No niin, vihdoin! Tämä osa vaatikin tavallista enemmän työtä. Paljon uusi tyyppejä tehtävänä, uusia paikkoja... Ja yritin loppuun asti tiivistää mahdollisimman paljon mutta tällainen tästä nyt tuli :/ En voi sille mitään, pää pursuaa ideaa ja tarinaa!

Vähän erikoinen. Toivottavasti ette putoa kärryiltä. Kommentoikaa lopuksi ^^

 

 

***

 

Sanotaan, että juuri ennen kuolemaansa sen tietävä ihminen näkee koko elämänsä ohi vilahtavana filminauha. Tärkeimmät onnistumiset, pahimmat virheet… Elämän merkittävät käännekohdat.
Joskus aikaa ei ole. Joskus elämä otetaan väkisin. Silloin päällimmäiseksi jää vain yksi kysymys:
Miksi?
Ja silloin alkaa etsiä syytä… Kaikkea mahdollista, mikä johti siihen.
Kolmen muistot pimeydessä vellovina aaltoina. Miksi? Ehkä vastaus löytyy niistä.

 

…Hän oli tiennyt sen. Koko sen yön, kun kumpikaan heistä, hän eikä Sera, ei ollut saanut unta. Sillä ei ollut mitään tekemistä samaisena yönä saapuneen ukonilman kanssa.

Jokin oli ollut pielessä, Eliaksella oli jokin pielessä. Eivätkä he olleet oikein voineet tehdä asialle mitään. Nyt Markus ei lakannut palelemasta. Niin, hän muisti erityisesti sen, kuinka hänellä oli ollut niin kylmä tuonakin aamuna.

Ja sen, kuinka Sera oli tullut juuri kun Markuksesta oli alkanut tuntua, ettei hän kestäisi enää enempää omaa avuttomuuttaan.

”Markus, Elias ei tullut takaisin.” Se oli ensimmäinen kerta kun he sanoivat jotain toisilleen sitten edellisen yön. Markus ei muistanut mitään siitä yöstä. Yksin, kun myrsky oli saapunut. Loputon odotus joka ei ollut päättynyt. He olivat itsepäisesti nukkuneet – tai siis vain viettäneet yönsä - omissa erillisissä huoneissaan vaikka kumpikin olisi halunnut olla kaikkea muuta kuin yksin.

Se vain ei ollut tuntunut oikealta Eliasta kohtaan. Kumpikin taisi riippua kiinni vielä siinäkin toivossa, että tämä ilmestyisi takaisin mökille.

”Markus, mitä me tehdään?” Sera jatkoi silloin. Vetäen Markuksen taas nykyhetkeen. Sera kuulosti niin surkealta, että Markuksen täytyi kohdata tämä. Ei hän ollut yksin siinä tilanteessa, ei todellakaan.

”Meidän pitää lähteä etsimään sitä. Elias on saattanut vain eksyä.” Kumpikaan ei tainnut uskoa sitä. Elias ei ikinä eksynyt sokeudestaan huolimatta. ”Mä voin lähteä vaikka heti keskustaan.” Markus jatkoi toiveikkaampana kuitenkin. Kun voisi edes jotain tehdä.

”Ei. Ei me sillä tavalla sitä löydetä. Meidän pitää…”

”Odottaa lisää? Odottamisen aika on nyt ohi. Meidän pitää tehdä jotain!” Markus huusi viimeisen lauseen. Turhautuminen ja pelko alkoivat purkautua toiseen osapuoleen. Sera sävähti Markuksen sanoja. ”Älä huuda!” Sera parahtikin. Markus ja Sera katselivat toisiaan hetken. Sitten Markus painoi päänsä häpeissään.

Hän oli satuttanut Seraa niin monella tavalla. Pitäisi lopettaa sellainen kokonaan. Sera rykäisi varovasti. ”Tietenkin, mutta… Mutta mitä?”

Markus puuskahti ja risti kätensä rinnalle. Kuten aina ennenkin. Sera naurahti aavistuksen helpottuneena, jotain tuttua tähänkin aamuun vai?

”Huutaminen ei ainakaan auta mitään. Kyllä täällä joku poliisilaitos on, jonne voi ilmoittaa kadonneista. Siten koko mökkiyhteisö saa tietää asiasta, joukolla etsintä on nopeampaa. Eikö?” Sera alkoi järkeillä. Markus nyökkäsi vaisusti. Hän oli menettänyt hetkeksi malttinsa ja nyt Seran sanoissa oli paljon enemmän järkeä.

”Eikä täällä nyt noin kylmä ole, eikö toi villapaita ole liikaa? Miksi sulla on aina niin kylmä?” Siihen Markus ei vastannut enää mitenkään. Sera väänteli vielä hetken käsiään. Aivan kuin aikoisi sanoa jotain tai toivoisi, että jotain sanottaisiin…

”Sera, eilen…” Sera pudistikin yllättäen päätään. Ai, Seraa ei vaivannutkaan se. ”Jos nyt unohdettaisiin kaikki se toistaiseksi, okei? Ensin pitää löytää Elias. Mä teen aamupalaa, mitä sä haluaisit?” Markus myöntyi jähmeästi nyökäten Seran pyyntöön, mutta ei vastannut mitään enempää.

”Hyvä on, jos et ole tuon enempää juttutuulella…” Sera oli kuulostanut pettyneeltä. Hän oli yrittänyt vaihtaa aihetta ja joutuikin nyt olemaan taas yksin.

Siitä aamusta Markukselle jäi kirkkainten mieleen Seran käännetty, loittoneva selkä ja laahaavat pettyneet askeleet… Kaiken sen Markus oli saanut aikaan.

 

 

***

 

 

Niin pimeää…Ja kylmää. Aina siitä ensimmäisestä hetkestä lähtien joka oli ollut ikuisuus sitten.

Sama kysymys toistui Eliaksen päässä, kun hän alkoi heräillä. ”Missä olen?” Kaikki oli pimeää. Elias ei muistanut, miten oli sinne päätynyt. Tämä oli aivan kuin niiden Seran synttäreiden jälkeen… Mutta Eliaksesta tuntui huonommalta. Hän ei nähnyt, totta, mutta lisäksi hän ei tuntunut pystyvän liikuttamaan lihastakaan. Oli vain pimeää ja kylmää… Oliko hän kuollut?

”No sinultapa meni aikaa heräillä.”

Ääni ei ollut Eliakselle tuttu. Häneltä meni tuskastuttavan pitkään saada edes suunsa toimimaan: ”M…Missä mä olen? Kuka te olette?” Toivottavasti sanoista sai selvää ja jostain kierosta syystä – kenties kasvatuksensa takia – Elias käytti sellaisessakin tilanteessa kohteliasta puhuttelua. Vaikka nyt hän alkoi epäillä, että hänet oli sidottu tuoliin. Tosin mistään ei voinut olla varma, ehkä Elias näkikin unta. Oli niin epätodellista…

”Vaikka kertoisin missä olemme et tekisi tiedolla mitään. Minä olen Oswald. Ja sinä olet Elias. Ja paljon muutakin.”

Mies puhui vakaalla äänensävyllä, vaikkakin Elias pisti merkille, että kyseessä oli joko hyvin vanha tai väsynyt henkilö. Kenties molempia. Tietyssä mielessä hento ääni mutta sellainen sävy, ettei Eliaksen olisi tehnyt mieli lähteä inttämään vastaan.

”M…Mistä puhutte?” Eliaksen oli pakko yrittää. Vaikka jo miehen sanat kuullessaan paha aavistus oli hiipinyt Eliaksen mieleen. Mies tiesi mistä puhui. ”Tiedät aivan hyvin, Elias…Mutta älä nyt uuvuta itseäsi.” Aivan kuin miehen sanat olisivat saaneet hänessä aikaan sen.

Yhtäkkiä Elias ei enää pystynytkään puhumaan, ilmoille tuli vain surkeaa kähinää.

Tai sitten Elias muisti tilanteen väärin. Ehkä hän nyt olikin vihdoin kuolemassa? Henki pakenemassa, aivan niin kuin silloin siellä järvellä. Nyt Eliaksella ei vain oikein halua tai voimia taistella vastaan. Sen muiston viimeiset rippeet katosivatkin aaltoina tulevaan ahdistavaan pimeyteen.

***

Kolmas muisto.

Ensimmäinen keskustelu olisi voinut mennä paremminkin. Elias ei ollut jaksanut aivan niin hyvin kuin olin toivonut… Aika oli sittenkin loppunut kesken. Vaikka ensin olin ystävällinen ja kärsivällinen ja sitten jotain muuta…

Oswald vilkaisi vielä kerran jälleen nukkuvaa Eliasta. ”Kirous nyt kuitenkin.” Hänen pitäisi todella alkaa harkita tarkempaa rauhoittavien annostusta. Eihän poika jaksanut edes pysyä hereillä, aivan kuin olisi yliherkkä kaikelle…

Oswald päätti pistää teorian muistiin. Hänellähän olisi kuitenkin vielä toivottavasti paljon aikaa tutkia Eliasta. Periksi ei saa ikinä antaa.

Mutta nyt…Oswaldin piti saada itsensä taas virkistymään. Olisi paljon tehtävää.

Kesken kaiken Oswald kuuli askeleita ja epämääräistä muminaa. Hän saattoi olla sairas ja vanha, mutta häntä ei niin vain yllätettäisi… Askeleet loittonivat pian – kai vartija kierroksellaan – ja mumina loppui siihen, kun Elias vaihtoi asentoa.

”Vanha ja vainoharhainen”, Oswald totesi peilikuvalleen.

Mutta mitä muuta saattoi odottaa mieheltä, joka oli löytänyt viimeisen tilaisuuden parantua ja halusi nyt varjella löytöään viimeiseen asti? ”Näytätkin kuolevalta mieheltä. Pitää muistaa sanoa palkatuille, etteivät enää katso niin säälien vaikka kuinka kamalalta näytän.” Oswald oli taas päättäväinen oma itsensä ja sysäsi muuta ajatukset pois. Hänen täytyi kerätä voimia sitä hetkeä varten, kun Elias taas heräisi, kenties virkeämpänä.

Toivottavasti kumpikaan heistä ei enää herää. Muuten olen epäonnistunut…

 

***

 

Ensin varovaisen toiveikas ja sitten epävarma. Lopulta Markus oli halunnut vain äkkiä pois sieltä. Mutta jos hän pääsisi vielä näkemään sen naisen… Hän kiittäisi todella sydämensä pohjasta.

”Todellako, näitte siis epäilyttävän auton eilen myöhään? Mahtavaa! Tai siis…” Markus ei oikein pitänyt siitä tilanteesta. Nainen oli vähintäänkin outo… Viettänyt varmaan liian kauan aikaa mökillä kaksi kissansa kanssa. Näytti melkein osoittavan sanansa koko ajan sille. Mutta jos se, minkä nainen oli kertonut, oli totta ja todellinen sysäys Eliaksen jäljille, Markus oli vähintään yhtä ilahtunut kuin Serakin.

”Juu, sellainenhan tuonne kauemmas näytti kaasuttavan. Halusin suoraan soittaa teille, poliiseihin en oikein luota… Mutta jotain outoa siinä oli. Ihan valotkin pimeänä. Ja voin vaikka vannoa, että ennen sen lähtöä kuului puhettakin ulkoa.”

Markus pudisti aavistuksen päätään. Korkeintaan ääniä naisen oman pään sisällä jos häneltä kysyttiin. Mutta Seralle hän hymyili kun tämä käänsi toiveikkaana katseensa Markukseen hetkeksi. Ensimmäinen johtolanka, jotain tavallisuudesta poikkeavaa.

”Mukavaa, jos sain olla avuksi. Mutta ettekö haluaisi jäädä kahville tai muuten vähän juttelemaan?” Tämäkin nyt vielä. Markus pyöräytti silmiään katolle – huolehtien ettei kukaan kuitenkaan sitä nähnyt - ja vastasi sitten kieltävästi.  ”Kiitos, mutta meidän pitäisi jatkaa matkaa.” Markus tunsi, kuinka nainen – Anna se taisi olla – katseli häntä hetken tutkivasti.

”Ette taida uskoa minua?” Sera kiirehti heti selittämään toisin, mutta Markus oli saanut koko tilanteesta tarpeekseen ja lähti vain kävelemään pois. Sera katseli hetken molempia ja juoksi sitten Markuksen perään.

”Kiitos vielä kerran!” Siinä vaiheessa Markus vain nykäisi Seran mukaansa. Anna vilkutti iloisesti perään.

***

Markus muisti kuinka ihanaa oli päästä pois kissanhajuisesta talosta raikkaaseen ilmaan. Ja samalla koko iltapäivän tapahtumaketjun merkitys oli alkanut vasta valaistua hänelle.

”Tuletko sä? Meidänhän pitää heti lähteä! Anna osasi kertoa suunnankin!” Sera oli niin innoissaan. Mutta Markus ei antanut edes helpottavan tiedon hämärtää ajatteluaan. Kuten aina ennenkin, hän yritti miettiä asiat kaikilta puolilta…erityisesti niiltä negatiivisilta. ”Meidän pitää siivota mökki ja pakata kamat ensin, me ei tulla todennäköisesti palaamaan tänne ihan pian. Ja nyt pitää soittaa Eliaksen perheelle, ne odottavat meitä kotiin vasta neljän päivän päästä. Ja oletko todellakin varma, että kyseessä oli jotain, joka liittyy Eliakseen?”

Sera näytti mietteliäältä ja pudisteli sitten itseään. ”Okei, taisin olla vähän turhan innoissani. Mutta aloitetaan siitä pakkaamisesta, haluan tehdä jotain!” Mikäs siinä. Kunhan vain jotain alkaisi tapahtua! Markuksesta tuntui samalta mutta… Hän ei vain osannut ilmaista tunteitaan yhtä avoimesti kuin vaikka Sera.

Olisiko hänen silloin pitänyt? Olisiko Serasta tuntunut sitten vielä paremmalta? Nyt on myöhäistä miettiä enää sellaisia…

Markus oli silloinkin ollut vielä ajatuksissaan. Se tie, jonne Anna oli sanonut synkän värisen auton kadonneen… Saattoiko Elias olla jossain siellä? Taatusti. Markuksesta oli tuntunut silloin siltä. Aivan kuin hän olisi Seran tavoin halunnut vain lähteä saman tien Eliaksen perään. Oli varma asiasta tai ei. Mutta…Markus oli varma, niinhän? Jotenkin.

”Tuu nyt tai kohta mä ajan!” Markus ravisteli itsensä irti muistikuvista – perin kiusallisista sellaisista – ja asteli vaitonaisena vihdoin Seran luokse. Hän ei sanonut mitään koko matkan aikana…

 

Olikohan Sera arvannut silloin jotain?

***

Kahden toisiinsa kietoutuvat muistot.

Oswald oli odottanut aikansa. Elias saisi taas luvan herätä, hän oli jopa vähentänyt annosta. Joko Elias pystyisi nyt pysymään hereillä pidempään kuin pari minuuttia ja Oswald saisi hänestä jotain irtikin tai sitten aikaa menisi taas hukkaan… Oswald alkoi kyllästyä odottamiseen. Kohta hän alkaisi tehdä kokeita oman mielensä mukaan, välittämättä mistään ihmisoikeuksista joihin Helen jaksoi yhä viitata.

Eihän Elias edes ollut ihminen.

Siinä paha missä mainitaan. Aivan kuin Oswaldin ajatukset kuulleena Elias havahtui hereille ja pyrki samaa rataa nousemaan ylös. Huojuen mutta kuitenkin hän pystyikin liikuttamaan jäseniään ja pääsi sen tuolin reunalle, jolla oli vain aiemmin pystynyt makaamaan halvaantuneena.

”Elias, sinuna en tekisi tuota”, Oswald totesi kuivasti. Hän ei nyt jaksaisi mitään ylimääräistä. Elias saisi vastata hänen kysymyksiinsä ja sillä selvä.

”Mä en sulta käskyjä ota”, Elias sähähti yhteen puristettujen hampaiden välistä. Vaati suunnattoman ponnistuksen pysyä istuma-asennossa. Elias ei tiennyt oliko hän maannut siinä tuolissa päiviä vai viikkoja ja mitä hänelle oli annettu… Joka tapauksessa, nyt hän ei vieläkään tehnyt missä oli tai edes miten päin. Päässä pyöri niin että aivan hyvin hän olisi voinut seistä päällään. Keho ei tuntunut lainkaan omalta. Elias olisi nauranut kaikelle sille jos ei olisi tuntenut oloaan niin uhatuksi.

”Parempi alkaa totuttelemaan siihen. Muuten emme lainkaan pääse eteenpäin”, Oswald jatkoi rauhallisesti, vaikka hänellä itselläänkin alkoi olla vaikeuksia pysyä pystyssä huojumatta. Hemmetin verenpaine.

”Eteenpäin”, Elias naurahti epäuskoisena, ”eteenpäin missä? Mihin tässä on kiire?” Elias yritti purkaa turhautumistaan ja huonoa oloaan edes jotenkin… Jos nyt vaikka vain ärsyttämälläkin tätä miestä. Se ei tosin ollut niin järkevää.

”Toisilla on, toisilla ei. Et siis suostu yhteistyöhön?” Oswald varmisti. Ettei hän menettäisi tutkimustilaisuutta kasvavan kärsimättömyytensä takia. ”En”, Elias vastasi tiukasti onnistuen kuulostamaan samalla halventavalta.

”Et edes jos sanon, että minulla on puoli vuotta elinaikaa?” Oswald kysyi. Hänen äänensä muuttui lopuksi tiukaksi ärähdykseksi. Oswald alkoi todella turhautua eikä tosissaan uskonut, että sellaisen tiedon paljastaminen saisi Eliaksen yhtäkkiä myötätuntoiseksi. Kai hän halusi, että Elias vielä kerran haastaisi hänet. Jotta hän saisi kunnon syyn kaivaa vielä yksi valmiiksi mitattu annos esiin…

”Mitä se mua liikuttaa?”

Elias kuuli askeleet ja ehti hädin tuskin perääntyä edes kauemmas lähestyvästä äänestä. Itse miestä hän ei vieläkään nähnyt. Sitten Elias tunsi lyhyen pistävän kivun käsivarressaan ja tutun turran, leviävän tunteen.

Elias kamppaili hetken, pysyäkseen pystyssä, mutta lopulta hän oli jo tajuton ennen lattiaan osumistaan.

Tyhjentynyt lääkeruisku tippui lattialle, kun käsi tahattomasti avautui. ”Ei olisi pitänyt riuhtaista niin.” Oswald hieroi hetken kättään. Kun osasikin niveliin särkeä ja hermosto reistailla. Kaikkein inhottavin tauti on sellainen, joka hiljalleen tuhoaa kaiken…

Oswald pudisti päätään. Tätä menoa tästä ei tulisi yhtään mitään. Hänen oli aloitettava kokeet sittenkin ilman, että Elias itse kertoisi mitään. ”Kyllä minä vielä jotain keksin ja löydän varmasti kaiken tarpeellisen”, Oswald lupasi itselleen mittaillessaan katseellaan Eliaksen liikkumattomaksi käynyttä ruumista. Ruumis… Hitto, se ei taaskaan hengittänyt.

”Helen! Tule hoitamaan tämä sotku.” Oven ulkopuolelta kuului tuttua piipitystä ja sitten kolahdus, kun lukko avautui saatuaan oikean salasanan.

”Huomiseen siis, Elias…Tuskin maltan odottaa. Sinun tutkimisesi – erityisesti leikkely - tulee olemaan erittäin tyydyttävää.”

Olisi pitänyt pitää enemmän hauskaa. Nyt ei ole enää tilaisuutta siihen. Kirottu poika…Koiduit tuhokseni.

***

Pakattiin tavaroita. Ei ollut vielä oikea aika soittaa, Nuvassa Saaga ja Samuli olisivat vielä töissä. Markus oli luvannut tarkastaa vaatekaapin. Ei siinä muistossa muuten olisi ollut mitään niin merkittävää, mutta oli se pieni sievä rasia, jonka Markus löysi ylähyllyn nurkasta.

”Olisit voinut vähän paremmin piilottaa tän, Elias. Mutta toisaalta, sitten mä en olisi löytänyt sitä ja se olisi jäänyt tänne. Mä lupaan huolehtia, että sä vielä joskus pystyt antamaan tän Seralle…”

Markus laittoi rasian sisältöineen taskuunsa. Elias oli ollut oikeasti tosissaan Seran kanssa.

Joten vielä kerran: Miksi he tekivät sen? Seuraukset näyttivät koko ajan pahemmilta… Kaapinovet narahtivat sulkeutuessaan.

***

”Mä tiedän että me sovittiin tästä, mutta mä en silti haluaisi soittaa. Ei ole kiva kertoa perheelle, että poika on kadonnut…” Sera oli vaikuttanut niin vastahakoiselta, mutta vieläkin Markuksen täytyi ihailla Seran rohkeutta. Ehkä tyttöä olisi pitänyt vielä kiittää.

Sitä puhelua kesti. Seran äänensävy meni laidasta laitaan. Kaikkein eniten Markus – ja ehkä Serakin – kuitenkin yllättyi, kun yhtäkkiä nimenomaan Markusta pyydettiin puhelimeen.

”Saaga pyysi sanomaan vielä, että kyse on sellaisesta asiasta, jonka sä kuulemma tiedät.” Markus nyökkäsi jäykästi selventämättä asiaa mitenkään Seralle enempää. Elias ei ollut vieläkään kertonut Seralle… Mutta nyt Saaga halusi varmaan kuulla Markuksen mielipiteen tapahtuneesta. Siis asian siitä näkökulmasta katsottuna, ettei Elias ollut ihminen.

Mitään sellaista Markus ei kuitenkaan ollut osannut odottaa. Saaga oli erittäin varma, että tapahtuneella  - Eliaksen mahdollisella sieppauksella – oli suurikin yhteys asian sen puolen kanssa. Sellainen tunne. Aivan kuin Markuksellakin, siitä mies oli kuitenkin katsonut parhaimmaksi vaieta kaikilta.

Mutta nyt hänen täytyi kertoa Seralle. Ei asioiden niin olisi pitänyt mennä mutta nyt ei ollut muuta mahdollisuutta. ”Voi hittolainen… Saat vielä jotenkin jossakin vaiheessa hyvittää tän kaiken, Elias. Laittaa mut nyt tällasen läpi…”

”Sera! Mulla on sulle tärkeää kerrottavaa. Istu vaikka tohon sohvalle…”

***

Kuinka pitkään…Tunteja, päiviä, viikkoja? Pimeä, kylmä huone, satunnaista kipua, muuten tunnotonta tyhjyyttä…

Satunnaista kolahtelua. Elias tunnisti sen, koulun ilmastointi oli ollut samanlainen. Kuunteliko hän nyt muistojaan vai tulisiko hän viimeisinä ääninä kuulemaan nuo kolkot kalahdukset? Elias ei tiennyt, hän ei erottanut muistoja todellisuudesta.

Joko hän muisti, kuinka oli niin pitkään kuunnellut noita tyhjiä ääniä… Tai sitten aika venyi juuri ennen lopullista pimeyttä.

***

Silloin oli ollut niin pimeä yö, että Markus hädin tuskin näki. Seraa hän oli hetken jo etsinyt aivan paniikissa, kunnes löysi tämän rannalta. Ei Sera ollut sentään sen pidemmälle mennyt ajatuksiaan setvimään.

”Sera, aika lähteä!”

Sera huokaisi vielä kerran. ”Juu. Ei tässä mitään, mä vaan… Toivon että Elias olisi itse kertonut. Kyllähän mä tiesin että siinä oli jotain erikoista, mutta halusin, että se itse kertoo…” Markus ei tiennyt puhuiko Sera hänelle vai itsekseen. Jopa tapauksessa kylmä tuuli ujelsi järveltä niin, että Markus sai hädin tuskin sanoista selvää eikä vaivautunut huutamaan mitään takaisin. Olisiko pitänyt, olisiko Serasta tuntunut paremmalta?

Kun Sera vihdoin käveli hänen luokseen, hän näytti niin kauniilta. Markus muisti melkein kaikkein kirkkaimmin sen yhden ainoan hymyn, jonka Sera oli hänelle suonut ensimmäistä kertaa sitten Eliaksen katoamista edeltäneen päivän.

Miten Sera olikaan hymyillyt kävellessään… Mutta sekin muisto hukkui pimeyden syövereihin kuten kaikki muutkin. Niin paljon kuin Markus olisi siihen halunnutkin takertua.

***

”Uh…” Elias sai lopulta vakautettua itsensä pöydän reunalle. Hänestä tuntui kamalalta. Hän pystyi kertomaan, että oli kuluttanut juuri paljon voimiaan. Kaikkein eniten hänen olisi tehnyt mieli vain taas nukahtaa, mutta Elias pelkäsi jo heräisikö enää. Hänen täytyisi jaksaa, jotenkin hän vielä pääsisi pois. Seran ja Markuksen luokse. Elias ei ollut vielä luovuttanut. Vielä…

Mutta vaikka en ollut ihan kunnossa tuolloinkaan, opin silloin niin paljon uutta… Sen takia juuri tuo muisto saattoi olla Eliaksellekin yksi niistä kirkkaimmista.

”Oli jo taas aikakin. Mutta nyt uskon, että meillä on syytä keskustella.”

Oswald. Elias oli oppinut inhoamaan sitä ääntä. Kirottu haahka. Kun hän joskus lähtisi hän huolehtisi siitä, että Oswald saisi ansionsa mukaan.

Elias ei epäröisi tappaa.

”No niin. Olit taas aika sekaisin hetki sitten. Ihmettelit muun muassa ääneen, miksi et näe minua. Etkö ole sokea?”

Eliaksen koko keho jähmettyi niistä sanoista. Elias itse ei muistanut mitään. Kaikki alkoi olla vähän hataraa. Mikä oli totta, mikä haaveita, mikä unta? Elias päätti olla vastaamatta, myöntämättä mitään.

Ja hyvä etten sanonut mitään… Silloin aika ei olisi riittänyt. Jos olisin antanut liian aikaisin periksi.

En ikinä antanut periksi, Markus.

 

Kun hiljaisuutta oli kestänyt tarpeeksi kauan, Oswald menetti kärsivällisyytensä. Tämä poika alkoi todella käydä hänen hermoilleen. Yhteistyöllä kaikki sujuisi helpommin…Siis ainakin hänelle. Jos Elias kerran pystyi parantamaan itsensä ja DNA-näytteen mukaan ei edes vanhentunut niin kuin tavalliset ihmiset, niin eikö Oswald voisi hyötyä siitä jotenkin? Parantua ja kenties vielä enemmänkin. Jos Oswald saisi vain jotenkin tietää tuon kaiken luonteen. Oliko Elias syntynyt sellaisena vai oliko hänelle joskus tehty jossain jotain? Pystyikö Elias itse tekemään jotain erikoislaatuista? Sitä Oswald ei saisi selville mitenkään muuten kuin kysymällä.

Mikset voinut suoda minulle viimeistä voittoa…

Oli turhauttavaa ja turhaa vain katsella uudestaan ja uudestaan, kuinka Elias parantui haavoista, joita Oswald joskus ”vahingossa” teki enemmän kuin näytteitä ottaessa oli tarpeellista.

”Tiedämme molemmat, että olet jotain muuta. Joten mikset itse kertoisi, mikä olet? Pääsisimme eteenpäin.”

Elias painoi päänsä eikä vastannut.

”Kerta kaikkiaan sinun kanssasi! Parannut kaikista haavoista, näet vaikka sinun pitäisi olla sokea etkä oletettavasti vanhene lainkaan! Mikset voi kertoa ja auttaa vanhaa kuolevaa miestä? Kenties montaa muutakin. Veresi on pinkkiä hitto vie!” Oswald jyrähti.

 

Koska tiesin jo silloin, että et haluaisi auttaa ketään muuta kuin itseäsi. Ja tiesin myös, että kaikki tulisi sitten päättymään näin. Olin varma, ettet voisi vain päästää minua. Ethän edes ikinä luvannut niin.

Elias mietti silloin jopa hetken. Mutta vain ohikiitävän hetken. Niin, että Oswald ehti ärsyyntyneenä olla ensin toiveikas ja sitten pettyä taas. Elias pudisti hitaasti päätään. ”Et ajattele muuta kuin itseäsi. Miksi siis kertoisin? Et varmaankaan vain päästä minua pois sen jälkeen. En voi edes auttaa sinua.” Elias tiesi sen. Hän ei nähnyt Oswaldia. Hän ei ollut samanlainen, Elias ei pystyisi parantamaan tai auttamaan miestä edes jos haluaisi…

Mutta yksi uusi kysymys oli hiljalleen muotoutunut Eliaksen päässä: Hän ei nähnyt Markustakaan. Mikä siis yhdisti näitä kahta?

Synkkä naurahdus. ”Noh, voidaanhan tätä noinkin pelata. Minulla on aivan hyvin loppuelämäni aikaa sinun kanssasi. Ja tiedätkö mitä sitten käy? Kun olen niin huonossa kunnossa, etten pysty enää liikkumaan? Helen jatkaa. Ja sitten kun kuolen? Käsken tappaa sinut. Jos en hyödy sinusta ei kukaan muukaan. Maailman on parempi ilman tuollaista kummajaista vapaalla jalalla.” Kylmiä sanoja täysin rauhallisella äänensävyllä.

 

Mutta Elias ei pelännyt. Hän oli vain…hieman pettynyt. Ei mitään järisyttävämpää siis tiedossa. Kuka tuo Helenkin sitten oli. Elias jaksoi yhä uskoa, että pääsisi vielä pois. Kun joku kerta lääkkeiden vaikutus tarpeeksi haihtuisi ja hän olisi voimissaan… Silloin.

Mutta sitä tilaisuutta ei ikinä tullut… Olen pahoillani, etten pystynyt tekemään enempää.

Elias oli silloin jo odottanut uutta pistosta, jota hänellä ei olisi voimia välttää. Mutta tuo Helen oli tullut aivan yhtäkkiä paikalle. Myös siksi muisto oli niin kirkas. Ensimmäinen kerta, kun Elias näki jotain, näki, Helenin. Ja ymmärsi pian, miksei nähnyt Oswaldia.

”Aah, hyvä kun tulit, Helen. Poika on taas nenäkäs, uusi annos voisi hiljentää hänet.”
Elias oli hädin tuskin sanonut mitään. Mutta Oswaldin sanat eivät saaneet häntä hoipertelemaan Helenin luokse. Ei, se sai, että hän näki Helenin. Näki jotain ensimmäistä kertaa ikuisuudelta tuntuneeseen aikaan. Tiesi, että oli ainakin jotenkuten vielä hengissä. Ja hän oli vihainen.

Elias vain katseli Heleniä, Helen katseli kylmästi takaisin. Elias ei poiminut minkäänlaista tunnetta… Mutta hän näki Helenin. Näki jotain. Oli vielä ainakin siltä osalta kunnossa. Tuntui hyvältä nähdä jotain... Tuntui siltä, että oli taas ihmisen kanssa tekemisissä.

”Kuule Oswald, uskon että tarvitaan parikin annosta. Hän kävelee jo.” Ei minkäänlaista myötätuntoa.

Ei silloin.

Oswald pyyhkäisi Helenin sanat käden heilautuksella. ”Pyh. Kävelee tai loikkii, mitä väliä. Pois hän ei pääse ja minun vahingoittaminen olisi vain typerää. Tiedät sen itsekin, eikö?” Elias ei vastannut.

Helen oli hetken vihainen. Hän ei pitänyt siitä, että hänen ehdotuksensa jätettiin noin vain huomiotta. ”Oletko varma, ettei Elias pysty mihinkään muuhun? Vai onko tämä kaikki turhaa.” Nyt epäuskoinen ja kyllästynyt. Elias poimi sen kaiken. Ja yhtäkkiä se olikin liikaa, jalat tuntuivat hyytelöltä. Elias hoiperteli taaksepäin ja rojahti tuolille.

”Katso nyt”, Helen näpäytti. Mutta Oswald oli muuttunut mietteliääksi. ”Ei, odotas hetki… Älä annakaan hänelle mitään.”

Helen kallisti päätään, Elias oli toiveikas mutta pyrki näyttämään yhtä väsyneeltä kuin oli hetki sitten vielä ollut. ”Oswald?”

”Sain eilen outoja lukemia siinä uudessa skannauksessa. Aivan, en kertonut sinulle enkä ollut varma tiesikö Elias itsekään siitä. Mutta sydämen, pään ja käsien tienoolla… Mitä siihen sanot, Elias?”

Elias ei sanonut mitään. Hän tunsi toivon valuvan pois hieman aiempaa nopeammin. Nyt jo Oswald tiesi hänestä enemmän kuin Elias itse… Se oli siis oikeasti jotenkin nähtävissä ihmisillekin? Valo?

”Näetkö, Helen. Tämä on hyvä idea.” Kai Eliaksen ilmekin oli valahtanut. Helen myhäili vihdoin tyytyväisenä kääntyessään lähteäkseen. ”Tarvitsetko jotain?”

”Hmm… Jotain jolla varmistaa, että poika on kiinni. Ja pari vartijaa, ihan varmuuden vuoksi tuohon ovelle. Muista, ettei heille saa kertoa mitään tämän huoneen sisällöstä. Yksi sisäpiiriläinen siitäkin porukasta riittää.”

Elias ei muistanut siitä tilanteesta enempää. Kai Oswald oli viittonut Helenille jotain jossain vaiheessa tai päättänyt niin itse, mutta Elias tunsi vielä yhden pistoksen, ihan yllättäen. Ja jo ennen kuin Helenin valo hukkui pimeyteen, Elias tunsi kuinka häneen tartuttiin… Huoneessa oli ollut joku toinenkin, joka nyt siirsi Eliasta jonnekin.

Elias ei ollut nähnyt sitäkään. ”Varovasti tai tapat hänet noilla annoksilla.” Helenin ääni, joka muuttui jo kummalliseksi, kaukaiseksi kuminaksi.

”Ei olisi ensimmäinen kerta…”

 

Oswald. Oswald oli tappanut jonkun. Niin oli Markuskin. Siihen oivallukseen kaikki pimeni.

Sanotaan, että tappaminen muuttaa ihmistä peruuttamattomasti. Ja että terve ihminen ei pysty tappamaan toista niin, että suunnittelisi sen. Oswald ei ollut terve ihminen… Hänen valonsa ei ollut enää ihmisen. Elias ei nähnyt sitä.

***

Pimeä tuntui seuraavan nyt jokaista Markuksen muistoa. Ehkä se johtui siitä, että hän tunsi hukkuvansa siihen samaiseen pimeyteen. Kaikki aistit turtuivat ja mieli puuroutui. Tätäkö oli kuolla? Markus ei halunnut vielä. Hän jatkoi muistoihin takertumista, mihin tahansa. Seran ääni.

”Markus, sä olet ajanut nyt monta tuntia putkeen. Sinne huoltoasemalle on niin lyhyt matka tästä, että voidaan ihan hyvin pysähtyä ja levätä. Ei Eliaksen perhe ole siellä yhtään meitä aiemmin sittenkään.” Sera aneli ties kuinka monetta kertaa. He olivat sopineet tapaavansa sillä ensimmäisellä huoltoasemalla, mikä Annan neuvomalla tiellä tulee vastaan. Sieltä kysymällä pitäisi selvitä, olisiko pari päivää aiemmin näkynyt tummaa autoa. Huono johtolanka, mutta kuitenkin.

”Mä jaksan kyllä. Ja parempi olla siellä mahdollisimman ajoissa.” Todellisuudessa Markusta väsytti vietävästi. Mutta hän ei saisi antaa periksi. Jokainen kulunut minuutti vaikeuttaisi jälkien seuraamista. Elias olisi etusijalla.

”Noh, jos susta siltä tuntuu. Kunhan vaan et nukahda rattiin, kolari tästä vielä puuttuisikin”, Sera jatkoi. Yritti nyt pitää Markuksen hereillä samoin kuin itsensä. ”Ja tiedätkö, mä voin myös välillä ajaa.”

Siihen Markus vastasi kieltävästi. Sera ei ajanut tarpeeksi lujaa… Mutta sitä mies ei sanonut ääneen. Matkaa jatkettiin hiljaisuuden vallitessa, kirkkaiden valojen halkoessa pimeää heidän edessään.

Eikä Markus voinut olla ajattelematta muuta kuin Eliasta. Hän ei antaisi itselleen anteeksi, jos tälle sattuisi jotain.

Vieläkään hän ei ajatellut muuta kuin Eliasta. Ei edes omaa tilaansa. ”Mä olen pahoillani, etten pystynyt pelastamaan sua.”

 

***

 

Elias ei muistanut siitä tilanteesta paljoa. Vaikka hänen päänsä olisi kuulunut ollakin silloin selvempi. Mutta ei… Hänet oli kahlittu tuoliin. Hänen odotettiin tekevän jotain. Elias pidättäytyi edes puhumasta vaikka käsiin alkoi jo sattua.

Sitten… Isku vasten kasvoja. Se oli refleksi, Eliaksen keho alkoi puolustautua ennen kuin Elias ehti ajatella sitä.  Hän kuuli miehen parahtavan kivusta ja hetken Elias oli tyytyväinen. Kunnes…

”Nopeasti, avaa kahleet! Minun pitää tutkia tätä…”

 

Okei, mä valehtelin aiemmin. Mä annoin periksi kerran, Markus. Oliko se liikaa?

Hänellä ei ollut syytä rimpuilla tai puolustautua… Hän häpesi sitä muistoa. Hän rimpuili siitä irti…

”Saatana nulikka! Anna kun…”

”Rauhoitu, en maksa sinulle tutkimuskohteideni mukiloimisesta.”

”Näetkö, Oswald, se muuttui. Nyt se ei enää polta…”

***

Se tuli esiin pimeästä aivan yllättäen. Kuin valoa tunnelin päässä… Siinä vaiheessa Markus oli ollut jo niin horroksessa, ettei  huomannut mitä edessä odotti ennen kuin Sera huusi hänen korvaansa.

Niin Seramaista. Mutta kiitos. Kunpa olisit nyt täälläkin pitämässä minut hereillä.

Markus ei ollut tiennyt mitä odottaa. Seurasi vain vaitonaisena Seraa… Illasta hän muisti sen, että oli kylmä ja oli vaikea kävellä kun oli ajanut niin pitkään, välissä vain vuoroja vaihtanut.

Eliaksen katoamisesta oli kulunut kaksi päivää.

Mutta Seran iloinen tervehdys sai Markuksenkin hymyilemään. Ainakin he olivat oikeassa paikassa niin epämääräiseltä kuin se vaikuttikin. Jokin koppero keskellä metsää matkalaisia varten.

Markus muisti kummallisia yksityiskohtia. Telkkari oli niin hiljaisella, että kuuliko se mummu tosiaan sitä? Mutta se mies ryysti kahviansa kyllä senkin edestä.

Ja sen, kuinka Markus oli tunnistanut Mariannen. ”Mitä se nyt tekee täällä?” Mitä Saaga oikein suunnitteli raahatessaan jonkun naisystävänsä mukaan? Sen enempää Markus ei Mariannesta tiennyt. Mutta kovasti vaikutti painostavan myyjää, kyselevän. Markus myös helpottui suunnattomasti, kun Jonnaa ei näkynyt.

Sillä aikaa Sera oli jo ilmeisesti ehtinyt tervehtimään Saagaa. Markus ei ollut tosin kuullut mitään. Oliko Sera vain syöksynyt suoraan halaamaan Saagaa? Mitä se tarkoitti, tuntuiko Serasta niin pahalta?

Enkö mä taaskaan nähnyt mitään? Kumpi se meistä tässä on sokea…Niinhän sä sanoit aina, Elias.

Markus ei osannut muuta kuin tuijottaa kummastuneena. Samuli sentään siirtyi hienovaraisesti vähän kauemmas, kun Saaga piteli Seraa ihan niin pitkään kuin siltä Serasta tuntui ”Kiitos, että tulitte tänne”, Sera sanoi aika hiljaa. Saaga hymyili ja silitti pari kertaa rauhoittelevasti Seraa selästä ja hiuksia. ”Tietenkin.”

Kun Sera vetäytyi kauemmas Markus katsoi parhaaksi Samulin tavoin tulla kuuloetäisyyden päähän, jotta ei tarvitsisi koko huoneen kuullen jutella.

”Mutta…Vau. Sä todella näytät mua vaan pikkusen vanhemmalta…Miten mä en ikinä edes ihmetellyt sen enempää?” Saaga katseli hetken hämillään Seraa ja viittoi sitten tätä rauhoittumaan toettuaan… noh, saamastaan kehusta?

”Siltä se tuntuu kaikista. Mutta ymmärräthän vielä, että tämän pitäisi pysyä mahdollisimman pienen porukan tiedossa?” Sera nyökytti päätään innokkaasti kuin pikkulapsi, jolle on kerrottu suurikin salaisuus. Markus pudisti lyhyesti päätään. Sitten mentiin itse asiaan. Tai ainakin yritettiin.

Kukaan ei sanonut ensin mitään, mitä sellaisessa tilanteessa voisi sanoa? Markus tunsi, kuinka Saaga ja Samuli molemmat katsoivat häntä ja Seraa tutkivasti. He olivat varmasti uteliaita siitä, mitä oli tapahtunut. Mutta se olisi liian vaikea kertoa.

”Mutta mitä me nyt tehdään?” Sera lopulta rikkoi hiljaisuuden – kuten usein ennenkin sellaisissa tilanteissa – viitaten Eliakseen. Saaga vilkaisi nopeasti yhä myyjän kanssa kiivaasti juttelevaa Mariannea, mutta tilanne siellä ei näyttänyt muuttuneen. ”Markus, mitä te tiedätte? Onko tullut jotain uutta vastaan?” Markus ei ollut puhunut niin pitkään aikaan ääneen. Ehkä viimeksi silloin lyhyesti, kun he olivat pari tuntia sitten vaihtaneet Seran kanssa ajovuoroa.

Nyt kurkku tuntui kuivalta eikä Markus edes tiennyt, mitä voisi sanoa. Jotain nyt kuitenkin. Eiväthän he olleet voineet tulla tänne vain turhaan, toteamaan yhdessä, ettei mitään ollut tehtävissä? Eihän?

”Meillä ei ole muuta kuin vanhat johtolangat. Ne mitä Sera kertoi puhelimessa.” Sen jälkeen oli pitkään hiljaista. Eivätkö he oikeasti pääsisi siitä eteenpäin?

Mutta mä en olisi luovuttanut sittenkään. Tiedä se, Elias. Mä olisin tullut sun luokse, etsinyt sut, vaikka siihen olisi mennyt miten pitkään tahansa.

”No…Selvä on. Mutta koska te tulitte lännestä, niin todennäköisesti meidän etsimämme auto on jatkanut tuonne tietä eteenpäin. Tässä Marianne on yrittänyt kysellä josko…” Mutta Sera keskeytti Saagan osoittaessaan sanansa Mariannelle: ”Niin onko täällä näkynyt mustaa isoa autoa, jossa olisi vähän enemmän porukkaa matkassa?” Kahviaan ryystävä mies mulkaisi Seraa lyhyesti ja Markuskin irvisti sille, kuinka avoimesti Sera käyttäytyi.

Hienoa, kuuluta nyt koko maailmalle. Mutta Sera taisi olla yhä toiveikas ja innokas mahdollisuudesta edistyä.

”Mitä? Oikein porukka? Siitä ei mainittu mitään. Niitä paketti- ja lava-autoja tästä menee tuon tuosta… Mutta oli täällä eilen, hetkinen…” Marianne vaikutti närkästyneeltä. Miksei nainen ollut muistanut aiemmin mitään? Marianne sai ilmeisesti kysellä pitkään tuloksetta.

”Ah, tosiaan! Eilen tänne tuli pari miestä jotka…”

Siinä vaiheessa Markus huomasi yhtäkkiä kävelleensä pöytää päin. Niin innoissaan hän oli halunnut kuulla, mitä nainen sanoisi. Kaikki pienikin auttaisi. Nainen säikähti Markuksen yllättävää ryntäystä, mutta Markus viittilöi kiivaasti tätä jatkamaan.

”Onko, näittekö oikeasti…” Markus ei osannut muotoilla kunnollista kysymystä. Nainen naurahti ärsyttävästi ja sanoi sitten ihan liian hitaasti taatusti vain kiusatakseen: ”Todella näin oikeasti. Kaksi miestä, jotka poistuivat sitten mustaan isoon autoon, kuten kuvailitte. Olivat aika kireän oloisia ja vähäpuheisia, tämä vanhempi herra ja sitten nuorempi, joka käyttäytyi melkein kuin henkivartija… Olisin voinut nauraa, mutta tuossa vanhassa herrassa oli jotain uhkaavaa. Kuulostaako tutulta?”

Markus yritti muotoilla päässään jonkinlaista mielikuvaa näistä henkilöistä. Mistä oli kyse, miten he liittyivät Eliakseen? ”Ei muuta?” Myyjä pudisti päätään. ”Ei, lähtivät pikaisesti jatkamaan tuonne suuntaan”, nainen sanoi ja viittilöi sinne minne Saagakin hetki sitten. Mutta nyt oli jonkin sortin näköhavaintokin sen oletuksen tukena.

”No sinullapa oli kiire”, Saaga naurahti lyhyesti, tutkiva ilme kasvoillaan. Sera oli jäänyt pöllämystyneen näköisenä kauemmas, Markus oli ehtinyt jopa ennen häntä myyjän puheille.

Sera huomasi Saagan mittailevan katseen, johon Markus ei näyttänyt kiinnittävän huomiota. Tuijotti yhä vain myyjää kuin luullen voivansa siten saada vielä lisää hyödyllistä tietoa. Markus rekisteröi tilanteen vasta sitten kun Sera alkoi puhua.

”No tuota… Niinhän meillä kaikilla. Hyvä, että selvisi. Eikö nyt voida mennä?” Sera uskalsi ehdottaa. Onneksi Saaga näytti jättävän sen jälkeen huomiotta Markuksen käytöksen. Tavallisesti Markus oli se, joka aina toppuutteli muita. Nyt roolit vaihtuivat hetkeksi…

”Juu, mennään vaan”, Markus murahti ja vältteli muiden katseita. Rauhoitu rauhoitu… Ja kun piti ensiksi olla niin herättämättä huomiota. Mikä Markukseen oli yhtäkkiä mennyt? Markus havahtui mietteistään, kun Sera kurotti pörröttämään hänen hiuksiaan ohi mennessään… Tai ennemmin loikkiessaan. Taas oli jotain, jota odottaa. He olivat oikeilla jäljillä.

Se muistikuva haihtui nopeasti sen jälkeen… Myyjä taisi pyytää heitä oikein jäämään lounaalle paluumatkalla. Säälittävää… Tosin joku taisi myöntyä siihen. Sera? Markus ei enää muistanut. Hän muisti tarkasti vain kaiken sen, jolla oli ollut jotain merkitystä...

Mutta tulenko palaamaan enää minnekään? Matkani taitaa päättyä tänne.

***

”Oletko tulossa, Markus? Muut ovat valmiina lähtöön, Samuli sai sen meidän vuokra-autommekin taas käyntiin.” Markus hätkähti. Saaga olikin se, joka oli tullut hänen peräänsä, huolestuneen kuuloisena.

Jostain sisältä vihlaisi. Saaga muistutti silloin niin paljon Eliasta ja Markuksella oli hetken mielijohde halata tätä, aivan kuin Sera hetki sitten sisällä… Mutta Markus ravisteli sen nopeasti pois.

”Ihan kohta.” Markus oli alun perin tullut vain hetkeksi rauhoittumaan. Hän tarvitsi silloin tällöin hetken yksin. Ja kai hänen täytyi tarkistaa, tuntuiko vielä siltä, että he olivat menossa oikeaan suuntaan. Mitä siis, että tunsiko hän Eliaksen? Mutta sille tielleen Markus oli jäänyt, katselemaan tyhjää tietä.

”Älä huoli. Marianne selvittää parhaillaan, onko edempänä ollut merkkejä tuosta autosta tai muuta tavallisuudesta poikkeavaa. Ei ole kovin montaa vaihto-ehtoa, kun matkalla on vain yksi isompi kaupunki.” Saaga osui ainakin osaksi oikeaan olettaessaan, että Markus oli vain huolissaan. ”Miten?” Markus kysyi nopeasti, kireällä äänellä. Luoja kun hän olisi edelleen halunnut pitää Saagan vain lähellään…

Siihen Saaga naurahti ja asetti sormen huulilleen. ”Se on taas salaisuus, josta minulla on vaitiolovelvollisuus. Tiedäthän, että Marianne on työkaverini?” Markus pudisti hitaasti päätään. Aivot toimivat vähän hitaasti.

”Oikeasti, Sera! Se ei ole taikuutta, vain yleisesti saatavilla olevien tiedostojen käyttöä. Ainoa, mikä sinun tarvitsee tietää on se, että tiedämme nyt mihin mennä ainakin ensimmäiseksi. Seuraat vain Markuksen kanssa meitä.” Markus kuuli pätkän niiden kahden keskustelusta mutta ei oikein ymmärtänyt. Mitä Marianne oli saanut selville? Sera jatkoi vastaan inttämistä, mutta siitä Markus ei saanut enää selvää kauempaa. Ja hänellä oli yhtäkkiä muuta ajateltavaa.

”…Saaga?” Saaga oli hetkeksi ikään kuin jähmettynyt paikoilleen. Oli ihan hiljaista, tuulikaan ei uskaltanut puhaltaa. Pimeä yö. Sitten nainen nykäisi päätään sinne suuntaan, jonne heidän oli tarkoitus kohta lähteä. Saaga avasi silmänsä vasta Markuksen kutsuessa häntä nimeltä toistamiseen ja vaikutti hetken hämmentyneeltä.

 
”Oi. Pahoittelen. Mutta… Ymmärräthän, etten voi selittää kaikkea?” Markus ei ollut varma, mistä Saaga puhui, mutta yritti näyttää siltä että ymmärsi. Nyt he olivat viivytelleet jo tarpeeksi kauan, pitäisi päästä lähtemään. Ja Markuksesta tuntui kiusalliselta, kun Saaga puhui sillä tavalla hänen kanssaan. He olivat aiemmin hädin tuskin sanaa vaihtaneet.

”Olen vain niin huolissani Eliaksesta, minun täytyi kokeilla…” Nyt Markus ymmärsi ainakin jotain. Kai Saagalla ja Eliaksella oli jokin yhteys… Saagakin halusi vain varmistaa, että he ovat varmasti lähdössä oikeaan suuntaan. Mutta nyt Markus oikeasti epäili syytä siihen, miksi Saaga kertoi hänelle sellaista.

”Ei se mitään. Me löydetään kyllä Elias pian.” Markus kurotti kohti Saagaa ihan hetken mielijohteesta. Jotta voisi vähän rohkaista ja lohduttaa… Ja toisaalta Markuksen teki yhä jostain käsittämättömästä syystä saada edes vain koskettaa.

Saagan ilmeessä oli ollut jotain. Markus ei vieläkään osannut päättää mitä. Mutta sitten Saaga oli lähtenyt nopeasti antamatta saakaan selitystä. Markuksesta tuntui oudolta.

”Nyt mä kyllä ajan”, Sera ilmoitti itsepintaisesti. Markuksella ei ollut mitään sitä vastaan. Kenties hän oli vain niin väsynyt…

Sera virnisti Markukselle. ”Sut ois pitänyt häätää ratista jo tunti sitten. Oikeesti, nukahdat kohta pystyyn vai mitä?” Markus ei tuntenut itseään ihan niin väsyneeksi… Hämmentyneeksi vain. ”Et sitten itse nukahda”, Markus vannotti, saadakseen sanotuksi vain edes jotain. ”Juttelit Saagan kanssa aika pitkään. Mistä?” Sera vielä uteli säätäessään penkkiä. Markus pudisti hitaasti päätään. ”Jostain.”

”Ääh…En pysy hereillä jos sä et puhu koko ajan, okei?” Markus oli jo sulkenut silmänsä toiveikkaana, kun moottori hurahti käyntiin. ”Miten mä sitten pystyn nukkumaan? Jos vaan antasin sulle jotain ajateltavaa…” Markus todella oli ärtynyt ja väsynyt, eikä oikein ajatellut. Sen virheen hän oli joskus ennenkin tehnyt.

Markus? "...Tää ei oo reilua.” Sera virnuili yhä, vaikka olikin hämillään yllättävästä liikkeestä.

”…Anteeksi.” Jotenkin Markus oli onnistunut ajattelemaan Saagaa… ei kun siis Eliasta vaikka olikin suudellut Seraa. Tai siis hän ei ollut ajatellut yhtään mitään.

”Sä oot oikeassa. Nuku vaan, muuten susta ei oo apua mihinkään tossa kunnossa.” Markus oli helpottunut ehdotuksesta, kun Serakaan ei tuntunut ottaneen itseensä Markuksen yllättävää tekoa.

Ja hänellä oli taas kylmä. Parempi vain nukkua kaikki pois.

Mutta hän ei halunnut nukahtaa, ei vielä. Niin kuin silloin järvellä… Nyt Elias ei voisi häntä auttaa. Sen oli pitänyt olla toisinpäin. Mutta hän oli ollut liian heikko.

 ***

Eliaksella ei ollut paljon muistoja siitä ajasta. Pelkkää pimeyttä, satunnaista kipua ja Oswaldin vaativa, hapan  ääni, jonka sanoista hän ei saanut selvää. Silloin Elias oli ollut valmis luovuttamaan. Hän ei enää edes jaksanut kurkottaa kohti Seraa tai Markusta. Hän ei kuitenkaan olisi pystynyt tuntemaan mitään…

Hän oli niin yksin, pimeässä ja väsynyt. Hyvin, hyvin väsynyt.

Mutta juuri pimeimmällä hetkellä tapahtui jotain.

”Tässä tämä paita. Pesin sen. Sitä Oswald ei huomaa, mutta kokonaan uusia vaatteita en voi tuoda…” Elias ei pystynyt vastaamaan enää. ”Toivottavasti sinulla on vähän helpompaa. Olen pahoillani. En olettanut, että tästä tulisi tällaista.”

Elias tunsi, kuinka hänen jäseniään liikuteltiin kankeasti. Ne eivät todellakaan tuntuneet omilta. ”Noin. Ja… olen pahoillani…” Elias kurkotti kättään, hirmuisen ponnistuksen takana. Sirot kasvonpiirteet, korkea ääni… Elias vetäytyi hämmentyneenä.

”Anteeksi vielä kerran…” Helen. Sitten nainen oli jo poissa ja Elias mietti, oliko hän alkanut näkemään harhoja. Tekemään itselleen toivoa, jonka oli jo menettänyt.

***

Viimeinen rauhallinen ilta. Olisi pitänyt yrittää nauttia siitä enemmän, arvostaa, ja antaa Seralle kaikki mitä tämä vain halusi… Näenkö sinua enää?

Markus kuuli jo kaukaa, kuinka motellin puulattia narisi. Ja hän huomasi oppineensa tunnistamaan Seran askelista. Usein huoletonta hyppelyä, mutta nyt kepeitä ja varovaisia. Jos lattia ei olisi narissut Sera olisi kävellyt ääneti.

”Enhän herättänyt?” Sera aloitti varovasti kun sai suljettua oven perässään. Se oli ollut auki, kenties ehkä juuri Seraa varten.

”Et tietenkään.” Markus ei sanonut muuta, jatkoi vain sitä mitä oli aikonut. Asettui sängylle pitkäkseen ja oli ottamaisillaan kirjan esiin, kun huomasi Seran katselevan häntä yhä. Jotenkin vaikeana ja käsiään väännellen. Kirja unohtui heti.

”Sera? Mikä hätänä?”

”Älä nyt mun vuoksi mitään ala tekemään! Etkö sä ollut juuri menossa nukkumaan? Jos mä vaan meen takaisin sitten omaan huoneeseen…” Sera oli heti vetäytymässä kun Markus päättikin ottaa kunnolla asiasta selvää.

”Älä viitsi. Tuskin tulit vain hyvää yötä sanomaan.” Markus hymyili Seralle. Hän oli hymyillyt aivan liian vähän viime päivinä. Siihen Sera sitten lopettikin takaperin kävelyn, taisi ihmetellä Markuksen tavoin miehen kasvoille karannutta virnettä.

”Mä en pysty nukkumaan jos mä tiedän, että sua vaivaa jokin.” Sera vältteli vielä hetken hänen katsettaan, sävähti kun Markus otti häntä rohkaisevasti kädestä ja huokaisi viimein. ”No kun ne muut on vielä tarkistamassa sitä paikkaa ja meidän pitäisi vain nukkua kuin mikään ei olisi vialla.”

Markuksesta tuntui samalta mutta hän ymmärsi, että näin on parempi. ”Ne pärjää kyllä. Tiedät itsekin, että meidän pitää levätä ennen aamua. Rauhoitu vain niin saat unta.” Sera vilkaisi Markusta hölmistyneenä, kuin tivaten miten kukaan voisi käskystä rauhoittua.

”Oottele täällä mun kanssa hetki sitten.” Ei Markuksella ollut muuta mielessä. Sera ei ollut vain tottunut nukkumaan yksin vieraassa paikassa, ehkä sekin oli osasyynä naisen unettomuuteen. Markus ei vain sanonut sitä ääneen, Sera olisi hermostunut vain enemmän.

Ja mä halusin, että sulla olisi kaikki mahdollisimman hyvin.

He vain juttelivat rauhallisesti niistä näistä puolisen tuntia. Ei kuulunut muuta ääntä kuin satunnaiset ohi ajavat autot. Motelli sijaitsi sen vähän isomman kaupungin laidalla. Kuten se varastoaluekin.

Mutta kuten heidän puheissaan ei mainittu mitään varastosta, ei koko Eliasta otettu puheeksi. Oli parempi unohtaa se vain hetkeksi, jotta molemmat pystyisivät nukkumaan rauhassa. Juteltiin ajasta ennen Eliasta ja kerrottiin perheistä. Paitsi että Markus lopetti Saran kohdalla, parempi unohtaa vain sekin.

Siitä oli niin kauan… Mutta Markus oli alkanut muistelemaan Saraa enemmän. Tilanne oli nyt liian samanlainen, Eliaskin oli kaukana ja vaarassa. Mutta ei enää niin kaukana ja nyt Markus pystyisi auttamaan… Hän tekisi mitä vain. Pelkästään sekin, että hän nukkui taas halvassa motellissa muistutti nuoren pojan yksin tekemästä matkasta eristäytyneeseen kylään, kostamaan.

Silloin tällöin Markus tunsi itsensä melkein ylpeäksi teostaan… Siellä luultiin varmaan vieläkin, että asialla oli ollut vain toisen osapuolen joku hiippailija. Markus ei ollut jättänyt itsestään mitään jälkiä. Mutta suurimman osan ajasta hän muisti vain Eliaksen sanat: ”Ei saa tappaa.” Elias… Taas palattiin noidankehän siihen pisteeseen.

”Markus, muistatko, miten mä sanoin uskovani, että kaikella on jokin merkitys? Ettei mikään ole sattumaa.” Markus nyökkäsi hitaasti. Hänestä alkoi tuntua jo raukealta, oli hyvä pitää Sera lähellä. Sera tuntui niin…lämpimältä. Oli aina tuntunut. Lämmitti Markusta kaikin tavoin.

”Että tälläkin, miten sitten kaikki päättyykin. Ei pidä olla katkera mistään, kun niin on kuitenkin tarkoitettu käyvän.” Markus muisti, kuinka erityisesti Sera oli vedonnut tuohon aatteeseen Markuksen kertoessa vielä silloin melko tuoreesta Saran tapauksesta. Silloin häntä oli vain ärsyttänyt, mutta Sera oli jatkanut itsepintaisesti… Sera ei ikinä antanut periksi.

Markus silitti hajamielisesti Seran selkäpuolta, Sera värähti kun käsi kävi alaselässä ja Markus pysäytti liikkeen siihen. ”Onko tää okei?” Sera kysyi hiljaa. Ennemmin ehkä itseltään kuin Markukselta. He olivat hakeutuneet koko ajan lähemmäs toisiaan, jos vain ajattelemattakin. Hakien turvaa toisistaan.

”Niin pitkään kun susta tuntuu siltä.” Markus tiesi että Sera oli hänelle hyvin tärkeä eikä hän halunnut satuttaa tätä millään tavalla. Ei enää. Mutta sana ’ystävä’ tuntui olevan liian vähän kuvaamaan heitä. Mutta eikö Sera ollut Eliaksen kanssa?

…Elias oli hädin tuskin Markuksen ystävä ja mitä he olivat tehneet? Elias ei ollut ikinä tuntunut ystävältä, vaan yhtäkkiä loikkasi sen vaiheen yli ja oli paljon enemmän… Markusta vihlaisi taas. Hän halusi vain, että he kaikki voisivat olla taas yhdessä. Ei voinutkaan olla kahta ilman kolmatta. Se tuntui väärältä ja vieraalta.

"Anteeksi kun mä menetin silloin malttini. Kun puhuit Sarasta silloin kerran." Sera jännittyi uudestaan. Mutta Markuksesta tuntui jotenkin tärkeältä sanoa se nyt. Oli hän aina äkkipikainen, monesti huutanut Seralle mutta kuristaminen oli eri asia... Miten se asia oltiinkin voitu vain lakaista maton alle.

"Ei se mitään. Mä ansaitsin sen."

"Et."

"Mä puhuin pahasti ja... Sä olit oikeassa. Mä menin liian nopeasti Eliaksen luo. Kiitos, kun jarrutit."

"Niin, ettei se sun maailmanloppu tuu liian aikaisin?" Sera naurahti raukeasti. "Jotain sinne päin. Mä kerron kyllä...joskus..."

Jossain vaiheessa Seran silmät painuivat kiinni ja levollinen, tasainen hengitys pyyhki Markuksen kasvoja. Hän katseli pitkään Seran rauhalliseksi käyneitä kasvoja, silitti silloin tällöin poskea tai pyyhkäisi hiuksia sivuun.

Hän ei tiennyt missä vaiheessa itse nukahti. Mutta siinä oli niin hyvä olla, sai pitää ainakin toisen tärkeimmistä ihmisistä lähellään ja olla varma siitä, että tämä olisi turvassa. Markus halusi vain suojella niitä vähäisiä itselleen rakkaita ihmisiä kaikin tavoin, olla menettämättä enää yhtäkään. Siksi oli niin tärkeää löytää Elias. Ja pitää nyt Seraa lähellä.

***

Silloin alkoi aika olla vähissä. Enemmän kuin arvelinkaan.

Oswald kävi läpi tuloksia. Ei mitään uutta. Hän tiesi oikeastaan vain sen minkä oli alun alkaenkin tiennyt: Elias oli erilainen. Aina siitä lähtien, kun hänen tuttavansa oli vinkannut jotain kummallisesta pojasta luonnonpuistossa…

Oswald ärähti turhautuneena ja sulki koko tietokoneen. Hän ei ollut yhtään sen lähempänä parannuskeinoa kuin aiemminkaan. Elias pystyi parantumaan, muttei todennäköisesti parantamaan muita, ainakaan tutkimusten perusteella. Ei mitään verenjuomista tai sydämensyömistä niin kuin leffoissa... Se oli sellainen seikka, johon Oswald saisi vastauksen vain Eliakselta, ja oli tullut jo selväksi, ettei Elias kertoisi mitään. Niin lannistavalta kuin se kaikki kuulostikin. Oli vain tuo valo… Oswald oli jo hetken ollut aivan innoissaan nähtyään sen konkreettisesti. Mutta ei siitä hyötyä ollut. Ei, päinvastoin turhautti vain lisää. Mikä senkin merkitys nyt kaikessa oli? Lisäksi Elias oli muuttunut koko ajan vähäsanaisemmaksi. Nyt Oswald ei saisi mitenkään irti muita tietoja.

Mutta ei Oswald katunut, ei suinkaan. Elias oli vain heikko. Hänessä se syy oli. Mutta ei ollut kulunut edes viikkoa ja Oswald tunsi itsensä paljon väsyneemmäksi ja heikommaksi kuin ennen… Ei vielä voinut olla loppuvaihe, eihän? Ei ollut vielä sen aika. Ei, Oswaldin täytyi saada lisää aikaa… "Kyllä minä sinun salasi selvitän, Elias. Tarvitsen vain lisää aikaa." Joko Elias nukkui tai päätti olla muuten huomioimatta Oswaldia mitenkään. Se ei olisi enää ihmeellistä.

***

Koko ajan tuntuu huonommalta… Mutta sitten vasta kun alkaa tuntua hyvältä ja kevyeltä pitää huolestua. Aivan niin kuin paleltuessa. Ensin tulee kylmä, sitten ei tunne mitään, sitten tulee kuuma ja sitten kuolee. Täytyy takertua johonkin… Muistoihin. Pysyä elossa. Mutta nyt ollaan lähempänä, muistan niin paljon enemmän...

Markus oli katsellut epäilevänä jokaista suuntaa, johon Marianne vain osoitti. Kaukaa paikka näytti hylätyltä varastoalueelta, mutta valvontakamerat kielivät muusta.

Ja se auto. Nyt ei ollut epäilystäkään siitä, olivatko he oikeassa paikassa.

”Mitä tuumaat?” Marianne kysyi yhtäkkiä Markukselta. Markus ei tiennyt, mitä olisi pitänyt vastata. Hänen käsityksensä Mariannesta oli muuttunut aika paljon parin viime päivän aikana. Nyt viimeistään nainen näytti kuin toiselta ihmiseltä. Valmiina toimintaan.

”Miksi me päätimmekään hoitaa tämän keskenämme?” Se nyt päällimmäisenä oli mielessä. Ei enää tiennytkään, mitä oli vastassa.

Mariannen kasvoilla kävi nopea, varautunut hymy. ”Saagan mielestä näin oli parempi. Virasto kyllä tietää, missä me olemme ja mitä tekemässä mutta ei sitä, että tämä olisi kenties vaatinut vähän isomman luokan operaation. Nyt sitä on turha enää miettiä. Mutta jos näin ei olisi toimittu ette olisi päässeet lainkaan mukaan.” Marianne taisi viitata häneen, Seraan ja Samuliin.

”Mutta et halua vieläkään luotiliiviä?” Markus pudisti äkäisenä päätään. ”Sehän oli mulle aivan liian pieni, tukehtuisin vain.” Marianne hymähti. ”Olet ihan samanlainen kuin Saaga. Vain koska hän pystyy parantumaan ei tarkoita, että luodit kimpoaisivat hänestä.” Markus kurtisti kulmiaan. Vaikka Marianne puhui hänestä poispäin hän pystyi kuulemaan äänestä, että Marianne oli oikeasti huolissaan.

”Otetaanhan me aseetkin vaan varmuuden vuoksi, ei täällä todennäköisesti mitään tapahdu”, Markus vakuutteli, vaikka ei ollut aivan niin varma itsekään.

”Aseet? Mitä?” Sera poimi sen sanan. Aiemmin hän oli vain miettinyt hiljaa ääneen Samulin ja Saagan kanssa, miten pitäisi toimia. Pelokkaana ja innokkaana. Nyt Sera kuulosti vain pelästyneeltä.

”Varmuuden vuoksi, me ei olla täällä riitaa haastamassa. Mutta homma pitää hoitaa kunnolla”, Markus kiirehti rauhoittelemaan Seraa. ”Mutta… Ei me tiedetä, mitä on vastassa!” Sera huudahti huolestuneena vastaan.

 Markus hymähti mietteliäänä ja päätti ottaa asian omaan hoitoon. Arvuuttelemalla ja kiistelemällä ei päästäisi mihinkään. ”Markus, mitä sä nyt!?” Mutta Marianne pidätteli Seraa kauempana, kun Markus asteli mietteliäänä koko tonttia ympäröivän muurin aukolle. ”Menkää nurkan taakse, pois näkyvistä. Mä taisin huomata jotain.” Pienet sensorit aukon molemmin puolin. Niin, että tietämätön kävelijä huomataan. Mutta Markus rikkoi todennäköisen valosensorin nyt ihan tarkoituksella. Ja piiloutui sitten sen auton luokse varjoihin.

Pian joku mies tulikin yhdestä rakennuksista.

”Saamarin kujakissat, pitäisi ampua jokainen tai ainakin nostaa valosensoreita ylemmäs.”

Ja Markus katsoi tarkkaan mihin ulkoisesti pimeään rakennukseen mies palasi.

”Nyt kun olet aiheuttanut melkein sydänkohtauksen ainakin minulle, niin voitko kertoa, mihin tähtäsit tolla tempulla?” Sera puuskahti heti kun Markus pääsi takaisin muiden luokse.

Varmistaen, että astui taatusti tarpeeksi korkealta aukon läpi. Markus ei kiinnittänyt Seran sanoihin huomiota.

”Marianne sä olit oikeassa. Valvontakeskus taitaa sittenkin sijaita myös täällä.” Marianne nyökkäsi tyytyväisenä. ”Mutta se tarkoittaa sitä, että osan pitää mennä tuhoamaan todistusaineisto ja muiden etsiä Elias.” Marianne sanoi ääneen sen mitä muut olivat peloissaan odottaneet. Oli pakko jakautua kahtia ja heitä olisi sitten vielä vähemmän. Marianne ohitti huolestuneet katseet joita muut vaihtoivat puolin ja toisin ja asteli mitään sanomatta salkulle, joka siihen asti oli saanut odottaa sivussa.

Markus ei ollut pitkään aikaan käsitellyt asetta, mutta hänestä tuntui silti paremmalta lähteä sen kanssa ennemmin kuin ilman sitä. Hänen ei välttämättä tarvitsisi edes käyttää sitä… Mutta eikö hän ollutkin joskus luvannut, ettei enää koskisi aseisiin? Niistä ei ollut muuta kun harmia. Serakin vilkuili epäilevänä monta kertaa Markuksen ja Mariannen suuntaan. Tai lähinnä aseisiin näiden käsissä.

Mutta hyvä, että otin sen kuitenkin. Muuten tämä olisi voinut päättyä vielä huonommin… Tai no, voiko paljon tämän huonommin mennäkään. Ehkä voisimme kaikki olla kuolleita. Ehkä en olisi nähnyt sinua vielä kerran.

”Mennäänkö nyt?” Markus murahti kärsimättömänä. ”Mutta… Mutta entä Saaga? Tai mitä minä teen? Kenen kanssa menen ja minne?” Sera kuulosti koko ajan epävarmemmalta. Markus mietti pitäisikö tälle vain ehdottaa, että hän jäisi Samulin sijaan takaajaksi. Valmiina kutsumaan apua, jos tilanne siltä näyttäisi. Mutta Sera oli nimenomaan vaatinut, että voisi jotenkin osallistua operaatioon…

”Minä vai? En tarvitse aseita. Osaan puolustautua ihan hyvin omasta takaa.” Saaga kuulosti hilpeältä, melkein innokkaalta. Markus ei ollut osannut kuvitella Saagaa sellaiseksi, Samulikin vaikutti vähän kummastuneelta.

”Saaga? Oletko varma?” Samuli kysyi hiljaa. Saaga vain hymyili nopeasti Samulin suuntaan vastaukseksi.

Markuksenkin täytyi myöntää, että kyllä se vähän hämmästyttävä näky oli. Aluksi pelkkä kirkas valo, mutta kun Saagan ilme vakavoitui valo muuttui uhkaavaksi ja sykki lämpöä ja voimaa ympärilleen. Markus oli kuullut Eliaksen puhuvan siitä, mutta tämä viimeistään teki kaikesta konkreettista ja totta.

”Osaan puolustaa itseäni enkä tule säästelemään mitään.”

Sera katseli pelon ja hämmennyksen sekaisesti, lumoutuneena, siihen asti valoa, kunnes Saaga veti kätensä taas itselleen.

”No niin, miten jaetaan ryhmät? Uskoisin, että sä Marianne osaat parhaiten hienovaraisen tuhoamisen.” Marianne naurahti Saagan sanoille. ”Tosiaanko? Eikö tarkastaja näyttänyt sun mielestä muka tyytyväiseltä katsoessaan minkälaista jälkeä sait aikaan harjoituksessa? Kuin olisi katsellut viikon vanhaa raatoa…” Naiset myhäilivät toisilleen. Ainakin joillakin oli hauskaa. ”Joten mä ainakin olen siinä ryhmässä sitten, joka etsii Eliaksen. Tuutko Sera mun kanssa? Voisi olla hyvä, koska jos mä uuvun niin…” Siinä vaiheessa Saaga näytti jotenkin katuvan puheitaan ja lopetti siihen. Markus oli ymmällään.

”…Niin mitä, Saaga?” Sera kysyi varovasti. Saaga vältteli tämän katsetta ja Sera näytti olevan vähintään yhtä ymmällään kuin Markus. Kukaan ei sanonut mitään.

”Hetki nyt kaikki.” Tilanne oli mennyt jostain syystä nopeasti kireäksi kuin pingottunut kuminauha ja Markus keskeytti sen, kun Sera ei siihen ryhtynyt. Taas meni vain aikaa. ”Jos tehdään niin, että Sera ja Marianne menevät hoitamaan valvomon ja mahdolliset videotallenteet.” Hiljaista myöntymystä, nyökkäilyä.

”Ja sä Markus tulet mun kanssa?” Saaga varmisti. Markus huokaisi helpottuneena. ”Niin.” Päästin nyt siitäkin.

Sen jälkeen tapahtuvat etenivätkin nopeasti. Samuli toivotti Saagalla onnea, Sera varmisti että Markus pärjäisi (”Mitä, minä vai? Tietenkin.”) ja löytäisi Eliaksen. Marianne odotti vähintään yhtä kärsimättömänä kuin Markuskin.

”Markus odota!” Markus melkein säikähti Saagan hiljaista huudahdusta. Heti Seran lähdettyä oli tullut niin hiljaista ja liikkeelle lähdettyään Markus oli ollut varuillaan, kuunnellut jokaista ääntä.

Markus pysähtyi ja odotti. Saaga ei kääntynytkään kohtaamaan hänen katsettaan. Jotenkin Markus oli jo arvannut mitä Saaga aikoisi sanoa, mutta sen kuuleminen sai silti Markuksen tuntemaan olonsa epämukavaksi. ”Tiedän, että tunnet Eliaksen. Älä yhtään epäröi osoittaa suuntaa.” Ei muuta. Mutta silti… Saaga oli tainnut arvata, mitä heidän välillään oli tapahtunut. Mutta mitä Saaga siitä äitinä tuumasi? Markusta epäilytti, eihän Saaga edes kääntynyt.

”Saaga”, Markus ehti aloittaa varovasti, mutta siinä vaiheessa Saaga oli jo liikkeellä. ”Myöhemmin jos silloinkaan. Mutta toivotaan nyt, ettei täällä takakujalla ole kameroita myös. Turha ilmoittaa tulosta ennen kuin ollaan valmiita ottamaan vieraat vastaan.” Saaga naurahti hiljaa omalle kommentilleen.

Markus saattoi vaikka vannoa nyt että Saaga oli tosissaan innoissaan. ”Pysy perässä. Mä kerron, jos joku tulee.” Ei Markuksella ollut mitään sitä vastaan… He kävelivät hiljaa rakennusten takana. Ilma oli paksu mätänevien roskien löyhkästä kai muurin takaisella kujalla, mutta Markus puristi kätensä nyrkkiin ja pakottautui kestämään. Eihän Saagallakaan näyttänyt olevan mitään ongelmaa.

”Voisi täälläkin olla vähän valoa.” Markus näki sinisen välähdyksen mutta Saagakin kai huomasi, että valo olisi ollut liian kirkas. ”Ja turha kuluttaa voimia nyt ennen koitosta”, Saaga heitti lisäksi olkansa yli.

Tuntui oikealta mennä juuri siitä ovesta. Saagakaan ei vastustellut kun Markus hiippaili ovelle varmistettuaan, että valvontakamera oli kääntynyt ensin poispäin. Tyhmää laittaa liikkuvia.

Ensimmäinen vartija oli kuitenkin yllätys. Saaga ja Markus molemmat pysähtyivät henkeään pidätellen. ”Kuka siellä?” Ääni pimeydestä tivasi. Markus ei nähnyt melkein mitään. Mutta tyhmä kysymys… Jos ei tämä mies ollut kuuro hän oli taatusti kuullut heidän tulonsa.

”Päästä meidät ohi, niin tästä tulee helpompaa molemmille”, Saaga sanoi rauhallisella äänellä. Markus oli myös toiveikas muttei tosissaan uskonut, että heidän niin vain annettaisiin mennä… Markus oli kuitenkin kärsimätön. Heti rakennukseen astuttuaan hän oli varma siitä, että he olivat lähempänä Eliasta.

”En voi tehdä sitä. Poistukaa vain niin saatte mennä”, mies sanoi kuuluvalla äänellä pimeyteen. Äänen perusteella Markus arvioi miehen suunnilleen ikäisekseen. Miten hän nyt mahtoi liittyä Eliakseen?

”Emme voi tehdä sitä. Me olemme tulleet hakemaan jotain, joka ei kuulu teille.” Saagan ääni alkoi täristä pidätellystä kärsimättömyydestä. Markus puristi kätensä tiukemmin nyrkkiin, rystyset valkoisina, pysyäkseen hiljaa. Nyt oli turha paikka menettää malttinsa.

”En tiedä mistä puhutte. Minut on vain palkattu pitämään ulkopuoliset poissa ja sen joudun tekemään, jos ette poistu.” Markus oli siihen mennessä tottunut pimeyteen sen verran, että näki jo jotain. Tässä tapauksessa sen kauempana olevan miehen hahmon, ja käden, joka hakeutui jonnekin taakse…

”Saaga, ase”, Markus sähähti hiljaa. Siinä vaiheessa Saaga oli kuitenkin jo ehtinyt toimia.
Ilmoille pääsi tuskastunut parahdus ja tuo ase kolahti lattiaan. Markus pystyi pian myös haistamaan aavistuksen palaneen käryn…

”Mikä, mitä…” Mies perääntyi hämmentyneenä ja näytti unohtavan jopa kivun kädessään hetkeksi. Kenties senkin takia, että sitä näytti olevan tulossa lisää.

Saaga oli aiemmin ollut se maltillisempi heistä, nyt Markuskin otti askeleen kauemmas naisesta. Pentuaan puolustava emo, lastaan puolustava äiti. Luonnon vaarallisin eläin. Eikä Saaga näyttänyt enää todellakaan pidättelevän tunteitaan. ”Kerro missä poikani on jos haluat pitää kätesi”, nainen sähähti uhkaa tihkuvalla äänellä.

”En…En tiedä, mistä on kyse, sanoinhan jo!” Markuksen täytyi kunnioittaa miestä aavistus. Hän olisi siinä vaiheessa jo katsonut paremmaksi poistua nopeasti tulilinjalta.

Kun Markus huomasi toisen valon ilmestyneen eikä mies pelästyneenä saanut enää sanaa suustaan Markus katsoi, että tilanne oli parempi selvittää kuitenkin jotenkin toisella tavalla. ”Rauhoitu, Saaga.”

Markuksen tarvitsi vain harppoa lamaantuneen miehen luokse ja kolkata kerran kunnolla takaraivoon. Mies ei noussut enää lattialta.

”Sitten mennään”, Markus viittoi Saagaa seuraamaan. Nainen hukkui juuri pimeyteen valojen sammuessa ja Markus kuuli uupuneen huokaisun. ”Kiitos.” Enempää ei välikohtauksesta puhuttu.

***

Silloin uusi toivo heräsi.

”Oswald, tämä menee yli! Meidän piti olla täysin turvassa, vartijoiden silmänlumetta, ja kaiken tämän ihan sallittua. Mutta tämä on liikaa! Meidän on antauduttava ja yritettävä järkeillä tämä ennen kuin jollekin käy jotain!” Oswald ei kuunnellut. Hän tuijotti lumoutuneena valvomolta suorana tulevia valvontakameroiden nauhoja. Tuo nainen…

”Oswald, kuulitko! En tullut tänne ryhtyäkseni tällaiseen!” Ei vastausta.

… Vaalea, ylväs olemus, niin samanlainen kuin Eliaksella. Nainen oli nuori, suunnilleen Eliaksen ikäinen. Sisko, kumppani? Niitä siis oli lisää. Oswald hädin tuskin kiinnitti huomiota muihin ruudulla vilahteleviin tummiin hahmoihin, hän oli lumoutunut tuosta naisesta… Hänen oli pakko saada hänet. ”Niin kaunis… Ja sininen valo, kuinka soveliasta.”

Silloin Elias hätkähti lopullisesti hereille kuin transsista, oltuaan ensin varma siitä että kuuli vain keskustelun oman päänsä sisällä. ”Äiti?” Sana karkasi spontaanisti hänen huuliltaan, niin lapsellista ja varomatonta kuin se olikin. Mutta niin heikkona, ettei kukaan sitä kuullut, onneksi. Mutta Elias tiesi mitä oli kuullut Oswaldin sanoneen.

Eikä hänelle oltu annettu uutta pistosta hetkeen. Siitä lähtien, kun Oswald oli istunut ruudun ääreen jo pidempi aika sitten tarkistamaan nopeasti, oliko kaikki kunnossa. Ei ollut. Siis muiden kannalta, Elias tiesi sen nyt. Hän tunsi Saagan… Ja Seran? Kaksi voimakkainta, oliko muita? Elias lähti vaistomaisesti hoipertelemaan kohti aistimiaan henkilöitä, mikä ei tosin ollut kovin viisasta.

”Hyvä on. Otan sitten ohjat omiin käsiini. Elias, mennään.” Helen kuulosti erittäin päättäväiseltä silloin. Ja suuntasi suoraan siihen suuntaan, johon Elias oli hetki sitten hänen selkänsä takan hoiperrellut. Helen olikin aika hyvin selvillä ympäristöstään. Sitten, pimeä aukko muistoissa... Elias ei ollut aivan kunnossa.

Elias valui siinä vaiheessa jo aika pahasti vasten seinää. Täytyi pinnistellä saadakseen selvää, mistä keskusteltiin. ”…Sinulla ei ole sitä vaihtoehtoa! Halusit minulle töihin, teimme sopimuksen, jäät tänne. Tuliko selväksi?” Oswald ärähti.

”Tämä ei ole kovinkaan virallista enkä varmasti allekirjoittanut lupautuvani auttamaan sinua ihmiskokeissa! Luulin, että todella yrität kehittää parannusta sairauteesi.”

”Elias ei ole ihminen!”

”Tarpeeksi ihminen minulle!”

Sen jälkeen oli vain hiljaista. ”…Tee mitä haluat. En ole vastuussa siitä, mitä sinulle tapahtuu. Tee tiedoillasi mitä haluat. Ehkä pääset jopa pehmustettuun selliin. Elias jää tänne.” Ja sitten Oswald käveli pois. Ja Helen riensi Eliaksen luokse.

”Onko sinun hyvä siinä?” Helen kysyi hiljaa ja vilkaisi Oswaldia. Mies oli jo kääntänyt selkänsä eikä kiinnittänyt kumpaakaan mitään huomiota.

Elias nyökkäsi. Toisaalta hänen olisi tehnyt mieli pyytää, että Helen auttaisi hänet pois sieltä. Toisaalta hän tiesi, ettei Helen pystyisi siihen. Elias oli liian huonossa kunnossa ja Helen hyvin peloissaan, vaikka kuinka yritti kätkeä sen. ”Olen pahoillani”, Helen kuiskasi.

Elias tiesi, ettei näkisi naista enää. Hän ei ollut sen enempää vihainen kuin kiitollinenkaan tätä kohtaan.

Mutta kiitos. Sitä en ehtinyt silloin sanomaan, menit jo. Hetken enkeli.

***

 

Se oli turhauttavaa ja kuin loputonta painajaista. Ovia, käytävää, romua, lukossa olevia ovia ja vielä vähän lisää käytäviä. Markus tiesi kyllä mihin suuntaan suunnilleen piti mennä, mutta se oli kuin labyrintti jossa ei löytynyt suoraa tietä. Piti vain jatkaa yrittämistä. Saaga ja Markus juoksivat koko ajan, ajankulku piti heitä pilkkanaan. Ainakaan ei tullut enää muita vastaan… Mutta valvontakameroita näkyi epämiellyttävän paljon. Niiden ohi täytyi vain mennä, ei olisi ollut aikaa tuhota jokaista erikseen.

”Tuonne?” Saaga varmisti. Markus ei kohdannut Saagan katsetta kun myönsi hengästyneenä ”sinne juuri.” Ainakin jokin uusi reitti, joka ei kylläkään houkutellut lainkaan. Mutta se tuntui oikealta…

Sitten Saaga taas jännittyi. Markus arvasi hänen poimivan jotain ympäristöstä… Markus ei kylläkään edes kuullut mitään vaikka yritti. ”Ah, niitä onkin tulossa kokonainen joukko. Onnetonta.” Markus pidätti hengitystään. Saaga kuulosti puhuessaan siltä kuin olisi ollut jonkin sortin transsissa, jossain muualla. Se oli vain vähän kammottavaa, siellä pimeässä ummehtuneelta tuoksuvassa varastohuoneessa. Sitten Saaga näytti palaavan. ”Mitä me tehdään?” Markus kysyi hiljaa.

Saaga kääntyi hymyillen Markuksen puoleen. Nainen näytti kyllä kieltämättä mielettömän kauniilta. ”Voinko luottaa siihen, että löydät ja tuot takaisin Eliaksen?” Markus nyökkäsi vakaasti. ”Hyvä. Sitten sinun ei tarvitse tehdä muuta kuin huolehtia ettet kaadu portaissa. Minä pysäytän nuo innokkaat hölmöt.”

Markukselle ei annettu vastaväitteen sijaa. ”Hoijaa, kylläpä ne jaksavat. Tänne vain kaikki, antaa tulla…” Saaga vilkaisi vielä kerran olkansa yli rohkaisevasti Markukseen ennen kuin katosi valkoisen hiuspehkonsa kanssa pimeyteen.

Markus ei pitänyt ahtaista, suljetuista paikoista, ihan tervettä itsesuojeluvaistoa, mutta nyt ei ollut muuta vaihtoehtoa. Jännitys kiersi ikävästi vatsassa ja uhka leijui painostavana varjona.

”Elias, mä olen tulossa.”

 

 ***

 

 

”Voi harmi. Kaikki ruudut pimenivät, valvomo meni.” Oswald nauroi. Eliasta karmi.
Hän yritti keskittyä siihen, mitä ulkopuolella tapahtui. Saaga… Jossain yläpuolella ja Sera kauempana. He olivat maan alla? Muita Elias ei tuntenut.

Elias yritti keskittyä kaikkeen muuhun kuin Oswaldin nauruun ja sanoihin. ”…Tiedätkös, näin olisi käynyt ennemmin tai myöhemmin. Ei sillä onko teitä paljon vai vähän, aina te jossain vaiheessa erotutte joukosta. On lisää kaltaisiani, pahempiakin. Joskus teidät kaikki vielä löydetään, kitketään… Eikä siihen edes tarvita sellaista huolimattomuutta kuin sinä osoitit puistossa. Ei suinkaan. Odota vain…” Elias kuuli lisäksi haluamattaan askelia ja napsauksia. Oswald sammutti kaikki valot. Mitä miehellä oli mielessä?

***

Markus värähti. Hienoa. Lisää käytäviä. Hän otti varmuuden vuoksi aseen kunnolla esille. Ties mitä saattoi olla vastassa.

Ja heti alkoikin kuulua askeleita. Mutta se oli varmaa kävelyä, ei hiiviskelyä, ja seinillä kaikui naisen korkokenkien kopina. Markus ei silti jättänyt mitään sattuman varaan.

”Ä-älä ammu! Olen aseeton!” Aseessa oli vielä varmistinkin päällä. Mutta sillä tavalla sai ainakin kaikki taatusti pysähtymään ilman, että tarvitsisi sanoja käyttää. Ja Markus ei jaksanut nyt mitään ylimääräistä, oli hermot tarpeeksi tiukalla ilmankin.

”Olen vain ihan väärässä paikassa. Anna minun mennä, niin ette kuule minusta enää ikinä mitään. Elias on pari käytävän käännöksen päässä…” Nainen lateli saatuaan hengityksensä taas tasaantumaan. Markus ei sanonut mitään, astui vain aavistuksen sivuun. Ei hänellä ollut mitään asioitavaa tämän naisen kanssa, kun ei kerran asettunut tielle niin kuin muut aiemmin.

Huomattuaan Markuksen eleen nainen huokaisi helpottuneena. ”Kiitos. Vielä yksi asia… 6578. Ja seiska on yleensä vähän jäykkä, paina tarpeeksi pitkään.”

”6578, 6578, 6578…Muista!” Markus hoki itselleen, kun lopulta oli varma siitä että nainen oli todella aikeissa vain kävellä paikalta pois. Hän olisi voinut varoittaa muista ylhäällä olevista, mutta toisaalta nainenkaan ei ollut sanonut mitään…

***

”Tähän tämä on tullut. Kuuletko? Joku joka tietää koodin. Tästä voi tulla mielenkiintoista… Ja toivottavasti pääsen käyttämään tätä kuitenkin pian.” Elias kuuli vieraita naksahduksia. Hän ei tiennyt mistä Oswald puhui, odotti vain kuka ovesta tulisi.

Tulija otti pari askelta ja pysähtyi sitten.  ”Ku…Kuka siellä?” Elias ei nähnyt tulijaa. Kyseessä taisi sittenkin olla yksi niistä Oswaldin palkatuista vartijoista. Elias olikin ollut liian toiveikas, hän tunsi vain Saagan ja Seran… Mitä nämä kaikille niille mahdollisille muille vartijoille voisivat? Ei kukaan varmasti edes tiennyt missä Elias oli. Hän lannistui lisää mutta yritti jaksaa istua selkä suorana, valppaan oloisena.

 Mutta miksi Elias ei kuullut mitään, selontekoa tai jotain? Mikä tämän tyypin asia oli?

 

Oswald oli sillä aikaa liikkunut huoneen pimeimpään nurkkaan. Ennen kuin tulija – yksi niistä oletettavista Eliasta pelastamaan tulleista - ehti itse tottua pimeään Oswald päätti jo hoitaa homman kerralla. Mitä sitä enempää viivyttelemään kun hän kuitenkin aikoisi hankkiutua Eliaksesta eroon ennemmin kuin antaa tämän pois. Sitten tulija saisi viimeistellä hänet, Oswald ei sortuisi edelleenkään päättämään omaa elämäänsä. ”Hyvästi, Elias.”

 

Markus kuuli pienen naksahduksen. Hänen kehonsa toimi jo ennen kuin aivot kunnolla rekisteröivät, mistä äänestä oli kyse. Sitten huoneessa kuului kova pamaus, Eliaksen korvat menivät lukkoon ja ääni jäi kaikumaan. Hän kuuli sen yhä… Mutta mitään ei tuntunut, oliko Oswald ampunut huti? Vai eikö sellaista tunne, kun se osuu tarpeeksi pahasti?

Sitten Elias ymmärsi, että joku nojaa häneen. Siitä, että paino kävi hiljalleen raskaammaksi. Elias pidätti hengitystään. ”…Hitto. Keuhkoon.” Elias tunnisti äänen.

”Markus?” Nimi pakeni Eliaksen huulilta käheänä kuiskauksena.

..Markus?

Samaan aikaan Oswald lähti kävelemään kohti parivaljakkoa, taputti käsiään kerran. Yksi huoneen lampuista syttyi. Vino, ilkeä hymy levisi miehen kasvoille kun hän näki mitä oli saanut aikaan.

Elias oli nopeammin alhaalla, Markuksen luona, kuin oli itsekään uskonut vielä mahdolliseksi. Onneksi hän ei ollut horjunut liikaa ja tallonut miehen päälle… Nyt kun jalat antoivat periksi Elias pelkäsi vielä, oliko romahtanut liian kauas. ”Markus, missä sä olet?” Elias haroi käsillään lattiaa edessään, paniikissa, kohti tuskastunutta hengitystä. Ja mitä… Markus nauroi? Vai kuuliko Elias väärin?

”Sählää…nyt vielä…vähän…lisää.” Elias ei tiennyt miten Markus pystyi vielä puhumaan, toinen keuhko puhki kuin paperipussi. ”Ä-älä puhu!” Sitten Elias vihdoin tavoitti käsivarren ja takertui Markukseen kuin toivoen niin pystyvänsä pitämään miehen hengissä… Elias jopa yritti parantaa, mutta hänellä ei ollut mitään antaa eikä hän nähnyt Markusta vieläkään.

Markus yritti kivusta ja Eliaksen äänestä – hän sai vihdoin kuulla sen – keskittyä siihen, mitä muualla huoneessa tapahtui. Askeleita, jotka lähenivät. Oswald oli vielä pystyssä aseen kanssa, aikeinaan varmasti päättä työnsä. Markus oli epäonnistunut sittenkin, vain vähän siirtänyt välttämätöntä. Mutta… Markus tunsi jotain päänsä vieressä. Se ase joka oli tippunut, kun häntä oli ammuttu. Kukaan ei huomannut, kun Markus kiersi kätensä sen ympärille.

Elias jännittyi liikkumattomaksi kun tunsi, kuinka aseen piippu tökättiin suruttomasti vasten hänen takaraivoaan. Elias nojasi vaistomaisesti kauemmas siitä, Oswald nauroi kuivasti. ”Säälittävä yritys. Et pysty pakoilemaan välttämätöntä. Enkö luvannutkin, että jos en minä hyödy sinusta niin ei kukaan muukaan?” Elias pidätti hengitystään ja yritti olla huojumatta, vaikka tuntui ilkeältä. Aivan kuin hän siten vain jouduttaisi kuolemaansa… Elias ei ehtisi parantua ennen kuin kuolisi jos häntä todellakin ammuttaisiin päähän. Ja Elias epäili muutenkin olevansa niin huonossa kunnossa, että vastasi jo ihmistä.

Elias oli valmiina luopumaan toivosta ja painoi päänsä, otti Markusta kädestä, odottaen laukausta… Kunnes tunsi Markuksen toisen haparoivan käden. Ja aseen piipun.

Aika venyi ikuisuudeksi, kaikki tiivistyi siihen hetkeen. Elias vain toivoi, että Oswald ei huomaisi mitään, olisi tarpeeksi aikaa, ja että hänellä olisi tarpeeksi voimia… Markus oli liian heikko enää noustakseen. Elias otti hänet käsivarsilleen ja painoi aseen vasten omaa rintaansa. Tiesi sanomattakin, mitä Markus aikoi. Ja Elias suostui siihen ilomielin. Oswald saisi ansionsa mukaan ja ehkä… vain ehkä heillä olisi sitten mahdollisuus selvitä. Elias sulki silmänsä ja pidätti hengitystään. Sydän alkoi hakkaamaan.

”Säälittävää todellakin.” Yskäisy väliin. ”Hyvästi, Elias.”

Elias ei tiennyt, kumpi ehti ampua ensin. Hän kuuli viimeiseksi vain laukauksen. Sitten kaikki muuttui usvaksi, jossa ei kuulunut tai tuntunut mitään.

Vanha Oswald kaatui suorilta jaloiltaan. Vihdoin miehen kasvoille levisi vihasta ja katkeruudesta vapaa ilme. Vain aavistuksen hämmästynyt. Markus oli tähdännyt hyvin ja lähietäisyydeltä luoti oli mennyt siististi Eliaksen läpi.

Mutta se tarkoitti myös sitä, että Eliaksen pahoin vaurioitunut ja kaltoin kohdeltu keho antoi kokonaan periksi. Markus onnistui jotenkuten laskemaan itsensä ja Eliaksen alas.

Ensimmäiseksi hän heitti vapaalla kädellään aseen mahdollisimman kauas. Hän oli ampunut Eliasta.

”Elias… Elias. Sä…oot mun käden päällä. Elias?” Elias ei vastannut. Markus yritti kohottaa päätään ja katsoa, miten oli käynyt, mutta mikään ei tuntunut enää toimivan. Markus vain iski päänsä takaisin lattiaan. Selkään sattui, koko selkä oli tulessa. ”Saamarin saamari…”

Ja sitten… Silloin oli nyt, ja nyt oli silloin. Markus oli maannut siinä ikuisuuden. Eliaksen keho velttona ja liikkumattomana – hyvä että sentään hengitti – samalla kun Markus vielä vääntelehti silloin tällöin kivusta. Yrittäen pitää itsensä hereillä ja toisaalta olla ajattelematta koko tilannetta, jottei se tuntuisi vain pahemmalta. Mutta nyt ei ollut enää muistoja, joissa palata taakse päin. Markus luuli olevansa ainoa, joka oli niin tehnyt…

Mutta joskus ihmismieli voi toimia hyvin nopeasti. Tiivistää paljon hetken murto-osiin.

Markus yski ja haukkoi sitten kivuliaasti henkeä. Suussa maistui veri, nuolaisi huuliaan. Maistui katkera hiki. Ja suolaiset kyyneleet. ”Mä en jaksa enää… Sori, Elias vielä, etten voinut pelastaa sua.” Markus enää vain ajatteli kun ei pystynyt puhumaan. Olisiko häntä kukaan ollut kuuntelemassakaan?

Saaga, jolle hän oli luvannut… Sera, jonka kanssa hän oli koko ajan etsinyt Eliasta… Elias, siinä hänen vierellään rauhallisena. Ehkä Markuksenkin oli aika lakata kamppailemasta. ”Ainakin saadaan olla yhdessä… Mä löysin sut.”

Markus huokaisi syvään. Viimeinenkin keho huoneessa valahti veltoksi.

Kun Oswaldin silmät olivat jo lasittuneet mitään näkemättömiksi Markus ja Elias näyttivät vain siltä, että nukkuivat levollisesti.

 

***

 

<:’(

 

 

 

Sitten taas totaalinen tunnelmanvaihdos! :D Tiedätte, mitä on luvassa... Kulissien takaa ja varhaiskaljuutta.

 Oli se minulle kirjoittajallekin aika haikea se viimeinen yö tuolla mökissä… En ole varma, tullaanko kyseistä mukavaa kotteroa näkemään enää tämän legacyn aikana :/ Ja siellä oli mukavan helppo pelata…

…Hyvästi kaunis mökki ja vielä hehkeämpi laskunkantaja…

Lol, tervetuloa pohjoiseen XD Heti vaihtui toppatakit päälle.

Sera oikeasti vilkutti tuolta etäisyydeltä Samulille.

”Näkeeköhän se näin kaukaa?”

Ahaa, Jemina siis aiheuttaa roskisten kaatumisia ja tyhjiä kohtia sanomalehden tilalle.

^^ Ihana Elias.

Oli jotenkin ihanakin toisaalta palata normaalin legacyn arkeen. Normaaliin ja normaaliin... Nyt olen ollut aika lailla tarinointituulella. Aina pitää keksiä jotain uutta, jotta jaksaa legacya jatkaa. Mutta ainakin tässä on normaalia se, että Saaga on siivoamassa vessaa...

Juu, Niko elää oikeasti Annan kanssa samalla tontilla ainakin noin väliaikaisesti. Samoin kuin Jerekin… Tungen vain simejä minne saan.

Mutta asiasta toiseen. Nikon aiheenvalinta oli vähintäänkin outo… Ja Anna yhtyi siihen innokkaana O.o

”Onhan sun sisko ihan kivan näkönen mutta tota… Sehän on sun sisko?”

”Joo! Niin on!” Kiitos, Niko, ei ihme että Annakin on vähän outo.

Eih, Sera, Markus on sun takana… Sä et kaipaa yhtään enempää miehiä elämääsi, ethän?

”Voi kun alkoi heikottaa, saanhan ottaa teistä tukea?” Oikeasti, en tehnyt yhtään mitään! Sera käyttäytyi noin ihan itse!

Joo joo, hyvästelepäs nyt tuo kivikasvo. Sera on vähintään yhtä paha kuin Elias. Elias nyt tekee tuota useammin, mutta Seraa eivät vieraatkaan hidasta…

…Random kuva jota en saanu mahtumaan minnekään. Mutta en halunnut poistaa, tässä on jotain…

…Okei, tämä yllätti. Elias on perhetavoitteinen, tämä nainen…tiedetavoitteinen? Ei minkäänlaisia salamia, mutta silti… Noh, hyvä etten ole ainoa, joka ajattelee noin Eliaksesta ^^ …Sanoinko tuon äänen?

Random osa 2

Köh, kaikkea hauskaa tapahtuu aina kun kerää paljon simejä yhteen paikkaan ja antaa vapaan tahdon olla hetken päällä…

Lol, pojat tanssivat täsmälleen samaan tahtiin O.o sitä oli hauska katsoa niin pitkään kun sitä kesti.

Tämä tyyppi halusi tervehtiä Saagaa näin, aluksi se oli hauskaa mutta kuudennella kerralla alkoi jo tylsistyttää… Hanki elämä.

Sitten taas osasto pervoilu. Elias on tartuttanut kaikki zomg!

Juu, Niko on tuon tontin alkuperäinen omistaja. Piti saada joku, joka voi soittaa kaikki paikalle… Yritän kuitenkin mahdollisimman vähän käyttää koodeja.

Ja tuota… Sera, oikeasti?

…Markus -.-’ Katsot oikeaa tyyppiä mutta ajatukset on jotain muuta.

Ai niin, tuonnehan mä ton postilaatikon heivasin :D Sen takia niitä vieraita ei näkynyt joiden piti tulla rekvisiitaksi kuvauksiin…

Oh, sori Saaga unohdin että olet kipeänä… Noh, kai hetken pärjäät? …Ja siis unohtakaa tämä, tarinan mukaan Saagahan on immuuni kaikelle. Ei ihan kuolematon, mutta sinne päin…

Sera, juokse. Läpsijätyyppi sai uuden kohteen.

On niillä kahdella ihanan hauskaa yhdessä ^^ …Ja Markus on vaihteeksi vilkuttelemassa.

Oivoi, Nikosyndrooma leviää. Ikään tai sukupuoleen katsomatta…

Okei, paikalle tuli toinen romantiikkasimi. Mutta miten voi olla, että Markus ja Sera ovat ainoita, jotka reagoivat tähän? …Pervot. Hyvä pari.

No niin tulihan se sieltä. Kiitos Saaga, nyt meni usko kaikkiin.

…Tuokaa Seralle side silmille! Tyttö on ihan mahdoton. Ja kaikki tämä siis tapahtuu ilman mitään ohjailujani! …Eihän tuota voi saada aikaan muutenkaan käskemällä?

…Menkääs nyt paikoillenne, en haluaisi kaikkia joutua jäädyttämään kellon avulla…

Hihihi *käsittämätöntä kikatusta* Saaga ei halunnutkaan tanssia Markuksen kanssa. Parempi perääntyä tai saat palovammoja… tai sitten paleltumia tuosta jäätävästä katseesta.

No ei ihme että Niko saa kaikki naiset (ja pari miestäkin) peräänsä. Tunnistatteko myyjän? Näin tässä yhtäkkiä kävi. Mihäh?

Laitoin ”mene tänne”, en ”juokse tänne”! Stop kaikki tykkänään!

…lol Saaga hehkeää

Sera, ei. Paikka. Rauhoitu. Eikö Elias riitä?

…Markus! Okei, Sera näyttää huonoa esimerkkiä kaikille!

XD

Okei, toi edellinen oli siitä kun piti saada Markus onnittelemaan (=taputtamaan olalle) Saagaa varten. Laitoin Seran ystävystymään uuden tyypin kanssa ja sitten Markus meni onnittelemaan… Kunhan vain eliminoin kaiken muun tekemisen ympäriltä ensin :/

Piti odottaa ennen kuvauksia, että kaikki Jalavat pääsevät töistä tontille tulemista varten… Joten radio esiin ja simit tanssimaan ^^ Muuta hupia en tarvitse.

No huh, tein taas liian kivan näköisen simin nyt en pysty deletoimaan sitä… Ja hyvin taipuu Oswald vaikka pitäisi olla etenevä hermosairaus :D

… Aina yhtä epäilyttävä liike.

Mutta oli hauskaa, miten Oswald oli ainoa jonka kanssa Helen suostui tanssimaan vaikka kaikki pojat kävivätkin pyytämässä O.o Joten täytyi kokeilla… Mitä, tapan vain aikaa?

On niissä jotain kivaa.

Okei, Heleninkin raja tuli jossain vastaan XD Huomasi tanssivansa vanhan likaisen miehen kanssa.

Ei olisi pitänyt tehdä mitään… Nyt tunkevat kuviin aivan väärissä paikoissa ja tehden vääriä asioita… Ja niin kun en olisi halunnut laittaa vapaata tahtoa taas pois päältä :<

Hah, mahtoi sekä äitiä että poikaa ihmetyttää mitä kummaa käytävässä tapahtuu XD Mutta kaikkein pelottavimpia olivat ne äänet… En saa niitä pois päästäni :S Siinä taas tarpeeksi tästä sekoilua.

…Ilkeä vanha ukko :D Tuota se oli suurin osa ajasta Oswaldin kanssa.

…

Tähän se sitten meni, tietenkin. En tehnyt mitään. Vapaa tahto + kymmenkunta simiä samalla tontilla on jännä yhdistelmä. Kokeilkaapas nyt ryhdistäytyä, viimeiset kuvat ottamatta…
…jokaiseen osaan omat perusbugituksensa. Helen ei tykkää.

Jostain syystä Sera suuntasi aina ensin telkkarille, kun saapui tontille :O Eipähän tarvinnut etsiä niin kuin kaikkia muita, jotka vapaan tahdon ansiosta (=takia) löytyivät tekemästä milloin mistäkin kaikkea hyödytöntä… Usein pallon heittelyä.

Eih, tämä menee jo yli! 1. Marianne on townie jolla ei ole minkäänlaisia aiempia romanttisia kanssakäymisiä kenenkään kanssa, joten pelin alkuasetuksien mukaan naisen pitäisi olla…noh…hetero, kuten muidenkin townien. (Näkyy boolpropin kautta) Mutta pelin tekijöillä oli jotain muuta mielessä tai sitten Sera on todella vaarallista seuraa O.o ja 2. Marianne ei oikeasti tunne Seraa ollenkaan. Mutta mitä se estää… kaksi salamaa kun myöhemmin pääsin tarkastamaan.

Sitten vähän toisenlaisia kuvia päätin ottaa...

Screenshotteja, en jaksanut pienentää näin myöhään, linkit toiminee...

Niille, joiden kävi edes vähän sääliksi Oswaldia.

Mainitsin tästä jo joskus aiemmin, mutta Samuli ja Saaga...ovat erikoinen pari. Ja Seralla näyttää olevan vastakaikua XD Mitäköhän sitä keksisi...

Juu, Marianne vaihtamassa kuvausasuun. Sori tirkistely.

Vilkaiskaapa sivupaneelia, äskeisessä kuvassakin oli jo aika hyvä kokoelma mutta nyt on koko kopla koossa... Koodi laulamaan ja hermot piukalle...

Tällaista tällä kertaa.

 

 

***

 

Huhhuijaa, nyt väsyttää. Mutta sain osan ulos tämän päivän puolella! ...(puoli tuntia keskiyöhön) Oletteko nyt ylpeitä ^^ ...Okei okei, meni yön puolelle, pahoittelen... Mutta ennen niin uskollinen photoshop alkoi kenkkuilla :/ aina jotain. Mutta periksi ei saa antaa...

Ensi osassa taas tapahtuu... Into huipussa, lippu korkealla, ensimmäiset kuvat jo nyt otettu! (...Oli pakko jatkaa heti vikan kohtauksen jälkeen ettei itkettäisi liikaa... Tunteellinen tarinankertoja.)

Kommenteja ^^