Noh, nyt menikin vähän aikaa tämän uuden osan ilmestymiseen... Ja uskon, että kaikki tietävät jo syyn, mutta vielä kerran. Oli kirjoitukset. Selittää kaiken.
Koska olen tehnyt tätä osaa niin kauan, ne se saattaa olla vähän epäyhtenäinen ja junnaava... Mutta ei ollut halua tai jaksamusta alkaa tekemään sitä uusiksi joten yrittäkää kestää XP Seuraavaan osaan on sitten vähän enemmän aikaa panostaa... Ja haluakin, kun vihdoin alkaa porukka kasvaa aikuiseksi. En vain voi pelata päiviä putkeen keksimättä jotain tarinaa väliin! Paitsi silloin, kun odotan jonkun kuolemaa... Näette lopussa.
Toivottavasti tämä nyt kuitenkin edes puoliksi täyttää odotukset, niin kauan (...pari kuukautta) tätä on saatu nyt odottaa ^^'
*********
This was an accident
Not the kind where sirens sound
Never even noticed
We're suddenly crumbling
Tell me how you've never felt
Delicate or innocent
Do you still have doubts that
Us having faith makes any sense
Tell me nothing ever counts
Lashing out or breaking down
Still somebody loses 'cause
There's no way to turn around
Never felt so lonely
Miro puhisi itsekseen kenkkua aamun aloitusta. Vaikka Maria oli herännyt aiemmin kotityöt olivat yhä tekemättä. Muun muassa haisevan roskiksen vieminen ulos… Mokoma parveke lainehti vedestä, oli täytynyt sataa koko yön kun ränni oli vuotanut niin pahasti.
Ja kyllähän Miro syynkin tiesi ja se harmitti vielä vähän lisää. Tero vei aina ja kaiken Marian huomion. Ja vaikka Maria pahoittelikin unohtamiaan asioita jälkeen päin… Ei se korvannut tekemättä jäänyttä, minkä muut olivat siinä vaiheessa jo hoitaneet puolesta.
”Kiitti, Tero. Mä pelkäsin jo, että tää sade pilaisi meidän suunnitelmat. Mutta jos sä haluat kerran yhä lähteä ulos, niin mä seuraan”, Maria huokaisi kiitollisena. Hetket, jolloin pääsi Teron kanssa aivan jonnekin muualle, saivat unohtamaan kaiken muun. Sen, että ei ollut kokonaan ihminen, että äiti ei ollut enää paljon ollenkaan kotona tai puhunut mitään, tai että Miro jatkoi epämääräisen maineensa kartuttamista… Teron kanssa sai vain olla huolehtimatta ja tuntea, että itseä arvostettiin ja rakastettiin vilpittömästi.
”No hienoa, kun teillä on kivaa, mutta pääsisikö hakemaan jotain syömistä? Söin viimeksi eilen koulussa.” Ne pyörivät väärässä tahdissa musiikin mukana, ihan omassa maailmassaan.
Sitten Maria naurahti lyhyesti veljensä valitukselle. ”Kyllä säkin mahdut tänne.” Maria ei edes vilkaissut Miroa vaikka Miro yritti saada suoran katsekontaktin.
Miro huokaisi lyhyesti ja suuntasi katseensa lattiaan. Ei, ei hän mahtunut. Ei ikinä silloin kun Tero oli paikalla. Ei hän halunnut alkaa Teroa vihaamaan, olla kateellinen, mutta… Se oli aika vaikeaa. Ja sellaisina hetkinä parasta oli vain…
”Okei, mä tuun kohta takaisin. Toivottavasti sade loppuu, niin ette kastu ulkona”, Miro ilmoitti.
”Kiitti, mutta on meillä sateenvarjo sitä varten”, Maria ilmoitti. Miron suupieli kohosi ensin aavistuksen. Maria huomio hänet. Mutta… vain yksi sateenvarjo. Leffaimelää käsikynkässä kävelyä yhden varjon alla. Kunpa sade lakkaisi, että Miro pääsisi siitä mielikuvasta.
---
Kenties kun tarpeeksi moni toivoo, niin toive toteutuu.
Aurinko paistoi todella lämpimästi.
”Maria”, Tero keskeytti uneksivan Marian ja otti tytön käden omaansa. Maria keskittyi hymyillen kuuntelemaan, mitä asiaa Terolla on.
”Ollaanko me virallisesti yhdessä?” Tero kysyi jonkinlaista söpöä lapsen epävarmuutta äänessään. Tero oli vähän sellainen. Halusi olla perusteellinen, mutta jälleen tuli vastaan se Teron ominaisuus, että poika halunnut kenenkään pahoittavan mieltään hänen takiaan. Liian kiltti omaksi hyväkseen. Mutta kai se pehmensi osaltaan Marian särmikkyyttä.
”No tietenkin… Siis ollaan”, Maria nytkin muutti vähän vastaustaan naurahdettuaan ensin huvittuneena.
Ja sitten Tero innostui aina nopeasti. Maria mietti, että jonakin päivänä häneltä murtuvat vielä kylkiluut jonkin sellaisen yllätyshalin takia… Ainakin Tero oli luvannut yrittää olla sitten varovaisempi, jos heille joskus tulisi lapsia. Hih, sekin aluksi kiusallinen, mutta Marialle tärkeä keskustelu oli kääntynyt mukavaksi yhteiseksi puheenaiheeksi. Vanhemmat vain kauhistelivat että älkää nyt vielä hyvät lapset.
”Kiitti Maria! Ihan hölmöä, mutta mä halusin vaan…”
”Tiedän, varmistaa. Ei se mitään. Mutta tiedätkö kun mun jalat ei koske maata.” Tero päästi kiireesti Marian alas. Hoikka poika oli yllättävän vahva, plussaa vain Marialle. Ei tarvinnut pelätä missä he kulkivatkin, joskus erikoisissakin paikoissa, kunhan vain sai olla rauhassa…
Tero hymyili sillä tietyllä tavalla Marialle.
”Paras tähän mennessä, vaikkakin taaskaan mä en muistanut hengittää missään välissä”, Maria naurahti mielissään vaikkakin hengästyneenä, kun oli pakko vetäytyä kauemmas. Terolla näytti olevan sama ongelma. ”No joo. Kyllä me kehitytään”, poika puuskahti hymyillen. Yhdessä oli hauska ja turvallista kokeilla kaikkea molemmille uutta.
Päivästä tulikin oikein mukava. Tai niinhän aina Teron kanssa enemmän tai vähemmän.
*****
”Hei Eetu, kello on jo vaikka mitä. Miksi sä oot vieläkin yöpaidassa?” Aleksi torui pikkuveljeään, kun tämä raahautui jonkin pakollisen koulukirjan kanssa lukuhuoneeseen. Aleksi tykkäsi lukea muuten vain, mutta Eetulle kaikki oli pakkopullaa sillä saralla.
”Miten niin vielä? Mä heräsin just äsken.” Aleksi pyöräytti silmiään. Ai niin. Perhe oli jakautunut nukkujien perusteella kahteen leiriin. Äiti ja Eetu nukkuivat aina myöhään, kun taas Aleksi, Markus ja Emilia heräsivät aiemmin. Ja Elias aina kaikkien ensimmäisenä jos oli kotona… Kuten nyt.
”Kunhan vain et heilu säädyttömänä koko päivää, niin kuin viime lauantaina”, Aleksi myöntyi lopulta. Eetu naurahti. ”Älä huoli. Enhän mä pysty näyttämään edes huonoa esimerkkiä Emilialle niin turha vaivautua.” Emilia olisi turvallisesti isoäidin hoivissa viikonlopun niin, etteivät hän ja Elias näkisi toisiaan vahingossakaan. Eetun silmien värin muuttavan silmämutaation (joskus sairauden) Emilia vielä nieli, mutta Eliasta ei olisi kukaan pystynyt selittämään mitenkään.
Saaga halusi mielellään touhuta vielä nuorempien lasten kanssa, tässä tapauksessa ainoastaan Emilia kävi säännöllisesti vielä isoäitinsä luona.
Mutta Saaga alkoi olla melkoisen vanha ja väsyi helposti. Muita huolestutti, mutta Emilia ei edes muistanut, millainen isoäiti oli ollut, kun Samulikin oli ollut vielä elossa.
Kyllä Saagassa vielä kuitenkin puhtia riitti majoittamaan pikkutyttö joksikin satunnaiseksi päiväksi.
”Sitä paitsi, jos mä en ihan väärin nähnyt niin isä ja Markus oli myös vielä yöpaidoissa, toisin kuin äiti. Eikö se ole vähän nurinkurista?” Aleksi kohautti olkiaan. ”Mutta se ei oikeuta sua mihinkään erikoisvapauksiin.”
Elias oli tullut tällä kertaa yöllä. Hän ei ollut ehtinyt vaihtaa kuulumisia kunnolla kenenkään kanssa. Nyt aamulla oli tuskastuttavaa huomata, että puhumaan aloittaminen oli taas vaikeampaa kuin viime kerralla. Mutta kyllä se siitä. Niin kuin aina ennenkin.
”Tiedätkö… Mä en ole saanut vähään aikaan katsoa sua”, Elias muistutti varovasti, kunhan edelliselle vitsille oltiin naurettu tarpeeksi. Markus hiljeni heti. ”En tiedä… Kun viikonloppuna en välitä niin miltä näytän ja…”
”Markus. Et ole ennen ujostellut.”
”Mä olen vanha, Elias”, Markus huokaisi.
”Anna mun päättää siitä.”
Markus odotti huultaan purren, kun Elias etsi ensin hänen kätensä. Jos Elias voisikin jotenkin olla näkemättä niitä silmäpusseja, aamusänkeä, lisääntyviä ryppyjä ja uurteita…
”Markus älä jännitä noin. Ei tää ole mitään uutta”, Elias naurahti. Elias oli silmät kiinni, Markus varoi hätkähtämästä, kun oli melkein jotenkin kummallisesti unohtanut hetkeksi, että Elias todella oli sokea. Niin tietenkin, miksi Elias olisi muuten halunnut katsoa sillä tavalla…
Sentään käytti vain yhtä kättä tällä kertaa, tuntui vähemmän tungettelevalta. Tai siis ei Elias ikinä tungetellut. Äh.
”Oot oikeassa, mutta kyllä viikonloppuna saa ottaa rennommin”, Elias totesi mahdollisimman neutraalisti. Markus kohotti kulmaansa. ”Ja?” Hän muisti sitten lisätä ääneen. Pelkät eleet eivät riittäneet, Eliaksen täytyi kuulla.
”…Ja oot sä vähän vanhentunut. Mutta mä tiedän, että sä olet edelleen se sama Markus. Jörö.” Markuksen täytyi naurahtaa. ”Eikö me olla liian vanhoja tällaiseen jo?” Elias hymyili hajamielisenä pöydälle. ”Ehkä. Vaikka… Vaikka mä en vanhene ulkoisesti, mä olen kokenut melko lailla kaikenlaista. Kuten tekin täällä. Mutta… Meillä on niin erilaiset elämät nyt.”
Sellaisia salaperäisiä mainintoja Elias viljeli silloin tällöin. Markus ei kuitenkaan saanut Eliaksesta enempää irti. Elias vain oli jossain muualla eikä halunnut kertoa yksityiskohtia. Huolestuttaa perhettä yhtään enempää kuin oli tarpeellista. Paitsi nytkin Markus huolestui, kun Elias muuttui hiljaiseksi ja vakavaksi tavalla, jota Markus ei ollut tottunut näkemään silloin, kun he kolme elivät vielä yhdessä. Eliaskin oli muuttunut.
Kun Sera saapui katsomaan, josko keittiössä olisi siistittävää, siellä oli ensin hiljaista. Mutta heti kun miehet näkivät hänet alkoivat nämä jutella jostain eilisen illan säästä. Sera päätti olla utelematta, mikä oli häntä edeltävä aihe.
Vaikka… Kyllä hän taisi arvata. Joka vierailu oli edellistä kiusallisempi ja vaivautuneempi. He olivat kaikki muuttuneet, vanhentuneet, mutta eivät saaneet kokea sitä yhdessä, niin kuin olivat ehkä joskus suunnitelleet.
Joskus kauan sitten, kun olivat olleet kaikki nuoria…
Voisihan sitä saman tien liittyä seuraan ja nauttia niistä yhteisistä hetkistä mitä on vielä tarjolla. Ainakin aihe oli muuttunut säästä johonkin kiivaampaan. ”Mistä te kinastelette nyt?”
”En minä kinastele, Markus aloitti!”
”Minä mitään-”
Eetu kuunteli huvittuneena keittiöstä kantautuvaa sanaharkkaa. Jos koulussakin tuli joskus niitä ihme kyselyitä kotioloista ja päihteiden käytöstä, niin vanhempien riitelystä kysyttäessä Eetu meinasi yksinkertaisesti alkaa nauramaan ääneen. Riitelyä? Ei suinkaan. Lähinnä pikkulasten kinastelua, niin kuin Emilia joskus kaveriporukassaan hermostuu.
Ja mikä määritellään vanhemmiksi? Muulle maailmalle Elias oli ulkomailla ikuisesti töissä oleva isä, jonka nimikin jäi aina muilta jotenkin kuulematta, ja Markus uusioperheen isäpuoli. Mutta Eetulle ne molemmat olivat samanarvoisia.
”Hyvältä kuulostaa, Eetu”, kuului äidin ääni huoneen ulkopuolelta, kai keittiöstä. Niin, sitten oli vielä äiti. Eetulla oli kaksi isää ja äiti. Ja pitääpä soittaa enemmän, voittaa ainakin lukemisen.
Sera kuunteli hyvillään Eetun soittoa. Hyvä, että edes toinen pojista oli innostunut siitä. Aleksi puolestaan uppoutui kirjoihin…
”Mitä mieltä olet? Jos tiedäthän… Voisit nähdä, olisitko ollut samanlainen kuin Aleksi? Nenä koko ajan kirjassa”, Sera päätti kysyä saman tien ääneen. Enää ei voinut Eliaksen kanssa odottaa mitään parempia tilaisuuksia, piti tarttua aina hetkeen.
Elias ei ensin vastannut. Sera imi hetken poskeaan turhautuneena. Eikö se oikeasti kuullut? Vai… Noh, Elias oli ollut ajatuksissaan koko aamupäivän. ”Elias?” Nyt Elias hymähti kysyvästi ja Sera joutui toistamaan kysymyksen eikä sittenkään saanut vastaukseksi kuin olankohautuksen.
Mikä Eliasta vaivasi? Mutta sentään sitä Sera ei kehdannut suoraan kysyä. Kyllä Elias yleensä oli avoin jos vain pystyi… Sera olisi halunnut palavasti tietää, mitä Elias oikein puuhasi silloin, kun ei ollut perheensä luona. Jos se saattoi noin seurata kotiinkin ajatuksissa. Häiritsevää. Mutta kyllä parin päivän päästä olisi helpompaa, kun Elias olisi taas tottunut kotona olemiseen.
*****
Kukaan muu ei olisi voinut ymmärtää, miksi Elias ja Saaga käyttäytyivät sillä tavalla, kun Elias kiersi jälleen myös Jonnan ja Saagan luona vierailunsa loppupuolella.
”Voi Elias, pieni poikani”, Saaga huokaisi ja halasi Eliasta pitkään. ”Usko minua kun sanon, että olisin ehdottanut sinulle samaa muutenkin”, Saaga myönsi värisevällä ja ohuella äänellä. Sellainen Saaga nykyään oli. Elias olisi halannut äitiään vielä tiukemmin ellei olisi pelännyt satuttavansa tätä.
”Olen pahoillani. Mutta… Niin. Minua pelottaa. En halua olla täällä, kun sinä… Vaikka pitäisi… Kun silloinkin kun Samuli…”, Elias mutisi katse maassa. Saaga napautti poikaa leukaan ja Elias kohotti katseensa hitaasti. ”Ei tarvitse olla. Minäkään en tiedä mitä tulee tapahtumaan. Mutta olen siitä huolimatta tyytyväinen, että sain tilaisuuden elää täällä. Sinun tiesi on erilainen ja toivottavasti pitkä. Minun… Mutta näin siitä tulee taatusti helpompaa”, Saaga sanoi ja taputti Eliasta rohkaisevasti olalle. Hän mittaili pitkään miehen kasvoja. Eliaksen oli vaikea katsoa suoraan kohti. Oli tainnut myöntää jo jokin aika sitten, että hänen oli vaikeampi nähdä Saaga kuin ennen. Mutta Saaga näki.
”Näytät niin kovin isältäsi.”
Elias hymähti, mielissään. ”Toivottavasti se on yhä kehu.” Saaga hykersi hetken ja vetäytyi sitten kauemmas. Irrotti otteensa vastahakoisesti.
”Äiti…”
”Mene nyt vain. Äläkä epäröi.”
******
Jonna tiesi, että oli kotoa enemmän poissa kuin ennen. Vaati järjestelyjä, että hän sai edes Eliasta nähdä kun tämä silloin tällöin oli käymässä. Mutta se johtui vain siitä, että hän oli saanut uusia kavereita, kunnon tyttöporukan.
He viettivät aikaa eniten… tai lähes yksinomaan iltaa istumalla milloin kenenkin luona tai kaupungilla. Mutta porukka ja meno oli sellaista, että vaikka Jonna yritti vakuuttaa itselleen, että hänen lapsensa olivat jo isoja, kuukausia vaille aikuisia, ja nähneet kaikenlaista, niin silti Jonna ei halunnut näyttäytyä lapsilleen sellaisessa seurassa. Nytkin itse asiassa Jonna sopi vaivihkaa tapaamista, Miro taisi olla kotona.
”Joo, ei terassilla tarkene enää. Mitä, syksyhän on ollut jo vaikka kuinka kauan päällä… Niin, Leena ja Petri vai taas erosi? Kohta ne on yhdessä… Mutta Leena on huvittavinta seuraa miehiä pokatessa joten toivottavasti ne ei sovi ennen huomista. Joo, niin just!” Olisi taas edes jotain mitä odottaa.
”Kiva, kun sä pystyit jäämään yöksi. Olisi muuten tullut yksinäinen ilta, kun Miro ja äiti on molemmat taas lähössä jonnekin…”
”Mä jään ihan milloin vaan sä pyydät.”
”Kuules nyt”, Maria torui Teroa, ”kasvata vähän selkärankaa. Pane vastaan joskus. Mä en ole tottunut siihen, että vaan saan kaiken mitä pyydän. Mä tunnen itseni kohta huonoksi ihmiseksi.” Maria luetteli tökäten leikkisästi Teroa rintaan, mutta vain peittääkseen sen, että häntä oikeasti ahdisti.
”Et sä ole huono ihminen. Sä oot antanut mulle vuorostasi paljon. Ja osaan mä puoleni pitää ja sinuakin puolustaa tarpeen tullen, jos siitä on kyse.” Maria näytti pitkää naamaa. ”Ääh, taas sä käänsit aiheen päälaelleen.” Tero naurahti.
Sitten Tero ottikin Marian yhtäkkiä ihan lähelle. ”Sun ei tarvitse pelätä. Sun ei tarvitse olla yksin jos se minusta on kiinni.” Maria yllättyi ensin, mutta kietoutui sitten hetkeksi tiukasti Teroa vasten. Lämmintä ja vahvaa, hänen Teroaan. Siinä oli niin hyvä olla. Miron sänky, jolla Maria puoliksi oli, tuntui tyhjältä ja luotaantyöntävältä. Mutta toisella puolella oli häntä pitelevä Tero eikä Maria ollut yksin.
Molemmat olivat hetken hiljaa, kertasivat päässään hetki sitten annettua lupausta. Sitten Tero hymähti kysyvästi. ”Norsulaumako teillä yläkerran naapurissa asuu?” Maria pudisti päätään hymyillen taas varovasti.
”Ei, vaan sen mummon lapsenlapsina taitaa olla se norsulauma. Mutta älä huoli, Lehtonen laittaa ne nukkumaan aina ajoissa kun ne käy kylässä. Mutta hyvä vaan, että sä olet silti seurana. Yksin mä en olisi jaksanut taas kestää sitä kolinaa.”
Sentään jääkaapista löytyi jotain ruokaa. Tyhjään vatsaan ei ole hyvä juoda, sen verran Mirokin oli itseään vannottanut. Ja tänä iltana pitäisi olla erityisen varovainen, kun Juho ei pääse… Kukaan ei ollut vahtimaassa, Miro ei saisi puhua ohi suun perheensä salatusta puolesta. Se aina eniten huolestutti. Tai oikeastaan ainoastaan.
Hitto, kun kurkkuun koski. Toivottavasti menisi itsellään ohi. Miro ei ollut enää niin paljon muiden sukulaistensa kanssa tekemisissä, että olisi yhä immuuni sellaisille pikkutaudeilla… Lähinnä hänen olisi pitänyt saada olla enemmän Marian kanssa. Mutta joskushan tämä oli joka tapauksessa edessä? Ei ollut itsestäänselvyys, että he Marian kanssa voisivat asua saman katon alla ikuisesti.
Marialla oli Tero. Ja kai Miron kuului hyväksyä, että Maria oli onnellinen niin. Nytkin juuri Tero pitäisi seuraa Marialle illan ja seuraavan aamun. Mirosta ei tuntunut enää niin paljon kahtia revityltä kuin joskus aluksi… Kai hän oppi olemaan omillaan ja eikö se ollut tärkeintä?
Miro havahtui ajatuksistaan, kun oli törmätä toiseen ulosmenijään ovella. Kyllä hän muisti sen jotain siitä puhuneen, mutta… ”Äiti?!” Ei tunnistaa meinannut. Ja kuinka kylmäkin siellä oli, ja Jonna… Äiti vain…
”Mikäs äänensävy tuo oli? Kai minäkin saan viettää viikon parhaan illan jossain muualla kuin kotona?” Miro aukaisi suunsa tyhjästi pari kertaa. Ei tiennyt mitä pitäisi katsoa. Vahvasti ja muka nuorekkaasti meikattu naama sai Miron osaksi hämilleen ja osaksi huvittuneeksi, käden ele ei sopinut äidille, ja kaula-aukko… Okei, katse ainakin siitä ylemmäs.
”No tota… Mä luulin…”
Äidillä oli siivousvuoro ja mitä Miro muisti keittiö oli vielä aika kamalassa kunnossa. Taisi Maria saada taas ylimääräisen vuoron. Ja sitä rataa Miro, kun Maria kuitenkin taas olisi hajamielinen Teron takia.
”Ei sen väliä, luulen minä. Mennäänkö samaa matkaa ainakin alku?” Jonna ehdotti pirteästi. Miro pudisti nopeasti päätään.
”Tota… Me ollaan kuitenkin menossa eri suuntiin niin ei tarvitse.” Miro huolehti, että varmasti menisikin vaikka tulisikin kiertoreitti. Toivottavasti äiti on pitäytynyt siinä mitä lupasi itselleen ja pyysi kaksosiakin tekemään, ei tunteiden lukua tai minkäänlaisia huijausyrityksiä sen avulla. Miro kävelisi hetken toiseen suuntaan ja kääntyisi sitten, äidin ei pitäisi pystyä seuraamaan hänen liikkeitään…
Ei olisi pitänyt ajatella niin pitkälle. Äiti taisi lukea ihan vain ilmeestä.
”Ai, no hyvä on. Mutta mennään, että saa nuori pari olla rauhassa.” Ja aika imelää, miten Jonnakin suhtautui innokkaasti Marian seurusteluun. Vielä vain. Miro halusi yhtäkkiä päästä pois äitinsä luota. Ei tuntunut äidiltä. Onneksi Maria ei huomannut mitään.
*****
Aleksi heräsi kunnolla viimeistään happaman maidon makuun. Olisi pitänyt katsoa onko se vanhaa vai ei. Ja ei olisi pitänyt ensinnäkään syödä suoraan kaapista… Mutta Aleksin elämä oli ollut jo jonkin aikaa siinä määrin yksitoikkoista, että päivät puuroutuivat. Teki aina mitä vain mieli teki. Sentään Miro ja Maria tulisivat kylään sinä iltana… Ja Maria esittelisi vihdoin sen… Mikä se on, Timo? Kuitenkin, poikaystävänsä, noin virallisesti. Ajatus ei innostanut Aleksia kovin paljon. Ehkä hän oli vain kade, muita Annin kaltaisia ei ollut osunut kohdalle… Ehkä pitäisi yrittää lyöttäytyä Miron seuraan. Hmmh. Niin, jääkaapin ovi on edelleen auki.
”Eetu mihin sä olet menossa? Eikö sun pitänyt viettää ilta kotona ja auttaa katsomaan Emilian perään mun avuksi?” Eetu viittasi vain laiskasti kädellään Aleksille. ”Ei se ole enää vauva tai tarvitse perään katsomista. Ja teidän joukkoon mä en taida mahtua.” Aleksin ilme venähti aavistuksen. Ai. Vai niin.
Kunpa se ei edes olisi niin myöhään, että äiti alkaisi taas suunnilleen poliisia soittaa. Eetu tuntui jostain syystä viihtyvän omissa oloissaan aina vain pidempään.
Kyllä hän ymmärsi, että Eetu tuntee olonsa yksinäiseksi vanhempien serkkujen seurassa, mutta… Voisihan sitä edes yrittää tutustua ennemmin kuin paeta tutun kaveriporukan luokse. Mutta nytkään tosin Miro ja Maria eivät näyttäneet edes huomaavan Eetua. Etenkään Maria.
”No tota…” Aleksi huokaisi mielessään raskaasti. Hienoa, jos vain saataisiin kiusallinen esittely pois alta. Ainakin alkoi jähmeästi. ”Sä olet Aleksi, niinhän? Maria on puhunut susta. Mä olen Tero.” Tero vaikutti hermostuneelta ja innokkaalta. Aleksi nyökkäsi jo vähän huvittuneena. Paha tuuli katosi Eetun mukana. Ja Tero vaikutti sellaiselta ihmiseltä, jolle ei vain voi tosissaan suuttua. ”Mäkin olen kuullut susta. Tota… Kiva nyt tavata vihdoin kunnolla.” Aleksi olisi tunnistanut Teron ehkä kadulla sen perusteella, minkä verran oli nähnyt tätä satunnaisesti Marian seurassa. Ehkä.
Tero vilkaisi epävarman Mariaa, kuin kysyen, menikö hyvin. Maria hymyili iloisena. Hymy tarttui vihdoin Aleksiinkin. ”No älkää vain seisoko. Jos se musta kiinni on te tuutte näkemään toisenne vielä aika moneen kertaan tän jälkeen”, Maria ilmoitti.
Pikaisen, Aleksin yllättäneen halauksen jälkeen Aleksi pakeni Miron luokse. Aleksi istahti naurahtaen sohvalle. ”Ihan mukava tyyppi. Mutta kyllä mä ymmärrän, jos sä olet välillä vähän hapan…” Aleksi virnuili ääneen huomattuaan, ettei häntä todennäköisesti kuuntelisi muu kuin Miro. Miro varoi visusti vilkaisemasta taakseen, mutta hymähti, kuin silti nähden mitä hellyyksiä siellä tapahtui.
”Kai tämänkin oli joskus tapahduttava. En mä oikein siitä silti perusta…” Aleksi nyökkäsi niin ymmärtäväisenä kuin taisi ja yritti olla vilkuilematta liikaa Teron ja Marian suuntaan. Harvoin hän näki niin julkisia hellyydenosoituksia saati päässyt itse sellaisia kokeilemaan. Aleksi tunsi itsensä yhtäkkiä ihan pikkupojaksi aikuisten seurassa. Mironkin oli täytynyt jo…
”Älä ymmärrä väärin. Kyllä munkin mielestä Tero on ihan hyvä tyyppi Marialle. Mä oon oikeasti tyytyväinen Marian puolesta.” Aleksi kiirehti vastaamaan myöntävästi. Onneksi Miro ei antanut Aleksin jatkaa ajatuksiaan loppuun. Aleksin sydän hakkasi silti niin kuin hänet olisi saatu kiinni ilkiteoista.
Tero pääsi heti kokeilemaan, mitä merkitsee illan vietto Lehtotien talossa. ”Aika kiva perinne”, poika totesi Marialle pariinkin otteeseen.
Miro sai kuulla sen myös yhtä monta kertaa, kunnes kyllästyi. Aleksi oli jo lähtenyt eikä Mirolle ollut juttuseuraa. Aleksi kyllä yritti auliisti uhrautua ja jäädä seuraksi, mutta Miro näki, ettei Aleksi voinut perimälleen mitään.
”Maria hei meidän piti kokeilla kylmää uima-allastkin. Nyt otettiin uikkarit turhaan, kun ei sinne enää myöhään viitsi mennä”, Miro muistutti siskoaan. Ei hän halunnut tämän iloa pilata, mutta… Noh, ei Miroakaan houkutellut puoliavantouinti, joten hän oli tarkoituksella jättänyt maintsematta itse asian aiemmin.
”Aa, aika vain meni… Sori. Ehkä ensi kerralla?”
”Ihan sama. Mutta mä tarvitsen juotavaa. Kai uikkarit siihen kelpaa, kun ei viitsi pelkän pyyhkeen kanssa ylös mennä…”
”Kiitti infosta Miro.”
”Okei okei mä meen.”
Kun oli hetken aikaa ollut hiljaista ja hikistä, Maria uskalsi taas kohdata Teron katseen. Josko siellä näkyisi huvittuneisuutta liittyen sisarusten väliseen sananvaihtoon. Mutta siellä näkyi jotain aivan muuta.
”Tarvitaanko me vielä näitä pyyhkeitä?” Maria ei ollut lopulta ihan varma, kumpi sen oli sanonut.
Sen vain, että pyyhkeiden jälkeen välissä ei ollut enää mitään. Saunassa oli kuuma. Sydän hakkasi niin nopeasti ja päässä kiersi ja Tero oli niin lähellä ja näössä alkoi heittää ja sydän hakkasi koko ajan enemmän ja hengitys muuttui sellaiseksi, että pelkästään jo ääni nosti kuumotuksen poskille ja päähän.
”Ai, sä laitoit jo yöpaidan. Kestikö meillä niin pitkään?” Miro uteli vähän värisevällä äänellä, yläkerrassa oli kylmä. Aleksi ynähti poissaolevasti ja tutkaili omien sanojensa mukaan Emilian taannoisten synttäreiden kakun jämää. ”Ei kun… Kyllähän te minut tiedätte.”
”Ai niin”, Miro havahtui nyt naurahtamaan. ”Jos sä nukahdat tähän aikaan sua ei saa enää hereille. Kyllä mullekin kelpaisi joskus sellaiset unenlahjat.” Aleksi ummisti silmänsä ja pudisti aavistukseen päätään, kiusaantuneena. ”Lähinnä se on häiritsevää. Mutta miksi sä tulit ylös ja noin säädyllisesti pukeutuneena? Aiotko mennä takaisin vielä?”
”Miro?” Aleksi kysyi uudestaan, kun ei saanut vastausta. Miro oli kääntänyt hänelle selkänsä ja… Aleksi tunnisti sen, mutta yleensä vain isä pystyi jähmettymään ja keskittymään sillä tavalla johonkin muuhun. Ellei sitten… Miron kohdalla täytyi olla kyse Mariasta ja jostain vahvasta tunteesta.
”Aleksi, voidaanko mennä kerrosta ylemmäs?” Miro kysyi hitaasti. Aleksi lähti edeltä sen enempää kyselemättä.
”Sori, mutta Emilia nukkuu tossa vieressä. Me ei voida mennä koneelle. Keksitään jotain muuta ajanvietettä”, Aleksi kuiskasi, kun Miro kiirehti lopulta hänen edelleen.
”Eikö teidän pitänyt kokeilla kylmässä altaassa uimista? Se taitaa nyt vähän jäädä, kun naapurit häiriintyvät, ja luulevat vielä, että joku yrittää hukuttautua sinne…” Aleksi heitti jonkinlaisen puheenaiheen, kunhan sai Miron kiinni. Ehkä se auttaisi Miroa ja Aleksikin halusi olla kuvittelematta, mitä suinkin heidän saunassaan tapahtui.
”Kuinka pitkään arvelet isoäidin elävän?” No se oli jäätävä aiheenvaihdos Mirolta.
”Enpä tiedä. Miten niin?” Aleksi kysyi kireästi. Hän ei halunnut liiemmin puhua siitä, kun ei kerran mitään tiennyt. Tosin sillä perusteella, miten isä käyttäytyi isoäidistä puhuttaessa… Tosin nykyään isä aina oli vähän kireä… Ei, ei Aleksi tiennyt.
”Mietin vaan… Äläkä nyt noin hermostu. Kai siitä puhua saa”, Miro huomautti rauhalliseen sävyyn. Aleksi huomasi vasta sitten puristaneensa kätensä nyrkkiin. Hän vältteli parhaansa mukaan uteliaan Miron katsetta jonkin aikaa, kunnes kohtasi taas ruskeat silmät. Keksi jotain muuta puhumista.
Kuin tilauksesta saunan ovi kuului aukeavan ja putket kurlasivat, kun suihku laitettiin päälle.
”Musta tuntuu, että alas voi taas mennä. Ei sillä että… No, tiedäthän. Mene sä vaan edeltä”, Aleksi kehotti serkkuaan.
Miro nyökkäsi vaiteliaana ja käveli Aleksin ohi.
Liian nopeasti Miro kohtasi Marian. Tämä vain asteli portaita ylös – pikaisesti uimapukuunsa pukeutuneena – ja hymyili kuin posket olisi tikattu siihen asentoon. ”Ymmärrätkö sä, että me ollaan Aleksilla vieraita, se on niiden sauna!” Miro tiuskaisi heti ensimmäisenä vaivautumatta varmistamaan mitään.
”Hups, sä huomasit vai? No kun… Se vaan tapahtui.” Maria hihitti päälle kuin humalainen. Kai se jonkin asteinen olikin. Ainakin kasvot punoittivat siihen malliin ja tyttö taisi vähän huojuakin.
”Se vain… Etkö sä yhtään ajatellut?” Miro sähähti.
”Ajatellut ketä, kaikkia muita kuin itseäni ja Teroa? No sori. Mutta luulisi nyt että sä et tällaisista herppaa ja musta tuntuu, ettei Aleksikaan ole kovin tuohtunut.” Maria tipahti ainakin kerroksen alemmas pilvistä. Mutta hymy pysyi kasvoilla ja sanat tulivat virnuilevana piikittelynä. Marian iltaa ei voinut enää mikään pilata. Miro huokaisi luovuttaneena ja rentoutui aavistuksen. Niin… Miksi hänen pitäisi niin tuohtua kun kerran kukaan muu ei niin tehnyt?
…hänen siskonsa oli menettänyt neitsyytensä saunassa. Jostain syystä Miroa alkoi nyt naurattaa.
”Oliko edes sen arvoista?” Miro kysyi kulmiensa alta. Ei ihan uskaltanut puhua avoimesti, mutta oli kuitenkin kiinnostunut, kun Mariassa oli tapahtunut sellainen muutos.
Maria oli taas vilpittömän hymyileväinen. ”Oli. Se vain meni niin nopeasti…” Miro nyökkäsi ymmärtäväisenä. Maria rykäisi kiusaantuneena ennen kuin jatkoi: ”Ja… Vannottiin molemmat, että ei enää saunassa eikä ainakaan vieraiden sellaisessa. Musta tuntuu, että kuolen kohta nestehukkaan. Mitä sä joit, riittääkö siitä mullekin?” Miro huomasi vasta sitten, että hänelläkin oli yhä jano. Tuntui oikeastaan melko hyvältä, että häntä ja Mariaa yhdisti jokin, jos niinkin tavallinen asia kaiken jälkeen.
Aleksi ei kuullut ihan kaikkea, mutta tunteita lukemalla sai tyytyväisenä todeta, etteivät sisarukset ainakaan riitaantuneet. Mutta miksi hänellä oli yhtäkkiä hirveän jano…
******
”Okei, jos mä saan sitten aloittaa riisumisen alaosasta…” Tyttö kikatti, kun kädet hetken reisillä viivyttyään alkoivat etsiä keinoa, jolla hameen saisi mahdollisimman pian pois. ”Oota nyt hetki, en minäkään ollut noin malttamaton…” tyttö torui. Miro hymähti huulia vasten, kun tyttö itsepintaisesti veti Miron lähemmäs itseään.
Maria seisoi sieraimet leviten jokaisella hengenvedolla. Eikö se edes huomannut hänen tuloaan?
”Maria odota hetki kerrankos sitä nyt…” Tero yritti rauhoitella nähdessään myrskyn merkit, mutta Maria ei rauhoittunut pätkääkään.
”Miro ääliökusipää Jalava! Mitä sä luulet tekeväsi?!”
Miro ja hänen pitelemänsä tyttö molemmat säpsähtivät. Tyttö naurahti hermostuneena, Miro ynähti tyytymättömänä. ”Yritän pidellä Venlaa, kun meinasin ensin tiputtaa säikähdyksestä”, Miro totesi ja julkeasti ja keräsi tytön lähemmäs itseään kuin jonkin lelun, josta hän ja Maria kiistelevät. ”Veera”, tyttö korjasi kikattaen.
”Miro… Sä… Kun… Hräägh!” Maria meuhkasi seoten omissa sanoissaankin. Tämä oli vain yksinkertaisesti pöyristyttävää! Hänen piti saada viettää edes hetki rauhassa kotona Teron kanssa ja jatkaa siitä sitten muualle. Mutta ei, Miro pilasi hänen täydellisen päivänsä muhinoiden jonkun älykkyysosamäärä kengännumeroa pienempi –tytön kanssa heidän sohvallaan.
”Maria rauhoitu!” Miro naurahti, kun Maria päätyi vain viittoilemaan käsillään epämääräisesti häntä ja sohvaa. Tero siirtyi suosiolla kauemmas. ”Kyllä me voidaan käyttää koko pitkää sohvaa hyväksi jos se sua tässä harmittaa…” Miro tai tyttö hänen sylissään eivät ehtineet kunnolla edes nauraa vitsille, kun Maria räjähti.
”Mä olen tehnyt ruokaa! Syö!”
Joten lopulta Tero ja Miro päätyivät syömään syvän hiljaisuuden vallitessa Marian heitä varten valmiiksi laittamaa ruokaa. ”Mä en tiennyt, että ennemmin syömättä jättämisellä kuin jotain väärää syömällä voisi saada sen noin hermostuneeksi…” Miro mumisi hiljaa. Kyllä hän oli aikonut syödä, sitten kuin olisi ensin hankkinut kunnon ruokahalun.
”Se nyt… On vähän tollanen ollut joskus. Tiedäthän. Se aika kuukaudesta. Kai. Ollut jo pari viikkoa…”, Tero jatkoi hiljaista sananvaihtoa osaamatta oikein muuten selittää. Häntä meinasi suorastaan naurattaa. Hän söi puolikylmää ruokaa paidattoman Miron kanssa, kun ei ollut uskaltanut jäädä lämmittämään mikrossa ruokaa keittiöön, jossa Maria poltti yllättävää kiukunpuuskaansa pois. ”Se on mun sisko… Ja toi oli kyllä isomman luokan hepuli, vaikka ei nekään harvinaisuuksia ole.” Aivan kuin he olisivat puhuneet sääilmiöistä.
”Me lähdetään kyllä kohta. Sitten saat… Saatte olla rauhassa täällä”, Tero lupasi, kun Miro vain jatkoi syömistä pää painuksissa. Miro väläytti nopean kiitollisen hymyn. Tero oli hyvä tyyppi. Sitten molemmat jatkoivat pikaisesti syömistä, kun painokkaat askeleet lähestyivät. Toivottavasti he eivät olleet puhuneet liian kovaan ääneen.
******
”Tiedätkö…” Miro aloitti muutamaa päivää myöhemmin. ”Ehkä sä et olisi niin tiukkana koko ajan jos ottaisit rennommin. Sun on turha käydä niin paljon töissä koulun lisäksi…” Miro sai vastaukseksi ärsyyntyneen ärähdyksen. ”Ehkä sinä et jaksaisi. Mitä nytkin teet, eiliseksi annettuja läksyjä?”
Miro painautui takaisin ylihuomisen läksyihin. Marialle oli jotenkin jäänyt päälle ärsyyntynyt kuin ammuttu karhu –vaihe. Ehkä se menisi ajan kanssa pois…
******
Oli kaunis syksyinen päivä, kun Markus kuuli puhelimen soivan. Kiitteli itseään, että kuuli vielä niin hyvin. Joskus kun yksittäinen aseen laukauskin voi heikentää kuuloa pysyvästi… Mutta se siitä. Hän haravoi rauhallisesti kotinsa pihalla lehtiä ja päätellen soinnin jatkumisesta kukaan ei ollut kotona vastaamassa tai kuullut muuten vain pirinää.
Soitto tuli sairaalasta, jossa Saaga oli ollut seurannassa viimeisen viikon. Markus mietti jostain syystä ensimmäiseksi uutisen kuultuaan, että hänkin haluaisi lähteä mieluiten jonain sellaisena kauniina päivänä ja rauhallisesti. Sitten vasta hän havahtui soittelemaan muille uutisen kertomista varten.
Oli se ollut odotettavissa, mutta hetken aikaa oli isossa talossa hiljaista.
Paitsi niiden osalta, jotka surivat tekemällä koko ajan jotain.
Mutta nopeasti elämä palasi omille urilleen, jos uusillekin. Esimerkiksi leikkivien pikkutyttöjen ääni kääntää harvoin kenenkään suupielet alaspäin.
******
Tylsä ilta kotona. Yksin sittenkin.
Aluksi päivällä Maria oli valittanut, että vatsa on niin kipeä, että ei voi tehdä mitään… Kuten vaikka korjata vuotavaa hanaa. Kyllähän sen nyt ymmärtää, että silloin tällöin tulee kipeäksi eikä voi auttaa. Ja kerrankin Marialla oli oikeus olla ärsyyntynyt.
Miro ei ollut mitenkään vahingoniloinen siitä, että sisko on kipeä. Ei ainakaan suoraan. Hän oli vain tyytyväinen, että ei tarvitsisi viettää iltaa yksin. Maria kun oli ollut kahta enemmän poissa kotoa sen jälkeen kun… noh, hänen ja Teron suhde oli edennyt uudelle tasolle. Maria tuli kotiin vain sen takia, että hänen tavaroistaan suurin osa oli vielä siellä. Ei minkään muun takia ellei ollut ihan pakko.
Mutta kun Tero oli soittanut, oli Maria taas ihan lähtökunnossa. Ei vatsakivusta tietoakaan. Eikä Miro saanut edes toruttua siskoaan, kun tämä jo vain meni, katosi ovesta. Samoin kuin äitikin hetken päästä.
Miro sulki turhautuneena telkkarin. Ilta alkoi pimetä ja jos myrskyvaroitus piti paikkansa, odotettavissa saattoi olla jopa sähkökatkoksia.
Eikä vuotavaa hanaa ole yhtään sen helpompi korjata pimeässä. Miro joutui ärsyttävän usein pitämään taloa pystyssä… Lähtien aina jääkaapin täyttämisestä. Maria söi aina Terolla, äidistä Miro ei tiennyt, mutta kai tämä jotain söi kotona jääkaapin tyhjenemistahdista päätellen… Ei Miro kaikkea syönyt itse. Sentään äiti pystyi vielä rahoittamaan talon ylläpidon. Kunhan vain ehti pyytämään rahaa ennen kuin tämä katosi aina jonnekin.
Tuntuu, että kukaan ei viihtynyt enää kotona, oli pakko päästä aina pois mahdollisimman nopeasti. Kouluun, töihin, kaverille tai jonnekin muualle… Eikä Miro ollut poikkeus. Nyt hän oli vain poikkeuksellisesti kahlittuna kotiin, kun kukaan ei järjestänyt illalle toimintaa missään.
Kun Miro oli hakannut hanaa tunnin, hän todella toivoi voivansa millä tahansa tekosyyllä tehdä jotain muuta.
Miro kuuli ulko-oven aukeavan. Luojan kiitos joku tuli kotiin. Saattoi jättää itsepäisen hanan taakse, mikään muu ei voisi olla pahempaa kuin vielä toinen epätoivoinen tunti sen parissa. Illan täytyi olla jo pimentynyt.
Äiti oli iiiihan päissään. Luukku kiinni. Perse olalla. Miro ei ollut nähnyt äitiä sellaisena ennen. Pala nousi pojan kurkkuun, kun tämä tulijan tunnistettuaan jäi epäuskoisena ja varuillaan kauemmas. Jonna huojui seisoessaan ja kyräili ympärilleen, kuin ei olisi ollut ihan varma siitä missä oli. ”Shaatanan sade tukka märkä…”
”Öö…Äiti?” Oli Miro ennenkin nähnyt ihmisiä siinä kunnossa, mutta… Sitä tapahtui vain hänen kaveri…tuttava…missälie porukassaan. Silloinkin saattoi vain lähteä pois paikalta, jos tilanne kävi liian ahdistavaksi. Mutta ei sellaisen pitänyt seurata kotiin… Ei äiti niin humalassa voinut olla nyt täällä kotona. Ei äidin pitänyt juoda niin, huvitella vain vähän kavereiden kanssa.
”Jonna?” Miro kysyi uudestaan epävarmana, kun ei saanut vastausta.
”Annah mun olla…” Jonna mumisi ja huitoi epämääräisesti kädellään.
Miro yritti kovettaa mielensä. Tässä oli taas vain yksi humalainen, josta pitäisi saada joitain vastauksia irti. Ei nyt ihan missä tämä asuu tai kenelle voisi soittaa, mutta… Miro halusi tietää.
”Äiti missä sä oot ollut? Miksi sä oot noin kännissä, mitä tapahtui?” Ehkä se oli vain vaisto, ehkä esiin tunkeva toinen puoli, mutta Mirosta tuntui, että jotain oli tapahtunut.
”Aah, Miro rakas…” Jonna tuntui tunnistavan nyt poikansa ja kääntyi ympäri. Huojui niin, että löi jalkansa pöytään, mutta ei tuntunut edes huomaavan sitä. Jonnalta meni pitkään ennen kuin tämä sai suunnilleen keskitettyä katseensa Miroon.
”Tiedätkös…” Jonna aloitti silmät pyörien. Puheesta oli vaikea saada selvää. ”Mä asuin täällä ennen kaikkia muuta… Kallen kanssa. Mä kävin… Kun mä oon muutenkin miettinyt… katsomassa sitä taloa. Kun kaikkea koko ajan tapahtunut… Mä muistin kaiken… Ja sitten mä halusin unohtaa, kaiken, kun äitikin...” Miron kulmakarvat nousivat epäilyksestä. Mitä? No isoäidin kuolemasta oli jo muutama viikko ja se oli ollut odotettavissa. Mutta oli tässä muutakin, isompaa… Kalle… Kallehan taisi olla hänen isänsä. Jonna ei ollut puhunut hänestä paljon mitään.
”Mä älysin!” Jonna aloitti yhtäkkiä kirkkaammalla äänellä, melkein huusi. Miro säikähti. ”Mä älysin, että kaikki on sen syytä!”
Miro veti henkeä ja kysyi: ”Siis isän syytä? Miten niin? Mikä kaikki? Sä et ole kertonut mitään siitä…” Miron sydän alkoi hakata ja ääni täristä. Ehkä häntä vähän pelotti erikoinen tilanne. Ehkä häntä alkoi jännittää, saisiko hän nyt tietää isästä jotain muuta kuin sen, että ei siitä olisi isäksi ollut.
”Ääh”, Jonna vastusteli ja pyyhkäisi kädellään. ”Mä en halua puhua siitä. Eikä sun tarvitse tietää.”
”Äiti pliis kerro! Miksi sä oot tossa kunnossa? Mihin tää liittyy?” Miro painosti ja intti. Häntä alkoi suorastaan ärsyttää äidin lapsellinen käytös. Eikö Mirolla olisi kuulunut olla oikeus tietää isästään? Jostain sellaisesta, joka koski häntä? Yhtäkkiä Miro oli paljon rohkeampi. Tuntui, että oli taas tilanteen hallinnassa ja niskan päällä, kun äiti kiemurteli ja vältteli hänen katsettaan.
”Äiti kerro!” Jonna kohotti nyt varovasti katseensa. Naisen ilme muuttui yhtäkkiä kovaksi.
”Markus kuului mulle! Mun Markus! Miksi Eliaksen piti omia sekin?! Miksi mä en saanut Markusta ja miksi mä en ole löytänyt ketään muuta? Miksi mä olen ainoa jonka täytyy olla yksin? Miksi mulla kaikki menee pieleen!?” Miron suu avautui aavistuksen hämmästyksestä. Ajatukset surisivat päässä toisiaan jahdaten. Mihin äiti nyt pomppasi? Markus? Niin kuin Emilian isä Markus? Miro kertasi nopeasti päässään muistoja, mutta ne kaikki olivat lapsen ymmärtämättömyyden värittämiä. Miten niin Jonna ja Markus?
Nykyään Jonna oli vain katkera eikä Lehtotien porukasta saanut puhua… Niin tietenkin. Jonna ja Markus. Mutta sitten äiti näytti siltä, että ei ollut päässyt vielä edes alkuun.
”Ei! Ei mun ongelmat Markuksesta lähtenyt! Tiedä se!”
”Joo mä…” Miro säikähti, kun äiti yhtäkkiä harppoi hänen luokseen kuin Miro olisi tehnyt jotain väärää tai loukannut häntä. Miro perääntyi kankeasti.
”Kallesta ne lähti! Siitä kun mä päädyin sen luokse!”
”Päädyit? Mitä…” Miro sopersi.
”Tiedätkö kun se saattoi ihan hyvin raiskata mut siellä pienessä opiskelijakämpässään silloin. Niin kuin se yritti silloinkin kun mä lähdin. Joo, niin se meni! Mä olin kännissä ja se raiskasi mut ja siitä te saitte alkunne. Siitä mun ongelmat sai alkunsa. Siellä ahtaassa kämpän kolossa mun loputon alamäki alkoi. Mä en enää voinut olla vapaa. Mun elämä päättyi siihen. Aina olitte te edessä.” Jonna sätti osoitellen Miroa tärisevällä sormella ja ilme mielipuolisena raivon ja riemun sekoituksena.
”Äiti älä…” Miro aneli, hän ei halunnut kuulla enempää. Oliko tämä vain kännisen puhetta vai niinkö äiti… Jonna ajatteli koko ajan? Kylmä puristui Miron rinnan ympärille ja vatsalta putosi pohja. Hän olisi halunnut tehdä jotain muuta kuin vain seistä ja antaa viiltävien sanojen soljua korviinsa, mutta jalat olivat kuin sementissä.
”Musta olisi voinut tulla vaikka mitä! Mutta kuka nyt teiniäidistä välittää? Ja vielä kaksoset… Mä yritin tappaa teidät vaikka kuinka monta kertaa ennen kuin te synnyitte. Silloin mä kaduin jälkeenpäin, mutta mä olin tyhmä… Jos mä olisin tiennyt minkälainen surkimus musta tulee ja miten mun elämällä ei ole mitään päämäärää, miten musta tulee turha, mulla ei oo mitään paikkaa täällä, mä oisin, mä oisin…” Miro ei pystynyt siinä vaiheessa edes hengittämään. Mitä suinkin kamalampaa Jonna voisi enää edes sanoa?
”Se ilta jona te synnyitte on mun elämäni kamalin”, Jonna sähähti lopuksi hampaidensa lomitse niin että sylki lensi. Kamalin yksittäisenä muistona, vai käännekohta kamalampaan, huonompaan elämään? Miro ei voinut olla ajattelematta sitä kuten mitään muutakaan, mitä äiti oli sanonut. Vaikka olisi tehnyt mieli sulkea kaikki pois, ei oma äiti voi sellaista sanoa…
Sitten äidiltä meni tasapaino. Jonna naurahti pyllähdettyään lattialla. ”Jaahas…” Aivan kuin Jonna ei olisi vähään aikaan sitten mitään huutanutkaan. Varmaan kaikki naapuritkin kuulivat.
Miro taas pudisti hitaasti päätään. Hän ei saanut ajatuksiaan kokoon. Ei pystynyt eikä halunnut ymmärtää kuulemaansa, vaikka sanat kaiken takana syöpyivät pojan tajuntaan.
Äiti ei halunnut heitä. He olivat olleet äidille vain taakka. Äiti vihasi heitä. Eikä heilla ollut ketään muutakaan. Äiti vihasi häntä. Äiti vihasi häntä. Äiti…
Vasta, kun ensimmäiset kyyneleet valuivat poskille, Miro havahtui. Hän itki. Äiti oli saanut hänet itkemään, vaikka äidin olisi pitänyt olla se, joka lohduttaa ja pyyhkii kyyneleet pois. Se oli viimeinen niitti. Mirosta tuntui, kuin hänellä ei olisi äitiä ollutkaan.
Miro juoksi ulos eikä edes huomannut sadetta, johon kyyneleet sekoittuivat. Hetkessä läpimärät vaatteet, lätäkköisellä kadulla liukastelevat tennarit, eivät voineet enää tehdä pojan oloa yhtään huonommaksi.
******
Pitkän matkan käveleminen siinä säässä oli syvältä… Mutta Miro ei tiennyt minne muualle mennä. Isovanhempia ei enää ollut. Maria… Maria ei enää ollut vaihtoehto. Joten mikä on se viimeinen paikka, jossa Miro voisi suinkin tuntea olonsa turvalliseksi ja hyväksytyksi?
Oli inhottava sää, todellakin. Sade alkoi yhtäkkiä, mutta niin rankkana, että kaiken täytyi ulkona jo lainehtia. Eetu oli kaverilla yötä ja isän ja äidin oli täytynyt lähteä hakemaan Emiliaa kaverilta, kun tämä soitti, ettei uskaltanut kävellä kotiin… Eivät Sera ja Markus olisi kyllä tytön antaneet kävelläkään. Mutta siinä säässä vieraaseen paikkaan lähdettäessä Markus ajaisi ja Sera olisi kartanlukijana.
Aleksi jäi vahtimaan, että kotona on kaikki hyvin. Jos vaikka salama osuisi ja sytyttäisi jotain tuleen… Epätodennäköistä, mutta siitä huolimatta Aleksia vähän pelotti. Pimeä tyhjä talo, jonka nurkissa tuuli ulvoo oli vähän kammottava. Pitäisi sytyttää enemmän valoja ja… Noh, telkkaria ei uskalla laittaa päälle sellaisella ukkosella.
Miro jatkoi kankeasti mutta päättäväisesti vaellustaan. Päämäärä näkyi jo. Aivan kuin kaikki olisi taas hyvin, kunhan hän vain pääsisi pois kotoa ja nyt pois myrskystä…
Aleksi oli tavallista valppaampana vaistomaisesti ja ymmärsi sen vasta sitten, kun tunsi jonkun lähestyvän. Aleksi yritti rauhoittua, mutta vasta kun oli tunnistanut tulijan Miroksi.
Mitä, miksi, tähän aikaan ja myrskyn läpi, kävellen? Ja… Antaa Miron kertoa itse, jos poika todella on matkalla talolle. Aleksi ojentautui hitaasti sytyttämään eteisen valon.
Ainakin se oli ihan läpimärkä ja jäässä eikä näyttänyt muutenkaan kovin pirteältä… Aleksi käveli kulmat kurtussa ovelle. Miro ei vaivautunut edes soittamaan ovikelloa nähdessään Aleksin odottavan häntä.
”Miro mitä ihmettä? Mikä sut tänne tuo ja tossa säässä?” Aleksi päätti aloittaa suoraan, kunhan tärisevä Miro oli päässyt ensin sisälle.
Miro ei vastannut. Vesi valui pojan hiuksista pitkin kasvoja, mutta paita oli jo niin märkä, että pisarat vain sulautuivat osaksi valossa märkänä kiiltelevää kangasta. Poika puristi käsiään tiukasti vasten itseään ja koko ajan… Hitsi Aleksi oli tahditon. Mirohan on varmaan niin kohmeessa, että ei saa sanaa suustaan, vaikka haluaisi. Tuijotti nytkin lattiaa, kuin ei olisi Aleksia nähnytkään.
”Käy ensin lämpimässä suihkussa ettet ihan jähmety. Tuu”, Aleksi ohjeisti nyt lempeämmällä äänellä.
Mirosta tuntui heti paremmalta, kunhan oli ensin lämmennyt. Ja ainakin Aleksi välitti hänestä vielä, jos oma perhe olikin pettänyt.
Miro ärähti turhautuneena. Hän oli koko matkan yrittänyt vain työntää äidin sanat pois mielestään, kuin niitä ei olisi ollut. Kylmä oli auttanut siinä. Mutta nyt kaikki palasi hetkessä mieleen ja se tuntui niin musertavalta, että Miron teki mieli vain istua lattialle ja painaa pää polviin. Ja kai hänen olisi kerrottava Aleksille, tämä kun uteli jo… Mutta miten Miro pystyisi, kun ei oikein itsekään ollut enää varma, mitä oli kuullut? Tuntui vain suunnattoman vihaiselta ja ahdistuneelta. Ehkä oli sittenkin huono idea tulla. Aleksi saisi huolehtia turhaan, ei hän Miroa pystyisi auttamaan.
”Tota… Mä nyt löysin jonkun mun vanhan yöpaidan. Ainakin se menee sulle vaikka ollaan vähän eri kokoisia… Eihän sulla enää ole kylmä?” Aleksi aloitti varovasti. Miro näytti paremmalta, kohtasi jo Aleksin katseenkin, mutta… Miro ei hymyillyt eikä vastannut mitään.
”Mennäänkö ylös? Täällä vähän vetää kun toi ulko-ovi…” Aleksi sai vihdoin suljettua suunsa. Hänhän alkoi höpistä ihan mitä sattuu. Miten saattoi olla niin hermostunut… Mutta Miron ilmestyminen sillä tavalla ovelle ja sellaisena vaiteliaana tärisevänä rauniona oli hätkähdyttänyt. Aleksi ei ollut kohdannut aiemmin mitään sellaista eikä tiennyt lainkaan miten toimia. Hän halusi auttaa, mutta miten?
Miro seurasi Aleksia vaiteliaana yläkertaan.
”Niin.. Tapahtuiko jotain? Ootko sä kunnossa? Miksi sä tulit tossa säässä ja kävellen, eikö Jonna voinut heittää?” Aleksi aloitti, kunhan pääsi huoneeseensa ja kiersi Miron eteen. Nyt Miro ei taaskaan kohdannut hänen katsettaan. Mitä pojan mielessä mahtoi liikkua? Aleksi ei vielä hienotunteisuuden takia viitsinyt mainita, että oli ehtinyt tuntea, että kaikki ei ollut hyvin joten Miron olisi turha väittää mitään sellaista. Mutta Miro kyllä värähti Jonnan nimen maininnan kohdalla. ”Oliko teillä riitaa…?” Aleksi yritti jatkaa, mutta Miro keskeytti hänet.
”Mitä se sua liikuttaa. Sulla on aina kaikki hyvin. Sulla on hyvä iso koti ja kunnon perhe”, Miro murahti. Aleksi oli ollut niin huolissaan ja kireänä, että ei sen takia ehtinyt estää itseään vähän suuttumasta.
”Mitä se nyt liittyy tähän? Mä oon oikeasti huolissani susta! Mä en voi auttaa jos sä et kerro, mikä oikeasti on pielessä”, Aleksi melkein syytti. Hän tuli ensin huono oma-tunto, mutta tunne hälveni nopeasti, kun Miro suorastaan naurahti. Synkästi ja ivallisesti, mutta kuitenkin.
”Sä et voi mitenkään ymmärtää! Sulla on täydellinen perhe, sulla on isä ja äiti ja kaikki aina helppoa, kukaan ei katsele tai kuiskaile tai kerro juttuja. Ja mä en nyt puhu mun huoran maineesta, sen mä oon ansainnutkin!” poika tiuskaisi.
Aleksi ei voinut uskoa korviaan. Miten Miro nyt… Aleksin ilme oli epäuskoinen, Miron kasvoilla leimusi kummallinen viha. Mutta Aleksinkin sisällä alkoi nyt kiehua.
”Miro älä nyt viitsi. Mulla täydellinen perhe? Sä sentään näytät ihmiseltä. Sun isä ei elä käytännössä maanpaossa. Mä oon aina ajatellut että sun elämä on helppoa.” Miro näytti tyytymättömältä, asetti kätensä puuskaan ja katseli pitkin nenänvarttaan. Aleksi ei ollut kuitenkaan vielä päässyt loppuun.
”Mun on täytynyt aina pelätä jos sekin tulee ilmi, että mulla on oikeastaan kolme vanhempaa. Luuletko, etteikö siitäkin jo kuiskailla ja osoitella? Mulla on monta kertaa enemmän salailtavaa kuin sulla! Mä oon meinannut tappaa ihmisen!” Pojat katselivat toisiaan silmät leiskuen, kädet nyrkissä. Sitten Miro puuskahti.
”Mä vaan yritän…” Miro viittoi käsillään löytämättä sanoja.
”Mitä, olla tavallinen? Ole sitten äläkä tule tänne julistamaan! Kun sä kerran pystyt siihen ja jos se on sulle niin tärkeetä!” Aleksi huudahti tuohtuneena, kuin Miro olisi jotenkin pettänyt hänet väittämällä, että ei pystynyt yhtään sen paremmin tavalliseen elämään kuin hän itsekään. Kuin Miro olisi kiittämättömyydellään loukannut häntä syvästi.
Miro katsoi Aleksia vain hetken kun toinen oli lopettanut puhumisen, yhtä aikaa päättäväisenä ja vihaisena.
Sitten Miro katosi. Aleksi irvisti itsekseen. Hienoa, mahtavaa, menetä malttisi ja Mirosta täytyy tuntua nyt entistä pahemmalta. Olisihan Aleksin pitänyt arvata, että tässä on jotain muuta takana eikä sortua saarnaamaan itsestään.
Mene perään jo ääliö!
Aleksi sai Miron ensimmäisen kerran kiinni ulko-ovella, mutta Miro rimpuili otteesta irti.
”Hiton idiootti, täällä sataa vieläkin!” Aleksi ärähti kaikesta huolimatta. Miro ei näyttänyt kuuntelevan. Tilanne karkasi ihan käsistä. Tai siis Miro karkasi jo kadulle asti. Aleksi kirosi ja juoksi perään.
Sitten Miro yhtäkkiä pysähtyi. Aleksi harkitsi hetken pitäisikö juosta pitelemään poikaa aloillaan, mutta Miro näytti siltä, ettei ollut menossa enää minnekään. Aleksi malttoi seistä hetken paikoillaan, mutta siinä vaiheessa kun hänen täytyi alkaa räpyttelemään vesipisaroita näköä sumentamasta, poika veti henkeä.
”Miro? Sori kun mä…”
”Sulle ei ole sanottu, että sua ei haluta! Sä et ole saanut alkuas ryyppyillan päätteksi raiskauksesta! Sulle ei ole oma äiti sanonut, että sun syntymä olisi ollu yks sen elämän kauheimpia hetkiä” Miro parahti tuskastuneena ääni murtuen. Viimeisen lauseen jälkeen Miro veti väräjävästi henkeä ja huusi lyhyesti ääneen silkkaa pahaa oloaan.
Aleksin suu avautui aavistuksen epäuskosta. Kuuliko hän oikein? Mitä ihmettä? Miro vajosi maahan tärisemään. Korviin kantautuvat nyyhkäykset saivat jotain kylmää hyökymään Aleksin sisälle, eikä se johtunut sateesta.
”Mä en… Mä en voinut tietää”, Aleksi sanoi hitaasti. Suu tuntui kumilta ja jalat pökkelöiltä. Miro ei näyttänyt kuulevan. Mutta vielä enemmän Aleksia kylmäsi, kun sitten tuli ihan hiljaista sateen kohinaa lukuun ottamatta, joka hädin tuskin kuului ulvovaksi yltyvän tuulen yli.
Aleksi hiipi varovasti lähemmäs, tietämättä mitä tehdä. Mutta tuntui, kuin jokin olisi kuitenkin vain ohjannut häntä. ”Hei…” Miro katsoi sumein silmin Aleksia, kunhan Aleksi pyyhkäisi ensin märät hiukset sivuun. Aleksi puri huultaan. ”Mennään… Mennään nyt ensin sisälle. Kun me vaan kastutaan…” Aleksin ei tarvinnut suostutella enempää, Miro alkoi jo kohottautua seisomaan. Miro suostui pelottavan helposti Aleksin vietäväksi. Aleksi irvisti huolestuneena sen takia ja lisäksi johtuen siitä, että märkä paita liimaantui ikävästi kiinni ihoon.
”Mä… Mä voin käydä katsomassa jos kellarissa olisi jotain kuivaa päälle pantavaa meille molemmille. Mutta kun viikonloppu ja pyykkipäivät on vasta tulossa niin mä en tiedä…” Aleksi nipisti suunsa suppuun siinä vaiheessa. Ensinnäkin, hän höpisi taas jotain ihan ylimääräistä kun oli niin hämillään. Toiseksi, Miro ei näyttänyt kuuntelevaan, vaan… ”Ei tarvitse. Eikö toi piippu ole lämmin?” Kuunteli sittenkin, mutta mistä… ”Aa, on kai se vielä. Takka lämmitetään joka aamu näin kun on kylmää…” Aleksin teki mieli läpsäistä itseään. Suu ei vain voinut pysyä kiinni. Aleksi kiirehti sitten Miron perään.
Miro alkoi kertoa illan kulkua kehottamattakin, kunhan pojat olivat asettuneet niin, että ei palellut enää. Aleksi kuunteli hiljaa, kun päätti, että niin olisi paras. Sitten oli jonkin aikaa hiljaista.
”Jonna ja Markus? En olisi arvannut.” Miro naurahti katkerasti vastaukseksi. ”Mä sain tietää ihan liikaa uutta tänään äidistä.” Sellaisten kommenttien jälkeen Aleksi pyrki olemaan aina vain hiljaa. Hän ei halunnut asettua oikein kummankaan puolelle… Lisätä Miron katkeruutta myötäilemällä tai sitten puolustaa tätiään Jonnaa, josta ei näyttänytkään tietäneen yhtään mitään.
”Mä en tiedä mitä tehdä. Tuntuu, että kaikelta on mennyt pohja”, Miro huokaisi ontosti.
”Hei, ei se nyt ihan noinkaan ole”, Aleksi vastusti varovasti. ”Ainakaan sä et ole yksin. Ja varmasti tää voidaan puhua läpi. Varmasti Jonna liioitteli, kun tuota… Mainitsi sun isän.” Sen paremmin Aleksi ei osannut viitata siihen ”olen saanut alkuni raiskauksesta” -osioon. Miro hymähti väheksyvästi.
”No… Ainakin sä olet siitä alusta oikeassa. Vaikka mä en voinutkaan luottaa enää Mariaan, niin mä pystyin tulemaan tänne. Kiitti. Kun…” Aleksi mietti hetken Miron sanoja. Poika mainitsi vain Marian… Eikö tämä luottanut keneenkään muuhun? Ja Miro aikoi jatkaa, mutta mistä? Oliko jotain muuta?
”Sulla ei ollut vai mitään muuta paikkaa? Ja… Liittykö tähän jotain muutakin? Onko sulla kaikki muuten ollut hyvin, jos tätä iltaa ei lasketa?” Aleksi oletti Miron tuhahtavan sen illan tapahtumien vähättelylle, mutta Miro pysyikin hiljaa. Aleksi lähti varovasti johdattelemaan.
Oliko kyseessä vain jäävuoren huippu?
”En voi ihan varma olla, mutta mä luulen, että se miten sä vietät aikaasi niissä – anteeksi – tyhjänpäiväisissä riehuntabileissä niin…”
”Ei tässä ole siitä kyse eikä siitä mitä mä niissä teen”, Miro ärähti toiseen suuntaan. ”Ja sä puhut hassusti”, Miro vielä lisäsi irrallisesti. Aleksi kohotti kulmiaan. Miro oli vähän turhan nopea kieltämään ja vaihtamaan aihetta. ”Sä oot ollut aika yksin etenkin kotona ollessa viime aikoina, niinhän? Kyllä mäkin haluaisin mahdollisimman paljon olla muualla silloin. Mutta se mitä sä teet…” Aleksi mietti hetken. Miro ei vastannut mutta selvästi kuunteli.
”Mitä sä etsit? Miksi mikään ei riitä sulle? Ja… eikö niin että tää ilta oli vaan viimeinen pisara?” Aleksi kysyi ennemmin itsekseen. Aleksi kuuli Miron huokaisevan, mutta ei selkeää vastausta.
”Miro?” Aleksi kysyi varovasti.
Miro kiepsahti halaamaan Aleksia ennen kuin Aleksi ehti reagoida. Aleksi oli kaatua, mutta hivuttautui varovasti parempaan asentoon vasten piippua eikä tiennyt sitten mitä tehdä. Kädet nousivat aavistuksen lattiasta, mutta laskivat takaisin, kun ei tuntunut hyvältä idealta kietoa Miroa vielä lähemmäs. Tuntui kiusalliselta, mutta…
”Miro? Tota…” Miron ote oli tiukka. Aleksi mietti hetken, itkikö Miro taas. Parempi antaa sitten Miron vain hetken olla. Ei Aleksilla ollut sydäntä työntää serkkuaan pois.
Sen sijaan Aleksi keskittyi katsomaan vastapäisen seinän tapetin kuviointia. Se alkoi olla kulunut, voisikohan huoneen maalata uudestaan? Mutta toisaalta Aleksi piti tapetista, joten miksi se pitäisi…
Aleksi henkäisi terävästi ja yritti nousta säikähtäneenä, mutta Miron paino piti hänet paikoillaan. Aleksi rimpuili vielä hetken, mutta nyt Miro ärähti ja painoi Aleksia alaspäin kehollaan. Sitten Aleksi tunsi uudestaan jotain lämmintä ja märkää vasten kaulaansa. Aleksi ehti vielä nopeasti hatarasti väittää itselleen, että Miro saattoi itkeä. Mutta ei nyt ollut kyse siitä, vaan… Mitä.
Aleksi katseli lamaantuneena jonnekin katonrajaan. Katse tarkentui sinne, ei lähelle, vaikka Aleksi olisi halunnut sen olevan toisin päin. Aleksi ei saanut itseään liikkeelle tai sanomaan mitään. Miro vain… Mitä Miro teki. Kuuma ja kihelmöivä tunne alkoi levitä muualle kehoon. Aleksin pinnalliset ja kiivaat hengenvedot jäljittelivät sitä mitä Miro tekikin hänen kaulalleen. Kun Miron kädet alkoivat liikkua pitkin hänen paljasta selkäänsä, Aleksi lakkasi hetkeksi hengittämästä. Ehkä niin oli parempikin. Kumma ääni tuntui kurkun perukoilla, jotain huokauksen ja valituksen välistä. Aavistuksen karheat sormenpäät, mutta lämpimät kämmenet tutkivat häntä. Ja kaikkein… Aleksi tiesi koko ajan, että se oli Miro. Vaikka hän olisi sulkenut silmänsä, hän ei olisi voinut kuvitella mitään muuta. Käsien otteet olivat vahvat, Mirolla taisi olla jopa isompi käsi kuin hänellä. Kun toinen paljas rintakehä silloin tällöin painautui vasten hänen omaansa, se oli samanlainen. Ei mitään muuta välissä. Miro, toinen poika, tuntenut koko elämän. Ja Aleksin sisällä räiskyi. Jäljitellen Aleksin omat kädet kohosivat lopulta itsestään jonnekin Miron alaselälle. Nyt Aleksi tunsi Miron kehon liikkeet, vaikkei nähnyt. Kun kaulassa tuntui lyhyt pistävä kipu, joka kuitenkin lähetti uudet nautinnon väreet pitkin selkää, vastaukseksi Aleksi ote Miron lantiosta tiukkeni. Jäisiköhän mustelmia? Ainakin Miro ynähti.
Aleksi ymmärsi. Tai niin hän ainakin halusi. Jokin ulkoinen selitys tälle yhtäkkiselle järjettömyydelle oli. Ettei Aleksi tuntenut itseään, jokin tekosyy, tälle ei voinut mitään. Ei ollut mitään mitä katua.
Sehän oli ihan selvää, miksi hän tai kukaan muukaan ei ollut älynnyt aiemmin. Ainakaan Aleksi ei muistanut sellaista. Mutta… hehän olivat lajinsa viimeisiä edustajia. Vaikka heissä vain osa ei ollutkaan ihmistä, ne puolet vetivät jotain samanlaista puoleensa. Tässä tapauksessa toisiaan, ainoita jäljellä. Niin kierosti se toimi. Täytyi olla niin, siitä se johtui. Eikä Aleksi välittänyt tai halunnut vastustella pätkän vertaa.
Aleksi käänsi päätään, jotta
”Hitto mikä sade Miro jos sä oot täällä etkä vastannut kun mä huusin niin…”
Pojat hädin tuskin hätkähtivät erille toisistaan. Katseet kohtasivat pariksi sydämenlyönniksi, mutta Marian yhtä aikaa hämmentynyt ja pahoinvoiva ilme kertoi enemmän kuin mitkään sanat.
Ainakin Aleksille. Maria rymisteli ulos huoneesta kuin myrskyn merkki ja Miro kompuroi perään. Kumpikaan ei luonut häneen enää katsettakaan, Aleksi ei tiennyt mitä tehdä. Sydän hakkasi, mutta nyt säikähdyksestä. Aleksi jäi tuijottelemaan huumaantuneena lattiaa.
”Maria oota anna mä selitän!” Miro ähkäisi kompuroidessaan hämärään portaikkoon. Hän ei ollut edes huomannut Marian tuloa saati edes kuullut tämän huutoja. Ja sitten Marian ilme… Puolet sisuskaluista tuntui jääneen yläkertaan.
”Selität?!” Maria tiuskaisi tyrmistyneenä. ”Hitto ei ihme jos mulla on joku vatsahaava kun on tollanen veli. Ensin mun pitää rynnätä sun perään ja sitten täällä…” Maria huudahti raivostuneena.
”Mistä sä puhut?” Miron oli pakko kysyä välissä.”Miksi sä käyttäydyt kuin olisit nähnyt mut tyyliin Teron kanssa?” Miro vaati vastausta sitten saadakseen jonkin reaktion irti Mariasta, vaikka todennäköisesti Miro tiesi jo syyn. Oli ollut vähän liian helppoa, tehnyt yhtäkkiä liian paljon mieli ihan hetken johteesta… Miro ravisteli päätään.
”Et sä kuitenkin kuuntelisi mua niin kuin et ennenkään. Turhaan mä juoksin sun perään kun luulin, että sulla on jokin hätänä ja vittu kun siellä sataakin niin… Ja mä vain jätin Teron kun ei tästä voi mitään selittää. Sä oot ääliö Miro tiesitkö sen”, Maria ärähti.
Miro kiirehti askeliaan kun Maria ei näyttänyt lainkaan hidastavan vauhtiaan ja olisi kohta ulko-ovella. ”Maria hitto oota nyt vähän!” Jos Miro oli aluksi ollutkin säikähtänyt, niin nyt alkoi vain kiukku tasaisesti kiehua yli, kun hän ei saanut sanoa edes sanaa puolustuksekseen. Lopulta Miro riuhtaisi Marian kääntymään kasvotusten.
”Ensinnäkään mä en pyytänyt sua tänne ja mikä tapa toi on reagoida yhtään mihinkään?” Miro tivasi niin kärsivällisesti kuin pystyi. Maria nyrpisti nenäänsä.
”No pakkohan mun oli tulla, kun en keksinyt mitään muuta selitystä sille, että kesken lauseen mä tunsin... Mä säikähdin ihan hirveästi ja vaan juoksin sateeseen sun perään. Mä en tiennyt mitä odottaa, mutta täällähän näyttää kaikki olevan ihan hyvin. Mua nyppii eniten se, että mä jaksan vielä katsoa sun perään vaikka sillä ei ole ennenkään ollut merkitystä. Mä en tiedä mitä sun päässä liikkui, kun ensin sä oot sellanen ja sitten sä oot ihan Aleksin-”
”Älä viitsi vähätellä tolla tavalla! Sä et tiedä mitä mä oon tänä iltana kokenut!” Miro kivahti tuohtuneena. Maria käytännössä nauroi hänen hädälleen päin naamaa. Ei Mirokaan ollut ihan varma miksi ilta oli saanut sellaisen käänteen, mutta… Ei se kumonnut mitään sitä edeltänyttä.
”No olisi kiva tietää!” Maria vaati. Miro puri hetkeksi hampaitaan yhteen. Ei olisi, pieni ääni hänen päässään väitti, mutta Marian vaativa ja väheksyvä irve sai Miron suun liikkumaan omia aikojaan.
”Äiti sanoi, että me ei olla sille muuta kuin esteenä. Että meidän syntymän oli sen elämän kauhein hetki ja kaikkea muuta paskaa”, Miro sylkäisi sanat kuin myrkyn. Ensin hän ei tiennyt, oliko hyvä vai huono asia saada asia pois rinnasta.
Sitten Maria pudisti pari kertaa päätään vakuuttuneen oloisena. ”Ei se voi olla totta. Sä oot erehtynyt. Sä yrität vaan saada mut ajattelemaan jotain muuta kuin…”
”Unohda Aleksi!” Miro huusi ihan ensimmäisenä. Hän toivoi, ettei Aleksi itse kuullut… Miro jatkoi hiljaisemmalla äänellä: ”Sillä ei oo mitään merkitystä nyt. Äiti sanoi mitä sanoi ja mun oli pakko kuunnella se kaikki ennen kuin älysin edes paeta paikalta. Mä en…” Miro ravisteli päätään. Silmäkulmia kirveli, kun kyyneleet puskivat taas esiin. Marian ilme muuttui vihaisesta sääliväksi ja sitten surulliseksi, kun tämä vihdoin uskoi ja ymmärsi.
”Sä siis, oikeasti…” Maria huokaisi. Miro pakottautui terästymään, kun näki Marian puhdin vihdoin hyytyvän. ”Sori, mä en aikonut, tai siis oikeastaan ollut miettinyt, mutta mun ei pitänyt ainakaan näin…” Miro takelteli epävarmana ja otti askeleen lähemmäs Mariaa, jolla ei näyttänyt olevan aikomustakaan lähteä enää minnekään.
Maria nielaisi. ”Ei, hyvä vaan, että mä sain tietää heti.” Maria työnsi toistaiseksi kylmäävät, sekavat ajatukset taka-alalle. Asia kerrallaan. Miro oli selvästi vielä enemmän hajalla kuin hän itse.
”Vittu mikä ilta, mä vaan sotkin kaiken pahemmin…” Miro puuskahti. Uskalsi näyttää taas heikolta Marian edessä.
”Kyllä tää voidaan selvittää myöhemmin. Mennään vain nyt kotiin. Yhdessä.” Marian olisi pitänyt olla Mirolle tukena jo aiemminkin. Syyllisyys puristi rintaa.
”Ei!” Miro huudahti yhtäkkiä. Maria painoi hämillään katseensa. ”Tai siis… Aleksi. Ainakaan sitä mä en voi enää kohdata jos en nyt käy selvittämässä sitä… Näithän sä. Mä aloitin sen.” Maria tunsi poskiansa kuumottavan. ”Okei”, tyttö sanoi hiljaa ja huokaisi helpottuneena, kun Miro sen enempiä kyselemättä kääntyi lähteäkseen.
Maria huomasi miettivänsä, että sen täytyi olla hänen elämänsä omituisin keskustelu. Tuntui vieraalta ja kylmältä.
Miro tunsi itsensä ensin epävarmaksi palatessaan hiljaiseen huoneeseen, mutta Aleksi oli ainakin viisi kertaa enemmän varuillaan. Niin, että Miro tunsi itsensä melkein rohkeaksi.
”Tota… Leppyikö Maria?” Aleksi kysyi ensin. Hänen ei tarvitsisi ottaa mitään puheeksi jos Miro ei haluaisi, niinhän… Miro oli ollut vain poissa tolaltaan ja hyvä, jos jaksoi nyt paremmin. Oli keino ollut mikä hyvänsä…
”Joo, leppyi se. Mutta älä näytä noin säikähtäneeltä, mä tunnen itseni ihan pedofiiliksi”, Miro naurahti ihan vilpittömän oloisesti. Aleksi tunsi olonsa kiusallisen helpottuneeksi, kun asia kuitenkin otettiin puheeksi.
”Mä olen sua vanhempi”, Aleksi huomasi mainitsevansa. Mitä ihmettä, tähän väliin noin vain tavanomaisesti?...Aleksin ajatukset löivät tyhjää. Katsellessaan nyt virnuilevaa Miroa Aleksi ei olisi uskonut, jos joku olisi väittänyt, että he olivat... mitälie hyvinkin liian tuttavallisissa tunnelmissa vain mitä, paria minuuttia aiemmin?
”Sä näytät puusta pudonneelta. Sori. Ja… Et varmaan halua, että mikään muuttuu?” Aleksi pudisti pikaisesti päätään Miron sanoille.
”En mäkään. Ja…”
”Ollaan vaan varovaisempia jatkossa.”
”Joo.” Miro vastasi yhtä nopeasti kuin Aleksi oli ehdottanut. Sitten siitä ei enää puhuttu.
”Kiitti. Kiitti kaikesta.”
”Ei se mitään.”
Maria ei tiennyt, miksi oli seurannut Miroa. Tai ehkä hän ei halunnut myöntää itselleen, että vain vahtiakseen… Mutta kaikki näytti olevan taas kuin ennenkin. Paitsi että… kun Maria kohtasi Aleksin katseen, hän näki siellä jotain vierasta. Ensinnäkin, Aleksi oli nähnyt, että Maria kuuli keskustelun loppuosan ja tiesi myös, mistä oli kyse. Maria vaihtoi kiusaantuneena asentoa jalalta toiselle. Sitten Aleksin katse oli myös yhtä aikaa surullinen ja syyttävä. Miron oli täytynyt purkaa kaikki ensin Aleksille…
Ja Marian olisi pitänyt olla siellä Aleksin sijasta.
Mariaa alkoi hävettää lisää. Hän oli ollut niin itsekäs, kun muka oli katsonut oikeaksi ja hyväksyttäväksi jättää kaikki muut oman onnensa nojaan, että sitä muka oli itsenäistyminen. Ettei huolehdittu mistään muusta kuin itsestä. Kuin se oikeuttaisi sulkemaan kaiken muun pois. Kun kaikki oli ollut muka päällisin puolin muilla hyvin, mitä nyt lyhyillä kotivisiiteillä näki. Mutta oikeasti äiti oli hirmu katkera ja Mirolla hatara itsetunto ja vähän ihmisiä, joihin luottaa. Huono yhdistelmä.
”Voidaanko me jäädä yöksi? Siellä sataa ja musta tuntuu, että kotiin ei kannata vielä mennä…”
---
Maria heräsi huonosti nukkuneena. Ensin he olivat jutelleet Miron kanssa asioita läpi mitä nyt pystyi. Sitten Maria oli ollut huolestunut perheensä koossa pysymisestä. Toivoi vain, että Miro leppyisi sen verran aamuun mennessä, että suostuisi juttelemaan äidin kanssa. Äidilläkin oli vain paha olo ja hän tarvitsisi kuuntelijaa. Mutta Miron pieni sosiaalinen tukiverkko oli hajonnut pahasti ja luottamus mennyt… Maria pudisti päätään. Miksi hän ajatteli kaikkea niin loogisesti eikä osannut tuntea itseään puoliksikaan yhtä murtuneeksi kuin Miro? Ehkä juuri siksi. Hän ajatteli järkevästi ja hän ei ollut yksin.
Tai no… Oli hän nyt. Olihan se ollut arvattavissa, ettei Miro saisi unta. Ainakaan hänen vieressään, niin kuin ehkä joskus ennen. Heidänkin suhteessaan olisi paljon korjattavaa.
Aleksi hätkähti hereille, kun Maria oli hetken seisonut sängyn vieressä. ”Sun ei tarvitse sanoa mitään. Mä ymmärrän. Hyvä, että se sai nukutuksi edes jossain…” Marian teki mieli yhtäkkiä naurahtaa. Miro oli kuin painajaisia nähnyt pikkulapsi, joka oli mennyt hakemaan turvaa. Ja Aleksi näytti todella syylliseltä.
”Oikeesti. Luojan kiitos sä olit olemassa, kun Miro tarvitsi sua”, Maria huokaisi ja värähti yrittäessään miettiä, mihin Miro olisi muuten voinut päätyä.
”Niin kai…” Aleksi sanoi hiljaa ja rentoutui varovasti. Ensiksi hänelle oli tullut kiire siirtyi edes vähän kauemmas ahtaassa sängyssä Mirosta, mutta Marian ilme oli niin lempeä ja äidillinen ja tämä katseli vain Miroa.
”Hmmh”, Maria hymähti katkerasti. ”Mä oon ollut ihan kamala sisko. Itsekäs paskiainen.” Marian aavistuksen lempeä hymy ja katkerat sanat olivat toisaalta koomisen ristiriitainen yhdistelmä, toisaalta Aleksi värähti ne kuullessaan.
”Mutta… Tai siis, mä uskon, että mitään peruuttamatonta ei ole tapahtunut”, Aleksi korjasi varovasti. Maria ynähti kysyvästi, Aleksi oli päättänyt lauseensa niin kuin aikoisi jatkaa.
”Mä en ollut kovin hereillä kun Miro ilmestyi tänne, mutta jos mä en väärin muista… Se oli pahoillaan, kun joutui jättämään sut yksin. Se olisi halunnut olla taas oikeasti väleissä sun kanssa.” Hymy Marian kasvoilla muuttui entistä lempeämmäksi. Aleksi oli tyytyväinen, kun onnistui keventämään Marian taakkaa. Jos Aleksi olikin ollut vihainen Marialle jossain vaiheessa, niin enää ei ollut syytä. Maria oikeasti katui.
Maria kumartui silittämään Miron hiuksia. ”Ton lähemmäs enkeliä ei voi päästä”, Maria kuiskasi ennen kuin kääntyi ilmeisesti lähteäkseen pukeutumaan antamatta Aleksille tilaisuutta kommentoida mitenkään. Sitten Aleksikin havahtui siihen, että kaksoset pitäisi molemmat saada lähtemään ennen kuin muu talo heräisi. Oli tainnut jäädä mainitsematta, että ne olivat edes jääneet yöksi… Kummallinen yö oli ollutkin. Mutta toivottavasti kaksoset osaisivat selvittää nyt asiansa keskenään. Aleksille ei ollut enää voimia sekaantua mihinkään ylimääräiseen.
*******
”Aleksi ootko sä täällä? Kuuro!” Aleksi säikähti kun ovi aukesi. Hän oli ollut niin ajatuksissaan edellisen illan tapahtumista, että… Noh, ei taaskaan kuullut mitään oleellista.
”Mä oon ihan varma, että kuulin ainakin Marian puhetta täällä aiemmin aamulla!” Emilia selitti tohkeissaan ja katseli Aleksia merkitsevästi. Todennäköisesti serkut olisivat olleet kylässä ennemmin veljen kuin vanhempien aloitteesta.
”Mitä, miten niin? Sä kuulit varmaan omiasi.” Aleksi ei tiennyt, miksi valehteli. Kai välttääkseen mahdolliset lisäkysymykset. Emilia näytti kuitenkin jo nyt tyytymättömältä. ”Eilenhän oli myrskyisä sää ja sua taisi vähän pelottaakin. Ehkä sä näit vain jännittäviä unia”, Aleksi tarjosi sitten.
”Ja muuten taatusti ei ollut mikään uni!” Emilia ei niellyt ehdotusta.
”Sitä paitsi, ei mua pelottanut. Se oli itsesuojeluvaistoa, vai lähtisitkö sä kävelemään kotiin kun puita kaatuu?” Emilia sitten selitti kuin tyhmälle. Aleksi räpäytti pari kertaa silmiään. Emilia oli joskus aika terävä niin ajatuksenkulultaan kuin kieleltäänkin. Tytöltä oli vaikea pitää salaisuuksia. Niin paljon kuin niitä jouduttiin tässä perheessä pitämäänkin.
”No tota… Mihin aikaan sä kuulit… Muka kuulit jotain?” Aleksi huomasi sitten kysyvänsä. Hän oli ollut tyhmä… Emiliahan oli viereisessä huoneessa! Jos Emilia jotenkin olisi kuullut niinkin paljon, että epäilisi myös Miron olleen huoneessa…
Emilian ilme kirkastui, kun Aleksi takelteli. ”Ahaa! Sä salailet jotain!”
Aleksi huokaisi. ”Jos salailenkin, niin mulla on oikeus olla kertomatta kaikkia asioitani koko kansalle. Mene nyt syömään aamupalaa.” Aleksi oli tyytyväinen äänessään kalskahtavasta auktoriteetista. Emilia ei edes mukissut vastaan.
Toista oli ollut, kun äänenmurros oli juuri iskenyt päälle. Mitä enemmän yritti inttää, sitä enemmän ääni oli heliumia…
Mutta kyllä sitä pitäisi kohta vähintään soittaa serkuksille ja kysyä, onko kaikki hyvin. Muuten muutkin alkaisivat huomata, että Aleksin ajatukset harhailevat jossain muualla.
******
Ei siinä ollut paljon selittelyä. Jonna sanoi vain niin monta kertaa anteeksi kuin vain voi. Mutta ei hänkään pystynyt muuttamaan totuutta muuksi. Hän oli katkera, kyllä… Mutta sai vakuutetuksi kaksoset siitä, että nämä kuitenkin olivat ainoat asiat hänen nykyisessä elämässään, joiden takia hän halusi elää. Ainoa hyvä mitä Jonna oli saanut elämässään aikaan. Muu alamäki ei ollut kaksosten syytä. Ne virheet Jonna oli tehnyt jo paljon aiemmin.
”Äiti mä kyllä ymmärrän. Ja Miro myös mutta…”
”Miro anna anteeksi. En olisi saanut sanoa sellaista kenellekään, kun se ei ollut totta. Arvauksia ja perättömiä syytöksiä vain. Enkä mä voi syyttää muita kuin itseäni.” Jonna katseli kiinteästi poikaansa, rintakehää puristi. Jos hän oli tehnyt nyt jotain peruuttamatonta… Oli hiljaista, Miro ei ollut kertaakaan kohdannut äitinsä katsetta.
”Miro…” Maria aneli hiljaa ja sai Miron kääntämään katseensa edes häneen. Äitikin oli vain ihminen, jolla oli nyt vaikeaa. Pitäisi yrittää ymmärtää, antaa anteeksi, että kummallakin olisi helpompi olla…
Jonna puristi kätensä nyrkkiin, kun hiljaisuus palasi.
”Mä…” Miro aloitti epävarmasti. Tietenkin oli totta, että äiti oli humalassa liioitellut. Tietenkin Miro ymmärsi, että mikään ei ollut suoraan hänen syytään ja aikaansaannostaan. Mutta silti… Äiti oli tyytymätön elämäänsä ja katkera ja he Marian kanssa olivat hänen konkreettinen virheensä. Miron teki mieli hetken sanoa, että miksi hankit meidät jos kerran… Miksi olit tyhmä… Lähes kuin toruisi huolimatonta ystävää ennemmin kuin äitiä. Koko asia alkoi tuntua irralliselta.
Mutta asiat olivat nyt näin. Tämä oli hänen perheensä.
”Kaikki tekee virheitä ja puhuu ohi suunsa. Mä… Kyllä mä ymmärrän.” Kaikki huokaisivat helpottuneina. Miro tunsi taakan vähän keventyvän rinnassaan. Mutta jokin arpi sinne jäisi. Oli ainakin toistaiseksi vaikea hymyillä äidille.
”Mä… Mun pitää mennä.”
”Sori.” Maria nousi nopeasti paikaltaan, Jonna ja Miro jäivät ymmällään sijoilleen.
Maria pääsi hädin tuskin suljetun oven taakse, kun hänen täytyi inahtaa kivusta. Vatsassa oli koko ajan ainakin jo pari viikkoa kipristellyt ja vihlonut kummallisesti. Mutta sitten se välillä katosi ja sen unohti. Mutta nyt tunne tuntui leviävän ja voimistuvan. Maria laahusti kaksin kerroin sängyille ja ryömi omalle puolelleen.
”Nnh mitä nyt vielä…” Maria vääntelehti sängyllä. Mikään asento ei tuntunut hyvältä. Ihme puristava tunne, kuin kuukautiskivut viisi kertaa pahempina. Maria valitti hiljaa ja hengitys alkoi kiihtyä, otsalle kihosi kylmä tuskan hiki. Nyt kipu tuli aaltoina.
Maria ähkäisi kivusta ja taittui kaksinkerroin. Silmät puristuivat kiinni niin kovasti, että kyyneleet kihosivat jo pelkästään sen takia silmäkulmiin. ”Mä…” Maria ajatteli sumuisesti kipuaallon välissä. ”Mähän synnytän.” Sitten viimeinen aalto tuntui siltä, kuin vatsaa olisi puristettu liian pieneksi palloksi. Suu avautui äänettömään huutoon ja loputkin ajatukset katkesivat. Tuli vain lohdullinen, tyhjä pimeys.
Miro oli lähtenyt keittiöstä niin huomaamattomasti kuin pystyi. Maria oli ollut kummallinen. Mutta nähdessään Marian tai ennemminkin sängyn tämän alla Miro henkäisi itselleenkin vieraan kuuloisesti säikähtäneenä. Ei hänestä sellaista ääntä tainnut ollut vain ennen lähteä.
”Maria?!” Maria ynähti ja Miro riensi siskonsa luokse.
”Maria, mitä tapahtui? Sä oot… Tai siis sun… Ihan veressä.”
Maria katsoi hetken Miroa kuin ei olisi tunnistanut tätä. Räpytteli kuivuvia kyyneleitä silmistään. Hän oli havahtunut hereille Miron kutsuessa häntä nimeltä.
”Mä… Mä sain keskenmenon”, Maria totesi niin vakaalla äänellä, että Miro meni ymmälleen pelkästään sen takia.
”Mitä… Maria, mä olen pahoillani, kun mä vaan ja mun-”, Miro huomasi sopertavansa, mutta Maria pudisti päätään ja sai Miron hiljenemään.
”Ei tää ole sun vika. Mullahan on ollut vatsa kipeä monta päivää. Tää on ihan tavallista, näin käy joskus. Eikä se mitään, Tero tai kukaan muukaan enkä edes mä tiennyt ennen kuin nyt. Ironista, samalla kun se meni jo kesken…” Maria naurahti. Nauraminen sattui vatsaan.
”Maria onko kaikki hyvin? Ota vain rauhallisesti”, Miro sanoi epävarmasti. Keskenmeno? Miron ajatukset eivät pystyneet kietoutumaan vielä nyt sellaisenkin ajatuksen ympärille. Niin paljon kaikkea oli tapahtunut.
”Voinko mä tehdä jotain?”
”No…” Maria aloitti. Tuntui tyhjältä. Hänen oli yhtä vaikea uskoa sitä kuin Mironkin. Hän oli ilmeisesti ollut raskaana vielä joitakin minuutteja aiemmin… Mutta turha sellaista kaihoilla, kun ei sille enää voinut yhtään mitään. Oikeastaan enemmän Mariasta tuntui pahalta siksi, ettei hänestä lainkaan tuntunut pahalta. Ei hän osannut kaivata mitään, mistä ei ollut edes tiennyt.
”Mun pitää peseytyä. Voitko sä auttaa? Mä… Mä en halua nähdä verta enempää kuin on pakko.” Sen verran Maria kuitenkin huomasi sanovansa. Että pääsisi vielä enemmän irti tapahtuneesta.
”Tota… Okei. Voinko mä kantaa sut? Suhun sattuu vieläkin.” Kyllä Miro oli huomannut, kuinka Maria hengitti pinnallisesti ja nauroi ja puhui varovasti. Maria ei vastannut, mutta ei estellytkään, kun Miro otti hänet käsivarsilleen.
”Mä voin viedä alas pyykkitupaan peiton ja kaikki… Sano vaan mitä muuta mun pitää tehdä”, Miro sanoi hiljaa peläten, että kuin ihmeen kaupalla poissa pysynyt Jonna nyt pelmahtaisi paikalle.
Hassua. Niin paljon, kuin Miro oli jo pariin otteeseen ehtinyt väittää, että vihaa äitiään, nyt Miro ajatteli myös tämän parasta. Turha aiheuttaa Jonnalle lisää taakkaa. Miro arvasi, mitä Maria seuraavaksi toivoi: ”Älä kerro äidille, tai kenellekään muullekaan. Mä teen sen itse, jos tarvitsee. Eikä tästä tarvitse puhua, ei tarvitse eikä pidä vain jonkun periaatteen takia. Mä jaksan ihan hyvin.” Maria hymyili sanojensa painoksi. Miro hymyili takaisin ja jatkoi kohti kylpyhuonetta.
Maria tarkoitti muilla lähinnä Teroa. Turha huolestuttaa. Kyllä heillä olisi aikaa hankkia vielä lapsia sitten, kun oikeasti olisi aika…
Jotenkin Maria huomasi ajattelevansa kierosti, että parempaan väliin keskenmeno ei olisi voinut edes tulla. Maria luotti Miroon täysin, tällaisenkin asian kanssa. Ja Miro auttoi häntä kyselemättä. Siltaa on helpompi rakentaa, jos se aloitetaan molemmilta puolilta. Maria saisi korjattua välinsä ainakin Miron kanssa.
******
Ulkoisesti kaikki oli niin kuin ennenkin, jos haluaa sen ympäripyöreästi todeta.
Mutta sitä kaksoset eivät voineet väittää, etteivätkö olisi halunneet muuttaa omilleen enemmän kuin ennen. Kyllä jokin oli muuttunut. Ehkä he eivät olisi muutenkaan tulleet elämään saman katon alla yhtenä perheenä enää pitkään… Mutta nyt se aika tuli lähemmäs.
---
"Haluatko pirpana uudelle kierrokselle?"
"Jooo isi! Vielä ainakin tuhat kertaa!!!"
Onneksi oli vielä yksi melko lapsi talossa.
************
Semmoinen tällä kertaa. Yritin loppuun asti siistiä ja tiivistää, mutta tuommoinen mörkö tuli ^^' Ja ensinnäkin: Tuo loppu oli vaan niin suloinen, vaikka oli ohdakkeet ja kaikki takana, niin piti silti ottaa kuva ja änkeä osaan... Se oli sitten kai eräänlainen loppukevennys.
Ei huolta, on se kulissien takaa osiokin täällä lopussa niin kuin ennenkin. Kommentoikaahan sitten :D
Aww kun Tero tekee kaikkea tällaista oikeasti koko ajan. Siis niin, että häiritsee jo kuvauksia
<3 Mutta kerrankin ei haittaa.
…Niin outoja naapureita.
On kivaa kun random tyypit niin hanakasti tunkevat kuvaan ja kerrankin kun yritin pelata session ilman mitään koodeja… Noh, onneksi tämä tyyppi asteli itsekseen pois, mutta pari muuta oli jääräpäisempiä :< Ja aww kun Terokin oikeasti platinamielialalla. On ne niin sokerikuorutettujapinkkejäsydändonitsejasiirappiaonnellisiahappyhappyjoyjoy
Niin, ja tälle ei voi yhtään mitään. Naapurit tuhoavat lavasteet.
On se niin vaikeaa kävellä aidattua mäkeä ylös.
Ainakin pojalla on oikea kohde <3
…Kiva kun kaupunkilaiset pilaavat tunnelman. Nainen yöpaidassa pieraisi, sitä en edes viitsinyt kuvata. Jälkiseuraukset vain -.-
…Se on väärän näköistä, mutta kaunista silti.
Kivakiva bugi
Urhea ja reipas työn raataja… Markus. Tota… Noh, mikset iloitse, pääsit uran huipulle XD
Toi lantioliike on toodella epäillyttävä.
Eliasta taitaa vähän masentaa.
Osasto wtf pysäytyskuvat.
Aww tässä ne ovat niin suloisen erilaisia :3
Mutta damn, muka tuleva pari…
Ihana random hetki. Ne menivät itsestään pelaamaan ja Markus jäi virnuilemaan.
veljekset <3
…Katsoin ensin että Eliasko se siinä kävelee. Niin varmaan Markuskin. Poika tullut isäänsä ja voin vain kuvitella, mikä on kommentti…
Go Altair! Kyllä se täytyy olla kova katti taloa vahtimassa. Ei koiria tarvita.
Hehkeää.
Aww mutta hölmöt asuyhdistelmät X)
Taustalla tapahtuu. Kuvakulmasta kiinni. Paras on hyppäävä Altair XD Ja Elias näyttää tästä kuvakulmasta aika hyvältä… Toosi hyvältä, oikoluen tekstejä ja pakko toistaa…
Niille jotka tunnistavat Marian työkaverin… Kyllä, aika mindfuck. Kiitos tästä Maria. En tehnyt mitään.
Fail. Miro tarvitsi poppakonsteja pinkkipaitatytön viekoitteluun. Ei ollut ennen käynyt, yleensä Miro on ollut luonnostaan hurmuri…
Yup, toinen uransa huipulle pääsijä
Miron hymy ei sopinut tilanteeseen, mutta tässä ne olivat vain niin suloisia yhdessä <3 Älkää kuvitelko, että alan parittamaan näitä kahta enemmän. Ei kuulu tarinaan. Mutta sain pari kohtausta huvitella… Osa kulissien takaa materiaalista jää vain minun ja parin irl ystävän viihdykkeeksi ^^’
Erittäin random välihetki. Energian tankkausta kuvaustauolla.
<3 <3 <3 kun on söpöä en voinut vastustaa kun älysin, että ei Aleksi ole saanut vielä ensisuudelmaansa… Ja tarinan mukaan se oli nyt kai melkein ainakin tässä vaiheessa.
Seuraavat kuvat ajalta, kun pikapeluulla hankkiuduin vain Saagan päivistä eroon…
Kätevä laittaa Saaga keittämään herkkuruokia ja jakelemaan sitten lapsille jääkaapin hätävaraksi… Täyttävät hyvin.
Kyllä, kokeilin kuitenkin sen yhden työntekijän pakkelikerroksen kuorimista. Ihan nätti tuli.
Hyrr… Pelottava ilme…
No… Tuota ilmettä en ihmettele.
…Työpaikkaromanssi vessassa? En tiedä mitä tapahtui, mutta täytyi pysäyttää peli ja miettiä hetki…
Niin, Coby heihei… Tuli lopulta kuitenkin yllätyksenä. Tontilla kun aloin pelaamaan niin, ettei Coby ollut edes vanhus. Päivät menivät nopeasti.
...
Miksi Eliaksen piti tunkea mukaan ;< Tyhmät menevät simit kun kävelevät koputtamatta sisään.
Kamaa...
Kyllä se melko iloisena lähti, Samulin ja Naelin luokse. Joo, kai Naelkin on jossain siellä bittiavaruudessa… Kerrankin tuli pelattua tarpeeksi pitkään simillä niin, ettei yhtään jäänyt kaipaamaan. Aloin melkein itkeä, kun Rami lähti :<
Joo, itke hiljaa… Miksi toiminnon nimi on sellainen? Ja aika liikkis, kun Jonna oikeasti välitti kissasta. Toisin kuin eräs toinen Jalava tässä osassa… Saaga vain seisoa tönötti
Tero on ihan mahdoton. Ei meinaa antaa Marian ottaa kahta askelta ennen kuin on taas kimpussa! Melkein piti ottaa koodilla väliaikaisesti ohjattavaksi jo senkin takia, että sain Marian takaisin asuntoon… Ja ei, minulla ei ole ACR käytössä.
Herran sukunimi oli Hankala mutta hyvinhän kaikki näytti sujuvan :D Lukuunottamatta takapihan rikkaruohoarmeijaa.
Auts ranteeseen taitaa sattua
On se niin vaikeaa saada kädet menemään oikeisiin paikkoihin. Hei, toi kuulostaa jotenkin väärältä…
Niin turvallistahan se on yhteisötontilla yöllä nuorten mennä, vampyyreita yms. yms.
En halua tietää mistä pojat puhuvat…
Tokihan altaan korjaus puku päällä onnistuu.
Voittaa kyllä Markuksen työasun XD Siitä puheen ollen…
Ehhehei ole väärin laitoin Markuksen vaan suihkuun uudestaan kun en ensimmäisellä kerralla ehtinyt katsoa tarpeeksi kauan XD Mutta kai minulla oli tässä tapauksessa siihen oikeus…
Ihan normaalia arkea tässä talossa…
Sitten kävi näin. Näette muodonmuutokset sitten seuraavassa osassa, en nyt oikeasti anna niiden noin vanhoja vielä olla… Serena on melkein tyylikäs, mutta Markus… Serenan ilme kertoo kaiken.
XDXDXDXDXDXDDXDXDDXDX!!!111! Repesin pahasti. Sentään on *prf* asussa sävyt kohdallaann hahhahaa…
Noh, nämäkin näette viimeistä kertaa teineinä. Mutta hei, pääsin kolmessa osassa tämän sukupolven teiniajan läpi! Tai oikeastaan vähemmässä... 56. osassa ne kasvoi ihan lopussa ja 57 oli kaksiosainen. :D Ootteko ylpeitä?
Ja aww ei huolta nämä sisarukset ovat eläneet nyt elämän myrskynajan läpi ja ystävyys on karien jälkeen entistä vahvempi ^^
Näin höttöisiin tunnelmiin päättyy tämä osa.
Kommentit