhelin valitti vain väärää numeroa. Ja heti perään, kun Maria oli vain puhelimen kädestään laskenutkin se yhtäkkiä soi. Emilia vain ilmoitti olevansa raskaana. Pikaisesti, mutta kuitenkin. Ettei Maria kuulisi sitten uutista ensimmäisenä tuohtuneelta Seralta vääristeltynä.
Emilia oli kuulostanut niin innokkaalta, Maria oli vain valjusti saanut jotain kohteliaasti onniteltua. Ja heittänyt puhelimen seinään lopuksi.
”No tota… Me tarvitaan ainakin uusi puhelin yläkertaan”, Maria aloitti epämääräisesti. Miro kohotti kulmaansa. Maria huokaisi ja laski katseensa sylissään pyörittelemiinsä käsiin. ”Kun… Haluaisin niin kovasti toisen lapsen.” Miro vain nyökkäsi. Ei muuta. Eikö Miro ymmärtänyt, että Maria ei paljon muuta ajatellutkaan!
”No… Miten olet ajatellut… Tai siis…” Miro huomasi kuitenkin kysyä, vaikkei oikein osannut sanojaan muotoillakaan.
Silloin Maria huokaisi uudestaan, tällä kertaa raskaammin ja väsyneemmin. ”No se tässä hankalaa onkin. Yritin soittaa tänään Nikolle”, Maria puuskahti.
”Ja? Saitko tylyn vastauksen?” Miro uteli.
”En. Niko on kai vaihtanut puhelinnumeronsa. On kuin koko miestä ei enää olisikaan. Se ei todellakaan halua olla missään tekemisissä mun tai poikansa kanssa”, Maria vastasi katkerasti. Maria piti pienen tauon kuin olettaen Niklaksen kuunnelleen salaa portaikossa. Mutta poika ei olisi edes oikeasti ymmärtänyt sanoja ja epämääräistä kopsahtelua ja kilahtelua kuului edelleen turvallisesti pojan omasta huoneesta. Ei mitään vaaraa. Maria ei olisi halunnut kaiken lisäksi joutua ajattelemaan vielä pojalle isästä kertomisen vaikeutta nyt kun tilanne oli tulehtunut näin…
”Harmi.” Miro hymähti. Harmi vain? No, ehkä toistaiseksi. Mutta tulevaisuudessa tulisi taatusti ongelmia. Niklas haluaisi varmasti tietää isästään eikä Marialla oli kerrottavan muuta kuin se, että se pelkuri oli kaikin tavoin varmistanut, ettei tarvitsisi ottaa mitään vastuuta.
”Mutta oletko ajatellut muuta? Tarkoitan, maailmahan on miehiä täynnä…” Miro sanoi taas aika hiljaa kun pelkäsi olevansa vähän liian ylimielinen tai julkea, Marialla oli jotenkin hapan ilme yhtäkkiä.
”Tietenkin. Olenhan minä joitakin tapaillutkin, en ihan erakkona elä”, Maria tiuskahti. Sitten Maria tuhahti Miron yllättyneelle ilmeelle. ”Älä viitsi. Luulitko oikeasti, etten olisi oikeasti yrittänyt?”
”Mikään… Mikään vain ei tuntunut onnistuvan. Joko meidän kahden välillä ei synkannut tai sitten mies ei tullut toimeen Niklaksen kanssa. Joskus molempia.”
”On tiedätkö inhottavaa kun pystyy lukemaan tunteita vaikka ihminen itse kuinka haluaisi ne muuten piilottaa ja tekee sen joskus hyvinkin. Mutta se on se totuus eikä se olisi muuttunut muuta kuin huonompaan ajan kanssa… Minä laitoin aina välit poikki jos siltä näytti”, Maria totesi Mirolle. Miro räpäytti silmiään hämillään pari kertaa. Hän ei ollut uskonut Marian käyttävän kykyään niin avoimesti. Mutta kai sitä nainen voi tehdä mitä tahansa, kun kyseessä on perheen onni.
”Kun… Miten voi olla. He kaikki olivat vieläpä niin erilaisia, eri elämäntilanteissa… En jaksaisi enää yhtään uutta umpikujaa tai odottamista. En tiedä mitä tehdä”, Maria valitti.
”No… Joko yrität kovemmin tai sitten luovutat. En osaa antaa muuta neuvoa. Ehkä voisit myös vähän tarkastaa kriteereitäsi. Eihän miehen välttämättä tarvitse olla sellainen täydellinen perheenisä jonka kanssa viettäisit loppuelämäsi, mieti nyt Nikoakin…” Miro tiesi hyvin pian menneensä yli vaikkakaan hän ei aivan tiennyt miksi.
Maria pomppasi ylös ja tömisteli tiehensä. ”En luovuta ikinä! Mutta kokeillaan sitten kovemmin, herran neuvoja. Jotain muuta, niinhän?”
Miro totesi, että oli turha mennä Marian perään, kun nainen oli sellaisessa mielentilassa. Epätoivo muuttui kiukuksi. Niin ja hormonit olikohan sillä kaiken päälle sekin aikaa kuukaudesta. ”Kai sitä voisi mennä nyt sitä ruokaa laittamaan itse kun Maria ei kerran saanut mitään aikaan…” Miro kuuli, kuinka ylhäällä reuhdottiin ovia ja kaappeja ja tömisteltiin paikasta toiseen. Miro pudisti päätään.
Kun Miro kuuli Marian palaavan hän meni portaille vastaan. Mutta Miro jäi ällistyneenä kauemmas. ”Maria, mitä ihmettä…”
Maria haroi äkkilyhennettyjä hiuksiaan. ”Käskit kokeilla jotain uutta.”
”Mutta en minä…” Miro yritti korjata tuohtuneena, ei hän ollut niin sanonut. Maria ei kuunnellut, paineli vain ohi. Mitä se aikoi?
”Maria mihin sä olet muka menossa tuon näköisenä? Mitä sä yrität? Maria pysähdy!” Miro huusi. Mutta Maria paineli enää kääntymättä ulko-ovelle ja paiskasi senkin niin kiinni että kissalle tuli kiire piiloon sohvan alle.
”No sehän meni hyvin”, Miro huokaisi harmistuneena.
Ylhäällä Niklas alkoi itkeä ja huutaa äitiä säikähtäneenä meluamisesta. Keittiössä ruoka kärysi ja palohälytin liittyi kuoroon. ”Ihan hemmetin mahtavaa.”
*****
”Hei Carla laita viestiä niille että tulee pian täällä alkaa olla nyt jo jonoa.”
”Okei okei en vaan meinaa nähdä mitään. Näihin käsilaukkuihin tarvittais lamput ja kännykkäkin on liian pieni…”
”Tai sitten sä joit etkoilla liikaa.”
”Turpa kiinni.”
Maria seisahtui. Hän oli laittanut päälleen mitä nyt vain mahdollisimman kamalaa kaapistaan löysi ja vetänyt sellaiset meikit naamaan että edes oma äiti ei tunnistaisi. Mutta nyt Mariasta tuntui, ettei naamiaisasustaan huolimatta kuulunut tähän porukkaan.
Hälisevä, toisiaan jonossa tuuppiva vellova joukko. Ja mitkä ovat etkot?
Maria veti henkeä ja käveli kinastelevan parin ohi. Häntä ei edes vilkaistu. Olikohan se hyvä vai huono?
Maria veti henkeä. Okei, älä ajattele tuollaisia. Nyt mennään pää korkealla eikä välitetä siitä, mitä muut ajattelevat.
Siksihän Maria oli tälle pahamaineiselle kukkulalle suunnannut. Täällä hän ei taatusti törmäisi tuttuihin, täällä hän olisi vapaa ja tuntematon kokeilemaan sitä jotain uutta lähestymistapaa.
Siksihän Maria oli tälle pahamaineiselle kukkulalle suunnannut. Täällä hän ei taatusti törmäisi tuttuihin, täällä hän olisi vapaa ja tuntematon kokeilemaan sitä jotain uutta lähestymistapaa.
Maria ei edes tiennyt yökerhon nimeä.
Vaikka Maria oli muuta vannonut, hän jäi taas epävarmuuden lamaannuttamaksi sisälle päästyään. Mihin nyt? Mitä tällaisissa paikoissa kuuluu tehdä? Musiikkia kuului paristakin eri suunnasta. Sinne vai siis? Vai pitikö ensin tehdä jotain muuta? Porukkaa ainakin jäi istumaan ja juttelemaan aulaan.
Ei Maria tiennyt, hän vain siis seisoi paikoillaan, muiden määrätietoisesti ohi kulkevien tuuppiessa. Yritti kuunnella, jos saisi poimittua niiden puheesta jotain hyödyllistä sivukorvalla. Mutta ei. Maria harkitsi jo takaisinkääntymistä silläkin uhalla, että saisi kuulla kotona Miron ”mitäs minä sanoin” puheen. Ulko-ovi näytti koko ajan kutsuvammalta, pakoon.
”Hei, sä näytät vähän eksyneeltä. Ootatko jotakuta vai ootko yksin?” Maria kuuli yhtäkkiä kirkkaan mutta jotenkin hitaan ääneen. Nainen oli joka tapauksessa kuin pelastava enkeli.
”Mä oon yksin”, Maria aloitti ensin helpottuneena, mutta nainen keskeytti: ”Ethän oo, sä oot nyt mun kanssa.” Maria kohotti kulmakarvaansa.
”Tuu, mä voin näyttää pari juttua. Tuolla noin.” Maria kurkkasi naisen osoittamaan suuntaan. ”Siellä on ainakin vessat”, Maria totesi. Nainen naurahti.
”Tuolla vai? Ei kun siellähän on se punainen huone. Höpsö.”
”Ei kun sä osoitit…”
”Juuri sinnehän mä näytin, Millan perään. Seurataan sitä.” Nainen tarkoitti siis sitä toista suuntaa, mutta osoitti edelleen muualle. Maria harkitsi hetken perääntymistä. Oliko nainen aineissa vai muuten vain aina hämärä ja sekaisin?
”Tuutko sä vai et? Hei, vaihda vapaalle. Sähän oot kuin sulla ois seiväs perseessä. Poikittain.” Maria naurahti ja pudisti päätään. Okei, mennään sitten. Olihan hän tänne asti jo päässyt, vaihdetaan sitten kunnolla vapaalle. ”Joo tulen sori mennään näytä tie”, Maria lateli nopeasti ennen kuin muuttaisi mielensä.
”Mikä… Mitä täällä tehdään, mitä noi on?” Maria kysyi empien. Hän siristeli silmiään huoneen kummassa punaisessa valaistuksessa ja yritti ensin pidättää hengitystään, mutta ei siitä ollut apea. Kumma ylimakea lemu tunkeutui suuhun nenään ja sai silmätkin kirvelemään.
”Kato näin vaan liity mukaan.” Maria katsoi kummissaan, kun nainen otti ihmeellisen torven telineestä ja ensin puhalsi ja sitten… hengitti sitä mitä lie onkaan, ilmaan pölähti jossain vaiheessa värikkäitä kuplia. Maria irvisti. Ei näyttänyt kovin terveelliseltä.
”Mikä toi on, oikeesti? Mä en oikein tiedä…”
”Hei rauhoitu, älä ajattele liikaa. Tää on ihan laillista. Toistaiseksi. Joten istu tohon viereen ja ole hiljaa hetki.”
”Tohon vai? No, kai se käy…” Maria mietti. Hänhän oli luvannut itselleen vaihtaa vapaalle ja kokeilla jotain uutta.
”Kato tää on ihan turvallista jos sitä mietit. Sulle ei kasva mitään kolmatta päätä. Ei kun… No joo. Paree nauttia kun tää on vielä sallittua. Koukuttavaa, mutta sallittua. Puhalla kuplia.” Ja Maria puhalsi.
Ihme lämmin tunne kutkutti vatsanpohjassa ja kiemurteli ylöspäin. Maria huomasi hihittävänsä, pää roikkui ensin hervottomana ennen kuin Maria sai otteen itsestään edes vähän. Kaikkialla tuntui mukavan lämpimältä, kihelmöivältä ja pehmeältä. Kuin makaisin pumpulissa. Tai pilvissä.
Sitten Maria hekottikin parin hengenvedon jälkeen jo täyttä kurkkua.
”Kato noin, pääset vähän puhaltamaan höyryjä ulos. Kirjaimellisesti”, nainen kehui.
”Vou mitä nyt?!” Maria kuitenkin älähti huolestuneena, kun alkoi tuntua vähän liian painottomalta. ”Ihan normaalia kultaseni. Nauti nyt vain, sulla on näköjään hyvä herkkyys tähän hommaan.”
Jokin Marian takaraivossa yritti soittaa varoituskelloja. Hyvä herkkyys… Sen täytyi johtua hänen perimästään. Mitähän äiti olisi sanonut? Tai Miro? Aleksi? Saaga? Sitten Maria alkoi taas hekottaa.
”Vitut Saagasta ja paskat etenkin Mirosta!” Maria huudahti ääneen. Nainen näytti vain peukkua ja keskittyi sitten taas siihen, että nousi itsekin ilmaan.
”Tää on mahtavaa!” Maria hihkui ja nauramisen sijaan kirkui innosta. Miksei hän tee tätä useammin? Kaikki ahdistus ja murhe oli poissa, lämpimän kutkuttavan tunteen hukuttamana.
”Tää on mahtavaa!” Maria hihkui ja nauramisen sijaan kirkui innosta. Miksei hän tee tätä useammin? Kaikki ahdistus ja murhe oli poissa, lämpimän kutkuttavan tunteen hukuttamana.
”No niin pikkuinen nyt alkaa olla aika rajottaa muuten et pysy tolpillasi edes alkuiltaa. Meillä on vielä paljon kaikkea edessä, tule.” Maria ei ollut ihan varma marisiko ääneen vai ajatteliko vain, mutta laski kuitenkin kuplatorven kädestään murhemielisenä. Jos tämä oli vasta alkua mitä muuta olikaan luvassa?
Maria oli paljon innokkaampi nyt kun oli päässyt oikeaan mielentilaan. Tai jotain sellaista se nainen taisi sanoa.
Maria oli paljon innokkaampi nyt kun oli päässyt oikeaan mielentilaan. Tai jotain sellaista se nainen taisi sanoa.
”Yäk miksi nää portaat on näin pys… psyks…” Maria alkoi hihittää taas.
”Psykedeeliset. Pitää liian epämääräisessä kunnossa olevat poissa. Mutta tule.”
”Meidän ilta on vasta alkamassa.”
Marialla oli vähän vaikeuksia puikkelehtia oviaukkoa ahtauttavien miesten lomitse. Mutta sitäkin helpompaa julkeasti flirttailla niiden kanssa ohi mennessään.
”Tule nyt säihkysilmä. Kyllä sä tota ehdit myöhemminkin tehdä”, nainen keskeytti ja veti Marian mukaansa. Maria oli vain harmissaan keskeytyksestä, ei lainkaan häpeissään.
”No niin, seuraava nähtävyys”, Maria julisti. ”Mitä kaikkea täällä on melun lisäksi?”
”Vähän pienemmällä äänellä jooko tässä kerroksessa ei ole vielä kaiuttimet täysillä”, nainen jopa torui, mutta jatkoi sitten: ”Tää pinkki kerros on ensimmäinen. Täällä ei ole ihan niin hyvä juomavalikoimat, baarimikko on joku harjoittelija, musiikkikin tulee vain koneesta ja niin edes päin. Eli täällä vasta lämmitellään. Ja muuten, tohon karaokelaitteeseen ei saa koskea.”
”Miks?”
”No se ei vain kuulu asiaan iltaisin sut heitettäisiin ulos.”
”Ai”, Maria sanoi kuulostaen pettyneeltä. Olisiko hän muka halunnut laulaa karaokea? Nääh. Tai ehkä. Ihan miten vaan.
”Niin ja sitten täällä on niitäkin jotka ei oikeasti osaa tanssia kato eivät sitten uskalla alempiin kerroksiin tulla kun tulee lisää porukkaa. Elleivät sitten juo ensin tarpeeksi, oikeasti, joskus viina parantaa taitoja”, nainen puhui kuin hulluista. Kuin tanssitaito olisi mielenterveyden mitta. Tai siis humalan vahvuus. Tai jotain. Mitä? Maria vain hurrasi.
Ainakin yritys oli niilläkin kova.
”On siellä ihan jees meno. Mutta mitä varten tää kerros sitten on jos täällä on kaikki vasta puolitiessä?” Maria kysyi ymmällään.
”Kato täällä on lisäksi halvat juomat. Kannattaa juoda jo kunnolla ennen kuin menee alemmas. Kyllä sieltäkin saa, mutta kalliimpaa. Se on kato se kokemus joka näyttää sen sopivan rajan. Että alhaalla vielä erottaa huonon hyvästä mutta ei kuitenkaan paljon tarvitse tuhlata niin on jo oikea meininki”, nainen selitti asiantuntevasti. Maria kuunteli puolella korvalla.
”Mitä siellä salaperäisessä ’alhaalla’ sitten on?” Maria kysyi ja naurahti päälle kummallisille sanoilleen.
”Voit vilkaista laidan yli jos pää kestää. Lyhyesti sanottuna siellä on paras meininki. Mutta sinne mennään vasta kun pystyt enää hädin tuskin kävelemään kierreportaita ilman että pidät kaiteista kiinni.”
”Okei, mulle samanlainen”, Maria tarttui ohjeeseen kun huomasi naisen jo jossain vaiheessa saaneen juoman eteensä.
”En kannata, tää on aika tujua. Jos vaikka kokeilisit…”
”Nääh. Antaa tulla.” Nainen hymyili vinosti. Ihan miten vaan.
Nainen näytti löytäneen juttukaverin ihan ventovieraasta. Marian oli vaikea uskoa, että suurin osa täällä oli vieraita toisilleen. Ne kaikki näyttivät tulevan niin hyvin juttuun keskenään. Maria tunsi pienen pistoksen, muistutuksen taas siitä, että oli oikeasti ihan väärässä paikassa.
Nainen näytti löytäneen juttukaverin ihan ventovieraasta. Marian oli vaikea uskoa, että suurin osa täällä oli vieraita toisilleen. Ne kaikki näyttivät tulevan niin hyvin juttuun keskenään. Maria tunsi pienen pistoksen, muistutuksen taas siitä, että oli oikeasti ihan väärässä paikassa.
Sitten Maria taas tietoisesti heitti järjen äänen sivuun ja kumosi juoman yhdellä kaadolla, vaikka se poltteli mennessään kuin myrkky. Kuka sellaista oli keksinyt? Että sellaista voisi muka turvallisesti juoda?
Joka tapauksessa parin samanlaisen jälkeen Maria ei enää ajatellut paljon mitään. Kaikki sulautui yhdeksi iloisen värikkääksi mössöksi ja ajankulu katosi. Maria vain seurasi kiltisti matkaopastaan hauskanpidon saloihin.
Maria virkosi seuraavan ärähtämään jotain jollekin joka oli jossain vaiheessa tönäissyt häntä jossain tanssilattialla joka oli jossakin. Eikun… No joo. Maria alkoi katsella ympärilleen.
Sohvilla oli paljon porukkaa, baaritiskillä oli paljon porukkaa, tanssilattialla oli paljon porukkaa… Kaikki sulautui vain yhdeksi. Ja kun Maria vilkaisi ylöspäin, vain yksi sana tuli hänen suustaan.
”Vau.”
Mahtavain päivä ikinä. Oikeasti. Ei mikään muu voi olla näin mahtavaa miksei Maria tehnyt tätä useammin? Tämähän oli ainoa oikea tapa pitää hauskaa. Jatkuvaa ilonpitoa ilman että typerä järki oli hidastamassa.
Alkoi vähän näössä heittää kun katsoi liikaa ylöspäin ja häntä tönittiin tanssilattialla vähän väliä. Maailma pyöri kuin kuperkeikkaa mäkeä alas pyöriessä joskus lapsena.
Maria vilkuili vielä ympärilleen ja näki tutun.
”Kiitti tää on ihan mahtavaa kuka sä olitkaan?”
”Josefiina mutta sä unohdat sen kuitenkin joten mitä väliä mutta ole hyvä, ihan miten vain kulta”, nainen vastasi virnuilleen. Maria puhui epäselvästi ja huojui vaikka muka seisoi paikoillaan.
”Kiitti Jossu”, Maria huudahti ja suikkasi suukon jonnekin suunnilleen poskelle ihan hetken mielijohteesta. Ei mikään suodatin toiminut, ei puheessa eikä teoissa. ”Törmäillään, mikäsunnimiolikaan…” Maria mumisi kääntyessään lähteäkseen. ”Samoin, rakas”, nainen heitti hihitellen Marian perään.
Maria lähti vain jonnekin, ei mitään päämäärää. Yhtä älytön hymy kasvoille liimautuneena. Nainen jatkoi sitä mitä oli aiemmin tehnytkin. ”Oikeesti ei noin voi tanssia enää täällä!”
Marian piti todella keskittyä, että pääsi portaita ylös. Siellä hän taisi törmätä johonkin. Kai. Ei ollut ihan varmaa.
”Hei katso vähän mihin menet!” Joo kyllä Maria taisi törmätä. Maria kääntyi dramaattisesti huokaisten ympäri. Kyllähän herran pitäisi tietää että naiset ensin.
”Vooi ihme hyvä tavaton! Mitä sä täällä teet! Mitä sulle tapahtui?!” Maria sönkötti kun tunnisti miehen.
”Samaa voisin kysyä sulta ja vielä tossa kunnossa. Miten niin mitä tapahtui? Ei olla vaan nähty aikoihin”, mies sanoi suoristauduttuaan.
”Mutta Eetu sähän oot ihan liian pieni tällaseen paikkaan!” Eetu pudisti hymyillen päätään. ”En ole ollut mikään pieni enää aikoihin Maria sä puhut ihan kummallisia.”
”No sitten meidän pitää ehdottomasti mennä tanssimaan! Ihan mahti tilaisuus!” Maria pauhasi paljonkaan kuuntelematta. Maria alkoi heti nykiä Eetua kädestä mukaan. Eetu pääsi vielä vapaaksi helposti, mutta katsoi kuitenkin paremmaksi suostua. Maria oli toistaiseksi hilpeä mutta entä jos tämä suuttuisi?
”Okei oota hetki käyn sanomassa kavereille.”
Maria ei kuullut, mitä Eetu sanoi vaikka näki tämän suun liikkuvan. Maria marmatti koko ajan Eetua palaamaan... Tai siis Maria älysi hämärästi huutavansa koko ajan, kun musiikin melu oli niin kova. Hyvää tanssi musiikkia, nytkin hyvä kappale vaikka ei Maria niistä kyllä mitään tuntenut, tulisi Eetu vain jo viivyttelemästä…
Ai niin ja ei Maria muuten vielä nähnyt kahtena ne taisivat olla kaksoset. Pitäisi ehkä jututtaa…
Eetu oli kyllä muuttunut. Missä vaiheessa? Ehkä oli pakko itsenäistyä nopeasti kun jäi koko talo hoidettavaksi. Ai niin ne kaksoset.
Juuri kun Maria oli menossa kohti hänet tempaistiin kädestä taaksepäin. Eetu oli tainnut vieressä kutsua häntä jo pariinkin kertaan nimeltä, Maria ei ollut ihan varma, miten se oli siihen edes ehtinyt. Kaikki oli vähän hämärää. Kuin katsoisi ja kuuntelisi kaikkea vaimentavan paksun samean lasin läpi. Aika irrallinen olo.
”Mä…Mä oon täällä ekaa kirtaa. Tai siis kertaa. Tää on kiva paikka”, Maria ilmoitti iloisesti hymyillen.
Eetu vain nyökkäsi jäyhästi. ”No mukava kuulla.”
Eetu vain nyökkäsi jäyhästi. ”No mukava kuulla.”
”Hups… Huppsis.” Maria meinasi kaatua vähän väliä, Eetu tuuppi hänet aina pystyyn pienin hienovaraisin elkein. Hymyili jotenkin melkein säälivästi.
”Kuule Maria, ei tästä tule mitään. Sä oot liian kännissä ainakin, en tiedä oletko jotain muutakin ottanut.”
”Kuplia…” Maria mutisi surumielisesti yhtäkkiä, peilaten Eetun ilmeitä.
”Kuplia? No sitä paremmalla syyllä mä vien sut kotiin. Mennään.”
”Mutkun en mä haluu…” Maria marisi, mutta hänen oli pakko seurata Eetua kun ei muuten pysynyt kunnolla itse pystyssä tanssilattialla, jossa kaikki tuuppivat.
”Tule nyt Maria.”
”Ei kun mä katon onko tukka ja kaikki hyvin.”
”Ei siinä ole peiliä.”
”Onpas.” Eetu pyöräytti silmiään joutuessaan astumaan hissistä takaisin, kun Maria ei suostunut seuraamaan. Hän huomasi Marian peilailevan itseään tummista hissinovista ja vielä sellaisesta kohtaa, ettei nähnyt edes itseään kokonaan. ”Ne on vain heijastavat hissinovet. Tule nyt.”
”Ei kun se on peili.” Ihan miten vain, Eetu ajatteli ottaessaan Mariaa tiukasti käsivarresta. Kuitenkin huolehtien, ettei satuttaisi Mariaa. Se nyt vielä tästä puuttuisikin, että sivulliset luulisivat hänen pahoinpitelevän serkkunsa.
-----
-----
”Miks… Miks tää on niin synkkä ulkopuolelta? Miksei tälläkin puolella voi olla kaikkia värejä ja valoa ja pinkkiä ja kivaa?” Maria pysähtyi pian ulkona uudestaan. Juuri kun Eetu pääsi ajattelemasta, että kyllä tämä tästä kun Maria pysyi paremmin pystyssä saadessaan liikkua toisten tuuppimatta katulamppujen valossa ja ulkona raittiissa ilmassa.
”No kun ei se oikein sovi kaupungin tyyliin”, Eetu vastasi kärsivällisesti. Samalla mies vilkaisi vielä taakseen. Hitto kun ei taksipuhelin toiminut. Olisi pitänyt ottaa aikoja sitten numero omaan kännykään talteen. Nyt olisi pitkä kävelymatka edessä.
”Mutkun…Mutkun… Se on ihan surullinen noin.” Tosi pitkä kävelymatka. Eetu pudisti päätään ja peruutti riuhtoakseen Marian taas liikkeelle. Samalla Eetu päätti, ettei puhuisi enää Marialle ennen kuin tämä olisi taas selvin päin.
”Oota ei meillä oo mihinkään oo kiire? Eetu pikkuinen… tai siis isoinen nykyään…” Mari hoki ja hihitti päälle. Niin niin juu.
Eetu ei muuten selviäisi malttiaan menettämättä kotimatkasta. Eetu päätti, että veisi Marian Lehtotielle, se oli lähempänä. Marialle ei tarvitsisi sanoa mitään, ei sillä kuitenkaan olisi naiselle merkitystä. Maria nukkuisi vaikka puskassa jos Eetu vain ehdottaisi sitä.
Ensin Eetu ja Maria kävelivät rauhassa perätysten, Eetu oli käskenyt Marian kävelemään eteensä. Niin Eetu saattoi parhaiten tukea Maria haparoivaa kävelyä mahdollisimman huomaamattomasti. Muuten Maria näytti aina tuohtuvan (”En mä ole mikään kännilö… känniläinen!”).
Sitten Maria pomppasi yhtäkkiä herjaamaan ja saarnaamaan puistossa oleskeleville nuorille.
”Ei saa lapset juoda! Teiltä kuolee aivot ja joudutte putkaan!” Eetu ei tiennyt olisiko pitänyt olla kauhuissaan vai nauraa. Jälkimmäinen voitti. Ei Eetukaan ihan selvin päin ollut. Paremmassa kunnossa kuin Maria kuitenkin.
Eetu katseli vinosti hymyillen ja virnuillen, kun Maria keinui paikoillaan niin että oli välillä kaatuakin. Etenkin kun vain innostui saarnassaan. Jotain se huusi nyt vaimon ja koiran lähtemisestä sekä kodittomaksi jäämisestä. Ihan välillä järkevääkin puhetta sinänsä, mutta… Noh, ei Maria kovin vakuuttava esimerkki ollut.
”Jos nyt vain mentäisiin, Maria.”
Miro kuuli, kuinka lapset nauroivat heidän jälkeensä. Maria ei näyttänyt välittävän vaan käveli kuin mikäkin ylväs maailmanparantaja.
”Eihän… Eihän ne säikähtäneet? Sori”, Maria ihme kyllä älysi huomata.
”Eihän… Eihän ne säikähtäneet? Sori”, Maria ihme kyllä älysi huomata.”Ei, ne vaan nauroi. Ei ne edes juoneet”, Miro huomautti. Sitten Maria näytti taas unohtaneen koko jutun.
”Mitä nyt taas”, Miro tällä kertaa suorastaan ärähti kun Maria yhtäkkiä vähemmän ketterästi hypähti pois suojatieltä.
”No kun… No kun noi viivat liikkuu! Eihän niitä voi kävellä?” Eetu pudisti päätään. Marian pitäisi ennemmin selvitä kuin mennä enemmän sekaisin koko ajan. Oliko Maria ehtinyt vielä klubin läpi kävellessä juoda jotain ohi mennessä Eetun huomaamatta? Joku puolitäysi lasi pöydän reunalta?
Kai. Ainakin siitä päätelleen, että nyt Marialta menivät oikeasti jalat alta.
”Hups. Ootas mä konttaan ylös eiku…”
”Ei vaan sä tuut nyt reppuselkään muuten tästä ei tule mitään.”
”Ei kun anna mun ihan itse…” Mari selitti, mutta naisen jalat olivat ihan hyytelöä ja kädet näyttivät olevan vain tiellä. Miro puri hampaitaan yhteen leuka kireänä. Alkoi ja pikkuhiljaa ärsyttää. Ehkä matkanteko helpottuisi kun Maria ei ryntäisi enää tekemään mitään kummia.
---
”Tiiäkkö… Tiiäkkö miks mä menin sinne?” Eetu pyöräytti silmiään. Ei eikä kiinnosta, mutta Mariaa miellyttääkseen Eetu henkäisi ”no?” Naiset ovat kevyitä ja pah. Eetu sai tehdä töitä jaksaakseen kävellä kohtuullista vauhtia. Tai ehkä hän käveli liian nopeasti, halusi vain pois siitä tilanteesta.
”Kun… Mä haluun toisen lapsen. Aattelin että kokeilisin jotain uutta paikkaa, jos sieltä löytyisi mies. Mutta kun ei siinä ollut kai mitään järkeä mennä vieraisiin piireihin muka etsimään itselle sopivaa miestä. En mä halua mitään bili… bilettäjä juoppoa. Mutta kun ei löydy vaikka oon yrittänyt niinku olla normaali oma itsenikin… Mikä tässä mättää?” Maria mumisi.
”No, ei kai mikään. Pitää olla vain kärsivällinen. Etkä sä ole ainoa varmasti moni on tossa tilanteessa syystä tai toisesta”, Eetu yritti jatkaa keskustelua neutraalisti. Maria kuulosti aikas surulliselta. Ainakin siihen asti kun nainen alkoi yhtäkkiä räkättää räkäisesti.
”Mikä ihme sulle nyt tuli?”
”Muistin vaan niiden kersojen ilmeet kun huusin niille. Ne oli varmaan ihan et mitä vittua voi ei…” Eetukin naurahti lyhyesti. Joo kyllä ne aika huvittavasti vilkuili toisiaan kysyvästi.
Yhtäkkiä Marian pää retkahti vasten Eetun olkaa. ”Älä nyt vielä sammu enää ihan vähän matkaa”, Eetu yritti kannustaa. Jos Maria ei enää jaksaisi itse pitää kiinni pitäisi heittää nainen olalle mikä näky siitäkin tulisi. Toivottavasti kaikki naapurit olisivat jo nukkumassa…
”Ääh... Miten sä jaksat etkö säkin juonu?” Maria mumisi vasten Eetun paidanselkämystä. Eetu kohensi otettaan valuneesta Mariasta. ”No vähemmän kuin sinä eikä kuplia. Se kama on vaarallista ihmisillekin saati meille”, Eetu torui.
”No ihan sama. Onneksi sä pystyt kävellä meidän molempien puolesta mä oon ihan yks sotku…” Maria jatkoi epämääräistä muminaansa.
”Ethän. Esimerkiksi… Sä tuoksut vieläkin kukkakaupalta”, Eetu yritti lohduttaa valjusti sanoilla jotka nyt vain ensimmäiseksi tulivat mieleen. Okei, hän oli itsekin kännissä sanojen laadusta päätellen.
Maria naurahti. ”Älä viitsi.”
”Ei vaan oikeasti, ehkä vähän myös limaiselta baarin lattialta, mutta myös kukilta. Sitä vaan, että vaikka nyt tuntuukin tolta, sä oot vielä oikeasti oma itsesi jossain siellä alla…” Eetu jatkoi. Mitä filosofiapaskaa, hyvä että he olivat vain keskenään. Eetu kyllä tiesi, että muistaisi ikävä kyllä hyvin illan kaikki yksityiskohdat ei hän niin paljon ollut juonut. Sille ei voisi mitään.
Maria kohensi asentoaan, käytännössä mönki kömpelösti ylöspäin. ”Kiitti, syvällistä, mutta mä tarkoitin sitä, että älä puhu tollasia. Mä tässä olen haarat auki vasten lämmintä liikkuvaa selkää.”
”…Ai”, Eetu totesi hiljaa ja oli vaiti loppumatkan, jota ei enää ollut paljon.
Eetu tunsi kuinka Maria värähti. ”Sitä vaan, että toi pimeä iso talo on aika luotaantyöntävä…” Maria ei muuten kommentoinut sitä, että huomasi joutuvansa jonnekin muualle kuin kotiin. Tilanne olisi voinut olla oikeasti vaarallinen jos Maria olisi lähtenyt jonkun vieraan miehen matkaan.
”No joo kun mä asun siellä nyt yksin, muistatko?” Ihan yksin, vaikka kuinka yritti viettää aikaa kavereiden kanssa. Ei siitä mihinkään päässyt.
”Haluaisitko sä nyt alas?”
”En, enhän mä pysy pystyssäkään sä ite sanoit niin…” Maria puolustautui.
”Se ei ollut mikään ehdotus vaan… äh mun pitäisi saada avaimet taskusta”, Eetu ynähti toiselle puolelle olkaa kuin miltä Maria oikeasti puhui. Miten voi jonkun hengitys haista niin viinalta. Eetu hypähti vähän kun Maria kurotti kätensä hänen farkkujensa taskuun. Nainen sai ihmeen kaupalla avaimen ongittua käsiinsä ja vielä avattua ovenkin, mutta siinä vaiheessa Eetu oli niin väsynyt ja hermot kireällä ettei voi uskoakaan.
Marian maailma huojui ja velloi vielä sen jälkeenkin kun Eetu oli saanut pyöräytettyä hänet pois selästään. ”Vou varovasti”, Maria kuuli Eetun sanovan.
”Öö… Joo kiitti kaikesta mutta kyllä mä osaan seisoa.”
”Et nähtävästi.” Maria vain nauroi Eetun tokaisulle. Jotenkin se oli hirmu hauskaa.
Marian nauru hyytyi pian. Sitten kului pari sydämenlyöntiä hiljaisuudessa.
Maria ei ollut varma hyppäsikö hän itse Eetun syliin vai nostiko Eetu hänet siihen. Joka tapauksessa Eetu työnsi hänet eläimellisesti vasten seinää. Kovaa ja pehmeää yhtä aikaa. Ja joka tapauksessa se kaikki kävi niin helposti ja nopeasti kuin molemmat olisivat suunnitelleet sitä koko ajan.
Kaksi sopi niin hyvin yhteen yhdeksi.
Kaksi sopi niin hyvin yhteen yhdeksi.
Jos Maria oli koko illan tuntenut itsensä ulkopuoliseksi ja vieraaksi, vaikka kuinka yritti hukuttaa sitä viinaan, niin nyt hän ensimmäistä kertaa tunsi olevansa oikeassa paikassa. Se tuntui vain niin älyttömän oikealta. Kuin he olisivat Eetun kanssa tunteneet oikeasti yhtä hyvin kuin… Ei, Maria ei antanut muiden nimien nousta mieleen. Eetu vain. Eetu oli tässä. Nyt. Milloin siitäkin pojasta oli tullut mies?
Maria ynähti kärsimättömänä, kun Eetu vetäytyi yhtäkkiä kauemmas. Ei enää ollenkaan kohdannut katsetta. ”Maria ei me… Ei meidän näin pitäisi…” Eetu alkoi vastustella. Mistä se yhtäkkiä sai omatuntonsa takaisin? Maria ei olisi voinut vähempää välittää. Hän halusi Eetun takaisin lähelleen.
”Eetu…” Maria sanoi hiljaa. Eetu pudisti lyhyesti päätään. ”Sä et voi tehdä mulle mitään mitä mä en itse halua”, Maria sanoi niin vakaalla äänellä kuin vain kykeni ja yritti kääntää päätään niin, että näkisi Eetun ilmeen. ”Eetu mä… Mä tarvitsen tätä. Mä tarvitsen sua”, Maria sitten suorastaan aneli.
Niin alasti, kirjaimellisesti ja kuvainnollisesti kuin Maria olikin. Niin haavoittuvainen, avonainen kirja kuin hänestä oli illan myötä tullutkin. Täysin toisen armoilla. Silti Eetu oli niin uskomattoman hellä ja rauhallinen, kärsivällinen, lähestyessään Mariaa uudestaan, kun ei löytänyt mistään Marian sanomasta tai tekemästä vastalausetta sille, mitä hänkin halusi ja tarvitsi nyt.
Se oli paras suudelma ikinä.
*****
Stay, I need you here for a new day to break
Stay, I want you near, like a shadow in my wake
Flow with life down the drain
Memories and force of will sustain
Where will I be tomorrow
What will be left to show
It's the little things, little things, little things, that make the world.
It's the little things, little things, little things, that make the world.
It's the little things, little things, little things, that make the world.
*****
Se lyhyt hetki kun kuvittelee olevansa kotona omassa sängyssä ja että kaikki on hyvin, niin kuin ennenkin. Hetki ennen sitä kun älyää, ettei ole missä siellä pitäisi. Ja sen jälkeen muistaa, jos hämärästikin, miten sinne päätyi.
Lehtotien talo, miksi, kenen sylissä… Aleksi on siellä jossain ja muutkin poissa… Ai saamari päätä särkee ja liian kirkasta…
Marian päässä oli ajatuksia sikin sokin, sitten kaikki hiljalleen selkiytyi ja loksahti kohdalleen.
”…Ei luoja…” Maria huokaisi. Hän ei enää ikinä voisi katsoa tuota seinän pätkää samalla tavalla kuin ennen. ”Eetu”, Maria sanoi ensin hiljaa, sitten kovemmalla äänellä kunnes toinen heräsi. Ja pomppasi saman tien kauemmas. Maria melkein kaipasi lämmittäviä käsiä takaisin ympärilleen. Melkein.
”Tota… Voidaanko tätä vain unohtaa?” Maria sanoi ensimmäisenä ääneen, kun oli hetki vain oltu. Jos Maria muisti niinkin selkeästi - voi ei… - illan tapahtumat niin täytyi Eetunkin.
Eetu ynähti kieltävästi hetken mietittyään. ”Ei kai vaikka yritettäisiin. Sori, kaikesta…”
Maria huokaisi uudestaan lannistuneena. ”Niin mä ajattelinkin.” Maria ei tiennyt miten pitäisi suhtautua anteeksipyyntöön. Oliko oikeasti mitään pyydettävää? Eetu kysyi saman mitä Maria seuraavaksi mietti.
”Kuinka paljon sä muistat? Sä olit aika… Noh…” Eetu kysyi hetken päästä. Maria ei antanut itselleen liikaa aikaa miettiä. Kyllä hän jo olennaisen tiesi.
”Sen, että ei tarvitse pyydellä anteeksi ja voin sanoa kiitos kun hait mut sieltä. Ja sen, että oli se sen arvoista. Oikeasti.” Maria epäili Eetun vilkaisseen olkansa yli kohti häntä. Maria ei uskaltanut kohdata miehen katsetta, ei vielä, vaikka olikin myöntänyt rohkeasti sellaisen asian.
”Jep”, Eetu jo hymähti varovasti huvittuneena. Hetken oli hiljaista. Molemmat miettivät, pitäisikö luottaa siihen ensimmäiseen tunteeseen. Yhteinen tyytyväisyys, kumpikin oli halunnut sitä jos vain sen yhdenkin illan yhden hetken, mutta varmasti. Vai olla järkevä ja kirkua kauhusta, koska hetki on vain hetki ja olisi pitänyt miettiä kokonaisuutta.
”No se siitä. Saisinko jostain vaatteita, kun nuo edellisen illan on aika likaiset ja nähtävästi… rikki.” Maria meinasi mainita jotain siitä, että joku innokas taisi repiä ne pois hänen päältään, mutta suodatin ajatusten ja suun välillä oli alkanut taas toimia. Edes jotain edistystä vaikka maailma tuntui vieläkin pyörivän, kun Maria vaihtoi asentoa. Hän ei ollut nukkunut tarpeeksi kauan.
Molemmat nousivat ylös, kun Eetu viittoi Mariaa seuraamaan. ”Tuolla kylpyhuoneessa on jotain kaapeissa, lähinnä mun mutta ne on kaikki kyllä puhtaita. Mä tota… Käyn ylhäällä kanssa laittamassa jotain päälle. Tota….Juuh. Nähdään kohta.”
”Kiitti.” Maria olisi halunnut sanoa paljon enemmänkin mutta ei kehdannut. Kiitos että se olit sinä eikä joku vieras. Kiitos että hoidit minut pois sieltä. Kiitos, että… En vain sammunut johonkin katuojaan ja paleltunut tai joutunut hakatuksi tai ties mitä. Kiitos kun pelastit minut itseltäni. Kiitos, kun olit eilen minua varten.
-----
Pienen siistiytymisen jälkeen ja kun oli taas puhtaat vaatteet päällä ja alkoi normaalit aamurutiinit, tuntui Eetusta jo paljon paremmalta. Ehkä tämä tästä. Kyllä hän oli joskus herännyt puolivieraan naisen luota ja ei siinä mitään. Nyt vain hän heräsi omasta kodista, ei niin vieras nainen sylissään, eteisestä… No, kyllä tämä tästä. Jotenkin. Jos vaikka aamupalaa laittaisi, lisää rutiineja.
Eetu sulki hitaasti jääkaapin, kun kuuli alakerran vessasta kakomista ja oksentamisen ääniä. Okei, ei ehkä vielä. Menisi vain hukkaan kun ei Maria saisi varmaan mitään sisällään pysymään… Tosin Eetulla itsellään oli nälkä. Kyllä Mariakin varmaan kohta söisi.
Maria pesi kädet ja otti vielä kolmannen vesilasillisen huuhtomaan hapanta makua suusta. Sitten tuntui vähän paremmalta. Sekin auttoi, että sai painostavat meikit pois naamasta. Pitäisi ehkä kysyä vielä Eetulta jostain housuja tosin, sitten olisi taas suht säädyllisesti pukeutunutkin… Tosin ensin piti saada olo paranemaan niin, ettei koko ajan meinaa oksentaa.
”Mä menen käymään ulkona, raitista ilmaan ja niin edes päin”, Maria huikkaisi. Eetu vain hymähti myöntävästi suu täynnä muroja. Ne maistuivat aika puulta. Etenkin, kun Eetun ollessa yksin hänen ajatuksensa täyttivät edellisen illan muistot. Hän tunsi olonsa yhtä lailla syylliseksi kuin olisi tieten tahtoen tehnyt jotain, mitä ei olisi pitänyt ja voitetuksi kuin olisi päätynyt tekemään jotain, mitä ei halunnut. Ja vaikka Maria mitä oli sanonut silloin tai jälkeen päin… Nainenhan ei pystynyt edes seisomaan omilla jaloillaan silloin. Nyt Eetu ei pystynyt ajattelemaan Mariaa muuta kuin naisena, sitä mitä hän oli tehnyt tälle... Ei tämän kanssa. Voi hyvä luoja… Pitäisi selvittää tämä jotenkin pian, jotta he voisivat yhä katsoa toisiaan silmiin vielä joskus.
”Jaaha, mitäs nyt?” Maria hymähti ääneen kun oli saanut oven auki ja ehtinyt juuri ja juuri vetää ilmaa keuhkoihinsa. Haisi niin pakokaasuilta ja märältä mudalta ja… No, kaikkea muuta kuin raikkaalta. Mutta sitten Maria unohti äkkiä oman vellovan vatsansa.
”Jaaha, mitäs nyt?” Maria hymähti ääneen kun oli saanut oven auki ja ehtinyt juuri ja juuri vetää ilmaa keuhkoihinsa. Haisi niin pakokaasuilta ja märältä mudalta ja… No, kaikkea muuta kuin raikkaalta. Mutta sitten Maria unohti äkkiä oman vellovan vatsansa.
Maria alkoi tosissaan miettiä nukkuiko hän oikeasti vieläkin. Ei auttanut odottelu. Tyttö oli ja pysyi siinä hänen edessään.
”Kukas sinä olet pikkuinen?” Maria kysyi leperrellen kun äidinvaistot puskivat krapulan tieltään. Tyttö jokelteli iloisesti vastaukseksi.
Hetken lähempää katseltuaan Maria ei tarvinnut mitään vastausta, hän löysi sen itse. Punertavan ruskeat hiukset, toivat Seran hiukset mieleen. Suuri osa Jalavien lapsista oli syntynyt niiden sinisten silmien kanssa, kunnes perimä muutti ne joillakin. Nenä, silmät, koko kasvojen profiili… Maria oletti, että Aleksin ja Eetun täysin biologinen sisko olisi voinut näyttää siltä. Mutta Sera oli vanha ja kaukana, Elias ties missä. Aleksikin oli ollut jo pitkään poissa kotoa ja tyttö näytti jopa aika lailla Niklasta nuoremmalta. Lisäksi Maria huomasi kirjeen, jonka päällä tyttö puoliksi istui.
”Hei, minä olen Inari. Isäni on Eetu Jalava. Voisitko pitää isä minusta huolta kun äiti ei enää oikein jaksa?”
Maria luki siististi käsin kirjoitetun tekstin vielä pari kertaa uudestaan varmistuakseen asiasta. Hän silitti nopeasti tytön pehmeitä hiuksia. Tyttö vilkuili ympärilleen kuin etsien tai odottaen jotain. Kenties hänet hylännyttä äitiä?
”Eetu täällä ovella on sun tyttäresi!” Maria sitten huusi.
”Mitä ihmettä?!” Eetu huusi ymmällään rymistellessään paikalle.
Eetu vilkaisi nopeasti tyttöä ja alkoi sitten katsella vauhkona ympärilleen.
”Tyttö on ihan sun näköinen niin hymyileväinen ja söpö ja…”
”Anna mun keskittyä Maria hitto kun mä en tunne vielä kunnolla…” Maria kohotti katseensa, Eetu näytti suorastaan hätääntyneeltä. Eetu yritti haravoida siis ympäristöä sekä katseellaan että tunteita poimimalla.
Sitten Eetu jähmettyi hetkeksi ja käänsi katseensa kauas tielle.
Sitten Eetu jähmettyi hetkeksi ja käänsi katseensa kauas tielle.
”Odottakaa hetki!” Eetu huudahti ja säntäsi kadulle. Maria katseli miehen menoa niin pitkään kun näki tämän ja värähti sitten.
”On täällä kylmä. Olisi ollut kylmä nukkua sillan alla tai jotain…” Maria vilkaisi sitten ohi kulkevaa kissaa ihmettelevää tyttöä. Inariko se oli…
”Inari”, Maria kokeili. Tyttö tunnisti nimensä ja käänsi päätään. Maria naurahti helpottuneena. ”Tule, mennään sisälle.” Jotenkin Mariasta ei olisi tuntunut oikealta nostaa vierasta lasta syliinsä. Etenkin, kun hän ei ollut ehtinyt vielä suihkuun ja viettänyt ison osan aamustaan tyhjentämällä vatsansa sisältöä… Puhumattakaan siitä, että hän oli harrastanut seksiä tytön isän kanssa vain tunteja aikaisemmin… Ei hyvä luoja. Aina vatsassa humahti ja pää tyhjeni kun se ajatus rantautui. Ei osannut olla kauhuissaan eikä riemuissaankaan. Sitten piti taas toimia, lamaannus sai väistää.
”Mistä tässä nyt onkin kyse uskon, että ei olisi hyvä löytää puolialastonta naista täältä…” Maria mietti hetken vaihtoehtojaan. Hän ei tiennyt kuinka paljon aikaa hänellä oli. Lopulta Maria päätteli, että koska oli ollut niin iso taakka Eetulle, oli parempi vain kadota äkkiä paikalta varmuuden vuoksi. Pitäisi jättää heidän väliensä selvittäminen myöhemmäksi.
Saisi edes jotenkin korvattua vaivan.
Saisi edes jotenkin korvattua vaivan.
Maria oppisi pian mitä häpeämarssi tarkoittaa. Hän joutuisi palaamaan kotiin puskissa katseilta piilotellen.
Sillä aikaa Eetu oli saanut naisen kiinni. Tämä yritti selvästi kiihdyttää askeleitaan, mutta Eetu oli nopeampi. Lopulta naisen mukana ollut koira pysähtyi uteliaana katselemaan kohti juoksevaa miestä ja naisen oli pakko tehdä samoin, kun koira ei suostunut liikkumaan.
”Anteeksi, mutta tiedättekö jotain ovelleni äsken ilmestyneestä pienestä lapsesta?” Eetu aloitti. Saattoihan olla, että nainen oli vain sattunut paikalle. Mutta vilkaisu punaisiin hiuksiin kertoi muuta ja Eetu muisti hämäräsi punaisten hiusten ja vihreiden silmien villin yhdistelmän.
”Hyvä ihme… Olet oikeasti ihan näköinen”, nainen vain hengähti ja suu jäi vielä senkin jälkeen auki. Mutta se riitti Eetulle. ”Olette siis lapsen äiti?” Nainen nyökkäsi, suu edelleen auki.
”Anteeksi vain, mutta… Mistä ihmeestä on kyse? Olen pahoillani mutta en taida muistaa teitä. Olenko oikeasti lapsen isä?” Eetun oli pakko yrittää varmistaa. Muuten tässä keskustelussa ei päästäisi mihinkään.
”Olet, en minäkään teitä oikein muista, mutta kaverit muistivat nimenkin. Minä vain…”
”Miksi toitte tytön ovelleni ja kävelette pois? Aiotteko hylätä hänet noin vain?” Eetu kysyi ehkä vähän tiukemmalla äänellä kuin aikoi. Mutta hän oli tuohtunut ja omasta mielestään syystäkin. Tuoda nyt noin vain lapsi toisen taakaksi varoittamatta… Eikä päivän alku ollut muutenkaan aivan paras mahdollinen.
”No kun, tuota… Saana pysy paikoillasi”, nainen ärähti koiralleen, joka ei näyttänyt kuuntelevan ahdistuneeksi muuttunutta emäntäänsä. ”En ollut lainkaan suunnitellut hankkivani lapsia Inari tuli ihan yllättäen. Yritin kyllä, mutta… En vain jaksanut enää. Lapsi vie liian paljon aikaa en tunne itseäni hyväksi äidiksi ja sitten vielä… Äh en tiedä jotenkin tyttö tuntui koko ajan vieraalta ja… erilaiselta en tiedä pitäkää minua sitten hulluna mutta niin vain minusta tuntui”, nainen selitti vaikeana.
Eetu kuunteli jähmettyneenä. Voisiko nainen jotenkin tuntea, ettei Inari ollut ihan kokonaan ihminen? Ei sen pitäisi enää vaikuttaa paljon ollenkaan, mutta… Ei, Eetu ei pitänyt naista hulluna. Eetu suorastaan pelästyi. Tämänkö hän oli saanut aikaan, vaikeuttanut niin paljon tämän naisen elämää yhdellä huolimattomalla illalla jota ei edes muistanut? Ja sitten tämä Marian juttukin tähän perään... Eetu ei tosiaankaan ollut osannut muuta kuin sotkea elämäänsä. Pitäisi ryhdistäytyä, ja sen voisi yrittää vaikka tästä paikasta, nyt ja heti.
”Tämä oli hirmu vaikea päätös kuitenkin. En olisi halunnut kaiken lisäksi tavata teitä, yrittää etsiä samoja piirteitä ja kaikkea en tiennyt mitä tehdä en tiedä mitä nytkään tekisi kaikki vain meni pieleen…” Nainen selitti epätoivoisena ja yritti etsiä vielä lisää sanoja, mutta katseli vain lopulta hiljaa hämillään kaikkialle muualla kuin Eetuun. Eetusta tuntui, etteivät he pääsisi keskustelussa mihinkään. Nainen tunsi syyllisyyttä, mutta ei enää jaksanut. Eetu ei tiennyt mitä sanoa tai tarjota ratkaisuksi, vaikka olikin valmis auttamaan ja selvittämään tilannetta.
Sitten kuului jarrujen kirskuntaa ja ulvahdus. Auto vain kaasutti pois kovaa vauhtia.
”Eih! Ei tällaista voi tapahtua!!” Nainen huusi järkyttyneenä ymmärrettyään mitä oli tapahtunut. Eetu yllätti itsensä suuntaamalla heti vain kohti koiraa.
”Ei Saanaakin vielä ei tällaista voi tapahtua ei tällaista voi tapahtua….”
Nainen valitti ja nyyhki. Eetu lähestyi vakavin ilmein koiraa, joka yritti päästä pystyyn mutta ruumiin takaosa oli liikkumaton. Koira kaatui vain toiselle kyljelle. Se vinkui ja ulisi surkeasti.
Nainen valitti ja nyyhki. Eetu lähestyi vakavin ilmein koiraa, joka yritti päästä pystyyn mutta ruumiin takaosa oli liikkumaton. Koira kaatui vain toiselle kyljelle. Se vinkui ja ulisi surkeasti.
”Meidän täytyy viedä se lääkäriin ja pian. Sinulla on auto kiltti auta!” Nainen aneli itkien.
”Minusta tuntuu, ettei ole niin paljon aikaa”, Eetu totesi hiljaa ehdittyään koiran luokse, joka ei edes enää äännellyt. Tuijotti vain tyhjenevin silmin eteensä. Nainen Eetun takana ulvahti kuin fyysisesti tuskissaan. Eetun sisintä kalvoi. Kaikki tämä hänen takiaan. Ei hän ansaitsi edes elää. Tämä koira oli naiselle selvästi tärkeämpi kuin tyttö. Edes sen verran Eetun täytyi jotenkin pystyä korjaamaan virheensä…
”Mitä sinä… Älä kiltti…” Nainen oli selvinnyt lamaannuksestaan ja kumartunut Eetun viereen koiran ylle. Naisen täytyi luulla, että Eetu aikoi lopettaa eläimen. Eetu kuuli itkun naisen paksusta ja tukkoisesta äänestä. Silti hänen piti yrittää keskittyä nyt muuhun…
”Mutta…” Naisenkin täytyi nähdä valon hehku. Kului hetki ja sitten Eetu uskoi tehneensä kaikkensa. Ainakin näkökentässä tanssi mustia pilkkuja.
”Tämä… tämä on ihme.” Nainen niiskaisi ja pyyhki kyyneleitään.
Koira pääsi saman tien jaloilleen ja kääntyi häntä heiluen ilahtuneen emäntänsä puoleen, kuin mitään ei olisi tapahtunut. ”Voi kiitos, kiitos tuhannesti. En kyllä tiedä miten sinä… Mutta miten voin ikinä kiittää!” Nainen hämmästeli.
Koira pääsi saman tien jaloilleen ja kääntyi häntä heiluen ilahtuneen emäntänsä puoleen, kuin mitään ei olisi tapahtunut. ”Voi kiitos, kiitos tuhannesti. En kyllä tiedä miten sinä… Mutta miten voin ikinä kiittää!” Nainen hämmästeli.
”No jos nyt ensin mennään sisälle ja vähän jutellaan. Istutaan alas. Kun tuntuu, että taisi elinikä lyhentyä parilla vuodella…” Eetu mumisi vaitonaisena ja kalpeana. Vaati kaikki voimat pysyä pystyssä, veri maistui suussa ja päässä humisi. Ei ollut järkevää parantaa noin paljon sellaisen yön jälkeen. Nainen naurahti vielä itkuisesti, mutta lähti Eetun mukaan yhtä kaikki koira tiiviisti kintereillään.
*****
Olisihan se pitänyt arvata. Maria ei saanut edes avata ovea itse. Ehti juuri laittaa käden kahvalle kun se avattiin toiselta puolelta samaan aikaan ja Maria kiskaistiin sisälle. Oikein pois naapureiden näkyvistä eteisen nurkkaan.
”Missä ihmeessä olet ollut miksi tulet vasta tähän aikaan kotiin ja mitä ihmettä sulla on päälläsi?!” Miro aloitti meuhkaamisen. Maria räpytteli silmiään ensin pari kertaa hämillään ja yritti setviä Miron kysymystulvaa. Pää toimi vähän hitaasti ja puskia myöten puolialasti puikkelehdittu kotimatka oli vain jäädyttänyt ajatuksenjuoksua lisää.
”Älä huuda päätä särkee jo valmiiksi”, Maria keksi sitten ensimmäiseksi ynähtää. Miro mulkaisi siskoaan epäuskoisena.
”Oikeesti, sekö sua tässä huolettaa? Olin huolissani koko yön eikä Niklaskaan saanut nukuttua! Mua väsyttää ihan sikana mutta Niklas sentään väsähti viimein. Mä en voinut nukkua ennen kuin tiesin sun olevan turvassa et vastannut kännykkään en tiennyt yhtään missä olit!” Miro huudahti tuskastuneena. Ei hänen tuntemansa Maria ollut näin vastuuton. Ei tämä ollut hänen Mariansa.
”Ääh ei mua tarvitse vahtia kuin teiniä älä mua syytä jos päätit valvoa koko yön. Kyllä mä osaan itsestäni huolehtia”, Maria vain pyyhkäisi Miron huolen sivuun.
Miro ei tiennyt mitä olisi pitänyt tehdä. Tämä oli naurettavaa. Ei Maria oikeasti voinut sanoa noin… ”Ilmeisesti tarvitsee sua vahtia kuin teiniä kun lähdit ovet paukkuen sillä tavalla. Ja muka huolehtia itsestäsi, mitä sun vaatteillekin tapahtui? Kenen paita toi on?” Miro puuskahti ensimmäisenä. Paljon lisääkin olisi tullut. Miten niin kaikki okei, ihan yhtä hyvin sut olisi voitu hakata tai ryöstää tai raiskata jos kerran olit niin kännissä että nyt päätä särkee ja en tunne sua millään tasolla… Mitä ihmettä sä olet mennyt tekemään?
”Ja mä kyllä tiedän ton hajun”, Miro vain kuitenkin lisäsi lopuksi. Jos saisi Marian itse kertomaan jotain, jotain johon Marian olisi pakko vastata. Miro tunsi hyvinkin sen klubien, baarien ja yleensä kaiken maailman bileiden äklönmakean, hien ja erilaisten alkoholijuomien sekoituksen tukahduttavan pilven. Ja kenties… Maria lemusi myös seksiltä. Kaikki se oli Mirolle tuttua, mutta ei kuulunut Marian maailmaan. Toisen heistä piti olla se aina järkevä ja aikuinen. Miro ei olisi halunnut astua niihin saappaisiin, mutta Maria ei antanut muuta vaihtoehtoa.
”No, Maria?” Miro yllytti kun näki Marian kasvoille nousevan vihdoin edes toisenlaisen ilmeen. Nyt hän ei saisi vastaukseksi enää vain vähättelyä ja käden heilautusta.
”No jos kerran tiedät miksi kysyit herra kaikkitietävä? Anna mun vain mennä haluan suihkuun ja sitten nukkumaan”, Maria tiuskaisi ja yritti puikkelehtia Miron ohi. Miro astui eteen.
”Miro anna mun alla mä en ole sulle mitään velkaa”, Maria ärähti katsomatta Miroa silmiin ja seuraavaksi tönäisi Miron kunnolla sivuun.
Miro antoi Marian ensin mennä. He eivät olleet ikinä tapelleet niin, käyneet käsiksi. Mutta ei se ollut sattunut. Ainakaan fyysisesti. Sitten Miro kokosi itsensä, tämä ei saisi jäädä tähän.
”Miro mitä ihmettä päästä irti!!” Maria ärähti ja huusi yrittäen samalla rimpuilla irti Miron otteesta. Mutta Miro ei päästänyt irti, päinvastoin veti Marian lähemmäs itseään ja sitten Maria huomasi vain jähmettyvänsä. Ensin hän ajatteli jota kuinkin puraisevansa Miroa nenästä. Sitten hän huomasi, että olisi tosiaan voinut tehdä sen, ihan helposti...
Sitä kesti vain hetken. Juuri sen verran, että Miro varmistui Marian rauhoittuneen ja kuuntelevan. Sitten Miro pyyhkäisi rimpuilun myötä Marian silmien eteen valahtaneita hiuksia sivuun, jotta pystyi katsomaan siskoaan silmiin. Maria ei yrittänyt enää vältellä häntä. Itse asiassa Maria ei tehnyt mitään.
”Rauhoitu, sä voit hengittää. Mä haluan vaan että sä kuuntelet ja katsot muhun”, Miro sanoi rauhallisella ja matalalla äänellä. Maria ei ollut huomannut pidättäneensä hengitystään.
”Kun sun pitäisi hyvin tietää, että sä olet tärkein asia mulle maailmassa enkä tiedä mitä tekisin jos sulle tapahtuisi jotain pahaa. Kyllä sun pitäisi tietää että mä rakastan sua, Maria, eikä tehdä mitään näin käsittämättömän typerää”, Miro selitti samalla rauhallisella äänellä. Maria katsoi häntä koko sen ajan silmiin, aivan hiljaa. Sitten nainen huokaisi lyhyesti. Miro tunsi kasvoillaan lämpimän ilmavirran.
Maria katsoi poispäin jotenkin järkyttyneen oloisena. Miro ei tiennyt mitä naisen päässä liikkui, mutta toivottavasti jotain uutta.
Marian rintaa puristi kovasti.
”Miro mä… Anna anteeksi. Mä en tiedä mikä muhun meni. Eilen tai tänään”, Maria huokaisi oikeasti pahoillaan. Oli huono olo enemmästäkin kuin yhdestä syystä.
”Voitko sä kertoa, että mä saan mielenrauhan?” Miro kysyi niin nopeasti ja kärkkäästi perään, että Marialta meni hetki älytä.
Maria nyökkäsi lyhyesti ja kertoi kaiken totuudenmukaisesti minkä vain muisti, aina siihen asti kun he pääsivät Eetun kanssa Lehtotielle. ”Mä jäin sinne vaan yöksi, tai niin Eetu mulle ainakin kertoi.” Maria huokaisi. Miro oli päästänyt hänet vapaaksi jo siihen mennessä ja kulki kohti portaita. Oli muuttunut vain epämukavaksi olla niin lähellä siskoa, kun ele oli jo tehnyt tehtävänsä. Maria oli tullut järkiinsä.
”Entäs sun vaatteet, mitä niille tapahtui? Muistatko sä?” Maria piteli päätään hetken. Kyllä hän muisti. Piti vain miettiä, miten valehdella. Onneksi Miro ei ollut enää katsomassa. Maria pudisti päätään. Auts kun maailma heilui. ”No siis lisäksi se antoi tän paidan kun mun omille vaatteille oli kaatunut jotain illalla ja ne oli aika kamalassa kunnossa.”
Miro kääntyi hetkeksi katsomaan siskoaan. Mittaili ja arvioi. Sitten Miro nyökkäsi pienesti kuin varmistukseksi itselleenkin. Hyvä on sitten. ”Okei, kuulostaa aika peruskamalta. Menit siis päästämään höyryjä? Oliko edes sen arvoista?” Miro uteli nyt jo tuttavallisempaan sävyyn, enää syyttämättä.
”Oli hauskaa ehkä muutaman minuutin illasta ennen kuin olin vain niin aineissa ja kännissä etten muista paljon mitään ja nyt olo on kuin kaatopaikalla kylpevällä ja aterioivalla. Ei ollut sen arvoista, se oli ihan vitun typerää”, Maria puuskahti. Miro kohotti kulmaansa. Jos Maria puhui noin naisen täytyi olla tosissaan. Hyvä, taisi läksy mennä perille kerrasta.
”Juuri niin. Mutta nyt voidaan mennä nukkumaan. Tai siis sinä suihkun kautta”, Miro lupasi pyyhkien tarkasti huvittuneen sävyn äänestään vaikka hymyilytti. Marialle tekisi ehkä hyvää rypeä syyllisyydessä vielä hetki.
---
”On mahtavaa olla puhtaana omissa vaatteissa omassa sängyssä”, Maria huokaisi tyytyväisenä kun he olivat Miron kanssa saaneet asetuttua jotenkuten sijoilleen väsähtäneen Niklaksen ympärille. Poika ynisi unissaan, mutta ei herännyt. Onnistui silti kiinnittämään äitinsä huomion.
Maria naurahti huvittuneena kun poika äänteli söpösti ja yritti tarttua johonkin näkymättömään kiinni turhautuneena. Maria katseli poikaansa lempein silmin.
Miro ei ollut kuitenkaan aivan tyytyväinen. Sängyllä oli aika ahdasta, he olivat kaikki kietoutuneina yhteen. Miro ei voinut olla huomaamatta tapaa, jolla Maria värähti silloin tällöin koko vartalon pituudelta naisen kasvoille levinneestä hymystä huolimatta. Etenkin, jos Miro vaihtoi asentoa. Miro ei aivan saanut mieleensä, mistä moinen voisi johtua, mutta yksi asia oli varma. Maria ei ollut kertonut kaikkea, mutta ehkä senkin aika tulisi. Tämä aamu oli mennyt oikeastaan paremmin kuin Miro oli arvellut.
Päätellen siitä, kuinka Maria aivan hukutti poikansa huomionosoituksiin yhteisten torkkujen jälkeen ja poikakin oli vain yhtä hymyä ja riemua, ei mikään ollut ainakaan pahasti vialla. Kyllä poika olisi sen huomannut, niin kuin yöllä. Ei, nyt ei ollut enää kyseessä se ei-ihmispuoli, Miro veikkasi sen olevan vain aivan normaali äidin ja lapsen side. Kun vanhempien on aika vaikea piilottaa lapsilta, jos perheessä on jokin pielessä. Kyllä lapset aina jotenkin siihen reagoivat vaikka eivät ymmärtäisi. Kuten Niklas, joka ei saanut unta.
Mutta nyt poika oli taas tyytyväinen ja iloinen. Ehkä Mirokin voisi yrittää vain luottaa epäilyjen sijaan Mariaan, seurata Niklaksen esimerkkiä. Tai no… Ensiksi pitäisi muistaa kysyä miksi Maria ei ollut saanut Eetulta myös housuja lainaan, se oli ihan kokonaan unohtunut.
*****
Siinä vaiheessa, kun kaksosten luona heräiltiin aikaisilta aamutorkuilta, oli Miro saanut Mirvaksi nimensä kertoneen naisen kanssa asiat selvitettyä. Ainakin tilapäisen järjestelyn aikaan saamiseksi.
Mirva lupasi yrittää perheenä elämistä uudestaan, tällä kertaa hänellä olisi Eetu tukenaan. Eetu halusi osallistua lapsensa elämään nyt kun tiesi sellaisen olemassaolosta. Ei hänellä ollut mitään mikä olisi sitä estänytkään, päinvastoin. Tyhjä iso talo tuntui iltaisin tuulen ulvoessa suorastaan itkevän tyhjyyttään. Nyt se täyttyisi tytön iloisista kiljahduksista ja kävelyharjoitusten tömähtelyistä.
Mirvan ja Inarin lisäksi taloon saapui muitakin asukkaita. Mirvan kumppanina naisen omien sanojen mukaan aina ollut Saana, sekä toinenkin lemmikkieläin. Kaunis naaraskissa Claudia, jonka Mirva sanoi saaneensa vähän aikaa sitten kaveriltaan, joka oli muuttanut allergisen poikaystävän kanssa yhteen. Mirva myönsi, ettei todennäköisesti tuntenut eläintä yhtään sen paremmin kuin Eetukaan.
Eetu ei ollut aivan niin ilahtunut kaupan päällisinä tulevista eläimistä, juurihan taloa oltiin saatu tyhjenemään niistä edes vähän, mutta kai se oli vain pieni paha kaikkien hyötyjen rinnalla.
Sillä mikä parasta, Eetu sai kertaheitolla elämälleen suunnan ja tarkoituksen. Joistakin sellainen vastuu olisi tuntunut kamalalta yhtäkkiseltä taakalta, mutta Eetu oli jo kyllästynyt vapaan poikamiehen elämäänsä. Siinä ei ollut sisältöä, vain epämääräistä päämäärätöntä oleilua ja heilumista. Nyt hän halusi saada aikaan jotain, josta voisi olla ylpeä. Saavuttaa jotain.
Eetu odotti innoissaan sitä, että pääsisi tutustumaan tyttäreensä.
Hän odotti kaikkea innoissaan. Eetu oli kertonut osan totuudesta Mirvalle. Sen, että hän oli muuten kyllä ihminen, mutta pystyi parantamaan itsensä (ei nainen ihmettelisi sitä, että Eetu ei ikinä sairastuisi) sekä muita. Samalla sai jotenkuten selitettyä silmienkin värin. Mutta se kaikki oli jo enemmän kuin Eetu oli kertonut kenellekään ulkopuoliselle. Ja Mirva todella näytti uskovan, täytyihän naisen Saanan parantumisen nähtyään! Ja edelleen, mitenkään säikähtämättä tai epäröimättä ”totuuden” kuultuaan, Mirva vaikutti selvästi haluavan yrittää uudestaan, lähes yhtä innokkaasti kuin Eetu. Ja ehkä, vain ehkä Eetu saattoi jo nyt nähdä, mikä hänet alun perin sinä jonakin kenties onnenpotkuksi koituneena iltana oli vetänyt Mirvan luokse…
Ja uutisten levittyä tästä uudesta järjestelystä Emilia oli tuohtunut, kun hänen raskautensa ei ollut enää se suurin järkytysskuuppi, Aleksi ei uskaltanut ottaa paljon kantaa kummankaan sisaruksensa tempauksiin kun hän itse oli kerran noin vain karannut ulkomaille, Miro nauroi että olisi luullut hänen olevan ensimmäinen jolle ilmestyy lapsia ja äkäisiä naisia ovelle ja Sera ei tiennyt kenen luokse pitäisi muuttaa vahtimaan takaisin vai pitäisikö ollenkaan, kun kaikki vahingot olivat jo tapahtuneet. Huhhuijaa tuota sukupolvea.
Sentään Sera sai olla tyytyväinen siitä tiedosta, että oli vihdoin saanut ensimmäisen lapsenlapsen. Alkujärkytyksestä selvittyä sitähän voisi harkita pidempää visiittiä vanhoihin maisemiin.
Sentään Sera sai olla tyytyväinen siitä tiedosta, että oli vihdoin saanut ensimmäisen lapsenlapsen. Alkujärkytyksestä selvittyä sitähän voisi harkita pidempää visiittiä vanhoihin maisemiin.*******
Vähän ruuhkaa tiellä… Tuli autolla kiire pois helikopterin alta.
Hah niin isä kuin poikansa :3
Taas on autotiellä ongelmia… ovi roskiksesta läpi vaan juu
Ja tässä niin tytär kuin äitinsä muistuuko?
Niin ne lattiabugit…
Tietenkin johonkuhun sen salaman täytyy iskeä kun on noin paljon porukkaa kertyneenä yhteen.
Osasto hienoja Maxisin nimiä…
Kiva bugi kun yrität kuvata… Ei ollut kuitenkaan varaa poistua tontilta, kun sinne oli vähän konstikasta saada +30 ohjattavaa simiä yhtä aikaa pelin kaatumatta. Kuvauskulmilla kikkailu pelastaa.
Ja tämän kuvan sain otettua hetkeä ennen kuin peli tilttasi. Jouduin valmistelemaan tuon tontin tosi monta kertaa uudestaan kuvaukseen, kun aina peli jossain vaiheessa tilttasi kun oli noin paljon porukkaa isolla tontilla…
Eetu, minä häiriinnyn kohta pahasti… Ja ne äänetkin mitkä se mies teki…hyyhuuh
Kyllä näitä elukoita riittää…
Heheh hauska vieras pitkästä aikaa.
Kyllä ne lapsenvahdit sitten osaavat trollata ja tunkea kuviin voi ei...
Iskin ensin tontin täyteen simejä ja sitten vielä pikaristeytin niitä vähän vielä keskenään, niin lopulta oli se 32 simiä yhdellä tontilla asumassa, bileporukkaa... Osa risteytyksistä yllätti positiivisesti, näitähän voisi vielä oikeasti käyttää jossain. Pitäisi oppia vain pakkaamaan simejä...
Huuh se oli siinä. Meni hirmu kauan lopulta laittaa tämä tänne. Piti vähän kampuksen koneillakin tätä tehdä, toivottavasti kukaan ei ollut vilkuilemassa olan yli... Ja huomenna on ehkä lievää univajetta. Mutta oli se sen arvoista, vihdoin sain tämän pois alta! Oikeasti! Ehkä vähän meni hätäilyksi älkää ihmetelkö jos tekstiin tulee vähän muutoksia... En ehdi kovin hyvin lukemaan tätä vielä läpi tässä illalla. Kommentit sitten piristävät ja kannustavat kovasti :) Ketkä jaksaa vielä lukea vaikka tauko venyi aika pitkäksi?
Iskin ensin tontin täyteen simejä ja sitten vielä pikaristeytin niitä vähän vielä keskenään, niin lopulta oli se 32 simiä yhdellä tontilla asumassa, bileporukkaa... Osa risteytyksistä yllätti positiivisesti, näitähän voisi vielä oikeasti käyttää jossain. Pitäisi oppia vain pakkaamaan simejä...
Huuh se oli siinä. Meni hirmu kauan lopulta laittaa tämä tänne. Piti vähän kampuksen koneillakin tätä tehdä, toivottavasti kukaan ei ollut vilkuilemassa olan yli... Ja huomenna on ehkä lievää univajetta. Mutta oli se sen arvoista, vihdoin sain tämän pois alta! Oikeasti! Ehkä vähän meni hätäilyksi älkää ihmetelkö jos tekstiin tulee vähän muutoksia... En ehdi kovin hyvin lukemaan tätä vielä läpi tässä illalla. Kommentit sitten piristävät ja kannustavat kovasti :) Ketkä jaksaa vielä lukea vaikka tauko venyi aika pitkäksi?
Kommentit