Pahoittelen, ettei minusta ole kuulunut mitään melkein viikkoon... Olin tämän viikon mökillä ilman mitään nettimahdollisuuksia, joten tämä venyi nyt tänne.
Kaksiosainen osa siis pitkästä aikaa. Seuraava osa tulee parin päivän kuluessa. Tässä aika paljon Jonnaa, jatko-osassa vähän muutakin... Mutta nyt, lukemisen iloa! ^^ Tosin otsikkokuvastakin näkynee, ettei tässä ole pelkkää iloa ja riemua luvassa... *pahaenteinen nauru*
<><><><><>
”Juu, ihan vaan ihmettelin kun ne ei ole ollenkaan alkanut. Ja joo, ehdin jo ajatella myös, että se on meille normaalia.” Sen Jonna todellakin tiesi jo valmiiksi, mutta oli välttämätöntä mennä asiaan kiertokautta. Onneksi hänen äitinsä oli taipuvainen selittämään asiat läpikotaisin kunhan pääsi vauhtiin, etenkin kun oli kyse hänen kansaansa liittyvistä asioista.
”Ja kiitos kun kerroit siitäkin, että jonkinlaiset menkat alkaa hetkeksi raskauden alkuvaiheessa. Muuten olisin voinut säikähtää pahasti sitten joskus tulevaisuudessa.” Siinä pääasia, se jonka varmistumista Jonna oli yhtä lailla pelännyt ja odottanut. Nyt ahdisti. Yksi niitti lisää. Oli pakko vetää henkeä ja purra hammasta välissä.
”Juu, tulen käymään kun löydän aikaa. Hei, terveisiä muillekin.”
”Hitto.” Sen jälkeen Jonna vielä leikkasi hiuksensa, ihan lyhyeksi, eivätkä ne enää kasvaneet lainkaan. Se oli viimeinen varmistus.
Yksi painostavan ahdistuksen ja suunnattoman yksinäisyyden tunteen täyttämä ilta. Se oivallus, viimeinen varmistus. Jonna todella oli raskaana.
No, aina jotain hauskaakin. Kalle tippui tuolilta hänet ensimmäistä kertaa nähdessään ja pari kertaa vielä sen jälkeenkin.
***
Se oli normaali koti-ilta heille kahdelle. Kalle oli opiskellut jo monta tuntia putkeen, suunnattoman kirjavuoren ympäröimänä. Sellaisen, ettei Jonna edes jaksanut lukea kaikkien nimiä. Mutta Jonnalla oli tylsää, tarvittiin vaihtelua.
”Hei! Eikö olisi tauon paikka?”
Kalle säikähti, kun Jonna laskeutui yhtäkkiä hänen eteensä. Jonna olisi naurahtanut ja pilkannut tätä näkyvää sävähdystä, mutta oli kuulunut myös terävä repimisen ääni. Nyt Jonna pidätti hetken hengitystään, Kalle ei ollut vielä kertaakaan suuttunut hänelle tai edes kohottanut ääntään. Jälleen uusi tulikoe.
Kalle vilkaisi ensin kulmat kurtussa kirjan sivuun ilmestynyttä palkeenkieltä ja huokaisi sitten lyhyesti. Hän onnistui vielä hymyilemään Jonnalle todetessaan sen jälkeen: ”Ehkäpä.”
”Oota mä vien tän paikoilleen.” Ja Jonna varmistautui odottamaan, suurieleisesti käsilleen asettuen ja haukotellen. Kallen täytyi tällekin vielä hymähtää huvittuneena. Oli vaikea uskoa, että heillä oli vain muutama vuosi ikäeroa. Jonna käyttäytyi välillä niin lapsellisesti… Mutta toisaalta se oli hyvinkin virkistävää. Sopivina annoksina ja oikeisiin väleihin. Mutta Kalle ei halunnut, ei voinut tottua siihen, ei näin.
Kun Kalle palasi Jonnan luokse – istui eteen samoin risti-istuntaan kuin uutta leikkiä myötäillen – Jonna taas ihmeellisesti virkistyi. ”No niin! Katsotaanko joku leffa?” Se ei olisi uutta. Kumppanusten yleistä ajanviihdettä, kaikki genret läpi. Silloin ei tarvinnut välttämättä puhua mistään. Mutta nyt Kalle pudistikin päätään.
”Ai? No, tehdään jotain muuta, niinhän?” Jonna jatkoi, innon liekki ei edes värähtänyt. Mutta sitten Kalle huokaisi, kulmakarvat kohosivat ja silmät olivat puoliksi kiinni.
”Ei, Jonna. Mä oon miettinyt. Tää… Ei oo ihan oikein. Tää että me eletään vain näin.”
”Mitä sä tarkotat? Tai siis…” Jonnan oli pakko keskeyttää, nielaista värisevä ääni kuntoon, sydän oli seonnut hetkeksi rytmissään säikähdyksestä. Mutta sitten hän jatkoi päättäväisesti: ”En kai mä ole tehnyt jotain? Sori kun mä paistoin eilen niitä lettuja, en mä muistanut että sulle tulisi joku reaktio pelkästään paistuvan kananmunan hajusta…” Mutta nyt Jonna keskeytettiin nopeammin kuin aiemmin.
”Ei, tää ei johdu susta vaan… Tää johtuu musta. Mä haluaisin kyllä selittää, mutta tää on todella hankalaa.”
Jonna yllättyi. Ensin hän oli luullut, että Kalle olisi vihdoin päättänyt heittää hänet ulos. Tai että tämä olisi jotenkin saanut tietää lapsesta, mutta nyt tilanne ei näyttänyt lainkaan siltäkään. Mistä siis oli kyse?
”Kyllä sä voit kertoa, mä oon hyvä kuuntelemaan.” Mutta kun Jonna pelkästään ehdottikin sitä, niin Kalle muuttui aiempaa kiusaantuneemmaksi. Ja Jonnan suureksi hämmästykseksi nousi ylös. Ei kai nyt Kalle ole sellainen, että kävelee vain pois jättäen ikävät tilanteet taakse?
Sitten mies mutisikin palaavansa kohta, kunhan siivoaisi pöydän. Jonna hymyili. ”Ai, okei.” Ja jäi odottamaan. Asetteli paitansa paremmin, kun Kalle ei nähnyt. Ei vatsa vielä näkynyt vasta kuin selällään maatessa ja Jonna tiesi sen, mutta nyt hänestä tuntui turvattomalta ja epävarmalta.
Lopulta Kalle palasi, ilmeisesti terästäytyneenä. Mutta avattuaan suunsa päätyi taas vain puuskahtamaan turhautuneena. Ei löytynyt mitään sanoja. ”Kun mä en ole edes varma ymmärrätkö sä”, Kalle huokaisi.
Jonnasta tuntui siltä, että nyt olisi hyvä kertoa ainakin jotain hänen oudosta perheestään. Hetki vain tuntui hyvältä, ehkä Kalle rohkaistuisi. Ihmiset pitivät siitä, kun joku tietää oikeasti, miltä tuntuu. Pystyy myötäelämään.
”Kuule, mulla on kerrottavaa.” Kalle kohotti katseensa, näytti vieläkin niin lannistuneelta ja pettyneeltä.
”Musta tuntuu, että mä ymmärrän aika paljon. Tai olen ainakin vapaamielinen. Sähän tiedät, että mulla on isoveli? No, se elää suhteessa naisen ja miehen kanssa.” Jonnan täytyi varoa nauramasta. Kallen suu avautui aavistuksen niin sarjakuvamaisesti. ”Juu juu, niillä menee hyvin. Lapsikin tulossa. Kyllä mä aika monenlaiseen olen törmännyt vielä sen lisäksikin.”
Kalle piristyi, oikein innostui silmissä. ”Oikeasti? Tai siis…” Hymy näytti niin kivalta miehen kasvoilla, että Jonna oli jo kommentoida siitä ääneen. Sitten mies taas kokosi itsensä sen hiljaisen, kohteliaan kuoren suojiin ja sai Jonnankin vakavoitumaan.
”Okei. On tätä vieläkin vaikea selittää.” Kalle haroi hiuksiaan.
”Yritä vaan, mä kuuntelen.” Jonna alkoi olla jo kärsimätön. Eikö hän ollut jo tarpeeksi monta kertaa pyytänyt?
”Ei, mä taidankin näyttää.”
Se oli ensimmäinen kerta, kun Jonnaa suudeltiin niin. Tuntui melkein ensisuudelmalta. Olihan bileissä ollut yhtä sun toista jos jonkunkin kanssa, mutta kaikki liian lähelle liian pitkäksi aikaa tulevat Jonna oli äkkiä työntänyt kauemmas.
Kalle oli hädin tuskin koskettanut häntä sinä aikana kun he olivat asuneet saman katon alla ja nyt mies oli yllättäen niin lähellä. Tuntui lämpimältä, vatsan pohjalla kihelmöi ja kupli, posket punehtuivat. Jonna ei olisi halunnut sen loppuvan niin pian, hän alkoi vasta nauttia siitä. Kalleen hän luotti.
”Miksi… Mitä sä halusit tolla näyttää?” Jonna kysyi huumaantuneena, ääni ohuena. Tuntui jäätelöltä saunassa. ”Just ton”, Kalle hymähti kyllästyneen oloisena.
Sitten mies istui taas paikoillaan kuin taiottuna. Aivan kuin mitään järisyttävää ei olisi tapahtunutkaan.
”Mulle toi ei tuntunut yhtään miltään”, Kalle jatkoi kunhan oli antanut Jonnalle taas tilaa hengittää. Jonna tunsi hetkeksi itsensä vähän loukatuksi, mutta työnsi tunteen sivuun. Tästä siis oli kyse… Tästä mistä? Hipaistiin vasta asian pintaa.
”No tuota… Jos mä olen vain väärä henkilö? Kyllä sitten tietää kun löytää sen oikean. Oikeasti. Ja mehän voidaan elää yhessä ihan vain ystävinä, niinhän?” Jonnasta tuntui, että hän voisi alkaa pitämäänkin Kallesta. Jos tämä ei vain aina olisi niin etäinen, kirjoihinsa hukkunut, vakava ja varovainen.
”Ei, sä et nyt ymmärrä”, Kalle huokaisi kiusaantuneena, vähän pettyneenäkin. Aivan kuin Jonna olisi pettänyt hänen luottamuksensa sitä itse tietämättä. Jonnasta tuntui pahalta. Viimeksi Kalle oli näyttänyt niin surkealta sinä aamuna, kun he olivat ensimmäisen ja ilmeisesti viimeisen kerran heränneet samasta sängystä.
”Mä en tunne ikinä mitään kenenkään kanssa täällä”, Kalle sanoi asettaen käden rinnalleen kuvailevasti ja – hui hirvitys tuli taas lähemmäs.
Kalle teki saman Jonnalle. Se vapaa käsi suunnilleen keskelle rintakehää, vähän vasemmalle. Jonnan koko keho jännittyi ja hän alkoi hengittää pinnallisesti, veti vatsaakin sisään vaistomaisesti. Mutta mitään tästä Kalle ei näyttänyt huomaavan, ja Jonnaa hävetti kun hän luuli olevansa niin ilmeinen.
Sitten Kalle vielä liu’utti kevyesti kätensä siististi rintojen välistä alavatsan kohdalle, navankin alapuolelle. No nyt Jonnaa kuumotti. Kukaan ei ikinä ollut koskettanut häntä noin. ”…eikä täällä.” Jonna hädin tuskin rekisteröi sanat. Hän keskittyi vain istumaan paikoillaan säädyllisesti. Ei hän ollut tiennyt mitään tuollaista kaipaavansakaan, ja nyt hänen teki mieli sanoa jotain vastaan kun Kalle lopulta vetäytyi taas kauemmas.
”Ei koskaan mitään?” Jonna varmisti mahdollisimman tasaisella äänellä. ”Niin”, Kalle huokaisi.
”Mutta… Eihän sen pitäisi mitään haitata. En mä ole mitään…” Kalle ärähti taas turhautuneena, saaden Jonnan lopettamaan epämääräisen takeltelunsa.
”Mä en tiedä mikä mua vaivaa. Mä en ole normaali. Mä en voi tarjota sulle mitään, mä en tiedä miksi sä edes vielä olet täällä. Ei sillä, että mä vaatisin sua lähtemään, mutta tää ei ole oikein. Ei näin.” Jonnan pää selvisi, kun kylmä ymmärrys valahti hänen sisuksiinsa.
”Mä ootan sun lasta.” Sitä hän ei voisi sanoa nyt enää ollenkaan. Sisäelimet puristuivat toistensa ympärille, päässä jyskytti. Mitä hänen pitäisi nyt tehdä?
Sitten Jonna taas muisti Kallen. Mies näytti puhumisen lopetettuaan enää vain lannistuneelta. Hän ei tiennyt, miksi oli erilainen. Olisi mielellään vain ollut baarissa ystäviensä kanssa jakamassa tarinoita valloituksista tai antamassa pisteitä ohikulkijoiden ulkonäölle. Mutta se ei tuntunut yhtään oikealta. Vaati paljon pystyä kertomaan jotain sellaista melkein ventovieraalle. Ja kestää se, ettei saisikaan vastausta…
Jonna kaiveli muistinsa sopukoita. Olihan kertynyt muutamakin sellainen kerta, kun hän oli aikoinaan Turman kanssa kikatellen laittanut Wikipediaan hakusanaksi niitä rivouksia… Mutta oli siellä tullut jotain mielenkiintoistakin vastaan. Jonna rykäisi hiljaa. ”Tota… Mä en ole mikään asiantuntija, mutta sä voisit aloittaa googlaamalla aseksuaalin.” Sitten Jonna nousi odottamatta vastausta. Kasvotusten hän ei sitä nyt pystyisi ottamaan vastaan epäilyksiä herättämättä. Ahdistus oli muuttunut huonoksi oloksi ja huimaukseksi.
Kallekin nousi. ”Ai, kiitti! Ei ollut tullut mieleenkään.” Kalle oli sitä nykyajan vähemmistöä, joka käytti tietokonetta vapaa-ajalla vain sähköpostin lukemiseen ja satunnaiseen valmispelien pelailuun. Kirjat olivat luotettavampi lähde. Ja sellaisia kirjoja Kalle oli liian häveliäs lukemaan.
Jonna huokaisi raskaasti saatuaan oven turvallisesti kiinni ja lukkoon. Ainakin Kalle vaikutti helpottuneemmalta nyt keskustelun jälkeen. Mutta Jonnan sisällä kalvoi uusi ahdistuksen kiemura, solmun jatkoksi vain. Tämäkin vielä.
Jonna ei todellakaan tiennyt tarkkaan, mistä oli kyse. Mutta ainakaan Kallella ei ollut mitään lämpimiä tunteita häntä kohtaan. Ei nyt eikä koskaan, eli voisiko olla ikinä ketään kohtaan? Edes lastaan? Ei kai ihminen ihan tunteeton voisi olla? Mutta sekin oli nyt selvää, että Kallella itsellään oli vielä paljon sulateltavaa ja opittavaa. Ei ainakaan juuri nyt ollut sopiva hetki puhua mistään perheenlisäyksestä.
Perheen… Jonnan täytyi naurahtaa ääneen, epäuskoisena ja lannistuneena. Heistä ei tulisi ikinä mitään oikeaa perhettä, sellaista mitä Jonna oli kuvitellut. Hänhän valehteli ikänsäkin Kallelle! Piiloutui vessaan! Ei siis ainakaan tätä menoa. Jonna iski takaraivonsa oveen. Hänen täytyisi nyt vain odottaa. Ja sillä aikaa vatsa kasvaisi… Hänet oli ajettu nurkkaan. Tai tarkemmin sanottuna pimeään vessaan, pois näkyvistä joka tapauksessa.
***
”Mitä luet?” Saaga kysyi kepeästi istahtaessaan Samulin viereen. Samuli vain hörähti vastaukseksi, kuin tietäen jo, että ei Saaga pelkästään sen takia tullut. Molemmat odottivat hetken sanatta sovitussa hiljaisuudessa, kun Elias kulki ohi. Sitten Samuli kysyi ääneen: ”Saaga, mitä asiaa?”
Saaga vältteli Samulin katsetta, kunnes tämä kääntyi takaisin kirjansa puoleen. Yhä vain aavistuksen levollisesti hymyillen. ”No… Olen vain miettinyt. Kuinka vanha olet?” Hän kysyi tutkaillen kiinnostuneena verhoja.
”Hieman yli 40, kuinka niin?”
Saaga naurahti epävarmana. ”Tuota… En oikein tiedä ihmisten vanhenemisesta, mutta…”
Samuli käänsi rennosti sivua. ”Saaga, ihmiset vanhenevat, mutta eri tahtiin. Tämä on mulle ihan normaalia, tää kaikki.” Saaga pudistikin yllättäen päätään. Ei, hänen mielestään ei ollut. Ja hänellä oli siihen teoriakin, jonka hän halusi päästä sanomaan ääneen. Tosi asiassa Samulinkin silmät olivat lakanneet liikkumasta kirjan tekstillä. Hän mietti ja kuunteli.
”Mutta eikö sillä muka ole mitään vaikutusta, että olet käyttänyt energiaa tavallisesta ihmisestä poiketen? Kun eihän ne tavallisesti. Ehkä sulle ei olisi tapahtunut mitään, jos mua ei olisi…” Silloin Samuli viittasi Saagaa hiljenemään ja sulki kirjansa.
”Nimenomaan. Mieluummin vietän tapahtumarikkaan elämän sinun kanssasi, jos lyhennetynkin, kuin yksin pitkään ja umpitylsän”, Samuli totesi vilpittömästi ja hymyillen. Saaga liikuttui, mutta samalla hän tunsi itsensä myös hyvin surulliseksi. Se ei ole reilua… Hän tulisi muutenkin elämään huomattavasti pidempään, mutta nyt vielä hänen takiaan…
”Mutta se ei ole reilua. Että sun elämä lyhenisi vielä niin kuin jonkun tupakoijan, ja mun takia.” Samuli pudisti päätään noustessaan. ”Tää on koko ajan ollut mun oma päätös. Ja elämäni paras sellainen.” Saagan sisällä sykähti lämpimästi. Hän hymyili ohi kulkevalle Samulille miten parhaiten taisi. Hän ei todellakaan hymyillyt niin usein kuin pitäisi.
”Kaikki on hyvin niin pitkään, kun pystyn poimimaan itse omat kirjani. Ja olen jo vähentänyt kaikkea ylimääräistä energian käyttöä, jos se sinua lohduttaa. Teen niin jatkossakin.” Saaga nyökkäsi myöntävästi vastaukseksi, jo kepeämmin ja tyytyväisenä.
Kun he lähtivät olohuoneesta, Saaga tarttui Samulin ojennettuun käteen. Se tuntui lämpimältä ja karhealta, ote vahvalta ja turvalliselta. Kunpa mikään ei muuttuisi enää tästä eteenpäin.
***
Sera kuunteli sivukorvalla, kuinka Elias maanitteli kylään tullutta siskoaan: ”Mitä, etkö nyt edes isoveljeä halaa?” Jonna kiemurteli ja vastusteli vielä hetken ja kietoi sitten kätensä Eliaksen niskan takaa ympäri. Sillä tavalla hauskan pikkutyttömäisesti, että Eliaksen täytyi kumartua. Mutta Jonna oli siinä hädin tuskin hengenvedon, ilmoitti sitten ”Mulla on kamala nälkä!” ja suuntasi keittiöön, nopeasti pois näkyvistä.
Sera kurtisti kulmiaan mietteliäänä, kun Elias jäi aavistuksen ymmällään seisomaan yksin eteiseen. Tavallisesti hänen ja Jonnan ”tervetuliaishalista” kehkeytyi painiottelu. Jonnalla taisi nyt olla vain oikeasti nälkä.
Jonna hypähti tuolillaan, kun hänen isänsä yhtäkkiä ilmestyi viereen. Näytti niin vanhalta, viisaalta ja lempeältä… Jonnan teki hetken mieli heittäytyä syliin ja kertoa kaikki niin kuin Eliaksellekin silloin, kun tämä oli tullut avaamaan oven aiemmin. Mutta ei voinut.
”Saatko sinä tarpeeksi syödäksesi siellä ystäväsi (lapseni isän argh!) kanssa? Toinen lautanen jo menossa. Onhan sinulla kaikki hyvin? (ei ole tupla argh!)” Niin ystävälliset silmätkin… Jonna päätti pitäytyä ruokansa tuijottelemisessa. ”No kyllä opiskelu ja työ vievät aikaa, on vähän rankkaa ja kiireistä välillä, mutta ihan hyvin menee.” On niin inhottavaa valehdella. Etenkin, kun Jonna oli kaikkien muidenkin tapaan kuullut, että talon ihmiset pitäytyisivät tunteiden urkkimisesta parhaansa mukaan. Samulille se oli vaikeampaa, kun siitä oli tullut jo elämäntapa, mutta isänsä ilmeestä Jonna oli varma, ettei tämä nyt epäillyt mitään.
”No se on miellyttävää kuulla. Olisi sekin mukavaa, jos pääsisit useammin tänne. Mutta ymmärtäähän sen, että oma elämä vie aikaa.” Jonna pakottautui virnistämään lyhyesti ilmiselvälle vitsille, näyttelemään edes hetken omaa pirteää itseään. Sitten yksipuolinen ruokailu jatkui hiljaisuudessa.
Samulin oli täytynyt arvata, että kaikki ei ollut niin hyvin kuin Jonna väitti. Mutta mitään vakavaa hän ei osannut edes epäillä. Eikä uutta tilaisuutta tulisi. Jonna oli joutunut alkamaan pitämään jo väljiä vaatteita, seuraava vierailukerta kotiin voisi olla liian vaarallinen. Ihme, ettei kukaan ollut vielä huomannut mitään… Taas uusi ahdistuksen hyöky. Miten hän oli vajonnut näin? Valehteli omalle perheelleenkin. Kaikkein rakkaimmille ihmiselle.
Kyllä hän joskus kertoisi. Ensin täytyi saada vain asiat järjestykseen. Muuten hän olisi hävinnyt. Myöntäisi että ei, hän ei ollut vielä tarpeeksi aikuinen huolehtimaan itsestään ja asioistaan. Vielä oli aikaa odottaa.
Mutta se tieto ei poistanut puristavaa tunnetta rinnasta, jonka Jonna halusi vain purkaa jollekin kuin padon.
***
Oli miellyttävä ilta, Sera ja Elias saivat olla kaksin kun Markuksella sattui olemaan iltavuoro, taas. Mutta sen ei annettu nyt häiritä.
”Huh, miten sä jaksat vieläkin nostaa mut näin helposti!” Sera totesi hymyssä suin kunhan oli saanut ensin kiljahdettua yllätyksestä. Elias halasi Seran lähemmäs itseään. ”Tietenkin jaksan.”
”Meneehän synnytys sitten normaalisti?” Sera varmisti sitten yllättäen. Mutta kai Elias oli osannut aavistaa seuraavan aiheen Seran tunteista. Sillä Serakaan ei tuntenut mitään yllätystä. Tunteiden havaitseminen oli hänelläkin vahvistunut kesän jäädessä taakse ja Saagan mukaan sopivissa rajoissa ihan sallittavaa. Etenkin silloin, kun he olivat erossa toisistaan ja se vahvistui hetkeksi, sille ei voinut mitään. Se oli outoa, mutta loppujen lopuksi ihan mukavaa.
Sen takia Sera myös otti aiheen esille. Hän oli kuullut, kuinka Saaga ja Elias olivat jutelleet siitä ja kuinka Elias oli jättänyt äitinsä epävarmana ja ahdistuneena.
Mutta tosi asiassa Saaga ja Elias olivat jutelleet muustakin.
Ensin Saaga oli varmistanut, että oliko Elias todella tehnyt siteen molempien kanssa. Elias vai nyökkäsi jurosti.
”Tiedäthän mitä olet tekemässä?” Lyhyt mutta sitäkin varmempi nyökkäys vastaukseksi. Mutta Elias ei kaivannut saarnaa, vaan vastauksia.
Kun Saaga oli vakuuttunut siitä, että Elias oli vieläpä varoittanut molempia Samulin kautta ilmi käyneistä ihmisten rajoituksista, nousi esiin eräs seikka.
”Mutta meillä side ei ole alun alkaenkaan yhtä vahva kuin olet kuvaillut sulla ja Samulilla olevaa. Mistä se johtuu? Siitäkö, että meitä on kolme?” Siinä riittikin molemmille hetken aprikoitavaa. Lopulta Saaga kuitenkin päätyi molempia tyydyttävään selitykseen.
”Mähän olen kieltänyt sua lukemasta tunteita koskettamalla oman kokemukseni perusteella. Se juuri on saattanut jättää meihin kahteen jäljen. Samoin se minuun, että olen saanut kerran muodostaa oikean siteen.” Viimeinen todellinen kumppanien tunneside heidän kansansa historiassa.
”Isä”, Elias totesi osoittaen ymmärtäneensä. Saaga nyökkäsi vielä vahvistukseksi. Apeana.
Saaga antoi Eliaksen mennä sen enempää hiillostamatta. He olivat kansansa viimeiset, vain he kaksi jäljellä. Sellainen tieto voi masentaa kovastikin. Mutta Elias oli kuitenkin onnistunut löytämään paikkansa ja onnen, itse asiassa kaikille kolmelle järjestely näytti onnistuvan. Joten mitä sitä enää asioita monimutkaistamaan, kun oli jo valmiiksi mutkia matkassa?
”Tietenkin. Äidin mukaan sellainen kymmenen kuukauden raskauskin on vielä ihan normaali ja mahdollinen vaihtoehto”, Elias totesi hilpeästi. ”Ääh”, Sera vastusti ja puhalsi ilmaa nenästään Eliaksen korvan juuressa. Mies hätkähti, toivottu reaktio. ”Tiedät mitä tarkoitan. Että meneekö se ihan ihmismäisesti.”
Elias kietoi kätensä turvallisesti Seran ympärille. ”Sitä ei tiedä vielä ihan varmasti. Mutta mä lupaan, että kaikki menee kyllä hyvin. Sä et ole yksin.” Sera hymyili ja huokaisi väräjävästi. Hän luotti Eliakseen -ja Saagaan – mutta pelkäsi silti. Mutta se taisi olla normaalia kummallekin lajille. Kumma ajatus. Mutta siihenkin alkoi jo tottua. Sera kantoi sisällään jonkin sortin hybridiä.
”Kiitti, Elias…” Sera enää ajatteli kun ei pystynyt puhumaan vasten Eliaksen huulia. Kädet hänen ympärillään tuntuivat vahvoilta ja suojaavilta. Hän olisi turvassa.
Samaan aikaan Markus oli tulossa kotiin. Jokaisella askeleella Elias tuntui jotenkin katoavan. Aina sama juttu, kun välimatka pieneni. Toisaalta hyvä, että se oli näin päin. Muuten he eivät olisi ikinä löytäneet Eliasta sieltä varastosta. Ja nytkin Markus ehti sen verran tuntea, että epäili Eliaksen olevan Seran kanssa alakerrassa. Parempi mennä häiritsemättä sisälle.
”Tulossa kirkas yö”, Markus vielä mumisi ääneen taivaalle vilkaistessaan. Oli hieman pakkasenkin tuntua ilmassa, jos nyt vihdoin saataisiin lunta. Oltiin jo uuden vuoden puolella. Televisiossa paasattiin ilmastonmuutoksesta. Tai saattoi olla kyse siitäkin, miten luonto tasapainottaa itseään. Vaikka olihan jo aikaa siitä kesästä, jolloin kaikki oli ollut valkoista. Mistä sitä tietää. Ainakin keskusteluohjelmille jutunjuurta.
”Mutta en siltikään pidä kylmästä.”
***
Markus oli matkalla syömään iltapalaa majailtuaan yläkerrassa sopivan hetken. Mutta yllättäen Sera huikkasikin hänelle sellaisen tervehdyksen, että naisella näytti olevan asiaa.
Markus pysähtyi. Mutta sanoja ei kuulunut, joten Markus päätti aloittaa.
”Taisi olla kiva ilta Eliaksen kanssa vai?” Se oli pelkkä toteamus, ei kateuden tai ivan häivääkään. Mutta Seran into näytti heti jostain syystä lopahtavan.
”Ääh… Mä tiedän, että pitäisi kertoa, mutta se on niin vaikeaa. Mutta mä toivoisin, ettet sä hiostaisi siitä koko ajan. Mä haluaisin vain nauttia tästä niin pitkään kuin vielä mahdollista”, Sera mutisi syyttävästi. Markus huokaisi lyhyesti. Hän ei ollut omasta mielestään sanonut mitään, tämä nyt oli Seran omassa päässä. Mutta oli turha alkaa kieltämään mitään, sitä Markus oli kuitenkin ajattelut mielessään. Sera taisi vain tuntea hänet liian hyvin.
”Mä olen pahoillani. Yritän olla vaanimatta, mutta sä tiedät, että tästä on tosiaan puhuttu jo aiemminkin. Kuinka pitkään vielä haluat elää tässä valheessa?” Sera puuskahti ensin ärtyneen kuuloisena, mutta kun näki Markuksen tulevan lähemmäs käänsi lannistuneena katseensa. Markus puhui koko ajan totta ja se oli vaikea hyväksyä. ”Mä en valehtele, mä vaan en kerro… Vielä.”
”Vieläkään”, Markus korjasi. Silloin Sera lähti.
”Sera?” Markus katui heti sanojaan. Se oli sellainen lisäys, joka olisi ollut kohdallaan Eliaksen kanssa. He aina sanailivat keskenään. Mutta tämä taisikin olla todella arka ja ahdistava aihe Seralle, nainen harvoin jätti mitään keskustelua noin vain kesken.
”Ymmärräthän sä, että mä en halua ahdistella sua. Mä vaan yritän ajatella meidän kaikkien parasta. Muista antaa Eliakselle tarpeeksi aikaa, se sentään menettää sut. Vaikka mä jäisinkin tänne, se ei saata riittää jos odotat liian pitkään. Sellaisesta ei välttämättä toivu.” Sera asetti kankeasti kätensä Markuksen käsille, yllättyneenä. Tämä oli todella harvinainen, hellä tunteiden osoitus. Mutta se myös tehokkaasti alleviivasi Markuksen sanoja.
”Mä… Mä ymmärrän ja lupaa yrittää pian. Kiitti, Markus, kun jaksat kuitenkin huolehtia.” Eikä Sera tarkoittanut sillä pelkästään puheenaihetta, vaan kaikkea. Markus aina yritti huolehtia kaikista. Unohti siinä välillä itsensäkin, että oli jo kerran ollut lähellä uhrata henkensä jonkun takia. Mutta sellainen Markus vain nyt oli… Ja hyvä niin. Joku takomassa järkeä.
Pari ei huomannut Saagaa, joka oli kuullut hiljaista puhetta ja päättänyt mennä katsomaan, mistä oli kyse. Nyt hän odotti aavistuksen nyrpeänä hetken, kun Markus ja Sera vieläpä vaihtoivat lyhyen suudelman.
Olisihan se pitänyt arvata, että näilläkin kahdella oli vielä jotain meneillään. Eliaksenkin täytyi tietää. Mutta ei se silti ollut mieltä lämmittävää katseltavaa, jotain puuttui. Elias itse. Hetken Saaga huomasi jo melkein omaksi häpeäkseenkin epäilevänsä lapsen isää… Silloin hän rykäisi ääneen.
”Olisin tyytyväinen, jos olisitte vähän varovaisempia”, Saaga vain ilmoitti kantansa viileällä äänellä ja palasi sitten keittiöön. Markus ja Sera jäivät seisomaan sydämet pamppailen. Huh kun säikäytti. He olivat pompanneet nopeasti toisistaan erilleen ja nytkään eivät kehdanneet kohdata toisen katsetta. Ensimmäinen läheisempi kahdenkeskinen hetki pitkään aikaan ja heti he olivat jääneet kiinni.
”No… Mä taidan mennä nukkumaan. Öitä”, Sera ilmoitti hiljaisella äänellä apeana ja lähti kohti vierasmajaa ulos ennen kuin Markus ehti sanoa ”hyvää yötä” takaisin.
Markuksen ei auttanut kuin palata yläkertaan, yhä nälkäisenä. Saagalla olisi varmasti ollut sanomista, jos hän olisi lähtenyt Seran perään tai sitä vastoin yrittänyt lähestyä Eliasta.
Tällaisina hetkinä Markus toivoi, että Elias perheineen olisi aivan vain tavallisia ihmisiä. Ei tuntuisi koko ajan siltä, kuin joku vahtisi taukoamatta. Ja hekin olisivat saaneet muuttaa kolmistaan minne haluaisivat. Mutta ei, nyt täytyi pitää määräysten mukaan kummajaiset yhdessä…
Kummajaiset? Markus ei antaisi itsensä enää ikinä ajatella noin Eliaksesta, tuntui hänestä itsestään sitten kuinka turhautuneelta tahansa. Nyt hän oli vain itsekäs. Ja eikö hän nimenomaan halunnut ajatella aina muita ennen itseään?
***
”Mä lähden nyt. Pitääkö tuoda jotain?” Jonna pudisti nopeasti päätään. Puolukkahilloa ja rusinoita oli vielä. Niitä hän eniten tarvitsi. Ne maistuivat ihanalta keskenään dipattuina. Jotain hävettävää ja ihmismäistä mutta kuitenkin normaalia myös hänelle. Jonnaa hymyilytti omat ajatukset.
”Älä sitten jämähdä siihen koko päiväksi.” Jonna viittoi kädellään Kallea lähtemään. Mies saisi hänen puolestaan kuntoilla miten paljon halusi. Selviäisi sitten paremmin niistä satunnaisista allergiakohtauksistaankin. Mutta Kalle halusi tällä kertaa olla itsepintainen ja odottaa, että saisi tahtonsa läpi. ”Sitä paitsi, miten voit pitää noin paksuja vaatteita? Tämä asunto on kuuma ympäri vuoden.”
Jonna kietoi hupparia paremmin ylleen, asetteli huolellisesti väljille rypyille vatsan päälle. ”Nyt on talvi, täällä on kylmä.” Oikeasti hän paistui. Mutta Kalle ei ollut vieläkään tyytyväinen.
Lopulta Jonna huokaisi ja nousi ähkäisten pystyyn. Yrittäen näyttää mahdollisimman vähän siltä kömpelöltä valaalta joksi itsensä tunsi aina kun joku katsoi hiemankin pidempään.
”Hyvä on, käyn lenkillä oletko tyytyväinen?” Kalle nyökkäsi hyväksyvästi ja kääntyi lähteäkseen. Heti, kun ulko-ovi kolahti kiinni valahti myös hymy Jonnan kasvoilta kuin halpa naamari.
”No, mitä mieltä olet? Eikö happihyppely nyt tosiaan virkistäisi?” Jonna kysyi hiljaa ääneen vatsaltaan. Toisaalta ihanaa, kun se nyt tuntui niin selvästi, tunsi olevansa raskaana. Mutta toisaalta se alkoi myös näkyä, ihanasti ja ikävästi. Kalle ei ollut vielä huomannut vähittäistä eroa, mutta kaupungilla katseltiin… Oli enää ajan kysymys. Hänen pitäisi pian kertoa.
Jonna äännähti ahdistuneena ääneen. Mitä sitten tapahtuisi? Ottaisiko Kalle hänet vain muka avosylin vastaan? Sitä Jonna päällimmäiseksi toivoi, että heistä voisi vielä tulla se iloinen perhe, että kaikki järjestyisi hyvin. Olihan Kalle ollut koko ajan ystävällinen ja kärsivällinen Jonnan suhteen, jos vain syyllisyydestäkin. Ehkä vahva oikeuden tunto voittaisi, mies kantaisi vastuun. He oppisivat elämään yhdessä. Lapsi saisi isän, Jonnan ei tarvitsisi pärjätä yksin.
Se oli se toinen vaihtoehto. Että hän vain ilmoittaisi nyt lähtevänsä pois, oli tullut jo vähän vapaita asuntojakin katsottua. Mutta siihen hän tarvitsisi kotoa rahaa ja silloin hänen viimeistään pitäisi paljastaa kaikille ahdinkonsa. Luovuttaa. Ei, se ei ollut vielä vaihtoehto kun oli se toinenkin jäljellä. Tilaisuus pärjätä omillaan ja kunniakkaasti, ei olisi kenellekään mitään sanottavaa. Ja saattaa isä ja lapsi yhteen, jos Kalle vaikka haluaisikin sitä kovasti. Ei hän voinut sellaista tilaisuutta pimittää keneltäkään, eihän? Se olisi väärin. Ja olihan tätä vielä aikaa miettiä. Joten nyt ulos. Ihanan kylmään. Ilman päällystakkia.
***
”Onneksi oon vain puoliksi ihminen, muuten tääkään ei onnistuisi niin helposti”, Jonna hykersi valitessaan miettimättä portaat. Viimeinen spurtti neljänteen kerrokseen. Samalla oli aikaa taas miettiä, jatkaa sitä mikä oli vielä kävelyllä tullut mieleen.
Minkälainen synnytyksestä tulisi? Toistaiseksi kaikki oli mennyt sen Jonna toisen puolen tahtiin. Kymmenen kuukautta siis, lapsi syntyisi lähempänä syksyä. Huh, vain muutama kuukausi Seran jälkeen… Ja heillä oli niin ikäeroakin.
Mutta entä Kallen osuus? Nytkään Jonna ei pystynyt tuntemaan tätä yhtään sen selvemmin kuin muita. Kai side oli jäänyt muodostumatta, alkoholi oli lamauttanut sen puolen hänestä, kun he… Noh, siitä oli vatsa todisteena. Toisaalta se oli helpotus. Kallen ei välttämättä tarvitsisi tietää mitään Jonnan siitä puolesta. Se saattaisi olla jo liikaa. Mutta siihenkin kaikkeen oli vielä aikaa, mitä tahansa ehtisi tapahtua.
Näitä Jonna mietti vielä sängylläkin rentoutuessaan. Hetki ilman hupparia, kun oli tullut vielä portaita noustessa kuuma. Käsi turvallisesti pyöreällä vatsalla. Toisaalta oli ahdistavaa miettiä tulevaisuutta, kun oli olemassa niin paljon huonoja vaihtoehtoja. Toisaalta… Jonna tunsi itsensä silloin jotenkin aikuisemmaksikin.
Ei ollut enää kysymystäkään siitä, etteikö Jonna olisi halunnut lasta. Päinvastoin, tunsi aina vain kamalaa syyllisyyttä muistellessaan kaikkia niitä kertoja, kun oli eri lääkkein ja keinoin yrittänyt tappaa sen… Kuusi kertaa. Jotka Jonna halusi vain unohtaa. Ja oli joka päivä pohjattoman kiitollinen siitä, ettei ollut onnistunut, lapsi kasvoi ja vahvistui hyvin. Kunpa vain siihen ei olisi liittynyt niin paljon käytännön ongelmia. Kuten vaikka ne, ettei kukaan muu tiennyt, että Jonna ei ollut käytännössä lainkaan omillaan.
”No voih.” Kalle oli tullut aikaisemmin kotiin. Jonna kiirehti laittamaan lisää vaatetta päälle ja mahdollisimman pian pois huoneesta. Sänkykin piti asetella hyväksi, tavallisesti Jonnalla ei ollut sinne mitään asiaa. Olihan hän sanonut vuodesohvan riittävän. Eikä tietokoneellekaan ollut menemistä, perheeseen yhteydet hoidettiin puhelimella. Sentään olivat kertaheitolla katkenneet yhteydet siihen bileporukkaan, edes Turma ei tiennyt missä Jonna oli jo missä tilassa. Ajatteli tytön päässeen vain isompaan leipään kiinni. Good for her ja oma meno jatkuu.
”Hei, tulitkin äkkiä.” Tuttua likaisen keltaista ostoskassia ei näkynyt missään, Jonnan työ oli tavallisesti purkaa se. ”Mutta missä ostokset?” Jonna tervehti koko ajan hymyillen. Kalle pudisti päätään ja naurahti lyhyesti, anteeksipyytävästi. ”Unohdin lompakon ja huomasin vasta siellä.” Mutta sitten mies vakavoitui mietteliään näköisenä. Jonna pysähtyi vaistomaisesti, huolehtien vain, että oli suoraan miehen edessä. Oli pitkään hiljaista, Jonna yritti vielä hymyillä mutta nyt se oli väkinäistä.
”Jonna, onko sulla jotain ton alla?” Kalle kysyi rauhallisesti, mietteliäänä. Jonna nyökkäsi varuillaan. Uhkan tuntu hiipi kylmänä pitkin selkää. ”Voitko ottaa sitten ton paidan pois? Haluan tarkistaa yhden jutun.” Voi räkä. Jonna tarttui hupparin helmaan ja vilkaisi Kallea vielä kuin kysyen ”oletko nyt varma”. Kalle nyökkäsi lyhyesti. Jonna irvisti, veti henkeä ja teki kuten pyydettiin, kuin transsissa. Tässäkö se nyt oli?
”En ole asiantuntija mutta… Olet raskaana, niinhän?” Kalle jatkoi samalla tyynellä aprikoivalla äänensävyllä tutkailtuaan hetken pienen piukean topin peittämää vatsaa. Jonna nyökkäsi. Jotain kylmää luikersi hänen sisällään ja puristi kaiken kokoon. ”Ajattelitko kertoa?” Jonna ei tiennyt, hän ei ollut vielä varma, hän ei ollut saanut päätetyksi… Ja nyt kysyttiin vastausta.
”Tuota… En. Ajattelin etten haluaisi vaivata enää. Mä aioin muutenkin miettiä lähtemistä. Tai mä olisin voinut kertoa, jos sä olisit vihjannut mitään, että haluaisit… Ei kun olisin mä, se on vain reilua. Mutta oikeasti, mä en halunnut olla vaivaksi…” Jonnan sanat hiipuivat kun hän näki Kallen ilmeen. Se näytti hetken yhä tyyneltä, mutta silmät muuttuivat koviksi ja kylmiksi, vihaisiksi.
”Vaivaksi? Sä et halunnut olla vaivaksi?!” Kalle ärähti nyt. Jonna kavahti taemmas. ”Niin, mä en…”
”Kysyin monta kertaa, yritin varmistaa, mutta sä sitten valehtelit joka kerta. Miksi?” Jonna levitteli käsiään. ”Mä en ollut varma…”
”Ei tullut mieleen hankkiutua siitä eroon?” Jonna onnistui vain pudistamaan päätään. Oli vaikea ajatella tai sanoa mitään niin säikähtäneenä. Hän ei ollut ikinä nähnyt Kallea sellaisena. ”Et halunnut olla vaivaksi?” Kalle naurahti ilottomasti. ”Jos muutatkin pois miten voin olla varma, ettet jälkeenpäin tule vaatimaan jotain elatusmaksuja? Ime kuiviin?” Jonna pudisti kauhuissaan päätään. Mitä Kalle oikein luuli?
”Vai ajattelitko, että otan sut ja lapsen nyt ilomielin vastaan? Mulla on kaikki kesken, opiskelu ja työ, ja kuulit minkälainen olen. Ei, ei tää voi onnistua näin mitä sä luulit?!”
Jonna pudisti yhä vain hitaasti koko ajan päätään. Ei, ei näin… Kaikki meni ihan pieleen. Kaikki Jonnan vaihtoehdot kumottiin. ”Olet nyt valehdellut ennenkin, entä jos suunnittelit tätä vain alusta lähtien? Miten niin et vain voinut tehdä aborttia? Mä en ymmärrä miten tää on edes mahdollista kun mä… Ethän sä vaan siitäkin valehtele, yrität vaan jonkun vetää mukaan?” Kalle lopuksi ärähti hypittyään kaikki epäkohdat läpi.
Silloin Jonna lopetti hitaan perääntymisensä. Vaikka hän oli peloissaan, kauhuissaan asioiden saamasta käänteestä, vanha sisu puski nyt pintaan. Hän sai idean joka jälkeenpäin ajatellen olisi pitänyt vain unohtaa. Mutta Jonnaa oli nyt sanottu tarpeeksi monta kertaa valehtelijaksi, sen pitäisi loppua. Ja ei hän niin pitkälle menisi, että valehtelisi isästä…
Hän ei ollut voinut keskeyttää raskautta vaikka olisi aluksi halunnutkin. Ei… Ja Kallelle piti näyttää miksi.
”Siitä mä en valehtele, sä olet tän isä. Ja abortista, tuu niin mä näytän.”
Kalle seurasi epäilevänä Jonnaa ja tuhahti, kun näki heidän suuntaavaan keittiöön. ”Odota vain”, Jonna ajatteli päättäväisesti virnistäen, näytti melkein maaniselta. Hän halusi ainakin pyyhkiä sen omahyväisen minä olen koko ajan oikeassa - kopeuden Kallen kasvoilta.
”Tiedätkö, kun sanotaan, että äidin keho on todella vahva suoja lapselle? No, mä taidan olla ääriesimerkki siitä”, Jonna selosti tiukalla sävyllä penkoessaan laatikkoa. Kalle odotti kärsimättömänä ja aavistuksen uteliaana, mutta hätkähti kun näki mitä Jonna otti esiin.
”Jonna älä tee mitään-” Mutta sitten Jonna jo viilsi, tytön silmät puristuivat hetkeksi kiinni kivusta mutta ääntäkään hän ei päästänyt.
Kalle katseli suu aavistuksen auki, kuinka sykäyksinä pulppuava verivana ehtyi ja loppui kokonaan kun ensimmäiset pisarat vasta tippuivat lattialle. Ja näyttikö veri vain tavallista kirkkaammalta vasten tummaa ihoa? Pää löi nyt ihan tyhjää.
”Tän takia mä en voinut vahingoittaa mitään osaa itsestäni, vaikka yritinkin”, Jonna sanoi kuristuneella äänellä, yhä häpeissään niistä yrityksistä. Nyt hän odotti, kun Kallen ilme muuttui hitaasti yllättyneestä epäuskoiseksi ja sitten taas ärtyneen mietteliääksi. Vie oman aikansa, kun pitää toipua ainoana oikeana pitämänsä todellisuuden romahtamisesta. Kalle ei ollut ikinä uskonut mihinkään yliluonnolliseen ja nyt hänen edessään seisoi elävä todiste siitä.
”Sen lisäksi… Sen lisäksi, että sä olet valehdellut…Sä olet…mikä?” Kalle naurahti välissä. Jonna pelkäsi jo, oliko tältä mennyt järki. ”Joku noita?” Jonna pudisti nopeasti päätään ja selitti rauhallisella äänellä kuin lapselle: ”Ei, en ole. Ihan ihminen niin kuin säkin. Vähän vain erilainen.” Sitä valehteluosuutta Jonna ei enää vaivautunut korjaamaan. Okei, oli hän pari kertaa siitä oliko raskaana vai ei. Mutta silloin hän ei ollut vielä ollut varma.
”Jon… Sori, mä olen pahoillani. Tää on vaan liikaa. Mun pitää hetki miettiä”, Kalle lopulta totesi hiljaa ja puhtinsa menettäneenä lattialle.
”Odota!” Mutta oli liian myöhäistä, ulko-ovi paiskattiin kiinni. Ja tällä kertaa Kalle oli ottanut pöydälle unohtuneen lompakon mukaan.
Kalle ei pystynyt edes sanomaan hänen nimeään, katsomaan kohti… Se ei voinut tietää hyvää. Jonna seisoi pitkän aikaa siinä, vain käden jomotus sekä pieni hengästyminen parantumisen takia saivat hänet havahtumaan. Ihan ensin piti siivota jäljet.
***
Jonna oli päättänyt jäädä odottamaan. Ovi auki, toiveikkaana. Jos toinen todella tarvitsisikin vain hetken mietintäaikaa. Mutta Jonna ei ollut toiveikas. Kalle oli ollut niin kylmä ja erilainen… Ja kaikki oli jo mennyt pieleen. Mitä Jonna muka vielä voisi tehdä?
Kaikkein helpointa olisi ollut vain lähteä, kadota. Ehkä asia olisi niin voitu vain unohtaa. Niin Jonnan olisi pitänyt tehdä, kaiken aiheuttamansa vaivan jälkeen.
”Mutta mä en voi! Mä olin niin typerä ja huolimaton!” Jonna tuijotti turhautuneena kättään. Sitä, jolla oli viiltänyt. Nyt Kalle tiesi, voisi levitellä näkemäänsä minne halusi. Ehkä leimattaisiin hulluksi, Jonnan takia. Ei, sen kanssa hän ei voisi elää. Tai entä jos Kallea uskottaisiin? Kalle tiesi missä pienessä kylässä Jonna asui, se riitti. Oliko hän todella saattanut nyt koko perheensä vaaraan? Toistuisiko Eliaksen tapaus? ”Kun ei ajattele, ei osaa, ei osaa…” Jonna huokaisi, se kuulosti melkein kummalliselta laululta.
Nyt hänen täytyi odottaa siis ihan pelkästään senkin takia, että hänellä oli perheen salaisuus suojeltavana. Jotenkin täytyi varmistua siitä, ettei Kallesta olisi vaaraa. Mutta mitä se tarkoitti? Täytyisikö hänet hiljentää, tappaa?
Jonna ulvahti tuskastuneena surkeasti ja painui kaksin kerroin. Miten kaikki olikin mennyt pieleen ja näin nopeasti ja totaalisesti. Hän vihasi itseään ja tyhmyyttään. Sydän hakkasi kuin vangitulla eläimellä, veri kohisi korvissa. Jonna oli ihan paniikissa ja ansassa.
Jonna havahtui, kun kuuli oven käyvän. Painavia askeleita, ääni kun jotain pehmeää tippui lattialle. Kuulosti siltä pitkältä takilta. Sitten tömähdys. Jonna pidätti henkeään. Yritti pikkuisen lukea tunteita.
…Hitto.
Kalle keräsi hetken itseään kasaan sen verran kuin nyt huolet hukuttavassa humalassa pystyi ja lähti sitten hoipertelemaan kohti olohuonetta, jossa se kaiken pahan alku ja juuri varmaan odotti. Missään muualla talossa ei ollut valoja, sen verran hän sentään vielä näki ja ymmärsi.
”Täällä…Täällähän sä olet! Se noita.” Huojuvasta kävelystä ja hitaasta, epäselvästä puheesta varmistui nyt Jonnallekin, miten Kalle oli päättänyt asiaa miettiä.
”Kalle älä… Sä olet ihan juovuksissa, nyt ei ole hyvä puhua.” Jonna pelästyi sitä, miten heikolta hänen äänensä kuulosti. Klassinen asetelma, hissukkanainen ja kaikessa jyräävä mies. Mutta Jonna ei ollut hissukka. Hän vain… Ei tiennyt mitä olisi pitänyt tehdä.
Kalle oli ollut pelottavan arvaamaton ennen tätä, saati nyt. Kaikki oli jo puhuttu läpi, Jonna oli yrittänyt sovitella parhaansa mukaan, mutta mikään ei ollut auttanut. Mitä hän voisi vielä tehdä lasta koskevan asian suhteen? Entä hänen ihmeparantumisestaan vaikeneminen? Jonna kietoi kätensä ympärilleen, peloissaan ja nurkkaan ajettuna.
”Sä… Sä vaan valehtelet kaikesta. Susta ei oo mitään muuta kuin vaivaa”, Kalle syytti ja osoitti häntä epävakaalla, heiluvalla sormella. Jonna keskitti katseensa ennemmin siihen kuin tarkentumattomiin, vihamielisiin silmiin.
”Mä oon pahoillani, mutta kyllä me jotain keksitään. Mä en halua aiheuttaa sulle enää mitään vaivaa”, Jonna yritti myötäillä. Ja perääntyi aavistuksen, yhä kädellään vatsaa peitellen kuin haluten, ettei lapsi näkisi isäänsä tällaisena. Mutta sen enempää Jonna ei uskaltanut sanoa mitään vastaan, kohottaa ääntään huudoksi, sillä Kalle saattaisi suuttua enemmän ja sitten ei olisi sovulle enää sijaa.
”Katso nyt itseäsi. Kummajainen. Kaksi loista. Niin, siivellä eläjää, yhden sijaan. Sitähän sä olit, taakka. Tuleeko tosta lapsestakin ihan friikki? Mä en halua olla sen enkä sun kanssa missään tekemisissä. Olisi parempi jos en olisi saanut siitä tietääkään, ei, etten olisi edes tavannut sua! Mä haluan vaan unohtaa sut ja kaiken suhun liittyvän.” Jonna sävähti jokaisen lauseen lopussa. He olivat olleet ystäviä, Kalle oli ollut niin mukava ja huomaavainen… Puhuiko nyt viina vai kaikki se, mitä Kalle oli aina ajatellut mutta ei sanonut ääneen? Jonna tunsi olonsa surkeaksi. Ja hän kun luuli tietävänsä, kaiken olevan toistaiseksi mallillaan…
Jonna ei enää voinut luottaa mieheen, se ainakin oli varmaa. Ja jos Kalle näin ratkaisi ongelmansa, pystyi edes joskus käyttäytymään näin julkeasti… Ei sellaista isää soisi kenellekään. Mutta eikö Kalle luvannut unohtaa, hänet, kaiken mitä on nähnyt? Sittenhän lähteminen, se toinen vaihtoehto, onnistuisi, siihen Kalle yllyttikin. Nyt täytyi vain vielä saada sovittua, miten ja minne Jonna lähtisi.
”Mä… Mä ymmärrän ettet sä halua olla enää mun kaa missään tekemisissä. Mä voin lähteä, eikä sun tarvitse kuulla musta enää”, Jonna myöntyi hiljaisella äänellä. Jos aiemmin kyyneleet olivat pyrkineet pintaan, niin nyt ne uhkasivat tulvia. Kyllä, tämä oli ainoa mahdollinen ratkaisu kun Kalle noin suhtautui. Ei halunnut lasta huolehdittavaksi, saati voinut mitenkään ymmärtää tai hyväksyä edes osaa Jonnan erilaisuudesta.
Kaikki sortui, Jonnasta tulisi yksinhuoltajaäiti ennen kuin olisi saanut edes elää kenenkään kanssa yhdessä, ennen kuin hän täyttäisi 20… Koko loppuelämä sinetöitäisiin siihen.
”Eli sä vaan lähtisit? Kaikki unohtuisi?” Kalle varmisti tiukkana. Jonna nyökkäsi, silmät kiinni ja yrittäessään sanoa jotain sai ilmoille vain väräjävän huokaisun. ”Säälittävää. Mä en voi ymmärtää miten toi lapsi sai edes alkunsa. Ethän sä siitäkin vaan valehtele?”
Jonna mulkaisi kasvoilleen valahtaneen hiusverhon läpi Kallea. Tämäkin nyt vielä, taas häntä syytetään vaikka hän kuinka monta kertaa… ”Mä en valehtele!” Jonna sähähti. Kyyneleet kimaltelivat silmissä, räpäytys vain niin ne valuisivat. Kalle vaikutti hetken hieman huvittuneelta, Jonnaa alkoi ärsyttää miehen ylimielisyys. Eikö häntä ollut jo tarpeeksi rangaistu? Jonna irvisti ja näytti kieltä. Kalle tuhahti. ”Sähän olet ihan kakarakin vielä. Jonkun pitäisi opettaa sua aikuisten tavoille.”
Kalle oli nopeammin Jonnan luona, kuin tyttö ehti reagoida. Juopuneen ailahtelevia tunteita oli mahdotonta tulkita. Vahva alkoholin löyhkä sai Jonnan voimaan pahoin, ja sitten vieraat kädet alkoivat kosketella hänen kehoaan omistavasti, kaikkea paljasta pintaa. ”Älä, Kalle, lopeta!” Jonna onnistui parahtamaan. Mies riuhtaisi hänet lähemmäs itseään sanoista piittaamatta. Jonna tunsi henkäyksen kaulallaan ja inahti pelästyneenä, kun tunsi jotain kuumaa ja märkää. Kaikki oli uutta, hän ei muistanut mitään tällaista. Kun toinen käsistä meni paidan alle ja alkoi nousta selkää ylöspäin, Jonna alkoi tosissaan riuhtoa, pakokauhun vallassa. Sydän hakkasi niin.
”Pysy nyt paikallasi”, Kalle ärähti tiukasti ja otti Jonnan kädet omiinsa, lukitsi, astui eteenpäin niin että Jonna oli kaatua. Jonna huudahti pelästyneenä, kunnes Kalle suuteli häntä kovakouraisesti. Hän ei enää edes tuntenut miestä.
Sitten Kalle jatkoi hänen kaulansa pahoinpitelyä, käsi palasi paidan alle, mutta tällä kertaa vatsan puolelta. Jonna tärisi ja nikotteli, rimpuili heikosti ja itki. Jokainen kosketus sai ihon kihelmöimään, mutta Jonna ei halunnut nyt tuntea mitään sellaista. Hän tunsi itsensä koko ajan likaisemmaksi ja huonommaksi. Ei hänelle voinut tapahtua tällaista.
”Kalle, kiltti…” Jonna kuiskasi käheästi. Kalle käänsi hänet kohti sohvaa, Jonna tunsi käsinojan vasten reittään ja kuinka häntä alettiin painaa sen päälle. Jonna alkoi lamaantua kauhusta. Mutta jokin hänessä nosti vielä päätään ja halusi puolustautua, taistella vastaan.
Häntä oli aina kielletty tekemästä niin ihmisten nähden. Mutta jos Jonna ei nyt toimisi, hänet raiskattaisiin.
Jonna ei varmaan ikinä pystyisi unohtamaan sitä vihaista kivun ärähdystä tai syytösten tulvaa, joka seurasi häntä porraskäytävään. Jonna juoksi, katsomatta taakseen, kuvitellen kuinka se mies juoksisi hänen perässään vihaisena ja murhanhimoisena. Hän oli taas kuin se pikkutyttö pimeässä puistossa.
Lopulta jalat antoivat periksi ja Jonna kaatui, käsivarret ja polvet hieroutuivat kivuliaasti katuun. Jonna nousi täristen pystyyn ja kietoi kädet ympärilleen, odottaen kuinka sykkivä, lämmin kipu haihtui hiljalleen. Keskittyen siihen niin pitkään kuin sitä kesti. Sitten Jonnan täytyi antaa periksi ja itkeä ja tyrskiä hetki siinä tärisevänä hermoraunioina. Hän oli varmasti niin säälittävä näky, hän saattoi kuvitella sen miehen nyrpistämässä nenäänsä…
Lopulta kyyneleitä ei enää tullut, Jonna kuunteli hetken peläten kuuluisiko hänen takaansa lähestyviä askeleita. Jonna ei uskaltanut katsoa taloa ylös, peläten näkevänsä ne kasvot ikkunassa. Jonna tärisi pelosta. Sitten vatsaa kouraisi lyhyesti, Jonna haukkoi hetken henkeään kunnes kipu meni ohi. Mutta se tuntui kirkastavan ajatukset.
Lapsi. Hänen täytyi jaksaa ja selviytyä ainakin sen vuoksi. Hän oli päässyt jo näin pitkälle.
Kankeasti Jonna nousi ylös ja käänsi selkänsä pihalle, jota oli alkanut pitämään tuttuna ja talolle, jota oli kutsunut kodiksi ja miehelle, jota oli oppinut pitämään ystävänä. Kaikki se jäisi taakse nyt, Jonna ei haluaisi nähdä enää mitään niistä, ikinä.
”Mutta miten mä pääsen kotiin…” Kai hän olisi vielä tarpeeksi säälittävä, jotta joku taksikuski suostuisi viemään. Kylälle siis. Oli pitkä matka edessä.
<><><><><>
tsih.
Kommentit