No niin, tässä kesti ja kesti... Kuinka ollakaan, pari koko vuoden kiireisintä viikkoa osui juuri tähän, samoin kuin koneen hajoaminen :/ Mutta nyt tämä on täällä :D Vihdoin... Pääsee aloittamaan ihan jotain uutta ^^ Näette sitten. No pari hymiötä vielä niin putki täydentyy :o :P X) 8D

... -.- ... Kerrankin muuten oikeasti tykkään otsikkokuvasta :D

 ******

 

 

”Tiedätkö sä voit mennä jo. Mä kyllä hoidan tämän vaikken ihan ole enää oikeaa ikäluokkaa näihin hommiin…” Sera huokaisi helpottuneena ja lähti heti. Kiertäen kaukaa sen ainoan vastaan tulleen vartijan joka ei ollut loppujen lopuksi kovin paljon vastustellut ja joka nyt istui vain nyrpeänä lattialla.

Sera oli nähnyt valvontakameroista jonkin verran, missä Markus ja Saaga menivät, kunnes Mariannen mielestä oli parempi sammuttaa ne. Olisi mahdollisimman vähän tuhottavaa filmimateriaalia, kuulemma. Mutta sen jälkeen Sera oli ollut koko ajan levottomampi. Nyt hän ei voinut enää odottaa.

”Käy sanomassa myös Samulille, että kaikki okei!” Sera ei kuullut enää. Matka aution pihan poikki tuntui ikuisuudelta.

”…Saaga”, Sera huudahti hengästyneenä. Jo naisen ilmeestä Sera näki, ettei kaikki ollut kunnossa. ”Missä Markus on?” Sera sai kysyttyä haravoituaan tyhjän käytävän. Tai siis nurkan takana oli epämääräinen kasa ilmeisesti tajuttomia hahmoja, Sera ei voinut kuvitella Saagan vain tappaneen. Siitäkin näystä Sera saattoi arvata jo tapahtumien kulun.

”Mun oli pakko jäädä huolehtimaan, ettei kukaan seuraa. Markus meni…” Saagan ääni oli pelottavan heikkoa kähinää  ja lopuksi nainen vain nykäisi päätään oikeaan suuntaan. Sera oli kärsimätön, pääsisi vain jo jatkamaan. Mutta olisi tuntunut väärältä jättää Saaga siihen.

”Pärjäätkö sä?”

Saaga ravisti nopeasti päätään. ”Ei väliä… Mutta Elias…” Sera oli jo menossa.

”…ei…!”

”Tulkaa… Tulkaa joku… Auttamaan” Sera sai sanat ulos vain panikoituinena puuskauksina, ääni ei kuulostanut omalta. Kaikki oli vierasta ja epätodellista eikä Sera osannut muuta kuin seistä silmät kauhusta selällään ja henki salpaantuneena. Ei tämä näin voinut mennä. Näky hänen edessään ei voinut olla totta, hän ei uskonut sitä… Tapahtumista siitä eteenpäin tulisi Seran muistissa olemaan aina vain musta aukko.

***

Elias ei tiennyt olleensa hetken poissa ennen kuin alkoi virota. Se oli kuin mikä tahansa herääminen pitkään nukuttuaan, kun ei muistanut unia. Ei ollut mitään mahtavaa rajaa elämän ja kuoleman välillä tai mitään. Elias vain heräsi, tuntien itsensä ehkä vähän heikommaksi ja hämmentyneemmäksi kuin tavallista, mutta ei muuta. Vain heräsi.

 

”..Saaga, Elias on elossa…!”

 ”Älä päästä irti Saagasta, Sera!”

”Mutta… mutta Elias…”

 

”Sera kiltti… Tarvitsen nyt sinua.”

 

Elias tunnisti tuttuja ääniä mutta oli vielä liian väsynyt tekemään mitään muuta kuin hengittelemänä siinä rauhassa… Miten sekin tuntui yllättäen niin rankalta?

Sera katseli huolestuneena, kuinka Elias alkoi liikehtiä enemmän. Jähmeästi, mutta kuitenkin. Saattoiko se olla totta? Ensiksi Elias oli ollut ihan eloton ja nyt… Sera piteli kättään Saagan selällä vaikka taas tuntui siltä, kuin jotain kylmää valuisi pitkin sitä. Seraa alkoi heikottaa vain aavistuksen, mutta hän työnsi sen pois. Hän itse ei merkinnyt nyt mitään. Saaga nojasi häneen raskaasti. Seran olisi tehnyt mieli vain kumartua ja halata Eliasta päästämättä irti pitkään aikaan. Mutta Saagan kädet tärisivät, koko nainen tärisi.

Sera siirsi lopulta huolestuneena katseensa Eliaksesta Saagaan. ”Ootko sä kunnossa?” Ei vastausta. Sera epäili oliko saanut edes sanottua mitään, suu tuntui jotenkin yhteen liisteröityneeltä. Kuin hän ei olisi puhunut pitkään aikaan mitään… Mitä?

 

Sera ei aivan tiennyt mitä oli tapahtunut. Tai miten he olivat päätyneet sinne, toiseen huoneeseen. Oliko hänet kannettu tai talutettu tänne? Seraa alkoi ahdistaa muistelun yrittäminen. Ehkä oli parempi jättää peikot sinne.

Mutta tämä leviävä kylmä tunne ja odottaminen tuntuivat tutuilta.

Seran sydän hakkasi vieläkin… Kai hän oli pelännyt. Ja nyt he olivat tässä. Niin sen oli täytynyt mennä. Sera ei muistanut kaikkea mutta pääasia oli, että he olivat nyt tässä. Elias oli elossa. Mutta…

”Samuli, vie minut pois täältä”, Saaga lopulta henkäisi. Sera katseli vaitonaisena kuinka hämmästyttävän tyyni Samuli nosti Saagan pystyyn ja vei tämän pois. He olivat Eliaksen kanssa kaksin.

”Missä mä olen? Mitä tapahtui?” Eliaksesta tuntui aivan kummalta, kumiselta. Aivan kuin olisi taas pudonnut kylmään järveen ja oli vaikea ymmärtää, mitä on tapahtunut. Miten. Otsa painui kurttuun, muistikuvista ei saanut kiinni.

”Elias, kaikki on hyvin.” Seran ääni värisi. Hän vain halusi, että Elias ei näyttäisi niin säikyltä. Se ei ollut tuttua. Että hän hymyilisi. Hänen täytyisi nähdä se. Että Elias olisi oikeasti kunnossa, ettei Sera menettäisikään tätä. Serasta tuntui, että niin oli meinannut käydä.

”…Serena?” Elias etsi äänen lähdettä hetken katseellaan. Miksi oli vaikea nähdä? ”Mitä ihmettä täällä tapahtuu?” Sera huokaisi helpottuneena, se kuulosti melkein naurulta. ”Mitä nyt?” Elias kysyi yhtä lailla huvittuneena. Ja hymyili. Sera syöksähti miehen kaulaan niin että molemmat kaatuivat.

”…Mä luulin, luulin etten pystyisi siihen, Samuli. Etten olisi taaskaan tarpeeksi vahva. Ihan niin kuin silloin kun Nael… Nael…Nama nuleen ai olana…” Saaga hautasi kasvonsa turvalliseen olkapäähän ja mutisi vielä jotain. Hän oli taas siellä sumuisessa metsässä.

Samuli painoi värisevän kehon tiukemmin vasten itseään. Saaga puhui väärää kieltä vain ollessaan todella hämillään tai pelästynyt ja viime kerrasta oli nyt hyvin kauan. Sen oivaltaminen teki tilanteesta vielä jotenkin todentuntuisemman, Samuli oli aiemmin toiminut lähemmäs kylmänä sivusta katsojana. Nyt hänen täytyi saada itsekin tehdä jotain, ettei vain hermostuisi lisää.

”Ei enää mitään hätää. Kaikki on nyt hyvin. Sä olit ihan riittävän vahva”, Samuli sanoi yrittäen pitää värinän pois äänestään.

”Mä en edes tiedä voinko vielä avata turvallisesti silmiä.” Samuli ei aivan tiennyt mitä Saaga sillä tarkoitti, mutta päätti antaa asian olla. Ei sillä olisi nyt merkitystä.

Heidän takaansa huoneesta kuului Eliaksen yllättynyt huudahdus, muksahdus ja naurua. Kun ääni muuttui hiljaiseksi kiihtyneeksi puheeksi Saagalta pääsi jokin nauruntapainen, mutta se kuulosti vähän kuristuneelta. ”Niin.”

”Mutta mä en ymmärrä… Miksen pystynyt auttamaan…auttamaan Markusta?” Saaga mietti ääneen.

Kaikki oli mennyt niin nopeasti. Saaga ja Samuli vasta pääsivät paikalle ja sitten tulivat jo ensihoitajat. Veivät Markuksen ja sen vanhan miehen ruumiin. Heillä oli tullut loppujen lopuksi kiire siirtää Elias pois näkyvistä ennen ambulanssin tuloa. Onneksi se takahuone oli auki. Sera oli ollut sen verran shokissa, että tyttö ei varmaan muistaisi mistään mitään. Hyvä niin.

Saaga mietti hetken, oliko Marianne opastanut hoitajat paikalle. Mutta naista ei näkynyt missään. Joten, jäisi varmaan arvoitukseksi miten onnekkaasti hoitajat löysivät kellariin…

...

”Et voinut sille mitään. Mutta Seralla saattaa olla tuosta kysymistä”, Samuli mutisi viitaten tapahtumiin takahuoneessa hetki sitten. Saaga pudisti nopeasti päätään. ”Ei nyt. Tai... Ehkä ainakin se, että en vain mitenkään voinut auttaa Markusta jostain syystä. Mutta nyt meidän pitää ihan ensin koota kaikki ja kadota paikalta ennen poliiseja. Vaikka niitä ei kutsuttu paikalle niin laukaukset ovat voineet kuulua naapurustoon. Mariannella on tarpeeksi selittämistä virastolle ilmankin.”

Samuli nyökkäsi vaiteliaana. ”Käyn hakemassa nuoret”, Saaga ilmoitti vetäytyen vihdoin Samulista kauemmas. ”Tai siis… Taidan olla heidän kanssaan saman ikäinen.” Saagan hartiat painuivat lysyyn vielä vähän enemmän. Samuli taputti rohkaisevasti Saagaa olalle. Ei nyt. Oli muita ongelmia käsillä.

Samuli. Aina tukena, niin vähän kun Saaga sitä joskus ymmärsi arvostaakin.

”Et siis muista mitään muutamasta viime päivistä?” Sera vielä kerran varmisti.

”En en, kerro nyt vain missä Markus on ja missä me ollaan”, Elias tivasi kärsimättömänä, ehkä vähän hätää äänessään. Aiemman usvan sijaan hänestä alkoi tuntua kamalalta, kuiviin imetyltä ja siltä, että teki mieli vain nukahtaa uudestaan. Ja jotenkin…tyhjältä. Aivan kuin Markuksen puuttuminen olisi jättänyt fyysisen aukon.

”Elias, Markus on…tai siis ei ole…En mä voi selittää. Mennään Saagan luo…” Seran ääni tärisi. Elias seurasi varuillaan.

Kaikki yrittivät kääntää katseensa huoneessa ensimmäisenä vastaan tulevasta näystä tai olla katsomatta Eliasta säälivästi. Mutta se oli vaikeaa kun siellä ei ollut muuta kuin ne kaksi: säikähtäneen näköinen Elias ja hiljalleen hyytyvä verilätäkkö. Elias ei sitä nähnyt. Toisaalta saattoi olla hyvä, ettei nuorukaiselle jäisi muistikuvia koko kaappauksesta. Mutta toisaalta…

”Kertokaa nyt, mistä on kyse? Markus, pilailetko sä jotenkin taas? Markus?”

Sera veti värisevästi henkeä. Se kuullosti melkein uikutukselta- ”Elias…Markus saattaa olla jo kuollut.”

***

”Me ei voida vain odottaa täällä näin! Mikä niillä kestää?” Elias ärähti yhteen puristettujen hampaiden välistä kun hiljaisuutta oli ehtinyt kestää alle puoli minuuttia. Miten yhden auton hakeminen voi kestää niin kauan? Miksi hän olikaan täällä taas vain Seran kanssa kaksin kun Markus odotti.

”Meidän on pakko. Sulla petti jalat portaiden jälkeen muistatko? Samuli puoliksi kantoi sut tänne. Suakin ammuttiin.” Seran ääni kuulosti kireältä. Hänelläkään ei ollut helppoa. Elias oli vähällä kuolla ja nyt tämä ei tee muuta kuin valita ja huolehdi Markuksesta itsensä sijaan! Seralla kädet tärisivät vieläkin vähän ja teki mieli itkeä.

Elias hymähti tyytymättömänä ja varoi kohtaamasta Seran katsetta. Ensinnäkin hänen oli vähän vaikea käsittää, että nyt Sera yhtäkkiä tiesikin kaiken. Niin sen täytyi olla, Sera oli selittänyt tapahtumien kulkua kellarissa siihen sävyyn. Kuinka hän oli tullut paikalle ensimmäisenä ja kuinka hän oli auttanut Saagaa parantamisessa… Ihan outoa. Ja Elias ei muistanut mistään siitä mitään. Eikä siihen johtaneista tapahtumista. Vain usvaa, josta ei saanut kiinni vaikka tiesi sen olevan siellä. Päätä alkoi särkeä yrittämisestä. Sekin oli vieras tunne. Ja se, kuinka hätääntynyt Sera olikaan. Eliasta alkoi kaduttaa.

”No okei. Sori. Mutta voitaisiinko me…” Elias keskeytti. Puhua jostain muusta? Taisi olla tarjolla vain toinen toistaan huonompia vaihtoehtoja. Elias hivuttautui lähemmäs Seraa ihan noin vain ajankuluksi. Ja Sera säteili lämpöä ja valoa, oli tueksi Eliakselle enemmän kuin arvasikaan.

Siitä illasta Markuksen kanssa Elias ei halunnut joutua sanomaan mitään. Ei mitään Markukseen liittyvää nyt, hermostuisi itse vain enemmän. Eikä Serakaan haluaisi varmaan kuulla mitään siihen liittyvää. Ties vaikka olisi vieläkin vihainen. Eliasta alkoi kylmätä. "Keksi nyt jotain vain äkkiä!"

”Voisitko sä kertoa taas jotain? Mä haluun unohtaa tän kaiken ees hetkeksi.” Elias ei ollut aivan varma siitä mitä pyysi mutta hän tiesi vain, että menettäisi lopullisesti malttinsa jos ei saisi ajatuksiaan edes hetkeksi muualle. Eikä halunnut satuttaa Seraa enempää. Olisi niin paljon sanottavaa… Mutta sen aika ei ollut nyt.

”Ai? Mitä sä haluat kuulla?” Sera kysyi puoliksi varuillaan ja helpottuneena. Oli ennemmin hänen tapaistaan vaihtaa tuolla tavalla aihetta lennossa mutta Sera oli tyytyväinen jos saisi Eliaksen jotenkin rauhoittumaan. Sera saattoi olla vainoharhainenkin mutta hänestä tuntui siltä, että Eliaksen pitäisi nyt ottaa vain mahdollisimman rauhallisesti. Aivan kuin hetki sitten hänen silmiensä edessä parantunut haava voisi aueta taas itsestään, ymmärtää että oli luonnonlakien vastaista parantua sillä tavalla… Mutta Serasta tuntui vieläkin turvattomalta ja hauraalta. Ehkä puhuminen todella helpottaisi.

”Mitä sä haluat kertoa? Jos vaikka se mitä alotit keittiössä.” Enempää ei Eliaksen tarvinnut vihjailla, Sera tarttui innokkaana aiheeseen kuin peläten Eliaksen menettävän malttinsa uudestaan pian.

”Okei…No, mähän kerroin että kaikella on oikeasti alku jossain?” Sera ei odottanut välissä vastausta, jatkoi vain mahdollisimman nopeasti yrittäen sysätä kaiken muun ahdistavan pois. ”Tää on vaan yks esimerkki mutta liittyy tähän…kokonaisuuteen. Kävitkö filosofian vai olikohan se historian ekan kurssin?” Nyt Eliaksen oli pakko vilkaista Seraa kummastuneena, virnistää melkein huvittuneena. ”Kävin kun oli pakko mutta en muista mitään. Kuinka niin?”

Sera naurahti, häpeissään ehkä. ”No tuota…Sanooko Demokritos mitään?” Eliaksen suu avautui aavistuksen. Ei selvästikään. ”Se eli antiikin kreikassa ja siltä on perua ensimmäinen oppi, jonka mukaan kaikki koostuu atomeista. Se osoittautui oikeaksi teoriaksi. Mutta muitakin oli, kun mietittiin mistä kaikki koostuu. Sanooko tuli, vesi, maa, ilma mitään? En muista kuka sen teorian heitti, mutta se oli pitkään aika suosittu. Ja kappas, yhä nykyäänkin juuri nuo ”peruselementit” näkyvät milloin missäkin. Kulteissa, lastenohjelmissa, kirjoituksissa pitkin historiaa. Miksi?” Elias pudisti hitaasti päätään. Seran puheen sävy oli muuttunut koko ajan kiihkeämmäksi. ”Mitä sä ajat takaa?”

”Noiden elementtien merkitykselläkin on juuret jossain hyvin kaukana. Kuten aika monella muullakin asialla, jota ei tule ajatelleeksi. Tärkeillä asioilla.” Elias kohautti olkiaan. ”Okei, toi oli jotain hyvin randomia ja kuulosti vähän kaukaa haetulta. Mä haluan tosissani joskus kuulla, miten nää palat sopii yhteen tässä arvotuksessa.”

Sera meni yhtäkkiä hankalaksi. ”Arvotuksessa? Sun mielestä tää on arvotus?” Elias kohautti uudestaan olkiaan. ”Sellaiseksi sä tän teet. Mä uskon että sä sait kuulla musta kerta heitolla. Tai siis koko mun lajista? Ihan sama. Mikset sä voi kertoa samoin?” Sera vaikeni kiusaantuneena. ”Markus kertoi…Niin, ja tää on sellanen asia joka sun täytyy ennemmin ite ymmärtää. Että se on helpompi hyväksyä. Ja oot oikeessa, toi äskeinen oli vähän epäolennaista mutta mä en halunnu kertoa tätä vielä. Sä saatat arvata loput, etenkin kun taidat…” Sera värähti.

”Kerro.”

 ”Okei, itepähän pyysit.” Sera veti syvään henkeä mutta pudisti sitten päätään.

”No siis… Hitsiläinen kun tää muuttui konkreettiseksi. En olisi arvannutkaan.” Elias antoi Seran koota ajatuksiaan vaikka olisi halunnut vaatia tyttöä kertomaan heti. Markuksen nimen mainitseminen sai Eliaksen taas levottomaksi. Autoa ei näkynyt eikä kuulunut.

”Mikään ei tapahdu itsestään. Aina joku voima ajaa sitä. Se on ihan totta. Mähän luin enemmän kemiaa vaikka tarhatädiksi päädyinkin…” Eliaksen toista suupieltä nyki. ”Ihan hyvä paikka se on, älä noin puhu.” Hetken hilpeys tarttui Seraankin väliaikaisesti. ”Niin, jonkun nuoren ja terveselkäisen ne tarvitsee vetämään lapsia pulkassa pitkin pihaa talvisin.”

Mutta Elias ei silti ymmärtänyt täysin, Seralla olisi ollut niin paljon mahdollisuuksia muuhunkin… Miksi säästellä? Oli liian pitkään hiljaista, tuuli vain ulvoi tyhjällä pimeällä kadulla. Hilpeys varisi hiljalleen kuin lehdet puusta.

”…Niin siellä kemiassa oli esimerkiksi tää entropia, oppi siitä että kaikki ajautuu itsestään kohti kaaosta. Kaikki on pohjimmiltaan kaaosta, joka vain tilapäisesti pysyy järjestyksessä. Kuulostaa varmaan aika hölynpölyltä, mutta se kuuluu meidän oppisuunnitelmaan.” Elias kai näytti kummastuneelta. ”Oikeasti”, Sera vakuutti.

”…Ja?” Elias kehotti.

”Juu… Mutta tarvitaan siis joku vastavoima, ettei kaikki vain tuhoudu. Joku…tai siis jokin joka aina palauttaa järjestyksen. Palaneen metsän tilalle kasvaa uusi. Lajeja katoaa ja uusia syntyy. Luonnonkatastrofeista selvitään. Ja…haavat parantuvat.” Sen jälkeen oli oikeasti ihan hiljaista.

”Siihen täytyy mennä paljon… Mitä sanaa Markus käytti kertoessaan musta? Valo, energia? Siitähän tässä on kyse.” Sera irvisti. Elias arvasi, ainakin jotain. ”Molempia. Mutta ole kiltti, mä en halua puhua tästä enempää. Kerroin jo liikaa, mun ei pitänyt vielä.” Sera väänteli käsiään. Jos koko tämä keskustelu voitaisiin nyt vai unohtaa. Hän oli tainnut vain hankaloittaa tilannetta. Mutta kun toisaalta hän halusi kertoa… Ja toisaalta suojella.

Siltä Eliaksestakin oli täytynyt tuntua. Sera ei syyttänyt miestä totuuden salaamisesta.

”Sera… Mä en ole tietenkään kertonut vielä miten mä näen sut.” Sera odotti pahinta peläten.

”Elias, äl…”

”Sä oot täynnä valoa. Aurinko tulitikkujen rinnalla.”

Sanat jäivät roikkumaan ilmaan. Hiljaisuus. Elias oli liian mietteissään. Liian järkyttynyt ajatuksenkulustaan. Sera pidätti hengitystään. Jos hän ei enää sanoisi mitään, jos tämä vain unohtuisi… Ehkä totuus jäisi vielä armeliaasti Eliakselta ymmärtämättä. He saisivat vielä muutaman rauhallisen päivän lisää, ainakin toinen autuaassa tietämättömyydessä. ”Elias?” Elias ei vastannut vielä sittenkään.

Sitten tuli auto, Samuli kuskina. Elias teki saman tien lähtöä. ”Voi ei, ei nyt…Elias, mun täytyy selittää!” Sera aneli hiljaisella äänellä. Ei vastausta, ainakaan siihen pyyntöön.

”Tuutko sä, Sera? Meillä ei taida olla aikaa olla jouten enää enempää.” Sanat täysin värittömällä äänellä. Mutta Elias nousi hämmästyttävän hyvin pystyyn eikä enää edes horjunut kävellessään. Vaikka häneen oli Saagan mukaan pistetty ties mitä viikon aikana, kun mies ei ollut paljon lainkaan pystynyt parantamaan itseään. ”Sentään toinen on kunnossa…” Mutta pimeässäkin Sera huomasi tummemman läikän Eliaksen paidassa. Sille täytyisi tehdä jotain. Sera yritti taas keskittyä olennaiseen, niin Eliaskin näytti tekevän.

”Rauhassa, kaikki kyllä järjestyy…” Sera veti henkisesti henkeä ja puri lyhyesti hampaansa yhteen ennen kuin puhui uudestaan.

”Elias, sun pitää vaihtaa vaatteet ennen kuin mennään ihmisten ilmoille. Kun se joku ampui sua niin vaikka parannuit niin sen näkee vielä.” Elias pysähtyi niin äkisti, että Sera oli kävellä häntä päin.

”Markus ampui.” Elias totesi sanat yllättyneen kuuloisena. Ennen kuin Sera ehti kysyä lisää, Elias oli jo päätään ravistaen harppomassa entistä kiivaampaa tahtia autolle. ”Tule, meillä on kiire.” Seralle ei annettu vastaväitteen sijaan. Elias kuulosti Markukselta. Käyttäytyi kuin Markus. Markus…

***

Sera kurtisti kulmiaan, ambulanssi oli vielä siellä. Joko sen ei ollut muuten vain tarvinnut lähteä uudestaan minnekään tai sitten se oli vasta äskettäin saapunut… Mikä tarkoitti, että kuskin ei ollut tarvinnut pitää kiirettä, ei enää.

Sera veti henkeä ja oli kerrankin salaa tyytyväinen siitä, ettei Elias pystynyt näkemään kaikkea.

Mies oli jo saanut kokea tarpeeksi ilmankin. ”Elias, odota! Ehkä pitäisi vähän rauhoittua ensin. Elias!” Seraa ei kuunneltu. Sera hädin tuskin näki Eliasta enää, mikä tämä tällainen sairaala oli kun ei edes pihalla kunnon valoja? Ankea paikka. Ehkä Samuli olikin väärässä, ehkä Markus ei ollut joutunut tänne?

”Mä olen ihan kunnossa ja meillä on kiire.” Elias paineli päättäväisesti eteenpäin vaikka askel alkoi taas laahata ja katukiveyskin oli liian epätasainen. Hän tunsi kyllä hädän ympärillään tutuissa ihmisissä, mutta yritti sulkea sen kaikin tavoin pois. Hänen täytyi itse kuulla, täytyi jaksaa siihen asti. Itse kuulla.

Sisällä Saaga oli jo vauhdissa. Hän tiesi kyllä, että Samuli tulisi pian Eliaksen ja Seran kanssa. Silloin nuoret olisivat taatusti peloissaan, noh, ystävänsä puolesta ja kaipaisivat vastauksia.

Saaga oli yrittänyt saada niitä valmiiksi, mutta oli myöhästynyt. Hän tunnisti lähestyvät tulijat selkää kääntämättä mutta ei keskeyttänyt edes puhettaan: ”Olen odottanut täällä kohta puoli tuntia tietämättä mitään!” Vanha nainen tietokoneella hieroi nopeasti ohimoaan tuskastunut ilme kasvoillaan.

”Mutta ymmärrättehän, koska ette ole sukulainen en voi kertoa mitään vaikka tietäisinkin. Leikkaussalista ei noin vain mennä mitään kysymään ilman hyvää syytä. Eikö riitä, että tiedätte tämän miehen olevan elossa ja hoidettavana? Lääkärit kyllä tekevät työnsä.”

Siinä vaiheessa Sera tuli sisään Eliaksen perässä. Molemmat pysähtyivät kuullessaan sihteerin sanat. Markus oli siis elossa… Mutta missä kunnossa? ”No, tässä kun on nyt ystäviäkin paikalla”, Saaga jatkoi painostamista, ”Ettekö voi kertoa mitään? Tehän näitte jo tietokoneelta, ettei Markuksella ole enää tiedossa olevia sukulaisia.”

Sera oli saanut vaivoin jalkansa taas liikkeelle. Mutta nyt taas yhtäkkiä heikotti. Ei sukulaisia? Sera veti väräjävästi henkeä ja vilkaisi ympärilleen. Näkyi sumeasti, joko silmät vetistivät väsymyksestä tai sitten hän itki. Elettiin aamuyön tunteja, joten paikalla oli vain vähän muita.

Mutta kukaan näistä muista ei näyttänyt kiinnittävän huomiota. Ei, vaikka Markus ehkä teki kuolemaa, oli aivan yksin… Eikä Sera voinut auttaa mitenkään. Kunpa painajainen vain päättyisi pian. Seran teki mieli käpertyä siihen, sulkea silmänsä ja odottaa, että kaikki menisi ohi.

Sihteeri pudisti viimeisen kerran päätään. ”Olen pahoillani, en minä tätä mitenkään kiusallani tee.” Saaga yritti vielä kerran sanoa jotain, mutta päätyi vain elehtimään turhautuneena ääneti käsillään.

”Sä oot tehny tarpeeksi ä…Saaga.” Elias mumisi. Oli vaikea keskittyä mihinkään, Elias oli hädin tuskin muistanut puhutella Saagaa nimeltä. Tällä hetkellä he näyttivät täsmälleen sananikäisiltä, enemmän siskolta ja veljeltä kuin äidiltä ja pojalta. Piti edelleen muistaa olla herättämättä huomiota.

Vaatteiden vaihtaminenkin olisi jäänyt Eliakselta muistamatta ilman Seraa. Mitä hän olisikaan tehnyt ilman heitä kaikkia. Pelastajiaan. Kun hän oli muistanut, miten tosiasiassa kukakin oli ampunut ja ketä, niin oli palautunut loppukin viikko mieleen pätkittäin. Siispä Elias oli vasta automatkan aikana ymmärtänyt todella olevansa vapaa koettelemuksestaan. Mutta oivallus ei tuottanut iloa, Markus oli joutunut suojelemaan häntä, kenties oman henkensä kaupalla. Elias oli ollut liian hidas, liian heikko… Ja nyt hän ei edes tiennyt, missä kunnossa Markus todella oli.

Silloin ovi pamahti auki ja sai kaikki hätkähtämään. ”Emma, lähetä kiireellinen pyyntö Hillsideen, meiltä loppuu kaikki tuore A+ potilaalle kelpaava veri. Tuoda nyt meille tällainen tapaus kun sairaala hädin tuskin valmis…” Sitten mies pysähtyi yllättäen, huomattuaan vasta silloin kuinka häntä kuunneltiin ja katseltiin melkein nälkäisesti. ”Keitäs te olette?” Siinä vaiheessa Elias oli jo astunut eteenpäin.

”Mikä leikkaus? Markus? Mitä siellä tapahtuu?” Elias kysyi nopeasti, yllättäen virkistyneenä. Mies hoitajan puvussa astui taaksepäin, Elias käyttäytyi melko hyökkäävästi.

”Älä minulta kysy, olen vain avustava leikkaushoitaja, juoksupoika selkokielellä. Mutta ainakin siellä on kova häslinki menossa joten uskon, ettei peli ole vielä menetetty. Ampumahaavat vain joskus tekevät pahaa jälkeä.” Eliaksen ilme vakavoitui lisää.

”Taitaa olla teidän tapaus siellä? Nyt ei kuulkaa auta muuta kuin odottaa täällä”, mies sanoi vakaalla, tottuneella äänellä osoittaen sanansa myös kauemmas seisomaan jääneille Seralle ja Saagalla.

Elias huomasi puristaneensa käsiään nyrkkiin vasta kun kämmenissä tuntui viiltävää kipua. Uudet haavat tästä nyt vielä puuttuisivatkin. Mutta hänestä tuntui joka tapauksessa helpottuneemmalta. Markus oli elossa, vielä. Uusi helpotuksen aalto pyyhkäisi ylitse, mutta jaloista meni tunto.

”No… Hyvä on. Ja kiitos.”

Sera oli yhtä lailla helpottunut Eliaksen selän takana. Ainakin sai jotain tietää. Mutta Saaga ei näyttänyt reagoineen mitenkään, katseli vain Eliasta kulmat kurtussa.

”Mä… Mä käyn nopeasti ulkona.”

”Elias?” Sera huomasi joutavansa melkein juoksemaan Eliaksen kiinni. Mihin tällä nyt oli kiire? Eikö heille juuri sanottu, että pitäisi odottaa täällä? Eikö Eliaksestakin olisi pitänyt tuntua nyt paremmalta?

Saaga vain katseli.

Lopulta Elias pysähtyi, aivan nurkan taakse. Sera lähestyi huojuen seisomaan jäänyttä miestä varoen. ”Elias älä tee mitään tollasia hätiköityjä temppuja. Meidän kaikkien pitää nyt rauhoittua ja odottaa, sisällä”, Sera yritti sovitella niin kuin aina ennenkin. Eliaksen askelissa oli ollut jonkinlaista vihaista kiirettä. Mikä nyt oli vialla? Siis kaiken aiemman lisäksi.

”En mä ole vihainen tai mitään. Mun täytyi vaan päästä pois sieltä. Tiedäthän…” Sera ei tiennyt. ”Sori, kun valehtelin. En mä ole vielä ihan kunnossa.”

Sitten Elias menetti tajuntansa. Sera osasi vain katsoa hämmästyneenä, kaikki kävi kuin hidastettuna. Elias kaatui. Ja makasi nyt maassa liikkumattomana. Sera ei ehtinyt tehdä mitään.

”Saaga…Saaga?” Nimi tuli Seran huulilta vain käheänä kuiskauksena, säälittävänä avunpyyntönä. Hän kurkisti lyhyesti oven nurkalta, Saaga katsoi kohti ja pudisti aavistuksen päätään. Tässä hän ei voisi auttaa.

Sera vihasi avuttomuuttaan. Eikö hän pystynyt auttamaan ketään?

”No… Sentään tulit tänne. Siitä olisi soppa syntynyt jos lääkärit olisivat päässeet tutkimaan sua”, Sera kuitenkin mutisi hiljaa hetken kuluttua, kun oli aavistuksen rauhoittunut. Elias näytti vain nukkuvan, ihan kunnossa.

Sitten Sera kävi istumaan Eliaksen viereen. Odotetaan sitten tässä. Eivät he kuitenkaan olisi pystyneet mitään muuta tekemään… Hän ei olisi pystynyt tekemään. Markuksen täytyi taistella yksin. Ja Eliaksen toipua kokemastaan. Mutta Elias ei ollut yksin. Sera otti Eliaksen käden omaansa ja toivoi voivansa tehdä saman vielä Markukselle.

Samuli pudisti aavistuksen päätään ja mutisi hiljaa: ”Yrittäisivät edes käyttäytyä ihmisiksi. Tähän sekasotkuun ei kaivata enää mitään ylimääräistä.” Päivä alkoi hiljalleen valjeta, mutta yö ei ollut vielä ohi.

***

Ja kun sanotaan ”tila on vakaa” pitäisi olla onnellinen, riemuissaan. Mutta mitä iloa tai lohtua siitä on, kun se tarkoittaa, että läheisen ihmisen pitävät hengissä koneet? Tai että vaikka tämä olisi nyt elossa, niin käytännössä hetkessä kaikki saattaisi olla ohi? Miten sellaisessa tilanteessa voisi rauhoittua, kun oikeasti ei ole tapahtunut muutosta mihinkään suuntaan?

Sen takia Sera ja Elias istuivat koko loppuyön Markuksen vierellä. Itsepäisesti, sanomatta muille tai toisilleen tuskin mitään.

Samana aamuna Saaga ja Samuli joutuivat jo lähtemään. Työstä oli rajoitetusti vapaata ja Jonna oli jo soittanut pari kertaa hermostuneena – Nikokin oli kadonnut johonkin – joten täytyi ainakin osan palata kotiin. Ne olivat melko sanattomat hyvästit. Hiljaista tukea katseessa ja vähän konkreettisempaa rahanippuna, jonka turvin Elias ja Sera voisivat majoittautua ainakin pariksi viikoksi lähettyvillä.

”Ihan niin pitkäksi aikaa kuin tarvitsee”, Saaga oli sanonut rohkaisevasti, lempeällä äidin äänellä. Ja silloin Elias hoksasi myös ensimmäisen kerran ääneen kiittää Saagaa. Jos Saaga ei olisi ollut paikalla, Elias olisi kuollut. Mutta sekin keskustelu jäi lyhyeksi.

Elias oli varma siitä, että Saaga tiesi. Mutta se aihe jätettiin koko ajan käsittelemättä. Ei pitänyt puhua siitä. Ei nyt, ei ehkä ikinä. Riippuisi siitä, miten Markukselle kävisi… Kuolleista ei saanut puhua pahaa.

Mutta Markus ei ollut kuollut. ”Ei vielä”, Elias pakottautui olemaan lisäämättä edes päänsä sisällä.

Sera oli ollut malttamattomampi. Noussut silloin tällöin kävelemään ympäri huonetta, huokaillut, noussut monta kertaa koskettamaan Markusta. Elias oli suurimman osan ajasta vain istunut paikoillaan kuin patsas. Ajan kulumisen hän huomasi vain siitä, kuinka yhtäkkiä aurinko poltteli niskassa. Niinkö kauan oli jo mennyt?

Kun Sera jälleen kerran puuskahti käsiinsä Elias huomasi hymyilevänsä. ”Jos hermoilet noin koko ajan kohta sut tässä pitää laittaa vuodelepoon.” Sera nosti päänsä ja mulkaisi Eliasta melkein vihaisena. Aivan kuin ystävällinen neuvo olisi ollut solvaus.

”Sitä vain, että Markuksen ei ole tarkoituskaan herätä vielä, eihän? Ensin pitää toipua leikkauksesta ja olla hengityskoneessa. Niinhän lääkäri sanoi?” Elias kertasi, sen kuuloisena että yritti vakuutella asiaa samalla myös itselleen. Toiveikkaasta äänensävystä huolimatta ääni värähti lopuksi, kuin sanoja olisi ollut liian vaikea sanoa.

Sera huokaisi lannistuneena. ”Niin kai sitten. Se vain kun ei voi tehdä yhtään mitään”, nainen sanoi hiljaisella äänellä ja tuijotti niihin hyödyttömiin käsiinsä. Kaikkialla oli sairaalan valkoista, haisi sairaalalta ja vähän maalilta. Ja se piipitys ja kumma kohina, jotka koneista lähtivät. Koneet jotka pitivät Markuksen hengissä…

Sera pudisteli itseään. Niin kovasti kuin yritti olla ajattelematta kuinka heikossa kunnossa Markus todella oli, verrattuna vaikka Eliakseen, niin sille ei voinut mitään. Huoli, pelko, epävarmuus. Ja väsymys.

Eliaksen kasvoilta valui myös hymy pois kun hän huomasi, kuinka allapäin ja lannistunut Sera olikaan. ”Ei pidä vielä heittää pyyhettä kehään. Mennään vaikka itsekin lepäämään, me ollaan jo monta tuntia oltu täällä. Ei sillä, että välittäisin Markuksesta yhtään sen vähempää kuin säkään, mutta…” Elias keskeytti kun kuuli omat sanansa. Okei, se meni jotenkin väärin.

Mutta Sera ei vaikuttanut huomaavan, Elias kuuli kuinka tuoli narahti istujan vaihtaessa ainakin asentoa. ”Keksitän vain jotain muuta hetkeksi”, Elias päätti lauseensa. Sera nyökkäsi mietteliäänä. ”Niin… Saanko leikata sun hiukset?” Elias vastasi myöntävästi miettimättä. Mitä tahansa, jos Sera piristyisi. Ja Sera oli ainakin oma itsensä, kun ilmoitti jotain noin yhtäkkiä.

”Okei, hyvä. Ja…No, täytyy käydä vähän siistiytymässä ennen kuin mennään. Että saa tingittyä hyvän hinnan motellissa.” Sera oli tosiaan taas hetken ihan oma itsensä, alkoi kokoamaan sotkuisia hiuksiaan taas yhteen. Mutta sitten piti lähteä.

Lähteminen oli se kaikkein vaikein asia. Ei tiedä, näkeekö enää hengissä. Mutta pakko luottaa. Ja pakko mennä.

***

Yhteen vuorokauteen oli sisältynyt niin paljon jo kaikkea laidasta laitaan, ettei enää tuntunut edes kummalliselta laittaa yöpaita päälle aamun varhaisina tunteina. Elias kulki kuin transsissa, työnnettyään ensin suihkuun Sera istutti hänet sängyn laidalle ja kiipesi itse taakse. Hän melkein odotti näkevänsä jotain epämääräisen pinkkiä taas Eliaksen paidassa, mutta se oli puhtaan valkoinen. Elias on aivan kunnossa usko jo. Stressi kävi hermoille.

”Ei varmaan hirveästi väliä mitä teen? Kunhan vähän siistimmäksi.” Elias ynähti jotain myöntävän suuntaista. Niin, ihan sama. ”Ja voidaanko syödä kun ollaan ensin nukuttu?” Elias keksi kuitenkin kysyä

Sera oli jo kohottanut kätensä aikomuksenaan ruveta hommiin, mutta pysähtyi taas, yllättyneenä. ”Ai niin. Sitä unohtaa tällaisissa tilanteissa ihan kokonaan itsensä. Mä söin kunnolla viimeksi eilen aamulla… Ja suakaan ei varmaan hemmoteltu tän viikon aikana.”

Sitten Sera alkoi käytellä saksia. Elias jätti sanomatta ääneen, että hän oli yleensä syönyt jotain silloin viikko sitten. Jos hän nyt todella oli ollut vankina niin pitkään. Mutta ei Elias ollut sitä sen kummemmin miettinyt… Vähän vain heikotti. Kai se johtui siitä, että puoliksi hän kävi vähän toisenlaisella energialla. Mutta parempi alkaa olla silti kokeilematta rajojaan. Ja parempi olla huolestuttamatta Seraa enempää.

Oli rentouttavaa istua siinä Seran käsiteltävä. Elias meinasi jo nukahtaa pystyyn. Seran satunnaiset naurahdukset ja ”hups” tokaisut pitivät tosin Eliaksen hereillä. Ei siinä silti mitään, paljon pahempaa jälkeä hän olisi itse saanut aikaan.

”No niin, mitä mieltä olet?” Elias oli jonkin aikaa haronut hiuksiaan. Tuntui ainakin kevyemmältä. ”En tiedä. Miltä näyttää?” Sera kiemurteli hetken ja mutisi sitten ”hyvältä.” Vaatimaton työstään. ”Mutta nyt mä meen pesemään meikit ennen kuin nukahdan ja…ääh.” Sera oli yrittänyt vain avata omat hiuksensa, mutta kädet olivat olleet pitkään koholla ja väsymys alkoi muutenkin viedä voiton.

”Anna mä autan nyt sua.” Sera huokaisi turhautuneena. ”Kyllä mä osaan omat hiukseni hoitaa.” Elias astui lähemmäs. ”Mutta kun mä haluan.”

Silloin Sera muisti, että Elias todella oli sokea. Niin paljon kuin hän oli siitäkin uutta informaatiota kuullut. Elias tunnusteli ensin mistä kohtaa Seran hiukset olivat kiinni, millä tavalla… Sokean tavoin. Mutta niin hellästi, tottumattomillakin käsillä, hän sai vedettyä hiuspompulan pois. Sera oli jo sulkenut silmänsä. Hetken läheisyys.

Joka päättyi siihen, kun Elias pörrötti kunnolla Seran hiuksia.

”Ääh, nyt ne on ihan sekaisin ja näin vielä huomennakin” Sera lopulta valitti kun Elias oli saanut tarpeekseen. Eliasta hymyilytti. Noin hän teki usein Jonnalle. Oli sitäkin tyttöä ikävä. ”Näytät varmasti kauniilta oli sulla hiukset miten tahansa”, Elias totesi suoraan.

Serakin hymyili. Okei, aluksi hän oli verrannut vähän väliä Eliasta Markukseen. Olihan hän ollut miehen kanssa pitkästä aikaa vain kaksin monta päivää. Mutta tämä kyllä oli niin ei-Markusmainen teko Eliakselta, että Sera melkein häpesi itseään. Kyseessä oli kaksi täysin erilaista ihmistä. Eikä toinen edes ollut ihminen.

”No…Kiitos. Mutta nyt mun täytyy mennä ennen kuin olen liian väsynyt kävelemään suoraan.” Sinä päivänä heillä ei ollut vaikeuksia nukkua sylikkäin. Se tuntui turvalliselta ja jotenkin tutulta… Vaikka he eivät olleet sitä ennen tehneetkään. Eivät toistensa kanssa.

***

Päivät kuluivat rutiinilla sen jälkeen. Aamulla herättiin, syötiin aamupala kahvilassa. Mentiin Markuksen luokse. Syötiin päivällinen usein sairaalan omassa kahviossa. Iltapäivällä ehkä vähän käveltiin kaupungilla kun istuminen alkoi taas tuntua tuskalliselta. Samoin taukoja pidettiin silloin, kun Markusta tultiin liikuttelemaan kaiken maailman veritulppien estämiseksi. Sera oli yrittänyt olla ensin paikalla aina silloin, mutta se oli lannistavaa katseltavaa.

Sitten ilta oltiin Markuksen luona kunnes vierailuaika loppui. Tuolit työnnettiin tottuneesti paikoilleen sängyn viereltä. Ja taas illalla käveltiin ja käytiin jossain syömässä illallista tai pieni iltapala. Riippuen, miten ruoka maittoi.

Eivät he mykkäkoulua pitäneet, ei suinkaan. Juttelivat aivan tavanomaisesti. Mutta taidokkaasti kiersivät kaikki arat tai ahdistavat aiheet. Etenkin, kun olivat Markuksen luona. Aina sitä ei voi olla varma, kuinka paljon voi kuulla tai muistaa. Ja Markuksen piti toipua rauhassa.

 

***

Sitten tuli se päivä. Viikko leikkauksen jälkeen, keuhkojen arpikudoksen kuuluisi olla parantunut tarpeeksi. Lääkärit olivat selittäneet tilanteen monta kertaa kuluneen viikon aikana mutta nyt se oli vihdoin käsillä. Oli kylmä ja sateinen päivä. Sellainen jota Markus olisi inhonnut.

”Tea, olemme valmiita. Tila on vakaa.” Elias käänsi päätään äänien suuntaan. Sera yritti hakea katseellaan tukea Eliaksesta, mutta turhaan. Naisen itsensä kädet tärisivät niin, että hän ei pystynyt muuta kuin pitämään niitä tiukasti puuskassa. Kynnet pureutuivat villapaidan läpi ihoon. Kipu oli hyvä, vei pelkoa pois. Mutta yhä sydän hakkasi ja kylmä hiki kihosi otsalle… Tila alkoi muistuttaa liikaa sitä, kun Sera oli ensinnäkään löytänyt Eliaksen ja Markuksen.

Kynnet puristuivat syvemmälle.

”Te olette Markukselle lähimmät henkilöt tällä hetkellä paikalla, eikö?” Lääkäri varmisti. Elias ei vastannut mitään, vaikka Sera kuinka yritti porata tätä katseellaan. ”Auta nyt edes vähän…”

Sitten Sera nyökkäsi lyhyesti. Niskakin oli kuin rautakankea.

”Hyvä on… Keuhkojen pitäisi olla nyt niin hyvässä kunnossa, että luonnollinen hengittäminen on taas mahdollista. Markuksen pitäisi alkaa hengittää itse, kun kone on ensin poistettu. Mutta jos niin ei käy tarkoittaa se, että aivot ovat pahasti vaurioituneet hapen puutteesta. Sille meidän on taas vaikea tehdä yhtään mitään.” Lääkäri piti tauon. Ei lisäkysymyksiä, kaksi kalpeaa hiljaista nuorta vain. ”Mutta teidän on nyt päätettävä, kytketäänkö hänet siinä tapauksessa takaisin koneeseen vai ei.”

”Eli annetaanko Markuksen kuolla vai ei” Sera ajatteli katkerasti. ”Elias kiltti…” Sera aneli sisäisesti kun ei saanut kuivilta tuntuvia huuliaan edes raottumaan. Tiukka viiva vain kasvoilla.

”Eli käytännössä nyt selviää onko Markus aivokuollut vai ei”, Elias yhtäkkiä tokaisi, vieläpä aivan vakaalla äänellä. Lääkäri nyökkäsi hämmentyneenä. ”Niin. Joten jos hän ei ala hengittämään itse ja päätätte, ettei hengityskonetta enää laiteta uudestaan, ette millään tavalla tapa ystäväänne. Silloin hän olisi ollut kuollut jo käytännössä tänne tullessaan.”

Eliaksen sisällä muljahti. Kuollut, Markus? Ei, ei ainakaan vielä. Ehkä. Olisiko hän päättämässä siitä? Elias nielaisi, tuntui pahalta. Mitä Markus haluaisi tehtävän? Elias yritti tosissaan edes kerran todella katsoa suoraan tätä kohti.

”Tätä voidaan vielä lykätä, jos ette ole valmiita päättämään.” Lääkäri yritti olla ystävällinen, vaikka naisen äänestä kuului, kuinka pettynyt tämä oli. Oli kaikki jo valmiina. Mutta asiakkaan sana on laki.

Hoitaja lääkärin vieressä tuhahti hiljaa.

”Ei. Tämä kokeillaan nyt. Ja hengityskonetta ei enää kytketä uudestaan.” Elias lopulta sanoi. Sera onnistui nyökkäämään myöntävästi. Lääkäri ei alkanut enää varmistelemaan mitään. ”Hyvä on. Ceren, aloita sinä.”

Sera nojautui eteenpäin, hän ei nähnyt hoitajien lomitse paljon mitään. Elias vain puristi käsiään nyrkkiin ja yritti pysyä vakaana. Huimasi, oli huono olo. Pelotti. Pelotti aivan mielettömästi. Hän joutui vain kuuntelemaan, oli niin huono olo ettei pystynyt näkemään mitään…

Sitten tuli yhtäkkiä ihan hiljaista. Kaikki kahina, kohina ja piipitys loppuivat. Kaikki pidättivät hengitystään… Kunnes yksi alkoi hengittää huokaistuaan ensin kuin olisi tehnyt sen ensimmäistä kertaa elämässään.

”No niin, meillä on hengittävä potilas”, kuului pirteä miesääni. Sera oli heti valmiina rientämään Markuksen vierelle, kun hoitajat yhtäkkiä palasivatkin tämän luokse. Vielä oli tarkastettavaa. Sera joutui perääntymään, vielä hetkeksi.

”Voi luojan kiitos”, Sera kuitenkin huokaisi. Hän oli niin helpottunut… Tuntui kuin voisi sulaa siihen paikkaan. Aiemmin kaikki jännittyneinä olleet lihakset rentoutuivat taas. Kädet tärisivät yhä, mutta suunnattomasta helpotuksesta.

Mutta Elias ei sanonut mitään. Otti ensin pari varovaista askelta taaksepäin ja syöksyi sitten ovesta ulos.

Sera huomasi Eliaksen lähteneen vasta hetken päästä. Lääkäri kyllä näytti siltä, että tällä olisi ollut vielä enemmänkin asiaa, mutta silloin Sera oli jo kääntynyt. Askeleet muuttuivat juoksuksi kun Sera näki avonaisen parvekkeen oven. Mitä ihmettä Elias teki? Miksi? Kaikkihan oli nyt hyvin.

Ulkona satoi yhä. Sera seisoi hölmistyneenä viileässä tihkussa ja katsoi sivusta. Elias oksensi.

Kun Elias alkoi nousta ja pyyhkiä suutaan hihaan Sera veti henkeä ja kuroi lopun välimatkan umpeen. ”Elias, kaikki on hyvin. Ei hätää enää”, Sera yritti sanoa hymyillen. Mutta hampaat kalisivat jo kylmästäkin, puhumattakaan jälkijännityksestä. Joten puhe tuli ulos vain surkeana muminana joka ei rohkaisisi ketään.

”Sera… Miksi mä tein noin?” Elias kysyi karhealla äänellä ja vältteli katsomasta Seraan. Hän oli vain hirveä sotku sillä hetkellä, ymmällään ja peloissaankin ja häpesi itseään.

Sera mietti hetken. Hän oli kyllä kuullut siitä, kuinka jotkut ihmiset ihan oksentavatkin jännittäessään tarpeeksi. Aivan kuin toisilla saattaa tulla pää kipeäksi. Mutta Elias ei ollut ihminen… Se ei silti estänyt häntä käyttäytymästä inhimillisesti ja normaalisti. Nyt täytyi saada vain Eliaskin vakuuttuneeksi siitä, että tämä oli ihan normaalia.

”Tota… Muistatko silloin kun me alettiin seurustella ja mä itkin ilosta ja sä ihmettelit? Tuli niin kuin ihan päinvastainen reaktio kuin olettaisi. Keho reagoi suuriin tunteisiin joskus vähän kummallisesti. Tää on vähän sama asia. Sä vaan taisit jännittää niin, että… No, oksensit.” Sera otti vaivihkaa vielä askeleen taemmas kukkakorilta ja yritti olla katsomatta jalkojensa juureen. Se nyt tästä vielä puuttuisikin, ettei hän pystyisi olemaan Eliakselle tueksi jonkin niin merkityksettömän asian takia…

”Mutta mä en ole ikinä ennen oksentanut tai ollut muutenkaan sairas.”

Sera vilkaisi Eliasta. Eikö? Ei sitten kai. Mutta Sera ei jaksanut ihmetellä tai kyseenalaistaa.

”Et sä nytkään ole sairas. Oksentaminen ei tarkoita sitä, että olisi sairas niin kuin itkeminenkään, että olisi välttämättä surullinen.” Sera kuuli kuinka Elias nielaisi pari kertaa. Voi raukkaa. Ymmällään kuin pieni lapsi.

”Mutta mä tärisen vieläkin.”

Sera pujottautui hellästi Eliaksen syliin ja kiersi kätensä tämän ympärille. Villapaita oli imenyt vettä kuin sieni ja nyt se valui pitkin heidän molempien kehojaan, kun Elias vielä teki samoin ja puristi Seran tiukasti vasten itseään. ”Ei hätää. Kaikki järjestyy kyllä”, Sera kuiskasi ja toivoi, etteivät kyyneleet kuuluisi hänen äänestään.

Sera tosin sanoi yhtä ja pelkäsi toista. Elias oli vieläkin niin epävarma, että olisi parempi olla kertomatta vielä, mitä lääkäri oli sanonut ennen Seran lähtöä.

Vaikka Markus hengittikin nyt omilla keuhkoillaan se ei välttämättä taannut sitä, että hän ikinä avaisi silmiään.

***

Sera alkoi tottua jo sairaalan hajuun. Hänestä tuntui melkein siltä kuin asuisi siellä. Kaikki laatat etenkin Markuksen huoneen lattiassa olivat tuttuja. Katto myös, seinän taulujen jokaiset siveltimen vedot. Hassusti korvissa soi välillä edelleen hengityskoneen kohina ja satunnainen piipitys, vaikkei se enää ollut käytössä. Osa huoneen vakiovarustusta. Mutta siitä pienestä muutoksesta huolimatta kaikki alkoi olla liian tuttua.

Elias käveli turhautuneena kauemmas. ”On kulunut jo kolme päivää. Miksei Markus herää?” hän jupisi kuin syyttäen Markusta laiskuudesta. Sera sävähti. Ei noin saanut sanoa, Markus voisi kuulla…

”Tarvitaan aikaa ja kärsivällisyyttä, Elias. Niin kuin monena päivänä aiemminkin. Sähän olet ollut mua luottavaisempi, miksi nyt tollainen asenne?”

Sera kuuli vain jotain hiljaista tyyliin ”mun syytä kaikki” ja epäili, oliko sitä tarkoitettu hänen kuultavakseen. Siksi hän päättikin vaihtaa nopeasti puheen aihetta.

”Lääkärit sanoivat, että Markus on yhä koomassa mutta tila hyvin vakaa ja ennuste hyvä. Täytyy vain odottaa ja toivoa. On todennäköisempää, että hän herää vielä joskus kuin…” Sera päätti olla jatkamatta loppuun. Hetkeksi hän oli jo innostunut omista puheistaan, mutta toivo pakeni jälleen pelokkaana tärisemään koloonsa kun se toinenkin vaihtoehto tuli edes ääneen sanomatta mieleen.

Elias tunsi samoin. Ajatteli samoin. Entä jos Markus ei kaikesta huolimatta parantuisikaan? Kaikki olisi ollut turhaa. Elias puristi tiukemmin käsiään vasten itseään. Ne tärisivät taas, sentään ei ollut huono olo. Elias huokaisi syvään, lannistuneena.

Sera katseli mietteliäänä nukkuvaa Markusta. Niin hän halusi ajatella, että Markus vain nukkuisi. Hyvin pitkään… Mutta heräisi kyllä vielä. Tiesiköhän Markus, mistä oikeasti hänen ympärillään puhuttiin? Tiesikö hän, että hänen kuuluisi herätä? Että Sera ja Elias molemmat kaipasivat häntä. Niin paljon…

Sera kuuli kuinka Elias ärähti jälleen ääneen turhautumistaan.

”Elias. Mitä teidän välillä on? Sun ja Markuksen? Mitä silloin illalla tapahtui?” Sera halusi vain tietää. Ei sillä olisi merkitystä enää mihinkään, vahinko oli jo tapahtunut.

Elias oli ollut kääntymäisillään Seran luokse mutta palasi takaisin ikkunalle. Hetken hän mietti vaikenisiko vain. Ehkä aihe unohtuisi taas. Tai jos hän sanoisikin suoraan, ettei halunnut puhua siitä nyt. Ei ehkä ikinä myöhemminkään.

Mutta sitten hän olisi valehdellut. Kyllä hän halusi selvittää sen Seran ja itsensäkin kanssa. Mutta ei ehkä juuri nyt… Elias itse oli yhtä ymmällään tunteistaan ja reaktioistaan kuin Serakin. Kaikki oli uutta ja vierasta.

”No niin, vastaa nyt jotakin”, Elias varoi sanomasta itselleen ääneen.

”Sä tiedät mitä silloin tapahtui. Mutta mä en ole varma mitä se merkitsee…” Sanat jäivät roikkumaan ilmaan. Oli liian vaikea jatkaa. Kuului, kuinka joku tiputti kolikon käytävällä. Sitten lähestyviä askeleita.

”Hyvää iltaa. Pahoittelen, mutta tänään vierailuaika päättyy poikkeuksellisesti aikaisemmin.” Ei mitään muuta selitystä. Eivät Sera ja Elias sitä olisi kaivanneetkaan, pääsivätpähän ainakin hetkeksi kiusallista keskustelua pakoon.

 

***

Elias vilkaisi huolestuneena taakseen. He olivat poistuneet kävelytieltä. Sairaalalta asti Elias oli vain vaiti seurannut Seraa, kun tämä ehkä hieman kiertoreittiä suuntasi motellille. Mutta nyt Eliasta alkoi epäilyttää, sora rapisi kenkien alla.

”Sera, missä me ollaan?”

”Jossakin puistossa. Tää vain oikaisee yhen kadunkulman. En mä sua minnekään ole eksyttämässä”, Sera vastasi päätään kääntämättä äänellä, jossa ei ollut lainkaan sitä tuttua kepeyttä tai ainaista vitsikkyyttä. Kylmä ja piittaamaton kuin heidän ympärillään kiertelevä tuuli.

Nyt Eliasta alkoi kyllästyttää. Sera piti harvoin tällaista mykkäkoulua. ”Sera pysähdy.” Sentään totteli.

”Oletko vihainen?”

Sera katseli maata kuin itsepäinen lapsi. ”En enää. Vain…Mä en vain ymmärrä. Tätä mitä meille tapahtuu.”

Elias seisahtui Seran rinnalle. Tyttö kieltäytyi nostamasta katsettaan. ”Meille? Meille kaikille vai?” Sera naurahti ja vaihtoi painoa jalalta toiselle. ”No siis…” kiusaantunutta muminaa josta ei saanut selvää.

”Tapahtuiko sun ja Markuksen välillä sitten jotain?” Elias huomasi kysyvänsä yllättäen, mutta päätellen Seran tunteiden muutoksesta hän osui oikeaan. Lyhyt kateuden pisto tuntui rinnassa.

”Mitä? Alat syyttämään mua? Oletko kenties kateellinen?” Sera naurahti nyt liioitellen Eliaksen suuntaan.

"En toki. Miksi muka?" Elias ajatteli myrkyllisesti, mutta pakottautui pitämään ilmeensä peruslukemilla.

Sera jatkoi hymyilyä. Ei se silti mitään auttanut, Elias pystyi varmaan kuitenkin tarkalleen tietämään, mitä hän tunsi. Syyllisyyttä. Epävarmuutta. Katumusta. Totuuden. Niin sen täytyi olla, kun Elias häntä noin katsoi vakavana…

Sera katseli hetken auringonlaskua - voi kun on nätti täällä, mutta johtuu saasteista - ja veti sitten rauhoittuneena henkeä. ”Sä taidat tuntea sen. Okei, jotain. Haluatko listan? Suudeltiin kerran. Nukuttiin viimeinen yö yhdessä. Mutta ei mitään sellaista, mitä sä ja Markus teitte”, hän lasketteli lievästi ärsyyntyneenä. Ei heidän olisi kuulunut näin puhua tästä, kun Markus nyt oli siinä kunnossa kuin oli. Aivan kuin olisi puhunut pahaa selän takana. Elias oli tahditon.

Tai siis Serahan oli tämän aiheen ottanut ensin esille. Voih.

Elias värähti viimeisen lauseen kohdalla. Suolaa haavaan. ”Kiitos nyt tostakin muistutuksesta”, hän mutisi happamasti. Taas saattoi olla mykkäkoulu edessä.

Sera lähti jatkamaan matkaa, kuin mitään sanottavaa ei enää olisi. Elias olisi halunnut selvittää asian, jottei heillä olisi tällaista aihetta joka aina päättyy mykkäkouluun. Mutta miten? Mitä voisi sanoa? Mikä voisi kuin pyyhkiä pois kaiken tapahtuneen? Ei sellaisia sanoja ollut. Vai oliko? Entä jos kaiken saisikin jotenkin soviteltua? Yhteinen ratkaisu? Okei, Elias oli auki kuin lattialle heitetty lehti. Mutta Seralla tuntui olevan kiire jatkaa vain pois…

”Mutta ei se silti kiellä sitä ettetkö sä rakastaisi sitäkin”, Elias heitti hiljaa Seran loittonevalle selälle. Sera pysähtyi ja tarrasi hiuksiinsa epätoivon puuskassa. Taisivat olla juuri ne sanat, joita Sera ei ollut edes itselleen myöntänyt.

Elias näki vain jotain epämääräistä mutta tunsi, kuinka solmussa Sera oli sisältä päin.”Ootko sä kunnossa?” Ei vastausta.

”Miksei me voida vain jatkaa niin kuin ennenkin?” Sera parahti lopulta.

Elias ei tiennyt ensin mitä sanoa. Hän halusi lohduttaa Seraa. ”Siltä minustakin tuntuu, mutta entä Markus? Ei me voida noin vain palata kaiken tän jälkeen vanhaan.”

”Ystäviä, rakastavaisia, mitä väliä. Missä edes menee raja? Me ollaan oltua aina ennenkin yhdessä, miksei voitaisi nytkin olla. Vähän vain eri tavalla”, Sera päätti ajatuksensa kuin valitusvirren.

Elias käveli varoen Seran vierelle. Hän oli kantanut sitä rasiaa taskussaan aina siitä lähtien, kun oli huomannut sen sinä iltana varastolla… Odottaen jonkinlaista sopivaa hetkeä jos sellaista ikinä tulisi. Nyt hän alkoi haparoida sitä vaivihkaa taskustaan.

”Musta tuntuu, että Markuksellekin kävisi. Silloin varastolla se oli jossain vaiheessa antanut tän mulle…”

”Minkä?” Sera kysyi varovaisen toiveikkaasti. Elias päätti pitää tytön jännityksessä vielä hetken… Ja hänen itsensäkin täytyi vähän rauhoittua. Oli jostain syystä alkanut jännittämään hirmuisesti vaikka Elias ei ollut sitä ikinä arvannutkaan odottaa tätä tilannetta kuvitellessaan.

Hitto, mitä hän edes oli tekemässä?! Idea tuli vain yhtäkkiä mieleen. Hetkinen nyt vielä…

”Voitko katsoa mulle vähän?” Elias kysyikin. Sera kohautti olkiaan ja vastasi myöntävästi.

”Minkälainen tää puisto on?” Elias kuunteli, kun Sera kertoi ensin lyhyestä soratiestä, jolla he olivat, sitä reunustavista lampuista jotka eivät olleet vielä syttyneet, kummallisista kukkaistutuksista, ylenpalttisen pinkkikukkaisista puskista ja pitkistä varjoista, joita maahan maalautui isoista puista.

”Onko täällä kaunista sun mielestä?” Sera nauroi hiljaa huulet vain aavistuksen raollaan, veikeästi. ”Onhan täällä.”

”Mutta kerro nyt? Mitä sä piilottelet selän takana?” Sera alkoi kuulostaa innostuneelta pikkulapselta. Elias päätti kohdellakin häntä siten. ”Kumpi käsi?” Sera valitsi sen oikean.

Elias oli odottanut Seran kiljuvan kuten tytöt aina elokuvissa. Mutta kyllä Sera epätavallisesti käyttäytyi… Hän oli ihan hiljaa. Haukkoi vain ihastuneena henkeään silmät laajoina hämmästyksestä. Pujotti tärisevin käsin sormuksen sormeensa ja ihaili sitä hetken ennen kuin sai taas äänensä takaisin.

”Elias… kaiken tän jälkeen, sä yhä haluat…” Silloinkin puhe tuli katkonaisena ja huumaantuneena. Elias hymyili. ”Tietenkin. Enhän mä ole ikinä muuta väittänyt… Enemmän mä pelkäsin sitä, ettet sä enää todellakaan haluaisi nähdä mua.”

Sera katseli Eliasta yhtä lailla hymyillen. Tämä oli ihan uskomatonta, unta. Haaveunta toteutuneena…

Elias osasi odottaa taas jotain yllättävää Seralta. Hän ei vain tiennyt mitä. Joten hän oli kaatua selälleen kun Sera päätti yllättäen hypätä hänen syliinsä. Mutta Elias selvisi kunnialla, parilla korjausaskeleella vain.

”Itketkö sä taas?” Elias kysyi lempeästi. Hän kuuli tukkoisen naurahduksen. Itki.

”Ei tässä mitään. Mä itken koska olen niin helpottunut, yllättynyt ja… onnellinen.” Elias painoi Seran turvallisesti vasten itseään. Ehkä hänkin olisi itkenyt jos olisi pystynyt. Nyt hän oli vain syvästi liikuttunut. Sera luotti häneen niin, kaiken sen jälkeenkin. Ihanan ihmisen, läheisen lämpö. Siinä oli hyvä vain hetki olla.

”Eihän tää ollut mitenkään huono aika kysyä? Että haluatko tulla vaimoksi?” Eliaksesta tuntui kuitenkin siltä, että hänen piti varmistaa vielä ääneen.

Nyt Serakin jo vetäytyi irti. Pyyhki kasvojaan käsivarteensa. ”Ei, ei yhtään. Tämä on niin nätti paikkakin, liekö ihan jalavia nuo isoimmat ja vanhimmat puut…” Elias nauroi ja silitti Seran poskea. Se tuntui vielä lämpimältä ja märältä. ”Voi sinua…” Sera naurahti huvittuneena, vaikkakin se kuulosti vielä melkein nyyhkäykseltä, ja vetäytyi irti. Ei hän sille mitään voinut.

Mutta nyt täytyi taas muistaa, etteivät he olleet maailmassa kaksin. Tavallisesti Markus oli ollut muistuttamassa aina siitä…

”Mitäköhän Markus oikeasti tuumaa?” Sera mietti ihaillessaan vielä sormusta. Elias vakavoitui aavistuksen mutta päätti olla antamatta tilanteen latistua. ”Kerrotaan sille huomenna. Ja uudestaan, kun se herää.” Elias oli yhä niin toiveikas. ”Mennään nyt ensin syömään jonnekin hyvin…”

Varjojen yhä pidentyessä kaksikko jatkoi matkaa. Hyvin erilaisissa tunnelmissa kuin saapuessaan. Mutta Markuksen mainitseminen oli onnistunut vähän masentamaan. Toipuisiko tämä ikinä jakamaan iloa? Oli kulunut jo melkein kaksi viikkoa.

 

***

”Inhoan yövuoroja tällä osastolla…”

Pakko se oli silti perusasiat taas tarkistaa. Se ei ollut niin vaativaa koomapotilaiden kanssa, joten harjoittelijat saivat usein sen homman. Mutta tämä oli erikoisempi yö.

”Hui helevetti! Ei siis...” Kesken kaiken potilaan silmät rävähtivät auki. Hoitaja pidätti hengitystään, mutta potilas - hoitaja vilkaisi vuorolistaansa - Markus se taisi olla, vain katseli häntä ilmeettömin silmin.

”Öh… Markus? Kuuletko minua?” Ei mitään reaktiota. Hoitaja odotti vielä hetken, ja sitten Markuksen silmät taas sulkeutuivat. ”Parempi olla mainitsematta tästä mitään. Kuitenkin tein jotain väärin ja minun on pakko saada pitää tämä paikka…” Hoitaja yritti vain unohtaa koko tapauksen. Eikä silmien pariksi minuutiksi avautumisella voinut kovin paljon merkitystä olla.

Hän avasi silmänsä vielä uudestaan. Turhautuneena siitä, ettei nähnyt yhtään sen paremmin. Sinipukuisen henkilön poistuessa hänen päässään pyöri ylitse muiden yksi kysymys.

Kuka on Markus?

***

Elias soitti kotiin ja kertoi kihlauksesta. Alettiin varovasti suunnitella häiden ajankohtaa. Alustavasti loppukesästä. Mahdollisimman pian. Mutta jos tapahtuisi jotain Markuksen kanssa, niin… Noh, se oli sitten sen ajan murhe.

Mutta Jonna ei tuntenut sanaa ”alustava.” Hän suunnitteli jo innoissaan häitä, vietti tunnin jos toisenkin Seran kanssa puhelimessa.

Mutta sellainen hän oli. Heti, kun sai jotain aihetta iloon, niin siitä piti ottaa ilo irti. Unohtaa kaikki ikävä.

***

”…vain pari minuuttia! En voinut tietää, kun en ole ennen törmännyt tällaiseen enkä minä kaikkea teoriaa muista ulkoa!”

Naishoitaja nyrpisti nenäänsä ja vilkaisi lyhyesti lääkäriä. Hänellä taisi olla puheenvuoro.

”Kuules nyt, Mark. Kaikesta pitää edes kertoa jos ei itse osaa tehdä mitään. Tämä menee vielä kokemattomuuden piikkiin, mutta armahdukset on nyt käytetty. Sitten keskitytään potilaaseen. Mitä tarkalleen ottaen näit? Onko tätä tapahtunut lisää sen jälkeen?”

”No tuota… Silmät tosiaan pysyivät auki vain pari minuuttia, ei muuta. Potilas ei reagoinut ääneen. Muuta en ehtinyt kokeilemaan… Ja tämä on ensimmäinen kerta sen jälkeen, kun tämä tapahtuu uudestaan.”

”Minkä jälkeen? Sen toissailtaisen?”

Mark nyökkäsi.

”Koomasta herääminen ei ole mikään vieteriukkotapahtuma kuten elokuvissa. Se on hidasta ja asteittaista. Silmien avautuminen on usein ensimmäinen merkki, mutta esimerkiksi puhe saattaa tulla vasta päivien päästä.”

Puhe. Hän olisi halunnut sanoa, ei, kysyä paljonkin, mutta ainoastaan silmät tottelivat ja nekin kankeasti. Hän yritti silti seurata katseellaan, mitä tapahtui ja kuunnella, vaikka kaikki puhe tuntui tulevan kuin pitkän tunnelin päästä.

”Lopettakaa oppitunti hetkeksi. Katsokaa Markusta.” Uusi ääni puhui. Se valkotakkinen.

”Kuuletko meitä?”

Kuulen, kuulen! Mutta en pysty vastaamaan. Missä olen, kuka olen, miten jouduin tänne, keitä te olette, mikä minua vaivaa?

”Räpäytä silmiä kahdesti jos haluat sanoa kyllä. Kerran jos ei. Otetaan uudestaan. Kuuletko ja ymmärrätkö meitä?” Valkotakkinen jatkoi.

Hän räpäytti silmiään kahdesti. Hitaasti, mutta kuitenkin. Hän erotti, kuinka ilmeet kirkastuivat.

”Tiedätkö, missä olet, Markus?” Sinipukuinen mies vieressä mumisi. Tai sitten hän…ei, hänen nimensä taisi olla Markus. Niin, hän kuuli huonommin.

Markus. Se tuntui oikealta. Hänen nimensä on Markus.

Ai niin. Räpäytys kerran.

”Olet Bloom Creekin sivusairaalassa. Sinua ammuttiin ja olit leikkauksessa. Olet ollut koomassa kaksi viikkoa ja ilmeisesti alat toipumaan siitä nyt. Ymmärrätkö mitä sanon?” Valkotakkinen - taisi olla lääkäri – jatkoi. Kaksi räpäytystä. Markus ei muistanut mutta hän uskoi.

”Et todennäköisesti muista mitään siitä, mutta muisti palaa ajan kanssa. Samoin kuin puhekyky ja liikuntakyky. Nyt sinun pitäisi päättää, kerrotaanko tästä ystävillesi. Serenalle ja Eliakselle.” Nimet olivat tuttuja, mutta Markus ei saanut kasvoja mieleensä. Mutta hänestä tuntui, siltä, kuin olisi tärkeää, ettei häntä nähtäisi niin heikkona. Yksi räpäytys siis. Mutta sitten oli vaikea avata jo silmät.

”Markus? Älä anna periksi!” Se huomattiin. Markus hiipui taas pois.

”Mark, meidän pitää antaa Markuksen nyt levätä. Hänen pitää itse päättää toipumisesta, me voimme vain auttaa.” Lempeä ääni. Se oli viimeinen asia minkä Markus kuuli.

***

”Älkää menkö vielä! Juuri kun aloin muistaa asioita teistä, puhukaa minulle vielä lisää…” Mutta Markus itse ei pystynyt sanomaan mitään. Katseli vain avuttomana, kuin Sera ja Elias molemmat lähtivät.

Mutta Elias palasi ja pysähtyi, katsoi suoraan kohti… Eikö tämä nähnyt, että hän oli vihdoin saanut taas silmät auki? Vaikkakin ihan niiden kahden vierailun loppupuolella.

… Ai niin. Elias oli sokea. Mutta ei niin sokea… Miten se menikään? Elias ei ollut ihan tavallinen. Hän katsoo niin surumielisesti kohti… Markus halusi painaa ne kasvonpiirteet muistiin. Ettei enää ikinä unohtaisi niitä.

Elias… Ja Sera. Lupaan muistaa vielä kaiken.

***

Elias oli lopen kyllästynyt niihin käytäviin. Mutta hänen täytyi jaksaa, Markuksen vuoksi. Hän odottaisi vaikka koko loppuelämänsä. Joka siis Saagan mukaan jatkui loputtomiin. Mutta entä Sera… Hän ei voisi vaatia sitä Seralta. Entä jos Sera päättäisi luovuttaa? Mitä Elias voisi tehdä?

Entä jos Markus ei ikinä heräisi? Kohta hän joutuisi Seran kanssa lähtemään joka tapauksessa, rahat loppuisivat. Täytyisi jatkaa elämää. Palaisivatko he tänne aina silloin tällöin katsomaan Markusta? Ei, heille oli luvattu että Markus voitaisiin siirtää. Mutta se olisi kallista…

Entä jos Markus kuolisi? Sitten hänet haudattaisiin jonnekin tänne. Ihan vieraaseen maahan. Haudata. Eliaksen teki mieli valittaa ääneen, ulista kuin kärsivä eläin. Ei, Markus ei saanut kuolla. Mutta Elias ei pystynyt tekemään yhtään mitään… Hän puristi kätensä nyrkkiin.

Hän ei enää kunnolla muistanut edes, miltä Markus näytti. Hän ei ollut uskaltanut kokeilla kertaakaan. Peläten tuntevansa vieraat putket ja letkut… Ja Markuksen äänikin alkoi unohtua. Ei palannut enää niin kirkkaana mieleen kuin ennen. Se kaikki oli niin musertavaa ja lannistavaa.

Hän oli niin kyllästynyt tähän kaikkeen. Niin väsynyt…

Sera joi harvoin kahvia, mutta viime yön hän oli taas nukkunut huonosti. Ei siis ollut tavatonta, että hän menisi Markuksen luokse kuppi kädessään…

Mutta jotain tavatonta tällä kerralla oli vastassa.

Kirjaa lukeva nainen pudisti päätään, kun Elias juoksi ohi. Meinasi törmätä seinään. Sokeako se on vai onko sillä noin kiire jonnekin?

Elias pysähtyi hengästyneenä ovelle. Hän oli tuntenut jotain vahvaa. Mutta nyt hän oli epävarma siitä, mitä tapahtui. ”Sera?” Elias kysyi hiljaa, hän ei ollut hengittänyt sitten pelottavan hiljaiseen huoneeseen astuttuaan.

”Elias…” Sera kuiskasi hiljaa ohuella äänellä. Enempää hän ei pystynyt sanomaan. Markus oli pidellyt häntä niin pitkään, että hän oli sentään lakannut tärisemästä ja pystyi edes jotain sanomaan.

”Tulithan sä. Eksyitkö matkalla?” Markus totesi käyttämättömyyttään karhealla äänellä. Mutta Eliakselle se oli ihanin ääni maailmassa. Hän jäi lamaantuneena seisomaan paikoilleen sen kuullessaan. Markus… Markus oli hereillä.

”Tule nyt tänne sieltä. Senkin patsas.” Eliaksen kasvot sulivat hymyyn. Markus. Heidän Markuksensa.

Elias tunnusteli itselleen paikan. Hän istahti nopeasti Seran viereen, kun jalat sulivat tunnottomiksi. Sairaalan sänky alkoi jo natista protestiaan ylimääräisestä painosta. Mutta kukaan ei välittänyt. Elias kietoi kätensä Seran ympärille ja tunsi, kuinka Markuksen käsi kävi lyhyesti hänen kasvoillaan. He olivat ihan lähekkäin, taas yhdessä kaikki. ”Et kai sä taas itke?” Elias kysyi Seralta. Vastaukseksi kuului nyyhkäyksen sekainen naurahdus.

Elias painautui vieläkin lähemmäs. Jotta heillä kaikilla olisi mahdollisimman turvallista olla. Eikä sanottu mitään, vaikka olisi voitu sanoa paljonkin. Oltiin vain lähellä.

Kunnes Markus rykäisi ja sanoi matalalla äänellä. ”No niin… Ja kutsutaan joku tänne tai alan itse repimään näitä letkuja irti.”

***

Elias tuli sisään koputtamatta. Markus mainitsi tästä lyhyesti muka loukkaantuneena.

”Älä viitsi. Sähän tiedät että mä en näe. Niillä lääkäreillä meni lisäksi ikuisuus. Sä olet terve nyt, niinhän?” Hei eivät olleet puhuneet kertaakaan kahden kesken sitten Markuksen heräämisen edellisenä päivänä. Nyt Sera oli maksamassa hotellihuonetta pois. Ja Eliaksesta tuntui, että vihdoin voisi selvittää pari asiaa…

Markus hymähti. ”Niin meni. Hieman vain heikkoutta vuodelevosta ja uusista muistoista katoaa paloja. Mutta se on kuulemma ohimenevää eikä niin vakavaa, kun mä ”nukuin” vain reilu pari viikkoa.” Elias oli ensin hilpeällä tuulella, kun Markus oli samaa mieltä hänen kanssaan lääkäreistä, mutta into katosi kun Markus mainitsi jälkioireistaan.

”Ai”, Elias osasi vain todeta.

”Mutta et varmaan tullut vain diagnoosia kuuntelemaan. Mitä asiaa?” Markus uteli. Elias jotenkin aavisti, että Markus oli kääntynyt kohti. Siispä hän alkoi tutkiskella oikein kiinnostuneena jalkojaan. ”No tuota…” Elias ei saanutkaan sanottua mitään. Hitsi, pitäisi suunnitella uudestaan.

Markus kohotti kulmaansa. Olkoon, miettikööt hetken rauhassa. Voisi saman tien pukea loputkin vaatteet päälle, oli kylmä…

Elias kuunteli kasvavan epävarmuuden puristaessa rinnassa. Hiljaista kahinaa, vetoketju. Sitten äänet lakkasivat. Elias keskittyi yhä piirtämään huoneen laattalattian rajaa kengänkärjellään.

”Huomaan, että sut on rengastettu”, Markus totesi kun Elias ei sittenkään sanonut mitään.

Elias sävähti kuin olisi vasta itsekin huomannut sen. ”Juu. Me kyllä kerrottiin sulle kun sä et ollut vielä hereillä, mutta et taida muistaa. Sähän sen rasian olit ottanut mökiltä mukaan, eikö?” Elias jatkoi vähän innostuneempana. Markus hymähti myöntävästi, mietteliäänä.

Mitähän kaikkea oli tapahtunut sillä välin, kun hän oli ollut poissa?

”Sera siis antoi anteeksi?”

Taas Elias muuttui sellaiseksi kiusaantuneeksi. Ihan kummalliseksi. Markus ei ainakaan muistanut ennen nähneensä Eliasta sellaisena. ”Niin… Me vähän puhuttiin. Ja se sanoi ettei sitä haittaisi, vaikka…” Okei, päästiin siihen mistä Elias halusi puhua mutta ei halunnut puhua. Markus risti huvittuneena ensin kätensä. Elias käyttäytyi kuin arka koulutyttö. ”Vaikka mitä?” Hiljaisuus.

”Elias… Mitä sä halusit sanoa kun tulit tänne?” Markus alkoi johdatella samalla kun asteli lähemmäs.

Eliaksen sydän hypähti joka kerta kun hän kuuli Markuksen lausuvan nimensä. Hänen teki mieli melkein pyytää Markusta vain toistamaan sitä. Yhä uudestaan. Jottei Elias enää ikinä edes meinaisi unohtaa sitä ääntä.

”Mä en tiedä… Tai siis, mä en tiedä missä mennään. Mä en olisi vain tiennyt mitä tehdä jos sä et olisi herännyt…” Elias huokaisi. Noin, tuli sanotuksi. Koko ajan hän oli sitä pelännyt.

”Elias…” Markus aloitti. Laski rauhoittavasti käden olalle. Ensin jotain neutraalia. Elias nosti kysyvästi katseensa. ”Mä tein sen pelastaakseni sut. Mä en olisi antanut itselleni anteeksi jos en olisi ehtinyt sun ja sen luodin väliin.” Elias oli melkein ihmeissään. Oikeasti? Tunsivatko he niin samoin? Kerrankin. Jotain lämmintä läikehti Eliaksen sisällä. Se oli tuttu tunne. Hän ei ollut ennen vain kokenut sitä toisen miehen…Markuksen lähellä.

Ensin he painoivat vain otsat vastakkain. Lohdullinen ele molemmille. Mutta seuraava ei ollut siitä kaukana.

Seran suu avautui aavistuksen kun hän astui huoneeseen. Hänen tuloaan ei selvästikään oltu kuultu.

Hänen kihlattunsa… Ja paras ystävänsä. Sera oli monta kertaa miettinyt miltä oikeasti tuntuisi nähdä se itse nyt kun asiat oli puhuttu puhki. Olisiko hän edes hieman kateellinen? Vai iloinen? Vai tuntisiko mitään?

Sera huomasi hymyilevänsä. Kai hän oli iloinen, että kaikki oli hyvin. Hän viipyi vielä hetken kunnes poistui hiljaa. Antaisi niiden selvittää välinsä keskenänsä… Niin kuin aina ennenkin. Kyllä hän vielä hetken voisi odottaa lähdön kanssa.

Mutta hän ei ollut osannut aavistaa, ymmärtänyt, että niiden kahden suhde voisi olla niin…intohimoinen ja todellinen. Okei, ehkä vähän kateellinen. Saisivat ottaa hänet mukaan seuraavalla kerralla.

***

”Älä enää ikinä lähde noin.”

Ei ollut epäilystäkään siitä, etteivätkö he kaikki olisi palanneet kotiin.

Ja kunhan matkalaisille oli saatu ruokaa -  ja kaikki oli vakuutettu siitä, että Markus oli todellakin ihan kunnossa – alkoivat Jonna ja Sera puhua aiheesta, jossa vilahti Eliaksen makuun turhan monta häihin liittyvää sanaa. Ei sitä nyt vielä noin tarvitse hätiköidä… Mutta mikä se oli tyttöjä estäminen.

Sera ainakin oli innoissaan. Mutta Eliasta pelotti. Pystyisikö hän tarjoamaan Seralle mitä tämä vain tarvitsisi ja haluaisi? Entä Markus? Hän oli ollut jo vähällä menettää toisen. Mutta tulisiko sellaisia tilanteita vielä lisää? Ei voinut tietää. Mutta tällä hetkellä Elias ei voinut kuvitella elämää ilman kumpaakaan.

Kai ajan kanssa pelko ja jännitys häviäisivät, kun ajatukseen tottuisi. He kaikki olivat tulleet kotiin jäädäkseen.

***

Aika on kummallinen asia. Hyvä leffa menee ohi hujauksessa. Punnerra viisi minuuttia putkeen niin huomaat sen matelevan. Odota jotain miellyttävää niin se pitää sinua narrinaan ja tuntuu menevän takaperin. Odota jotain välttämätöntä ja kamalaa… Se valuu sormiesi läpi.

”Tämä on jotenkin niin haikeata, tiedäthän. Oon kuitenkin asunut täällä monta vuotta”, Sera lopulta sanoi ääneen vain huokailtuaan ensin monta kertaa.

Elias oli tullut mukaan Seran pyynnöstä. Että Sera saisi itsensä lähtemään ajoissa poiskin. Hän oli tullut vain jättämään avaimen sovittuun paikkaan seuraavia asukkaita varten, jotka saapuisivat seuraavana päivänä tai sinä iltana.

”Mutta etkö ole kuitenkin iloinen, kun tulet meille nyt virallisesti? Taidokkaasti sähän ootkin jo käytännössä asunut meillä viime aikoina.” Sera ynähti ääneen myöntävästi mutta poissaolevana Eliaksen kommentille. ”Totta, mutta tähän päättyy yksi jakso mun elämästä. Aika menee niin nopeasti, ennen kuin sitä huomaakaan…” Seran äänessä oli kummallista pelkoa nyt. Elias mietti aikoiko Sera kenties sanoa vielä jotain, mutta tämä lähtikin rivakasti kohti portaita. Eliaksen ei auttanut muuta kuin seurata perässä. Sera kyllä puhuu aina vain kun on oikeasti tarve.

”Miten sä muuten yleensä päädyit tänne? Eikö sun vanhemmat asu aika kaukana?” Elias keksi kysyä hiljaisuuden rikkomiseksi. Sera pysähtyi kuin seinään niin, että Elias oli päin kävellä. Sera hihitti lyhyesti Eliaksen horjumiselle, mutta ääni katkesi kuin kuristettuna kun Elias nosti kysyvän katseen naiseen.

”No tuota… En oikein muista.” Epämääräinen vastaus, tauko välissä sai Eliaksen epäilemään että Sera kyllä muisti mutta ei halunnut kertoa. Miksi Sera oli tullut tänne vuoristokylään? Ei ainakaan opiskelupaikan perässä eikä Elias muistanut, olisiko Seralla ollut vaikka ystäviä joiden mukana tulla. Vain Markus ennen Eliasta…

Ja Markuskin oli tullut tänne etsiessään rauhallista vaihtelua ja paennut muistojaan. Nuva todella oli erikoisten ihmisten magneetti.

”Ei se mitään.” Kertoo sitten myöhemmin kun haluaa. Matka jatkui.

”Sähän tapaat mun vanhemmat ja isosiskon parin viikon päästä häissä. Jännittääkö?” Sera puolestaan avasi keskustelun uudestaan.

Elias pudisti päätään. ”Ei. Enemmän mua huolestuttaa pystytäänkö me käyttäytymään ihmisiksi, kirjaimellisesti, kun sinne tulee ihan tavallisiakin ihmisiä.” Sera naurahti. Eliaksen perhe oli niin huvittava. Aina jotain jännittävää menossa. Ihan kuin salaisia agentteja, kun pitää todellinen henkilöllisyys salata… Mutta ei se tainnut olla hauskaa jos sitä joutuu tekemään koko elämänsä.

Eliaksen sieppaus oli kamala esimerkki siitä, miten heitä voitaisiin kohdella. Mutta siitä viikosta, kuten ei Markuksen sairaalajaksostakaan, ollut puhuttu enää mitään.

”Mitäs nyt mietit?” Sera huokaisi jälleen. Elias ihmetteli. Mitä tämä mahtoi ajatella?

 ”Mietin vieläkin miten esimerkiksi toi piano on saatu tänne alun perin. Palasina varmaan. Ja tänne se jääkin.” Ai. Jotain niin järisyttävää.

”Samoin toi sänky. Just hankin vähän aikaa sitten uuden, mutta sekin jää tänne… En päässyt kovin paljon kokeilemaan”, Sera harmitteli. Elias mietti hetken vihjailiko Sera jotain vai ei. Sitten, kun Sera ei vielä ollut kääntynyt, Elias astui eteenpäin.

Ensin yllättynyt huudahdus ja sitten: ”Hei, mitä sä nyt?” Sera kompuroi takaperin Eliaksen työntämänä, kunnes pyllähti sängylle. Ja Elias jatkoi vielä sittenkin.

Sera nauroi vihdoin kun oli selvinnyt säikähdyksestä. ”Mähän sanoin ettei tää talo oo enää käytännössä mun. Ei me täällä voida…”

”Ei kukaan tule vielä. Mä kyllä huomaan jos tuleekin. Me ollaan täällä aivan kahdestaan…"

Sera ryhtyi leikkiin mukaan. ”Ai, vuorossa vai avuttoman naisen hyväksikäyttö?”

”Et sä ole avuton.”

”Kiitos. Kai sut nyt pitää palkita kohteliaisuudesta…” Elias ei toista kutsua tarvinnut.

Jos he voisivatkin… Elias odotti, milloin Sera viheltäisi pelin poikki. Häihin oli vielä kaksi viikkoa. Ja tämä ei todellakaan ollut mikään soveliain paikka.

Mutta koko edellinen viikko oli ollut pelkkää hellettä, talossakin oli isot ikkunat ja yläkerta oli käytännössä pätsi. Hikoilutti jo valmiiksi. Ja kaiken lisäksi, Elias oli kyllä kuullut miten Jonna kommentoi Seran sen päivän asuvalintaa, mutta nyt hän vasta pääsi näkemään sen… Ja olisi halunnut nähdä oikeastikin. Oli vaikea pidätellä koko ajan itseään niin, kun oli pitkään odottanut. Niin vähän vaatteita, niin helposti riisuttavissa, Serakaan ei sanonut mitään vaan päinvastoin…

”…A-Ei!” Sera hätkähti niin että oli kaatua. Elias tarrasi nopeasti tätä kädestä ja otti toisen pois selältä. ”Miten…Miten sä osasit avata ne noin nopeasti?” Sera sokelsi laittaessaan rintaliivin hakaset pikaisesti kiinni. Sera kuulosti rehellisen yllättyneeltä, mutta ääni tärisi. Elias katsoi sen viestiksi perääntyä. Leikkiaika oli nyt ohi. Pettynyt hän oli, mutta hän ei aikoisi pakottaa Seraa mihinkään.

”No…Et varmaan halua kuulla missä olen saanut harjoitusta”, Elias mutisi hiljaa. Melkein hävetti kuinka hengästynyt vielä oli. Pitäisi vain rauhoittua. Mutta kun hetken oli hiljaista Elias kuuli, ettei Serakaan ollut yhtään sen levollisempi.

”En kai. Liittyykö se siihen, missä kunnossa Jonna välillä tulee niistä ”iltamista”?” Seran äänessä oli vilpitöntä huvittuneisuutta. Elias hengitti helpommin. Nosti käden Seran kasvoille, suunnilleen oikeaan suuntaan. Oli vähän vaikea nähdä kun molempien sisällä räiskyi niin… Okei, ajattele muuta. Leikki loppui.

”Sanotaan nyt vaikka niin, että se olisi mennyt monta kertaa suihkuun täysissä pukeissa ilman mua. Ja että se olisi saanut monta saarnapuhetta vielä enemmän. Vaikka ei niistä hyötyä ole.” Sääli. Mutta eihän Jonna satuttanut sillä ketään? Ja tyttö oli nuori. Kai sitä nyt sai vähän riehua. Jonnalla kun siihen oli tilaisuus, sulautui paremmin ihmisten joukkoon.

Sera veti pari kertaa henkeä ja huokaisi sitten. ”Mitä sitä ei pikkusisarusten puolesta tekisi.” Jostain syystä molemmat alkoivat nauraa ääneen. Oli jotenkin uudella tavalla levollista olla vaikka mitään ei ollutkaan tapahtunut.

”Sera hei, mihin sä sen mun paidan viskasit? Sera?”

Elias kuuli kikatusta portaista.

”Ei tää ole reilua. Mä olen sokea, muistatko? En löydä mitään elotonta.”

”No katotaan sitten, kuinka hyvin saat mut kiinni. Muthan sä näet?” Silloin Elias ymmärsi, missä hänen paitansa oli.

”Saamarin portaat yhä edelleen liian jyrkät…” Sera kiersi jo talon taakse. Elias tunsi itsensä lapseksi. Hippaleikkiä nuorempien kanssa.

”Et sä puutarhaan pakenemalla pysty piiloutumaan!” Vaikka siellä oli kyllä hyvin elinvoimaisia kasveja. Mutta Seraa hän ei ikinä voisi hukata…

”Voi…Huh…Sait mut kiinni.” Sera nauroi hengästyneenä kun Elias oli saanut hänet kampatuksi puolivahingossa nurmikolle. ”Eihän suhun sattunut?” Elias kysyi ensimmäisenä kun vetäytyi pois Seran päältä. Okei, ehkä hän oli vieläkin vähän turhan innoissaan.

”Ei toki. Mutta mä hukkasin sun paidan jonnekin matkalle…” Sera sanoi suu virneessä, ei lainkaan pahoillaan. Elias pysähtyi.

”En mä taidakaan tarvita sitä vähään aikaan.” Sera ynähti venytellen myöntävästi.

”Mä rakastan sua, Elias. Rakastatko sä mua?”

Leffoissakin sanotaan joskus että ”se vain tapahtui”. Harva asia tapahtuu vahingossa. Mutta Eliakselle ja Seralle tämä oli puhtaasti sellainen tilanne. Ei välitetty jos joku sattuisi näkemään, tai että oltiin mullassa puutarhassa. Joskus täytyy vain saada olla toisen kanssa ja unohtaa kaikki muu.

 

”Ei maltettu sitten odottaa sitä paria viikkoa” Elias totesi ei oikein kenellekään. Se nyt oli selvää. Seran hikinen, lämmin alaston vartalo oli painautuneena vasten hänen omaansa. Eikä hän olisi voinut olla paljon sen onnellisempi.

”Ei sen väliä. En ole kovin kristillinen tai mitään sellaista, oikeastaan. Sitä vain, että halusin olla varma… Että sä olet se oikea.” Elias kietoi kätensä paremmin Seran ympärille. ”Älä huoli. Mä en jätä sua ikinä. Ja jos se musta on yhtään kiinni, sä et tule olemaan onneton.” Elias hipaisi Seran kasvoja, silmät olivat kiinni, ja Elias mietti jo, onko tämä nukahtanut hänen käsivarsilleen.

”Eihän kukaan nähnyt?” Sera kysyi yhtäkkiä, nyt aitoa huolta äänessään aiempien hurmioituneiden huokausten vastapainoksi. Elias sanoi venytellen ”nooh” ja hymyili. ”En ole varma, en keskittynyt paljon muuhun kuin suhun. Jollekin mummolle juorunaihetta…”

”Älä edes viitsi”, Sera muka pahastui, mutta nauroi päälle. Elias todellakin oli onnellinen. Ja Sera myös. Mitään muuta ei tarvinnut. Vaatteetkin ovat turhia…

”Mutta nyt meidän pitää alkaa varmaan mennä.” No siihen päättyi se. Tällä kertaa Sera oli heistä se järkevämpi.

”Selvä. Ehkä kuitenkin me väärinkäytetään sun vanhaa asuntoa vielä kerran. Suihku olisi varmaan ihan hyvä asia jos me halutaan kävellä kylän läpi herättämättä liikaa huomiota.” Sera kiepsahti Eliaksen rinnalle. ”Niin… Muistin vain, että avain jäi sisälle ja ovi taitaa olla nyt lukossa.” Sera kuulosti hyvin vakavalta. Eliasta alkoi taas naurattaa.

”Ei se mitään. Jos annetaan sitten oikein kunnolla juorun aihetta porukoille… Piristystä tylsään kyläelämään. Mä en taida edes jaksaa etsiä vaatteitani.” Elias osasi tällä kertaa odottaa Seran reaktiota, mutta se oli hauska yhtä kaikki.

”Sä et ole tosissasi! Älä edes ehdota tollasta, äiti ja isä raahaisi mut takaisin kotiin jos kuulisi tästä… Älä naura!” Sera ryhtyi turhaan nuhtelemaan.

”Sunhan ei pitänyt olla mitenkään kristillinen?”

”Mutta on mulla vielä arvokkuus tallella toisin kuin eräillä!”

”Väitätkö, että olen vain joku susilapsi metsästä?” Elias haastoi kierähtäen niin, että Sera oli taas hänen allaan. Sera alkoi nauraa siihen malliin, ettei vaatteiden etsimisellä olisi sittenkään vielä ihan heti tarvetta.

***

Sera pudisteli viimeisiä heiniä vaateistaan. ”Sä olet ihan neuroottinen. Mulla sentään jäi kengät sun taloon.” Sera naurahti hermostuneesti. ”Eikä meillä ole edes ketään kissoja lukuun ottamatta kotona”, Elias totesi ottaen avainta esiin. Kerrankin onni on heidän puolellaan. Eivät he mitään väärää tehneet, mutta niin ilmeisen syyllisen näköisinä, sotkuisina, kotiovelle ilmestyminen olisi vähän kiusallista todistajien läsnä ollessa…

Elias ihmetteli, kun Sera jatkoi suoraan eteenpäin. Eikö oven pitäisi olla lukossa?

”Tuota, Elias…” Ai niin. Markus, kuinka ollakaan. Elias irvisti mutta pyyhki nopeasti ilmeensä peruslukemille ja astui Seran tueksi.

”Missäs sitä ollaan oltu? Sanoitte aamulla, että käytte vain pikaisesti. Ja nyt tulette sen näköisinä, kuin olisitte päättäneet hypätä jokaiseen puskaan matkalla tänne.” Markus totesi. Ei kysynyt, havainnoi vain. Mutta tämä kylmän aprikoivalla äänellä sanottu toteamus sai Eliaksen niskakarvat nousemaan pystyyn, vaikka sisältö sinänsä meinasi nauratta.

Okei…Mitäs nyt? Sera jäätyi totaalisesti. Molemmat tunsivat itsensä kuin luvatta karkuteillä olleiksi teineiksi. Ja nyt isä oli kotona odottamassa.

”Me käytiin vain kävelyllä metsässä, siinä kaikki. Eikä sun tarvitse noin meitä vahtia”, Elias selitti mahdollisimman vilpittömästi vaikka hävetti. Tosin miten se selittäisi molempien hiuksia koristavat ruohonkorret. Sera piilotteli vaivihkaa hänen selkänsä takana.

”Vai että oikein metsässä. Mahtoi olla riehakas retki?” Markus jatkui vielä hetken kuulustelijan roolissaan, mutta puhkesi sitten nauramaan. Elias näytti siltä kuin häntä olisi lyöty kalikalla otsaan. ”Menkää nyt peseytymään ennen kuin muut tulee. Näytätte ihan kamalilta.” Sera alkoi jo hymyillä. Koko tilanne oli koominen.

”Ääh…Niin kai. Kiitti”, Sera mumisi hämillään. Poskia kuumotti. Markus oli tainnut hyvinkin arvata mitä siellä metsässä tapahtui. Tai siis oikeasti Seran… puutarhassa… Huh sentään, miten he olivat uskaltaneet. ”Jos me vaan mennään suihkuun…” Sera mutisi ja lähti yläkertaa kohti, kehtaamatta katsoa Markusta.

”Hei, jos te menette yhdessä niin teillä menee ikuisuus. Ainakin Jonna voi tulla minä hetkenä hyvänsä.” Markus oli onneksi perillä asioista. Elias ei osannut sanoa mitään.

”Ai…”

”Mä sitten varaankin kylpyammeen!” Sera ilmoitti vähän turhan tekopirteällä ja kimeällä äänellä. Ja riensi pois näkyvistä mahdollisimman nopeasti. Markus ja Elias seurasivat naisen kulkua molemmat yhtä lailla kummastuneina.

”Elias, mihin teillä oikeasti meni noin kauan?” Elias haroi hiuksiaan. ”No tota…” Hän toivoi vain tulleensa jo unohdetuksi. Hän pyyhki vaivihkaa jalkapohjiaan lahkeisiin. Uusille asukkaille oli luvassa yllätys: myllätty sänky ja vanhat puolihajonneet läpsykkäät. Tai mitä lie, niin Sera niitä kutsui.

”Jos se on noin vaikeaa niin ei tarvitse kertoa.” Elias huokaisi helpotuksesta ja pakeni yläkertaan.

”Oikeasti, kuin kaksi teiniä!” Markus puuskahti ääneen kun yläkerran kylpyhuoneen ovi oli kolahtanut kiinni.

”Mä kuulin ton!” Kuului silloin alakerrasta. Markus nauroi. Yhtäkkiä kummallinen ajatus vilahti hänen mielessään.

Hän voisi hyvinkin mielellään tottua tällaiseen elämään. Ei tarvitsisi olla mitään enempää. Saisi olla vain läsnä Seran ja Eliaksen elämässä, tapahtui näiden kahden välillä sitten mitä tahansa. Markus jäi ajatuksissaan kuuntelemaan, kuinka putket kurluttivat hanojen avautuessa. Sitten hän ravisteli itsensä taas todellisuuteen.

”Parempi kuitenkin käydä katsomassa, miten se vierasmökki valmistuu…” Sille tulisi käyttöä pian, parin viikon päästä. Seran isä, äiti, ja isosisko jäisivät yhdeksi yöksi. Ja kun nyt Markus ja Serakin majoittuvat taloon ainakin tilapäisesti syitä enempää avaamatta, tulisi lisätila tarpeen.

Muitakin valmisteluita oli vieraiden tuloa varten lähempänä sitä isoa päivää. Telkkari piti saada kuntoon. Siinäpä Samuli kiroili Jonnankin edestä yhden iltapäivän kun vihdoin ryhtyi toimeen, asenteella ”ei tähän sähkömiestä tarvita”. Saaga kuiskasi Jonnalle, että ole valmiina herättämään isäsi henkiin.

Ja itse vieraiden saapumispäivänä Saaga vihdoin käytti helikopterikyydin luontaisetua, jotta ehtisi ajoissa niitä vastaanottamaan. Siis tietenkin niin, ettei helikopteri olisi enää paikalla siinä vaiheessa.

Vieraat saapuisivat valmiiksi juhla-asussa. Häät olisivat illalla. Eliaksen "kyllä se siitä" aika meni umpeen.

***

”No niin, täällä on kaikki valmista”, Jonna huokaisi ja siisti vielä pukuaan. Kaikki muut olisivat jo varmasti pihalla. Häntä nyt ainakaan ei saisi joutua odottamaan! Jonna oli suurimman osan häävalmisteluista takana. ”Ja jotkut eivät vain tajua tilanteesta mitään”, Jonna mietti nyrpistäessään nenäänsä sille Samulin työkaverille, joka oli ollut perheen elämässä vähintäänkin yhtä paljon mukana kuin Marianne.

Paitsi että tämä luuli heidän kaikkien olevan vain ihmisiä. Kuten Seran perhekin. Kai.

Mutta saisi vähintään Elias olla ajoissa. Jonna ei ollut nähnyt veljeään huolestuttavan pitkään aikaan ja silloin edelliselläkin kerralla tämä näytti vaalean sijaan vihertävältä. Auts. Mahtaa isoveikkaa jännittää, ensimmäistä kertaa Seran perhekin käymässä…

”Elias rauhoitu”, Markus totesi epäominaisen lempeästi sulkiessaan vielä oven kiinni takanaan. Se makuuhuone oli muuttunut yleiseksi pukuhuoneeksi eikä ollut siis kovin hehkeä näky. Viimeisen vartin Markus oli säätänyt Eliaksen pukua turhautumiseen asti. Miten sokeakin voi löytää niin monta vinksallaan olevaa asiaa?

Vieläkin nauratti.

Mutta Elias oli tavallista vaitonaisempi. Ja vihersi yhä vähän vaikka Markus oli parhaansa mukaan yrittänyt keventää tunnelmaa. Se tosin ei ole hänen ominaista alaansa.

Pihalla oli vakavampaa ja vähän vähemmän vakavaa porukkaa. Perheiden tutustuminen toisiinsa oli vielä virallista ja pintapuolista. Mutta Sera vaihtoi kuulumisia innoissaan siskonsa Fionan kanssa. Ilta oli lämmin ja tunnelmakin siis vielä varmasti lämpenisi ajan kanssa. Kunhan saataisiin virallinen osuus kunnialla hoidettua.

”Älä Elias paahda tuollaista vauhtia. Ei ole kiire vielä minnekään, Jonna ja Seran äiti puuttuvat.” Markus joutui juoksemaan Eliaksen kiinni ja tarrasi tätä käsivarresta kun ei tullut ensin kuulluksi. Elias oli aivan eri maailmassa. Sellaisessa, jossa kaikki kiemursi ja puristi inhottavasti. Markuksen olisi tehnyt mieli yrittää lohduttaa Eliasta vielä tuttavallisemminkin kuin olan taputuksella, mutta nyt oltiin taas ihmisten ilmoilla.

”Huh, sellainen hiostava ilma ettei sade ole kaukana. Kunhan vain nyt hetken vielä odottaisi”, Marianne totesi ääneen.

Yhtäkkiä kaikki olivat istumassa ja odottamassa.

Keho tuntui liikkuvan aivan itsekseen, Elias tunsi kuin olevansa itsensä ulkopuolella. Kaikki tapahtui automaattisesti. Ja epätodellisesta. Sera odotti sen vanhan hääkaaren alla, joka oli ollut siinä koko Eliaksen elämän. Nyt se yhtäkkiä olikin paljon konkreettisemmin siinä. Odottavana. Sera odotti, kaikki odottivat, Elias käveli pinnallisesti hengittäen…  Kieli tuntui olevan sementissä ja jo mafiankin kanssa ongelmissa. Entä jos hän ei saisi mitään sanotuksi?

Sentään sanatkin tulivat lopulta kuin navigaattorista ja sitten kaikki alkoi tuntua helpommalta, aivan kuin koulussakin esitelmiä pitäessä.

Saaga oli yhtä hymyä koko ajan.

”Sä kyllä osaat, me harjoteltiin tätä, oikea sormi juuri noin älä hermoile…” Jonna mumisi puoliääneen kun Elias alkoi pujottamaan sormusta Seralle. Markus ei saanut sanoista selvää mutta muisti kyllä, kuinka vielä edeltävänä päivänä Elias oli hermoillut sokeuttaan. Silloin Jonna oli napannut tämän tyhjään huoneeseen jokin rihkamasormus toisessa nyrkissään… Joten ei Eliakselta ainakaan pitänyt harjoitusta puuttua. Kunhan vain hermot kestäisivät, Seran koko perhe kuitenkin läsnä ja muita myös.

Markus kuitenkin huomasi hymyilevänsä samalla kun Jonna hiljaa tuuletti. Se vaihe onnistui. Askel lähempänä.

Jonna alkoi ensin taputtaa. Oikein riehakkaasti, melkein hurrasi ääneen. Muut ryhtyivät mukaan, ääni voimistui nopeasti.

Viimeistään hääsuudelman aikaan ei enää kukaan jäänyt paikoilleen. Perheet ja ystävät, kaikki rakkaat läsnä.

”Vau”, Sera totesi hiljaa. Elias ei pystynyt puhumaan, mutta ajatteli sitä samaa. Katseli vain Seraa. Kaikkea hän ei nähnyt, mutta jotakin enemmän kuin muut. Sen, että Sera ei ollut vielä ikinä ennen ollut niin onnellinen ja rauhallinen.

Viimeinenkin jännityksen luoma kielilukko laukesi, kun vieraat virtasivat onnittelemaan ja jututtamaan tuoretta hääparia. Elias ja Serena Jalava. Vau tosiaan.

”Se meni ihan nappiin! Ja vielä viimeiselläkin harjoituskerralla kun sä…” Elias teki nopeasti estelevän liikkeen kädellään. Jonna nauroi ymmärtäväisesti. He olivat nyt leikkineet tasan kaksi kertaa naimisiin menemistä. Kun Jonna oli ollut aivan pieni ja eilen. Eikä kummastakaan kerrasta enää puhuttaisi.

Elias hämmästyi, kuinka tuttavallisesti Samuli tuli häntä puhuttelemaan ja onnittelemaan. Tosin vastaaminen sujui yhä sillä kummallisella automaattivaihteistolla. Ulkopuolinen olo. Oliko hän nyt tosiaan naimisissa Seran kanssa? Tuntui siltä, kuin olisi vieläkin leijumassa irrallaan.

Saaga ja Seran äiti, Sandra, olivat tyytyväisiä siitä, kuinka hyvin toimeen Fiona ja Jonna näyttivät tulevan. Tietenkin keskusteltuaan ensin siitä, kuinka onnistunut seremonia oli ollut. Sitten aihe hyppäsi pukuihin.

Markus tunsi itsensä lievästi ulkopuoliseksi, vaikka tämä oli selvästi Eliaksen ja Seran hetki. ”No, tällaista tämä tulee sitten olemaan”, Markus ymmärsi. Hänestä tuntui hetken tyhjältä. Sitten hän näki, kuinka Marianne viittoi häntä seuraamaan. Sentään toinenkin, jota ei ylenpalttinen turhan höpöttäminen kiinnostanut.

”Meidän pitänee alkaa raahata tuoleja pöytien luokse, kun tuo muu väki näyttää jäävän suustaan kiinni”, Marianne ilmoitti. Markus äännähti myöntävästi, mutta kysyi sitten vielä ääneen: ”Miten se sulta onnistuu tuon mekon kanssa?”

Marianne huokaisi teatraalisesti. ”Voi niin tyypillistä. Tiedätkö kun hame ei estä käyttämästä käsiä”, Marianne ilmoitti ja pullisteli käsivarsiaan hetken oikein antaumuksella. Markus nauroi nyt ensimmäisen kerran vapautuneesti ääneen sitten aamupäivän.

Hän tulisi joka tapauksessa olemaan aina Mariannelle, tuolle oudolle yksinäiselle naiselle, kiitollinen. Ilman tätä Eliaksen pelastusoperaatio ei olisi varmaan onnistunut. Markus ei vain osannut pukea sitä tunnetta sanoiksi tai teoiksi.

"Saa hameväki puhua nyt ihan kyllikseen. Ei kaikkien tarvinnut silti sellaisesta nauttia", Marianne totesi palauttaen Markuksen nykyhetkeen.

”Olet niin nätti, Sera! Täytyy vielä kerran sanoa. Missä laitoitkaan hiuksesi?”

”Ääh, äiti sanoin jo. Saagalla on kokemusta pitkistä hiuksista.” Sandra vilkaisi Saagaa nopeasti ja sävähti hieman huomatessaan tämän hymyilevän kohti. Nainen taisi vain kuulla keskustelun, siinä kaikki.

Mutta Saagassa oli jotain erikoista, samoin kuin Eliaksessa… Tai sitten kyseessä oli anopin ennakkoluulot. Kyllähän Jonnakin oli Saagan tytär ja aivan normaalin oloinen. Kai sitä voisi vähän hienotunteisesti udella kunhan juhlallisuudet olisivat ohi. Nyt Sandra vain halusi, että tämä olisi hänen tyttärelleen se kaikista täydellisin päivä. Hän halasi Seraa oikein pitkään, ihan yhtäkkiä.

Auringonlaskun puna kääntyi illan hämyksi. Kaikki oli nyt paikallaan ruokailua varten. Paitsi ne pari tärkeintä henkilöä. Toista vietiin juuri talon taakse.

”Markus, mitä nyt? Mun pitäisi…” Mutta Markus nykäisi häntä vielä uudestaan hihasta. ”Mä oon saanu odottaa ihan tarpeeksi pitkään, kattoa kuinka te juhlitte keskenänne”, Elias luuli kuulevansa mutta ei ymmärtänyt. Hän oli hääseremonian jälkeen jotenkin vain leijunut Seran perässä paikasta toiseen, puhunut silloin tällöin jotain vastaantulijan kanssa.

Sitten hänet työnnettiin vasten seinää sinne nurkan pimentoon. Vastalauseille ei ollut sijaa, Markus oli melkein kovakourainen kummallisessa yllättävässä nälässään. Elias vastasi mielihyvin haasteeseen. Ehkä jotain tällaista hän itsekin kaipasi, vastinetta kaikelle herkistelylle ja pinkin sävyiselle. Tämä viimeistään tiputti onnellisista pilvilinnoista ainakin samaan ulottuvuuteen muiden kanssa.

Se paikka olisi kuitenkin voitu valita vähän paremmin.

Tai siis… Kyllähän Elias pystyisi kertomaan jos joku tulisi. Pitäisi vain yrittää keskittyä, vaikka, vaikka… Äh, anti olla. Nähkööt. Mitä väliä millään muulla.

Sera seisahtui niille sijoilleen, kädessä pidelty laahus putosi pehmeästi nurmikolle. Hän oli nähnyt vaalean takinhelman katoavan nurkan taakse, vaikka aiemmin sen omistaja oli seurannut häntä koiranpennun tavoin, ja etsinyt sopivan välin keskustelussa hiippailla perään. Nyt hän vain toivoi ettei kukaan ollut päättänyt seurata. Huh noita kahta.

Olivathan ne suloisia yhdessä ja kaikkea… Mutta nyt piti taas palata illan ohjelmaan. Sera rykäisi hiljaa. Niin kuitenkin, ettei säikäyttäisi. Miehet silti pomppasivat erilleen toisistaan kuin sähköiskun saaneina ja Sera puhkesi nauruun.

”Ei tämä mitään. Mutta kuvitelkaa, jos tämä olisi ollut ensimmäinen kerta kun olisin löytänyt teidät näin”, Sera hihitti ja värähti ajatukselle. Tosin jostain syystä hänen poskiaan myös kuumotti. Ne olivat hyvän näköisiä yhdessä…

Elias ja Markuskin nauroivat, yllättävän vapautuneesti ottaen huomioon tilanteen. ”No niin, tauko ohi. Takaisin juhlittaviksi”, Eliaskin totesi ja lähti ensimmäisenä kävelemään. Enää ei tuntunut siltä kuin leijuisi, kaikki oli yhtäkkiä jotenkin terävämpää ja todellisempaa, ainakin hetken.

Markus kuiskasi Seralle jotain matalalla äänellä ohi kulkiessaan. Sera hihitti mutta asetti kasvonsa nopeasti peruslukemille. Elias epäili, että myös Sera saatettaisiin viedä nurkan taakse jossain vaiheessa. Varmasti, Markushan näki kuinka kaunis Sera taatusti oli. Pala pilvilinnaa oli yhä mukana.

”Palataanpa meidän tämän iltaiseen rooliin.” Markus hymähti olkansa yli vilkaistessaan ja riensi sitten auttamaan viimeisten penkkien asettelussa.

"Eikö ton vikan pöydän pitänyt olla keskellä lähempänä muita?" Kukaan muista ei edes huomannut tätä lyhyttä talon takaista välikohtausta.

”Mä leikkaan ja syötän, muuten tulee vain sotkua.” Elias myöntyi. Hän tiesi lauseen ikävän todeksi. Eikä hän millään olisi halunnut sotkea Seran pukua, se kun tuntui niin kauniilta ja arvokkaalta. Ja pilviusvaonnensumu peitti vielä kaiken pehmeään pumpuliin.

Seran nauru kuulosti pieniltä heliseviltä kelloilta, keijun naurua lämpimässä kesäyössä. Ojennetun kakkulautasen sijaan Elias asetti kätensä lämpimälle poskelle. Jos hän saisi jotenkin vain nähdä... Sera antoi hänelle kakkuisan suudelman ja sitten päästettiin nälkäiset vieraat ruokien - tai siis lähinnä kakun - kimppuun.

Huolehdittiin hyvin siitä, että kaikilla olisi varmasti ruokaa edessä. Ja ruokailun ohella oli myös hyvin aikaa jutella. Etenkin miesten (ja Mariannen) pöytään oli kertynyt hyvin moninainen joukkio.

”Nyt täytyy kyllä lopettaa, muuten ei ole kakulle tilaa.”

Elias ajatteli, että hän kohta halkeaa siitä kakun määrästä. Tämän jälkeen hän pystyisi olemaan taatusti syömättä ainakin kaksi kuukautta. Sitten Saaga ja Jonna huomasivat myös, että vihdoin oli saatu radio ulos. Jalavien häiden outo, mutta alusta asti ollut perinne jatkuu.

Jo valmiiksi lämmin kesäyö tuntui kaikista yhtäkkiä vielä vähän lämpimämmältä, vaikka laiska tuuli oli alkanutkin puhaltaa. Kaikkialla tuoksui kukilta ja tuoreelta ruoholta sekä salaperäiseltä yöltä.

”Ihan tulee omat häät mieleen”, Saaga huokaisi. Hän vilkaisi vielä tyytyväisenä, kuinka Serankin perhe oli tullut mukaan tanssimaan. Ei mitään valsseja täällä, kunnolla mekkojen liikkuvuudet rajoille.

Jonna hymyili nähdessään Markuksenkin tekevän niin. Hän oli ensin epäillyt, miten tämä suhtautuisi koko häätouhuun. Jonnalla oli omat epäilyksensä siitä, mikä tämän miehen suhde hänen isoveljeensä ja tämän tuoreeseen vaimoon oli. Mutta nyt Markus näytti viihtyvän ihan hyvin yksinkin. Niin kuin Jonnakin oli, yksin… Ainoa huono puoli siinä, että hän oli tavanomaisten viikonloppubileiden sijaan joutunut jäämään tänne. Kaikki muu olikin mahtavaa.

Sitten tapahtui jotain yllättävää. Markus tuli hänen luokseen. Ei Seran tai Eliaksen. Jonnan sydän lähti ylikierroksille. Ihan kumma reaktio. Ei tätä tapahtunut silloin kun muut pojat bileissäkin lyöttäytyivät – eli tunkeutuivat – hänen seuraansa. Jonna laittoi sen vain säikähdyksen piikkiin. Meni siinä välissä Markuksen kysymyskin juhliin liittyen ohi. Jonna pyysi posket punottaen tätä toistamaan kysymyksen.

”Ei noin kauniin tytön pitäisi yksin olla”, Markus mutisikin. Jonna nauroi hermostuneesti.

”Sä olet juonut.” Markus hymähti kuin todeten huomion todeksi. ”Saisit juoda useamminkin”, Jonna jatkoi rohkeampana. Hui, hänhän melkein flirttaili. Mitä, Markus oli häntä vähintään kuusi vuotta vanhempi?

”Siis… Sä hymyilet silloin enemmän”, Jonna jatkoi nähdessään Markuksen kysyvän ilmeen. Hymy palasi.

Ei sitä pientä tanssihetkeä pitkään kestänyt. Oli jotenkin molemmille kiusallista. Siispä he päätyivät yhdessä hurraamaan Fionan ja Mariannen tanssikisalle.

Elias ja Sera huojuivat ja pyörivät ja nauroivat ja ilmeilivät toisilleen huomaamatta mitään muuta ympärillä.

***

”No niin, älkää te vilustuko täällä”, Saaga totesi vitsikkäästi nuorelle parille. Samuli kohotti kulmaansa kun näytti siltä, kuin nämä olisivat kuuroiksi tulleet. Niin ehkä asian laita olikin. He olivat nyt aivan omalla taajuudellaan. Tulisivat sitten nukkumaan kun siltä tuntuisi.

Ei edes se pitkään enteillyt sade haitannut.

Paljon sen onnellisempi ei voi olla.

Markus katseli vaitonaisena. Sade tuntui kylmältä, hän värähti. Häntä ei huomattu. ”Mutta näin sen pitääkin pääasiassa olla.” Nuo kaksi jatkaisivat aivan omia juhliaan varmaan vielä pitkään. Sitten Markus ei halunnut katsella enempää vaan suuntasi kulkunsa mökkiin.

Hänelle varattu Eliaksen vanha huone oli jo käytössä, Fiona oli jotenkin päätynyt sinne.

Nyt hänen pitäisi nukkua Jonnan kanssa samassa mökissä… Mutta eihän se olisi ongelma, eihän? Markus tulisi niin, että Jonna nukkuisi ja lähtisi ennen tämän heräämistä. Markus vilkaisi vielä kerran tuota nukkuvaa pikku prinsessaa. Nätti. Sitten hän alkoi avata takkinsa nappeja.

"Saaga missä sanoitkaan niitä vieraspyyhkeitä olevan?"

Makuuhuonekin sai uudet omistajat.

 
”Nukutko vielä, Samuli?” Kuului epämääräinen murahdus, kuin karhu. Ei.

”No hyvä. Kävin nimittäin tarkistamassa kaikki huoneet. Sera ja Elias ovat Jonnan huoneessa, Sandra miehensä kanssa täällä alhaalla niin kuin pitää. Mutta toisessa huoneessa ylhäällä olikin Fiona. Se tarkoittaa siis, että Jonna ja Markus ovat nyt mökissä”, Saaga piti selonteon hiljaisella rauhallisella äänellä. Mutta yhtäkkiä Samuli ei ollutkaan enää niin rauhallinen ja unenpöpperöinen.

”Mitä, Markus missä? Jonnan kanssa?” Samuli huusi nyt niin kuin voi kuiskaamalla huutaa hieroessaan silmiään. Kaikki näkyi jo väsymyksestä sumeana, mutta jos se Markus…

Saaga vain nauroi. ”Älä viitsi. Markus on ihan kunnollinen mies. Käyttäydyt ihan naurettavasti.”

Samuli pysähtyi ja mietti hetken. ”Jos niin sanot. Mutta jos Jonnalle kukaan tekee ikinä mitään niin…” Saaga hymyili leveämmin, silmissä tuikki tavallisesti hyvin piilossa oleva lämpö. ”Olet niin tavallinen isä kuin olla voi. Tiedän, että taittaisit sen kaverin niskat. Mutta nukutaan nyt.” Samulikin hymyili.

”Mahdutko siihen?” ”Juu…”

”Mietin vain vielä, Sera ja Elias joutuvat olemaan ainakin toistaiseksi täällä viraston suosituksesta. Erilaisten ihmisten sellaisessa paikassa mielellään, jossa heidät hyväksytään, niinhän se oli?" Ynähdys. "Mutta mitä Markus sitten tekee täällä? Eihän häntä voi nyt ajaa pois, uhrautui sentään melkein henkensä kaupalla Eliaksen puolesta. Mutta sekin jo ihmetyttää… Ihan kuin joku ylimääräinen vain.” Saaga hengitti jo rauhallisemmin, raukeana.

”Eikö kuulosta tilanne tutulta. Mutta mitä haittaa hänestä muka on? Kyllä täällä on tilaa.” Samuli ei vakuuttunut. ”Mutta onko ystävää pakko pitää noin lähellä?” Saaga veti pitkään henkeä, puoliksi jo unten mailla. ”Opit kyllä vielä aikanaan.” Samuli kurtisti kulmiaan. Mutta Saaga taisi jo nukkua.

”Ei sitten.”

***

Aamulla kaksi henkilöä liikkui hiljaa talonsa. Hoiti etukäteen oman osansa siivoamisesta. Ulkona aurinko oli juuri nousemassa, linnut lauloivat loistavinta kuoroaan. Lämmin aamukaste kimalteli öisen sateen jäljiltä ruohoissa, ilmakin tuoksui puhtaalta, raikkaalta ja kesäiseltä.

Markus nousi epävarmana sängystä. Nyt hän tunnisti tulijat. Hän yritti muistella ensin, olivatko he sopineet jonkin tapaamisen. Tuoreista muistoista katoili yhä satunnaisesti paloja. Mutta siitä ei kukaan muu tiennyt. Tästä hän ei kyllä muistanut mitään.

”Mitä te täällä tähän aikaan?” Markus kysyi hiljaisella äänellä. Jonna nukkui vielä toivottavasti. Ja mökissä oli niin hiostavan kuuma, että ääni kuulosti muutenkin käheältä. Mutta miten nuo kaksi näyttivät siltä, kuin olisivat pukeutuneet siihen mitä ensimmäisenä löytävät? Kuin vaatteilla ei olisi väliä. Markus epäili syytä ja toivoi sitten, ettei olisi Eliasta ja Seraa sinä aamuna tavannutkaan.

”No tuota… Jäi vähän yö tylsäksi kun puoli sukua samassa talossa”, Sera selitti kierrelleen. Ah, perinteinen hääyö siis alkaisi todella vasta nyt.

”Aiotte mennä vai? Tulitteko vain sen kertomaan?” Markus sanoi kuivasti. Okei, ei hänen pitäisi olla näin kateellinen. Nämähän tässä olivat menneet keskenään naimisiin ja Markus oli siihen suostunut. Näiden kahden yö.

Markus tosin katui heti sanojaan, kun näki kuinka Sera sävähti. Elias suoristautui paremmin, näytti nyt melkein Markusta pidemmältä. Markus puri poskensa sisäpintaa kiusaantuneena kuin yrittäen estää vielä enempien sanapeikkojen karkaamista.

Mutta hymyt palasivat nopeasti molempien kasvoille. Markusta epäilytti vain enemmän. Mistä oli kyse?

”Niin. Ja… Me haluttaisiin sut mukaan.” Sera sanoi sen hiljaa, kuin anteeksi pyytäen. Markuksen suu avautui hieman. Mitä?

”Te…Mitä?” Markus otti askeleen taaksepäin ja vilkaisi nopeasti Jonnaa. Tämä näytti sentään nukkuvan yhä. Sera piiloutui jo aavistuksen Eliaksen taakse. Markus oli kuulostanut niin tyrmistyneeltä. Oliko tämä ollut sittenkään hyvä idea? Oliko tämä Markuksen mielestä sittenkin jotenkin väärin tai sairasta?

”Mutta… Eikö tää ole teidän yö? Tai siis aamu? Tai siis…” Sera nauroi ääneen, mutta ääni katkesi heti. Kuin pelästynyt hyeena. Eihän Jonna ollut herännyt? Mutta se oli vain niin hullua, ei Markus ikinä takellellut niin. Ja se tarkoitti myös, että Markus kai suostui. Helpotuksestakin Sera siis naurahti.

”Sä siis… Haluat?” Sera varmisti astuen piilostaan esiin. Otti jo toiveikkaan askeleen eteenpäin. Markus nyökkäsi aavistuksen. ”Eikö se sitä tarkoita? Kun me päätettiin olla yhdessä.” Markus huomautti.

Elias ei nähnyt tarkalleen mitä tapahtui, mutta arvasi silti. Sera onnistui taas yllättämään, tällä kertaa jonkun toisen. ”Eihän Jonna ole hereillä?” Markus sanoi aiempaa hiljempaa kunhan oli selvinnyt yllätyksestä. Elias pudisti päätään.

”Joudut vielä joskus pulaan tuon tapasi kanssa”, Markus myhäili. Sera nauroi ja ravisteli päätään kuin koiranpentu. Näytti pikkutytöltä, söpöltä. Markuksen teki mieli halata uudestaan, mutta Elias keskeytti sen aikeen.

 ”Meidän pitää mennä nyt jos halutaan paeta paikalta ennen siivousrumbaa. Me tehtiin jo oma osamme, ei meitä kukaan kaipaa pitkään aikaan.” Markus nyökkäsi. Hän ei edes ehdottanut paitansa etsimistä. Sillä ei kai olisi kohta enää väliä. Jos olisi ollut aikaa hän olisi halannut Eliastakin. Kiittänyt molempia siitä, että he olivat hyväksyneet hänet.

”Mihin me mennään?” Sera uteli kuin päiväretkelle lähdössä oleva pikkutyttö sedältään. Elias värähti äänensävyä, se oli vähän turhankin todellinen. ”No… Tarpeeksi kauas vain.” Nouseva aurinko valaisi heidän tietään ja kostea ruoho pomppasi nopeasti ylös heidän jäljessään, jättämättä jälkiä.

Lammen kohdalla Elias sanoi hiljaa Seran nimen. Sera ymmärsi pelkästään siitä ja astui Eliaksen ja lammen penkereen väliin, tottuneesti. Ettei Elias vahingossakaan horjahtaisi epätasaisessa maastossa.

Markus hymyili vinosti. Oli jo aikakin että nuo kaksi menivät naimisiin. Lammen kierrettyään kolmikko asettui taas kävelemään jonkinlaiseen puolijonoon. Ainakin hetkeksi.

”Saadaan jättää arki taakse vielä kerran!” Markus ja Elias molemmat yllättyivät Seran yhtäkkistä käsien kaappausta, mutta he alkoivat jo tottua siihen. Se oli heidän Seransa. Ja he Seran pojat.

Jonna petasi sänkynsä epätavallisen vakavana ja hätkähti, kun huomasi jääneensä vain joksikin aikaa paikoilleen. Jatkoi sitten entistäkin ponnekkaammin peiton asettelua. Hän oli kuullut kaiken, Elias oli kai halunnut niin. Kyllähän hänen olisi pitänyt huomata, että Jonna oli hereillä?

Jonna vilkaisi vielä kerran taakseen. Markus oli aina pedannut sängyn ennen. Se siis oli totta, ei vain unta. Niillä oli joku sellainen kolmen kimppa menossa. Mutta miksi Eliaksesta tuntui, että Jonnan olisi hyvä tietää se, kertoa juuri nyt…

Mitä Elias edes ajatteli? Naimisissa Seran kanssa, mutta Markus kuitenkin sillä tavalla mukana. Mutta ei ollut Jonnan tehtävä tuomita. Ehkä… Ei. Pitäisi vain odottaa.

Linnut lauloivat ulkona kuin ilkkuen. Kaikki oli muka ennallaan. Ei, Jonna oli kerrankin törmännyt johonkin sellaiseen jota ei ymmärtänyt. Jos joku olisi tullut nyt sanomaan, että aikuisten juttuja, saat kuulla isompana, olisi Jonna kerrankin ollut samaa mieltä. Ehkä Elias vielä selittäisikin. Rakas isoveli. Tietäisi nyt vain mitä on tekemässä.

***

Juhlien jälkiä siivottiin koko aamupäivä. Jonna lupasi hoitaa vessan jos saisi helpotusta muista hommista. ”Saamarin hiton saatana kun saa tätäkin olla tekemässä melkein koko ajan!” Jonna ärähti ja piti tauon, piti hetki keskittyä. Hyvä, ei ollut ketään onneksi kuulemassa lähellä. Kerrankin jotain hyötyä siitä, että oli vain puoliksi ihminen. Sitten Jonna jatkoi mitä moninaisempien kirosanojen latelemista pitääkseen ajatuksensa muualla.

”Saaga, mekin voimme auttaa siivoamisessa ennen matkaan lähtöä”, Fiona ehdotti aamiaisen loppupuolella. Saaga oli häärinyt pöydän ympärillä, kun muu talon väki siivosi juhlien jälkiä.

”No jos voisitte, olisin kiitollinen.” Kylpyhuoneesta kuului läiskähdys ja pari valittua ärräpäätä. Saaga puri huultaan, pöydässä istujat nauroivat hyväntahtoisesti.

Saaga kohtasi Sandran katseen hetkeksi. Naiset olivat päässeet vaihtamaan edellisenä iltana pari sanaa rauhassa.

Tiesivät nyt molemmat varmasti sen verran, että toisen perhe oli jotenkin erikoinen. Mutta siihen se jäikin. Ehkä joskus tulisi aika puhua lisää.

”Mutta missäs tuore hääpari on?” Fiona uteli. Saaga pyöräytti silmiään. ”Tiedä niitä kahta. Mutta keittiö oli aamulla siivottu valmiiksi.” Sen jälkeen Seraa tai Eliasta ei enää mainittu.

”Jonna, tule nyt auttamaan sieltä!” Samuli jupisi vielä mielessään, että ei tyttö kaikesta ollut saanut vapautusta, eihän? Samuli antoi katseensa kiertää pöytiä. ”Tästä tulee pitkä aamupäivä.”

Saaga naurahti itsekseen kun näki, kuinka Jonnakin raahautui putsaamaan pöytiä. Samalla hänellä oli aikaa ajatella hetki rauhassa. Hän käänsi katsettaan pitkin avonaisesta ovesta näkyvää metsänrajaa kuin etsien jotain ja pysähtyi sitten. Mutta pudisti nopeasti päätään. ”Olisihan se pitänyt arvata. Parempi jatkaa muuhun keskittymistä.” Sitten Saaga päätti mennä katsomaan, voisiko aamiaisastiat kerätä pois.

”Eikö ole ihanaa, kun olisi tällainen iso piha ilman naapureita lähellä? Voisi ainakin vapaapäivinä olla yöpaidassa koko päivän.” Molemmat naiset hihittivät. Fiona suoristautui ja katseli kohti metsää. Se tuntui jatkuvan loputtomiin. ”Toivottavasti Sera ainakin tulee ajoissa ennen kuin meidän on pakko lähteä”, nainen huokaisi. Sandrakin lopetti hetkeksi. ”Varmasti tulee, Fina.” Fiona hymähti lempinimelle. Sitä käytti enää säännöllisesti vain Sera. Missäköhän Sera oikeasti oli?

Elias oli johtanut heidät vain tarpeeksi kauas. Saaga ehkä pystyisi vielä aistimaan heidät, mutta muut eivät. Mutta se riitti, ei ollut enää kenelläkään kärsivällisyyttä jatkaa kauemmas. Aurinkokin oli jo noussut ja kuumotti taivaalta kunnioittavasti ottaen huomioon vuoriston tavallisen ilmaston.

”Arvaanko oikein, jos epäilen, ettei tää ole teille uutta?” Markus kysyi hiljaa. Kuin haluamatta rikkoa rauhallista hetkeä. Perhosen siipienkin iskun olisi voinut kuulla. Mies kuuli sitten kaksi myöntävää hymähdystä, kuulostivat melkein naurulta.

”Missä te olitte?”

”Seran puutarhassa. Tai siis entisessä sellaisessa.”

”….Keskellä päivää?” Markus kohottautui maasta hieman ja katseli molempien kasvoja. Kuin pahojaan tehneitä lapsia.

”Niin”, vastasi nyt Sera. Markus kohautti olkiaan. Mikäs siinä. Ja asettui takaisin paikoilleen.

”Elias, näetkö sä taivaalla jotain?” Sera kysyi nyt. Elias käänsi katseensa ylös. Muut tekivät samoin.

”Jotain puista, satunnaisia lintuja. Miten niin?”

”No… Näetkö sä joskus jotain eri lailla kuin tavallisesti?” Markus ja Elias molemmat kääntyivät kohti Seraa. Markus katseli Eliasta odottavasti, Elias mietti hetken kulmat kurtussa. ”Riippuu tilanteesta, kuinka niin?” Seran silmiin syttyi salaperäinen, innostunut tuike. ”Sera? Mistä on kyse?” Markus kysyi epävarmana. Sera otti Eliaksen käden omaansa.

”Mä odotan lasta.”

***

Serasta ei tuntunut ihan niin pahalta hyvästellä perhettään, kuin hän oli olettanut. Kyllä nämä tulisivat ainakin viimeistään sen yhdeksän kuukauden päästä käymään. Sera oli vannottanut poikia vielä, etteivät nämä kertoisi muille mitään. Vaikka Elias etenkin oli suunnilleen tasajalkaa pomppinut takaisin kotiin ja taluttanut Seraa kaiken ”vaarallisen” ohi kuin lasinukkea.

Tilanne olisi voinut olla vähän kiusallisempi jos Sera olisi odottanut vielä seuraavat pari viikkoa. Hän olisi halunnut nähdä miesten ilmeet silloin, kysymässä kumman, mutta ei Sera ollut hennonnut niin ilkeä olla…

Serasta tuntui myös, että hänen perheensä jätti hänet tänne mielellään. Näkivät, että hän oli onnellinen. Hymy levisi itsestään Seran kasvoille. Tämä oli nyt hänen kotinsa. Ja hänen perheensä, vähän ehkä outo sellainen mutta ei ollut rakkaudesta puutetta. Tänne olisi lapsen hyvä syntyä, monta rakastavaa setää ja tätiä. Sera nauroi jo valmiiksi ajatukselle. Hän haluaisi päästä kuitenkin pian kutsumaan Jonnaakin tädiksi. Voi kun siitä tulisi huvittavaa.

 

******

 

 

HUUH! Pisin osa ikinä ja myös yksi kivoimpia tehdä, niin paljon kuin julkaisuaika vain venyikin... Huominen kemian koekin taitaa tykätä tästä valvomisajankohdasta muttaah... Noh, nyt halusin saada tämän vain vihdoin valmiiksi ^^

Kommentoikaa jälleen. Ja kiitos kaikille lukijoille! Ilman teitä tämä numero ei olisi ollut mahdollinen.

(ps. perinteinen mokaekstra on tällä kertaa ihan siellä ekstrat kategoriassa :D)