Dodeh, jälleen on tämä aika kuukaudesta. Tässä tulee nyt ensimmäinen puolisko uudesta osasta, seuraavasta tulee vähän pidempi kun on mokakuvatkin siinä jatkona. Ensiksi tällaista mukavaa perhe-elämää kaikkien kummallisuuksien vastapainoksi...Jo menneiden sekä tulevien. Tällaista kevyttä epävirallista sekoilua... Lukemisen iloa ^^
***
Harvassa talossa sitä aamuyöllä siivotaan. Mutta koska Saaga oli kyllästynyt siihen, että hänen lapsensa aamuyöllä herätessään käytännössä olivat vain jouten, oli hän vannottanut heitä tekemään jotain hyödyllistä. Tässä tapauksessa siivoamaan.
”Elias saa avata ton vessan. Se ei näe siivota.” Elias ei pitänyt työnjaosta, mutta ainakin hän kuuli äänestä, milloin vessa taas veti. Siihen asti hän sai väistellä ylitse valuvaa vettä, kun lupaavasti alkanut kohina päättyi aina pahaenteiseen kurlutukseen…
Se oli taas yksi sellainen yö, jolloin Saaga oli mennyt nukkumaan vain hetkeä ennen lasten heräämistä, jotta heräisi aamulla Samulin kanssa samaan aikaan. Joten sen sijaan, että he olisivat käyneet vaikka yhdessä kävelyllä viileässä aamussa, lasten piti pysytellä sisällä ja keksiä muuta tekemistä – hiljaa.
”Eikö niin Elias, että sitten kun mäkin oon tarpeeksi iso niin voidaan mennä kävelylle?” Elias nyökkäsi. Saaga ei halunnut päästää lapsiaan yhteenkään yöhön, toinen sokea ja toinen vielä liian pieni… Kaikkea kanssa. Saaga vain oli vainoharhainen Jonnalle tapahtuneen jälkeen. Mutta ei Eliaksen ollut syyttäminen. Ja pian siihenkin tulisi muutos, niinhän Jonna itsekin oli tietänyt.
”Hei, nyt sieltä tulee kiva biisi! Elias, vaaputaan!” Jopa Sera olisi saanut kohottaa kulmiaan siinä vaiheessa. Vain Elias ja Jonna tiesivät, mistä oli kyse.
”Pesithän sä varmasti kädet?” Jonna yhtäkkiä kysyi kesken musiikin tahdissa vaappumisen kanssa. Jonna oli aina pitänyt siitä, yhä vanhempanakin. Sitä he tekivät jälleen Eliaksen kanssa, kun tuli tylsää.
”Tietty. Vaikka ton sä saat maksaa vielä joskus jotenkin takaisin”, Elias totesi hymyillen ja pyöräytti Jonnan oikein läheltä lattiaa ja takaisin ylös, niin että Jonnan täytyi varoa hihkumasta riemusta liian kovaa.
”Huii! Aiothan sä kieputtaa mua vielä näin sitten kun olet aikuinen?” Jonna varmisti nauraen, mutta silti huolestuneella äänellä. Miten tyttö onnistuikin tekemään sen yhtä aikaa.
”Tietenkin, niin pitkään kun sä haluat. Ja eihän 18 ole muuta kuin numero siinä missä muutkin. Mä oon kuitenkin sama Elias vaikka musta tuleekin aikuinen, niinhän?” Jonna nyökkäsi hymyillen. Hän tiesi Eliaksen näkevän sen nyt kun he olivat niin lähekkäin.
”Mun pitää mennä tekemään nyt läksyjä”, Jonna lopulta totesi kappaleen vaihduttua. Radio soi niin hiljaisella, kuin vain oli mahdollista.
”Eikö ne olisi kannattanut tehdä ihan ekaksi?” Elias kiirehti nuhtelemaan. Jonnalla oli vieläkin ikävä tappaa läksyt viime tippaan, vaikka kumma kyllä hän ne tunnollisesti teki… Yläasteella se ei tosin enää onnistuisi. Läksyä tulisi paljon ja kouluaineet lisääntyisivät. Sekään aika ei ollut Jonnalla kaukana.
Jonna päästi valittavan äänen ja katseli hetken jalkojaan, pää painuksissa. ”No kun…En mä olisi jaksanut keskittyä. Mä halusin pitää vähän hauskaa.” Tekosyy, joka ei oikeastaan ollut mikään tekosyy. Elias kohautti olkiaan ja pukkasi jo portaikkoon laahustavaa Jonnaa selästä. Omapahan oli asiansa.
Samaan aikaan Saaga oli jo herännyt. Hän ei ollut aivan mitoittanut oikein unen tarvettaan sillä kertaa… Nukahtaminen tapahtui hetkessä ja kun heräsit niin heräsit myös kunnolla ja lopullisesti. Aina valmiina, mahdollisimman vähän unta ja tehokkaasti. Välillä siunaus ja välillä kirous.
Mutta tällä kertaa Saaga ei pistänyt pahakseen, kun pienellä ohjailulla hän sai hetkeksi puoliuniseksi muuttunen Samulin käpertymään vasten itseään. Siinä oli mukava olla, paksun ja lämpimän peiton alla, tuhiseva nallekarhu rinnalla… Saaga tirskahti ajatukselleen. Kuinka pehmo hänestä oikein oli tullut?
”No niin, nalleseni, aika herätä”, Saaga kuiskutti lempeästi haroen samalla Samuli lyhyttä ja paksua tukkaa. Se tuoksui aina ihanalta vastapestynä.
”Gnhh… Ei vielä”, Samuli mumisi puoliunessa. Saaga kietoi kätensä vielä kerran Samulin ympärille.
***
Koska kaikilla sattui olemaan harvinaisesti vapaapäivä, päätettiin se viettää jotenkin erikoisesti. Tässä tapauksessa matka keskuspuistoon pienellä rapealla pakkasella ja lumen sataessa sai Saagan silmät säihkymään… Ja muun perheen nurkumaan enemmän tai vähemmän.
”Älä huoli, se menee kohta ohi. Taas niitä päiviä, kun äitisi kutsui minua nalleksi”, Samuli valisti Eliakselle Saagan varmistaessa, että Jonnan kaulahuivi oli varmasti tarpeeksi tiukalla. Elias nauroi ääneen, Jonna uteli mistä oli kysymys ja Samuli hyssytteli Eliasta. Sitten taksi jo tuli.
Samuli ja Saaga kävelivät rauhassa sillalla ympärilleen katsellen. ”Täällä ei näköjään lampi ole vielä jäätynyt”, Samuli totesi ohi mennen. Saaga keskittyi katsomaan, kuinka lapset juoksivat kohti luistelurataa. Samuli huomasi tämän.
”Haluatko mennä kokeilemaan?” Samuli kysäisi, ennen kuin hänen huomionsa kiinnittyi taas lapsiin. Sieltä kuului epämääräistä hihkumista.
”Elias, odota!” Oli Jonna huikannut juosten samalla Eliaksen kiinni. Elias oli pysähtynyt kyselemättä. Hänellä ei ollut kiire mihinkään. Sera oli taas perheensä luona tämän viikonlopun ja häntä ei kiinnostanut, mitä Markus teki. Joten hän saattoi hyvällä mielellä viettää päivän rauhassa oman perheensä kesken.
”Mitä nyt? Haluatko käydä jossain ennen kuin isketään terät jalkoihin?” Elias uteli. Jonna pudisti pikaisesti päätään.
”Ei, mutta mä haluan, että sä pyörität mua. Tässä on tarpeeksi tilaa”, Jonna hihkaisi innokkaana. Taas olisi Sera saanut raapia päätään kummastuneena. Jälleen vain Jonnan ja Eliaksen välinen juttu. Mutta siitä tiesivät myös Samuli ja Saaga.
”No okei. Ihan vähän vain ja jos tässä varmasti ei ole mitään ympärillä.” Silloin Jonna hihkui innoissaan vielä kahta kauheammin. Ja sen Samuli oli kuullut.
”Saaga, eikö Jonnaa ole kielletty…Saaga?!” Saaga oli ehtinyt jo kauemmas istumaan, kun Samuli oli vain jäätynyt paikoilleen katsomaan, kuinka Elias ja Jonna kävelivät oikeaan kohtaan ja Jonna antoi innokkaana kätensä Eliakselle.
”Tule sinäkin tänne. Kyllä lapset alkavat olla jo tarpeeksi isoja.”
”Mutta…Saaga!” Saaga viittoi vielä kerran ja luotuaan viimeisen epävarman katseen lapsiin Samuli käveli paikalleen Saagan viereen.
”Elias on sokea.”
”Niin on, mutta Jonna osaa jo huolehtia, että he eivät osu mihinkään. Ja Elias ei ikinä päästä irti.”
”Mutta entä jos he kaatuvat?”
”Elias on vahvempi kuin sinä.”
”…Kiitos nyt tuostakin.” Saaga asetti sovitukseksi suukon miehensä poskelle.
Tietämättä vanhempiensa käymästä keskustelusta Jonna vilkaisi epävarmana vielä kerran Samulin suuntaan. Häneen ei enää katsottu takaisin. ”Okei, kai tää on ihan sallittua. Mutta pidä sitten kunnolla kiinni, jooko?” Elias ei vastannut enää, otti vain vauhtia ja pian lähtivät Jonnalta jalat alta, kirjaimellisesti.
”Näin sitä rikotaan painovoimalakia!” Jonna oli liian riemuissaan vastatakseen mitään, nauroi vain yllättyneenä pari kertaa kun Elias vei hänet läheltä maata. Hän rakasti isoveljeään, rakasti kovasti. Sellaisina hetkinä Jonnasta tuntui, kuin hänen pieneen sydämeensä ei olisi mahtunut paljon sen enempää sitä lämpöä.
Tunne oli molemminpuolinen, molemmilla oli yhtä hauskaa.
”No niin, laskeudutaanpas nyt. Alkaa muakin jo pyörryttää, näkisitpä sen valojen sekamelskan kun pyörii…” Jonnakin suostui mielihyvin. Elias nosti hänet käsistä vielä kerran korkealle ennen kuin tömäytti lopullisesti maahan.
”Mutta voidaanhan pyöriä pian uudestaan, jooko, jooko?” Jonna kysyi lapsen innokkuudella. Elias puuskahti edellisten sanojensa painikkeeksi ja Jonna painoi päänsä.
”No ehkä. Mutta eikö meidän pitänyt mennä alun perin luistelemaan?” Jonnan pää napsahti taas ylös ja tytön silmät säihkyivät kuin jouluna. Vaivautumatta sanomaan mitään tämä ryntäsikin kaukalolle, sille laatikolle, jossa luistinterät olivat.
”Elias varo! Siinä tulee laita vastaan. Ja osaatko sä muka luistella?” Jonna hihkui saatuaan vihdoin itselleenkin luistimet. Eliaksella oli tarpeeksi puuhaa omiensa kanssa, joten Jonna oli joutunut kärsimättömänä taiteilemaan omansa. Nyt hän oli jo enemmän kuin innoissaan päästyään jäälle.
”…Mähän sanoin!” Jonna nauroi ääneen, kun Elias pyllähti jäälle. Jonna luisteli kuitenkin lähemmäs varmistamaan, että Elias oli ihan kunnossa. Rymähdys oli ollut aika kovaääninen.
”Ääh, ei ole reilua! Mähän en edes näe, missä on epätasaisuuksia, kyllä mä muuten osaisin”, Elias alkoi puolustella, kun Jonna luisteli tyynesti ympyrää hänen ympärillään samalla, kun Elias ponnisti pystyyn.
”Tekosyitä, tää jää on tasainen kuin mallin kasvot!” Jonna heitti kaikotessaan viimein kauemmas Eliaksen seisoessa taas tukevasti jaloillaan. Elias hymähti ja yritti uudestaan. Tällä kertaa eteneminen oli vähän varmempaa. ”Otetaan kisa kentän ympäri”, Elias ehdotti saatuaan kokeiltua, missä aidat menivät. Jonna lähti leikkiin mukaan heti.
”Kuuletko tuon naurun? Taisi Jonnakin kaatua ensimmäistä kertaa”, Saaga totesi miehelleen. Samuli vilkaisi pikaisesti jääkaukalon suuntaan.
”Juu, niinhän siinä kävi. Pitäisikö meidän mennä mukaan hauskanpitoon? Tässä alkaa tulla pian nälkä ja kotona pitää vielä ruoka laittaa ennen kuin päästään pöytään.”
”Ei nyt vielä!” Saaga huudahti ja painautui lähemmäs Samulia. Samuli hymyili ja otti Saagan kunnolla syliin, keväällä ehkä romanttiselta näyttävän puun alla, joka nyt vain oli yhtä risua…
Eihän Jonna ole eläessään käynyt luistelemassa ja osaa nyt tuollaista! Elias taas kaatui oikeasti yhtä mittaa…
”Kato, Elias, mitä mä osaan!”
”Leventelijä…”
Elias ja Jonna olivat päättäneet kilpailuputkensa Saagan ja Samulin saapumiseen mennessä.
”Älä mene noin kauas, Jonna, mähän kaadun!”
Jonna nauroi ja luisteli lisää takaperin. Elias joutui tasapainoilemaan mukana. ”Sehän tässä oli tarkotuskin!”
”Miten nuo miehet eivät näytä pysyvän pystyssä luistimilla?” Saaga mietti ääneen kun Samuli puolessa välissä totuttelukierrosta pyllähti jäähän. Jonna nauroi ja luisteli lähemmäs äitiään, jotta sai kuiskattua tämän korvaan: ”Eihän ne joudu muutenkaan koskaan tasapainoilemaan. Ei niillä ole korkeita kenkiä niin kuin meillä.”
Saaga kohautti olkiaan. Joskus se totuus todella tulee lasten suusta.
Pysyivät sentään melko pitkään kaikki pystyssä, jopa Elias…
Hahha, niin tytär kuin isänsä ^^ Ja Saagakin päätti lesoilla tuossa…
Lol, Elias viuhahti kuvassa.
Saagan lopetettua pyörimisensä, hän vasta huomasi kuinka Samulille ja Jonnalle oli käynyt. Ja tällä kertaa sentään yritti peitellä nauruaan.
”Sä luistelit mua päin”, Jonna syytti isäänsä. Samuli tiesi, että oli turhaa väittää mitään vastaan Jonnalle.
”Ei ole naurun asia”, Samuli heitti kuitenkin Saagalle olkansa yli. Saaga kikatti vielä. ”Onpas.”
Kivat jäljet jää tuosta jäähän…
Ja Elias pysyi jopa pystyssä!
”Voi Samuli, täällä on niin romanttista!” Saaga huudahti itselleen hyvin epäominaisesti. Samuli myhäili tyytyväisenä. Jonna näytteli oksentavansa vanhempiensa näkemättä. Elias pidätteli nauruaan.
”Lapset, ette sano mitään”, Saaga vannotti todettuaan, että oli luistinten sotkeutumisesta ja kaatumisesta huolimatta vielä yhtenä palana. Samuli mumisi jotain naama jäässä. Elias ja Jonna luistelivat kikattaen ohi.
”No niin, kokeillaan tällä kertaa pysyä pystyssä.” Uusi yritys, tosiaan. Tästä ainoasta yhteisestä vapaapäivästä pitkiin aikoihin piti kaikkien mielestä tulla mahdollisimman täydellinen.
”Äiti, isä, täällä on muitakin”, Elias nurisi hiljaa. Hänen sanansa menivät tyhjille korville.
Eivät Saaga ja Samuli siitä olisi muutenkaan välittäneet.
No, siihen alkoi se vapaapäivä päättyä.
Aina yhtä hauskan näköisiä heppuja nuo…
Alkoi sataa vettä ja Jonna oli ihan puhki, kun lopulta päästiin tien varteen taksia odottamaan. Oli tullut aika lähteä kotiin, palata arkeen.
Kotiin ajettaessa oli vesisade taas vaihtunut lumisateeksi ja maa alkoi olla jopa nätin valkoinen. Oli sitä siis toisaalta kivakin palata kotiin.
Etenkin, kun kiltti poliisitäti toi Ronwan kotiin! Karkulainen oli harhaillut juuri poliisiaseman takapihalla ja pannasta oli omistajat saatu tietää. Jonna riensi tietenkin hukuttamaan takkuisen ja laihtuneen, mutta muuten kunnossa olevan kollin halauksiin. Saaga kuiskasi Samulille ohi mennen, että taitaa olla johonkin perheeseen tiedossa kissanpentuja Ronwan jäljiltä.
^^
Talvi saapuu… Mielestäni paras vuodenaika niin Simssissä kuin oikeassa maailmassakin ^^
Kotona odotti toinenkin yllätys. Illan mittaan Rouge synnytti kolme pentua!
Pari valkoista urosta ja tuon ruskean naaraan, joka syntyi toisena mutta lähti heti juoksemaan kuin mikäkin! Herätti ainakin heti kiinnostuksen.
Toby ei ollut kovin isällistä tyyppiä ainakaan aluksi…
Rouge oli tietenkin väsynyt urotekonsa jälkeen. Kissasukuun ei olekaan pitkään aikaan syntynyt kerralla kahta pentua enempää! Ja Jonna oli tietenkin aivan innoissaan, hyvä ettei hyppinyt koko ajan tasajalkaa…
”No niin, nyt olisi herkkuateria valmis!” Pian alkoi ympäri taloa kuulua epämääräistä ryminää. Saaga oli ollut tekemässä jotain hiljaista olohuoneessa ja lapset juoksivat peräkanaa portaita alas.
”Vuoden pimeimpänä aikana pimeä todella laskeutuu nopeasti”, Samuli ajatteli. Aivan huomaamatta oli näin taas käynyt hänen laittaessaan ruokaa nälkäiselle perheelleen.
Vessasta kuului tuttuja ääniä. ”Ääh saisi talon mies hoitaa nämä hommat!” Tiuskaisi Saaga hikisenä ja ärtyneenä. Mokoma hana ei suostunut menemään umpeen vääntämällä eikä edes hakkaamalla.
Kiva pieni taideateljee… Päätin tehdä (=teetättää orjatyövoimalla) kolmen ensimmäisen perijän kuvat uusiksi, nyt kun osaan skaalata ne paremmin.
Sitkeitä rikkaruohoja, kun hangestakin puskevat esiin. Laitoin Samulin asialle ja ihmettelin, kun miestä ei kuulunut takaisin. Rikkaruohoja olikin vielä vähän lisää…
Jeah! Pitkästä aikaa murtovaras! Tavallisesti ne tulevat aina häiden aikaan, nyt vähän myöhässä. Kyllä se Ira Eskola jaksaa, jo seitsemättä sukupolvea tämän suvun kimpussa.
Ei kovin järkevää hiippailla taloon, jossa on kaikki valot päällä…
Mitäs aiot yrittää viedä? Kissan? No Tobysta ei nyt ole muutenkaan ollut kuin haittaa… Sori kissa ^^
Vessasta tuskin löytyy mitään arvokasta.
”No niin jos nyt olet saanut räyhättyä aikasi sille hälyttimelle niin käytäisiinkö jo asiaan?”
”Joo ihan just päivittelen viel hetke…”
Jonna saapui kaikkien epäilyttävämpänä hetkenä paikalle…
Taas sellainen tytär kuin isänsä…Saaga hurrasi heidänkin edestään.
Aina joku jää portaisiin jumiin. Tällä kertaa Elias ei päässyt juhliin mukaan.
”Ihan sama, mä meen takaisin nukkumaan. Kertokaa sitten aamulla, kumpi voitti.”
Ei nyt olisi niin kovaa tarvinnut heittää, että menee pää seinästä läpi…
Jonna taisi pelästyä isoa pahaa murtovarasta, kun noin juoksee ;D Saaga ja Samuli ovat vähän jäljessä tapahtumien kulusta… Murtovarkaan vierailut ovat aina yhtä hilpeitä tilanteita.
Juu mä tiedän että perheen kissalaatikko haisee… Huomaat näköjään sen olennaisen, vaikka käsiraudat odottavatkin.
Taas yksi tyyppi joka astuu surutta tuon radion läpi…Kovia kokenut kapistus ja vanha kuin mikä.
No niin, kiitos illan nauruista ja tervetuloa taas seuraavan sukupolven kimppuun ^^ Sitten perheen ’normaaliin’ arkeen…
”Tervetuloa kotiin, äiti! Ruoka on jo valmista.” Saaga halasi kiitollisena vastaan tullutta tytärtään. Mikään ei piristänyt niin paljon rankan työpäivän jälkeen, kuin lapsen vilpitön hymy.
Ja se, kuinka Jonna alkoi kertoa heti innoissaan kaikesta, mitä pennut olivat päivän aikana tehneet. ”Nyt ne kaikki jo kävelevät vaikka missä!”
Jostain syystä Saaga ja Samuli olivat yltyneet sen yhteisen vapaapäivän jälkeen yltiöromanttisiksi. Jälleen sai Elias pyöräyttää silmiään, mutta katsoi paremmaksi olla sanomatta mitään. Hänellä oli tarpeeksi päänvaivaa yrittäessään lukea pistekirjoituskirjaa.
”Ääh… En mä ole oikeasti sokea, ei mun tarvitse tällaista opetella.” Sitä taas ei kukaan muu kuullut.
Mietin aluksi pitkään, mitä teen Samulin kanssa. Tällä parilla on toisiinsa vain yksi salama, joten oikeastikin ei mikään unelmasuhde… Esim. Tuuliin oli Samulilla jopa kolme salamaa! Ja Saaga oli jo saamassa perillisen. Mutta sitten kun vain katsoin noita kahta yhdessä… Ja tiedän nyt tehneeni oikean valinnan.
Ei Samulista voi olla pitämättä ^^
Tobyn ranttalikäytös jatkuu… Lasketaankohan susien kanssa leikkiminen kissojen piireissä niin kuin baarissa käymiseksi? ;) Asiaan...
***
”Voi kuinka söpöjä nämä ovat! Minkä ikäisiä?” Saaga hymyili työtoverilleen. He vaihtaisivat pian viralliset puvut pois, Marianne oli kutsuttu ihan vain illanviettoon eikä työasioissa.
”Siinä nelisen viikkoa.”
”Onko niillä kaikilla jo nimet?” Saaga hymisi huvittuneena. ”Jonna nimesi ne jo ennen kuin kukaan muu tunnisti niitä kahta valkoista toisistaan.”
”Voi teitä kullannuppuja! Pikku Lumy…” Jonna leperteli kissoille kuin vauvoille.
Hui kun säikähdin… Älkää katsoko noin ja yhtä aikaa!
”Aah! Sehän kynsii hiuksia!” Elias älähti yllättyneenä mutta varmisti kuitenkin pitelevänsä kissanpentua tarpeeksi hyvin yllätyksestä huolimatta. ”Tietenkin! Ginna on aika vekkuli ja aina tekemässä tuhoja. Mutta se osaa olla sellainen söpö nalle välillä niin ei sille voi suuttua! Ja pentujahan ne kaikki vain ovat.”
”Ginna vai? En olekaan vielä kuullut näiden kaikkien nimiä”, Elias totesi muttei lainkaan yllättyneenä. Jonna oli taatusti nimennyt kissanpennut heti kun oli ne ensimmäistä kertaa nähnyt, mutta oli päättänyt pitää asian omana tietona aluksi.
”Noh…Sulla on se Ginna, pentueen ainoa tyttö ja pippurinen tapaus onkin! Lumy on pentueen vanhin ja Coby on tulossa tuolla takana…” Elias ei ihmetellyt, vaikka Jonna tiesikin Cobyn tulosta edes päätään kääntämättä vaikka pentu yrittikin vaania hiljaa. Jonna oli ollut niin paljon tekemisissä kissojen kanssa viime päivinä.
Ihana kuva, kun kaikki kissat yhdessä…
Oiih…!!!! *Se osa aivoista, joka rekisteröi söpöyttä räjähtää*
Kissakin taisi säikähtää sitä ääntä… *Keräilee palasia kokoon* Kumma juttu, ainoa vihreäsilmäinen pentu jonka olen ikinä saanut…
Ronwa olisi käyttäytymisensä puolesta voinut olla pentujen oikea isä… Kai kissoillakin joskus nuo käytöstavat takkuavat. Toby vain katseli kylmästi veressä ja käveli pois, ei ole tervehtinyt vielä yhtäkään pennuistaan. Kunnon draamaa…
Taas vähän kissadraamaa…Taitaa Rouge olla tyytymätön, kun Tobya ei ole liiemmin näkynyt viime aikoina talossa.
”Katso nyt! Sinulla on hienoja pentuja, mikset voi olla koskaan paikalla?”
Taisi Tobykin tulla vihdoin järkiinsä ja parantaa tapansa. Meni tuon jälkeen nuolemaan ja puskemaan pentujaan niin kuin pitääkin… Ärgh, nyt menee ihan yli näiden kissojen kanssa >.<
Mutta tosiaan, Saaga oli alkanut kutsua läheisintä työkaveriaan, pariaan Mariannea, oikein kylään. Muu perhe suhtautui aluksi varautuneesti tähän harvoin hymyilevään naiseen. Harvoin Mariannestakaan irtosi mitään juttua vasta kuin yhdessä vietetyn illan päätteeksi.
Mutta tilannetta helpotti se, että Marianne tiesi.
”Saaga, olen todella yllättynyt ja mielissäni siitä, kuinka kaikki näyttää täällä normaalilta. Kertomasi perusteella olin odottanut muuta. Olet perheesi kanssa onnekas, kaikilla ei ole yhtä helppoa.”
Saaga naurahti hämillään viralliselle puheelle. Marianne näytti olevan sellainen vapaa-ajallakin. Naisella ei ollut omaa perhettä eikä liiemmin ystäviä. Siis täydellinen viraston työntekijäksi, Marianne sai yleensä hoitaa käytännön tehtävät.
”No tuota…Ei tässä ole kyse niinkään piilottelusta. Kunhan kukaan meistä ei vain tieten tahtoen tee mitään hölmöä.” Marianne nyökkäsi ymmärtäväisesti.
Marianne ja Saaga kuuntelivat hetken siveltimen sipaisuja. Sekä Samuli että Jonna olivat päättäneet viettää illan maalaten. Jonnalla oli kädessään yhden esiäitinsä valokuva.
”Saaga…Siitä minun pitkin puhua. Pahoittelen, kun joudun nyt ottamaan työasian puheeksi näin vapaailtana, mutta se on tärkeää.”
Saaga kiirehti hymyilemään rohkaisevasti. Ei hänellä sille illalle muuta tekemistä ollutkaan ja Samuli ja Jonna olivat niin tekemisiensä pauloissa, etteivät takuulla kuulisi mitään. Mutta Marianne näytti ottavan salassapitovelvollisuutensa vakavasti ja nousi mennäkseen jonnekin sivummalle puhumaan.
”Pysytte sitten molemmat kiltisti täällä, joohan?” Saaga varmisti ohi kulkiessaan. Samulin suunnalta kuului epämääräistä muminaa, Jonna ei edes vastannut. ”Jos huutaisin ’kakkua tarjolla’ kumpikaan ei vielä edes silloin virkoaisi”, Saaga myhäili itsekseen.
”Niin, mitenkäs se kansio jonka pomo antoi vielä iltapäivällä luettavaksi? Mähän päätin olla jäämättä ylitöihin. Ja kiitos kun autat taas vähän kotitöissä, niitäkin kun riittää vielä työpäivän päätteeksi ison perheen talossa…”
Marianne ei vastannut mitään Saagan jälkimmäiseen kommenttiin, jatkoi vain virallisella linjalla: ”Kyse on kokonaisesta perheestä. Naapurit ovat raportoineet kummallisesta, kasvihuonemaisesta hajusta. Huumeyksikkö oli jo menossa paikalle. Mutta piiritystilanteessa talosta alkoi kuulua huutoa ja nähtiin outoja valoilmiöitä. Silloin juttu päätyi meille ja pitäisi toimia nopeasti. Siviilit ovat uteliaita tapauksesta.”
Saaga hymisi mietteliäänä. ”Saattaa olla yksi niistä kiertelevistä perheistä, joilla on aina ongelmia. Pitäisi ottaa kaikki meille ja katsoa, voimmeko auttaa. Viraston tarkoitushan on tehdä ihmisten ja…muiden yhteiselo mahdolliseksi.” Marianne nyökkäsi Saagan päättelyä tukien.
”Sinusta on ollut paljon apua. Vaikka jokainen tapaus vaikuttaa yksilölliseltä, olet ollut suureksi avuksi kanssakäymisessä. Sinuun luotetaan, kun olet heidän kanssaan samalla puolella.”
Siinä vaiheessa Saaga hiljeni apeana. ”Niin…Me kaikki olemme yksin. Minulla oli onnea tavata edes yksi samanlainen. Mutta sekin on jo mennyttä aikaa.”
Marianne vilkaisi olkansa yli. ”Saaga, kukaan ei ole pyytänyt sinua kertomaan, mitä sinulle tapahtui silloin vuosia sitten, liittyen valkeaan kesään. Minäkään en aio edes ystävänä udella, ellet itse halua kertoa.” Saaga napsautti päänsä ylös ja jatkoi ruokapaketin kanssa Mariannen luokse. Marianne ojensi hänelle kupin, tutkien tarkasti Saagan kasvoja. Saaga piti kasvoillaan pienen hymyn koko ajan.
”Ei se ollut mitään erikoista. Mutta kuten sen varmaan itsekin jo päättelit, Samuli ei ole Eliaksen isä. Elias on yhtä kaukana ihmisestä kuin minäkin.” Marianne nyökkäsi ja hymyili aavistuksen. Saaga oli siinä lukenut hänen ajatuksensa, juuri sitä nainen oli aprikoinut kun oli ensimmäisen kerran nähnyt Jonnan ja Eliaksen vierekkäin joitakin päiviä sitten. Lapset olivat kuin eri lajia. Ja siitähän juuri oli kyse.
”Sitä suuremmalla syyllä, Saaga, olette pärjänneet todella hyvin. Teidän perheenne on oikein esimerkki muille. Olet onnistunut pitämään perheesi salaisuuden piilossa niin pitkään, mutta elätte kuitenkin ihan normaalia elämää.” Saaga hymyili hämillään. Ei se hänen mielestään ollut niin suuri saavutus. Mutta Marianne oli ollut työssä häntä kauemmin ja enemmän käytännön puolella, hän oli nähnyt taatusti kaikenlaista.
”No…Kiitos”, Saaga naurahti. Marianne todella hymyili hänelle, niin ystävällisesti kuin vain toiselle voi. Marianne oli ainakin aivan vilpitön ja tarkoitti kaikkea mitä sanoi. Tämän arvokkaan ystävän Saaga halusi pitää lähellään jatkossakin. Oikein sisäpiiriläinen.
***
”Aiotko viettää minkäänlaisia syntymäpäiväjuhlia?” Saaga uteli pojaltaan eräänä aamuna. Eliaksesta tulisi pian täysi-ikäinen, ajatella! Mutta Elias kohautti vain olkiaan.
”Ei mitään kummempaa, Sera ja Markus vain tulevat jos haluavat. Vietetään sitten isompia pirskeitä kun Seralla on juhlat.” Saaga nyökkäsi ymmärtäväisesti. Seran juhlat olisivat lähempänä joulua ja Jonna oli juuri viettänyt omat isot synttärit. Mikäs siinä.
Saaga muisti vielä sen päivän, kun Jonna oli pitänyt omat juhlansa. Talo oli pamahtanut täyteen innokkaita nuoria heti koulun loputtua. Onneksi Marianne oli suostunut tulemaan auttamaan erinäisissä tehtävissä. Kuten vaikka talon pystyssä pitämisessä…
”Sieltähän kuuluu aivan hirmuinen mekkala! Taisivat korkata kakun”, Saaga huudahti hymyillen. Mariannekin hymyili tavallista leveämmin. Tämä oli hänen työntäyteiseen elämäänsä tervetullutta vaihtelua.
”Juu. Ihan kiltisti ne siellä käyttäytyvät, mutta tarvitsin silti vähän tuulettumista. Sanoit, että Samuli tulee illemmalla avuksi?”
Siinä vaiheessa Saaga oli jo ehtinyt sisälle. Nuorten mekkaloinnin ääni tulvi pihalle. ”Saaga, kuulitko?”
Saaga ilmestyi vielä hetkeksi oviaukkoon sanoen: ”Niinhän se lupasi.” Ja sitten Saaga katosi, ovi meni kiinni ja melu vaimeni taas aavistuksen.
Iltaa kohden väki väheni, vain parhaat kaverit jäivät paikalle. Kuten tämä Turma tässä. Jonnan uusi ’bestis’. Jos Jonnalta olisi kysytty, mistä hän eniten Turman seurassa piti niin vastaus kuuluisi siitä, että Turma osasi aina pitää hauskaa. Joskus seurauksista välittämättä.
Ja sitten oli se sekalainen seura, joka pyöri aina Turman ympärillä. Ainakin Jonna sai tutustua uusiin ihmisiin.
Elias oli viettänyt suurimman osan illasta Seran ja Markuksen kanssa poissa muiden vieraiden jaloista, mitä nyt ollut mukana onnittelemassa Jonnaa aluksi. Mutta sitten piti päästä vain pois alta.
Nytkin Elias kuunteli päätään pudistellen alhaalta kuuluvaa mekkalaa. Käännyttyään kahden ystävänsä puoleen hymy levisi hänen kasvoilleen. Näin oli parempi. Markus naputteli jotain tietokoneella ja Sera peilaili peilin edessä…Kaikki oli niin kuin piti.
”Voi, kun sitä tuntuu että vaikkei enää pituutta kasva niin leviää yhä muihin suuntiin”, Sera huokaisi äänen.
”Mihin suuntiin sä nyt muka leviät?” Elias päivitteli kävellessään Seran luokse. Sera vilkaisi Eliasta tuskastuneena nopeasti olkansa yli. Ei Elias olisi ymmärtänyt vaikka olisi nähnytkin.
”No kun…Se mun rippimekkokaan ei mene enää rintakehän tai lantion kohdalta läpi”, Sera puuskahti, katse yhä peilissä. Markus pyöräytti silmiään, mutta Elias ei näyttänyt eleellänsäkään kuulleensa. Jatkoi vain Seran luokse kävelemistä.
”Huaah! Elias, mitä sä nyt?” Sera huudahti pelästyneenä, kun Elias kaappasi hänet takaa päin kunnon rutistusotteeseen. Onneksi Elias antoi pian Seralle enemmän tilaa hengittää, mutta ei kuitenkaan päästänyt irti.
”Sitä vaan, että sittenhän sä oot ’levinnyt’ ihan oikeista paikoista. Kelpaat just tollasena mulle ainakin.”
Jonna pudisti päätään alakerrassa ja vei ystävänsä nopeasti olohuoneen puolelle kuullessaan epämääräistä kikatusta yläkerrasta.
”Kumpi se meistä on tässä lähempänä aikuisikää?”
Markus oli samoilla linjoilla Jonnan kanssa. Hän murahti itsekseen ja jatkoi kiivaammin näppäimistön ja hiiren käyttelyä.
”Hei pitäkääs vähän nyt taukoa. Mä sain tunnukseni vihdoin toimimaan ja täällä on viesti. Kaikki bilsan tunnit todella on peruttu huomenna.”
Sera havahtui kikattaen. Välillä sitä unohti, että maailmassa on muitakin. Mutta tällainen seikka ainakin sai tytön palaamaan maan pinnalle.
”Vau! Se ei ollut siis vain huhu. Kuulitko, Elias, huomenna saadaan nukkua pitkään!” Elias vain nyökkäsi hajamielisenä. Melu alakerrassa oli taas hetkellisesti yltynyt. Elias päätti mennä sanomaan porukoille, että voisi sitä hiljempääkin olla. Joku tosin ehti ensin ja Elias jäi vain keinumaan kantapäillään portaiden yläpäähän.
”Tule nyt tänne sieltä ennen kuin kierit ne rappuset kuperkeikkaa alas”, Sera huikkasi pian. Elias olikin melkein tahallaan odottanut, että saisi kutsun. Ehkä hän oli vähän itsekeskeinen, mutta tuntui hyvältä, kun joku halusi olla hänen seurassaan ja oikein kutsui luokseen…
Pienempänä Elias oli ollut niin paljon yksin. Ja nyt hänellä oli Sera. Ja…No, kai Markuskin laskettiin.
Saaga oli nautiskellut synttärikakun jämät iltapalaksi. Ei mikään viisas päätös, mutta eihän Saaga ihan lähi hetkinä aikonut muutenkaan mennä nukkumaan. Hänellä oli ollut niin paljon ajatuksia ja tunteita sisällään myllertämässä, ettei nainen itsekään oikein kaikkea ymmärtänyt.
Hänen lapsensa. Pienet pallerot, kasvamassa aikuisiksi. Jonna menee lukioon, Elias todennäköisesti pian naimisiin ja saisi oman perheen, Saagasta ja Samulista tulisi isovanhempia…
Mutta toistaiseksi Saagan täytyi huolehtia, että molemmat hänen lapsistaan heräisivät ajoissa kouluun seuraavana päivänä juhlitusta illasta huolimatta. He olivat vielä hänen pieniä lapsiaan.
***
”Täällä tämä ukko vain kuorsaa.” Saaga ei voinut kuitenkaan olla hymyilemättä näylle. Yksi ’lapsi’ lisää, joka täytyy aina herättää kou- tai siis töihin. Nyt Samuli todella kuorsasi yhdessä vaiheessa, Rougen korva värähti ja kissa tuuppasi uneliaana Samulin peiton alta pilkistävää jalkaa, sentään kynnet piilossa. Mutta Samulin kuorsaus lakkasi siihen.
”Pitää mennä töihin aikaisin ja pitkäksi aikaa tänään. Iso projekti tiedossa sen yhden perheen piilottamisen kanssa…” Saaga mietti ääneen tulevia töitään. Hän kuitenkin melkein odotti innoissaan päivää, hän todella piti siitä mitä sai tehdä. Auttaa samankaltaisessa tilanteessa olevia, tuoda toivoa niille joilla oli vaikeuksia pysyä piilossa.
”Mutta tähän helkutin helikopteriin en ikinä totu. Herättää ihan liikaa huomiotakin.”
Samulikin pääsi vähän hulppeammalla kyydillä töihin XD
Mutta Saaga istuu niin kuin aikoisi itse ohjata helikopteria…
”Noh, miten meni eiliset juhlat?” Samuli kysyi eräänä rauhallisena iltapäivänä. Elias kohautti olkiaan. Samuli taisi udella silloin töistä tultuaan ihan periaatteesta. Mutta ei Eliasta vastaaminenkaan haitannut. Samuli oli ihan mahtava tyyppi.
Ei mitään erikoista. Sera oli antanut lahjaksi pari pussia Eliaksen lempikarkkeja. Niin Seramaista. Ja Markus oli vain taputtanut olalle. Niin Markusmaista. Mutta kummaltakaan Elias ei ollut halunnut tai odottanut mitään muuta.
Oli toki Sera sen perus Seramaisen halinsa tarjonnut…Siinä vaiheessa Markus oli päättänyt mennä katsomaan, oliko Jonna selvinnyt jäätelökakun avaamisesta. Alhaalta kun kuului siinä vaiheessa melko lahjakasta kiroilua. Saaga oli vaatinut, että Eliaksellekin piti edes jotain ostaa.
Mutta kun Markus oli juuri ja juuri ehtinyt alakertaan, oli Sera tarjonnut vielä vähän toisenlaisen lahjan. Ja jälleen yllättänyt Eliaksen…Mutta mikäs siinä. Ainakin oli hauskaa eivätkä syntymäpäivät ole mitään ilman pientä yllättävää käännettä.
Ja loppuilta oli kulunut jälleen siinä, kun Sera oli leikkinyt pentujen kanssa ja ihastellut niitä Markuksenkin edestä. Ja Elias oli vain hymyillyt katsellessaan, kuinka Sera oli niin onnellinen.
Ensimmäinen uusittu versio perijöiden kuvista, Janna, valmistui. Saaga ylpeänä kättensä töistä.
”Äläpä mene siihen lähelle tutkimaan. Se ei ole vielä kuiva.” Ronwa tuijotti silmät suurina maalausta Saagan olan yli, hämmästyneenä. ”Mutta eikö samanlainen ole toisessakin kerroksessa”, Saaga epäili kissan miettivän.
Kyllä aion nämä vanhatkin kuvat säilyttää, ne ovat Rebekan alun perin maalaamia…
Ja vähän spoilia, ei sokeus näköjään estä Eliasta maalaamasta yhtä perijöiden kuvista… Riitti Mariannella ihmettelemistä XD
***
Saaga pudisti päätään. Kukaan talon näkevistä miehistä ei ollut vielä hoitanut hommaansa… Tässä tapauksessa siis Samuli. Saaga otti vain pöydällä lojuvan mehun ja suuntasi ruokapöytään.
”Elias…Elias?” Eliakselta meni hetki ennen kuin hän rekisteröi kunnolla äitinsä saapumisen. Elias hörähti kysyvänä nostaen vihdoin katseensa ruoasta. Saagan täytyi nauraa äänelle. Elias kuulosti hauskalta yllätettynä.
”Sitä vain, että muistaisitko sä jatkossa laittaa valot päälle huoneisiin, joihin tulet? Tiedän, ettet tarvitse niitä, mutta meille muillekin se olisi mukavampaa.” Elias nyökkäsi, suu yhä liian täynnä ruokaa puhumiseen. Siitä olisi tullut Eliaksen tietäen naurettava sotku. Sentään poikakin oli oppinut jotain…Vihdoin, kun täysi-ikäisyys oli koittanut.
Hullu ajatus. Elias, aikuinen. Nyt jo. Ei kai Saaga niin vanha ollut?
Elias köhi ruoan mentyä väärään kurkkuun. ”Noh… Ehkä vain numerona”, Saaga tuumi.
”Mä oon ihan kunnossa”, Elias kiirehti kähisemään. Saaga pudisti päätään ja otti uuden kulauksen mehustaan. Maistui kummalliselta. Mikäköhän päiväyskin on?
Yhtäkkiä Elias alkoikin tehdä lähtöä pöydästä. Ruokakin oli vielä kesken. Mitä ihmettä?
”Mä vaan lupasin soittaa vielä Seralle ja kello alkaa olla paljon.” Elias oli melkein lukenut Saagan ajatukset…Tai siis tunteet. Ja niin, Saaga muisti, hänen oli pitänyt vielä kysyä jotain. Harmi, kun jäi näin viime tippaan.
”Mitenkäs sinulla muuten menee Seran kanssa? Ja niin, Markuksenkin.” Elias pysähtyi hetkeksi ennen kuin työnsi tuolin paikoilleen. Ehkä vähän kovakouraisesti, kolahdus vain kävi.
”Ihan hyvin.” Saaga ei oikein osannut sanoa, puhuiko Elias totta vai ei. Teot ja sanat kertoivat eri viestiä.
”No hyvä sitten niin”, Saaga lopulta huokaisi. Kai hänen piti alkaa pikku hiljaa antaa pojalleen enemmän tilaa ja jättää turha utelu ja ahdistelu. Kyllä Elias osasi itsestään ja asioistaan huolehtia, niin kuin aina ennenkin. Ja nyt poika oli sentään aikuinen ihan noin virallisesti.
”Ai niin, Elias, pyydätkö i… Samulin tänne.” Saaga oli ollut hetken taas ihan ajatuksissaan ja viime tipassa muistanut vielä yhden asian. Ja se mikä tavallisesti tuli luonnostaan riippuen, kummasta lapsesta oli kyse, unohtui nyt ensin. Samuli ei ollut alun alkaenkaan ollut Eliakselle isä kuin ehkä pienenä vähän aikaa. Aina vain Samuli.
Elias pysähtyi hetkeksi matkalla eteisen puolelle, mutta ei muuten osoittanut kuulleensa. Paitsi että Elias suuntasi kulkunsa yläkerran puhelimen sijaan ensin olohuoneeseen, missä Saagakin aisti Samulin olevan.
”No niin, Samuli, näetkö jotain savuavaa ja rikkinäistä täällä?” Saaga ei vaivautunut edes vaihtamaan paria pehmennyssanaa. Samulikin kuitenkin tiesi, mikä homma hänellä oli edessä. Kun Samuli lopulta kumartui ärähtäen työkalupakin kanssa pesukoneen eteen, Saaga kuitenkin läpsäisi miehen takapuolta ohi mennessään. Ihan vain molempien mielen piristykseksi kun kumpikaan lapsistakaan ei sattunut olemaan lähellä…
Ja sen jälkeen pesukone toimi taas kuin unelma.
”Saaga…” Samuli kuulosti uniselta, mutta hänellä näytti olevan vielä jotain asiaa. Saaga käänsi päätään niin, että Samuli tiesi hänen olevan hereillä. Mutta Samuli vetikin sormensa Saagan pitkien hiusten lävitse sanomatta ensin mitään. Hitaasti ja nautiskellen.
”Oot pitänyt hiuksia kiinni aika pitkään. En ole viitsinyt sanoa aiemmin, jos se on sulle jokin juttu, mutta ne on kivemmat auki.” Saaga käpertyi paremmin Samulin käsivarsille.
”Se vähän jämähti…Mutta niin oon saannu itteni näyttämään vähän vanhemmalta.” Sen jälkeen oli pitkään hiljaista. Lapset varttuivat, Samulin vanheni. Mutta jos Saaga olisi pitänyt samoja vaatteita ja hiustyyliä joka päivä, hän näyttäisi aina samanlaiselta. Se oli ensimmäinen kerta, kun asia otettiin ääneen puheeksi.
Saaga ei vanhentunut. Tai jos vanhenikin, niin hyvin hitaasti. Saagasta tuntui, että hänen vanhenemisensa oli pysähtynyt samana iltana, kun Elias muuttui. Ja siitä oli nyt viisitoista vuotta. Saaga oli ollut silloin hädin tuskin parikymppinen. Eikä hän sen jälkeen ollut nähnyt enää mitään uutta peilissä.
”Saaga, kaikki järjestyy. Niin kuin ennenkin”, Samuli mumisi aistien vaimonsa ahdistuneisuuden. Saaga kiersi omat kätensä vielä Samulin käsivarsien ympärille. Hänen teki melkein mieli sanoa ääneen ”älä päästä irti”, niin turvattomalta hänestä silloin tuntui. Kuin ei tietäisi itsestään mitään. Kuin ei pystyisi hallitsemaan mitään.
Vielä aamullakin Saaga oli liimautunut Samuliin. Ei siinä mitään. Samuli hymyili lempeästi, mukava herätä joskus näinkin.
***
Se oli eräs viileä talvinen ilta. Marianne oli jälleen tullut kylään ja Saagan ehdotuksesta vietti sitä pimeintä aikaa aika erikoisella tavalla. Paras vaihtoehto kuitenkin ottaen huomion sen, että Jonnalla oli iso kaveriporukka kylässä ja sisätilojen meteli olisi saanut desibelimittarin kirkumaan kauhusta. Elias oli Seran ja Markuksen kanssa…jossain.
”No niin. Jonnan kaverit alkavat tehdä lähtöä, joten tulin mäkin pois alta. Samuli meni jo nukkumaan ja patistin Jonna tekemään samoin. Me ollaan pian ainoat hereillä.”
Marianne nyökkäsi jäykästi tiedonannolle. Saaga epäili, ettei nainen ollut vieläkään tottunut viettämään vapaa-aikaansa muilla kuin tavanomaisin tavoin. Yksin kotona telkkarin ääressä olemista tai lukemista… Ja nyt Marianne istui poreammeessa talven pakkasessa. Marianne oli joskus sanonutkin ääneen, että Saagan seurassa sai kokea aina jotain uutta.
Naiset juttelivat ensin vähän kuluneesta illasta ja sitten työasioista. Mutta loppuilta… Tai siis alkuyö menikin sitten hauskaa pitäessä.
”No… Täällä on mukavan lämmintä ja muuta. Mutta tiedäthän sä, että mä kestän kylmää paljon paremmin kuin kuumaa ja alkaa tulla mitta täyteen. Valotkin jäi koko taloon päälle vaikka kaikki nukkuu.” Saaga alkoi tehdä lähtöä odottamatta Mariannelta mitään vastausta.
”Saaga, odota!” Marianne sanoikin nopeasti itselleen epäominaisella äänellä. Saaga jähmettyi niille sijoilleen ja vilkaisi pari kertaa ympärilleen varuillaan. Ei ollut näkyvissä ketään eikä Saaga poiminut poikkeavia tunteita…
”Mitä, Marianne?” Saaga kysyi hiljaa. Kuului poreammeen kuplintaa, Saagan hengitys nousi usvapilvinä ilmaan ja lämmin höyry ympäröi hänet.
”Sä vaan… Sä et tosiaan ole ihminen. Sä näytät…” Marianne takelteli sanoissaan. Saaga kurtisti kulmiaan ja piti huolen siitä, ettei kääntänyt kasvojaan. Marianne ei ollut kertakaan ennen sanonut mitään sellaista ainakaan ääneen.
”No… Mä tiedän.” Saaga nousi nopeasti pois. Hän oli nopeasti vaivaantunut.
”Anna anteeksi, Saaga. Mä en ehtinyt estää itseäni. Kummallista, mehän ollaan tunnettukin jo pitkään…” Marianne alkoi analysoimaan tilannetta taas omana itsenään. Saaga pudisti hymyillen päätään. ”Ei se mitään. Joihinkin asioihin ei vain voi tottua.”
”Miten sä oikeasti pärjäät? Maakin on ihan jäässä”, Marianne lopulta vaihtoi puheenaihetta kun pääsi itsekin altaan reunalle. Saaga kohautti olkiaan, tyytyväisenä pienestä puheenaiheen sivuraiteesta. Hän kipristeli varpaitaan jäistä maata vasten. Se tuntui vain aavistuksen viileältä ja virkistävältä…
Nael oli kestänyt huonosti kylmää. Mutta Eliaksella ei taas näyttänyt olevaan mitään ongelmaa. Saaga ihmetteli itsekin. Kai se oli yksi niistä hänen ainutlaatuisista ominaisuuksistaan, siis omankin kansansa mittapuulla. Ja onneksi Elias oli perinyt sen.
”Saaga, kiitos kun olet ollut niin rehellinen. Mä tiedän jo paljon enemmän kuin virasto susta ja sun… lajista.” Saaga nyökkäsi hymyillen. Ei se mikään iso vaiva ollut. Ja oli vain mukavaa, kun oli jälleen yksi taatusti luotettava ihminen, jonka kanssa sai jakaa salaisuuden ja puhua rehellisesti kaikesta.
”Mutta munkin pitää nyt mennä. Mä voin sammuttaa alakerran kaikki valot mennessäni.”
Saaga odotti sen lyhyen hetken, mikä Mariannelta meni laittaa mekko päälleen. Ulkovaatteet odottivat sisällä eteisessä, minne Mariannekin kulku suuntasi talon läpi.
Saaga vilkutti lyhyesti hyvästiksi. Pian hän kuitenkin Mariannen taas näkisi, töissä ainakin. Marianne saattaisi olla vähän väsynyt, he eivät olleet huomanneet ajan kulumista. Mutta Saagalla ei ollut ongelmaa… Ja siitäkin Marianne varmaan keksisi hyväntahtoisesti mainita seuraavana päivänä.
”Noh…Vielä on vähän aikaa valvomista jäljellä, jos haluan herätä Samulin kanssa yhtä aikaa”, Saaga jutteli sudelle. Kissanpennutkin kertyivät naisen jalkoihin leikkimään, ne eivät pelänneet sutta. Saaga oli heidän turvanaan ja eläimet aistivat toistensa tunteita paremmin kuin ihmiset. Milloin joku oli vihainen tai metsästämässä… Sellaista kaikkea pientä hyödyllistä ja luonnollista.
Saaga mietti uudestaan Mariannen sanoja. Kyllä hän joskus keräsi vierailta kummastuneita katseista, näyttihän hän erilaiselta. Mutta kun Saagan tottui ja tutustui, paljastukin hän monelle ihan tavalliseksi kaveriksi… Eiväthän ihmiset mitään muuta edes osanneet epäillä. Ja se oli tarkoituskin.
”Silti…Kaikista vastoinkäymisistä ja kummallisista tilanteista huolimatta en vaihtaisi elämääni mihinkään muuhun.” Ei Saaga osannut mitään muuta kuvitella. Aina hän oli ollut tällainen. Tyttö susien kanssa.
Jos toisin olisi käynyt, Saaga olisi saattanut kuolla viiden vanhana, ennen sitäkin. Saagan kuului olla ennen kaikkea kiitollinen. Kuka tai mikä nyt tahansa asioiden kulkua ohjasikin…
***
No niin, pidän parin tunnin tauon ja sitten laitan B osan tänne...Tähänkin saa toki jo ja mielellään kommentoida ^^
Kommentit