Heipä hei pitkästä aikaa! On sormet syyhynnyt jo vaikka kuinka pitkään, että pääsisi julkaisemaan uuden osan... Vuodatuksen huoltotauon takia olikin paljon aikaa tehdä sitä, joten se venyi aika pitkäksi :S En vain malttanut odottaa mitään tekemättä. Joten tavallaan tässä on pituuden puolesta kaksi osaa, mutta en jaa sitä A ja B osaksi. Voi senkin varjolla tehdä vähän pidemmän, kun on tasalukuosa...
Se siitä. Toivottavasti lukijat eivät ole tauon aikana kaikonneet kokonaan. Pitkästä osasta pitäisi riittää ainakin iloa pitkäksi aikaa :D Ja käykää lukemassa jossain vaiheessa Yleistä - osion ilmoitusasia. Se koskee seuraavaa osaa. Ja sitten löpinät sikseen
**********
Miro seurasi Mariaa rauhallisesti kotiin, antoi Marian määrätä aivan tahdin. Niin kuin oli antanut jo monen päivän ajan.
Mikään ei ollut muuttunut, Maria ei vieläkään huomioinut nenäänsä nyrpistäen jonkun valopään kaatamaa roskista tai ovelle kertyviä kosteita sanomalehtiä. Ei sillä, että Mirokaan olisi liiemmin kiinnittänyt niihin huomiota, kun ei ollut aiemminkaan… Mutta Maria oli muuttunut.
”Maria?” Miro kysyi varovasti, kun Maria näytti seisahtuvan kesken askeleen heti ovesta päästyään. Miro huomasi matkivansa elettä sen tarkemmin ajattelematta ja hetken oli aivan hiljaista. Aivan liian hiljaista verrattuna siihen, mihin heidän kämpässään oli totuttu.
”Minä vain… Muistin juuri, että hetki sitten tuli kaksi kuukautta siitä, kun me mentiin kihloihin virallisesti. Aikaerot, tiedäthän…” Maria mutisi värittömällä äänellä sivellen hitaasti sormusta. Miro ei vastannut, ei hän tiennyt mitä voisi sanoa. Ei lainkaan. Tai siis… Yritä edes. Lupasit silloin Aleksille.
”Haluatko… Haluatko jotain?” Tosi tyhmää kunpa Maria ei olisi kuullut ei ainakaan helpota sen oloa yhtään niin tyhmä kömpelö kysymys miten ihmeessä nyt sellaista edes…
”Voidaanko mennä takaisin?” Maria kuitenkin pyysi yllättävän nopeasti, ehkä sitä Maria oli aikonut ehdottaa pian joka tapauksessa. Jotenkin Miro oli siis osunut oikeaan oman kysymyksensä kanssa. Miro epäröi hetken ennen kuin muisti itselleen asettamansa säännön. Mitä vain Mariaa haluaa. Vaikka he olivat juuri tehneet pitkän matkan kotiin, saapuneet vain hetki sitten. Mitä vain… Niinhän hän oli luvannut. Silloin heti, vaikkakaan lupaus ei ollut Marialle.
Iloisesti alkanut aamu kääntyi tuskastuttavan päivän kautta piinaavaksi illaksi. Miro ei tiennyt mitä tehdä vieläkään. Kunhan vain yritti pysyä itse mahdollisimman rauhallisena. Hänen nyt tässä vähiten kuului olla huolehdittavana. Ei sellaiseen ollut hänellä mitään oikeutta.
”Aleksi”, Miro henkäisi yllättyneenä, kun ulko-ovi aukesi. Aleksi pysähtyi kesken askeleen ja katseli hetken Miroa, sitten varovasti ympärilleen kuin ei olisi oikein ollut varma, oliko tervetullut. Sitten Aleksi haroi hiuksiaan samalla kun lähti aiempaa hitaammin kävelemään kohti. ”Sori… Ehkä mun olisi pitänyt kuitenkin koputtaa vielä neljännen kerran.” Miro onnistui saamaan aikaan vain toispuoleiseen hymyyn, suupieli nytkähti. Ei sitä voinut edes hymyksi sanoa.
”Missä Maria on? Miten sillä menee?” Aleksi kysyi päästyään tarpeeksi lyhyen matkan päähän hiljaisen ja rauhallisen puheen kuulumista varten.
Miro onnistui kohottautumaan, selkä tuntui jäykältä. Kuinka pitkään hän oli vain istunut pää käsissä? Miro ei edes muistanut paljon mitään. Juuri sellainen tila jossa ei missään tapauksessa olisi saanut lähteä ajamaan autoa. Oliko Miro käynyt jossain välissä jossain muualla? Ei mitään muistikuvaa.
”Miro?” Miro hätkähti, kun Aleksi yritti saada uudestaan yhteyttä häneen. ”Sori”, Aleksi heitti nopeasti lisäksi nähtyään aikaansaamansa reaktion. ”Ei tarvitse pyytää. Ei Marialla ole enää kai hätää, se taitaa nukkua nyt kun äidinkin täytyi lähteä hoitamaan käytännön asioita kun… En muista miksi”, Miro selitti seinälle, johon hänen katseensa ei kohdistunut.
”Mutta entäs sä? Sullakaan ei ole varmaan ollut helppoa”, Aleksi jatkoi kulmat kurtussa.
Jotenkin Aleksin läsnäolo sai Miron aktivoitumaan. Hän suorastaan nousi ylös ja lähti jaloittelemaan. Jos selkä olikin ollut jumissa ja puutunut niin tuntui, että jalkoja ei edes ollut. Miro pysähtyikin pian huojahtaen eikä pelkästään voimattomuuden, vaan myös sen takia, että Aleksi tuli eteen. Jostain syystä Miro ei pystynyt kohtaamaan Aleksin katsetta eikä Aleksi olisi antanut Miron ohittaa itseään sillä tavalla.
”Ei ole pakko, mutta voitko sä kertoa, mitä… Tai siis jos sä haluat?” Aleksi kysyi hitaasti. Miro alkoi kertoa, vaikka ei tiennyt oikein mitä Aleksi oli oikeasti tarkoittanut. Kun puhumisen aloitti, sitä olikin vaikea lopettaa. Miron oli pakko saada kertoa jollekin.
”Mä en vain saanut kerrotuksi Marialle, mitä oli tapahtunut, vaikka sen olisi pitänyt olla sillekin ilmiselvää. Heti kun se vilkaisi peiliin. Mutta ei, se ei vain uskonut. Ja sitten äiti pölähti jostain paikalle ja otti ohjakset käsiinsä. Mä en älyä miten se jaksoi… Maria huusi sille van vaikka kuinka kauan, että äiti vaan valehtelee ja kertoo kauheita asioita, että Tero tule kohta sen piti vaan käydä kaupassa mistä ihmeestä Maria senkin keksi…”
”Jossain vaiheessa Maria alkoi sitten hokea, että se ei voi olla totta ei vain voi että se niin kuin melkein uskoi ja siinä vaiheessa todella älysi miltä näytti. Sen takia mun pitikin saada Maria nopeasti pois kaupungilta, kun sitä mustaa jotain alkoi valua sen poskille eikä se taatusti ollut pelkkää meikkiä. Maria oikeasti itki sitä. Siitä mä tiesin mitä oli tapahtunut myös ilman sitä auton ja… no, sinne kerääntynyttä kauhistelevaa väkijoukkoa.”
”Ja sitten se todella uskoi, että Tero oli jäänyt auton alle ja kuollut siinä kymmenen metrin päässä meistä”, Miro päätti kertomuksensa väräjävästi huokaisten. Kolari oli ollut niin raju, että epäonnistuneen väistöliikkeen myötä auto oli ajautunut päin tolppaa ja kuskikin oli menehtynyt. Kukaan ei kehtaisi alkaa heittää syytöksiä siihen suuntaan.
”Sitten Maria huutamisen perään vielä itki sen tunnin ja sitten se olikin niin lopussa, että…” Miron puhe oli kumpuilevaa kuin vuoristotie, välillä hän pääsi vauhtiin ja välillä ääni hiipui olemattomiin.
”Sitten Maria huutamisen perään vielä itki sen tunnin ja sitten se olikin niin lopussa, että…” Miron puhe oli kumpuilevaa kuin vuoristotie, välillä hän pääsi vauhtiin ja välillä ääni hiipui olemattomiin.
”No, se nukkuu nyt tuolla vaatteet päällä kenkiä myöten. Sentään, kun äidin oli pakko lähteä järjestelemään kaikkea, perheelle ilmoittamista ja muuta, kun kumpikaan meistä ei… Ehkä mun olisi pitänyt, äiti on niin paljon parempi huolehtimaan. Mä osasin vaan pyyhkiä sen kasvot, ettei tyyny mene likaiseksi ennen kuin se meni nukkumaan. Siihenkään Maria ei itse pystynyt. Mä en tiedä mitä tehdä.”
Aleksi mittaili Miroa tarkasti katseellaan. Miro tuijotti yhä jonnekin kaukaisuuteen niin kuin oli tehnyt koko sen ajan kuin oli ollut äänessä. Nyt Miro lisäksi kiristeli hampaitaan ja puisteleksi aina välillä kuin olisi yrittänyt kovasti ravistaa jotain päältään. ”Kiitos kun kerroit niin tiedän mistä on kyse. Mutta Miro sä et vieläkään vastannut mun kysymykseen. Miten sä itse jaksat?”
Miro naurahti ilottomasti. ”Maria se tässä...”
”Miro entä sä itse? Säkin olit siellä ja sä näit enemmän samalla kun suojelit Mariaa niinhän?”
Miro sulki silmänsä ja veti syvään henkeä nenän kautta. ”Ei kun mä…” Miro ei saanut enempää sanoja aikaiseksi, puri vain huultaan.
Aleksin ei kauan tarvinnut pidellä Miroa, kun jännittynyt keho painui jotenkin kasaan ja Miro takertui todella Aleksiin. Niin paljon kuin Aleksi oli ensin pelännytkin tekevänsä liian tunkeilevan liikkeen kietoessaan kätensä toisen miehen ympärille.
”Aleksi mä näin sen kaiken Tero ehti vain vähän kohottaa kummastuneena katseensa kun kuuli jarrujen kirskumisen ja tööttäyksen ihan kuin se olisi muka ehtinyt pois alta ja sitten se vain katosi auton taakse… Ja mä en ollut ensin varma sitten sitten sitä mustaa alkoi tulla Marian silmistä mä en kuullut mitä se sanoi mä pystyin vain ajattelemaan miten se oli mun syytä. Mä oon niin pahoillani musta tuntuu kauheelta mun pitää kertoa Marialle…”
Aleksi yritti hyssytellä Miroa, mutta Miro ei ollut kuulevinaankaan vaan hänen sanansa saivat vain lisää tempoa: ”Jos mä en olisi lähtenyt käymään kotona ennen kuin meidän piti tavata me oltaisiin oltu ajoissa mä olin vaan niin laiska enkä halunnut tehdä puutarhatöitä. Ja sitten kun mä jäin jälkeen kattomaan jotain typerää naista ja miks mun piti tönäistä Mariaa niin että sen avaimet tippui ihan turhaan sekin ja sitten mä en vielä lähtenyt hakemaan niitä avaimia heti vaan me riideltiin mä en antanut periksi siinäkin meni aikaa ja sitten Tero menikin se vaan hymyili lähtiessään miks mun piti valita se aikaa jutella siitä Marian kanssa jos mä oisin tehnyt mitä tahansa toisin Tero olisi vielä elossa se olisi tehnyt Marian onnelliseksi se on mua niin paljon parempi mies Maria oli oikeassa hitto mun olisi pitänyt ennemmin jäädä sen auton…” Miro sopersi tärisevällä äänellä hysteerisenä, kunnes Aleksi käski lujalla äänellä: ”Miro ole hiljaa.”
Aleksi yritti hyssytellä Miroa, mutta Miro ei ollut kuulevinaankaan vaan hänen sanansa saivat vain lisää tempoa: ”Jos mä en olisi lähtenyt käymään kotona ennen kuin meidän piti tavata me oltaisiin oltu ajoissa mä olin vaan niin laiska enkä halunnut tehdä puutarhatöitä. Ja sitten kun mä jäin jälkeen kattomaan jotain typerää naista ja miks mun piti tönäistä Mariaa niin että sen avaimet tippui ihan turhaan sekin ja sitten mä en vielä lähtenyt hakemaan niitä avaimia heti vaan me riideltiin mä en antanut periksi siinäkin meni aikaa ja sitten Tero menikin se vaan hymyili lähtiessään miks mun piti valita se aikaa jutella siitä Marian kanssa jos mä oisin tehnyt mitä tahansa toisin Tero olisi vielä elossa se olisi tehnyt Marian onnelliseksi se on mua niin paljon parempi mies Maria oli oikeassa hitto mun olisi pitänyt ennemmin jäädä sen auton…” Miro sopersi tärisevällä äänellä hysteerisenä, kunnes Aleksi käski lujalla äänellä: ”Miro ole hiljaa.”
Se tepsi ja Miro hiljeni, mutta tärisi yhä. Aleksi alkoi rauhoittavasti silittää Miron selkää. ”Anteeksi kun sanoin noin tiukasti, mutta sun täytyy lopettaa tollainen alkuunsa. Toki Mariakin voisi syyttää itseään vaikka kuinka monella tavalla, mutta onko se tehnyt sitä vielä? Ei. Enkä usko sen syyttäneen suakaan. Maria on sen verran järkevä, että osaa ajatella sellaisia pidemmälle. Eikö totta?” Aleksi sai vastaukseksi melko pitkän ajan kuluttua epävarman ynähdyksen. Aleksi odotti kuitenkin sen ajan kärsivällisesti, Miron täytyi olla hänen kanssaan samaa mieltä tai muuten hänen sanoillaan ei olisi tehoa.
”Tälle ei voinut mitään eikä jossittelu auta. Nyt sunkin pitää katsoa eteenpäin. Maria tulee tarvitsemaan nimenomaan sun tukea paljon. Te ootte selvinneet ennenkin yhdessä kaikesta. Esimerkiksi mä olen henkeni velkaa teille molemmille.” Miro alkoi hengittää jo rauhallisemmin.
”Auttaaksesi sun pitää huolehtia, että sä itse jaksat. En käske sua olemaan tunteeton, olet vain vahva aina kun Maria tarvitsee. Laita Maria itsesi edelle, ajattele Marian parasta. Auttaisiko nyt vaikka Mariaa, jos sä kävisit latelemassa sen äskeisen litaniasi sille?” Aleksi tunsi olkaansa vasten, kuinka Miro pudisti päätään kuin pikkulapsi kuulustelussa. ”Niin. Jos sä tarvitset tukea, mulle voi aina soittaa tai jos olen maisemissa niin voit tulla luokse. Ihan milloin vain. Mutta ole vahva Marialle.” Aleksin täytyi taas odottaa hetki, ennen kuin kuuli Miron selvittävän kurkkuaan. Se oli tainnut vähän itkeä jossain vaiheessa. ”Okei”, Miro sitten totesi hiljaa. Mutta oli sekin lupaus.
”Kyllä tää tästä”, Aleksi päätyi kuitenkin vain toteamaan lopuksi, loppuivat häneltäkin sanat. Sitten Aleksi piteli Miroa vielä pitkään, kun mies kokosi itsensä. Mariaa varten. Ja täytyihän odottaa kyyneleiden kuivumista, ei Miro muuten vieläkään pystyisi kohtaamaan Aleksin katsetta juuri kun oli luvannut olla vahvempi.
Joten nytkin Miro oli nopeasti Marian rinnalla, vaikka ajatus palaamisesta tuntui hänestä pahalta. Juuri oli rankka kokemus takana ja sitten piti mennä takaisin. Mutta… ”Tietenkin voidaan mennä. Ihan miten sä haluat. Mä ihmettelinkin vähän, kun sä lähdit kiltisti ensimmäisten mukana pois. Mä en oikein osannut odottaa sitä.” Toinen asia, joka oli tullut tärkeäksi kuluneiden päivien aikana, oli rehellisyys. Se oli kaksosilla ollut suorastaan hukassa välillä, mutta nyt entistä tärkeämpi. Maria vain hymähti vastaukseksi. ”Sitä mä vähän itsekin ihmettelin. Mutta ehkä tämä pieni etäisyyden otto… Mutta nyt mä kuitenkin haluan takaisin.”
Mutta oli taas helppo huomata ero. Marialla oli vieläkin se ihmeellinen kaiken vaimentava naamio kasvoilla. Hän oli ollut niin tyyni hautajaisissakin, että oli saanut osin huolestuneita ja osin paheksuvia katseita Teron vähäisten sukulaisten puolelta. Niiden, joihin Mirokaan ei saisi enää tilaisuutta tutustua. Niin paljon jäisi kokematta kaikilta, hetkessä kaikki katosi… Miro joutui taas puremaan huultaan, että pysyi rauhallisena ja sai katkaistua ajatuksenkulkunsa. Mutta Maria oli tyyni kuin kuningatar.
---
”Oletko sä nyt varma?” Miro sortui varmistamaan, kun hautausmaan porttien ohi oli menty ja Maria itse pysähtyi. Maria kuitenkin nyökkäsi päättäväisesti. Miro vilkaisi ympärilleen kuin apua hakien, mutta oli hiljaista ja rauhallista, vain linnut lauloivat ja tuuli humisi vanhoissa puissa. Oli yhtä nättiä kuin oli ollut koko aamupäivän. Kello ei ollut vielä paljon, he ehtisivät ihan hyvin muistotilaisuuteen, joten Mirolla ei ollut mitään tekosyytä yrittää käännyttää Mariaa pois. Piti vain seurata perässä.
”Ainakin tää on kauneimpia paikkoja koko kaupungissa”, Maria totesi kesken kävelymatkan. Aiemmin oli kuulunut vain tasaista soran narskuntaa kenkien alla, joten Miron täytyi varoa hätkähtämästä. Oli jotenkin petollisen rauhallista, Miro oli koko ajan jännittynyt.
Sitten päästiin perille. Sentään hauta oli ehditty jo täyttää ja osa ruukussa annetuista kukista istuttaa palveluun kuuluen, mutta nyt taisi olla tauko menossa. Maria mittaili hetken katseellaan uutta näkyä ja nyökkäsi sitten itsekseen.
”On se… On se ihan nätti jo nyt. Ainoa vain, jossa ei ole hautakiveä”, Maria hymisi. Miro ei pystynyt katsomaan hautaa niinkään pitkää. Hän saattoi melkein taas tuntea kantohihnan olallaan. Miro oli ollut kantamassa arkkua, kun Teron puolella sukua ei ollut tarpeeksi miehiä.
Arkku oli tuntunut niin kevyeltä, oli ollut vaikea uskoa, että sisällä edes on mitään. He olivat Teron kanssa kantaneet yhdessä niitä käsittämättömän painavia huonekalujakin kämppään, siirrelleet Marian ailahtelevien mielihalujen mukaan paikasta toiseen. Mutta Tero itse ei painanut mitään. Miron piti räpytellä kiivaasti silmiä, kun näkö alkoi sumentua.
”Se on vaan… Niin vaikea uskoa, että Tero on tuolla. Vaikka mä näin sen arkun ja kuinka syvä toi hauta on… Mutta kai se täytyy, kun mä en ole nähnyt sitä yli viikkoon. Mutta miksi mä en voi uskoa… Tää on ihan epätodellista.”
Maria kohotti hitaasti katseensa. Hän katsoi hautaa kuin olisi toivonut jonkin yhtäkkisen välähdyksen kautta kaiken selkiytyvän. Rinnasta puristi, teki mieli kääntää katse pois mutta toisaalta ei voinut. Tuntui vain yksinkertaisesti sanottuna pahalta. Niin helvetin pahalta, että miten sitä edes jaksoi seistä omin voimin hajoamatta sirpaleiksi. ”Mitä mä nyt teen, Miro?” Maria sitten kysyi ohuella äänellä päätään kääntämättä. Miro ei osannut vastata.
”Mä en osannut kuvitella minkäänlaista muuta tulevaisuutta. Meidän piti mennä naimisiin ja perustaa perhe, edetä yhdessä uralla ja elää yhdessä vanhoiksi… Mutta mitä mä nyt teen? Mä en voi kuvitella ketään muuta rinnalleni.”
Miro selvitti kurkkuaan. ”Ei vielä tarvitsekaan. Sulla ei ole mikään kiire.” Maria huokaisi. ”Mutta… mitä mä sitten teen? Mun elämällä ei ole mitään suuntaa.” Miro ei osannut vieläkään vastata siihen mitään.
Maria otti varovasti pari askelta kohti tuoretta hautakumpua, laahasi haluttomia jalkojaan pitkin soraa.
”Mä tunnen itseni niin pieneksi. Miksi sun piti lähteä sillä tavalla varoittamatta? Mä olen ihan hukassa, Tero”, Maria myönsi äänellä, joka värähti lopuksi.
”Maria!” Miro huudahti huolestuneena, kun Maria näytti puoliksi kompastuvan ja toisaalta laskeutuvan itse polvilleen, kuin jalat olisivat menneet lakkoon.
”Miksi kaikki voidaan viedä pois niin nopeasti?” Maria kysyi katkerana ei keneltäkään. ”Mitä mä olen tehnyt ansaitakseni tän? Mitä sä olet tehnyt? Kun ei sussa ollut mitään vikaa, ei yhtäkään. Jos olisi ollut, tää olisi ollut helpompaa.”
”Miksi juuri sinä…” Maria laski kätensä vasten kylmää ja kovaa maata, kuin voisi saada siltä vastaukset. Vaalean käden ääriviivat vasten tummaa maata muuttuivat epäselviksi, kun silmät täyttyivät kyynelistä. Ne saivat valua vapaasti poskille. Maria itki hiljaa, kun ei saanut enää sanotuksi mitään.
Maria kuuli kyllä askeleet mutta värähti silti tuntiessaan lämpimän ja vahvan otteen olallaan. Miro ei sanonut mitään, veli ei ollut ikinä ollut kovin hyvä sanoissa. Mutta riitti, että Miro oli siinä. ”Ei hätää, Maria, sun ei tarvitse olla yksin tän kaiken kanssa.” Niin käden lämpö sanoi. Hiljalleen kyyneleet loppuivat, Maria niiskaisi pari kertaa ja sitten Miro auttoi hänet ylös.
”Ei tätä kukaan ole mitenkään ansainnut. Tää... Näin vain kävi”, Miro sanoi. Maria tuntui yhtäkkiä jotenkin painavammalta häntä vasten, Miro piti siskoaan pystyssä. Hetken oli hiljaista, kun sisarukset tukeutuivat toisiinsa ja katselivat hautaa. Marian antamat pinkit tulppaanit oli helppo tunnistaa joukosta. Vaaleanpunaista kihlatulta.
”Kyllä me pärjätään, niinhän? Me ollaan ennenkin selvitty kaikenlaisesta”, Miro yritti lohduttaa Mariaa, mutta päätyi samalla itse hakemaan tukea järkevämmästä siskostaan, niin kuin oli ennenkin tottunut tekemään. Maria huokaisi syvään. Miron ote tiukkeni hetkeksi pakonomaisesti.
”Ja mä kun niin lupasin, ettei sun tarvitsisi enää itkeä”, Miro muisti ihan yhtäkkiä katkerana lapsuuden lupauksen
”Ja mä kun niin lupasin, ettei sun tarvitsisi enää itkeä”, Miro muisti ihan yhtäkkiä katkerana lapsuuden lupauksen
.
”Ja mä sanoin, että ei kannata tehdä sellaisia lupauksia, joita on mahdoton pitää. Säkään et voinut tälle mitään. Sä luulet vieläkin itsestäsi liikoja”, Maria kuului hymisevän pieni kaihoisa hymynkare kasvoillaan.
Kaikesta huolimatta Miron oli pakko naurahtaa. ”Sä et ole kuulostanut noin itseltäsi pitkään aikaan”, Miro totesi. Mariakin hymähti jotakuinkin tyytyväisenä. Oli mukava kuulla taas Marian järkeilyä. Ja toisaalta... Maria ei syyttänyt häntä, ei vieläkään. Miro oli myös helpottunut. Kun se tarpeeksi monta kertaa sanottaisiin hänelle, hän ehkä lopulta itsekin uskoisi.
”Mutta olisipa Tero vielä täällä”, Maria huokaisi lopuksi ja värähti. Miro kietoi kätensä tiukemmin Marian ympärille kuin pystyisi niin pitämään tämän koossa. Sitten Miro laski leukansa Marian olalle, myötäillen ääneti siskoaan. Sitähän he kaikki toivoivat, ettei sitä olisi tapahtunut. Sitten taas vain katseltiin apeina hautaa hiljaisuuden vallitessa.
Hiljaisuutta kesti siihen asti, kunnes Miro ei voinut enää teeskennellä kuuroa kuullessaan rykäisyn kolmatta kertaa. Hän kääntyi ympäri irrottaen otteensa vastahakoisesti Mariasta ja Miron ilmeen täytyi olla todella jäätävä, kun ääntä pitänyt mies otti oikein askeleita taaksepäin.
”Anteeksi kovasti kun ilmiselvästi häiritsemme, mutta meillä olisi tosi kiperä tilanne ja tarvitsemme apua”, kaksosia ainakin tuplasti vanhempi mies selitti hyvinkin kohteliaasti ja rauhoitellen. Ei tiennyt olisiko pitänyt olla otettu vai huvittunut.
”Tai siis sä tarvitset apua…” miehen taakse jäänyt nainen kuului mutisevan, mutta vieras mies hätisti naista hiljenemään ja kääntyi taas anteeksipyytävästi hymyillen kaksosten puoleen. ”Katsokaas kun pitäisi löytää yksi kirkko joka ilmiselvästi ei ollutkaan tämän hautausmaan yhteydessä…”
Miro yllättyi, kun Maria kulkikin vakain askelin hänen ohitseen. Hetken aikaa Miro oli hermostunut, kun ei ollut nähnyt Marian ilmettä, mutta se jokin kuudennen aistin tapainen kertoi, että Maria ei ollut ainakaan vihainen.
”Ei mitään hätää”, Maria kuului aloittavan hymyillen. ”Olisiko teillä kirkon nimi tiedossa?”
Ei mennyt kauankaan, kun Maria sai neuvottua oikean suunnan. Mies vain nyökytteli epämääräisesti, mutta nainen tuntui kuuntelevan tarkasti ja varmisteli ohjeita pariin kertaan.
”Hyvä, ja sitten mä ajan loppumatkan kun mun pitäisi ehtiä vielä vaihtamaan vaatteetkin.” Miehellä ei ollut mitään vastalauseita.
”Miten voin ikinä kiittää teitä! Häiritsin selvästi sopimattomalla hetkellä ja silti autoitte, oikeita enkeleitä siis vielä on”, mies ylisti naisen mentyä. Miro ei ollut varma puhuiko mies todella molemmista sisaruksista vai teitittelikö vain Mariaa. Joka tapauksessa Miro kohotti kulmaansa. Heidän matkansa hautausmaalle oli saanut oudon käänteen.
”Katsokaas kun siskoni nuorimmainen kastetaan tänään enkä olisi ikinä saanut anteeksi jos en olisi ehtinyt ajoissa. Kun olen yksi kummeista ja kaikkea ette uskokaan kuinka Netta voi joskus tulistua…” Miro ei tiennyt, miltä Maria näytti, mutta hän itse ei pystynyt hymyilemään edes väkinäisesti. Ihmettelemään vain miehen juttuja. ”Ei se mitään. Hyvä kun pystyin olemaan avuksi”, Maria kuului toteavan diplomaattisen neutraalisti sopivaan väliin. Miron täytyi nostaa hattua Marialle, sisko hoiti kummallisen tilanteen rauhallisesti.
”Ei me vielä olla kirkolla me myöhästytään kohta jos ei nyt lähdetä tule”, nainen kuului sitten hoputtavan ja kääntyi kohti ilmeisesti pariskunnan autoa tiellä. Aikoi hypätä kai suoraan aidan yli. Mies vilkaisi hermostuneena naista, mutta kääntyi silti vielä Marian puoleen. ”Haluan korvata tämän jotenkin kun häiritsin niin pahasti”, mies aloitti ja näkyi silmäilevän kuin varmistukseksi sisarusten mustan vaatetuksen läpi, ”mutta nyt minulla ei ole siihen oikein tilaisuutta”, toinen pikainen vilkaisu, mutta tällä kertaa auton suuntaan, ”joten tässä kortissa on myös puhelinnumeroni jossain seassa. Palataan asiaan”, mies päätti kummallisen pikaisen puheensa ja sai ujutettua jonkin pienen paperinpalasen Marian käteen.
Sitten mies kiirehti kohti hautausmaan porttia eikä aikaakaan, kun auto jo kaasutti tiehensä. Miro ja Maria katselivat molemmat pöllämystyneinä auton perään siihen asti, kunnes se kurvasi kadoksiin ilmeistä ylinopeutta seuraavassa tienmutkassa.
”No”, oli Miro sitten ensimmäisenä äänessä, ”mikäs sinulle tuli?” mies ihmetteli ja kuroi varovasti umpeen välimatkan siskoonsa.
”Ei minulle mikään tullut”, Maria naurahti. ”Olin vain ystävällinen. Ei kai siinä ole mitään ihmeellistä?” Miro kohautti olkiaan ja hymyili epävarmasti.
”Älä viitsi, en ole tulossa hulluksi tai mitään. Mielialan heilahdukset johtuu ihan siitäkin, että lopetin ehkäisyn käytön. Mutta sekin oli ihan turhaa loppujen lopuksi…” Miron epävarma hymy muuttui vieläkin laimeammaksi virneeksi.
”Liikaa infoa. Mutta kaikki on ihan okei nyt vai?” Miro yritti saada suoraa vastausta. Maria hymyili jotenkin kummallisen näköisesti, melkein kuin olisi yrittänyt liikaa ihan vain Miron vakuuttamiseksi. Suupielet olivat korkealla ja silmät viirussa. ”On on.”
”No hyvä”, Miro huokaisi. ”Mutta mitä se ukko oikein lykkäsi sulle lopuksi käteen?” Miro oli melko lailla varonut puheitaan hautajaisia edeltäneinä päivinä, ettei vain pahoittaisi mitenkään Marian mieltä. Mutta nyt Mirokin huomasi puhuvansa vapaammin.
Kaksoset tutkivat yhdessä käännellen ja kummastellen ilmeisesti jonkin kuljetusfirman korttia, jossa tosiaan alareunassa oli numeroita. ”Mitä luulet, oliko äskeinen herra nimeltään Niko Paananen vai Heljä Metsälampi?” Maria pukkasi kiusoittelevaa Miroa kylkeen.
”Oli mikä oli, ainakaan en noin vain viitsi heittää korttia menemään. Hautausmaata on suurin piirtein rikos roskata. Synti pahimmillaan.” Sitten Maria lähti suurempia ilmoittelematta kohti porttia ja Miro kiirehti siskonsa rinnalle.
”Totta”, Miro säesti nopeasti kun huomasi puheenaiheen olevan kerrankin mukava, ”kun kerran kyseessä on vieläpä näin nätti hautausmaa.” Mutta sitten juttu ei enää jatkunutkaan. Laskeutui taas se harmillisen tuttu piinallinen hiljaisuus. Miro huomasi Marian vilkuilevan taakseen vaivihkaa, aivan kuin odottaisi jonkun seuraavan heitä.
”Miro… Siitä mä ainakin olen varma, että ilman sua mä en pystyisi lähtemään. Mun elämällä ei olisi mitään tarkoitusta”, Maria mietti hitaasti ääneen aivan eri sävyllä kuin aiemmin. Toisaalta Miron sisintä vihlaisi, toisaalta hän oli otettu.
”Pystyithän sä nytkin neuvomaan sitä harhailevaa seuruetta, pelastit niiden päivän. Mä en tiennyt yhtään mistä kirkosta te puhuitte.” Miro otti Marian käden omaansa lohduttavasti, ettei Marian tarvitsisi tehdä tätäkään matkaa yksin.
”Kiitos”, Maria kuiskasi eikä enää vilkuillut taakseen.
*****
Samaan aikaan talon sisä- ja ulkopuolella. Kumpikaan ei tiedä toisesta, sisko ja veli törmäyskurssilla.
”Eetu! Mitä hittoa eikö sun pitänyt olla vielä koulussa tähän aikaan?” Emilia ensimmäisenä älähti eikä ehtinyt enää estämään vääjäämätöntä kohtaamista.
”No päätin, että koulu loppuu tänään meiltä aikaisemmin, kun…” Eetu alkoi selittää hymyillen ennen kuin huomasi, kuka tuli Emilian perässä. Hän ei ollut ikinä ennen nähnyt miestä, mutta siskon reaktio ja tilanne muutenkin paljastivat henkilöllisyyden.
”Mutta Eetu mikä sulle nyt tul…” Eetun seuralainen yritti kysyä, kun Eetu sysäsi hänet sivuun, mutta hiljeni kun häntä ei enää huomioitu. Lisäksi hänen äänensä ei olisi enää kuulunut nopeasti syttyneen riidan äänien yli.
”Miten sä ton nyt tuot tänne?”
”Kyllä mä saan tuoda omaan kotiini kenet haluan!”
”Mutta ton ton… Jos isä tai äiti olisi täällä…”
”Eivät ole eikä tää niille kuulu!”
”Kyllä kuuluu sä olet alaikäinen!”
”Paraskin puhuja!”
”Tiina on mua nuorempi!”
”Ei sillä ole nyt yhtään väliä!!!”
”Hoida toi pois täältä ennen kuin mä…”
”Mitä, käyt käsiksi vai? Ainoastaan mun jälkeen!” Sisarukset huusivat pian toisilleen täyttä kurkkua ja Emiliakin rääkäisi viimeisen lauseen niin, että Eetu näytti jo hetken perääntyvän. Emilian salaperäinen mies näytti kyllä siltä, että ei olisi käynyt edes kärpäsen kimppuun. Hän näytti haluavan olla ihan missä tahansa muualla, sävähti jokaista kovempaa huudahdusta. Tiina taas katseli kädet puuskassa kummastellen yhteenottoa. Hän ei tiennyt yhtään mistä on kyse.
”No olkoot, kyllä me voidaan mennä pois kun kerran keskeytettiin jotain, mutta me tullaan kyllä takaisin”, Emilia näytti lopulta myöntyvän ja sopi kaiken ihan yksin. Mies ei päässyt yhtään ääneen eikä näyttänyt edes halukkaalta. Se taisi olla vähän Aleksia nuorempi.
”Mä en pidä sun äänensävystä”, Eetu murahti, kun Emilia vielä vilkaisi uteliaana pojan takana suhteellisen kärsivällisesti odottavaa Tiinaa. ”Miksi sä toit ton tänne nyt oikeasti?”
”No jos haluat tietää, meillä on ilmoitettavaa. Me aiotaan muuttaa yhteen”, Emilia naurahti kepeästi. Eetun ilme koveni vielä aavistuksen lisää, mutta mitään poika ei enää sanonut. Raivosta tärisevät kädet puristuivat kummallisesti hitaasti nyrkkiin. Mies Emilian takana otti oikein askeleen kauemmas, kun Eetun silmätkin leiskuivat vihasta. Ne luonnottommt oranssit, joista Tiinakaan ei ollut uskaltanut vielä kysyä.
Lopulta Eetu ärähti ja vain lähti paikalta. Emilia riensi halaamaan miesystäväänsä ja pyyteli anteeksi ”sitä tyhmää jääräpäisyyttä”, joka tämän oli täytynyt todistaa. ”Varmasti illalla menee paremmin, Iiro.” Eetu pysähtyi nimen kuullessaan, ärähti uudestaan ja jatkoi sitten vasta matkaansa keittiöön oven paiskaten. Tiina pyöräytti silmiään. Kai sen täytyi saada rauhoittua hetki yksin.
No, mikäs siinä. Ei Tiina ollut rauhallista iltapäivää odottanutkaan, kun oli Eetun ehdotuksesta lintsannut iltapäivän. Tiina vilkaisi vielä kerran kulma koholla hiljaa jotain keskenään mutisevaa paria ja hipsi sitten Eetun perään. Ja hän kun luuli itse aiheuttavansa meteliä paljastuessaan.
---
Jotenkin virallisen kohteliaan viileästi tapaaminen Iiron ja Emilian vanhempien kesken sujui, mutta sitten alkoi hiillostus. Emilia sai pistää kaiken järkeilynsä ja parhaat puolustukset peliin, mutta Markus ja Serena olivat aina vain skeptisiä ja vastahakoisia.
”Ei ei ei ja ei. Muutaman vuoden päästä saat tehdä mitä haluat, mutta nyt et voi lähteä ilman lupaamme. Ja silloinkin Iiro on sinulle liian vanha”, Serena puuskahti. Emilia pyöräytti silmiään, tosi kypsää. Mutta Markuksen arvosteleva murahdus sai Emilian kääntämään katseensa hetkeksi.
”Mutta entä jos…”
”Emilia ei.”
”Anna mun puhua!” Emilia jo hermostui. Markus pudisti päätään, naiset ottaisivat nyt todella yhteen. ”Mä tulen lähtemään kotoa. Voitte sitten ilmoittaa lastensuojeluun niin mut laitetaan lastenkotiin valvonnan alle loppu lapsuuteni ajaksi. Tai sitten luotatte siihen, että kaikilla tulee olemaan helpompaa kun mä saan aikuistua omaan tahtiin.” Serenan suu puristui tiukaksi viivaksi, mutta Emilia ei antanut äidilleen puheenvuoroa.
”Anna mun mennä äiti, mitä muka voi tapahtua? Te tapasitte Iiron nyt itsekin. Mä luotan siihen täysin. Se tarjoaa mulle mitä vain kehtaan pyytää.”
Sitä Serena ei sanoisi ääneen, mutta mitä muka voi tapahtua, hah, jos vain Emilia tietäisi… Mielessä kävi muistikuva entisellä kotiovella raskaana kylmissään värjöttelevästä nuoresta Jonnasta.
”Et tiedä mihin olet ryhtymässä, et ole vielä aikuinen. Vanhempien tehtävä on suojella lapsiaan ja ohjata oikeaan suuntaan. Sinun on parempi kotona ja sen muutaman vuoden päästä saat tehdä mitä haluat, lupaan sen. Laki lupaa sen”, Serena ilmoitti vakaalla äänellä.
”Mä vaan…” Emilialta alkoivat keinot loppua, piti turvautua siihen mitä ei olisi oikeasti halunnut joutua käyttämään. ”Mä vaan haluan olla Iiron kanssa niin paljon kuin voi nyt kun on vielä mahdollista. Mitä tahansa voi tapahtua.” Kaikki ymmärsivät mihin Emilia rivien välissä viittasi. Teron kohtalosta ei ollut puhuttu paljon enää sen jälkeen, kun häät oli saatu yhdessä peruttua. Asia ei paljon heille kuulunut.
”Emilia”, Serena aloitti huokaisten, mutta ei saanut mitään muuta sanotuksi. Tilannetta ei myöskään auttanut se, että juuri silloin Eetun ääni kuului keittiöstä: ”Äiti isä on tulossa käymään.” Emilia katsoi silloin paremmaksi poistua paikalta, luvassa oli selvästi vain uusi kieltosaarna jos sitäkään.
”Mitä? Mutta en minä tuntenut…” Serena aloitti, kun Eetu tuli näköetäisyydelle. Eetu kuitenkin kiirehti katkaisemaan äitinsä sanat hyssyttelemällä ja vilkaisi merkitsevästi loittonevan Emilian suuntaan. Serena rykäisi.
”Tai siis… Ei Elias ole ilmoittanut mitään etukäteen niin kuin yleensä. Vai unohdinko vain?”
”Tai siis… Ei Elias ole ilmoittanut mitään etukäteen niin kuin yleensä. Vai unohdinko vain?”
”Tämäkin vielä”, Markus huokaisi päätään pudistellen. Emilia oli kahden vaiheilla. Toisaalta häntä olisi kiinnostanut jäädä kuuntelemaan, toisaalta hän halusi pois äkäisten vanhempien näköpiiristä.
Jälkimmäinen vaihtoehto voitti. Etenkin kun Eetu katsoi häntä jotenkin sillä tavalla painostavasti, että Emilia tunsi itsensä ulkopuoliseksi ja ei-tervetulleeksi. Sitä tapahtui vain joskus ja usein hienovaraisemminkin, mutta se oli yksi syy lisää haluta muuttaa ajoissa pois kotoa.
”Ehdin varmaan tässä välissä vaihtamaan ainakin työvaatteet pois”, Emilia kuuli vielä äitinsä mutisevan melkein innoissaan. Ai että Emilialle sormea heristämään oli ensin niin kiire, ettei ehtinyt ja nyt ex-aviomiestä varten pitäisi laittautua? Kukaan ei olisi taatusti kertonut mitään vaikka Emilia olisi yrittänytkin kysyä.
Kun Emilia oli kuuloetäisyyden ulkopuolella, Eetu puuskahti lyhyesti. ”Äiti ootko miettinyt miksi Emilia haluaa pois kotoa? Ehkä se ei tunne ihan kuuluvansa tänne. Etenkin, kun eräät eivät osaa olla varovaisempia”, Eetu mutisi.
Serena ei vastannut, kuului kollaavan vain vaatekaappia. ”Ihan turhaa kiirehtiä etkö sä muista, että isä tulee vasta kun Emiliakin on varmasti nukkumassa? Ja Emilian tuntien se höyryää vielä tunteja ennen kuin rauhoittuu.” Eetu päätyi vain lopuksi ärähtämään turhautuneena, kun häntä ei kuunneltu.
Serena ei vastannut, kuului kollaavan vain vaatekaappia. ”Ihan turhaa kiirehtiä etkö sä muista, että isä tulee vasta kun Emiliakin on varmasti nukkumassa? Ja Emilian tuntien se höyryää vielä tunteja ennen kuin rauhoittuu.” Eetu päätyi vain lopuksi ärähtämään turhautuneena, kun häntä ei kuunneltu.
Samalle illalle ehti tulla vielä yksi yllätys. Kaikilla perheenjäsenillä oli ollut viime aikoina niin paljon tekemistä, että pennut tulivat yllätyksenä.
(Kaikki neljä, taas XP ja näin on simien ja kissojen valtasuhde taas muuttunut.)
Kaksi urosta ja kaksi naarasta, kolme valkoista ja yksi harmaa. Syntymäjärjestyksessä Reno, Real, Rei ja Roku. Pisteet niille, jotka tietä mistä sarjoista kukin nimi on, kaikki jotenkin lempihahmojani…
On muuten aika jälkeen jääneiden näköisiä…
Aww nyt kuitenkin.
Tässä vielä kaikki. Sitten jännittämään, minkälaisia ovat aikuisina…
”Hui!” Serena säpsähti kunnolla hereille erotettuaan pimeästä, että sängyn vieressä seisoi hahmo.
”Sera rauhoitu, mä tässä vain olen. Elias, muistuuko?” Serena kuuli tutun äänen ja huokaisi helpottuneena.
”Aiheutat vielä joku päivä sydänkohtauksen jollekin”, Serena hymähti, mutta huvittuneena hiljaisella äänellä. Koko muu talo nukkui.
”Aiheutat vielä joku päivä sydänkohtauksen jollekin”, Serena hymähti, mutta huvittuneena hiljaisella äänellä. Koko muu talo nukkui.
Joka tapauksessa Serena oli pian ylhäällä ja halasi Eliasta pitkään. ”Kuinka kauan siitä taas on? Vuodet kuluvat sitä nopeammin mitä vanhemmaksi tulee”, Serena huokaisi todeten. Ei sen enempää syyttänyt kuin ollut pahoillaankaan. He olivat pärjänneet taas ihan hyvin.
”Ehkä vähän liian kauan. Miten täällä on jakseltu? Tiedän, ettei minun pitänyt tulla häihinkään, mutta nyt kun kuulin tästä, niin…” Elias alkoi selittää huolestuneena, mutta Serena hyssytteli miestä. Tämän kiihtynyt ääni kohosi vähän liian kovaksi. ”Ei meillä ole hätää ja Maria on pärjännyt Miron kanssa hyvin ottaen tilanteen huomioon”, Serena selitti rauhallisesti.
”No hyvä, olen niin helpottunut, etten tehnyt mitään väärin”, Elias huokaisi ja otti Serenan vielä yllättäen uuteen halausotteeseen. Siinä vaiheessa Markuskin oli jo herännyt. ”No mutta”, Serena totesi ihmetellen, kun Elias vain tiukensi otettaan. Hyvin ilmeisesti hän oli kaivannut enemmän taakse jäänyttä perhettä kuin perhe Eliasta.
”Anteeksi, mutta vaikka en ole vielä ihan niin vanha, alan silti pelkäämään luideni puolesta”, Serenan oli lopulta pakko ähkäistä ja sitten Markus oli ehtinyt jo sängyn toiselle puolelle. Elias irrotti otteensa anteeksipyytävästi virnistäen, mutta sitten hänet käännettiin ympäri.
Elias ja Markus halasivat myös toisiaan pitkään Serenan odottaessa hymyillen vieressä. Serena pisti myös merkille, että Markusta Elias piteli varovaisemmin. Olihan se totta, että heistä kahdesta Markus oli kokemiensa asioiden takia hauraampi. Se vain korostui, kun he vanhenivat.
”Hitsi vie, mähän olen sua pidempi”, Elias naurahti irrottautuessaan. ”Sitä se on kun ihminen alkaa lahota ja painuu kasaan ja sulla on kengätkin jalassa”, Markus vain totesi kuivasti, mutta hymyili kuitenkin. ”Älkääs nyt alkako heti taas kinastelemaan”, Serena myhäili miesten takana.
”Mikä kiire tässä on? Meillä on koko yö aikaa vaihtaa kuulumisia, niinhän?” Elias huomautti. Serena ja Markus mutisivat molemmat jotain töistä, mutta aikataulut unohtuivat kun istuttiin sängyn reunalle yhdessä jutustelemaan.
*****
”Mitä te täällä vielä näin myöhään kinastelette?” Maria uteli haukotellen suunnistaessaan kohti serkuksia. Aleksi viettäisi pari yötä kaksosten luona ennen kuin lähtisi taas kotiin, perheen luona oli jo vierailtu sillä kerralla. Aleksi oli käynyt tavallista useammin kotimaisemissa viime aikoina. Mariakin tiesi miksi, mutta ei halunnut antaa niille ajatuksille sijaa nyt. Pitäisi päästä nukkumaan rauhallisin mielin ilman rinnassa pesivää ahdistusta, kunhan saisi vielä vieraankin kanssa vaihdettua kohteliaasti pari sanaa.
Marian tuloa ei kuitenkaan ilmeisesti kuultu.
”Ääh, Aleksi, ensinnäkin sun ei tarvitse tuoda mitään tuliaisia meille. Ja toisekseen toimiko tää antiikkiradio edes siellä kaupassa? Nyt se ei pihahdakaan.”
”Kyllä se silloin toimi… Entäs se ihme peli, jonka voitin arpajaisista? Oletko saanut säännöistä selvää? Kun nyt meitä olisi ainakin tarpeeksi siihen.”
”Aleksi hei nyt on liian myöhä minkään sortin opiskelulle usko pois mulla on kokemusta…”
”Hei pojat, hyvää yötä”, Maria sanoi hieman liioitellun selkeästi.
Miro nousi salamana ylös ja riensi siskonsa luokse. Aleksi huokaisi lyhyesti ja istahti alas, tässä saattaisi kestää. Toistaiseksi Marian nukkumaan meneminen oli samankaltainen operaatio kuin pikkulapsella. Kaikki piti tarkkaan huolehtia ja Miro joutui valvomaan, että Maria varmasti nukahti kunnolla.
Aleksi kuunteli melkein kuiskaten vaihdettua keskustelua ja puri huultaan. Tuntui, että oli hirmuisen kauan siitä, kun tässä talossa oli oikeasti ollut viimeksi meteliä ja elämää. Se oli väärin. Kaikkea piti nyt varoa koko ajan Marian läsnä ollessa. Tarkkailla, miten Maria jaksoi. Se oli hermoja raastavaa ja piinaavaa, miten Miro oikein selvisi? Aleksikin kävi useammin painostavissa kotimaisemissa vain sen takia, että se tuntui velvollisuudelta. Tuntui väärin paeta kun muilla ei ollut siihen mahdollisuutta.
Ei asioiden olisi kuulunut näin olla. Kaikki oli niin pielessä, pois raiteiltaan. Aleksi vieraili kyllä kaksosten luona niin kuin ennenkin, mutta ei melkein malttanut odottaa lähdön hetkeä. Piinaava ja painostava ilmapiiri tarttui. Kaiken muun lisäksi Aleksi tunsi siis myös syyllisyyttä. Voisiko mikään palata normaaliksi?
”Sori kun kesti. Kun Maria opettelee taas nukkumaan itsekseen, ymmärräthän…” Miro aloitti pikaisesti, mutta Aleksi pudisti päätään aavistuksen hymyillen. Hänelle ei tarvitsisi selitellä mitään. Tai no... yksi kysymys.
”Itsekseen? Tähän asti vai…”
”Joo. Yhdessä saa unettoman ja rauhallisen yön, jos muistat. Helpompaa Marialle, mutta nyt se haluaisi pärjätä enemmän omillaan. Saa nähdä.” Miro odotti hetken. Valot sammuivat ensin olohuoneesta ja sitten yläkerrasta, Maria sammutteli niitä mennessään. Miro ja Aleksi puhelivat hetken hiljaisella äänellä, jotta Marian olisi helpompi saada unenpäästä kiinni. Mutta se oli teennäistä mutinaa, tyhjää kuulumisten vaihtamista ilman, että kerrottiin todella mitään. Joo kyllä se Emilia on muuttamassa mutta vasta vuoden päästä, ne pääsi sopimukseen. Joo Jonna asuu edelleen yksin.
Miro rykäisi lyhyesti. ”Vaihdetaan aihetta, hirveän synkkä ilmapiiri täällä. Onko kaupunki tarjonnut mitään uutta kauniilla osa-alueella? Jos ymmärrät mitä tarkoitan”, Miro uteli ja kohotti vielä kulmakarvojaan vihjaavasti. Aleksi painoi hetkeksi katseensa. No juu, todellakin aiheenvaihdos.
”No, ei sillä niin mulle väliä. Mutta olisi pitänyt arvata että sua kiinnostaa”, Aleksi päätti ensimmäisenä iskeä takaisin. Miro ei hämmentynyt.
”Luonnollisesti. Mutta nyt puhutaan susta. Eikö sulla ole kämppiksenä se joku nainen? Mitenkäs se?”
Aleksi naurahti lyhyesti. ”Signe? Se josta sä mietit onko se mies vai nainen?” Miro kohautti olkiaan. Aleksi huitaisi kädellään ja jatkoi jotta saisi asian nopeasti käsiteltyä: ”Yhden yön kokeilu riitti, meidän jutusta ei tulisi mitään.”
Miro vakavoitui yllättäen, mutta pilke silmäkulmassa pilasi asetelman. Miro vaikutti pahoja ajattelevalta terapeutilta. ”Te siis…” Miro vielä varmisti ääntään madaltaen ja nojautui eteenpäin kuin salaseurassa.
”Tiedätkö kun kyllä Signe osaa pukeutua… erittäin naismaisesti kun haluaa”, Aleksi aloitti viivytellen ja lopetti sitten vähän hämmentyneen näköisenä kuin uskomatta, että todella aloitti kertomisen.
”Joo, jatka, ethän sä päässyt vasta kuin alkuun”, Miro kehotti nopeasti. Aleksi yritti olla huomioimatta kiiluvat silmät ja jatkoi, muuten hän ei saisi Mirolta rauhaa koko loppu iltana. Tai yönä.
”Kun Signehän on vähän sellainen vapaa sielu. Älä naura Miro. Tarkoitan, sen on helppo hypätä mukaan mihin tahansa vaikka hetken mielijohteesta. Se ei anna minkään estää itseään. Kun sehän tuli ensin opiskelemaan tänne ulkomailta mutta muutti sitten toiseen kaupunkiin tekemään töitä kun teki mieli. Se olisi aina menossa kaikkialle mutta mä vähän hillitsen sitä ja toisaalta se repii mua liikkeelle kun jäisin vain kämpille nyhväämään.”
”No sittenhän te olisitte hyvä pari mistä kiikastaa?” Miro heitti käsiään levitellen.
”No… Se oli vaan yks ilta niin kuin mä sanoin. Kun se ehdotti ja mä sanoin että ei ennen kuin oon juonu tarpeeksi. Se sanoi vaan okei ihan jees niin kuin kaikkeen ennenkin turhia kyselemättä. Ja sitten se itse kuitenkin aamulla totesi, että ei se kuitenkaan osaa varmaan olla taas yhdessä paikassa kauan ja me ollaan liian erilaisia mutta ei se kadu mitään. Parista viimeisestä me sentään oltiin yhtä mieltä”, Aleksi huokaisi lopuksi.
Miro kohotti kulmaansa. ”Sä kuulostat vähän haikealta”, hän ohjasi serkkuaan salakavalasti. Aleksi valitsi vaikenemisen siinä kohtaa, mies ei tainnut tietää selkeää vastausta. Miro rykäisi ja yritti vähän vaihtaa aihetta, kun Aleksi oli selvästi vielä kiusaantuneempi kuin aiemmin.
”No tuota… Miksi sä halusit… Tai siis tietenkin. Sulla on vielä se sidejuttu niinhän? Sen takia sun piti olla kännissä, ettei sitä synny jos tarkoitus ei ollut ryhtyä mihinkään pysyvään.” Aleksi värähti vähän viimeisen sanan kohdalla. Ikävää mutta välttämätöntä, onneksi Signe ei ollut pahastunut tippaakaan… Aleksi kiirehti ajatuksissaan takaisin pääraiteelle.
”Sulla vai ei ole sellaista huolehdittavana?” Aleksi kysyi hitaasti yrittäen muistella mistä olikaan puhe oikeasti.
”Ei mitenkään merkittävästi, mutta on kuitenkin. Älysin sen silloin, kun näin, miten Maria… kun Tero…”
Sitten tuli taas hiljaista. Oltiin kuin varkain palattu ensimmäiseen aiheeseen. Siihen joka toi aina mukanaan kylmäävän ilmapiirin. ”Niin”, Aleksi vain totesi hiljaa yrittäen rikkoa hiljaisuuden painostavaa muuria, mutta ääni ei kantanut enempää. Miro ei edes yrittänyt, tuijotteli vain eteensä muistelmissaan. Aleksi näki, kuinka miehen silmät levisivät ja kauhu hiipii katseeseen, kuin Miro todella olisi todistanut kaiken sen uudestaan.
Aleksi suoristautui ja yritti tosissaan viedä Miron ajatukset muualle vaikka väkipakolla. ”Mutta hei! Sähän voit itse tulla pian katsomaan tarjontaa, mulla on viikon päästä lomaa enemmänkin.” Aleksi kuulosti omiinkin korviinsa epäaidon innostuneelta.
”No tuota…” Miro aloitti epävarmasti. Siksikö, että ei ollut varma halusiko lähteä vai siksi, ettei ollut varma, voisiko lähteä?
”Ei tarvitse nyt heti sanoa, voit miettiä vielä”, Aleksi kiirehti lupaamaan hymyillen, kun Miro näytti koko ajan vastahakoisemmalta. Silloin uusi ääni keskeytti heidät.
”Tuota… Anteeksi kun häiritsen, mutta voidaanko kokeilla sitä peliä?” Maria puhui hiljaisella äänellä.
Aleksi ja Miro nousivat heti ylös. ”Sitä Aleksin tuomaa peliä? Mutta kello on jo vaikka mitä ja eikö sun pitänyt mennä nukkumaan?” Miro totesi kummastuneen kuuloisena. Aleksi päätti vain seisoa kauempana ja seurata sivummalla.
”Voidaanko… voidaanko vain pelata sitä nyt? Kaikki kolme yhdessä? Edes vähän aikaa?” Maria aneli voimattomalla äänellä.
”Maria, mikä hätänä?” Miro kysyi nyt huolestuneena. Maria vilkaisi melkein säikkynä ensin Miroa ja sitten Aleksia, puri huultaan ja painoi katseensa.
Maria huokaisi lyhyesti. ”No kun… Mä en halua mennä nukkumaan enää. Kun mä näin sellaista unta, että Tero kävi meidän kaappeja läpi. Se pahoitteli, että oli unohtanut niin paljon vaatteitaan meille. Sitten se ehdotti, että mä voisin kysyä, jos osa vaatteista menisi Mirolle tai Aleksille, kun hänen suvussaan ei ole oikein ketään samankokoista. Mä en ihmetellyt yhtään, mitä Tero siellä teki ja miten. Mä vain olin tyytyväinen, että se muisti vielä Aleksinkin, että ne tunsi jo toisensa niin hyvin ennen häitä… Kyllä mä tiesin siinä unessa, että häitä ei tule, mutta jotenkin se ei haitannut. Mä vain lupasin, että ei haittaa, vaikka vaatteita vielä löytyi, kyllä ne ehdittäisiin korjata pois sitten ajan kanssa ja joo, Aleksi taitaa olla sun kanssa samankokoinen…” Maria huokaisi uudestaan, tällä kertaa syvempään.
”Sitten mä heräsin ja ensin menin katsomaan sitä kaappia, jolla Tero oli ollut ottaakseni vaatteet sivuun aamua varten etten unohda, kun Tero tulisi varmaan tarkistamaan pinon vielä tarkkaavaiseen tapaansa… Mutta niitä vaatteita ei ollut siellä ja sitten mä muistin, että…”
Maria nyyhkäisi ja peitti kasvot kädellään, mutta se ei estänyt kyyneleiden tuloa. ”Miro mä en halua enää herätä niin, että näen haamuja”, Maria valitti itkusta tärisevällä äänellä päätään kankeasti pudistaen.
Miro riensi nyt siskonsa tueksi, hyssytteli ja lupasi, että kaikki olisi kohta taas hyvin. Kuului lupaavan, että kyllä sitä peliä voitaisiin nyt vilkaista yhdessä. Aleksi katseli vakavana sivummalle, hän ei halunnut nähdä Marian itkevän kun ei ollut pakko. Oli masentavaa nähdä joku niinkin vahva ihminen niin murtuneena. Pisti miettimään, voiko sitä itsekään selvitä? Mutta yksi asia oli selvä.
Miro ei pystyisi jättämään Mariaa vielä pitkään aikaan edes hetkeksi. Niin paljon kuin Mironkin kaltainen menevä nuori mies uhraa siinä... Oliko sellainen taakka oikeudenmukainen?
*****
Miro oli tapansa mukaan jo ovella valmiiksi vastassa, kun Maria tulisi töistä. Että voisi heti kysyä kuulumisia ja miten päivä meni, että Marialla olisi mahdollisimman vähän aikaa vain olla omissa ajatuksissaan. Arki alkoi sujua hiljalleen, Maria pystyi tulemaan toimeen koko ajan enemmän omillaan.
Miro kohotti kulmansa, kun joku naapureista kävi ilmeisesti kysymässä jotain Marialta, mutta sitten se punapää vain käveli pikaisesti ja hämillään pois roskiksen kanssa reuhtovan Marian luota. Mitä se Maria taas oli keksinyt sanottavaksi? Maria oli jotenkin hirveän pisteliäs silloin kun apeus ei vienyt voittoa. Kuin yrittäisi vakuuttaa leuka pystyssä ja salamoita silmissä kaikille, että hän kyllä pärjää kaikki on niin kuin ennenkin menkää kauemmas tai tulee turpiin.
”Maria mistä oli kyse mitä Matleenalla oli asiaa?”
Maria puoliksi huitaisi kädellään väheksyvästi ja puoliksi peitti samalla haukotuksen. ”Jotain kuulumisia, ihan tyhjänpäiväistä mitä se ei olisi vielä puoli vuotta sitten vaivautunut tekemään. Kun kaikki ovat niin tekopyhiä...”
”Maria älä viitsi voi ne oikeasti olla huolissaan niin kuin...”
”Älä nyt jaksa mä meen vaan nukkumaan kunhan saan pakkelit naamasta.”
Miro käänsi Marian hartiasta pitäen ympäri. Tätä tahtia oli jatkunut vähän liian pitkään, puolet päivästä töitä ja toiset puolet nukkumista. Tarvittiin jotain arkea elävöittävää, jotain normaalia. Ja Maria nukkui liikaa.
”Jos kokeilet vain istahtaa hetkeksi ja kysyt sitten, jos joku kavereistasi lähtisi kaupungille. Olet viime aikoina puhunut vain puhelimessa niiden kanssa. Siellä on niin nätti iltakin”, Miro yritti suostutella, mutta Maria muuttui koko ajan vastahakoisemman näköiseksi. Miron lopetettua Maria nyrpisti nenäänsä ja ärähti.
”No taatusti ne haluaa mennä mutta mä en. Ekat häät mä vielä jaksoin, mutta nyt kaikki menee naimisiin ja ensimmäiset kuuluttaa jo odottavansa esikoisiaan. Mä en enää kuulu siihen joukkoon, mä putosin pois matkasta. Mä en halua olla tekemisissä niiden huolehtivan kuoren alla itseään täynnä olevien paski...”
”Maria lopeta. Asia selvä, ei sitten. Onko sulla muunlaista seuraa vaihtoehtona?” Miro kiirehti keskeyttämään hätäisesti. Jos Maria olikin ollut äkäinen tullessaan nyt nainen kihisi käsittämättömästä kiukusta. ”Kun... Kun sä tarvitset oikeasti vaihtelua”, Miro lisäsi vielä varovasti.
Maria vakavoitui ja näytti oikeasti miettivän hetken. Sitten nainen painoi katseensa. ”Mä... Sori, mä en olisi saanut huutaa sulle. Mutta... En mä tiedä mä en jaksa ajatella jos mä menen vain tällä kertaa nukkumaan...” Maria mutisi hämillään.
”Et mene koska me lähdetään yhdessä kaupungille. Mä vien sut treffeille, jos ei ole muita”, Miro heitti yhtäkkiä iloisen kuuloisena kuin todeten samalla miksi en keksinyt tätä aiemmin.
”...Mitä? Ei nyt sun tar...” Maria ähkäisi vielä enemmän hämillään.
”Joo! Niin me tehdään ja mennään jonnekin missä ei olla koskaan käynyt. Tästä tulee mahtava ilta! Eikä tää mua haittaa, pääsenpähän harjoittelemaan etukäteen yhtä ideaa sitten tositilannetta varten, jos kohdalle osuu joku erityinen tapaus”, Miro keksi nopeasti kumoten Marian vastaväitteet. Nyt kuulosti siltä, kuin Maria tekisi hänelle palveluksen eikä toisinpäin.
”...Okei? Mitä... Mitä mä laitan päälle?” Epävarmat sanat tulivat jostain itsestään, automaattisesti. Osa menneisyyttä puski pintaan. Se tuntui yllättävän turvalliselta ja lämmittävältä. Antoi toivoa siitä, että asiat voisivat palata vielä entiselleen.
”Laita... Laita jotain lämmintä”, Miro ilmoitti hetken mietittyään. Jotenkin Mariasta tuntui, että Miro oli tuntenut saman kuin hän. Maria huomasi jopa odottavansa iltaa. Hänellä ei ollut ollut pitkään aikaan mitään, mitä odottaa.
---
”No niin kohta ollaan perillä”, Miro totesi ja Maria huomasi vasta hätkähdettyään ääntä, että he eivät olleet puhuneet mitään koko matkan aikana.
”Ihan hyvä, täällä alkaa nimittäin sataa enemmän. Se siitä sun nätistä illasta. Mutta ootko tosissasi? Täällä? Tosi romanttinen treffipaikka”, Maria sai kuitenkin suunsa toimimaan. Hän oli rehellisesti sanoen vähän pettynyt.
”Vanha jäähalli niinhän? Se jota oikein kukaan ei ole käyttänyt sitten meidän ensimmäisten kouluvuosien jälkeen kun se uusi tuli lähemmäs. Ei tää ole enää kuin vanhojen autojen hautausmaa...” Maria valitti vielä lisää, kun ei saanut Mirolta vastausta. Nainen yllätti itsensäkin, kun puhui niin paljon. Tosin toistaiseksi ääni oli vähän vielä liian korkea ja hätäinen. Maria oikein yritti nyt pysyä äänessä, etteivät taka-alalle työnnetyt ajatukset puskisi pintaan.
Miro tuhahti itsevarmasti. ”Älä nyt vielä valita kun ei olla sisälle päästy. Mulla kyllä on tarkka suunnitelma.” Maria vilkaisi Miroa ja kohotti kulmaansa.
”Tai siis on mulla suunnitelma.” Maria jatkoi katsomista. ”Tai... Kyllä mä jotain kohta keksin. Tuu nyt vain otetaan kisa ovelle sitä ei ole kai moneen vuoteen vaivauduttu edes lukitsemaan”, Miro lopulta ohitti äänettömän kysymyksen.
”Hei ei ole reilua!” Maria protestoi, kun Miro pinkaisi saman tien juoksuun. Mutta yhtä lailla sisarukset kisasivat toisiaan kuin sadettakin vastaan.
”Mä muistan, tuolla on pukuhuoneet”, Maria henkäisi kun hengitys oli vähän tasaantunut. ”Me kisattiin aina kuka pääsee sille parhaalle penkille kopin päässä niin, ettei ole kenenkään tiellä... Ja poikien oli siinä vieressä. Siinä on niin ohut seinä, että me pystyttiin huutelemaan kaikkea toisillemme. Ja sitten tää harmaa kauhea mureneva matto niitä luistimien teriä varten.” Maria kuulosti innostuneelta. Oli vapauttavaa muistella kerrankin jotain mukavaa. Oli hänellä ollut hauskaa ennen Teroakin. ”Täällä tuoksuukin vielä niin kumiselta ja ummehtuneelta kuin mä muistin!”
Miro antoi Marian ensin katsella ympärilleen rauhassa. Naisen silmät säihkyivät tämän kerratessa mukavia muistoja mielessään läpi. Mironkin oli helppo hymyillä. ”No sullahan on kirkkaat muistikuvat. Tai sitten mä vain lintsasin luistelun aina kun olin niin huono... Ei siitä sen enempää. Tule, katsotaan onko hallin ovi auki. Ei meidän reissun ole vielä tarkoitus tähän tyssätä.”
”Hyi hitsi täällä on karmivaa. Etkö voinut laittaa tännekin valoja valmiiksi?” Maria melkein kuiskasi kuin peläten jonkin pimeydessä heräävän. Pitkään rauhassa olleiden haamujen. Mutta hiljainenkin ääni jäi kaikumaan tyhjään tilaan, ässät suhahtivat. Puhumattakaan kenkien kopinasta, joka muistutti rummutusta.
”Aulassa oli ihan normaali katkaisin, mutta täällä pitäisi jossain olla erikseen kaappi... Seuraa vain mua.” Maria kiirehti Miron vierelle eikä kysynyt, mistä Miro tiesi niin tarkkaan. Ei tainnut olla Miron ensimmäinen yöllinen reissu hallille.
”Ei vit.. Tai siis hemmetti, kaappi on lukossa. Viimeksi se oli... Tai siis... Olkoot. Mutta meillä ei ole nyt siis valoja”, Miro takelteli, kun oli hetken tutkiskellut ja retuuttanut valkoista peltikaappia, josta maali hilseili. Kaikki näytti muutenkin olevan vähän rempallaan. Sentään hallissa oli tarpeeksi viileää, jään pitäisi olla siis kunnossa. Jos siis saisi jostain luistimet ja valoa.
”Eli... Mitäs nyt tehdään?” Maria kysyi hetken hiljaisuuden jälkeen. Jossain jokin ilmastointi humahti päälle ja alkoi heti käydä kylmä viiva. Aivan kuin halli olisi elossa eikä pitäisi heidän hiippailustaan.
”Noh, luistimia saa tosta nurkan laatikosta, mutta meillä ei ole mitään valoa. Ellei sitten...” Miron katse siirtyi viereiseen varaston oveen. Maria ei tiennyt mitä siellä sisällä oli. Miro ojentautui kokeilemaan oven kahvaa, ovi oli lukossa, mutta sitten Miro alkoi sormeilla vanhan näköistä isoa avaimenreikää kahvan alla.
”Mä saan tän kyllä auki, mutta mä tarvitsen vähän valoa. Onnistuuko, Maria?” Maria oli ollut kysymässä näsäviisaasti jotain tiirikoinnin taidon oppimiseen liittyvää, mutta Miron kysymys sai Marian vakavoitumaan.
”Mä... Sä siis tarkotat että...” Maria ei ollut vaivannut ajatustakaan sille toiselle puolelle sitten sen tapahtuman. Paitsi että nyt kun Maria tunnusteli tuntui, ettei siellä ollut mitään. Pystyisikö hän, edes Miron avulla? Haluaisiko edes? Toisaalta Maria huomasi olevansa hieman peloissaan. Olihan se osa häntä, normaalia hänelle. Kyllä hänen täytyisi edes yrittää, Miro odotti. Maria oli huomaamattaan ottanut askeleen kauemmas. Nyt Miro tarjosi kättään.
Maria veti syvään henkeä ja tarttui siihen. ”Ihan rauhassa, mä autan”, Miro lupasi rauhallisella ja matalalla äänellä. Maria meinasi vetää ensin kätensä pois, kun tunsi kihelmöintiä jossain syvällä sisällään, ihan kummallisesti. Mutta kihelmöinti levisi kohti ojennettua kättä ja purkautui siellä voimistuvana valona. ”Sä voit tiedätkö hengittää.” Maria huokaisi, se kuulosti helpottuneelta naurahdukseltakin.
”Nyt oota hetki, mä saan tän auki yhdelläkin kädellä usko pois”, Miro sitten ilmoitti kääntyen ympäri. Hän ei kuitenkaan irrottanut otettaan Mariasta ja valo pysyi vakaana ja kirkkaana. Maria katseli sitä pieni hymynkare huulillaan. Hän muisti nyt yhtäkkiä, milloin he olivat tehneet niin ensimmäisen kerran Miron kanssa.
Oli ollut sähkökatkos ja taskulamppuja ei meinannut löytyä mistään pimeässä. Äiti oli mennyt huoneesta toiseen etsiessään ja kun kaksoset kyllästyivät vain seuraamaan äidin perässä liilassa hehkussa, he olivat melkein säikäyttäneet Jonnan hengiltä omalla valollaan. Se oli ollut vähän ennen kuin he hyppäsivät Aleksin kanssa Lehtotien talon katolta uima-altaaseen... Marian hymy vain leveni. Mistä nämä kaikki mukavat muistot nyt yhtäkkiä tulvivat?
”No niin, oota tässä ja käänny ympäri. Nyt mä keksin jotain kivaa”, Miro keskeytti Marian ajatukset.
”Tää siivouslista on jäänyt muutaman vuoden jälkeen”, Maria mutisi itsekseen ajankuluksi samalla kun Miro käveli edestakaisin jään ja varaston väliä. Kyllä se oli nyt jotain keksinyt, Maria alkoi nähdä valon hehkun mutta ei kääntynyt ympäri. Ei edes silloin, kun kuuli kiroilua ja tömähdyksen. Miro teki jotain jäällä, kun kerran niin liukastui.
”No niin, tule. Tossa on luistimet vieressä.” Maria kääntyi ympäri, mutta ei koskenutkaan luistimiin. Ei edes vilkaissut niitä kohti, hän ei saanut silmiään irti kaukalosta.
”Vau Miro. Tiesitkö sä, että nämä...” Maria henkäisi, mutta viittilöi käsillään kohti valonlähteitä kun ei ollut varma, mitä ne olivat. ”Että nämä jutut olisi täällä valmiiksi?”
”En, mutta kai näitä on jossain ruusuluistelussa tai jotain käytetty. Tule nyt ennen kuin unohdan miten luistellaan”, Miro kiirehti samalla kun luisteli varovasti pientä rinkiä pysyen kaukana oikeista kynttilöistä.
”Ei kyllä ihan taida olla hyvä treffi-idea, kun siihen liittyy lukkojen murtaminen ja luonnoton valo”, Maria naurahti kun ehti kaukaloon. Miro vain murahti. ”Niin ehkei joo mutta tää käy meille.” Maria hymyili toispuoleisesti. Hän epäili, että Miro oli kyllä suunnitellut tämän ihan vain häntä varten mutta halusi väittää muuta, ettei Maria tuntisi olevansa yhtään sen enempää taakaksi kuin oli jo. Hitsi... Tuntui hyvältä ajatella asioida pidemmälle. Pitkään aikaan sille ei tuntunut olleen tarvetta.
”Ääh en mä vieläkään osaa luistella sovitaan, että mä pysyn sivummalla niin mä voin...” Miro alkoi selitellä, kun he pyllähtivät pian vierekkäin jäähän. Maria alkoi kuitenkin heti kömpiä pystyyn. ”Höpsis, heti ylös vain ja uusi yritys. Tää on kivempaa kahdestaan.” Miro värähti ennen kuin seurasi perässä.
”Mitä nyt?”
”Sä vain kuulostit niin pahasti siltä liikanopettajalta, joka ei antanut armoa ei sitten yhtään.” Maria tuuppasi huvittuneena Miroa kylkeen ja mies oli kaatua uudestaan. Sitten Maria tyytyi vain pyrähtämään matkoihinsa, hän oli oikeasti innoissaan kun huomasi luistinten nyt pitävän paremmin.
Miro kompasteli vielä vähän väliä, mutta Maria rohkaistui kokeilemaan koko ajan enemmän ja hymy naisen kasvoilla vain leveni kuin innokkaalla lapsella.
”Mä haluun kokeilla seuraavaksi hypätä”, Maria ilmoitti, kun hän oli tarpeeksi monta kertaa vain pyörähtänyt tai luistellut yhdellä jalalla. Juuri silloin Miro kompuroi taas omien luistintensa kanssa. ”Jos nyt et kuitenkaan liiaksi rupea kokeilemaan onneasi. Mä alan oikeasti harkitsemaan kypärää...” Mutta Maria viittoi vain Miroa antamaan tilaa ja Miro luisteli epävarmana kauemmas.
Maria tyytyi sen verran antamaan periksi, että hyppäsi vain paikoillaan. Mutta sydän alkoi hakata juuri ennen kuin jalat irtosivat jäästä ja nainen pidätti hengitystään koko hypyn ajan. Mutta sinä lyhyenä hetkenä ehtivät monet ajatukset vilistä päässä.
Ei se ollut kuin yksi hyppy, mutta... Pitkään aikaan ei ollut mikään tuntunut niin jännittävältä. Sydämen syke tuntui räpistelevänä pikkulintuna rinnassa ja veri kohisi korvissa. Ei ollut tuntenut olevansa... niin elossa. Niin ihanan elossa ja olemassa.
Miro katsoi varuillaan kauempaa ja veti henkeä säikähtäneenä, kun Maria horjahti luistinten osuessa taas jäähän. Nyt se kaatuu korkealta ja lujaa ja iskee takaraivonsa jäähän eikä pysty enää liikuttamaan kuin silmiään koko loppuelämänsä ja se on Miron syytä.
Maria kuitenkin sai itsensä tasapainoon ja naurahti jotenkin hysteerisen oloisena pari kertaa. ”Miro se oli mahtavaa!”
Miro hymyili epävarmasti ja totesi ”okei”, mutta totaalisen riemukas ilme Marian kasvoilla olisi pitänyt saada ikuistettua, niin harvassa ne olivat.
”Mutta hei jos nää on treffit täytyy olla jotain romanttistakin. Mun täytyy saada harjoitella”, Miro ilmoitti. Maria meinasi jo nauraa ääneen, kun Miro niin vakaasti halusi pysyä siinä versiossaan, että tämä oli vain harjoituksen vuoksi ja Miro vaivasi Mariaa eikä päinvastoin.
”No okei, siihen varmaan kuuluu käsistä pitely”, Maria mietti analysoivasti. Miro ynähti myöntävästi yhtä virallisen vakavana. Kumpi tahansa tai molemmat saattoivat minä hetkenä hyvänsä vain revetä nauruun.
”Sitten kieputaan romanttisesti ympäri ja tyttö ihailee vielä kerran sun laittamia kynttilöitä ja huokaa ’Voi ei, ei sinun olisi tarvinnut nähdä vaivaa minun vuokseni!’” Maria jatkoi muuttaen äänensä lopuksi haaveilevan pikkutytön kaihoisaksi kiherrykseksi. Miro ei pystynyt pidättämään yhtä nauruntyrskähdystä, mutta sitten mies onnistui vakavoitumaan ja nyökkäsi. Esitys jatkui.
”Sitten muistellaan yhdessä, kuinka kiva päivä onkaan tullut vietettyä yhdessä ja kuinka kekseliäs tämä paikka oli. Että tämä on ihan jotain muuta verrattuna siihen mihin kumpikaan on tottunut”, Miro jatkoi, mutta Maria ei katsonut häntä enää silmiin vaikka ynähtikin myöntävästi. Miro pelkäsi oliko vihjannut vähän liian suorasti, että Maria todella kaipasi vaihtelua tai mikä vielä pahempaa, saanut Marian taas hukkumaan ahdistaviin muistoihin.
”Maria?” Miro kysyikin varovasti. Mutta Marian nostaessa katseensa nainen hymyili yhtä aurinkoisesti kuin vielä hetki sitten.
”Niin, ja sitten tyttö haluaa kiittää sinua jotenkin.” Marian aloitteesta pyöriminen hidastui ja tultiin lähemmäs toisiaan, kunnes pysähdyttiin melkein kokonaan. ”Sitten te suutelette pitkään ja hartaasti ja romanttisesti niin, että tytöltä on jalat mennä alta, mutta koska sä olet niin taitava luistelija sä pidät teidät molemmat pystyssä ettekä rymähdä vain yhdeksi mytyksi jäälle”, Maria rikkoi hetken hartaan tunnelman selostamalla äänellä, joka muuttui lopuksi vain nauruksi. Miro yhtyi nauruun ja sisarukset nauroivat hetken niin, että olivat oikeasti kaatua.
Sitten Maria ojentautui yllättäen ihan lähelle ja painoi jotenkin uupuneesti mutta pehmeästi otsansa vasten Miron otsaa. Miron nauru katkesi kuin seinään ennen kuin mies huomasi, että kaikki oli vielä hyvin. Maria hymyili yhä, joskin eri lailla. Niin lempeästi ja... kiitollisesti. ”Miro mä en tiedä mitä olisin tehnyt ilman sua. Kiitos, että olet olemassa. Kiitos, kun toit minut tänne.”
Sanat tulivat niin sydämestä, että Miro meni aivan sanattomaksi. Oli turha rykäistä, sanoja ei tullut vieläkään. Maria painoi silmänsä kiinni ja huokaisi syvään tyytyväisenä. Lämmin henkäys pyyhki Miron kasvoja kylmässä hallissa. Miro odotti vielä hetken jännittyneenä, ennen kuin rentoutui ja antoi omien silmiensäkin painua kiinni hetkeksi, nojautui vasten siskoa. Olihan sitä tullut aika lailla illan mittaan riehuttua ja nyt oli hyvä vain hetki rauhoittua.
Maailmassa oli harvoja ihmisiä, joiden kanssa Miro tunsi todella olevansa oikeassa paikassa ja turvassa. Maria oli toinen niistä. He olivat osa sitä kolmikkoa, joka toisiinsa ehdottomasti luottaen hyppäsi talon katolta uima-altaaseen. Jos Miro olisi joutunut olemaan hetkenkin aivan yksin, ilman ketään johon tukeutua, hän olisi ollut aivan hukassa. Pitäisi muistaa kiittää vielä Aleksia.
Mariallakin taisivat alkaa ajatukset alkaa harhailla, kun nainen vetäytyi kauemmas. Tilanne haihtui pois. Mutta hymy ei ollut kulunut mihinkään. ”Kerätäänkö lyhdyt pois nyt?”
”Ei, jätetään jollekin yllätykseksi. Sammutetaan vain”, Miro totesi sen enempiä miettimättä.
”Otetaan kisa kotiin siellä sataa vieläkin!”
”Hei ei ole reilua taas sä otit varaslähdön!!” Maria huusi veljensä perään. Nopeasti illan taika haihtui, mutta kepeys jäi.
---
Miro ja Maria nojautuivat toisiinsa naurusta kaksinkerroin, mutta hengästyneinä henkeä haukkoen, kun pääsivät sisälle asti. ”Nyt me ollaan ihan märkiä ja saadaan molemmat varmaan se keuhkokuume, mistä äiti aina varoitteli”, Miro tyrskähti ja heilautti sanojensa painoksi kättään niin, että tummaksi kastuneesta hihasta lensivät vesipisarat kaaressa. Ne hajosivat lattiaan, mutta ääni ei paljon erottunut kaiken muun ropinan seasta. Vesi tippui kaksosten vaatteista kuin märästä turkista.
”Sitten me aina sanottiin, että Elias-eno kyllä parantaa. Sellaista keskustelua ei taidettu kovin monessa muussa perheessä käydä”, Maria jatkoi muistelua kaihoa äänessään, vaikka nauroikin vielä silmiä myöten.
”Ja äiti vain pudisti päätään ympärilleen vilkaistuaan että voi lapset lapset...” Miro imitoi melko taidokkaasti.
”Miro mä haluan lapsen.”
Miro naurahti vielä pari kertaa, mutta hyvin epävarmasti. Sitten Miro rykäisi saadakseen ääneensä jotain voimaa. ”Mitä?” Yksi sana, mutta Miro lisäsi epäröivällä ja mittailevalla katseellaan lisää kysymyksiä.
”En nyt tietenkään sun kanssa, vaikka me saataisiinkin nättejä lapsia”, Maria naurahti heti ja tuuppasi Miroa kepeästi. Miro ei edes yrittänyt peittää ihmetystä ilmeestään, kohotti vain lisää kulmaansa. Marialla oli sentään sen verran häveliäisyyttä tallella, että loi hetkeksi katseensa alas ennen kuin jatkoi: ”Mutta mä tarkoitan, miksi luopua nyt kaikesta yhden vastoinkäymisen takia. Mä olen aina halunnut lapsia ja perheen. Miksei muka se olisi yhä mahdollista?”
Nyt äänen selvittely tuotti tulosta ja Miro keksi sanottavaa: ”En mä sellaista väitäkään, mutta ei se noin vain onnistu. Sä nimenomaan et ole vaivautunut olemaan sosiaalinen viime aikoina. Moneen kuukauteen, puoleen vuoteen. Vaikka sä olisitkin nyt juuri ihan varma, ei se käy sormia napsauttamalla mitä mä asiasta tiedän. Et voi vain talsia jonkun miehen luokse ja aloittaa että hei, tekisitkö pienen palveluksen...” Mutta siinä vaiheessa Marian ilme kirkastui, muuttui melkein maaniseksi ja loput Miron sanoista hiipuivat. Mitä se nyt sai päähänsä? Mitä Miro sanoi?
”Miro sä olet nero! Se puku-ukko on mulle vieläkin palveluksen velkaa! Ja se lupasi, että mitä tahansa.” Miron suu avautui aavistuksen omin luvin. Nyt mies oli aivan pihalle. ”Mikä lumiukko...?”
Maria taputti pari kertaa Miroa hartioille, hihkaisi innoissaan, käytännössä heitti Miron sivuun ja pyrähti keittiöön. ”Se käyntikortti on jossain täällä tallessa oota hetki...” Silloin Miro muisti tämän ”puku-ukon” hautausmaalta.
”Maria ootko sä nyt ihan varma että tää on soveliasta...” Miro yritti kysyä, kun Maria käveli pian uudestaan hänen ohitseen.
”Ainahan voi kysyä mä soitan heti kello ei ole vielä liikaa.” Ja sitten se olikin aika paljon, kun puhelu Miron yllätykseksi vain venyi ja venyi.
Miro hätkähti hereille, kun kuuli nimensä ei niinkään hiljaa sanottuna. Maria vaihtoi levottomana painoa jalalta toiselle, kun Miro nousi hitaasti istumaan ja siristeli silmiään pimeässä yrittäen nähdä jotain unen jättämän sumeuden ja hämärän läpi.
”Miro se Niko suostui”, Maria kuiskasi innosta kimeällä äänellä. Miron katse napsahti siskoon. Mutta leveä hymy tämän kasvoilla ei antanut erehtymiselle sijaa. Miro oli kuullut oikein.
”Ai, jaha...” Miro totesi ontosti ja siirsi katseensa hitaasti sivuun.
”Tai, no... Se halusi tulla vielä kasvotusten juttelemaan parin päivän päästä, mutta kyllä se vaikutti suostuvan, ihan varmasti!” Maria hihkaisi. Miro painoi päänsä korkeaa ja kimeää lauseen loppuosaa vastaan. Hän oli liian väsynyt tähän.
”No hienoa, mutta käy nyt vaihtamassa kuivat vaatteet ja kerro uudestaan aamulla, kun mä en välttämättä muista”, Miro kähisi unesta karhealla äänellä. Sitten hän puoliksi peitti kädellään haukotuksen ja puoliksi viittoi Mariaa lähtemään. Maria suorastaan loikki ovelle, tosin siinä vaiheessa Miro oli ehtinyt jo kääntää kylkensä ja oli taas umpiunessa.
*****
Miro katseli epäillen, kun se mies nyt pyöri heidän keittiössään epävarmana ja availi vähän laatikoita. ”Haarukka”, Niko totesi löydöksensä Mirolle näyttäen ja Miro nyökkäsi jäykästi. Niko naurahti hermostuneesti ja jatkoi matkaansa ruokalautaselle. Ihan kumma hiippari. Näytti ikäiseltään, mutta käyttäytyi kuin lapsi vieraiden luona. Kohteli Miroa kuin linnan herraa, vaikka olikin tätä sen kaksi kertaa vanhempi.
”Kiitos todellakin ruoasta, unohdin syödä matkalla”, Niko kiitti auliisti, kuin olisi saanut kuninkaallisen aterian. Miro hymähti vastaukseksi laittaessaan pari päivää vanhan salaatin takaisin jääkaappiin. Vaikka kyllä hän kehua arvosti, lounassalaatti oli hänen tekemänsä. Samulin opit olivat yhä mielessä. ”Mene vain ruokapöydän ääreen, Maria odottaa jo”, Miro huomautti, kun Niko ei liikkunut mihinkään. Kaikkeen piti erikseen antaa lupa…
Niko näytti siltä, kuin hänellä olisi ollut siitäkin jotain vaivaantumisen aihetta, mutta meni kuitenkin.
Miro tiesi Marian hymyilevän ulkokuoren alla piilevästä kärttyisyydestä, että sisko tiesi hänen kuuntelevan. Mutta saisi nyt antaa periksi siinä. Miro haluaisi varmistaa, ettei mitään kieroa tapahtuisi. Ei siitä miehestä tiennyt yhtään.
”Niin tuota... En haluaisi kuulostaa hätäiseltä, mutta oletko miettinyt? Oletko varma vastauksesta?” Maria kysyi äänellä, joka tärisi huonosti peitellystä innosta ja jännityksestä. Ei malttanut antaa miehen edes istua kunnolla.
”Olen olen, tietenkin suostun. Tämähän on juuri sopiva vastapalvelus”, Niko totesi pidempiä miettimättä. Sitten oli hetken hiljaista, Miro nojautui lähemmäs ettei vain menettäisi mitään. Ei kai Niko olisi niin julma, että vitsailisi sellaisella asialla? Marialla taas näytti olevan vaikeuksia uskoa, että jokin asia voisi vihdoin onnistua.
”Olen tietenkin todella kiitollinen, mutta... Oletko aivan varma? Anteeksi kun varmistelen, mutta en kestäisi jos nyt...” Maria aloitti varovasti. Ei aivan uskaltanut olla tuttavallinen ja avoin vieraan miehen kanssa. Toisaalta pelkäsi, että jos ei nyt tekisi kaikkea mahdollista, yritys voisi kariutua siksi.
”Maria hyvä.” Miro irvisti yliasialliselle aloitukselle. ”Voin olla väärässäkin, mutta uskon, että lapsi tuottaisi sinulle elinikäistä iloa.” Maria nyökkäsi kiivaasti silmissä kiihkeä toivo. ”Olet antanut minulle jo saman. Olen nimittäin varma, että jos en olisi saapunut siihen ainutkertaiseen tilaisuuteen ajallaan tai kenties ollenkaan, niin pahasti olimme sivussa reitiltämme, olisin saanut kuulla ja katua sitä loppuelämäni. Elämä elämästä. Oma osani ei epäilytä laisinkaan, etenkin, jos olet niin valmis sopimaan kaikista mahdollisista ehdoista.” Niin viralliselta ja vakuuttavalta Niko ei ollut vielä kertaakaan kuulostanut.
Maria huokaisi niin helpottuneena, että Mirokin kuuli. ”No... Sittenhän meillä on tässä hyvää aikaa puhua. Haluatko kahvia?” Maria kysyi melkein nauraen.
”No tuota... Jos saisin syödä ensin loppuun. Sitten kyllä. Eikä tässä kovin monimutkaisia ehtoja ole ainakaan minun puoleltani...” Niko kuulosti taas enemmän itseltään. Tai ainakin sellaiselta, mihin Miro oli enemmän tottunut sinä lyhyenä aikana, kun he olivat tunteneet.
Miro päätti pian todella antaa yksityisyyttä parivaljakolle, kun alkoi se... ehdoista sopiminen. Alkaen siitä, että Maria kertoi sopivista päivistä... yrityksille. Kuuluivat olevan juuri nyt käsillä ja sen jälkeen Miro ei halunnut enempää kuulla. Olisikohan Juho lähettänyt jotain pitkästä aikaa? Viestit vain harvenivat. Juho taisi hiljalleen hukkua maailmalle niin kuin moni muu ennen häntä.
Yllättävän pian Maria ilmestyi Miron viereen niin, että mies hätkähti kuullessaan nimensä. Tai sitten Miro oli menettänyt ajantajun, kun Juhon lähettämä viesti oli pituudellaan korvannut edellisten vähyyden. Jälkimmäistä vaihtoehtoa tuki sekin seikka, että Mirolta kävi hitaasti ja jäykästi tuolista nouseminen, kun Maria viittoi häntä kauemmas. Alhaalla telkkari laitettiin päälle.
”Kuuntele nyt tarkkaan, Miro. Niko ei halua isäksi millään tavalla eikä osallistua lapsen elämään ja sehän sopii meille, eikös? Ollaan ennenkin tultu toimeen näin. On niitä muitakin yksinhuoltajia. Käytännössä se menee niin, etten merkitse syntymätodistukseen ketään isäksi. Ei mitään velvollisuuksia tai vastuuta, ei Niko niistä selviäisikään.” Miro nyökkäsi epävarmasti.
”Älä näytä noin äkäiseltä”, Maria suhahti. Miro ei tiennyt näyttäneensä sellaiselta ennen kuin Maria sanoi niin. Kai se johtui siitä, että Miro omaksi yllätyksekseenkin vähän paheksui. Hän. Naistennaurattaja. Mutta kyllä Mirokin olisi ottanut sen verran vastuuta, jos vain olisi sellainen tilanne tullut eteen... Varmasti olisi. Kai.
”Mä olen oikeasti sitä mieltä. Kun kysyin, eikö se halua edes lähettää tyyliin joululahjaa niin se kieltäytyi jyrkästi. Se sanoi ettei se osaa sitäkään tehdä lasten kohdalla oikein, kaikki sisarukset ja kummilasten vanhemmat on parin yrityksen jälkeen aina suorastaan vaatinut sitä lopettamaan...” Nyt oli Mironkin pakko naurahtaa. Niko todella vaikutti melko onnettomalta. Joillekin minkään sortin perhe-elämä ei vain sopinut.
”Mutta nyt, Miro”, Maria aloitti yllättäen vakavampana ja Mirokin muutti pikaisesti ilmeensä peruslukemille. ”Et kerro kenellekään ikinä tästä järjestelystä. En halua yrittää selittää kenellekään, ei ne kuitenkaan ymmärrä.”
Miro aikoi heti avata suunsa protestiksi, ei hän pystyisi, ei hän selvinnyt ikinä mistään taakasta yksin. Heti alkoi vain ahdistaa, kun sellaista pyydettiinkin.
”No, paitsi Aleksille. Se ei taatusti lavertele ja mä tiedän, että sä et kuitenkaan kestäisi tällaisen salaisuuden painoa”, Maria lisäsi vähän lempeämmin melko pian. Miron teki mieli halata siskoaan, ihanaa kun joku tunsi hänet niin hyvin. Mutta Miro tyytyi vain vakuuttamaan, että ei kertoisi kenellekään muulle.
”Niin, nyt sun pitää vain huolehtia, että olet muutaman päivän poissa kotoa. Kun...” Miro vetäytyi kauemmas, kun Maria puolestaan nojautui taas lähemmäs ja hiljensi ääntään.
”Mä ymmärrän kyllä enkä halua kuulla tarkempia yksityiskohtia. Mä meen Lehtotielle, Aleksi on tulossa huomenna maisemiin”, Miro naurahti. Aleksi tuntui olevan aina paikalla kun tarvitsi.
Miro lähti jo samana päivänä ennen kuin ilta ehti pimentyä. Ensimmäistä kertaa makuuhuoneeseen kävellessään Maria teki sopimuksen itsensä kanssa. Hän ei ajattelisi mitään, ei antaisi sellaiselle sijaa. Nyt eikä myöhemmin. Niin siitä selviäisi ilman minkäänlaisia tunnontuskia. Kun ensin tuntui lähinnä siltä, miltä luulisi maksullisesta naisesta tuntuvan. Hiipivän väärältä, mutta pakko sitä olisi kuitenkin kohta... Maria huokaisi, antoi kaikkien ajatusten poistua sen henkäyksen mukana ja onnistui asettamaan kasvoilleen hymyn.
Niko oli niin vakava, mitä se mahtoi ajatella... Maria vaihtoi asentoa hermostuneena. Pyyhkäisi milloin paidan helmaa ja milloin hiuksia. Miksei se tule jo. Tai no, ehkä vielä pitäisikin perua, vielä voisi... Ei, tätä Maria oli odottanut koko elämänsä. Ei ehkä juuri näin, mutta kuitenkin. Hän halusi lapsen.
Lopulta Maria tunsi miehen kädet ympärillään. Haparoivat, mutta yhtä kaikki omistavat ja liian pian tunkeilevat, vaikka Maria oli yrittänyt muuta vakuuttaa itselleen ja Nikolle. Juuri, kun jarrut meinasivat voittaa, Maria kohtasi Nikon katseen ensimmäistä kertaa kunnolla. Harmaat silmät. Niissä ei ollut ehkä ihan sama ilme, mutta kuitenkin. Terollakin oli ollut harmaat silmät. Maria sai kiedottua omat kätensä Nikon ympärille sen ymmärtämisen varjolla.
Onneksi luonnolla on tapana hoitaa oma osansa.
*****
”Voi helvetti kun näitä kirottuja kissoja on nyt kaikkialla”, Eetu ärähti ennemmin säikähtäneenä kuin tosissaan suuttuneena, kun meinasi astua kissanpennun päälle. Vastaukseksi poika sai tuhahduksen jo keittiössä olevalta veljeltään. ”Oikeesti, meen myöhään nukkumaan ja sitten on vielä peti täynnä kissankarvoja!”
”Niin onkin, aivan ihanaa! Näihin pehmeisiin vauvakarvapalloihin tekee mieli hautautua! Eikö niin, Eetu?” kuului kimakka huudahdus toisesta huoneesta. ”Kannoin ne kovalta kuluneelta sohvalta nukkumaan sun sänkyyn kun se oli illalla vapaa myöhään asti. Ne olivat niin söpöjä yhdessä!” Miro näki, kuinka Eetun hartiat jännittyivät. Poika näytti siltä, että sanoisi kohta vastaukseksi jotain vauvakarvapallojen korville sopimatonta, mutta Aleksi sai rykäisemällä veljensä huomion. Miro melkein säikähti ilmettä, johon liekkeinä leimuavat silmät toivat oman lisäyksensä. Mutta Aleksi vain pudisti päätään rauhallisena. Ei kannata alkaa huutelemaan takaisin.
”Ja nuokin kaksi ovat olleet toistensa kurkussa Iiron esittelystä lähtien. Syyttävät koko ajan toisiaan kaikesta ja sitten on lisäksi tällaista lapsellista…” Aleksi huokaisi puoliääneen. Turha jatkaa siitä aiheesta. Miro yritti hymyillä rohkaisevasti. Olihan hänellä ja Mariallakin ollut omia kiistoja, jotka nyt olivat vain huvittava muisto, mutta ei ihan tuollaista…
Eetu kuului mutisevan jotain itsekseen. Miro ei saanut selvää, mutta Aleksi totesi tiukalla äänellä: ”Eetu ei tarvitse noin kirota. Ja tiedät, että kohta osa annetaan pois.” Eetu ei vastannut, nakkeli vain niskojaan kun tömisteli jääkaapille. Miro odotti vaiti, mutta ei saanut pidettyä ilmettään peruslukemilla, kun kuuli uuden ärähdyksen. Eetu oli enää vain huvittavan äkäinen. Jos kyseessä olisi ollut oma pikkuveli, Miro ei olisi hetkeäkään harkinnut vaan tarttuisi tilaisuuteen tökkiä ampiaispesää. Se olisi huvittavaa.
Eetu alkoi kovan kolinan saattelemana kollaamaan jääkaapin sisältöä läpi, murahdellen vähän väliä tyytymättömänä. ”Eetu nyt oikeasti voitko mennä hetkeksi pois. Meillä oli täällä juttu kesken jos et sattunut kuulemaan. Vaihda vaikka vaatteet kello on jo mitä.”
Eetu lähti, mutta Mirokin kuuli mutinan ”juoruakoista” ennen kuin keittiön ovi meni kiinni.
Aleksi kääntyi anteeksipyytävästi irvistäen Miron puoleen heti, kun oletti Eetun olevan kuuloetäisyyden ulkopuolella. ”Eetu on ollut kuulemma muutaman päivän jo tuollainen. Sillä ja sen... Mikä se oli, Tiia vai Niina? Ei kun Tiina. Niin niillä meni välit poikki... Kyllä se ensimmäisellä kerralla vähän kirpaisee, vaikka jos en ole väärässä, niin alusta lähtien se vähän takkuili...” Miro ei kommentoinut mitenkään. Ei hän ollut mitään tiennyt alun alkaenkaan Eetun menoista. Aleksi näytti huomaavan selittämisen tarpeettomaksi ja vaihtoi aihetta: ”Tosin nyt en enempää juoruile meidän asioista. Sinä aioit aloittaa jotain äsken, niinhän?”
Miro ynähti lyhyesti vastahakoisena. Ehkä kuitenkin ei tarvitsisi jutella ollenkaan hänen asioistaan. Toisaalta, eihän hän ikinä kestänyt jos piti yrittää yksin selvitä kaikesta asiat selvittämättöminä päässä pyörien.
”No...” Miro aloitti ensin hitaasti, ”sähän tiedät, mitä meillä on meneillään? Se Niko on nyt siellä majoittautuneena ja ne varmaan vähän väliä...” Miro puisteleksi. Aleksi hymyili epävarmasti. ”Joo, jatka”, mies kiirehti.
”Kun...” Miro ei löytänyt sanoja. Hän katseli hetken kissanpentujen telmimistä. Sitä, miten ne sotkeutuivat vielä omiin jalkoihinsakin. Miro naurahti lempeästi näylle ja sai siitä rohkeutta puhua. ”Mulla ei ole mitään lapsia vastaan yleensä. Mutta en vain saa itseäni vakuuttuneeksi siitä, että Maria tietää kyllä, mitä tekee. Tarkoitan, viikko sitten oli ihan erilaista ja nyt... Kyllähän se on selvästi innoissaan ja suunnitellut tätä käytännössä jo vaikka kuinka pitkään, mutta...”
”Miro”, Aleksi aloitti huvittuneen kuuloisena, ”mitä sä haluat mun sanovan? Ei mulla ole mitään lisättävää. Mulla ei ole vastauksia kaikkeen. Marian päätä on turha enää kääntää se on selvä. Mutta mikä sua eniten vaivaa tässä?” Aleksi uteli. Miro ei kohdannut Aleksin katsetta, mutta vaikutti piinatulta, kun ei saanut edes asetuttua aloilleen penkillään.
”No kun... En mä ole suunnitellut tällaista koskaan. Perheen perustamista tarkoitan. Ainakin toistaiseksi, nykytiedon mukaan, mulla ei ole lapsia. En ole ehtinyt yhtään miettimään, onko se hyvä vai huono asia. Ja nyt...”
Aleksi suorastaan naurahti. ”Miro, susta ei ole tulossa isää. Älä mieti liian monimutkaisesti. Sun ei tarvitse pelätä.” Miron hartiat lysähtivät.
”Ei vai?” mies huokaisi. ”Sano rehellisesti. Uskotko sä, että mä voisin mitenkään jättää Marian? Se puhuu vuorotellen meistä ja yksinhuoltajuudesta, mutta säkin taidat ymmärtää, miten asiat tulevat olemaan, vaikka lasta ei tulisi”, Miro selitti ilmeettömänä. ”Ei se haittaa, mä olen aina Marian kanssa joka tapauksessa. Mutta nyt kun yhtäkkiä se muuttuukin, ja vielä tällä tavalla, niin...” 
Miro kohotti katseensa, kun näki sivusilmällä Aleksin nojautuvan taaksepäin. Mitä se nyt keksi? Miro odotti toiveikkaana, voisiko Aleksi jälleen nostaa yhden taakan hänen harteiltaan. Niin muodoton ja tuntematon kuin se Mirolle itselleenkin oli tällä kertaa.
”Hei, sä puhut niin kuin kaikki olisi sun vastuulla. Ei ole. Teidän äiti on vielä terve ja varmasti ilahtuu lapsenlapsesta. Teillä on muitakin sukulaisia. Esimerkiksi täältä löytyy lapsenvahteja jos tarvitsee.” Miro hymyili jo vähän, mutta puri vielä huultaan epäilevänä. Oli vielä se toinen kysymys, jonka Aleksi luki miehen ilmeestä.
”Ja jos mietit Marian valitsemaa tapaa, niin muista, että Maria ei taatusti ole ainoa sellaisen ratkaisun tehnyt. Vai etkö muka ole ikinä kuullut naisista, jotka päättävät vain jättää ilmoittamatta isälle jälkikasvusta? Tai huomaavat parin viikon takaisten juhlien tuloksen testistä ilman tietoa isästä, joskus jopa suunnittelevat sellaisen? Kyllä mun mielestä tää on oiva ratkaisu jos sille miehellekin sopii niin hyvin kuin sä väität. Molemmat osapuolet ovat tyytyväisiä ja se ei ole mikään itsestäänselvyys.” Miro hymyili helpottuneena. Aleksilla oli aina vastaus kaikkeen. Teki mieli halata.
”Mutta... No, ei se olisi kai ollut mikään mahdollisuus muutenkaan”, Miro aloitti epämääräisesti. Aleksi hymähti kysyvästi.
”Tarkoitan... En mä olisi varmaan muutenkaan asettunut aloilleen itsekseen, perustanut omaa perhettä.
Tiedäthän... En mä ole sellainen”, Miro mietti sanansa tarkkaan valiten.
Tiedäthän... En mä ole sellainen”, Miro mietti sanansa tarkkaan valiten.
Aleksi ei enää katsonut Miroa suoraan silmiin eikä kuulostanut läheskään yhtä varmalta sanoessaan: ”Ei sitä tiedä, ihmiset muuttuvat. Ja mä uskon, että Maria ei asettuisi esteeksi, jos sä joskus jonkun löydät. Sehän on puhunut niistä kahdesta vaihtoehdosta. Me ja yksinhuoltaja, niinhän?” Nyt Aleksi sortui varmistamaan Mirolta.
Mirokaan ei kohdannut Aleksin katsetta vastatessaan lopullisella äänensävyllä: ”En mä ketään löydä. Me molemmat tiedetään miksi. Meille ei ole enää ketään enkä mä tunne itseäni onnekkaaksi poikkeusten suhteen.”
Sitten oli pitkään hiljaista. Aleksi räpytteli hämillään silmiään. Niitä meripihkan värisiä, isoisän peruja. Jotka katoaisivat pian perimän mukana vain muistoksi jos sitäkään. Ei ollut muita heidän kaltaisiaan. Vain jotain laihaa korvaukseksi, jos oli tarpeeksi avoin ja kärsivällinen. Ja Terokin oli viety Marialta.
Sitten oli pitkään hiljaista. Aleksi räpytteli hämillään silmiään. Niitä meripihkan värisiä, isoisän peruja. Jotka katoaisivat pian perimän mukana vain muistoksi jos sitäkään. Ei ollut muita heidän kaltaisiaan. Vain jotain laihaa korvaukseksi, jos oli tarpeeksi avoin ja kärsivällinen. Ja Terokin oli viety Marialta.
”Anteeksi, nyt mä heitin soppaan ihan jotain siihen kuulumatonta”, Miro havahtui yhtäkkiä pyytelemään, kun huomasi Aleksin tuijottelevan turtana pöydän pintaa. ”Ei”, Aleksi vastasi ensin hitaasti, ennen kuin sai taas voimaa ääneensä, ”sekin selvästi vaivasi sua. Ei se mitään. Hyvä vain, kun on edes joku jonka kanssa puhua tällaisia.” Aleksi puhui myös itsestään.
”Ei vaan kun nyt säkin...” Miro aloitti, mutta Aleksi tarttui kiihtynyttä Miroa kädestä, ennen kuin Miro hermostuisi vain viuhtomaan lisää.
”Ei se mitään, oikeasti.” Ote oli lämmin ja vahva. Miro huokaisi väräjävästi ja rauhoittui vihdoin. Sitten lämpö oli jo poissa. Ele oli tehnyt tehtävänsä.
”Mutta nyt mä kyllä yritän vähän komentaa näitä pentuja. Ruoat on pitkin seiniä ja lattioitakin. Hyvä ihme, kohta sitä on katossakin tätä menoa”, Aleksi totesi kepeästi. Miro hymähti vastaukseksi, mutta onnistui kuulostamaan vain aavistuksen huvittuneelta.
”Sä oot kyllä ainoa ihminen, tai mikä lie, maailmassa, joka saa mut tuntemaan itseni näin... lapseksi”, Miro lipsautti eikä edes tuntunut löytävän niitä oikeita sanoja hämmennykselleen, vaikka tunsikin samalla olonsa niin turvalliseksi.
”Älä nyt”, Aleksi sanoi hiljaa, ”sitä varten isoveljet on. Mä olen saanut paljon harjoitusta.” Miro naurahti hermostuneena.
*****
Ensimmäisen vierailun kokeilut tuottivat tulosta. Maria vannoi, ettei ikinä kertoisi tarkkaa määrää kenellekään. Vain Niko tiesi jos oli laskenut eikä sopimuksen mukaan miestä pitäisi enää näkyä niissä maisemissa koskaan.
Joka tapauksessa, merkit olivat ilmeiset. Vatsa kipeä – onneksi vain vähän eikä koko ajan tällä kertaa – ja aamupahoinvointia. Ja paljon paljon muutakin niin, että Miro epäili Marin vain kuvittelevan puolet oireista. Muuten ainakin Miro vain makaisi sängyssä voimatta edes hengittää.
”Miro päästä nyt mä oksennan kohta sun päälle”, Maria marisi ja oli kahden vaiheilla sen suhteen, pitäisikö vain tunkea läpi vai kuitenkin odottaa ei niin raikkaan vessan ulkopuolella, jos olo paranisikin.
Miro huokaisi syvään ja pyöräytti silmiään. ”Ensin pyydät siivoamaan pytyn, koska sulle tulisi muuten huono olo. Mutta nyt tässä ei ole mitään järkeä ole. Etenkin kun sä sotket sen sitten uudestaan. Eli mitä mun pitäisi tehdä, rouva kuningatar?” Miro yritti olla kärsivällinen, mutta ainainen pomputtelu alkoi käydä hermoille. Nytkin Maria potkaisi Miroa kiukkuisesti nilkkaan ja lopulta mies mateli kiltisti pois pytyn edestä. Ja sitten vähän kauemmas, vähemmästäkin kakomisen kuuntelusta tulee huono olo.
Mutta mitä enemmän vatsa pyöristyi, sitä säteilevämpi Mariasta tuli. Maria oli välillä niin seesteinen, että pelkästään yhden sellaisen hymyn näkeminen riitti kirkastamaan Mironkin päivän. Hymy oli uusi puhumattakaan vielä siitäkin, että kaikki hymyt olivat olleet pitkään vähissä. Ainakin yksi Marian unelma oli edelleen mahdollinen ja toteutumassa.
Maria oli ollut ensin peloissaan ennen kaikkea äitinsä reaktiosta, muista ei niin väliä. Jonna oli kuitenkin niellyt kyselemättä siistityn version lapsen alusta. Keinohedelmöitys oli sittenkin mahdollista ihan yksinhuoltajillekin. Maria oli hampaitaan kiristelevälle Mirolle kohauttanut vain olkiaan ja todennut, että ei se ollut kokonaan valetta. Välikädet jäivät vain pois hänen tapauksessaan.
Tosin Jonna oli salaperäisesti kehottanut, että sitä kannattaa ja pitää tehdä kaikkensa unelmiensa toteutumisen eteen, juuri niin kuin Maria teki, antamatta periksi. Maria otti hämillään kehun vastaan.
Tosin Jonna oli salaperäisesti kehottanut, että sitä kannattaa ja pitää tehdä kaikkensa unelmiensa toteutumisen eteen, juuri niin kuin Maria teki, antamatta periksi. Maria otti hämillään kehun vastaan.
Sitten Jonna olikin innoissaan tulevasta lapsenlapsesta ja huolehti Marian perään melkein enemmän kuin ennen. Kommentoi vain, että joissakin asioissa vain toinen nainen voi auttaa ja vieläpä sellainen, joka on käynyt saman joskus läpi. Sillekin Miron oli vain tyydyttävä kohauttamaan olkiaan. Maria oli kuitenkin ilahtuneen yllättynyt ja vietti paljon aikaa äitinsä kanssa kaksosten vanhoja säilöttyjä vaatteita ja tarvikkeita läpi käyden. Maria oli koko ajan vauhdissa eikä Miron auttanut muu kuin seurata epäillen perässä. Kaikki näytti sujuvan yhtäkkiä aivan liian helposti ja sutjakkaasti. Tuntui, että jos ensin on sellainen ylämäki, joka vaikutti jatkuvan vain, niin kohta alkaisi pitkä matka alas pohjalle.
”Mitä sä vahtaat? Ei telkkarista tule tähän aikaan muuta kuin ostosteeveetä”, Miro hymähti kun seurasi telkkarin melua olohuoneeseen. Miro empi hetken ennen kuin istahti Marian viereen.
”Täähän on ihan mahtavaa. Joo, mulla on roikkuvat arat rinnat tosin eri syystä kun noi väittää joten noi liivit ei varmaan sovi mulle”, Maria hihitti viitaten hilpeän oloisena ohjelman mukana. Miro vilkaisi siskoaan epävarmasti hymyillen ja yritti seurata hetken ohjelmaa, mutta Miro ei osannut huvittua.
”Miro kuule…” Maria aloitti lempeästi. ”Joo sori mä olin ihan ajatuksissani katotaan vaan”, Miro alkoi selittää peläten, että Maria nostaisi vihdoin kissan pöydälle. Miro oli joutunut myöntämään itselleen, että oli alkanut vältellä Mariaa viime aikoina. Mies pelkäsi laimentavansa siskon onnea, kun itse ei nähnyt oikein muuta kuin epävarmuutta ja outoutta siinä. Siinä siinä… Mikä nyt oli Marian sisällä kasvamassa. Oli eri asia puhua asia läpi Aleksin kanssa ja oikeasti kohdata Maria ja todellisuus.
”Miro hei. Mua ei haittaa, että sä et pompi ilosta niin kuin äiti. Eikä mua haittaa sekään, jos sua vaivaa jokin tässä. Sä voit kertoa, mä en vaan jaksa tätä puolimykkäkoulua.” Miro piirsi sormella ympyrää farkun lahkeeseen, voi kun oli kiinnostavaa, eikä nostanut katsettaan Marian puoleen.
”Mä vaan…” Miro veti henkeä. Ei näin. Miro katsoi Mariaa hetken silmiin. Niin lempeä ja luottavainen. Miro puhui hitaasti, koska oikeasti setvi ajatuksiaan samalla. ”Niko on ihan okei. Teidän sopimus on ihan okei. Musta tuntuu, että mä pelkäisin ihan yhtä paljon vaikka… Vaikka Tero olisi vielä hengissä ja lapsi olisi sen.” Miro piti pienen tauon ja tutki Marian kasvoja. Hymy katosi vähän vain silmistä. Mutta Maria odotti Miron jatkavan, Miro oli tainnutkin lopettaa sillä äänensävyllä.
”Mun sisko on raskaana. Musta tulee setä.”
”Eno”, Maria korjasi huvittuneen kuuloisena.
”No eno sitten. Enkä mä ole vielä kahtaviittä. Ei kumpikaan meistä”, Miro puuskahti lopuksi. Siinä se oli. Miro pelkäsi ihan helvetisti. Olisiko hänestä tueksi Marialle vielä jatkossakin? Riittäisikö hän? Entä jos jokin menisi taas pieleen, pystyisikö Maria pääsemään enää jaloilleen?
”Miro, kaikki menee hyvin. On mennyt tähänkin asti. Älä mieti liikaa, eletään nyt päivä kerrallaan. Niin kuin ennenkin”, Maria rauhoitteli vienosti hymyillen. ”Mutta odotathan säkin tätä lasta? Ollaanko me vielä kavereita?” Maria sortui varmistamaan lapsuudesta tutuin sanoin. ”Ethän sä jätä mua?” Maria lisäsi vielä lopuksi lyhyen mietintätauon jälkeen. Tuli molemmin puolin paljastettua syvimmät pelot.
Miro otti silloin Marian kainaloonsa. ”Tietenkään en jätä jos sä et niin halua. Sitä sun ei tarvitse ikinä pelätä. Olen niin pitkään sun kanssa kuin tarvitsee.” Sitä Miro ei itsekseenkään ollut ikinä kyseenalaistanut.
”Ja… Kyllä mä tätä odotankin. Oikeesti. Tästä tulee mielenkiintoista”, Miro myönsi hetken mietittyään.
”Yksi seikkailu lisää, niinhän?” Maria säesti.
”Joo. Paitsi että sä olet nyt ainoa nainen mun elämässä.” Miro jätti sanomatta loppuosan, jonka molemmat kuitenkin osasivat jatkaa. Lisää seikkailuja ei tulisi Miron kohdalla, ainakaan samanlaisia kuin ennen.
”Miro…”
”Mä tiedän. Mä olen vapaa, mutta mä valitsen näin. Mä haluan olla sun kanssa, Maria. Jos sä vain annat. Mä en voisi kuvitella eläväni kenenkään muun kanssa loppuelämääni. Muiden kanssa kyllästyisi”, Miro selitti kepeällä äänensävyllä. Ei mikään iso juttu, siltä se kuulosti.
Maria puristi lämpimästi Miron kättä ja nojautui vasten isoveljen olkaa hetkeksi. ”Kiitos”, Maria huokaisi. Sitten molemmat taas suoristautuivat.
”Suljit vai telkkarin? Onko seinän tuijottaminen kehittävämpää?” Maria kysyi näsäviisaasti. Miro kohautti olkiaan.
”No katsotaan sitten seinää”, Maria hymähti ja yritti keskittyneenä tuijottaa auringossa jo haalistunutta maalipintaa.
”Joo, katsotaan”, Miro totesi lannistumatta, ”Kaksin sekin on kivempaa. Ootko huomannut, että toi yks maalikuvio muistuttaa liskoa jolla on kaksi häntää?”
Maria naurahti päätään pudistaen. ”Kohta mulla on kaksi lasta hoidettavana.”
***********
No, tällä kertaa ei jäänyt mihinkään cliff hangeriin. Edellisestä tauosta tuli tahattoman pitkä niiden teknisten ongelmien takia... Mutta toivottavasti tästä pitkästä ja ainakin omasta mielestä tapahtumarikkaasta osasta on iloa pitkäksi aikaa senkin edestä. Mokakuvia ei tullut paljonkaan tällä kertaa, mutta täällä lopussa ne ovat niin kuin tavallista :D Lisäksi satunnaista kulissien takaa - löpinää...
***********
No, tällä kertaa ei jäänyt mihinkään cliff hangeriin. Edellisestä tauosta tuli tahattoman pitkä niiden teknisten ongelmien takia... Mutta toivottavasti tästä pitkästä ja ainakin omasta mielestä tapahtumarikkaasta osasta on iloa pitkäksi aikaa senkin edestä. Mokakuvia ei tullut paljonkaan tällä kertaa, mutta täällä lopussa ne ovat niin kuin tavallista :D Lisäksi satunnaista kulissien takaa - löpinää...
…Siis nyt oikeesti näiden nimien kanssa
D: D: D: Tuota naamaa. Tämä on ihan Reissusten pariskunnan biologinen lapsi, piti hankkia niille yksi lisää yhtä testiä varten…
Ja aikuisena sama… huuh
Joraaminen tyylillä? Jättäkää homma Mirolle. En voinut lakata repeilemästä, äänet ja kaikki… Taisi herrallakin olla aika hauskaa. Rakas pikku pelleni. Miro saattoi tehdä sellaisen tempun, että hiipi suosikikseni.. Ainakin tässä osassa on tapahtumia ollut eniten Miron näkökulmasta.
Ja taas kun kuvataan uudella tontilla niin ACR järjestää kaikkea epämääräistä arkeen ennen kuin ehdin asetuksiin koskea… Tulipahan todettua, että Maria ja Miro on oikeasti hyvä parivaljakko
sitten vähän kulissien takaa käytännön järjestelyistä: Näin saan Marian katsomaan tarpeeksi alaspäin mäessä. Look at player hack käyttöön ja kamera kuoppaan niin jo onnistuu…
Sitten lohduta lasta ja lapsi koodilla tarpeeksi pieneksi, niin kädet napsahtaa oikeaan paikkaan ja näyttää siltä, että Miro laittaa käden Marian olalle… En käytä yleensä paljonkaan poseboxeja, lähinnä manipuloin pelin omia animaatioita >:D
Aww vanha höppänä vapaa tahto päällä ja mitä meneekään tekemään lolz
Niin ne lattiabugit…
Ja tosi kätevää, kuinka tuli paistaa noin kaikesta läpi, kun pitäisi kuvata...
Awwawwawaw kun on söpö!
Kaikki yhdessä harvinaista kyllä
Elias trollaa… Katsoin ensiksi mikä valkoinen piste mutta se olikin hullu isä… Voihan morso.
Tämäkin tulee vähän myöhässä, mutta nyt...
Lc Jalavan alkamisesta on kulunut nyt neljä vuotta. Julkaisin ensimmäisen osan juuri ennen kuin lähdin rippileirille. Ja nyt tänä keväänä sain valkolakin ja jatkan opintoja yliopistoon syksyllä. Pitkä matka takana, vielä vähän edessä. Mutta jo kulunelle taipaleelle...
Bileet sille.
Kommentit