^^ En jaksa enempää selitellä tähän alkuun mitään... Hyvä vain, että sain tämänkin osan valmiiksi suht kohtuulliseen aikaan... Hieman lyhyempi, tekstiä jopa alle 20 wordin sivua. Enemmän vain täyte osa, tämä on se kynnys seuraavaan sukupolveen. Seuraavissa osissa sitten siis kahdeksannen sukupolven edustajat alkavat kuljettamaan tarinaa eteen päin :D Tie auki heille. Mutta tulipas vähän masentava aloituskuva... Kertoo kyllä osasta aika volyymein. Vau, sain tän valmiiksi sunnuntain aikana! :OO
Jotain uutta: Aloitan tällä kertaa talon rakennuksesta ja pikaesittelystä, jotta osaa on sitten selkeämpi lukea ^^ Älkää huoliko, ne kivat sattumukset ovat sitten normaalisti osan lopussa.
No niin, tästä alkoi. Tyhjä tontti, jolla kissatkin kirmaavat… tuotaa…
Innoissaan ja iloisina?
Mutta millekäs Serenakin hymyilee noin? Nämä kuvat siis siitä, kun muutin perheen tontille ja painoin stoppia heti vain kun peli alkoi…
<3 Joskus vapaa tahto rulez
*sormien naksautus* hihihii, saa aloittaa ihan puhtaalta pöydältä…
(tykkään lattiabugeista)
Kolme tuntia myöhemmin.
Esittelen vain kerrokset näin, että suunnilleen tiedätte, missä mikäkin huone on. Sisältö tulee tutuksi tarinassa.
Tässä en ole vielä lopullisesti sisustanut, ilmestyy siis vielä mm. tauluja ja mattoja ja tuo keskelle keittiötä unohtunut jääkaappi kyllä katosi…
Uutta: Toivottavasti kellarikerros ei pahemmin bugaa. Siellä siis sauna, vielä yksi suihku ja…
Tätä varten alun perin halusin erillisen suhteellisen näkymättömissä olevan huoneen. Kyllä ne nyt ovat kunniakkaalla paikalla ^^
Sitten vielä random: Yksi lempihuoneista. Käyttötarkoitus selviää tarinassa. Mutta huh, Nuvasta lähtiessä perheellä oli yli 500 000, nyt enää reilu 300 000. Ja siitäkin vielä -45 000, loppumokissa näette mistä syystä… Mutta onpahan monta töissäkävijää.
Menkääpäs sisälle ^^ Tarina alkakoon…
*******
Markus värähti kääntyessään. Matka sisälle tulisi olemaan taatusti nopeampi kuin kävely roskikselle. ”Oli hullua tulla edes hetkeksi ulos.” Ruumiinosat tuntuivat jo jäykiltä kylmyydestä, pelkkä pyjama ei paljon suojannut syksyn aamuhallaa vastaan.
”Ketäköhän muita on hereillä? Aleksi ainakin nukkuu sikeästi juuri niin pitkään kuin haluaa. Ehkä Sera ja Elias… Jos Elias ei siis ole jossain.” Elias nukkui yhä vähemmän kuin tavalliset ihmiset. Lähti aikaisin aamuisin kävelylle, usein äitinsä tai Jonnan luokse. Niin taisi olla tänäänkin, sellainen aavistus, että Elias oli jossain siellä suunnassa minne Markus käänsi selkänsä.
Mutta oli taloakin mukava katsella. Suht uusi. Hyvällä paikalla. Sopivan kokoinen siihenkin, että nyt muuten perheen erilleen muuttaneet jäsenet saattoivat tulla käymään ilman, että tila kävi tiukille. Kaiken kaikkiaan, hyvä paikka aloittaa alusta. Jos siis kaikki vain haluaisivat.
Eliaksesta Markus oli oikeassa. Sera sai herätä jälleen yksin. Se oli vielä ankeampaa siellä talon isoimmassa makuuhuoneessa. ”Ja minä kun kuvittelin, että kunhan Jonna kaksosten kanssa sekä Samuli ja Saaga muuttavat erilleen, niin meillä olisi enemmän aikaa olla keskenämme… Mutta ei. Elias on etäisempi kuin koskaan. Vai eikö hän muka tee tätä tarkoituksella? Aina poissa kun mahdollista…”
Sentään Markuksen näkeminen piristi. Sera olikin kuullut oven käyvän, Markus värisi vieläkin.
”Huomenta! Päätit käydä vai heräämässä ulkona?” Markus hymähti lyhyesti. Ei ollut yhtään vitsikkäällä tuulella. Sera pinnisteli hetken hymynsä kanssa, joka lopulta kuoli kokonaan, etenkin Markuksen kysymyksen jälkeen: ”Missä Elias on?” Ensin silmiin hiipi tympeä välinpitämättömyys ja sitten suupielet tippuivat.
Sera huokaisi voitettuna. Turha yrittää esittää mitään muuta Markukselle. ”Ulkona, varmaan Saagan luona. Niin kuin aina ennenkin”, Sera yritti todeta mietiskelevällä äänellä, mutta sanoista kuulsi katkeruus. ”Tai hetkinen, voisit kysyä siltä itseltään sitten kun se tulee, että missä se luuhaa nykyään melkein koko ajan. Mulle se ei sano mitään.”
Markus jäi mietteisiinsä hetkeksi. Sera oli muuttunut sinä reiluna vuotena, kun he olivat asuneet Radiant Creekissä. Silmät olivat toki muuttuneet jo Nuvassa, mutta vaikka Sera oli muuttunut aivan tavalliseksi ihmiseksi, oli hän ollut vielä aiemmin innoissaan muutosta ja uusista mahdollisuuksista.
Mutta nyt silmät olivat innottomat ja ilme koko ajan jotenkin vaisu. Sera vain kankean kaavamaisesti kävi töissä, hoiti Aleksia, siivosi taloa… Ja puhui koko ajan siitä, miten Elias oli etäinen ja aina poissa. Joskus vihjaillen, joskus suorasti. Ja aina kysymykset jotenkin väistettiin, niin kuin Sera juuri taas voivotteli.
Lisäksi koru, jonka Markus oli tottunut näkemään aina Saagalla, oli vaihtanut omistajaa. 
Se oli tapahtunut jo ennen kuin Jonna muutti pois. Markus ei oikein ymmärtänyt, mistä siinä oli kyse. Tiesi vain, että koru oli suvulle tärkeä ja Jonna oli aavistuksen nyrpeä päätöksestä. Mutta ei enää, kun Saaga antoi hänelle sen toisen korun jota oli kantanut. Se taisi liittyä jotenkin Samuliin.
”Älä näytä noin nyrpeältä”, Sera keskeytti Markuksen ajatukset. Markus varoi hätkähtämästä. ”Kysyt tänään kun se kerran suakin noin vaivaa. Mä lähden kohta viemään Aleksia kylään sen serkkujen luo, mutta sullahan ei ole mitään ohjelmassa tänään? Kysyt vaan, kun se tulee, ei muuta”, Sera vakuutti. Hän kuulosti toiveikkaalta. Ehkä Markukselle Elias kertoisi ja sitten Serakin saisi tietää jotakin kautta.
”Olet oikeassa. Odotan täällä niin, ettei Elias voi kulkea ohi”, Markus myöntyi. Sera nyökkäsi innokkaana, mutta heristi sitten sormeaan: ”Mutta käy ensin laittamassa enemmän vaatetta päälle. Vilustut vielä eikä yskät ole sulle mitenkään helppoja.” Pelkästään ajatus siitä, että hänestä huolehdittiin niin, sai Markuksen lämpenemään. Ja pelkästään maininta yskästä riitti aiheuttamaan hengitysvaikeuksia.
Markus sai uusia vilunväristyksiä kun lopulta näki, miten pukeutuneena Elias oli ollut liikkeellä. ”Todellako, Elias? Tiedätkö miten herätät huomiota noin?” Markus huomautti kuivasti. Elias vain naurahti ja huitaisi kädellään vähättelevästi. ”Ei siellä kukaan ollut niin aikaisin liikkeellä.”
”No hyvä on sitten. Mutta mulla on vähän asiaa, älä karkaa mihinkään”, Markus pyysi pikaisesti. Äänestä kuului tahaton kireys. Elias todella oli ollut jo kääntymäisillään pois.
”Mitä asiaa? Joku yleinen saarna vai jotain muuta?” Elias uteli virnuillen. Ainakin joku oli kepeällä tuulella. Markus huokaisi ja aloitti sitten. Hermostutti, oli pakko tehdä jotain ylimääräistä pyörittelyä käsillä sanojen vahvistamiseksi vaikka Elias ei sitä nähnytkään. ”Jotain siltä väliltä. Me vain Seran kanssa ollaan ihmetelty, missä sä oikein olet useana aamuna.”
”Saagan tai Jonnan luona, kuinkas muuten. Kyllähän mä ennenkin olen viettänyt aamuni niiden kanssa, ollaan kaikki yhtä vähäunisia.” Se ei ollut ainoa Markusta vaivaava asia, kyllä Eliaskin sen huomasi. Niinpä Elias jäi vielä odottamaan kärsivällisesti. Markuksen oli vaikea puhu tunteistaan, se vaati aikaa ja miettimistä.
”Totta, mutta luulin, että käyttäisit sen ajan ennemmin paikkoihin tutustumiseen. Tai siis, silloin mökillä halusit kiertää kaiken niin, että oppisit missä mitäkin on. Täällä näyttää siltä, kuin et olisi vaivautunut… Kuin siitä ei olisi hyötyä, kuin et aikoisi jäädä.”
Hymy pyyhkiytyi Eliaksen kasvoilta. Markus oli jo kysymyksessään arvannut, mistä oli kyse.
”Sä siis aiot lähteä?” Markus varmisti hiljaisella äänellä, kun Elias ei alkanut hetkenkään kuluttua väittämään toisin.
”Niin”, Elias lopulta hymähti. Mies huokaisi ja otti vakavan ilmeen. Tätä puhetta hän oli harjoitellut mielessään useasti. ”Mun ei ole oikein jäädä tänne. Te voisitte alottaa alusta, elää ihmisinä. Mä taas erotun liikaa joukosta, se kävi ilmi jo Nuvassa. Pelkkä maisemanvaihdos ei mun kohdalla auta.” Markuskin muisti, kuinka Saaga ja Elias olivat hätkähtäneet sen vanhan naisen syytöstä. Ääneen sanottuna se mitä oli koko ajan kuplinut naapureiden ystävällisen kuoren alla. Mutta hän oli työntänyt sen kuvan usein aiemminkin pois mielestään. Täällä voitaisiin aloittaa alusta, täällä asiat voisivat olla toisin. Voisivat olla toisin… ”Mä en voi luottaa siihen, että täällä asiat olisivat mitenkään toisin. Mun takia te olette jo tarpeeksi olleet vaarassa ja huolehtineet.”
Markus nousi, hän ei kestänyt kuunnella enempää voimatta tehdä mitään. Elias kuulosti niin vakuuttuneelta.
”Markus oota, anna mun vielä selittää!” No, Markus pysähtyi, mutta siihen se sitten jäikin.
Markuksen leukaperät kiristyivät, kun hän kuuli lähestyvät askeleet. Hän olisi tarvinnut aikaa miettiä hetken… Tätä hän oli jossain sisällään koko ajan epäillyt, mutta nyt kun hän kuuli totuuden Eliakselta itseltään, hän toivoi vain heräävänsä painajaisesta.
”Mä en halua enää saattaa ketään teistä vaaraan. Mä haluan, että Aleksi saa elää normaalisti ilman, että hänen perheestään supistaan mitään selän takana. Me ollaan oltu täällä vasta pari kuukautta tällä kokoonpanolla muiden muutettua pois. Vielä on aikaa lähteä, kun meitä ei tunneta tai kukaan ei ole huomannut että mä en enää vanhene. Yritä ymmärtää, mä vaan ajattelen perheeni parasta…”
Markus puristi Eliaksen vasten itseään. ”Tyhmä. Mä alan ymmärtää ja se tässä eniten harmittaakin.” Eliaksen suu avautui hämmästyksestä. Todellako?
”Tätä sä oot siis suunnitellut, kun oot käynyt niin usein Saagankin luona?” Markus totesi jo melkein iloisena. Vihdoin kaikelle löytyi järkevä selitys.
Eliakselta meni vielä hetki toipua hämmästykseltään. Hän oli jo pelännyt Markuksen suhtautuvan huonosti. Mutta tämä… Häntä ymmärrettiin näin hyvin. ”Niin. Tähän mennessä mä oon yrittänyt sopeutua, mutta taidan siirtyä elämään vaeltajana. Sellaisen termin mä Mariannelta kuulin, kun kerroin suunnitelmastani. Se tarkottaa, että mä en vakituisesti enää olisi täällä, kävisin kuitenkin säännöllisesti.” Markuksen ilme kirkastui. ”Et siis lähtisi lopullisesti?”
”En tietenkään”, Elias hymähti melkein loukkaantuneena. Se nyt olisi ollut ihan väärin. ”Mä en voisi mitenkään vain jättää teitä.” Helpotuksen aalto pyyhki Markuksen ylitse. Hetken oli hiljaista, mutta kuitenkin mukavaa. ”Leikittiin me meidän omituista perhettä kuitenkin aika pitkään”, Markus sitten hymähti, vähän katkerana.
”Ollaan me vieläkin perhe. Mä vaan en tule olemaan samalla lailla mukana kuin ennen. Olen kuitenkin.” Elias hymyili niin lohduttavasti. Markus olisi kiertänyt käsivartensa toisen miehen ympärille uudestaan, jos Elias ei olisi päättänyt silloin poistua paikalta. Tai hetkinen…
”Elias, oota vielä hetki.” Elias pysähtyi uteliaana, tämä sävy erosi kaikista edellisistä. ”Niin?”
Elias tukahdutti yllättyneen älähdyksen, kun hänet käännettiin ympäri. ”Sä varmaan lähdet pian? Meillä ei oo sitten enää kovin paljon kahdenkeskistä aikaa.” Äänensävy ja tapa, jolla Markus asetti kätensä hänen lantiolleen. ”Sun on turha yrittää pitää etäisyyttä nyt enää kun mä tiedän, että sä oot lähdössä. Mun mielestä ennen sitä pitäisi päinvastoin olla mahdollisimman paljon yhdessä…” Elias oli unohtanut hengittämisen hetkeksi ja kun Markuksen kädet kiipesivät ylös hänen kehoaan, loppukin happi karkasi keuhkoista nopeana kiivaana hengähdyksenä. Ei, kyllä hänkin halusi päästä yllättämään.
Oli Markuksen vuoro ynähtää yllättyneenä. ”Sohvaa ei ole testattu vielä, eihän?” Elias mumisi vasten Markuksen huulia. Parivaljakon näkevä osapuoli sai hoitaa siirtymisen.
Siinä oli jotain epätoivoista, niin kuin kaikessa mitä he tekivät. Täytyi olla joku sellainen, joka tönäistessä tönii takaisin, joku samanlainen ja samanveroinen. Sellaisia he olivat aina olleet toisilleen.
Jos ajan voisi pysäyttää.
”Sun täytyy vielä kertoa Seralle. Sen on parempi kuulla sulta itseltäsi.” Elias mutristi huuliaan Markuksen sanoille, ennen kuin molemmat alkoivat nauraa. ”Enkö mä oo joskus sanonut, että mun vaimon nimen mainitseminen tällaisessa yhteydessä on vähän kiusallista?” Elias mietti painottaen Seran roolia. Markus kohautti olkiaan.
”Mutta…Sä oot oikeassa. Tässä tapauksessa ei se lähteminen ole hankalaa vaan se, miten siitä kertoo. Kiitos, kun sä ymmärsit niin hyvin.” Markuksen sisintä vihlaisi. Hän halusi tukea Eliasta, ja luottaa täysin, mutta se oli niin vaikeaa. Vaikka hän kuinka yritti itselleen vakuuttaa muuta, hän valehteli aavistuksen sanoessaan: ”Totta kai mä ymmärrän.”
Elias huokaisi väräjävästi. ”Mä rakastan sua niin paljon.” Ei lähdöstä helppoa tulisi, vaikka se olisikin oikein ja vaikka häntä tuettaisiin ja ymmärrettäisiin. Ainakin hänellä oli Markus nyt.
***
Siellä he leikkivät, toistaiseksi onnellisen tietämättöminä. Elias ei antanut itsensä edes pysähtyä portaissa, epäillä hetkeäkään. Hänen piti kertoa nyt, kaikki muut jo tiesivät.
”Sera, mulla olisi vähän asiaa. Onko sulla hetki?” Pitäisi olla, Sera ei ikinä kieltäytynyt juttutuokiosta. Mutta nyt Sera vain pudisti hymyillen päätään. ”Ei nyt, yritän opettaa Aleksia kävelemään. Mutta poika on vähän itsepäinen…”
Itse asiassa pieni lapsikin aisti sen, ettei Sera ollut enää mukana tehtävässä. Jo siihen mennessä, kun Elias pääsi Seran luokse, oli nainen jäänyt yksin eikä voinut kierrellä enempää.
”Markus jutteli sun kanssa varmaan sillä aikaa kun mä olin Aleksin kanssa poissa?” Sera aloitti. Parempi nostaa kissa heti pöydälle, kyllä hänkin tiesi mistä oli kyse. Hän kuulisi vihdoin vastauksen eikä se olisi varmaan kovin miellyttävä. Elias oli harvoin ja hyvästä syystä niin apean näköinen. ”Niin.”
Elias käänsi hellästi hiljaisen Seran ympäri. Kun hän kerran näki Seran, niin hän halusi suoraan pystyä puhumaan kasvotusten. ”Mä olen ollut paljon poissa, kun mun on pitänyt selvitellä ja järjestellä pari asiaa. Ei ole kyse mistään vakavasta. Mä olen vain miettinyt, miten me voitaisiin parhaalla mahdollisella tavalla aloittaa täällä alusta. Ja nyt kun säkin olet ihan tavallinen ihminen, niin mä olen ainoa, joka voisi aiheuttaa ongelmaa. Mä ajattelin perheeni parasta, kun päätin että…”
Seran sappi kiehahti. Aivan kuin estäessään sen ääneen sanomisen hän voisi muuttaa Eliaksen mielen. ”Ei. Sun paikkas on perheesi luona. Täällä. Väitit sitten mitä tahansa, sä voit olla aivan hyvin perheesi kanssa. Niin kuin Nuvassakin.”
Elias aisti, kuinka Seran hermostuneisuus muuttui vihaksi. Hän oli tainnut olla liian toiveikas Seran suhteen. ”Mutta me ei olla Nuvassa enää. Sinnekään me ei äidin kanssa oikeasti sovittu, eikö se käynyt selväksi siitä, mitä kävi? Mä en halua ottaa riskiä, että sama kävisi täällä.” Aleksi istui vielä toistaiseksi rauhallisena vanhempiensa jalkojen juuressa. Äänet olivat pidättyneitä, mutta molemminpuolinen kireys alkoi puskea läpi.
”Ei! Nyt vihdoin kun me saataisiin yhdessä, kaiken sen jälkeen mitä säkin oot tän eteen tehnyt, niin miten sä voit edes kuvitella meidän jättämistä!” Sera tiuskaisi.
”Juuri sen takia mun pitää lähteä, tehdä kaikki mahdollinen ja saattaa loppuun, ettei taas tapahdu jotain, minkä takia täytyy aloittaa alusta. Mutta en mä lopullisesti tietenkään lähtisi. Tulisin aina käymään. En vain voi olla samalla lailla osa perhettä kuin ennen, mutta olisin kuitenkin läsnä”, Elias rauhoitteli.
”Miten sä voit olla noin itsekäs!” Sera huudahti. Nyt Aleksikin jo älähti säikähtäneenä.
”Itsekäs?” Elias toisti epäuskoisena. ”Mähän teen tän teidän vuoksi! Mä en halua, että teille tapahtuu mitään. Te ootte turvassa parhaiten silloin, kun voitte elää tavallista elämää. Mä en halua, että ketään kaapataan tai että kenenkään tarvitsee enää heittäytyä luodin eteen”, Elias lateli.
”Elias, mä olen raskaana”, Sera päätti ilmoittaa siihen väliin epätoivoissaan. Äänensä sortui.
Elias avasi suunsa, mutta huokaisi sitten ja pudisti toivottamana päätään. ”No?” Sera vaati. ”Se on sun, mä en ole ollut enää vähään aikaan sellaisissa väleissä Markuksen kanssa, kuten varmaan tiedät.” Pyyhki silmäkulmaansa.
”Se… On hienoa, tietenkin, mutta… Mä olen jo päättänyt ja järjestellyt lähtöni. Eikä tää ollut pelkästään mun päätös, työntekijän, Saagan, kohdalla virasto teki poikkeuksen. Mutta mun nimi tulee katoamaan parista rekisteristä, mä en ole kohta enää virallisesti olemassa. Mun täytyy oikeasti lähteä, mä en enää voi asettua paikoilleni minnekään, ettei Nuva toistu”, Elias kertoi lannistuneena.
Sitä Elias ei ollut Markukselle maininnut. Hän oli toivonut, että ei olisi tarvinnut Serallekaan. Elias oli päätellyt, että lähdöstä tulisi helpompaa jos hänen perheensä luulisi, että se olisi täysin hänen oma päätöksensä. Mutta oli Serakin heittänyt viimeiset valttikorttinsa pöydälle. Lapsi… Eliaksen teki mieli repiä hiuksiaan. Sekin vielä. Olisipa hän voinut iloita kunnolla.
”Elias kiltti… Mä en halua mitään tavallista elämää. Mä haluan sut. Perheen.”
Elias hieroi ohimoitaan. Hitsi, kun tästä tuli vaikeaa. ”Se ei ole enää mahdollista.” Nuorempina ehkä, kun kaikki oli mahdollista ja saatavilla. Mutta heidän piti kasvaa, aikuistua, ja ymmärtää, mikä oli oikein ja mahdollista. ”Tässä kaupungissa mä en ole asunut koko elämääni, mua ei tunneta täällä. Muhun ei luoteta. Mä en vanhene. Mä en osaa kovin hyvin leikkiä ihan sokeaa enkä toisaalta näkevääkään. Ymmärrätkö sä nyt, että mä tulen oikeasti lähtemään? Mun on pakko.” Elias huokaisi.
Sera nielaisi pari kertaa ja nyökkäsi sitten vaitonaisena päätään. Puristi puuskassa olevia käsiään tiukasti vasten itseään. ”Hyvä on. Milloin?” Seran ääni oli jo kuiva ja tunteeton. Hän ymmärsi ja Markuksen tavoin häntäkin harmitti suuresti.
”Sun pitäs tietää. Kun Aleksi on muuttunut.” Elias kääntyi jo lähteäkseen. ”Ai niin, niin kuin Jonnakin suunnilleen sen ikäisenä, mitä Aleksi on nyt?” Sera totesi pirteästi. Elias pysähtyi vielä hymyilemään portaissa uupuneesti. ”Niin.” Sera sai pidettyä hymyn kasvoillaan aika pitkään.
Sitten Aleksi ihmetteli, kun äiti kesken hyvän yön toivotusten ja pään silittelyiden kääntyi pois, laittoi käden suun eteen ja alkoi täristä sekä pitää kummallista ääntä.
”Mitä… Elias?” Markus mumisi unisena. ”Tää yks yö vaan, Sera pyysi. Se haluaa olla rauhassa.” Markus hengitti rauhallisesti pari kertaa, yritti tokkuraisena ymmärtää sanoja. ”Jaa…” Elias odotti hetken. ”Sera odottaa lasta.” Hän tiesi Markuksen jo nukkuvan. Mutta se täytyi vielä kuiskata ääneen. Kuin Elias olisi pelännyt muuten jo unohtaneensa sen. Tai että sillä ei olisi ollut mitään merkitystä. Oli sillä. Ja Elias oli niin pahoillaan tempusta, jonka hän nyt Serallekin tekisi. Mutta hänellä ei ollut muuta mahdollisuutta.
***
Oli yksi Jonnan elämän jännittävimpiä hetkiä vihdoin allekirjoittaa paperit omaan asuntoon. Toki perheen suoman rahallisen avustuksen turvin hankittu ja asui hän edelleen kävelymatkan päässä ainakin vanhemmistaan, mutta oma asunto on oma asunto.
Maisemat olivat perin erilaiset verrattuna vanhaan kotikylään. Jonna oli innokas aloittamaan puhtaalta pöydältä lastensa kanssa.
Ginna lähti kissoista Jonnan mukaan, Coby taas Saagalle ja Samulille. Eli nyt Eliaksen luona pyöri enää kaksi kissaa jaloissa. Ginna vaikutti oikein tyytyväiseltä uuteen kotiinsa, niin kuin kaikki muutkin.
Päivät sujuivat rutiinilla lasten kanssa. Jonna vietti ne kotona, töihin ehtisi kun lapset olisivat vähän isompia. Nyt toistaiseksi hän halusi olla mahdollisimman paljon läsnä. Se kun oli niin jännittävää, kun molempien luonteet alkoivat tulla entistä paremmin esille. Pienempinä olivat kuin kaksi marjaa, mutta nyt alkoi jotain omaakin löytyä.
Miro oli se vahvatahtoisempi ja protestoi siskoaan helpommin, jos jokin ei miellyttänyt. Miroa sai myös enemmän kammeta pois kaikista mahdollisista vaarallisista nurkista ja kaivaa suusta milloin mitäkin epämääräistä, jota poika oli keksinyt maistaa.
Maria taas oli aina yhtä hymyä. Pieni enkeli. Siis aina siihen asti, kun keksi lähteä innoissaan Miron perässä milloin minnekin. Silloin Jonnalta loppuivat kädet kesken. Mutta toisaalta nytkin Maria oli se, joka hymyssä suin uteliaana kiinnitti huomion ovikelloon, kun Miro kiukutteli leikissä.
”Leikkikää ihan hetki kiltisti täällä. Äiti tulee kohta takaisin. Kukakohan siellä ovella on…”
Jonnasta tuntui pahalta jättää lapsia edes hetkeksi yksin, mutta ei hän voisi loppuelämäänsä kulkea koko ajan näköetäisyydellä heistä.
Mutta toisaalta hän oli innokaskin menemään avaamaan oven. Kyllä hän nyt ainakin Markuksen tulon tunsi jo kaukaa, lapsille nyt vain tuppasi aina lässyttämään kaikkea ylimääräistä.
Markus oli mukava vieras sen takia, että ainakin sai aina lämpimän tervehdyksen, oli asia mikä tahansa.
”Mitenkäs täällä on mennyt?” Jonna kohautti olkiaan kysymykselle. Se tuntui olevan jokin vakiintunut perinne, johon ei ikinä tiennyt oikeaa vastausta. Jos alkaisi oikeasti kertoa, menisi saarnan puolelle. Joten jälleen pelkkä olankohautus ja ”hyvin” saivat riittää. ”Mutta sulla on jotain asiaa. Mennään makuuhuoneen puolelle, jos vaikka lapset alkaisivat väsyä sopivasti päiväunia varten. Pitää vain olla tarpeeksi hiljaista.”
Markus selitti lyhyesti tilanteen Jalavan sen talon päässä. Seran ja Eliaksen välillä oli pientä mykkäkoulua ilmassa, mutta muuten uutinen ei ollut muuttanut mitään. Siis ainakaan ulkoisesti. Markuksella oli syynsä tulla Jonnan puheille.
”Tietenkään kaikki ei mene ihan helposti läpi. Sitä mä Eliakselle varoittelin vaikka kuinka monta kertaa”, Jonna selosti iloisena. Mutta Markuksen ilme sai hänet rauhoittumaan.
”No hyvä, ettet sä ole liian huolestunut. Sä tiesit tästä jo varmaan myös hyvissä ajoin. Mun on vain vaikea sulattaa ajatusta siitä, että Elias lähtee pois. Mä en edes tiedä minne, eikä Elias suostu kertomaan. Onko sulla tietoa enempää sen suunnitelmista?”
Jonnakin vakavoitui. ”Nyt kun mainitsit, ei. Mä vaan oon aina luottanut siihen, että Eliaksella on suunnitelma jokaiseen tilanteeseen. On asiat ennenkin järjestynyt niin. Se on varmaan jutellut siitä enemmän äidin kanssa, kun on pitänyt kerran olla yhteydessä virastoon.”
”Eli sä olet yhtä pihalla kuin mä?” Markus varmisti hölmistyneenä. ”Jep.” Jonna ei vaikuttanut vieläkään huolestuneelta. Ai niin, eihän Jonna tiennyt ihan koko totuutta tilanteesta. Jonna kävi lyhyesti kurkistamassa oven raosta, mitä kaksoset puuhasivat olohuoneen puolella.
Maria hytkyi musiikin tahdissa – radio oli unohtunut sittenkin päälle - ja Miro leikki jollakin lelulla kauempana.
”Ai niin. Elias kertoi lähtevänsä sitten kun Aleksille olisi tapahtunut se jokin. Silloin olisi vielä suhteellisen helppo lähteä, mutta Sera kertoi, että odottaa lasta. Ja Elias on isä, jos sitä mietit.” Markus oli tyytyväinen, kun sai sanoillaan vihdoin halutunlaisen reaktion aikaan. Hänestä oli tuntunut jo melkein petetyltä, kun Jonna ei ollut suhtautunut Eliaksen lähtöön mitenkään huolissaan.
”Auts. Ei kovin kiva tilanne.” Jonnan täytyi myöntää.
”Elias vaikutti kertoessaan siltä, että epäröi. Mitä luulet?” Markus kysyi toiveikkaana. Jonna tunsi Eliaksen vieläkin paremmin kuin hän itse.
”No tuota… En osaa sentään ajatuksia lukea, mutta jos yhtään veljeäni tunnen, se ei noin vain peräänny mistään. En usko, että se muuttaa alkuperäistä suunnitelmaansa. Ainakin se, mitä se mulle kertoi syikseen, oli aika vakuuttavaa. Se ei oikeasti voi jäädä ihmisten ilmoille enää. Muakin vilkuillaan kadulla, ei pelkästään lasten takia ikävä kyllä. Ihmiset osaa poimia joukosta liian erilaiset joskus aika ilkeälläkin tavalla. Niin paljon kun nykyään on kaiken maailman hiusvärejä ja piilolinssejä ynnä muuta... Ne vaan aistii erilaiset jotenkin. ” Markus oli kuullut liikaa inhottavia totuuksia viime päivinä. Aivan kuin leikkausarpea taas vihloisi.
”Olisiko siis mitään hyötyä yrittää vielä kääntää Eliaksen päätä?” Markus yritti vielä. Siitä Markus ei ollut puhunut Eliaksen kanssa vielä suoraan. Hän ei ollut halunnut pahoittaa Eliaksen mieltä yhtään enempää kuultuaan riidasta Seran kanssa, mutta jos nyt hänen ideansa saisi kannatusta…
Jonna kuitenkin keskeytti hänet melko nopeasti: ”Ei! Tilanne vain pahenisi. Elias on päätöksensä tehnyt ja häntä pitää tukea. Vai miltä muuten luulisit hänestä tuntuvan palata kotiin käymään? Kun jos lähteminenkin tuntuu väärältä.”
”Mutta se on väärin!” Markus räjähti vihdoin. Hän halusi tukea Eliasta, mutta joutui valehtelemaan. ”Sen pitäisi olla perheensä luona. Etenkin Seran ja lapsen takia. Ei mikään voi olla tärkeämpää kuin oikeasti olla läsnä!”
Jonna naurahti pöyristyneenä. ”Vau! Mä luulin sun nyt ainakin ymmärtävän kokonaan, miksi Elias lähtee.” Markus pidätteli vääryydentunteen nostattamaa kiukkua kädet nyrkkiin puristettuina, Jonnaan oli mitään turha purkaa, ja pysyi hiljaa. Jonna hymähti.
”Mäkin oon ollut lähellä menettää liian monta läheistä ihmistä. Jos suinkin voisin vain asialle tehdä mitään, yrittäisin estää sellaiset jatkossa. Sen juuri Elias tekee lähtiessään. Parempi erossa turvassa kuin lähellä koko ajan vaarassa ja pelossa.” Markus rauhoittui, tyhjä ilme levisi miehen kasvoille.
”Mä en ikinä edes päässyt sairaalaan katsomaan sua silloin”, Jonna kuiskasi kävellessään pois huoneesta. Silloin Markuskin havahtui liikkeelle. Potkaisi itseään henkisesti.
”Jonna, anna anteeksi. Mä en olisi saanut huutaa niin, kyllä mun olisi pitänyt älytä.” Jonna huokaisi lyhyesti ja vilkaisi sitten pienesti hymyillen olkansa yli. ”Ei se mitään. Kyllä tää on itse kullekin rankkaa, vaikka olisikin oikea teko Eliakselta.” Jonnan keho nytkähti kuin hän olisi halunnut tehdä jotain ja estänyt sitten itseään. Markus hymähti rauhoittavasti ja levitti aavistuksen käsivarsiaan.
”Ei pelkästään sitä, vaan myös se, että se on sun isoveli”, Markus jatkoi ja kiersi kätensä hellästi Jonnan ympärille, kun tämä painautui vasten häntä. He pysyivät niin hetken, hakien lohtua toisistaan. Jonna räpytteli silmiään kiivaasti estääkseen kyyneliä karkaamasta poskille. Sitten tytön kasvoille levisi kuvaan sopimaton hymy ja Jonna vetäytyi kauemmas.
”Näyttää siltä, että lapset simahtivat. Mun pitää ainakin laittaa ne päiväunille”, Jonna ilmoitti. Markus hymyili hänelle. Ja… Jonna otti hienovaraisin elein Markuksen käden pois lantioltaan. Markus rykäisi vähän nolostuneena. Hän ei ollut edes huomannut. ”Yksi yö. Mä oon kiitollinen siitä, mutta voidaanko jatkaa vain ystävinä?” Sitäkään ei ollut virallisesti sovittu vielä ääneen, Jonna arkaili vähän sanojaan. Markus vain nyökkäsi jäykästi ja Jonna kiirehti jatkamaan matkaansa sitten Marian luokse, rikkoi katsekontaktin mahdollisimman nopeasti.
Mutta pitkin mennä siitä sairaalastakin vielä mainitsemaan… Mistäköhän sekin oli tullut.
”Pikku tanssija valitsi vähän väärään paikan koisia ja kolina loppui jo vähän aikaa sitten lastenhuoneessa. Mirokin varmaan simahti.” Jonna silitteli Marian päätä ja vielä untuvaisia hiuksia. Tyttö alkoi heräillä. ”Tuotko sä Marian kunhan se on herännyt. Mä meen kattomaan Miroa.”
Maria katsoi suurin silmin Markusta. Markus vilkaisi vähän avuttomana avonaisen lastenoven suuntaan. Tyttö ei pelännyt, mutta ei aivan luottanutkaan. ”Tota… Sä voit kyllä huutaa äitiä. Mä en pahastu”, Markus huomasi mutisevansa tytölle. Sitten Maria hieroi silmiään ja ojensi kätensä. Suora käsky ”vie minut nukkumaan”. Markus nosti hymyillen tytön syliinsä.
”Anna Maria vaan mulle, mä vaihdan sille yöpaidan.” Markus vaelsi osaamatta tehdä mitään järkevää Jonnan perässä, kun tämä liikkui ympäri huonetta tottuneesti ensin hoitopöydälle, sitten toiselle pinnasängylle. Lopulta Markus katsoi paremmaksi sanoa: ”Mä taidan lähteä takaisin päin. Mä en edes kertonut kenellekään lähteväni. Etteivät turhaan huolestu.” Jonna vain hymähti myöntävästi osoittaen kuulleensa samalla kun laski leveästi haukottelevan Marian sänkyyn.
Markus odotti vielä hetken, josko Jonna edes vilkaisisi hänen suuntaansa… Mutta ei. Tilanne oli mennyt tällä kertaa liian kiusalliseksi ja Markus vain lähti pikaisesti.
Vielä illalla itselleen ruokaa laittaessaan Jonna kertasi keskustelua Markuksen kanssa. Toivottavasti kaikki kääntyisi vielä parhain päin… Ja Elias todella tietäisi, mitä tekee.
Sentään ei tarvinnut viettää iltaa ihan yksin mietteissään. Kissan reaktioita luonto-ohjlemaan oli hauska seurata.
***
Elias oli ottanut oppia Markuksen neuvosta. Parempi kuitenkin viettää perheen kanssa mahdollisimman paljon aikaa, kun vielä pystyi. Jäisi kaikille hyviä muistoja. Ainakin pienen, aina innokkaan ja iloisen pojan kanssa leikkiminen oli hyvin addiktoivaa ja palkitsevaa. Kukkuu- leikistä oli tullut hitti hetkessä.
Elias epäili, että poika ei edes tiennyt isänsä olevan sokea. Ehkä niin oli parempikin toistaiseksi. Nämäkin jäisivät parempina muistoina Aleksin mieleen… jos Aleksi siis muistaisi kasvaessaan. Ehkä asiaa auttaisi se, että Elias ei tulisi vuosien kuluessa muuttumaan ulkonäöltään lainkaan. Kaikkien olisi helpompi muistaa hänet.
Lähtemisestä tulisi silti kova pala kaikille.
Ei mennyt kauankaan, kun se ilta koitti. Elias havahtui Aleksin huoneen lattialta, muistamatta miten sinne päätyi. Hän näki taas ihan hetken ennen kuin voimat palautuivat. Aleksi näytti olevan kunnossa… Ja Elias sai vähän muuttaa mielikuvaa, mikä hänellä pojasta viime kerran perusteella oli. Jo suunnatessaan portaisiin Elias kuitenkin huomasi maailmansa taas lopullisesti pimenevän. Hyvä sinänsä, muuten hän ei olisi uskaltanut mennä alakertaan, jos siis ei olisi ollut kokonaan kunnossa.
Elias katseli pitkään nukkuvaa Seraa ja Markusta. He olivat sopineet, että Elias ei erikseen ilmoittaisi lähdöstään jos tilanne muuten sellaista vaatisi. Aluksi kaikki olivat nukkuneet huonosti yönsä, etenkin Sera oli säpsähtänyt hereille usein, mutta lopulta väsymys ja rutiinit olivat voittaneet. Eliaksesta tuntui pahalta, kaikki oli alkanut taas vaikuttaa jopa normaalilta. Siis hänen muun perheensä osaltaan, hän ei ollut normaali. Elias ei peruisi päätöstään lähdöstä. Mutta kai hän vielä pidempään voisi katsoa ja kuunnella rauhallisia hengitysääniä… Ja ihmetellä sitä, miten hän oli luikerellut noiden kahden välistä pois ilman, että oli herättänyt kumpaakaan.
Saaga oli majoittanut juuri tätä varten joksikin aikaan Lehtotien taloon. Hän oli kuvitellut heräävänsä jo silloin, kun Elias menettäisi hetkellisesti voimansa Aleksille tapahtuvan takia, mutta hänet havahduttikin aaltoina vyöryvä suru ja ahdistus. ”Olet päätöksesi tehnyt, parempi kantaa seuraukset”, Saaga mutisi itsekseen. Hän olisi lähtenyt mielellään Eliaksen mukaan, mutta toisaalta nyt hän näytti enemmän ihmiseltä kuin koskaan ja tunsi itsensä myös sellaiseksi, vaivoineen ja rajoitteineen. Eliaksen täytyi lähteä yksin, Saaga pystyi vain auttamaan.
Saagakin pukeutui, aikeinaan vaikka saattaa Eliasta jonkin matkaa jos tämä pyytäisi. Hän tapasi poikansa olohuoneen hämärässä kuin sanattomasta sopimuksesta.
”No niin. Oletko valmis? Kaikki tarkastettu?” Elias ei sanonut mitään, älähti vain turhautuneena. ”Äiti, sä teet sitä taas.”
”Mitä niin?” Elias ynähti uudestaan. ”Nypit mut piloille. Tunnen itseni joksikin kissankarvaiseksi sohvaksi.”
Saaga naurahti hermostuneena. ”Oho. Anteeksi.” Elias pudisti päätään. Saaga taisi olla hermostuneempi kuin myönsikään. Hänen olisi kuulunut olla Eliaksen tukena, mutta nyt Elias joutui vuorostaan rauhoittelemaan äitiään.
”Muistathan, minne aioit mennä ensin?” Ah, tämän takia Saagan oli sittenkin parempi olla varalla lähdön hetkellä.
”Toki. Sinne kylään, se olisi mukava nähdä kun kerran kuulin nyt siitä.” Elias puhui kylästä, jonka Marianne oli alun perin vain maininnut ohi mennen. Kylä, jossa asuivat kaikki sellaiset, jotka eivät voineet ihmisten maailmaan sopeutua. Siitä tulisi mielenkiintoista. Matkaa vain olisi paljon.
Sitten Saagan sävy muuttui käskeväksi, äidilliseksi. ”Ja palaat sitten viimeistään ennen toisen lapsesi syntymää.” Saaga sanoi sen vähän syyttävästi. Elias mumisi aavistuksen nolostuneena jotain myöntävää. Hän oli saattanut Seran hankalaan tilanteeseen eikä tämä näyttänyt vieläkään olevan aivan oma itsensä. Mutta Elias toivoi, että aika auttaisi. Kaikki näkisivät, että tämä olisi kuitenkin se paras ratkaisu. ”Aivan. Viimeistään. Tulen ajoissa takaisin.”
”Tulekin sitten”, Saaga huokaisi halatessaan vanhinta lastaan. ”Pidä huolta itsestäsi”, Saaga lisäsi. Ja toivoi todella, että Elias niin tekisi.
”Tietty”, Elias naurahti.
Ensin hän oli siinä, sitten ei enää. Saaga seisoi paikallaan aika pitkään, tunsi, kuinka Elias etääntyi. Pari kertaa hänen ruumiinsa nytkähti, kuin halukkaana juoksemaan yöhön vääjäämättä katoavan vaalean hahmon perään. Ei niinkään hakeakseen Eliaksen takaisin, vaan mennäkseen mukaan. Voidakseen vihdoin elää ilman alituista piileskelyä, teeskentelyä ja pelkoa. Mutta se ei käynyt päinsä. Hänen kuului olla nyt täällä, kaikkien muiden tukena.
***
Aamu oli kuin mikä tahansa muu. Sera lähti töihin, Markuksella oli vapaapäivä. Saaga ja tilannetta tarkastamaan tullut Samulikin lähtivät omille teilleen päivän ajaksi vähän myöhemmin. Eliaksen lähteminen oli sujunut juuri niin kuin mies itse oli toivonut: hän vain katoaisi elämästä, joka jatkuisi aivan hyvin ilman häntäkin.
”Sinä nukut vielä… Nukukin hyvin. Olet varmaan uupunut.” Markus oli uteliaana yrittänyt verrata mielessään Aleksia pojan entisiin piirteisiin. Ihon väri oli jopa vaalentunut, pitäisi Jonnaa varoittaa siitä mahdollisuudesta. Mutta punertava tukka oli entisensä… eikä poika ollut avannut silmiään vielä. Ja Markus saattoi vain kuvitellakin, mutta poika tuntui hohkaavan uudenlaista lämpöä, joka kuitenkin oli tuttua.
Markus kulki hiljaisessa talossa ympäriinsä, haahuili oikein. Irrallaan kaikesta. Hän tunsi koko ajan etäisesti, missä suunnassa Elias oli, ja kuinka tämä liikkui kauemmas. Muuten Markus olisikin voinut väittää itselleen, että Elias oli vain töissä niin kuin kaikki muut. Siksi silloin tällöin Markus löysi itsensä ulko-ovelta, käsi kahvalla. Kuin valmiina lähtemään perään… Ehkä hänen olisi pitänyt keksiä itselleen mieluummin jotain oikeaa tekemistä. Niin kuin Sera töihin lähtiessään, sellaisen selityksen Sera oli huolestuneille kyselijöille tainnut mutistakin.
Lopulta Aleksin kutsuvat äännähdykset olivat oikein tervetulleita. Markus oli siivoamassa keittiötä jo kolmanteen kertaan.
Markuksen sydän sykähti, kun Aleksi kohotti päätään ja tutki häntä nostavaa miestä harhailevalla katseella, kipeän tutuilla kellertävillä meripihkasilmillään. Puhkesi sitten hymyyn, kun tunnisti noutajansa.
Markus painoi Aleksin huokaisten vasten itseään. ”Jaa. Jätti Elias sitten tällaisen muiston itsestään.” Haikea hymy kohosi Markuksen huulille. Mies kohautti olkiaan, paransi samalla otettaan Aleksista, ja lähti huoneesta.
Markuksen päivä kului pojan kanssa leikkiessä. Jokaisen naurun ja hymyn jälkeen Markuksesta tuntui paremmalta. Vähemmän irralliselta ja enemmän todelliselta, hyödylliseltä. Jos Markus olikin pelännyt Eliaksen lähtemisen jättämää aukkoa, tuntui se aukko nyt täyttyvän Aleksista. Aleksissa oli hänelle uusi tarkoitus, Aleksille hän olisi mitä poika vain tahtoisi tai tarvitsisi. Silloin kun Elias ei voisi olla.
Aleksi tuntui ainakin tykkäävän kurkistusleikistä, kunhan vain Markus ensin älysi, mistä oli kyse.
Päivä alkoi jo kääntyä illaksi, kun Sera saapui kotiin. Kaikkein tärkeimmällä hetkellä. Sera jähmettyi hymyillen olohuoneen nurkalle, kun Markus viittoi häntä hiljenemään. ”Tule, Aleksi”, Markus viittoi. Poika otti vihdoin ensimmäiset askeleensa ilman tukea.
Sera katseli vaitonaisena hymyillen, kuinka Markus suorastaan hihkui yhdessä Aleksin kanssa tätä saavutusta. Tämä meni ainakin niin kuin Elias oli kertonut, Aleksi alkaisi oppia nopeasti uusia asioita nyt. Ja se tuntui vain pahalta. Menisikö kaikki niin kuin Elias oli kertonut? Että lopulta hänet melkein unohdettaisiin, eikä kukaan voisi kuvitella elämää, jossa hän olisi koko ajan osana? Sera pudisti päätään ja haparoi tiensä pois huoneesta. Teki käännöksen eteisen kohdalla ja ryntäsi vessaan oksentamaan. Markus ei edes huomannut hänen ahdinkoaan.
Ehkä siitäkin hyvästä Markus sai nukkua sen yön yksin piippuhuoneessa, niin kuin talon pienintä, savupiipun halkaisemaa huonetta oli alettu nimittää. Saaga ja Samuli jäivät vielä toistaiseksi yöpymään taloon yläkertaan, kun Sera nukkui yksin alakerrassa.
Käydessään yksin nukkumaan Markuksesta tuntui ensimmäistä kertaa todella yksinäiseltä ja hylätyltä. Eliasta ei ollut näkynyt koko päivänä, välillä Markus oli meinannut kysyä, milloin tämä tulisi töistä. Nyt vasta alkoi valjeta todella, että Elias ei palaisi. Eikä sekään vielä tuntunut niin musertavalta kuin Markus oli pelännyt…
***
Oli kulunut joitakin viikkoja Eliaksen lähdöstä, arki oli vyörynyt omalla painollaan kohti kylmempiä ja pimeämpiä päiviä. Mutta se aamu oli ollut vielä aivan tavallinen, ainakin aluksi.
”Milloinkohan veljesi pääsee kotiin?” Markus mutisi toiselle talon vakituisista kissoista. Coby oli otettu taloon vain sen takia, kun Saagan ja Samulin oleilu pitkittyi.
Toisaalta Markus ja Sera molemmat arvostivat apua, mutta toisaalta taas Eliaksen vanhemmat, etenkin Saaga, muistuttivat koko ajan Eliaksesta. Ja miksi ne kaksi vain viipyivät, kiertelivät aina syytä kysyttäessä? Sen verran vain kertoivat, että syy oli.
Se alkoi kummallisena huimauksena ja tyhjänä tunteena. Markus huomasi tukeutuvansa seinään. ”Mitä…” Markus tuijotti seinää edessään hämmentyneenä ja säikähtäneenä. Mikä häntä vaivasi?
Markus ynähti kivusta, kun tyhjä tunne muuttui repiväksi. Kaikkialle sattui, oli vaikeaa hengittää. Aivan kuin häntä olisi survottu liian ohueen putkeen ja samalla vedetty molemmista päistä erilleen. Kuin hän olisi hetken venynyt kahteen eri paikkaan. Jalat olivat pettää.
Saaga ilmestyi jostain häilymään huolestuneena Markuksen ympärille. Markus ei saanut sanoista selvää, kaukaista kuminaa, mutta viittoi Saagaa menemään pois ja kähisi jotain Serasta. Markus pärjäisi kyllä ainakin paremmin.
”Sera yritä hengittää rauhallisemmin”, Saaga käski tiukalla, mutta rauhallisella äänellä. Sera haukkoi henkeään kasvot tuskaisessa irveessä ja näytti siltä, että menettäisi tasapainonsa kohta. Saaga kiirehti tukemaan nuorempaa naista.
Saaga ei muistanut omaa kokemustaan paljon lainkaan, joten hänkin saattoi vain toivoa, että se menisi kohta ohi. Siteen rikkoutuminen nimittäin, niin kuin Elias oli arvellut tapahtuvan välimatkan kasvaessa tarpeeksi ja ottaen huomioon kylän kaikki mahdolliset suojamuurit. Siteen katkeamisen jälkeen kaikki olisi helpompaa, mutta ei se ollut kivaa katseltavaa, kun oikeasti ei voinut auttaa.
Sera uskoi vihdoin pystyvänsä seisomaan omilla jaloillaan ja pudisteli Saagan käden pois hiestä märältä paljaalta olkapäältään. Etoi ja heikotti, mutta Sera halusi näyttää vahvalta. ”Saaga, onhan Elias kunnossa?” Sera varmisti käheällä äänellä. Tämän täytyi liittyä Eliakseen. ”On. Hän vain taisi päästä nyt tarpeeksi kauas.” Sera nyökkäsi mahdollisimman vakaasti, mutta näkökenttä alkoi pyöriä. ”Onhan vatsassa kaikki hyvin?” Saaga puolestaan kysyi. Sera tunnusteli hetken. Supisteli vähän, mutta se alkoi jo laantua. ”On.” Seran ääni oli rehellisesti helpottunut. Saagakin kuului huokaisevan.
”Mutta…” Sera älysi nyt vasta todella, mitä oli tapahtunut. Hän ei enää lainkaan tuntenut, missä Elias oli. Saaga hymisi myötätuntoisesti, kun Sera hetken vauhkona ympärilleen katseltuaan painoi päänsä. ”Kuten sanoin, Elias on nyt liian kaukana.” Sera vilkaisi Saagaa melkein vihaisena. ”Entä sitten, kun Elias palaa?” Saaga pudisti päätään ja kohautti olkapäitään. Ei hän tiennyt. ”Palaahan Elias?” Saaga lähti.
Markus tuli sisään melkein samalla ovenavauksella, sytytti valot. Serasta oli yksinomaan lohdullista nähdä, kuinka riutunut myös Markus oli. Tietenkin tämä oli kokenut saman. Mutta silti Sera ei osannut heittäytyä miehen syliin lohdutettavaksi. Ei, vaikka he olivat samassa veneessä ja Seraa ahdisti ja pelotti.
”Sera, onko kaikki hyvin?” Markus kysyi matalalla äänellä. Sera sävähti, kun mies otti hänen käden omaansa. Nainen huomasi vetäytyvänsä pois, ja Markus antoi sen tapahtua.
Sera rynnisti juuri huoneen ulkopuolelle, kuuloetäisyyden kantamattomiin. Hän painoi päänsä käsiinsä, mutta kyyneleet eivät tulleet. Sera veti syvään nenän kautta henkeä, se pakeni melkein uikutuksena.
Sera pelkäsi. Pelkäsi, että kaikki, mitä Elias olisi sanonut, kävisi toteen. Sera ei halunnut unohtaa, mutta nyt se viimeinenkin todellinen yhteys heidän välillään oli katkennut. Enää olivat vain muistot ja sanat sekä lupaukset. Miten Sera pystyi olemaan vaimo miehelle, jota ei tuntunut enää olevan, joka itse oli halunnut lähteä? Miksi Sera ei silti pystynyt olemaan vihainen Eliakselle? Kaikkein eniten Sera taisi kuitenkin pelätä sitä, että Elias oli todella ollut oikeassa. Kävihän nytkin kaikki niin luvattoman helposti. Side, jonka muodostumiseen oli tarvittu aikaa, katkesi noin vain. Eliaksen oli ollut niin helppo vain lähteä heidän kaikkien elämästä.
Onneksi Sera keksi keinon, jolla täyttää tyhjä tila käsiensä välissä. Joku, jonka turvalliseen lämpöön sai painautua kiinni.
***
”No niin, olkaapa molemmat kiltisti.”
Jonna tunnusteli hetken oloaan. Tuntui jotenkin ontolta ja tyhjältä ja…
Niin väsyneeltä. Saattoi liittyä siihen, että kaksoset olivat muuttuneet sinä yönä. Molemmat yhtä aikaa, Jonna oli onnekas ollessaan hengissä, sen verran rankkaa se oli ollut. Ja lisäksi oli tullut Saagalta soitto Lehtotien talosta, että Elias oli nyt edennyt jonkin rajan yli. Jonna ei ollut varma tuntuiko sekin jotenkin oikeasti vai kuvitteliko hän vain.
Mutta joka tapauksessa, Jonna oli nyt aivan poikki. Ja kaipasi jo nyt hirveästi Eliasta, vaikka oli kovasti yrittänyt näyttää pirteältä kaikille. Juuri kun hän oli luvannut kaksosille, että nämä voisivat päivänvalossa tulla vihdoin leikkimään. Nyt, kun olivat saaneet lopullisen ulkonäkönsä. Ei tulisi naapureille mitään ihmeteltävää.
Mutta mitenköhän ne pärjäsivät, joilla oli ollut oikea side…
”Äiti vauhtia!” Jonna hätkähti.
Hänellä oli lapset, oma perhe huolehdittavana. Siihen oli nyt parempi keskittyä ja olla huolehtimatta muusta. Kaksoset eivät edes tienneet, mistä Jonna oli huolissaan.
Voidapa olla yhtä huoleton.
”No niin, aika mennä sisälle. Kohta tulee pimeä ja on ruoka-aika. Olkaapas kiltisti niin saan teidät molemmat yhtä aikaa syliin…” Se alkoi olla jo todella vaikeaa, kaksoset kasvoivat niin nopeasti. Juuri vähän aikaa sittenhän ne olivat väin lämpöisiä palleroita… Nyt osasivat jopa puhua ja oppivat kaiken aikaa lisää. Vielä enemmän muuttumisen jälkeen.
***
Aika meni yllättävän nopeasti ja asiat luisuivat raiteilleen. Hetken aikaa talo tuntui tyhjältä, kun siellä olivat vain Markus, Sera, Aleksi ja pari kissaa. Mutta lastehuoneen sisustaminen uudelleen, tavaroiden tarkistaminen, lupasi uutta elämää.
Seuraava vaihe Eliaksen lupauksista täyttyi. Heitä kolmea luultiin todella aivan tavalliseksi perheeksi. Sera ei vaivautunut korjaamaan väärää tietoa siitä, että Markus olisi hänen miehensä ellei joku erikseen kysynyt. Silloinkin Eliaksen mainitsemista välteltiin.
Mutta tuntui yllättävän hyvältä olla tavallinen perhe.
”Katso, Aleksi. Aurinko alkaa kohta paistaa. Kyllä tästä vielä sellainen intiaanikesän päivä tulee niin kuin uutisissa luvattiin.” Sera vain naurahti vastaukseksi, kun Aleksi vaati tarkennusta sanalle ”intiaanikesä.” Markus kohensi vaistomaisesti otettaan pojasta, kun Sera vilkaisi vähemmän hymyileväisenä häntä olkansa yli.
”No niin. Tämän mummu ja vaari hankkivat sinulle synttärilahjaksi, kun saivat kuulla, kuinka pidit siitä leikkipuiston hepasta joka meni rikki.” Aleksi hihkui innoissaan tavatessaan vanhan ystävänsä. Sera nauroi yhdessä Aleksin kanssa, osoittaen huomionsa täysin vain pojalle.
”Taidan lähteä hakemaan sitä toista yllätystä”, Markus totesi hetken kuluttua katsellen Seraa merkitsevästi. Vihdoin nainen nousi ylös kohtaamaan hänet. Sera nyökkäsi lyhyesti ja vilkaisi sivusilmällä pientä poikaa. Tämä ei huomannut lainkaan sananvaihtoa.
”Pärjääthän sinä sitten sen ruoankin kanssa?” Markus varmisti. Sera viittoi miestä vain lähtemään jo.
”No niin. Mennäänpäs laittamaan ruokaa. Leikin välissä pitää muista myös syödä hyvin. Haluathan kasvaa isoksi pojaksi?” Aleksi nyökkäili ponnekkaasti ja kipusi itse pois ratsunsa selästä. Seran piti muistaa kehua kovasti. ”Kasvaako se sinun vatsassasi myös isoksi vauvaksi?” Sera vastasi myöntävästi hymyillen. Aleksi oli joskus niin nokkela suustaan, oikein huvitti.
Sera oli hymyillyt ja nauranut viime aikoina paljon ja ihan vilpittömästi. Aleksi ja tuleva lapsi sen saivat hänessä aikaan. Etenkin hän oli kepein mielin aina silloin, kun Markus ei ollut paikalla, niin kummallista kuin se oli myöntää. Ei harmi, kummallista vain… Markuksen seurassa hän tunsi itsensä aina jotenkin niin velvolliseksi johonkin. Mitä, korvaamaan Markukselle Eliaksen paikan? Ehkä. Mutta ei Sera saanut itseään pakotettua mihinkään, heidän välinsä olivat kylmenneet ja myös pysyneet siellä pakkasessa Nuvan tapahtumista lähtien.
Nyt vielä enemmän, kun Sera halusi todella pysyä Eliakselle uskollisena. Se oli hänen itselleen asettama vaatimus. Se ja Aleksi auttoivat jaksamaan eteenpäin. Eliaksen odottaminen mahdollisimman hyvänä vaimona ja äitinä, jatkaen arkea. Ja sitten olikin vapauttavaa huomata olevansa tavallinen.
Samaan aikaan Markus oli päässyt jo eläinkauppaan ostamaan varattua naaraskissaa. Saataisiin toivon mukaan pentuja taloon.
Markus oli vasta hiljalleen alkanut tottua uuteen perheeseensä ja sen tuomiin muutoksiin. Kuten vaikka siihen, ettei julkisilla paikoilla tarvinnut koko ajan olla varuillaan siitä, että joku katsoisi liian pitkään, niin kuin aina Eliaksen seurassa. Ei ollut ketään, jota mulkoilla takaisin, vaikka Markus kuinka vilkuili olkansa yli. Nytkin ihmiset olivat kiinnostuneita vain kissasta, jota Markuksen oli ensin vaikea saada pysymään aloillaan.
Oli tyhjää huomata olevansa tavallinen muiden joukossa.
Kun Aleksi sai tervehtiä, tarkasti valvottuna tietenkin, uutta perheenjäsentä, oli näky aika hulvaton. Freija taisi toivoa olevansa vähän vähemmän utelias kissa sen jälkeen.
Mutta se oli ensimmäinen kerta, kun kaikki talon asukkaat todella nauroivat yhdessä vapautuneesti ääneen.
***
Sera oli kuvitellut sen hetken monta kertaa päässään. Kun Elias tulisi takaisin. Kohtaukset vaihtuivat siitä, että hän vain huutaisi miehelle siihen, että hän heittäytyisi tämän syliin eikä enää päästäisi irti.
Mutta kun se kylmä talvinen aamu koitti, Seralta meni hetki ymmärtää, mitä oli tapahtunut. Eikö hän ollut kuullutkin ovikellon soivan? Hän ei ollut ehtinyt ovelle, kun yhtäkkiä Elias olikin siinä. Sera ei ollut yhtään aavistanut miehensä tuloa. Ja nyt hän kiersi käteensä hitaasti tämän ympärille, samalla kun hänet itsensä puristettiin melkein ilmattomaksi.
”Oho. Mä taisin olla aika kauan poissa”, Elias naurahti ja asetti kätensä Seran kasvaneen vatsan sivulle. ”Mä olen pahoillani.” Sera huomasi hymyilevänsä. ”Ei se mitään.” Sanoiko hän todella niin, tarkoittiko hän todella sanomaansa? Ei tuntunut pahalta tai väärältä. Ainoastaan helpottuneelta, Elias oli palannut. Aivan niin kuin oli luvannut. Sera tutki tarkasti Eliaksen piirteitä. Tämä ei ollut muuttunut piiruakaan. Mutta ei kuitenkaan tuntunut siltä, kuin mitään ei olisi tapahtunutkaan. Jokin oli muuttunut.
Ei pelkästään hänen vyötärönympäryksensä. ”Onhan kaikki hyvin? Tai siis, niin hyvin kuin voi olla…” Elias kysyi hiljaa kumartuessaan vielä enemmän Seran vatsan puoleen. Sera asetti kätensä hetkeksi Eliaksen poskelle. Tuntui lämpimältä, niin kylmä kuin ulkona olikin eikä Eliaksella ollut tainnut olla takkia mukana. ”On.” Ääni ei kuulostanut vieraalta eikä sanat pakotetuilta. Seralla oli kaikki hyvin.
”Mutta kukas se sieltä kävelee vastaan?” Elias totesi sitten hilpeämpänä. Elias näki Aleksin ennen kuin Sera kuuli mitään. Ja kuullessaan tutun ääneen poika juoksi.
Elias pyöri hetken ympäri eteistä Aleksi sylissään, poika nauroi aivan hurmioituneena. ”Isä!” Aleksi tunnisti isänsä ilman epäilystä. Olihan Markus ollut aina vain Markus. Ja kai noilla kahdella, isällä ja pojalla, oli jokin yhteys, jota välimatkakaan ei pystynyt rikkomaan.
”Olkaa varovaisia, molemmat”, Sera huokaisi kun Elias jatkoi poikansa kanssa leikkimistä.
”Ääh, nyt äiti on tylsimys, niinhän? En minä sinua tiputa”, Elias lupasi. Aleksi vain nauroi.
”No niin, tuletko äidin syliin niin isä pääsee edes eteisestä eteenpäin”, Sera yritti lempeästi aloittaa poikien rauhoituttua, mutta Aleksi pudisti raivokkaasti päätään. ”Ei käy! Olen saanut olla äidin kanssa koko ajan. Nyt pitää olla isän kanssa vähintään yhtä kauan!”
Sitten Aleksi halasi Eliasta kuin ei aikoisi ikinä päästää irti. Seran sisällä samaan aikaan läikähti lämpimästi ja humpsahti inhottavasti. ”No, kai sitä ainakin vähän aikaa vielä”, Sera mutisi. Elias vilkaisi Seraa hymyillen vakuutukseksi ja sulki sitten Aleksin paremmin syliinsä. Seran sisällä se lämmin aaltoilu voitti ja Sera itsekin otti pian askeleen eteenpäin niin, että Elias sai suljettua hänet vielä syliinsä.
Elias paljasti kävelleensä koko viimeisen etapin pari päivää putkeen, kun ei ollut kyytiä saanut. Siksi Elias joi kolmannen kerran elämässään kahvia. Serankin täytyi vähän punastellen alkaa syömään lounasta jo silloin aamupäivällä. Oli vain niin nälkä. Mutta Elias ei näyttänyt mitenkään huomaavansa tätä erikoista ajankohtaa
”On tuttuja kissoja, mutta näköjään yksi uusikin”, Elias totesi tunnustellen, kun hiljaisuutta oli kestänyt jonkin aikaa. Hän alkoi jo kiusaantua, Sera tuntui vain tuijottavan häntä kuin peläten, että jos hetkeksikään kääntäisi katseensa, niin Elias katoaisi.
”Juu. Tuli joitakin viikkoja sitten.” Mutta silti… Jotenkin virallinen ja etäinen koko ajan, pidätteli itseään. Kuin haluaisi vain hoitaa jonkin tietyn roolin, ei enempää eikä vähempää.
Heidän välillään oli jokin muuttunut pysyvästi. Entistä ei saataisi takaisin.
Elias sai jopa pelottavan helposti luvan nukkua sen yön Markuksen kanssa, mies kun tuli vasta myöhään yöllä töistä. Sera auliisti vain neuvoi, missä huoneissa kukin sillä hetkellä nukkui. Kun Markus hädin tuskin jaksettuaan vaihtaa yöpaitaan yläkerrassa toikkaroi pimeään makuuhuoneeseen, oli Elias vastassa. Elias halasi Markusta niin pitkään, kunnes tämä nukahti hänen käsivarsilleen. Kuitenkin vasta saatuaan Eliakselta lupauksen siitä, että tämä olisi vielä siinä silloinkin, kun Markus heräisi.
Elias oli siis tullut takaisin, niin kuin oli luvannut. Ja aivan kuin hän olisi tuonut mukanaan talven.
Seran vatsan yhä kasvaessa kasvoivat myös lumipenkat.
***
Jonna valmistautui jännittyneenä päivään. Luvassa olisi yhteinen ateria Lehtotien talossa, nyt kun Eliaskin oli saanut asettua. Elias oli toki käynyt katsomassa Jonnaa ja kaksosia, mutta se oli ollut melko lyhyt visiitti. Nyt he viettäisivät koko illan yhdessä. Ihan niin kuin ennen vanhaan.
Kohta pitäisi mennä vaihtamaan vaatteet ja ottamaan lastenhoitaja vastaan. Jonnalle tekisi ihan hyvää viettää hetki ilman lapsia, vaikka ainahan se vähän huonolta tuntui. Nyt kun oli sellainenkin käynyt ilmi, etteivät kaksoset enää suostuneet olemaan melkein lainkaan erossa toisistaan. Jonna oli ajatellut ja toivonut sen laantuvan, kunhan siitä muuttumisen yöstä kuluisi aikaa. Mutta lopulta hän oli myynyt toisen pinnasängyistä, kun eivät lapset enää kuitenkaan saaneet unta erillään. Ja mahtuivat juuri ja juuri yhteen sänkyyn, tyytyväisiä sitten siellä.
Jonna hymyili katsellessaan lasten leikkiä. Muistui sekin mieleen, kuinka helpoksi oli tullut päätös siitä, kumpi sänky myydään. Miro ei ollut ikinä huutanut tai protestoinut mitään muuta kuin silloin, kun Jonna oli yrittänyt laskea häntä Marian viereen pinkkiin sänkyyn.
***
”Älä huoli äiti, isä tulee kohta. Kyllähän Aleksi pitää saada päiväunille kunnolla, ettei tule sitten keskeytyksiä. Mullahan on kaksin verroin kokemusta siitä.” Saaga hymähti ensin huvittuneena, mutta sitten vanhan naisen ilme taas koveni. ”Mutta kun ruoka jäähtyy ja laitoin sitä niin pitkään ja hartaasti.”
Lopulta Samuli tuli ja kaikki saivat aloittaa syömisen.
Sellainen mukava yhteenkokoontuminen. Markuksen täytyi vain rajoittaa Jonnan kanssa puhumista kohdatessaan Saagan jäisen katseen pöydän toiselta puolelta. Asioita oli vieläkin selvittämättä, mutta sellainen ei saisi häiritä tätä hetkeä.
Muut eivät tuntuneet huomaavan tätä pientä hetkellistä kireyttä pöydän toisessa päässä. Vapautuneeseen tunnelmaan oli siten helppo tarttua nopeasti kiinni.
Lopulta vain hitaimmat syöjät jäivät keittiöön, muut siirtyivät olohuoneen puolelle jatkamaan juttelemista. Jonna ja Markus saattoivat taas jatkaa keskusteluaan tuttavallisemmin. Jonna nauroi paljon eikä Markus saanut silmiään irti hänestä. Jonna tuntui vain kaunistuvan ajan kanssa.
”Ettei siellä olisi vain ilmassa jotain? Taas?” Elias totesi kuin ohimennen kuullessaan, kuinka Jonna taas kikatti jollekin Markuksen tyhjänpäiväiselle letkautukselle.
”Elias!” Markus sähähti. Muut olivat ihan olohuoneessa. Samuli ainakaan ei vielä tiennyt mitään eikä kenelläkään ollut aikomusta kertoa.
”Sitä vaan, että en mä ainakaan pistä pahakseni. Hyvä, että jatkatte elämäänne ihan tavallisesti. Arvostaisin vain sitä, jos sä Markus pysyisit kuitenkin Seran tukena. Mutta en ole ennenkään halunnut sitoa sua mihinkään”, Elias mutisi vähän hiljaisemmalla äänellä.
Jonna naurahti vielä hyväntahtoisesti. Markus tunsi punastuvansa. Joskus Elias voisi miettiä sanojaan. ”No kiitos siunauksesta, isoveli. Mutta jos totta puhutaan, mulla ei ole aikaa muuta kuin töihin ja lapsiin. Noin toistaiseksi”, Jonna paljasti. ”Enkä halua sotkea mitään niin kuin sillä viime kerrallakaan.” Oli taas se salaseura koossa. Ihan niin kuin sinä eräänä aamuna Jonnan kotiinpaluun jälkeen. Nyt vain Markus oli se joka oli tuohtunein heistä kaikista.
Mutta kyllä se keskustelu jonkin verran ilmapiiriä vapautti. Ihan vain sekin, että asiasta puhuttiin ääneen. Ei tarvinnut kenenkään olla yksin mietteidensä tai tunteidensa kanssa. Ja oli poissa oleminen tehnyt Eliaksesta oikeasti avoimemman... Täytyi kaikki sanoa aina heti, koska pian siihen ei saattaisi olla taas mahdollisuutta.
Sitten kaikkia huudeltiin jo olohuoneen puolelle. Sauna oli lämmin.
***
Seran toinen synnytys sujui yhtä hyvin kuin ensimmäinenkin, vähän vain nopeammassa tahdissa. Kaiken lisäksi auto hyytyi pakkaseen. Elias joutui kantamaan vaikeroivan vaimonsa ambulanssiin ja lapsi meinasi syntyä matkalla.
”Markus keskity nyt peliin vaikka tapahtuisi mitä muuta suloista muualla”, Jonna tiuskaisi ja potkaisi Markusta pohkeeseen, kädet kun olivat liimaantuneet peliohjaimeen.
”Saatiin toinen täydellinen lapsi. Kiitos, Sera.” Sera hymyili onnellisena. Oli ihanaa, kun oli taas ihan pieni lapsi ja Elias oli luvannut jäädä vielä joksikin aikaa synnytyksen jälkeenkin. ”Eetu on ihan isoveljensä näköinen pienenä”, Sera kertoi ties kuinka monetta kertaa. Ettei Elias vain unohtaisi.
”Hei! Ei sun enää tarvitse potkia, mähän keskityn nyt pelaamaan.”
”Ei tarvitsekaan, mutta muuten sä olisit voittanut”, Jonna nauroi itsekseen hiusverhonsa suojassa.
Hetken pidettiin taas hauskaa yhdessä.
”Mä lähden hakemaan Aleksia ulkoa. Kai se on saanut tarpeekseen leikkiä isovanhempiensa kanssa ja eivätkö Saaga ja Samuli sanoneet joutuvansa lähtemään suunnilleen tähän aikaan?” Kukaan ei kuunnellut Seraa, naisen sanat hukkuivat Jonnan hurraamisen, Markuksen sadattelun ja Eliaksen naurun alle.
Sitten Elias taas lähti. Ihan yhtä nopeasti ja yllättäen, kun oli palannutkin. Joidenkin päivien jälkeen tuntui, kuin tämä ei olisi palannutkaan välissä ollenkaan.
”Mä taidan lähteä. Ei tänä iltana oikein näytä ketään innostavan”, Jonna mutisi tavallista hiljaisemmalla äänellä, varovasti. Oli tuntunut jonkin aikaa siltä, kuin hän ei olisi lainkaan tervetullut tähän taloon.
”Juu. Eetukin pitäisi laittaa nukkumaan.”Jonna hymyili vinosti. Kyllä Markuksen paikka oli täällä, niin paljon kun hän oli jotain muutakin jo hetken kuvitellut. Se hänen oli täytynyt itselleen myöntää.
”Markus, onko kaikki hyvin?” Markus olikin koko sen ajan, kun Sera oli ylhäällä laittanut niin Eetua kuin Aleksiakin yöpuulle, vain istunut pimenevässä huoneessa. Mitäköhän mietti, mitäköhän tunsi… Ei Sera osannut lähteä edes arvaamaan.
”Mä tiedän, että Elias lähti vasta joitakin päiviä sitten, mutta kyllä se taas tulee takaisin. Ja me voidaan aina pyytää, sehän antoi sen yhden osoitteen ja…” Sera yritti ensin ilmeistä, mutta Markus keskeytti hänet.
”Ei mua se huolestuta, Elias pitää lupauksensa jos vain suinkin pystyy. Mutta…” Markus aikoi sanoa vielä jotain muutakin. Sera nojautui toiveikkaana eteenpäin. ”Kerro”, hän aneli hiljaa.
”Tuntuuko sustakin tyhjältä? Kuin jotakin puuttuisi. Myös silloin, kun Elias vielä oli täällä. Mä vaan mietin…”
Sera huokaisi. Tuntui. Hän veti henkeä ja asteli Markuksen luokse, kuin olisi valmistautunut johonkin suureenkin taisteluun. ”Tuntuu. Mutta kyllä sunkin pitäisi tietää siihen syy. Ja myös siihen, miksei Elias korjannut asiaa täällä ollessaan. Mä en ainakaan kestäisi toista sellaista siteen rikkoutumista. Niin pahalta kuin se tuntuukin sanoa…” Markus vilkaisi Seraa uupuneena, mutta kiitollisena. Ei hän ollut yksin.
Markus ja Sera istuivat hetken hiljaa kaksin mietteissään. Vaikka he olivatkin samassa tilanteessa, jokin erotti heitä yhä.
Sitten Sera päätti vähän rikkoa muuria. ”Tota… Mä tiedän, etten ole sanonut tätä tarpeeksi paljon. Mutta kiitos kaikesta. Ilman sua mä en olisi pärjännyt tähänkään asti. Kiitos, että olet jäänyt.” Markus ihan yllättyi. Sera ei ollut puhunut hänen kanssaan niin avoimesti vähään aikaan. Ja kyllä suora kiitos lämmitti. ”Kiitos itsellesi. Että olen saanut jäädä.”
Markus naurahti hetken päästä. ”Tää on kyllä ihan väärin päin. Eikö sun käsi mene sijoiltaan tossa asennossa?” Sera hymähti huvittuneena takaisin vastaukseksi. ”Et sä nyt niin pitkä ole. Sä tarvitset tätä enemmän kuin mä nyt.” Markus myöntyi hiljaa painamalla päänsä vasten Seran olkaa, kuin hellyydenkipeä koiranpentu. Tällaisia hetkiä heillä oli nykyään aivan liian vähän, juuri, kun heidän olisi pitänyt alkaa enemmän tukeutua toisiinsa.
Mutta Markus tunsi taas sormuksen, kun otti Seraa kädestä. Sera piti sitä aina, niin kuin Eliaskin. Sera oli aina uskollinen Eliakselle, ja tulisi myös olemaan. He eivät koskaan voisi olla täysin yhdessä ilman mitään rajoittavia lupauksia, jos sanattomiakin.
"Kyllä me pärjätään." Markus ei lopuksi muistanut, kumpi heistä sen oli sanonut. Sen pitäisi olla totta, olivat he ennenkin olleet kaksin, ihan aluksi. Mutta sitten Elias oli muuttanut kaiken... Ja muutti taas.
***
Näin Jonna olisi sen halunnut olevan, oikein kuvankaunis lastenhuone. Mutta…
Jonna ei tiennyt miten lapset siinä onnistuivat, sängyt olivat painavia, ja vielä niin hiljaa, ettei Jonna herännyt. Ei ihan joka yö, mutta useana kuitenkin.
Aamulla lapset nukkuivat näin, pitivät joskus toisiaan kädestä. Olihan se suloista, mutta Jonna toivoi lasten jo vähän kasvavan siitä. Kyllä heidän joskus pitäisi oppia nukkumaan erillään. Lapset eivät osanneet selittää mitään. Mutta Saaga epäili Jonnan vihdoin hieman kierrellen ongelmasta kertoessa, että kaksosilla oli luonnostaan tunneside. Mutta se oli vain jostain syystä hyvin vahva. Lähes kuin… Jonna oli osannut jatkaa lauseen itsekin loppuun. Saaga ja Nael.
Lopulta Jonna antoi vain asian olla. Näytti siltä, että kaksosten täytyi saada vain nukkua tarpeeksi lähellä toisiaan ja ajan kanssa etäisyys näytti kasvavan. Ja olihan lastenhuone ihan siisti niinkin.
***
”Odottakaa hetki, ruoka on ihan kohta valmista.” Ei lapsilla ollut ikinä ongelmaa keksiä tekemistä, kunhan vain olivat yhdessä. Päällä oleva radiokin hyvällä kanavalla tosin auttoi asiaa tällä kertaa.
”Äiti taas Miro hotki ruoan ja hotkiminenhan on rumaa niinhän?” Jonna mietti mitä sanoa, kun Maria tuijotti häntä suurilla, vaativilla silmillään. ”No tuota…” Hän ei ollut katsomassa tällä kertaa lasten syömistä eikä voinut toimia tuomarina sellaisessa, mistä ei tiennyt.
”En minä hotkinut. Sä olet vain hidas. Ja mulla oli enemmän nälkä.” Jonna vilkaisi hymyillen kissan kanssa leikkivää Miroa. ”Voi olla. Mutta olisi kilttiä silti odottaa, että siskosi saa myös syötyä. Hienot ihmiset aloittavat vasta, kun kaikki ovat pöydässä ja nousevat, kun viimeinenkin on valmis”, Jonna ohjeisti.
”Ääh. Tylsää.”
”Mutta nyt kun olette syöneet hyvin, voidaan mennä ulos. Aleksi ja Elias ovat varmaan pian alapihalla.” Sitten tuli lapsiin vauhtia.
Lapset tulivat aina hyvin juttuun serkkunsa kanssa. Joskus leikittiin tällä isolla leikkikentällä, joskus isommassa Lehtotien talossa, tarpeeksi lämpimällä säällä uima-altaallakin, joskus taas yhteisten isovanhempien luona… Tosin jälkimmäiseen yleensä liittyi sekin, että lapset saivat kuulla jänniä juttuja perimästään. Tärkeitä tietoja tarinoiden muodossa. Jonna oli hyvin tyytyväinen, kun sai jättää se osan lasten kasvatuksesta vanhemmilleen.
Elias kävi satunnaisesti perheensä luona. Tuli ja meni. Suunnilleen pari kertaa vuodessa. Mutta ainakin Jonnan mielestä joka kerta välit olivat pysyneet yhtä lämpiminä ja muuttumattomina. Aina oli vilpittömästi hauskaa ja mukavaa nähdä isoveljeä.
”Enhän mä vaan meinaa potkaista sua tai mitään? Jaksatko sä antaa vielä vauhtia?” Jonna kysyi hyvän tuulisena. ”Et sä vielä niin iso ole. Älä luule itsestäsi liikoja, pikkusisko.”
Jonna nauroi.
Sitten Elias taas aina lähti. Jonna pystyi aina vain kertomaan, että jonnekin kauas etelään. Heidän siteensä oli rikkoutumaton, aina vain heikkeni, mutta vahvistui taas tavatessa. Mutta sitten Jonna oli kuitenkin aina yksin ja kaipasi isoveljeään, jossain siellä kaukana olevaa.
Tai no… Ei ihan yksin. Ei Jonnan ikinä tarvinnut olla yksin, vaikka siltä joskus tuntui. Ainakaan, kun naapureita asui ylhäällä ja alhaalla. Nytkin oli järjestetty jotkut ihmeen vuosittaiset syyskemut taloyhtiölle. Pizzaa tarjolla.
Lapsilla ainakin oli hauskaa. Kunhan vaan eivät söisi samalla kun temppuilisivat telineissä, Jonna oli vastuussa kaikista kolmesta nyt. Mutta kyllä he alkoivat olla jo isompia ja järkevämpiä. Koulu sen sai aikaan. Oli alkanut kaikille nyt syksyllä. Jonna oli hyvin ylpeä heistä kaikista.
"Hei katsokaa, satamaan tulee iso vene!" Jonnan piti rientää kaitsemaan näitä yhtäkkiä hallitsemattomasti rantaan pinkovia, järkeviä lapsia...
***
”Taas Eetu huutaa ja valvottaa kaikkia.” Aleksi oli tuohtunut, huomenna tulisivat Maria ja Mirokin leikkimään ja hän haluaisi olla virkeä. Aleksi vähän aikaa leikkisi niin kuin Markus oli neuvonut ja menisi sitten vaikka sinne saunakellariin nukkumaan, siellä ainakin olisi hiljaista. Mutta onneksi tälläkin kertaa Eetu rauhoittui pian.
Aleksikin ymmärsi nyt, miksi häntä oli aina kehuttu siitä, että hän nukkui yönsä hyvin.
”Miro älä viitsi pelleillä enää siellä liukumäessä. Tule veteen!” Maria maanitteli. Aleksikin viittoi Mirolle. Taas sen piti vain näyttää joku hieno temppu.
Komean kuuloiseen lätsähdykseen se ainakin päättyi. Aleksi siirtyi nauraen kauemmas, kun Maria jäi huolestuneena odottamaan Miron pintaan tulemista. Ensinnäkin, jotta Miro saisi tilaa. Ja toisekseen, Miro suuttuisi helposti jos näkisi Aleksin nauravan. Sellainen kuumapää se oli.
Maria oli ainoa, joka pystyi sanomaan Mirolle suorat sanat ja vaikka veljensä ärähtäisikin jotain vastaan, Maria vain nauraisi. ”Eikö sua jo edellisellä kerralla varoitettu…”
”Ääh ole hiljaa mä oon kunnossa”, Miro tiuskaisi henkeään haukkoen. Oli ilma paennut keuhkoista.
”Miro älä puhu siskollesi tuohon sävyyn ja ole oikeasti varovaisempi”, Jonna heitti väliin. Sitten hän ja Sera jatkoivat keskusteluaan.
”Mukavaa, kun Markus lupasi vahtia Eetua iltapäivän ja laittaa vieläpä ruoan. Saadaan nauttia ensimmäisestä kunnolla lämpimästä päivästä.” Sera hymähti myöntävästi. ”Mukavaa passittaa mies keittiöön. Saa naiset ottaa aurinkoa.” Nämä naiset kikattivat hetken.
Ruskettumisesta ei tosin voinut oikein puhua heidän seurassaan. Kunhan vain loikoilivat lämpimässä auringossa.
”Jonna muuten, hyvän näköisen bikinit. Mistä olet ostanut?” Naiset jatkoivat innokkaina keskustelua aiheesta, joka olisi saanut jopa Eliaksen pyöräyttämään silmiään.
Kyllä kaikki lapset pelleilivät ihan yhtä paljon. Mutta kaksi silmäparia piti vahtia, että kohtuullisissa rajoissa.
”Muistakaa sitten kiittää Markusta ruoasta.” Maria ja Miro mumisivat jotain myöntävää suut täynnä ruokaa. ”Miro syö suu tyhjäksi pöydässä. Ei sinulla noin kiire voi olla takaisin uimaan”, Jonna naurahti. Miro istahti takaisin paikoilleen pää painuksissa ja jauhoi täyttä suutaan kuin hevonen. Maria alkoi nauraa näylle ja purskautti siinä samalla maidot nenästään. Jonna pudisti päätään kun kaksoset kikattivat toisilleen. Hän saisi siivota.
Mutta Jonnankin suupieltä nyki. Oli oikein mukava iltapäivä. Ja seuraavaksi hän voisi kutsua kaikki luokseen syömään, pitäisi kokeilla paria reseptiä siitä äidin synttärilahjaksi ostamasta keittokirjasta.
******
Heh, se oli siinä ^^ Aika mukavan pituinen osa ainakin tehdä. Ei tuntunut kovin hirmupitkältä... Seuraavasta osasta en oikein itsekään tiedä vielä mitään O.o Tulee menemään varmaan vain aika nopeasti pelin ehdoilla tuo lasten lapsuus ohi :D Suurempia juonikuvioita taas teini-iän ajalle, jeah...
Ja vaikka tuntuu vähän pahalta lakata kirjoittamasta Eliasta, tosi hauska hahmo, on tämä toisaalta myös helpottavaa... Jää fantasiamaailma vähän sivummalle hiljalleen. Ei Elias kokonaan poistu miehen omin sanoin, mutta jää kuitenkin taka-alalle :D Ja kunpa Samulista ja Saagasta jo aika jättäisi... (...X) Olen ilkeä juu. Mutta haluan uutta kehiin!)
Sitten mokat.
Nämä ensimmäiset ovat vielä siltä ajalta, kun ”totuttelin” käyttämään taloa. Simien vapaa tahto päällä… Ensinnäkin: Heti löytyi taas se otollinen tukkeumapaikka… Onneksi Markus pomppasi itsestään portaiden sivuun ;D Loistavasti suunniteltu nämä kierreportaat…
Oikeasti, ei sarkasmia tässä.
Jonna löysi lempipaikkansa.
Markuskin kaikkien tärkeimmän :D
Oppi alkanut siirtymään seuraavalle sukupolvelle. Tämä on aina sellainen kylmät väreet hetki.
Ah, sokeatkin lukee XD
Vähän oli sekaisin järjestys, kun piti tilapäisesti vielä hetkeksi koko similössi majoittaa saman katon alle. Halusin saada Marian ja Miron kasvamaan täällä… Ja epäilin, olisiko niitä ollut edes mahdollista muuttaa Jonnan mukana pois kaksosia ennen kuin voivat itse sillä tavalla kävellä pois tontilta :/ Mulla ainakin taaperot tekee silleen pois muuttaessa…
No niin, siinä meni hieno kaarikin joka otettiin Nuvasta mukaan. On pari muutakin muistoesinettä, kuten omenapuut ja hääkaari…
Sentään tämä toimii, näytti niin erikoiselta, että epäilin O.o
…Miten onnistuit tuossakin?
Tässä on nyt jotain väärin päin.
Ne teki tähän ihan koko ajan ja itsestään <:3
”Jos nyt antaisit mun vain tehdä ruoan loppuun…”
Samuli vihki omin ehdoin saunan käyttöön. En edes huomannut, mietin vain, mihin ukko katosi…
Oho. Samuli ja Elias eivät periaattessa ole sukua toisilleen (siis isä ja poika onnistuu, mutta edes hyvät ystävät ei), mutta suostuvat nukkumaan samassa sängyssä :/ outoa. Piti tarkistaa, etten ollut mitään epämääräistä tehnyt näiden kahden kanssa…
Aww jostain syystä.
<3 oli pakko kerrankin. 
No tässä on jotain oikeata. Markus ja Sera eivät suostu käpertymään tällä tavalla, Markus ja Elias ja Elias ja Sera taas suostuvat O.o Tekeekö peli puolestani juonikuviot?
Aloin kyllä nyt kouluttamaan kissoja, täällä en anna niiden häiritä pelaamista…
Laskit sitten Aleksin kaapin sisään.
Argh, kissat ovat täälläkin vallanneet keittiön! Yritin opettaa niitä tekemään asiansa metsään, ettei tarvitse sitä hiekkalaatikkoa katsella. Mutta lopulta piti antaa periksi, mokoma hajulaatikko on nyt terassilla...
Markus taisi tykätä tämän kohtauksen kuvaamisesta…
Ja Sera halusi näköjään mukaan O.o >:3
Eikö sitä voi nyt häiritsemättä kuvata? Säikähdin kissaa…
No vihdoin, tätä odotettiin. Mariasta tuli ainakin nätti ^^
Ja Miro näyttää kovasti isoisältään…
Sinne meni Jonna… Olisi mennytkin.
Meinaa, Maria jäi bugaamaan portaiden loukkoon ja vaikka mitä yritin, olivat Jonna ja Miro jo menneet ;( Peli ei antanut poistua tallentaen… Joten siinä katosi yksi kokonainen päivä. Se siitä, että tämä tontti olisi ihan puhdas… Tai sitten ongelma on vain Mariassa.
Koska sitten meinasi tyttö päätyä Eliaksen kanssa töihin. Olen kuullut, että sellainen kadottaa simin lopullisesti, oli ihan hilkulla pelastus tässä :O On Maria aika bugialtis, täytyy olla varuillaan…
Noh, päivä uusiksi, pari kivaa sattumaa lisää. Kuten vaikka tämä. Ei tapahdu kovin usein.
Oh, Mariasta tuli toisella kerralla vielä nätimpi! Ja tässä päätinkin jättää tytölle nuo vaaleamman ruskeat hiukset. Kuvitelkaa, yksi bugi muutti koko tarinan lopullisesti! Ainakin... Yhden hiusvärin osalta...
Ja Miro taas… Tuota… En taida kommentoida XD Sitten yritin vahtia, että molemmat taaperot varmasti kävelevät pois tontilta. Mutta ne teleporttasivatkin suoraan keittiöstä, violetti valo vain kävi! En tiennytkään. Tiedä sitten mikä meni Marian kohdalla ensin vikaan… Ja nyt tiedän senkin, että muuttaessa voi mennä jotain pieleen… Parempi tallentaa jatkossa aina ennen sellaisia. Yhä oppii jotain uutta tästäkin pelistä.
Eniten ketuttaa se, että Samuli menetti töissä 45 000 simeleonia, mutta Elias onnistui saamaan 30 000 bonusta. Tämä jälkimmäinen vain tapahtui silloin, kun en sitten pystynyt tallentamaan ;< Noh, pitää muistaa tallentaa jatkossa useammin, ei peli ihan turvallinen vieläkään ole… Ja kai tämä on jotain paybackia siitä, kun ostan vaatteita ilmaiseksi sillä naulakkojutulla :/
Mutta hei, jos en olisi joutunut pelaamaan alusta (= pari kuvaa lisää siihen Markuksen ja Eliaksen kohtauksen alussa, kun sai tilaisuuden… oli kivaa) en olisi törmännyt tällaiseen kohtaukseen XD
”Elias, luuletko, että Seralla on kaikki kotona?” Olankohautus. Markus on jotenkin äly söpön näköinen tässä... Sitä sanaa en ole tainnut Markuksesta vielä käyttääkään.
JA VOI KUKKANEN KUN MÄ KIKATAN TÄTÄ KIRJOTTAESSA ONNEKSI OLEN YKSIN KOTONA!! XD
(…arvaatte varmaan mikä kohta aika osan alusta eräiden herrojen kanssa oli kyseessä. Teen tällaisia random kommentteja tekstiin, jotka yleensä poistan myöhemmin. Mutta tämä oli jotenkin huippu…)
Oma koti kullan kallis, saa tehdäkin mitä lystää ilman että kukaan tulee huomauttelemaan XD
Ja ah, olin kuullut näistä kaupunkikämpän tunkeilevista naapureista. Mutta tämä oli kyllä jotain ihan naurettavaa… Laitoin hyvästelemään tämänkin tyypin kolme kertaa, aina vain palasi. Oli pakko lukita se ovi.
On Jonnalla aika random naapureita. Ginnakin nauraa.
…Siis todella random. Tällainen hyvästely. Ja tarkistin vielä, Jonna ei edes tunne tätä tyyppiä. Oikeasti. Oudoin juttu vähään aikaan. Lähentelee jo pedofiiliä…
Zomg zombiunissakävelijämitälie kissoja.
Kappas, tuttuja ^^
..wtf? Tässä kohtaa tippui suu kaikkein alimmaksi.
Tässä vielä Freijasta enemmän esittelyä. Näyttää vihreältä…
aa, vihdoin. Nyt enää kaksi kissaa talossa, Lumy ja Freija ^^ Cobykin siis lähti pian tuon jälkeen Samulin ja Saagan matkaan, aikalinja kusee kulissien takana...
Kylläh, Freija ymmärsi heti talon meiningin ^^ Tiellä kaikkein mahdottomimmissakin paikoissa vain…
Saaga pääsi uransa huipulle, nyt toistamiseen… Tässä vaiheessa muutin vanhukset ja viimeisen sisaruksen kissakolmikosta pois talosta. Vähän ennen Aleksi pikkusisaruksen syntymää.
Random aww hetki.
Tämä on muuten telkkari, joka on ollut viimeksi käytössä Vernan ja Inkerin aikaan Vaahteralaaksossa. Löytyi Saagan tavaraluettelosta.
Aww…
”Joo joo, riittää, päästä irti, tulee tyttöpöpöjä!”
Random fakta: kaksoset eivät ikinä ehtineet oppia kävelemään. Kaiken muun kyllä, mutta muuten Jonnan oli liian kiireinen pitämään itsensä hengissä. Todellakin teki mieli käyttää koodeja, mutta tämä saattaa olla vielä perijäperhe, en tiedä…
Söpöläinen.
Ensin siirsin vahingossa yhden pullon Ginnan päälle, ja pullo pysyikin siinä. Ei mitään ongelmaa.
Sitten pidin vähän hauskaa…
Kantsisi muuten juosta. Maria näyttää aika innokkaalta.
Oli se hehkeää. Leijonakitakimppu kotoa pelasti nälkäkuolemalta, kun oli niin väsynyt, ettei olisi jaksanut syödä.
Vihdoin. En ole ikinä odottanut mitään kasvuvaihetta näin… Jonna ei olisi kestänyt enää kovin pitkään ja rahatilannekin alkoi näyttää huolestuttavalta.
Mariasta tuli se nättimys, paljon tulee varmasti olemaan Kallen näköinen.
Heh, Miro taas on selvästi tullut enemmän äitiinsä ^^ Ja Samuliin.
Tuota… Kuva kertoo varmaan kaiken oleellisen syömiskohtauksen ongelmista. Jonna on nousemassa jonkun kissan halauspyynnön takia, niitä ei vapaan tahdon poistaminen kumoa…
Jup, lopulta siirsin kissat kellariin karanteeniin XD
Samanlainen kuin isoveljensä, tylsää… Onneksi voin aina leikkiä periytymissäännöillä :D
..Kaikista mahdollisista koulusta tuotavista lapsista juuri hän… Toisaalta, Maria toi Aleksin. Ja taas toisaalta, punahiuksinen tyttö jäi seisomaan bussin eteen niin, että Aleksi katosi bugisesti, kiitos…
On kivaa, kun valaistus toimii oikein ja luonnollisesti.
Aww, tekivät tuon itsestään <3
Tuota… Kissat ovat kivoja.
Lol.
Jestas, Mariasta tulee vielä tosi kaunis. Ehkä tuuletan tätä vähän liikaa, mutta... Noh, kuten tiedätte, legacyyn ei ole syntynyt oikeasti näin kaunista tyttölasta moneen sukupolveen. Jonna joo, mutta aika äärikasvonpiirteet. Terhi nyt ehkä viimeksi. Olen melko innoissani, tämän kanssa ei ainakaan tarvitse pelätä, että vanhenemisvaiheet pilaisivat ulkonäön. Mirosta tai Aleksista en ole niin varma... toivottavasti Eetu yllättäisi iloisesti.
Tällainen vielä löytyi. Vähän yleiskuvaa Saagan ja Samulin pikku kämpästä. Jossain vaiheessa tulen pelaamaan kolmosnopeudella niin, että vanhukset poistuvat... Tai sitten taloa nähdään vähän enemmän nuoremman sukupolven kautta. En tiedä, tulevaisuus näyttää.
Sanokaa muuten vain, jos näitä ylimääräisiä kulissien takaa kuvia on liikaa tai liikaa tekstiä niissä... Voin toki vähentää tapahtumien taltioimista, mutta sille en voi mitään, että näitä oikeasti tapahtuu näin paljon XD Tuli vain mieleen...
Naapurusto ei ole ihan vielä valmis kokonaan, otan siitä kyllä kuvia sitten. Sitäkin olen niin tehnyt ^^ Toivottavasti piditte osasta :D
Kommentit