BUUJAAH! Aloitan tämän tekemisen kellon näyttäessä 15.45, olen sitä ennen tehnyt koulussa täysin päin prinkkalaa matematiikan kokeen ja menettänyt siinä motivaatiota kaikkeen...Mutta luin silti kokeiseen kaksi ja puoli tuntia.

Nyt on pää täynnä koulua tälle päivälle, vihdoin tämän aika. Sormet syyhyä, hartiat ei vielä jumissa... Katsotaan, millainen fiilis kun lopulta joskus illalla saan viimeisen kuvan laitettua.

Ainiin, wordin sivuja tuli loppujen lopuksi 26 + ekstrat lopussa, kuvia sellainen...Mitäs tuo photobucket tekee...Niin, 181? No jaa, täytyy nyt tehdä viimeisestä mammuttiosasta sitten kunnollinen.

Olen sitten 'tauottanut' tekstin, tähdillä *** Pitkän osan kanssa ei kannata alkaa tuskailemaan ja vain selata läpi, vaan ihan ajan kanssa ja vaikka muutaman päivän ajan. Esimerkiksi Pianissimon ja Lc Eternityn osat ovat yleensä aika lailla pitkää luettavaa...Itseä ne eivät haittaa, teenhän samanlaisia osia, mutta palautteen myötä olen päättänyt alkaa niitä vähän lyhentämään.

Mutta hei istten lukemisen iloa ja kommenttia päälle!

(ps. KAikkien aikojen kököin aloituskuva, mutta ei vaan jaska enää kun olo on niin...)

Elias haukotteli leveästi ja haroi hiuksiaan, tietäen niiden olevan tuhannen takussa ja pörröllään näkemättäkin. ”Aikaiset aamut eivät aiheuta minulle tavallisesti mitään ongelmaa, mutta nyt kun on juhlinut koko yön ja pitää herätä vielä aikaisemminkin on asia ihan eril-” Elias törmäsi puuoveen. ”Hemmetti…”


Elias veti väsyneille, tavallista kalpeammille kasvoilleen hilpeimmän hymyn johon kykeni ja avasi oven, yrittäen olla kiroamatta enempää ääneen. Hän näki, että Jonna oli toki hereillä ja virkeä, kuten ennenkin siihen aikaan, mutta jokin oli silti vialla. Nimenomaan se, että hän näki Jonnan, paljon paremmin kuin ennen. Tytön valo oli kirkas ja puhdas, uusi. ”Jonna, …” Elias ei tiennyt mitä sanoa.


”Äiti tuli ja teki jotain. Se ei sattunut, mutta äiti ei herännyt ensin sen jälkeen. Se oli vähän pelottavaa, mutta äiti sanoi että kaikki on hyvin. Onko kaikki hyvin, Elias?”

Elias kuuli siitä, miten ääni hänet tavoitti, että Jonna puhui suoraan hänelle. Pienen tytön kasvot olivat taatusti odottavaisen huolestuneet, kohdistettu ylöspäin kohti luotettavaa ja vahvaa isoveljeä, joka aina osasi lohduttaa ja sanoa oikeat sanat. Eikä Elias tällä kertaa tiennytkään, oliko kaikki hyvin. Hän ei edes tiennyt, miltä Jonna nyt näytti…Tai miltä oli näyttänyt edes aikaisemmin. ”Surkea esitys.”


Elias kaappasi kiirehtien Jonnan syliinsä. Tyttö naurahti ansaittuaan yhden ylimääräisen pyörähdyksen, Elias oli heti helpottuneempi. Ainakaan mistään radikaaleista muutoksista ei voinut olla kyse, muuten Jonnakin olisi ollut taatusti rauhattomampi.

”Kaikki on hyvin, Jonna. Tiedäthän sä, että äidille ja mulle tapahtui sama asia sinun iässäsi, hieman nuorempinakin? Ja me ollaan vieläkin ihan kunnossa. Itse asiassa, se oli hyvä juttu mitä sulle tapahtui. Nyt mäkin näen sut paremmin. Sä opit ymmärtämään lisää vähän vanhempana, okei?” Elias valitsi sanansa tarkoin niin, että Jonna ei hämmentyisi yhtään enempää. Mutta hän saikin aivan odottamattoman reaktion.
”Mutta minä olen jo iso tyttö, sinähän olet sanonut niin! Nyt minä näytänkin niiltä isoilta tytöiltä, jotka maalaa hiuksensa.”

Elias rypisti kulmiaan. Hänen täytyisi jotenkin saada selville, miltä Jonna oikeasti näytti, ettei hänen koulupäiviensä ajaksi palkattu lastenvahti saisi sydämenpysähdystä tytön nähdessään ja soittaisi sosiaalitantoille…


”No, miltä pikku prinsessani näyttää nyt?” Elias kysyi hetken kärsimättömän tauon jälkeen. Hän oli kerran jo pysähtynyt väärään kohtaan ja oli päässyt peilin eteen vasta Jonnan ohjaamana. Eihän Elias sitä peiliä muuten käyttänyt, suunnilleen tiesi vain missä se oli kun oli pari kertaa osunut siihen huoneensa oven sijaan huonompina päivinään.

”Minulla on hienot pitkät hiukset ja kauniit silmät niin kuin keijuilla!” Jonna huudahti ihastuksissaan. Tyttö ainakaan ei ollut moksiskaan ulkonäkönsä muutoksesta. Elias ei itse muistanut siitä paljon mitään, hän oli ollut niin paljon Jonnaa nuorempi silloin. Paitsi että eihän Elias ollut pystynyt edes näkemään itseään sen jälkeen…

”Itse asiassa Jonnalla ovat asiat paljon paremmin”, Elias päätteli ja kohensi otetta tytöstään. Hänen täytyisi silti saada tietää, näyttikö Jonna kenties liikaa keijulta.


”Minkä väriset hiukset ja silmät sinulla on? Mieti jotain sellaista, mitä mäkin voisin tietää”, Elias yritti. Tilanne muuttui hänelle koko ajan hankalammaksi ja kiusallisemmaksi, mutta sitähän Jonna ei voinut tietää. Oli tyttö kuitenkin aika nuori vielä…

”No luumut on liiloja. Ja ne pihalla kasvavat kukat siinä kiikun vieressä on sellaisia vaalean liiloja. Minulla on nyt luumuhiukset ja kukkasilmät. Niin kuin keijuprinsessalla siinä kirjassa.” Jonna puhui rauhallisella äänellä kuin pitäen jonkin sortin oppituntia Eliakselle.

Eliaksen täytyi varoa, ettei olisi alkanut nauraa ääneen. Jonna oli todella ottanut tehtävänsä vastaan pienen lapsen totisella omistautuvuudella.

”Mitä hoitajatäti sanoisi Jonnan nähdessään?” Elias vielä varmisti. ”Hoitajatäti sanoisi että onpas melkein hävettävän vapaamieliset vanhemmat”, Jonna totesi käyttäen selvästi joltain aikuiselta poimimaansa sananpartta. Nyt Elias todella naurahti ja päätti, että se siitä. Ei asialle kuitenkaan voisi enää mitään ja sittenpähän nähtäisiin, mitä tapahtuu. Miten tuo kuulosti tutulta, mitä Eliaksen piti vielä tänään muistaa tehdä…


”Ääh, radiokin on ollut päällä koko yön. Onneksi ei ole naapureita lähellä”, Elias mutisi alkaessaan siivota pöytiä pian saapuvaa juhlakalustopalvelun noutoa varten. ”Laittaa nyt sokea tekemään tällaista hommaa…En minäkään kaikkeen pysty!”

Aamulla Elias oli vielä ollut yhtä avoin koittavaa päivää kohti kuin muinakin aamuina, mutta sitten hän oli muistanut suunnitelmansa koskien Seraa ja Markusta. Silloin hän muuttui äkkiä Jonnan mielestä ”äreäksi ja tyhmäksi”.
”Ja pitäisi ehtiä vaihtamaan vaatteet ja siivoamaan Jonnan aamupala-astiatkin ennen bussin tuloa. Omaan aamiaiseen tässä ei ole enää aikaa. Ja on pakko ehtiä kouluun ajoissa tänään tekemään se mitä täytyy. Sen jälkeen ei voi kuin odottaa ja katsoa, mitä tapahtuu.”


***


Eliaksen päässä pyöri niin monenlaisia ajatuksia, että hänen päänsä kolahti lasioviin. ”Ah, saamari, piti Jonnankin muuttua juuri tänä yönä…” Poika vain toivoi, ettei pieni pysähdys matkassa horjuttaisi hänen suunnitelmaansa. Nimittäin toisenlaisten kavereiden seuraan lyöttäytymistä.

Sera oli selvästi aivan jotain liian vaarallista, Eliaksen ajatukset olivat harhautuneet tyttöön häiritsevän usein viikonloppuna. Se, miten erilainen tyttö oli, miten Elias oli kuitenkin pitänyt myös tytön pirteästä äänestä ja hauskoista jutuista. Elias ei tiennyt, mitä tapahtuisi jos hän joutuisi liian lähelle Seraa. Pelkkä vieressä istuminen oli epämukavaa. Mutta tunne oli ristiriidassa kaiken muun kanssa, Sera oli sellainen tyyppi johon Elias olisi mielellään tutustunut enemmänkin. Hiljaisesta, vieressä murjottavasta vartijasta huolimatta.

Markus oli taas asia erikseen. Koko asiasta kehkeytyisi taatusti vain yksi iso ongelma, oli Elias päätynyt ratkaisuun, ja päätti ennemmin antaa periksi heti alkuun ennen kuin mitään tapahtui. Ihan vainoharhaisen varovaisuuden takia nyt nykyisen tilanteen valossa, mutta ties vaikka päätös tulisi sittenkin tarpeeseen.
Mutta nyt asiaan.


Vaikkei Elias nähnytkään sitä aivan niin selvästi, hän oli varma, ettänyt kaikki tuijottivat häntä. Elias mietti nopeasti, näyttikö hän jotenkin kummalliselta. Ehkä hänen ajatuksensa olivat muuttaneet vaivihkaa  hänen huolella asettelemaa ilmeetöntä ilmettä? Elias hieroi vaivihkaa otsaansa. Ei kai hän ollut niin kovaa kävellyt ovea päin? Elias mietti, pitäisikö hänen mennä suoraan jonkun luokse vai vain odottaa.

Aivan yksin jääminen ei houkuttanut. Kyllä joskus oli mukava vaihtaa pari sanaa koulutovereiden kanssa ilman kiusallisia tilanteita. Mutta Elias ei ollut tyyppiä, joka on riippuvainen muista ja seuraa niitä harvoja kavereitaan kaikkialle. Pitäisi löytyä jotain siltä väliltä, olisiko uudessa paikassa joitain Eliaksen kaltaisia tyyppejä?


Elias yritti olla liiemmin katsomatta ympärilleen, kun lopulta astui  ovenraosta kokonaan koulun aulaan. Hän kyllä näki senkin epäluuloisen yksittäisen pojan, "lonerin",  joka seurasi jokaista hänen askeltaan, mutta sitä eivät muut tienneet. Muille Elias oli sokea ja ajatuksissaan ovia päin kävelevä poika. Ensimmäiseen Elias ei tietenkään voinut vaikuttaa, mutta jälkimmäinen oli tällä kertaa ihan hänen oman ajattelemattomuutensa syytä. Hienoa hienoa.

Mutta tuo ’loner’, jota Elias ei ollut ennen huomannut, saattaisi olla ihan mielenkiintoista seuraa. Ehkä…Tytöt kun joskus valittelivat, että uusien luotettavien ystävien saaminen oli vaikeaa. Eivät he olleet yksin siinä tilanteessa. Elias tunsi itse asiassa itsensä sillä hetkellä taas orvoksi uudeksi oppilaaksi, joka ei tuntenut ketään.


Sitten Elias pysähtyi ja hänen ajatuksensa katkesi, kun hän huomasi heidät.

Kaikki Eliaksen ympärillä liikkui ja jatkui niin kuin ennenkin. Puheensorina vain käännettiin hiljemmalle ja käytävillä kaikuvat askeleet vaimennettiin. Ainoa, mikä suodattui Eliasta ympäröivän eristyskuvun läpi oli Seran lyhyt naurahdus, yhtä pirteä ja heleä kuin ennenkin. Ja hiljaisuus, jonka aikana Elias yritti kovasti edes tunnistaa Markuksen äänen siinä onnistumatta. Miksi? Ehkä vain varmistuakseen siitä, oliko Markus siellä. Muuten olisi vaikea lähestyä Seraa. Siis jos Elias aikoi tai pystyisi tekemään mitään.


Elias tuijotti ja tuijotti, kunnes pieni ääni hänen päänsä sisällä alkoi anelemaan poikaa liikkumaan. Älä vain seiso siinä kuin tyhmä. Lähde ennen kuin sinut huomataan! Mutta Elias ei halunnut lähteä. Hän halusi, että hänet huomataan ja että hänen luokseen tullaan. Ettei häntä jätettäisi taas vain yksin.

Eliaksen keho nytkähti pari kertaa vasemmalle aukeavan käytävän suuntaan kuin kärsimättömänä pääsemään liikkeelle, mutta jalat olivat liimautuneet paikoilleen. Kädet puristuivat hitaasti nyrkkiin, kun aika kului eikä Seran ääni vastannut hänen hiljaiseen aneluunsa vieläkään.


Sitten…”Elias? Hei! Sera tässä, muistatko?”

Eliakselta karkasi helpottunut, mutta tyhmän kuuloinen naurahdus. Sera oli huomannut hänet! Mutta puhui kuin vähä-älyiselle, joka ei ymmärrä mitä ympärillä tapahtuu. ”Kyllä mä tiedän, mä en vaan näe”, Elias päätyikin töksäyttämään ja puraisi sitten alahuultaan.


Onneksi aina pirteä Sera ei näyttänyt tulkitsevan aavistuksen kitkerän sävyistä vastausta mitenkään häiritsevänä. Päinvastoin, tyttö käveli Eliaksen eteen nopeammin kuin Elias oli valmistautunut. Vaistomaisesti Elias kavahti aavistuksen kauemmas äkkinäisestä lämmöstä ja ilmaa sähköistävästä energiasta. Miten kukaan muu ei tosiaankaan voinut huomata sitä?

”…ja sitten mä aattelin tehdä niin!” Sera päätti jonkun lauseen, jonka alkuosa oli mennyt hämmentyneeltä Eliakselta ohi. Elias räpäytti silmiään pari kertaa, Sera jatkoi hymyilemistä kuin odottaen vastausta.

”…Mitä?”

 Sera naurahti lyhyesti. ”Sä näytitkin vähän olevan pihalla. Älä huoli, maanantait on kaikilla samanlaisia vaikka mullakin oli vähän pidennetty viikonloppu.”


Elias tarttui innokkaasti oljenkorteen. ”Sitä mä halusinkin kysyä! Tai siis, missä sä olit perjantaina?” Elias halusi kovasti jatkaa keskustelua, saada Seran tuntemaan olonsa helpoksi ilman kiusallisia taukoja. Ei sellainen juttutuokio häntä itseäänkään haittai-

”Ai sä oikein kaipasit mua? Yllättävää!”

Elias tunsi poskiansa kuumottavan ja vaaleasta ihosta näkyisi kaikki heti…Elias kiirehti korjaamaan puheitaan: ”En sillä tavalla! Tai siis…Mietin vaan, kun sä olit ainoa jonka kanssa olin pyörinyt edellisenä päivänä enkä tuntenut muita. Tai sitten mä vain en huomannut sua, ei sillä että sä olisit mitenkään huomaamaton…” Elias päätti lopettaa puhumisen ennen kuin sanoisi seuraavaksi vielä jotain kamalampaa.


Elias uskoi kuulleensa Seran kikattavan jo oman puheensa aikana. Nyt kun Elias hiljeni, Sera rykäisi ja aloitti maltillisemmalla äänellä: ”Sori, sä vaan kuulostit niin…Mutta siitä perjantaista. Mulla oli aamulla vähän huono olo, mutta ei mitään vakavaa. Mä oon kuitenkin nyt täällä ja kunnossa ja saat taas pyöriä mun kanssa koko päivän. Jos haluat.”

Elias vastasi hymyllä. Kyllä hän halusi vaikkei ehkä olisi pitänyt. Hetken Elias jo mietti, pitäisikö ihan kohteliaisuutta kysyä ja olla mukamas huolissaan siitäkin, että missä Markus oli ollut. Mutta Sera ehti ensin.


”Ai niin, eihän Markustakaan sovi unohtaa! Sillä oli silloin kanssa omia juttuja, mutta nyt sekin on täällä. Ja musta tuntuu, että teidän kahden pitäisi yrittää ees vähän tutustua, onhan Markuskin meidän seurassa. Seuraa mua, Markus on jo ovella.”

Elias ei ehtinyt edes aukaista suutaan saati päästää mitään muutakaan ääntä. Tosin vastalause takertui muutenkin hänen kurkkuunsa, hän ei halunnut sanoa Seralle mitään ilkeää. Ties vaikka tyttö jättäisikin Eliaksen siihen, eihän Seran ollut mikään pakko olla Eliaksen seurassa. Ajatuskin sai Eliaksen jostain syystä värähtämään ja hän kiirehti Seran perään.


Elias asteli varovasti eteenpäin, hän tunsi yhtäkkiä itsensä paljon sokeammaksi kuin vielä hetki sitten. Hän ei lainkaan tiennyt missä Markus oli. Hän saattaisi vaikka törmätä tähän. Lopulta Elias veti henkeä ja kohensi olemustaan. Pitäisi nyt vähintään normaalilta näyttää, ei miltään pelokkaalta pikkupojalta jonka äiti esittelee uusille ihmisille. Elias päätti vain yrittää pysytellä lähellä Seraa ja olla kiusaantumatta tilanteesta, vaikka hän nytkin saattoi vannoa tuntevansa, kuinka Markuksen välinpitämätön ja mittaileva katse seurasi häntä.


Elias kiinnitti kaiken huomionsa Seran puheeseen, tyttöä hän pystyi jopa katsomaan suoraan kohti eikä vain arvailemaan. Eliaksesta tuntui, että Seraa hän ei ikinä joutuisi etsimään. Toinen juttu oli Markuksen kanssa, tätä toista Elias ei pystynyt edes äänen avulla paikantamaan.

Vaikka Sera puhuikin paljon ja pirteällä äänellä, Elias ei kuullut minkäänlaista vastausta lukuun ottamatta paria murahdusta. Eliasta kylmäsi. Oliko Markus jotenkin vihainen? Toivottavasti ei. Miksi Elias edes sellaista pelkäsi? ”Koska jos et tule toimeen Seran toisen kaverin kanssa, tyttö joutuu valinnan eteen eikä välttämättä valitse sinua.” Elias puristi kätensä hetkeksi nyrkkiin ja yritti saada tunteensa kuriin. Vihaa, pelkoa, kateutta. Miksi Sera herätti hänessä niin vahvoja tunteita?

”…joten vaikka te ette oikein olleet toistenne kanssa tekemisissä silloin viime kerralla, niin musta tuntuu, että voisitte edes pari sanaa vaihtaa. Ei mitään sen ihmeellisempää, ihan vain että te tulisitte toimeen. No niin, Elias…Markus.”
Eliaksen tilannetta ei yhtään auttanut se, että Sera tarrasi hetkeksi häntä olkapäistä kiinni ja siirsi ilmeisesti oikeaan kohtaan juuri Markuksen eteen. Koko hänen kehoaan kihelmöi ja kuumotti häiritsevästi vielä sen jälkeenkin eikä Eliaksella tullut mitään sopivaa sanottavaa mieleen.


Hän ei tiennyt vieläkään kuinka kaukana tai lähellä Markus hänen edessään oli, sitä vastoin hän kiinnitti huomiotaan nurkan takana keskustelunsa lopettaviin tyttöihin joista ainakin toinen kääntyi - kiinnostuneena ja innoissaan? – seuraamaan mitä tapahtuisi seuraavaksi. Miksi Elias tiesi niin paljon sellaisista jutuista? Ja miksei kuitenkaan tarpeeksi, että edes yhden tietyn ihmisen pystyisi näkemään…Ihmisen, joka odotti Eliaksen sanovan jotain.

”Öh…Niin sä olit Markus, eikö niin? Mä oon Elias.”

Mitään muuta järkevää sanottavaa – jos nyt sekään oli järkevää – Elias ei keksinyt, sillä aina Serankin kanssa Sera oli se joka päivitteli aamun säätä, valitti läksyjen määrää, kertoi miten kadulla vastaan tulleet pikkupojat olivat huudelleet hänelle omasta mielestään ehkä koviakin juttuja. Ja kaikelle Sera oli nauranut silloin ja nyt, jatkanut puhuessaan aiheesta toiseen odottamatta Eliakselta mitään muuta kuin satunnaisia kommentteja ja kokemuksia.

Ja nyt Elias tunsi, kuinka hänen kätensä alkoivat hiota hermostuksesta. Yhtäkkiä hän ei ollut varma, oliko Markus edes siinä. Yhtä hyvin hän olisi voinut puhua seinälle…Mutta toisaalta, hän ei uskonut, että Sera voisi tehdä kenellekään sellaista pilaa.

”Mä tiedän. Ja mun kasvot on vähän ylempänä.” Elias napsautti katseensa tuuman ylemmäs, yllättyneenä ja häpeissään. Viimeksi pikkulapsena hän oli saattanut tehdä saman virheen, puhua vaikka toisen olkapään yli. Mutta Markuksen kanssa tilanne oli vielä kiusallisempi, Elias kun kovasti oli yrittänyt tehdä hyvän alkuvaikutuksen. Onneksi Markus ei ollut tyttö…Ja mistä tuollainen idea pälkähti päähän?

”Sori mutta…”


”Joo mä tiedän senkin, että sä oot sokea. Mutta ei sitä aina huomaisi.”

Elias oli vielä yllättyneempi positiivisesta kommentista. Markus oli vaikuttanut koko ajan kylmältä ja etäiseltä, ei ottanut kontaktia kehenkään muuhun kuin Seraan. Ja toisaalta se, miten Markus ei vaikuttanut lainkaan takertuvan sokeuteen, säälivän niin kuin kaikki muut…

Elias ei tiennyt olisiko pitänyt olla helpottunut vai loukkaantunut.


Mutta Sera keskeytti tilanteen ennen kuin Elias ehti miettiä mitä seuraavaksi sanoisi. Harmikseen hän huomasi tytön siirtyneen ilmeisesti lähemmäs Markusta. Tarkoituksella vai ei? Siihen Elias ei osannut vastata.

”No mutta jatkakaa nyt ihmeessä jostain muustakin aiheesta. Usko pois Markus, Elias on ihan mukava tyyppi kunhan vaan…Jaa…Tuota…” Sera naurahti hermostuneesti. Markusta ei enää ilmeisesti kiinnostanut jatkaa pikku tutustumista, Elias päätteli, kun näki Seran vilkuilevan tämän suuntaan ilmeisen hermostuneena.

”Serena…Musta tuntuu, että me kyllä tullaan toimeen ihan hyvin”, ja paremminkin, Elias ajatteli toiveikkaana, ”ihan näinkin ilman puhumista. Eikö niin, Markus?” Elias pelkäsi heittäytyneensä turhan uhkarohkeaksi kiusaamalla lisää sillä tavalla äreäksi patsaaksi muuttunutta Markusta. Elias pystyi kuitenkin kuvittelemaan ja kuulemaan Markuksen vastauksen,  jäykän nyökkäyksen ja murahduksen, jotka saivat Seran tarpeeksi vakuuttuneeksi. Elias oli silti varma siitä, että Markus olisi mieluiten vetänyt hänet nurkan taakse ja uhkaillut jättämään Seran rauhaan.

”No okei, kelpaa mulle niin pitkän kun ette ala riitelemään. Kyllä se siitä. Mennään sitten luokkaan. Hop hop, molemmat!” Sera oli yhtä pirteä kuin ennenkin, Markus yhtä etäinen ja uhkaava kuin aiemminkin, ja Eliaksen olisi tehnyt mieli painua maan alle. Mieluiten Seran kanssa ja jättää Markus sinne eturivin penkille.


***

Siinä ei ollut mitään järkeä. Pieni ääni Eliaksen takaraivon paikkeilla, tahallisen unohduksen kirstuun lukittuna huusi ja karjui lähtemään jo kotiin. Jonna odotti, samoin kärsimätön lapsenvahti, jolle Elias oli luvannut tulevansa mahdollisimman pian koulun päättymisen jälkeen.

Mutta minkä poika itselleen voi, kun Sera ilmoittaa menevänsä viettämään iltapäivää läheiseen puistoon ja kutsuu vieläpä mukaan? Ja jostain syystä  – tai no, olihan se ilmeistä, Elias ei halunnut jättää Seraa ja Markusta kahden kesken yhtään sen pidemmäksi aikaa kuin oli tarpeellista – Elias suostui tulemaan.


Ja niinpä, Elias löysi itsensä täysin ennestään vieraaksi jääneestä paikasta, istumassa maassa ja ihailemassa näkemäänsä. Kerrankin hän tunsi kuitenkin ympäristönsäkin hyvin, Sera oli esitellyt paikan elävästi. Niin… Sera oli todella iloinen ja täytyi Eliaksen myöntää, ettei puistokaan mitenkään ruma paikka ollut. Markuskin pysyi hiljaa ja poissa tieltä, Elias saattoi kuunnella tarpeekseen Seran puhetta ja puhua itsekin vapaasti. Asiat eivät olisi voineet olla paremmin, Elias ei tarvinnut mitään muuta.

”Etkö sä haluaisi tulla keinumaan välillä, sullahan takamus jäykistyy siinä istuessa.” Elias ynähti kielteisen vastauksen.

”Sun ei tarvitse nousta mihinkään ja tässä on ihan hyvä olla. Mutta mitä sä mainitsit aiemmin siitä kaupunkikierroksesta? Siis ennen kun kerroit siitä äikänsijaisesta joka sulle oli kerran osunut ala-asteella”, Elias kiirehti tarkentamaan lopuksi, kun tunsi Seran muuttuvan hetkeksi epävarmaksi. Hän oli niin tyytyväinen, kun pystyi sokeudestaan huolimatta kommunikoimaan muiden kanssa normaalisti, vaikka viestinnästä vain pieni osa välittyikin äänen perusteella. Eliaksella oli omat keinonsa saada selville muu, etenkin Seran kohdalla.


”Ai niin se! Joo, miten mä taas unohdinkin. Sitä vaan, että kun sähän sanoit aiemmin päivällä ettei sulla oikein oo koskaan ollut sellaisia ystäviä joiden kanssa viettäisit aikaa koulunkin ulkopuolella kuten vaikka näin-” tässä vaiheessa Elias mietti missä vaiheessa oli sen lipsauttanut ”-niin sä et oo varmaankaan myöskään kovin paljon yksin kierrelly täällä. Niin siis kun sähän…Voit eksyä ja kaikkea…Joo niin kuitenkin. Mä voisin vähän näyttää paikkoja.”


Elias rypisti kulmaansa hetkeksi kun Sera alkoi taas takeltelemaan (hyvä ihme unohda jo että olen sokea olen tavallinen ja haluan olla sinulle aivan tavallinen ja hyvä ystävä!) mutta ymmärsi sitten kokonaan mitä Sera oli sanonut.


”Tietty se käy! Mä en oikeestaan oo kovinkaan paljon käynyt täällä keskustassa vaan…vaan vähän kierrelly kodin ympärillä.” Elias joutui korjaamaan lennossa lausettaan. Mitäköhän Sera olisi tuumannut, jos olisi tiennyt Eliaksen kyllä ulkoilleen pienestä lähtien, mutta toisessa suunnassa metsässä eläinten ja erityisesti susien keskellä.


”No se on sitten sovittu! Onhan tää vähän outoa kun sä oot kuitenkin asunut täällä paljon pidempään kuin mä ja muuta…Mutta Markus on vähän pidempään. Tuuthan säkin mukaan?”

Elias joutui kääntymään ettei hänen ilmeensä ja vastahakoinen asenteensa olisi paljastunut. Mutta taaskaan hän ei halunnut väittää Seralle vastaan eikä hänen sopinut olla ainakaan heti alussa vihamielinen Markusta kohtaan vain koska tämäkin sattui pyörimään Seran seurassa ja oli tuntenut tämän ilmeisesti kauemmin…Oudolla, etäisellä tavalla mutta kuitenkin.

”Okei, me voidaan keskustella siitä kyllä lisää myöhemminkin. Mutta nyt mä haluan vauhtia!”

Elias hätkähti yhtäkkistä huudahdusta. Hän oli vasta ehtinyt miettiä, mitäköhän Markus oli vastannut niin, ettei Elias ollut kuullut. Nyt häntä jo pyydettiin antamaan vauhtia…


”Elias? Haluatko?” Tilanne muuttui vielä kiusallisemmaksi kun Elias kuuli Markuksen äänen takaansa, harvinainen tapaus olikin. Eikä Elias voinut suostua vaikka olisi oikeasti pystynytkin, perhettä ja sen salaisuutta täytyi yhä suojella.

”En, mähän voisin saada vaikka keinusta leukaan kun mä näe enkä osaa arvioida kunnolla milloin se tulee.”

Elias saattoi jälleen kuvitella jäykän nyökkäyksen. Ei mitään kyselyjä tai Seramaista ”Voi unohdin! Olen pahoillani.” Silloin Elias oli ensimmäistä kertaa kiitollinen Markukselle. Ja todennäköisesti myös viimeistä. Elias päätti yrittää hylätä alkuunsa pessimistiset ajatukset ja vain nauttia olostaan. Saihan hän olla melko rauhassa Seran kanssa.


Eliaksen kasvoille oli jähmettynyt ajan kuluessa pieni ja huoleton hymy. Hän olisi voinut viettää siellä leikkikentällä vaikka kuinka kauan aikaa, olisi saanut oppia niin paljon vielä lisää Serasta. Ehkä uskaltanut kysyä jotain siitäkin, missä tämä asui ja mistä oli kotoisin kun ei kerran ollut selvästikään syntyjään vuoristolainen.


Kaikki tämä tietysti jos Markus ei olisi ollut paikalla. Jotenkin Elias koki tämän toisen pojan läsnäolon kahlitsevana. Vaikka Sera nyt keinuikin ja hihkui silloin tällöin iloisesti pyytäen Markukselta lisää vauhtia, saattoi Elias tuntea koko ajan polttavan katseen itsessään.

”Tavallisesti tähän aikaan ja vähän aiemminkin tää puisto on täynnä sitä polvenkorkuista kansaa, mutta nyt kun on satanut jo jonkin aikaa tää on vieläkin ihanan tyhjä! Voi kunpa säkin näkisit Elias tän puiston nyt, täällä on niin kaunista kun sataa ja ilta hämärtyy ja lamput syttyy…”


Elias hätkähti. ”Mitä? Mitä kello on?!”


”Mun pitää mennä. Mun olisi pitänyt olla kotona jo tunteja sitten”, Elias sopersi yhteen menoon ja lähti kävelemään…vain johonkin suuntaan. Kyllä hän pian päätyisi tutulle reitille, olihan hän painanut tavalleen ominaisesti mieleen heidän tuloreittinsäkin.

”Odota Elias! Mä en ehtinyt näyttää sulle leikkimökkiä, se on niin söpö sisältä…”

Mutta Elias oli jo menossa kovaa vauhtia, aikeinaan poistua mahdollisimman nopeasti paikalta ennen kuin asiat pahenisivat. Hän olisi niin kovasti halunnut jäädä, mutta velvollisuus painoi kuin suurikin taakka.

”Elias oota ny, mä haluun kiittää sua tästä päivästä…”


Eliakseen tartuttiin takaa päin. Hetkessä sirot, lämpimät käsivarret olivat kiertyneet hänen ympärilleen ja Seran hiusten makea ja lempeä tuoksu tulvahti vasten kasvoja.

”Nähään huomenna.” Elias ei melkein edes kuullut toivotusta, kiersi häkeltyneenä vain kätensä vastahalaukseen. Turhan kankeaan ja pitkäkestoiseen sellaiseen, kun Sera hetken päästä rykäisi ja vetäytyi irti.


Vasta silloin Elias muisti missä oli ja kenen, keiden, kanssa. Markus olisi taatusti halunnut tappaa hänet nyt ja siihen paikkaan, Eliaksella oli vain sellainen tunne. Vielä pahaenteisemmäksi tilanteesta teki sen, ettei Markus sanonut mitään. Elias ei tiennyt missä tämä oli. Itse asiassa, Serakaan ei sanonut mitään. Voi ei, venyttämällä hiljaisuutta Elias oli tehnyt tilanteesta vain pahemman.

”Sori, mä taisin yllättää sut. Ethän sä säikähtänyt tai mitään?” Sera lopulta naurahti.

Elias pudisti raivokkaasti päätään. ”Et toki. Se oli ihan…Ihan ok. Mutta nyt mun pitää mennä, hei, nähdään”, Elias mutisi. Sana mukavakin tuntui liian vahvalta tähän tilanteeseen. Elias halusi nyt vältellä Seran tutkivaa ilmettä ja huomasi katselevansa jonnekin Markuksen suuntaan.


”Heippa.” Markus saisi pitää sitä joko sovinnon eleenä tai sodan julistuksena. Ihan sama, Elias halusi vain nopeasti pois. Elias kääntyi uudestaan ja asteli entistä rivakammin kohti kotia.


Kävellessään leikkimökin ohi – tai siinä Elias ainakin uskoi sen olevan - iltapäivän kiusallisesta loppukäänteestä huolimatta pojasta tuntui, että hän haluaisi kokea sen kaiken vielä uudestaan. Joskus ehkä kun olisi aikaa ja saisi olla Seran kanssa kahdestaan…Silloin se olisi täydellistä.

Mutta nyt kaikki jäi vielä haaveen tasolle. Eliaksella ei ollut ollut oikeasti lainkaan aikaa tällaiseen hengaamiseen ja Markuskin oli koko ajan ollut paikalla. ”Sinne se jäisi nytkin Seran seuraksi”, Elias ajatteli katkerana omasta tilanteestaan.


Mutta Eliaspa ei tiennyt, että Markus oli lähtenyt Seralle sanaakaan sanomatta kävelemään vastakkaiseen suuntaan Eliakseen nähden. Oletti, että Sera ymmärtäisi sanomattakin.

Elias jatkoi askeleitaan kiirehtien ja kotimatkan suunnitteluun uppoutuneena matkaansa, joten hän ei huomannut kuinka Sera jäi katselemaan kaihoisasti hänen peräänsä, vuoroin hänen ja Markuksen loittonevaa hahmoa. Vaikka Elias olisikin tämän huomannut, hän ei olisi tiennyt syytä sellaiseen tilanteeseen ja uusien ystäviensä käyttäytymiseen.


Serena huokaisi lopulta ja kääntyi Markuksen puoleen, kiirehtien välimatkan kiinni. ”Kivan tempun teit mulle.” Markus vain hymähti vastaukseksi Seran tuohtuneeseen puuskahdukseen. ”Mutta tulit kuitenkin.”

Sade yltyi ja ilta pimeni ja kylmeni yhä vain.


Päivän päätteeksi Elias päätyi sitten juoksemaan kotiin henki kurkussa. ”Pitkin missata viimeinen bussi, sentään osaan reitin tarpeeksi hyvin. Mutta nyt olen toivottoman myöhässä…” Elias käänsi päätään aavistuksen, jotta poimisi paremmin kaikki mahdolliset talosta tulevat äänet. Kaikki näytti sentään olevan kunnossa, Elias huokaisi helpotuksesta.

Mutta niin hän ei olisi tehnyt jos olisi silloin tiennyt, minkälaisen luennon saisi Jonna hoitajalta koskien ”vastuuttomia nykyajan hupakkoja ja pitkin kaupunkia riehuvia nuoria”.

Siitäkin Elias selvisi kunnialla, kuunteli sanomatta mitään vastaan. Kyllä hän itsekin tiesi tehneensä väärin, mutta voi miten mukavaa hänellä oli ollut Markuksen ja Seran kanssa, ETENKIN Seran kanssa, sinä iltapäivänä koulun jälkeen. Mitään niin hauskaa hän ei ollut tehnyt yhdessä kenenkään kanssa…ikinä.


Mutta Eliaksella oli silti sen verran velvollisuudentuntoa, ettei antanut oman etunsa mennä Jonnan edelle. ”Se oli väärin, sä ootit taatusti isoveljeä sanomaan hyvää yötä. Hyvä yötä nyt ja mä lupaan, etten enää jätä sua.” Eliaksen sydänalaa vihlaisi kun hän silitti hellästi Jonnan päätä. Hän myös tarkoitti sanojaan, Jonna oli hänelle todella tärkeä.

Tyttö käänsi unissaan kylkeään ja hetken Eliaksen käsi lepäsi tytön kasvoilla, lämmin poski kämmenkupissa. Tyttö painautui vaistomaisesti lämmintä, turvallista kättä vasten ja huokaisi tyytyväisenä. Eliaksen kasvoille levisi lempeä hymy ja hän lähti olo hieman keveämpänä pimenevästä huoneesta.


***


Seuraavien parien päivien aikana Eliaksen arki aika lailla vakiintui säännöllisiin uomiin. Tiistai, keskiviikko, torstai… Aamu alkoi Jonnan herättämisellä, jos tyttö ei ollut hereillä ja yhteisellä aamupalalla. Koulussa Elias vietti kaiken aikansa Markuksen ja Seran - ei, Seran ja Markuksen, se kuulosti niin päin paremmalta – kanssa. Oppitunnit menivät enemmän tai vähemmän ohi korvien, mutta koulussa ne eivät tuntuneet enää siltä pääasialta.


”Mä jo luulin että sä nukahdit, Markus tökkäsi sua pari kertaa”, Elias naurahti hiljaa. Hän oli tyytyväinen saatuaan jonkin muun paikan johon kohdistaa katseensa. Vaikkei hän nähnyt Markusta hän tiesi silti katsoneensa tätä jonkin aikaa suoraan silmiin. Ehkä Markus oli ottanut sen jonkinlaisena vihjauksena ja tökännyt Seraa, joka sitten havahtuikin horroksestaan. Sentään Markuksellakin oli vähän huumorintajua.


Sera räpäytti pari kertaa silmiään ja nousi sitten pystyyn. ”Aa, mulla oli vaan vähän huono yö. Kiitti kun huolehdit.” Elias nyökkäsi mielissään. Jokainen tällainen tunti oli onnistunut, oppiaineesta ja opettajasta riippumatta.
Ennen kaikkea koulu oli paikka, jossa nähdä Seraa.


Eliaksesta tuntui, että hän tuli koko ajan paremmin toimeen Seran ja Markuksenkin kanssa, vaikkei jälkimmäisen tapauksessa eroa huomannutkaan. Sentään vihanpito ei ollut mitenkään avointa, Elias ei silti olisi mielellään jäänyt kahden Markuksen kanssa missään tilanteessa. Onneksi Sera tuntui aina olevan lähellä, Elias ei voinut enää edes muistaa tai kuvitella miten hän oli päivänsä viettänyt ennen tyttöä.


Silloinkin kun Eliaksesta tuntui, että asiat palasivat vanhoihin uomiinsa ja Sera liimautui Markukseen, tilanne muuttui taas pian.


Sera saattoi pysähtyä, jättää Markuksen yksin ja kävellä aivan Eliaksen eteen. Niin lähelle, että Elias olisi voinut melkein kättään kohottamatta koskettaa tätä.


Sitten Sera sanoisi yllättyneellä ja pahoittelevalla äänellä: ”Sun pitää tulla nykimään mua hihasta jos meinaat jäädä jälkeen. Mä oon taas pahoillani, tää on vaan mullekin uutta.”


Ja Elias oli aina yhtä mielissään ja otettu saamastaan huomiosta. Ei häneen ennen oltu sillä lailla huomiota kiinnitetty, silloin tällöin joku jonka nimeä Elias ei muistanut oli tullut kysymään läksyjä tai että oliko se huominen tunti peruttu. Kukaan ei ollut ennen sillä tavalla vapaaehtoisesti ottanut Eliasta mukaan mihinkään. Kääntynyt pois vanhoista uomistaan ja tullut luokse…

Aina kun Sera teki niin, Eliaksen olisi tehnyt mieli halata tyttöä.

Mutta koulu oli ainoa paikka jossa nähdä Seraa. Ainakin toistaiseksi, kun Elias oli kokopäiväisesti vastuussa siskostaan. Tilanne muuttuisi, kun pojan vanhemmat palaisivat paratiisihäämatkaltaan, jonka Elias toivoi sujuvan hyvin. Ei kuitenkaan niin hyvin, etteivät vanhemmat palaisi. Sitten Elias ei voisi vieläkään nähdä Seraa…


Mutta oli Elias keksinyt yhden keinon pitää Seraan yhteyttä koulun päätyttyäkin. Seralla oli onneksi kotona mikrofoni, Elias saattoi jopa kuulla tytön äänen vaikkei tämä ollut läsnä! Elias palvoi nyt netin tarjoamia keskusteluohjelmia. Ainoa, mitä hän kaipasi oli Seran valo, mutta kaikkea ei voinut saada.

Mutta oli heillä näinkin hauskaa, Elias kadotti monesti ajantajunsa jutellessaan Seran kanssa yömyöhään. Eihän hän nähnyt, kuinka valo väheni ja kello kävi, etenkään kun Jonna oli jo nukkumassa. Heillä oli niin hauskaa…Elias ei vaivautunut odottamaan, että mekaaninen tylsä ääni lukisi hänen tekstinsä, joten hänelle tuli usein virheitä innokkaan kirjoituksen tuloksena.


”Et kai sä oikeasti tarkoita, että Jonna oli piilottanut pöydän alle kasan arvokkaita hopealutikoita?” Kuului nytkin Seran huvittunut ääni kaiuttimista. Elias rakasti sitä ääntä, hän olisi halunnut pystyä nytkin kurottamaan ja koskettamaan tytön hymyä tämän kasvoilla… Elias antoi itselleen luvan ajatella sellaisia ajatuksia aina kun oli yksin eikä kukaan voinut nähdä hänen ilmettään tai kasvojensa väriä. Se olisi ollut katastrofi, eiväthän sellaiset olleet sallittuja kun oli tuntenut toisen vasta muutaman päivän.

Eikä Elias edes tuntenut Seraa vielä niin paljon.

Elias riistäytyi irti ajatuksistaan ja kiirehti kirjoittamaan vastausta, aavistuksen turhan innokkaana Seran heleän naurun kummitellessa yhä kaiuttimien haamuna ja varjokuvana todellisesta äänestä. ”Todellinen keijuprinsessa…” Eliasta harmitti, kohta hänen täytyisi taas lopettaa.


Toisessa päässä Serena rykäisi ja asetteli kasvonsa taas peruslukemille. Tyttö venytteli hetken sormiaan, katseli ympärilleen ja yritti vieläkin pelata aikaa. ”Okei, sä lupasit ittelles kysyä tänään. Toimi! Tai muuten et saa huomenna jätskiä”, Sera supisi hiljaa ääneen ja nojautui taas näppäimistön ylle, kunnes muisti, että hänen pitäisi puhua mikrofoniin ja toivoi, ettei Elias ollut kuullut hänen yksinpuheluaan.

Haluutko tulla käymään joku päivä. Viisi sanaa. Yksi käsi riittää niiden laskemiseen. Muutama sana jotka olivat pyörineet Seran päässä siitä lähtien kun Elias oli pahoitellen ilmoittanut, että hänen pitäisi viettää kaikki iltapäivänsä kotona pikkusiskoaan vahtien ellei toisin sovita. Sera toivoi, että jos Elias tietäisi etukäteen niin…

"Tietty. Millpin?"

Sera hymyili kirjoitusvirheelle. Mutta viesti tuli perille, Elias suostui! ”Saat jätskin ja suklaata”, Sera kuiskasi itselleen tyytyväisenä.

Toisessa päässä Elias oli ollut vähällä tipahtaa tuolilta. ”No tästä voi tulla jotain mielenkiintoista”


***


Torstai. Torstain iltapäivä, sitä Elias oli odottanut sen yhden kuluneen päivän perhoset vatsassa. Mistä syystä? Pelokkaana? Odottavaisena ja innokkaana? Elias ei osannut setviä sitä. Mutta onneksi Sera ei ollut nostanut koko sovittua tapaamista aiheeksi koulussa, eikä Eliaksellakaan ollut ollut siihen mitään syytä. Ja pääasia, ettei Markus tiedä mitään.

Koulubussilla matka taittui helposti. Ja ihan Eliaksen mieliksi Sera oli selittänyt jo valmiiksi reitin Eliakselle vaikka oli luvannutkin myös saattaa pojan. Silti Eliasta hermostutti, uusi paikka, mikään ei ollut tuttua, taas Elias tunsi itsensä todella sokeaksi…

Ja bussimatkaa olivat häirinneet myös oudot, ristiriitaiset ja vihamieliset tuntemukset. Elias saattoi vain miettiä, mitä hänen vanhempansa tekivät sillä hetkellä toisella puolella maapalloa.

”Käy peremmälle, siinä se kököttää. Minun taloni, yksinäisessä ylhäisyydessään!” Sera ilmoitti heti kun Elias oli selvinnyt bussin kapeista rappusista taas tasaiselle maalle, ajatuksissaan, mutta kumminkin.

”Minun taloni?” Elias ajattelin hämmentyneenä. Mutta nyt kun hän tarkemmin mietti, Sera ei ollut vielä maininnut mitään perheestään…Saattoiko tyttö asua yksin? Ja miksi? Elias toivoi vain, että hänellä olisi tarpeeksi rohkeutta kysyä eikä hänen tarvitsi vain arvuutella itsekseen syytä.


”Öh tuota…Sera, missä portaat menevät?” Elias inhosi sitä että hänen täytyi kysyä. mutta paikka oli vieras ja hän oli ollut niin ajatuksissaan, ettei ollut huomannut mistä kohtaa Sera oli noussut. Nyt tyttö vain yhtäkkiä oli metrin häntä korkeammalla.

”Voi anteeksi, Elias, en muistanut. Kävele vaan vielä eteenpäin niin sanon sitten…” Ja Elias käveli eteenpäin, todella vaivaantuneena, kunnes Sera käski pysähtyi. Sitten Elias tunsi kevyen kosketuksen olkapäällään ja kääntyi oikeaan suuntaan.


”Osaan kyllä nousta portaat kunhan tiedän missä ne ovat”, Elias vastasi pikaisesti kun käsi ei lähtenyt heti pois. Kosketus tuntui mukavalta, mutta ei Elias halunnut ihan niin opastetuksi tulla.

”Okei, mutta ole silti varovainen. Ja täs ovella on aika iso kynnys, varo sitä. Avasin oven valmiiksi etet kävele sitä päin niin kuin maanantaina.”

Elias oli kompastua. Hän oli toivonut, ettei Sera olisi päässyt todistamaan sitä pikku onnettomuutta. Mutta nyt asialle ei voinut mitään ja olihan Seran naurua kiva kuunnella vaikka tyttö nauroikin hänelle…Hyväntahtoisesti mutta kuitenkin.

”Markus ei olisi taatusti näyttänyt edes sen vertaa tunteitaan”, Elias huomasi ajattelevansa lyhyesti.


”Mutta sanohan, minkälainen talo sulla on?” Elias kysyi nopeasti häivyttääkseen muut ajatuksensa.

”Minkälainen? No tota…Aika iso yhelle ainakin. Mutta pappa betalar… Piha on ihan kauheessa kunnossa, punainen maali menny kummalliseksi ja kahen kerroksen siivoaminen on joskus tuskaa. Mutta siinähän se! Käy nyt sisään.”


Heti ensimmäiseksi sisällä Sera alkoi hääriä jostain syystä ympäri oletettua keittiötä. Vasta kun Elias kuuli veden kohisevan ja astioiden kilinän hän älysi, mistä oli kyse.

”Ei sun mun takia tarvitse siivota. Mähän en edes näe mitään”, Elias kiirehti sanomaan. Hän ei halunnut Seran rehkivän hänen takiaan…Ja siihen kului myös heidän arvokasta kaksinkeskeistä aikaansa.

Sera puuskahti. ”Et ehkä, mutta kun näitä oli jostain syystä lattiallakin ja sä oisit voinut kompastua kun et näe niitä. Miten mä en aamulla muistanut kerrankin siivota…”

Elias tunsi olonsa taas kiusaantuneeksi. Sera ajatteli aina häntä.

”Mutta mä alan laittaa meille ruokaa. Käyhän lätyt?” Elias nyökkäsi innokkaana. Toisaalta, hänen pitäisi keksiä jotain tekemistä ettei Sera joutuisi taas tekemään kaikkea…


”Elias? Lätyt on nyt valmiita eikä sun tarvitse siivota mitään, sitä paitsi kun mä varmaan kuitenkin näkisi paremmin…”


”Tai siis…” Elias puuskahti. Taas sitä mennään. Mutta pelkkä tämä lyhyt reaktiokin sai Seran ymmärtämään, ettei Elias halunnut kuulla lisää pahoitteluja. Vaikka hänet kyllä yllätti, kuinka ilmeisesti huomaamattaan ja tarkoittamattaan Sera vähän väliä mainitsi hänen sokeutensa huonossa valossa.

Joko Elias oli niin hyvä, ettei häntä aina tunnistanut sokeaksi ja seikka pääsi unohtumaan tai sitten Sera vain aina puhui ennen kuin mietti sanojaan.

”Okei, mä oon valmis. Mennään vaan syömään.” Sera tokeni nopeasti ja kiirehti hakemaan vielä haarukat ja veitset. Jälleen hymyssä suin


Iltapäivä oli juuri sitä mitä Elias oli toivonutkin. Pian aikaisemmat kiusalliset tilanteet unohtuivat ja Elias sai todella nauttia olostaan, nyt kun hän tiesi vieläpä olevansa taatusti kaksin Seran kanssa.


Sera puhui yhtä paljon ja iloisesti kuin ennenkin, mutta tällä kertaa koulun lisäksi esimerkiksi myös perheestään ja siitä, kuinka hän oli saanut niin haluttuaan muuttaa tänne yksin. Samalla Elias säästyi kysymästä kysymystä itse ja sai tilaisuuden kertoa myös turvallisesti itsestään ja perheestään, kun Sera kerran oli ensin ottanut aiheen esille.


”Hei, vaikka mä olenkin sokea mä kyllä tiedän jos mun ruokaan kajotaan. Olisit paistanut enemmän lättyjä, nää on mun”, Elias ilmoitti kohotettuaan ensin kulmaansa. Vaikka hän ei olisikaan nähnyt niin kuin näki, vähintään Seran yhtäkkisestä hiljentymisestä hän olisi huomannut jotain olevan tekeillä.


”Ääh, mä kun luulin olevani ovela. Ja sullahan on aivan hirveästi siirappia! Mikä muurahainen sä olet?” Elias kohautti olkiaan ja mumisi pitävänsä makeasta. Tälle Sera naurahti hilpeästi. ”Älä huoli, sama vika.” Seran kanssa oli niin helppo ja mukava olla, ei tarvinnut varoa mitä sanoi. Sera oli kuitenkin aina iloinen.

Mutta itse asiassa…Kyllä Eliaksen täytyi varoa sanojaan. Oli niin paljon mitä hän ei halunnut Seran tietävän. Elias ahdistui taas heti vähän enemmän. Miksei hän voinut olla normaali ilman sellaista taakkaa jollaisen hänen perheensä ja perimänsä hänelle asettivat?


Elias havahtui ajatuksistaan kun Sera nousi yhtäkkiä pöydästä. ”Syö vaan rauhassa niitä siirapissa uitettuja möykkyjäsi. Käykö, että mä käyn tässä välissä suihkussa?” Elias kiirehti nyökkäämään ennen kuin tauko venyi liiaksi. Ja hän katui sitä, että oli tunkenut niin paljon herkkua suuhunsa, ettei olisi pystynyt puhumaan kunnolla. Mutta taas olisi saanut tekosyyn kuunnella Seran naurua…

”Ehkä mä kuitenkin esittelen ensin paikkoja, ettei sulla käy aika tylsäksi vaikka en mä kyllä kauan aiokaan viipyä.” Ja sitten, ennen kuin Elias oli saanut nielaistua viimeisen palan, hänet kiskottiin ylös tuolista. Ei liian kovakouraisesti, mutta kuitenkin yllättäen.


”Elikkä tässä on tää eteisen virkaa hoitava paikka. Tossa vieressä on puhelin että älä säikähdä jos se yhtäkkiä herää eloon. Ja siinä alla tuoli, mun on tapana vähintään kerran viikossa vaihtaa pitempään kuulumisia perheen kanssa…” Elias pisti merkille, kuinka Seran muuten innokkaaseen ääneen sekoittui lopuksi aavistus alakuloisuutta. Jos Sera kerran kaipasi niin paljon perhettään – isä, isosisko ja äiti, jos Elias oikein muisti – niin miksi Sera sitten asui täällä kaukana yksin?

”Ai niin, ja jos haluut löytää ulko-oven seuraa jääkaapin räksätystä. Ihan sen takana se on. Toi jääkaappi pitää mua kyllä joskus hereilläkin, sitä sun ei liene vaikea löytää?” Sera naurahti lopuksi. Ikävä aihe oli taas kepeästi ja nopeasti sivuutettu.


”Ja tässä ulko-ovea vastapäätä on sitten talon ainoa vessa. Onneksi et näe minkälainen, mä vähän innostuin kaakeleiden kanssa…”

”Minkä väriset ne on?” Elias kiirehti kysymään. Hän yritti kovasti saada puheenvuoron aina silloin kun hänellä todella oli jotain kysyttävää.

”Ai minkä väriset? Muistatko sä jos mä vaan-? No, ne on kirkuvan pinkit, vähän ehkä liilahtavat. Ja lattia on vaaleanpunainen. Eh…” Elias nauroi ääneen. Harvoin hän oli nähnyt Sera kiusaantuneena. Viimeksi nyt silloin kun hän oli yrittänyt esitellä Markusta ja Eliasta toisilleen viikon alussa.

”Mutta nyt mä voisin jäädä tänne. Mähän näytin missä radio on, kyllä sä varmaan osaat viihdyttää itseäsi hetken. Saat ainakin taukoa mun puhetulvasta.” Elias ei ehtinyt vastata ennen kuin hänet tuupittiin hellästi mutta pikaisesti ulos kylpyhuoneesta.


Radio löytyi, ja kiitettävä kasa levyjäkin sen ympäriltä. Estääkseen ajatuksiaan harhailemasta Elias otti yksikseen muutaman tanssiaskelen, kuunnelleen samalla tarkasti, että Sera todella oli suihkussa. ”Tätä en soisi kenenkään näkevän…” Elias tunsi heti olonsa vaivautuneeksi.

Senkin takia, ettei mielikuva Serasta suihkussa jättänyt häntä rauhaan.

Onneksi puhelin sattui pirisemään oikeassa kohdassa. Elias hätkähti ja sekosi askeleissaan.

”Öö…Sera, vastaanko mä puhelimeen?” Elias ei saanut vastausta, hän kuuli hanan kääntyvän ja veden kohina lakkasi. Sitten voi avautui ja hän kuuli paljaiden märkien jalkojen läpsymisen vasten puulattiaa. Elias karahti punaiseksi ja riensi nopeasti sinne, missä Sera oli sanonut olohuoneen olevan, törmäten sohvaan. Siellä Elias odotti kunnes kuuli Seran tulevan uudestaan, hän ei ollut hätäännykseltään edes huomannut missä vaiheessa tyttö oli lopettanut puhelun ja palannut kylpyhuoneenpuolelle pukeutumaan.


”Mä oon nyt tässä, istu vaan alas asti. Eihän suhun sattunut?” Eliakselta meni hetki älytä mistä oli kyse. Sitten hänen täytyi varoa punastumasta kun älysi, että Sera oli nähnyt kuinka Elias oli toikkaroinut päin sohvaa.

”Mä oon ihan kunnossa. Mut mä vaan…” Sera hymisi huvittuneena. ”Sori jos mä säikäytin sut. Mun oli pakko vastata, mulla on tulossa pieni remontti ens viikolla. Mulla oli kyllä pyyhe ympärillä, mutta eihän se sun tapauksessa mitään muuttanut?”

Elias kiirehti vastaamaan myöntävästi ja rukoili päänsä sisällä, että aihe unohtuisi pian.

”Avataan telkkari ja katotaan mitä sieltä tulee tähän aikaan. Istu nyt ihmeessä alas, en mä ole ennenkään purrut.”


Elias kuunteli jonkin brittiläisen sketsiohjelman englanninkielistä puhetta. Sera oli kyllä tarjoutunut kertomaankin, mitä tapahtui, mutta Elias oli vain ilmoittanut ettei yleensäkään katsonut liiemmin telkkaria.

”Tämähän on mahtavaa! Harvoin tähän aikaan tulee mitään järkevää.” Elias ei liiemmin kuunnellut, hymähti vain neutraalin vastauksen.


Elias vaihtoi vaivihkaa asentoaan. Ikävä kyllä tämä tekemisen puute sai taas Eliaksen ajatukset vaeltamaan, Sera nauraessa vieressä ja Eliaksen tuntiessa myös tytön jokaisen liikkeen ja asennonvaihdoksen…


”…Elias


”Elias, niin mitä mieltä olet?” Elias räpytteli silmiään hämmentyneenä ja ravisti aavistuksen päätään.

”Mi-häh?” Sera kujersi huvittuneena kummallisella äänellä. Mutta Eliaksen mielestä se kuulosti vain hauskalta, vaikka jälleen hänelle naurettiinkin. Tällä kertaa kyllä ihan aiheesta, sillä…

”Sä näytitkin olevasi ihan ajatuksissasi. Mitä mietit?”


Elias ei olisi vastannut totuudenmukaisesti vaikka mikä olisi ollut. ”Öö…”

”No ei sillä väliä. Sitä vaan, että mennäänkö jo tutustumaan yläkertaan? Tää ohjelma alkaa toistaa itseään.” Elias nyökkäsi kiitollisena ja huokaisi helpottuneena. Skarppina nyt…Tän pitää olla täydellistä ettei jää ainoaan kertaan.


”Mä oon pahoillani että noi portaat on tollaset kapeat ja jyrkät. Mutta kun tää oli alun perin yksikerroksinen ja osa ton viereisen vanhan kartanon rakennuksia niin…” Elias ärsyyntyi hetkeksi. Ei siksi, että taas Sera oli pahoittelemassa ilman kunnon syytä vaan siksi, että hän näytti itse antavan siihen yhä uudestaan aihetta.

Elias asetti uudestaan kätensä seinää vasten tueksi ja puuskahti itsekseen ennen kuin vastasi: ”Mähän sanoin että mä osaan kävellä itsekin portaita. Mutta missä se kaide alkaa?” Elias tunsi kuinka Sera helpottui vastauksen kuultuaan.

Jotenkin pojasta tuntui kuitenkin hetken, siltä että hän huijasi saadessaan käyttää sellaista taitoa hyväkseen. Ihmisten kanssa oli niin paljon helpompi tulla toimeen, kun tiesi täsmälleen mitä nämä tunsivat. Ja Sera oli hänelle kuin avoin kirja, Markus ääripäässä…Ja taas Markus tunki häiritsemään vaikkei tämä toinen ollut edes paikalla. Ärsyttävää.


Kun Sera sanoi haluavansa näyttää pari juttua koneelta – korjaten pikaisesti sananvalintansa – Elias tunsi jonkinlaista hellyyttä. Siinä Sera aina istui, kun he juttelivat iltaisin netin välityksellä. Elias ei ollut uskonut pääsevänsä näkemään tätä mystistä paikkaa, saati näin nopeasti.


”Elias, taas sä harhailet. Sitä vaan, että kai säkin aiot mikin hankkia? Mä voisin näyttää minkälainen tää on, ihan hyvä…” Aihe oli vähän tuulesta tempaistu Eliaksen mielestä ja hän epäili, että Sera oli unohtanut ettei hänelle oikein voinut näyttää mitään tietokoneelta. Etenkin, kun hiljaisuus jatkui.

”Elias, sä oot ollut tollanen jo vähän aikaa. Kerro nyt mitä sä mietit, sä näytä vakavalta”, Sera sanoi äänestä päätellen aivan hymyssä suin, kasvot kohti Eliasta kohotettuina. Eliaksen täytyi keksiä jotain nopeasti, Sera odotti…Jotain tarpeeksi todenmukaista.


Elias sai pian tekosyyn kääntyä pois korventavalta tuntuvan suoran katseen alta.

”Sitä vaan, että sä oot näyttänyt täälläkin niin paljon kaikenlaista, mutta mä joudun vain kuvittelemaan kaiken. Ei se oo sun syy, mutta harmittaa se silti hieman. Aivan kuin sä tekisit turhaa työtä…”

Elias kuuli Seran hymähtävän. ”Jotain tollasta mä oletinkin…Istus nyt tonne ikkunalle. Kuulit oikein, kävele ihan seinälle asti ja kokeile…Jos sä et kerran näe, niin kyllä sä kuitenkin voit kuulla. Mä en yleensä esittele musiikkimakuani kenellekään, kun se on vähän outo, mutta tää taitaa olla erikoistilaisuus…”


Ja pian Elias huomasi istuvansa ikkunalla. Tai siis jollakin venytetyllä ikkunalaudalla. Elias ei oikein osannut kuvitella mistä oli kyse, kun ei ollut ennen törmännyt sellaiseen.

Mutta se ei ollut pääasia.

Elias kuunteli Sera rauhallista ja soljuvaa puhetta. Tyttö ilmeisesti kuunteli pelimusiikkia. Eliaksella ei ollut ensin hajuakaan, mistä oli kyse. Ensimmäiseksi hän sai mieleensä ne vanhat 8-bittiset kamalan kuuloiset piipitykset, miten sellaista voi kukaan kuunnella pitkään vapaaehtoisesti?

Mutta ajan myötä Eliaksen käsitys muuttui. Pelimusiikki todella oli oma genrensä, ja hän piti siitä. Oli totta, että pelien taustamusiikkien täytyi olla todella kuvaavia, sopia jokaiseen paikkaan missä se soi ja luoda mielikuvia. Elias piti siitä, hänen ei täytynyt nähdä mitään mutta hän silti pääsi samalle aaltopituudelle Seran kanssa, tunsi samoin…


Elias ei tiennyt kuinka paljon aikaa oli kulunut, mutta sitten hän kuuli Seran nousevan ja venyttelevän.

”Mä en voi uskoa, että sä jaksoit kuunnella mun kirjaston läpi ja kaikki ne selitykset. Kukaan muu ei ole ollut niin kiinnostunut. Kiitti.”

Elias nyökkäsi, ei hän kyllä olisi pyytänyt Seraa lopettamaan vaikka olisi halunnutkin. Hän tiesi, että tämä oli ollut Seran pikku salaisuus, muuten tyttö ei tiennyt paljon mitään niistä uutuuslaulajista ja –kappaleista, joita kaikki muut tuntuivat kuuntelevan.


Elias hätkähti, kun kuuli pianon sointuja. Hän ei ollut edes huomannut, että huoneessa oli piano. Elias oli ponnahtanut nopeasti pystyyn ja sävelet katkesivat siihen.

”Sori, säikäytinkö mä sut taas? On mulla paksu kallo kun mitään en muista…Mutta käyhän, että mä soitan vähän? Haluathan sä kuulla ja sanoa mielipiteesi, mä oon itseoppinut pianisti enkä oo oikein soittanut kenellekään muulle kuin itselleni…”

Elias oli otettu saamastaan luottamuksesta. Sera olikin tainnut olla aika epävarma ja yksinäinen ja nyt aivan innoissaan, kun joku oli kiinnostunut hänestä, siitä mitä hän teki ja mistä piti. Elias oli vaatimaton kuuntelija eikä lainkaan pettynyt saamaansa rooliin.


Nytkin hän nautti saadessaan kuunnella soljuvia säveliä, tietäessään, että ne ovat Seran soittamia. Kuulostihan se hänestä itsestäänkin vähän kornilta, mutta mitään muuta Elias ei tarvinnut…

Sera soitti kappaleen toisensa jälkeen, välillä hidasta, välillä nopeaa, surullista ja iloista, klassista ja modernia ja kaikkea siltä väliltä. Ja Elias nautti kuulemastaan. Varsinkin, kun virheiden sattuessa Sera saattoi vain naurahtaa ja jatkaa pian. Aluksi tyttö oli kiusaantunut niistä, mutta pian tilanne kävi molemmille helpommaksi ja vapaammaksi.
Lopulta, viimeisen melko riehakkaan kappaleen jälkeen Sera lopetti soittamisen ja huokaisi. ”Ton enempää mä en muista ulkoa, mulla ei ole kovinkaan moneen näistä nuotteja kun soittelen korvakuulolta ainakin ne helpoimmat coverit ynnä muut…” Elias kiirehti tulemaan lähemmäs, hän halusi kovasti päästä osallistumaan keskusteluun. Sera ei ollut ikinä ollut niin pitkään yhtä mittaisesti hiljaa ja niin keskittynyt.

 Eliaksesta se oli alkanut tuntua jo miltei oudolta.


”Sä soitat todella kivasti. Mutta kun sä kerran pystyt, kannattaa soittaa nuoteistakin, että kaikki menee oikein” Elias sanoi hiljaa kun ei muuta sanomista sitten keksinytkään. Sera hymähti ja alkoi taas soittaa jotain edellä kuulluista kappaleista. ”Mulle riittää että ne kuulostaa oikealta, mutta kiitti mielipiteestä.”

Elias kuunteli vielä hetken ja huokaisi sitten. ”Kunpa mäkin voisin soittaa. Mä en näe nuotteja ja mä en osaa soittaa korvakuullolta niin kuin sä paitsi ehkä jonkun Ukko Nooan…” Elias ei ollut tarkoittanut sanoa sitä ääneen, mutta lipsahti se kuitenkin ilmoille. Ehkä siksi, että Elias todella oli nyt aavistuksen allapäin.

”Mutta voithan sä soittaa. Istu alas, mä tiiän yhen kappaleen.”


Eliasta nykäistiin hihasta ja sitten hän huomasikin jo istuvansa kylki kyljessä Seran kanssa. ”Kyllä sä siihen mahdut, me ollaan molemmat hoikkia ja nuoria…” Sera kikatti hetken omille puheilleen ja Eliaksen vääntelehtimiselle. ”Puhu vain omasta puolestas…”, Elias murahti ja kuulosti hetken jo Markukselta.


”Ootas, mistä mä laitan tän käden…Sulla on ihan oikein jo kaksi kättä koskettimistolla, mutta tässä sä tarviit vaan yhtä. Saat säestää, tää on kappale Amelie - elokuvasta. Tiedätkö? Ai, et varmaankaan…Mutta kuitenkin.”

Elias hämmentyi hieman tuntiessaan Seran käsivarren kylkeään vasten kun Sera yritti ylettää näyttämään esimerkkiä. Elias laski nopeasti toisen kätensä alas.

”Sä soitat vaan näitä neljää sointukuviota koko ajan, aina kaks kutakin ja kierto alusta yhä uudestaan samanlaisena. Kokeile. Hyvä. Muistatko sä ton? Sitten seuraava…”

Eliaksesta tuntui oudolta. Hän ei ollut ikinä ennen tehnyt mitään sellaista. Mutta hän piti siitä. Hän sai oppia jotain uutta, ja istua lähellä Seraa kaupan päällisiksi. Ei, itse asiassa ihan kiinni Serassa…


Sera soitti ylhäältä kirkkaasti kappaleen melodiaa, Eliaksen täytyi ottaa itseään niskasta kiinni jottei olisi koko ajan vain keskittynyt siihen ja seonnut omissa nuoteissaan. Pari kertaa he joutivat ottamaan alusta, mutta sitten sävelmä alkoi sujua ja vieläpä oikeassa tempossa.

Elias joutui aluksi keskittymään koko ajan siihen, mitä soitti, mutta ennen pitkää hän pystyi jo soittamaan melkein ajattelematta sen tarkemmin. Oli piano kuitenkin hänelle sen verran tuttu. Ja nyt hän pystyi kuuntelemaan kappaletta kauniina kokonaisuutena, hänen ja Seran yhteistuotoksena.


Sävelmä oli haikea ja kaunis, ei kuitenkaan surullinen. Elias tunsi, kuinka Sera nautti siitä ja soitti taatusti hymyillen. Aluksi Elias ajatteli, että miten niin yksinkertainen voi kuulostaa niin kauniilta, mutta sitten kappale muuttui kaikkea muuta kuin yksinkertaiseksi, ainakin Seran osalta.


Elias oli yllättyessään vähällä seota tahdissa, mutta auttoi nopeasti toisella kädellä ja pääsi mukaan. Sera oli alkanut soittaa jotain nopeaa kuviota, jota oli vaikea uskoa yhdellä kädellä soitetuksi. Osa sävelistä korostui, muut säestivät.

Yhden käden säestys, niin kuin Eliaksellakin. Sitten kappale toistuu korkeammalta ja nopea sävelkuvio toistui vieläkin kirkkaampana ja kauniimpana, täydellisessä rytmissä. Kylmät väreet kulkivat pitkin Eliaksen selkää.


Sitten kappale päättyi yhteiseen sointuun ja molemmat jäivät istumaan paikoilleen, kädet koskettimistolla, soinnun hiipuessa hiljaisuuteen.

Elias ei tiennyt miksi teki sen. Sera käsi oli lähellä, Elias asetti omansa sen päälle. Vaikka liike oli hänen omansa, kihelmöinti ja lämpö levisivät kaikkialle. Mutta hiljaisuus jatkui, itse asiassa jostain syystä hän ei tiennyt mitä Sera nyt ajatteli. Ja se huolestutti poikaa enemmän kuin mikään muu. ”Ehkä tämä ei ollut oikea hetki…”


Sitten, aivan yllättäen, vahingossa tai tarkoituksella, Sera nosti kätensä ja tönäisi samalla Eliasta. Elias oli niin yllättynyt, ettei ehtinyt reagoida ajoissa ja rymähti alas tuolilta istuttuaan jo valmiiksi aivan reunalla.


”Sera?” Ainoa sana, jonka Elias sai sanottua. Hän odotti pitkään vastausta. Ei kuulunut ”Olen pahoillani, eihän sattunut” eikä edes ”älä enää ikinä tee tuolla tavalla”. Sera vain istui ilmeisen hämmentyneenä omasta käytöksestään ja koko tilanteesta. Eliaskaan ei ollut edes sen vertaa hereillä, että olisi noussut seisomaan.

Sitten Elias kuuli, kuinka tuolia siirrettiin taaksepäin. Mitään muuta hän ei kuullutkaan.


Ei ennen kuin Sera oli hänen päällään, Elias vähällä kaatua selälleen ja todella hämillään ja säikähtänyt. Ei kai hän vain taas kuvitellut? Ei hän oikeasti halunnut Seraa näin lähelle, ei vielä!

”Sera, mitä nyt? Ootko sä kunnossa?” Elias sanoi tärisevällä äänellä. Hänen päässään ei pyörinyt yhtäkään järkevää ajatusta. Paitsi ehkä se, että hänen täytyi kohentaa otettaan tytöstä tai muuten he molemmat kaatuisivat. Ja samalla hän toi heidät vielä lähemmäs toisiaan.

Seran kasvot tulivat lähemmäs. Elias tunsi kuuman hengityksen poskensa sivussa. Hänen täytyi vielä yrittää saada jonkinlaista selvyyttä täysin järjettömään tilanteeseen.  ”Sera, mikä sulle tu-”


Elias ei saanut sanottua toista uuta loppuun, kun vieraat huulet painautuivat hänen omiaan vasten ja loppukin järkevä ajatuksenkulku lakkasi. Vaikka silloin hänen olisi pitänyt juuri keskittyä pitämään Seran energia erossa omastaan, muuten tilanne menisi vielä kierommaksi.


Elias asetti varovasti kätensä Seran selälle, kun tuntui, että happi loppuu. Hän pelkäsi, ettei Sera aikoisi lopettaa. Tytön ahnaat eleet ainakin puhuivat sen puolesta. Eliasta kuumotti kaikkialta, hän tunsi Seran läsnäolon kuin omanaan, vain kasvava hapenpuute sai Eliaksen pysymään tilanteen herrana ja olemaan hukkumatta vieraaseen vahvaan olevaisuuteen. Sera ei voinutkaan tietää minkä kanssa Elias kamppaili. Sekin vielä kaiken lisäksi.


Sitten, aivan yhtä yllättäen kun Sera oli tullutkin, hän nousi pois. Päätään pidellen ja pudistellen ja itsekseen mumisten.

Elias jäi typertyneenä niille sijoilleen. Päässä pyöri ja Elias ei nähnyt kunnolla…Itse asiassa hän ei nähnyt mitään. Ei edes sitä, kuinka Sera otti yhä vain uusia pieniä hätääntyneitä askeleita taemmas.


”Tää…Tää on outoa”, Elias totesi ääneen. Hänestä tuntui aivan kummalliselta. Hän oli olettanut kuumotuksen ja kihelmöinnin katoavan, nyt ne päinvastoin yltyivät ja levisivät. Ja sen sijaan, ettei Elias nähnyt mitään, hän alkoi nähdä keinuvia ja käsittämättömiä kuvioita ympärillään.


”Elias, mä oon ihan hirmu pahoillani, mä en tiedä mikä mulle tuli, anna anteeksi, mä en tarkoittanut, ethän sä nyt…Elias, ootko sä kunnossa?!”


Elias viittoi Seraa rauhoittumaan. ”Mä…Mä oon ihan tarpeeksi kunnossa”, Elias totesi samalla omaan kysymykseensä. Ylös pääseminen oli vähän hankalaa, mutta muuten kaikki oli melko hyvin…


”Mä...Mä taidan mennä. Mä osaan itsekin ulos, heippa…Missä se kaide on?” Eliaksen täytyi vain päästä pois ja rauhoittua, muuten kaikki oli hyvin, muuten tässä ei ollut mitään kummallista, sellaisia voisi miettiä sitten myöhemmin… Elias ei kiinnittänyt mitään huomiota Seraan enää siinä vaiheessa, keskittyi vain horjumaan eteenpäin suunnilleen oikeaan suuntaan.


”Elias sä et oo kunnossa. Mä…Mä…” Sera ei pystynyt sanomaan sitä. Miten hän voisi auttaa, kun oli jotenkin saanut Eliaksen siihen tilaan? Se ei ollut normaalia, se mitä Sera oli tuntenut ei ollut normaalia. Miten hän menetti hallinnan omasta kehostaan sillä tavalla? Ainoa, mitä hän muisti oli, että hän oli halunnut jotain Eliaksesta…Ja oli yrittänyt todella kummallisella tavalla ottaa sen.

Ja miten Elias näytti nyt viisi kertaa sokeammalta kuin aiemmin? Haparoi pitkin seiniä ja kaiteita.
Silti Sera ei uskaltanut mennä yhtään lähemmäksi. Hänen omakin kehonsa tärisi vielä jostain syystä ja Sera pelkäsi, mitä voisi vielä tapahtua.


”Tää on kummallista…Missä se kaide oikeasti on? Miksen mä näe tai muista mitään?” Eliaksen täytyi kuitenkin löytää tiensä yksin, Seraa ei ollut enää turvallista päästää lähelle. Jos ei mitään muuta niin sen Elias tiesi.


”Sera Sera…Nyt sä mokasit pahemman kerran.” Syyllisyyden tunteestaan huolimatta Sera ei vieläkään saanut aikaiseksi mennä Eliaksen perään.


Samaan aikaan Eliaksen ajatukset olivat aivan toisaalla. Hän yritti vain keskittyä kävelemiseen, vaikka kaikki pyöri ja jaloissa ei tuntunut olevan tuntoa. ”Mitä helvettiä…”


Sitten, jääkaapin poksahdus sai Eliaksen katseen napsahtamaan ylös. ”Ovi…Jääkaapin vieressä…” Elias suuntasi ääntä kohti ja onnistui haparoimaan ovelle, toivoen nyt koko ajan ettei Sera seuraisi häntä. Elias ei tiennyt itsekään mikä hänellä oli, sen vain, että se oli Seran aiheuttamaa ja tytön lähestyminen vain pahentaisi tilannetta.


Etenkin, kun Elias huomasi ovelle päästyään olonsa hieman kohentuvan. Sitä paremmaksi mitä kauemmaksi hän Serasta pääsi. ”Hyvä, sitten kotiin, täytyy jaksaa, Jonna odottaa…”


Elias jätti nopeasti punaisen talon taakseen, ajatuksiinsa keskittyneenä. ”Hitto, taas mä kävelin pois jalkakäytävältä. Toivottavasti mä oon kunnossa kun pääsen kotiin asti…”


Sopimuksen mukaan lastenhoitaja odotti ihan loppuun asti, mutta jälleen Elias sai läksytystä. Mutta kaikkein eniten pahoillaan tilanteesta oli Jonna, joka oli hartaasti odottanut isoveljeään sanomaan hyvää yötä.


”Ääh, sori että mä oli taas ihan tyhmä”, Elias kiirehti ensimmäiseksi sanomaan. Mutta Jonna ei pienen lapsen pyyteettömyydellä pistänyt pahakseen.

”Ei se mitään. Isoveli on täällä nyt eikä tee niin enää toiste, eihän?” Elias nyökkäsi kiitollisena.

”Sitä paitsi, isoveljen käsi on ihanan lämmin. Kuuma niin kuin puurokulho!”


Elias kavahti taemmas. ”Mitä?” Jonna nauroi ja nyökytti päätään sanojensa vahvistukseksi. Eliasta kuumotti yhä, mutta hän ei ollut uskonut sen näkyvän – tai tuntuvan – mitenkään ulospäin. Ja äkkinäinen liike, taaksepäin liikahdus, oli saanut Eliaksen pään särkemään eri lailla kuin koskaan ennen. ”No…Siis - aih - Hyvää yötä Jonna. Nähdään aamulla.”


Elias sammutti mennessään valoja. Samalla häntä alkoi jostain syystä värisyttämään, aivan kuin olisi ollut kylmä. Mutta sitähän Elias ei ollut koskaan todella tuntenut. Ja nytkin väristykset olivat tahdottomia, kuin koko kehoa vavisuttavia kouristuksia. ”Mikä mulla on..Toivottavasti tää menee pian ohi”, Elias toivoi.


Yö eteni, kunnes Jonnan huoneesta alkoi kuulua hihkumista aamuyöstä. Tyttö oli innoissaan, kun sai valvoa. Tavallisesti, jos Jonna heräsi liian aikaisin, Elias oli heti siellä hyssyttelemässä. Nyt Jonna sai nauraa ja ilakoida niin paljon kuin halusi kellonajasta riippumatta.


Itse asiassa Eliaksella ei ollut edes hajuakaan, paljonko kello oli. Väristykset ja viluinen olo olivat vaihtuneet entistä pahempaan kuumuuteen. Elias olisi muuten ottanut vähintään yöpaidan yläosan pois jos olisi jaksanut. Vaatteet liimautuivat kiinni lämpimään ja nihkeään ihoon. Nukkumisesta ei tullut mitään vaikka Elias tiesi olevansa hyvin väsynyt.


”Kunpa..Kunpa tää menisi pian ohi. Kunpa mä saisin nukuttua, mun täytyy päästä huomenna kouluun ja sopia Seran kanssa…”


Samaan aikaan Sera paukutti päätään pöytään yhä uudestaan, hän ei enää jaksanut hokea sanaa ”tyhmä”.


”Mun täytyy uskaltaa mennä huomenna kouluun, mun pitää jotenkin yrittää Eliakselle ja nähdä, että se on kunnossa. Muuten mä en saa unta seuraavanakaan yönä…”


”Typerys. Mitään tällasta ei vielä pitäny tapahtua.”


***


Perjantai tuli ja meni. Eliaksesta ei kuulunut mitään. Kun vielä lauantainakaan Sera ei saanut poikaan yhteyttä, alkoi hän hätääntyä. Apu tuli yllättävältä taholta lauantai-iltana, kun Markus sai kyllikseen Seran levottomuudesta ja kysyi, mitä oli meneillään.


”Mä…Mä en tiedä mitä sanoa. Kiitti kun toit mut tänne, mutta miten ihmeessä sä tiesit missä Elias asuu?” Sera väänteli käsiään hänelle epäominaisen hermostuksen vallassa. Häntä jännitti, entä jos Elias ei ollut kunnossa? Ja jos oli, entä jos poika oli päättänyt, ettei enää halunnut nähdä häntä? Seran huolestuneet ajatukset keskeytti Markuksen tunteeton hymähdys.


”Sun ei tarvitse tietää. Kunhan vain olen pistänyt merkille. Mene nyt, odotan tässä, mutta en pitkään.”


”Mitä!? Mutta-  Markus! Mun täytyy saada edes tilaisuus tietää, että se on kunnossa ja vaihtaa pari sanaa! Se ei käy ihan hetkessä, mulla voi mennä aikaa. Jos et kerran halua päästää mua yksin yöhön, saat luvan odottaa hieman pidempään.” Sera oli ensin järkyttynyt jyrkistä sanoista, mutta puhuessaan hän kimpaantui vain enemmän.


”Serena ei”, Markus kielsi kuin pikkulasta. ”Sä et voi vaatia multa enempää. Mä lupasin jo, etten kysy mitä… Eliakselle tapahtui”, Markus lausui vieraan nimen vastahakoisesti, ”joten tää on vähintä mitä sä voit tehdä. Saat ite sitten miettiä, mikä on jatkossa paras käytäntö. Meille kaikille.”

Sera riiputti lohduttomana päätään. Markuksen mielipidettä oli mahdoton muuttaa. Juuri tätä hän oli pelännyt, valinta.
”Mä…Mä haluaisin vaan vielä kerran puhua sen kanssa kunnolla.” Sera kuuli oman äänensä tukkoisuuden ja vältteli kovasti Markuksen katsetta. Kyyneleet eivät vaikuttaisi mihinkään, saisivat Seran itsensä vain nolostumaan.


”Sera”

Yksi, nopeasti lausuttu sana. Markus oli laskenut lisäksi kätensä. Ei muille, mutta Seralle merkki siitä, että Markus oli kuunnellut ja ymmärsi ainakin jollakin asteella Seran ahdingon.

”Tää ei tarkoita sitä, ettet enää saisi olla tekemisissä Eliaksen kanssa. Kuten mä äsken sanoin, sä ite päätät, mikä on parhaaksi. Pyydän sua vain olemaan varovainen ja harkitsemaan. Mutta mun pitää mennä oikeasti pian.”
Sera kohotti nyt katseensa. Hän tuijotti pitkään ilmeetöntä Markusta. Näennäisesti keskustelu ei jatkunut, mutta sanomatta jääneet sanat leijuivat ilmassa.

Sera oli yhtä aikaa kiitollinen ja pahoillaan. Markus otti kaiken vastaan järkähtämättömänä ja ilmeettömänä kuin patsas. Silmät kertoivat kaiken.

”Serena-"

”Markus. Mä muistan.”

”...Nähään maanantaina.”


Sera ei kyennyt katsomaan, kuinka Markus käveli hänen ohitseen ja askelten kaikotessa katosi seuraavan kadunkulman taakse. Vaikka mitään ei oltu sanottu ääneen, Serasta silti tuntui siltä, kuin jotain olisi revitty hänestä irti.

”Sori Markus…Mä en enää vain jaksa olla yksin.” Sitten tyttö sulki silmänsä, veti pari kertaa syvään henkeä ja kääntyi. Nyt oli keskityttävä olennaiseen.


Sera käveli kohti kirkkaasti valaistua taloa. ”On muuten aika hieno… Ja ainakin se on vielä pystyssä, Eliashan oli sitä yksin hoitamassa…Mutta miksi valot yleensä ovat päällä tähän aikaan?” Kun Sera vielä pisti merkille parin edellisen päivän, yhä ulos oven edustalle rosoiselle katukiveykselle jääneet postit hänen epäilyksensä vain kasvoi. ”Voi voi…”

 
Sera kiirehti askeliaan kunnes lopuksi juoksi ovelle ja tunsi hädän nousevan kurkkuunsa. Jotenkin hän oli nyt varma, ettei Elias ollut kunnossa ja kaikki se oli hänen syytään. Hänen täytyi jotenkin saada sovittaa tekonsa, jotenkin ja pian.
Sera soitti ovikelloa monta kertaa ja huusi, toivoen että Elias kuulisi: ”Elias mä oon pahoillani! Oothan sä kunnossa? Vastaa, ole kiltti! Elias!”

Sera hiljeni kuuntelemaan sydän hakaten, hänen hermostustaan ei yhtään lievittänyt viereen pimeään ilmestynyt kiiluva silmäpari. Susia…Mitä ihmettä täällä tapahtuu?


Sisällä talossa Saaga oli puuskahtanut ja lähtenyt kävelemään yläkertaan. ”Sä saat hoidella tämän. Lapset tarvitsevat minua nyt”, nainen oli sähähtänyt itselleen epäominaisella tavalla. Samulille ei jäänyt paljon valinnanvaraa, hän paineli hartiat lysyssä ja mielessään sadatellen ovelle, kun koputuksia alkoi tulla vain lisää.


”Tule nyt ovesta läpi vielä niin ilta tästä paranee”, Samuli mietti yhä vain ärtyneempänä.


Serena säikähti, kun ovi avautui yhtäkkiä ja kovalla voimalla. Hyvä ettei hän jäänyt alle. Serena kompuroi pari askelta taaksepäin ennen kuin sai kerättyä sanansa taas kokoon - paitsi etteivät ne enää sopineetkaan tähän tilanteeseen.

Sera kohottautui täyteen mittaansa ja yritti jotenkuten näyttää edustavalta. Mutta päätellen siitä, kuinka nopeasti ovi oli loppujen lopuksi avautunut, tämä mies oli seissyt koko ajan oven vieressä. Eikä näyttänyt tyytyväiseltä.  Sera ehti vain hetkellisesti miettiä, mahtoiko kyseessä olla mitenkään Eliaksen isä. Sitten hän ymmärsi, että pitäisi keksiä jotain järkevää sanottavaa.


”H-hyvää iltaa. Mahtaako Elias olla ööh…tavattavissa? Minulla olisi-” Sera ei päässyt kovinkaan pitkälle, kun häneltä jo vietiin puheenvuoro.

”Ei, Elias ei taida olla tavattavissa. Kuka olet ja miksi ilmestyt ovellemme keskellä yötä, herätit melkein koko naapuruston.” Mies sanoi sanansa täysin monotonisella ja tasapaksulla äänellä. Sera melkein toivoi, että ne olisi huudettu vasten hänen kasvojaan. Tämä oli pelottavampaa, hän ei yhtään voinut ennakoida, suljettaisiinko ovi kohta hänen nenänsä edestään vai alettaisiinko uhkailla poliisilla, heitellä tavaroita perään ja ties mitä…


”Mä oon pahoillani kun olin niin töykeä, mutta mulla on tärkeetä asiaa Eliakselle…Tai jos saisin edes nähdä hänet. Olkaa kiltti, tulin kaukaa ja on myöhä ja…”

Seran sovitteluyritykset ja anelut tuntuivat vain pahentavan tilannetta. Mies ei ollut suoranaisesti vihamielinen, mutta ei myöskään ylenpalttisen ystävällinen. Kuin olisi halunnut vain pian päästä tilanteesta, mutta sitähän Serakin toivoi, jos mies vain väistäisi…


Samaan aikaan Saaga oli jo pitänyt pitkään Jonnaa sylissään. Tytöllä oli tietenkin ollut ikävä äitiään, mutta muuten kaikki näytti olevan hänen kannaltaan kunnossa.


”Ja Elias on ollut ihan tylsä! Syöttänyt vain eikä edes pitänyt torstaikylpypäivää! Pysyy vaan huoneessaan, ankstinen teini”, Jonna lateli syyttävänä ja käytti huvittavasti jälleen isommiltaan kuulemaansa termiä.

Tällä kertaa Saagaa ei kuitenkaan niin paljon huvittanut, hän laski Jonnan nopeasti sylistään ja riensi Eliaksen huoneeseen, tietämättä enää mitä odottaa.


Huoneessa oli pimeää, tunkkaista ja kuuma. Jopa vähäisissäkin vaatteissaan Saaga tunsi jo ihonsa muuttuvan nihkeäksi. Hänen silmiltään meni hetki aikaa tottua pimeään, sitten hän erotti sänkyä vasten hoipertelevan hahmon.

”Sori äiti, mä tiesin että te tuutte tänään mutta mä en ehtinyt siivota…” Eliaksen kädet tärisivät painon kannattelusta ja hän hoiperteli vasten sängyn puista päätyä. Kolahdus vain.

Saagan sisällä läikähti hätä ja hän riensi poikansa avuksi, tietämättä vielä silloinkaan, mitä tehdä. ”Täällä on niin kuuma…Samuli, tänne ei saa tulla nyt ulkopuolisia.” Toivottavasti Samuli pystyisi poimimaan tilanteen.


”Ei. Et saa nähdä Eliasta tänään, etkä vähään aikaan muutenkaan. En voi päästää sinua sisälle nyt.”

Samuli kuulosti töykeämmältä kuin tarkoittikaan, mutta hän tunsi, kuinka Saaga hätääntyi yhtäkkiä jostain syystä. Ja kerrankin Samuli tunsi enemmän hätää Eliaksen kuin oman tyttärensä puolesta. ”Häipyisi tämä tapaus vain jo tästä ovelta niin pääsisin itse katsomaan…”

Mutta tyttö ei antanut periksi, lopullisiksi tarkoitetuista sanoista nousi vain isompi vastarinta.


”Mitä?! Ei ole reilua!”

Serena ei voinut uskoa kuulemaansa. Hän oli laskenut kaiken tämän varaan, hän tiesi, ettei saisi rauhaa ennen kuin tietäisi kaiken olevan Eliaksella kunnossa. Sillä ainakaan hyvässä tilassa hän ei ollut pari päivää sitten lähtenyt ja kun pojasta ei ollut sen jälkeen kuulunut mitään…

Joten nyt Sera muuttui epätoivoisesta vihaiseksi. Vain tämä mies seisoi hänen ja Eliaksen välissä!

”Kuule, mä tiedän että Eliakselle tapahtui jotakin. Me ollaan hyviä kavereita ja mä oon oikeasti huolissani siitä. Antaisit mun vaan ees nähdä että se on elossa!” Sera pelkäsi menneensä jo liian dramaattiseksi, mutta hänen vieressään ärisevä susi sai tytön kiirehtimään sanoissaan. Sera olisi voinut jopa potkaista sen pois häiritsemästä, jos ei olisi pelännyt jalkansa menettämistä…Toisaalta, eihän se ollut suden vika.

Ääh, keskity tähän hetkeen! Sun on pakko päästä näkemään Elias! Pakko!


Sera odotti pingottuneena, kuinka mies painoi päänsä ja ilmeisesti mietti. Hän saattoi kuvitellakin, mutta kävikö miehen katse kävi useampaankin kertaan ärisevässä sudessa? Joka tapauksessa, pian tämän jälkeen miehen asenne näytti muuttuvan.


”No tuota…”

Samuli tunsi olonsa kiusalliseksi. Nopeammin hän pääsisi poissa hankalasta ja kiusallisesta tilanteesta, jos vain päästäisi tytön ohitseen.

Mutta toisaalta Saaga oli viestittänyt aivan selvästi, että ulkopuolisilla ei ollut nyt puuttumista talon asioihin. Mutta jotenkin Samulista tuntui koko ajan, ettei tämä tyttö ollut niin ulkopuolinen. Ja ei kai vilkaisu ketään haittaisi? Ja kun Samuli vielä keskittyi, hänestä tuntui, että tilanne  - mikä se oli ollutkin – oli yläkerrassa rauhoittunut.


”No…Hyvä on. Tule sitten, mutta älä nyt ihmeessä enää huuda. Meillä on pikkutyttö ylhäällä nukkumassa ja musta tuntuu, että Eliaskin…”


Siinä vaiheessa Sera kuitenkin jo pujotteli hänen ohitseen ja suhahti pikaisen kiitoksen ohi mennessään.

”Odotas hetki”, Samuli sanoi matalalla äänellä ja asetti kätensä hetkeksi tytön olkapäälle. Tyttö pysähtyi ja Samuli otti nopeasti kätensä pois. Jostain syystä kosketus oli tuntunut melkein polttavalta. Sauli ravisti tunteen mielestään ja keskittyi miettimään sanojaan.

”Kun menet yläkertaan, etsi ensin Saaga. Siis Eliaksen äiti, tunnistat varmasti. Jos Saaga sanoo, ettet voi tulla, sinun on heti tultava takaisin. Ymmärrätkö?” Samuli näki, kuinka tyttö nyökkäsi ja lähti sitten taas heti liikkeelle.


”Ja vielä yksi asia, sinä…”

”Serena”, tyttö kiirehti lisäämään,

”Serena. Jos tiedät jotain Eliaksesta, kerro Saagalle. Minun ei tarvitse sitä tietää.”

Näin, lyhyen sananvaihdon aikana, kävi molemmille selväksi, että kumpikin tiesi aivan hyvin, mikä tilanne oli. Elias ei ollut aivan kunnossa, jotain oli tapahtunut ja Samulinkin mielestä todennäköisesti juuri Serenan vaikutuksesta. Mutta Serena oli jo sinä huolimattomana ja käsittämättömänä iltana pari päivää taaksepäin luvannut itselleen, ettei kertoisi tapahtuneesta kenellekään. Ei edes Eliakselle, jos tämä olisikin onnekkaasti vain unohtanut kaiken.

Samuli huokaisi, kun Serenan hahmo katosi näykvistä. ”Tervetuloa kotiin. Täällä ei ikinä mikään ole normaalia eikä elämä tylsää.”


Serena oli vähällä pysähtyä portaiden yläpäähän kesken askeleen, kun vihdoin näki Saagan. Kyseessä ei tosiaan voinut olla kukaan muu, kuin Eliaksen äiti.

Serena ihaili heti noita pitkiä, vitivalkeita hiuksia. Täytyi hänen myöntää, että aluksi hänestä Elias oli näyttänyt melko kummalliselta, vuoristossa kun suurin osa oli vähän tummemman värisiä iholtaan. Mutta Saaga oli yksinkertaisesti kaunis. Vaalea kuningatar. Täysin Serenan vastakohta.

Ja sitten Serena päätyi ihmettelemään naisen vaatetusta, ulkonahan oli kylmä! Mutta sitten Serena muisti Eliaksen maininneen, että hänen vanhempansa olivat etelänmatkalla. Tai siis olivat olleet, ilmeisesti vasta palanneet.
Ja minkälaiseen taloon? Elias ei ollut ollut ilmeisesti niin hyvässä kunnossa, että olisi tullut edes ovelle vastaan.
Ja silloin Serena muisti, mitä hän oli tullut tekemään.


Serena melkein hiipi viimeiset askeleet. Hän alkoi jo toivoa, ettei hänen tuloaan oltu huomattu. Mitä sanottavaa Saagalla olisi hänelle? Entä jos hän käskisikin vain menemään heti pois? Mutta turha toivo.


”Hmm?” Saaga näytti pysähtyvän kesken liikkeen. ”Jaa, sinun täytyy olla Serena.”

Serena pahastui hieman, kun hänelle ei puhuttu suoraan. Lisäksi hän yllättyi siitä, että hänen nimensä tiedettiin. Oliko Saaga voinut kuulla hänen ja…sen miehen - Eliaksen isäpuolen, kenties Saagan aviomiehen - välisen keskustelun alhaalta asti?

Serenasta tuntui, että hänen todella olisi pitänyt olla jossain muualla. Jättää sekaantumatta sen enempää Eliaksen asioihin.

Ryhdistäydy, tyttö! Muista, miksi tulit!” Serena meinasi käyttäytyä aivan itselleen epäominaisella tavalla, arasti ja epävarmasti. Ja sellainenhan hän ei ollut!

”Kyllä. Tulin katsomaan Eliasta.” Serena ilmaisi lyhyesti asiansa ja jäi odottamaan vastausta, huomattavasti vähemmän tyynenä, kuin miltä ulkoapäin näytti.


”Aa, mahdat olla Eliaksen ystäviä. Tiedät varmaan, että Elias on ollut…sairas pari päivää? Ei mitään vakavaa, mutta kuitenkin. Ja hän tarvitsee nyt lepoa, kun on kuitenkin joutunut koko sen ajan huolehtimaan siskostaan ja tyhjästä talosta parhaansa mukaan.” Saaga ei vieläkään kääntynyt puhumaan suoraan Serenalle. Tyttö alkoi tuntea taas olonsa epävarmaksi ja kiusaantuneeksi. Aivan kuin hän ei olisi ollut edes suoran katseen arvoinen.

Serena rohkaistui ja otti pari askelta lähimmän oven suuntaan. Hänestä tuntui, että se oli Eliaksen huone.


”Odota. Enhän sanonut vielä, olisiko sinun hyvä mennä sisään.” Serena puristi kätensä nyrkkiin. Miten häntä nyt näin käskyteltiin? Ensin Markus, sitten se mies ja nyt Saaga. Hän halusi ainoastaan varmistua siitä, että Elias oli kunnossa. Edes yksi sana, yksi vilkaisu!

…Ja ehkä jokin selitys sille, miksi asia tuntui niin tärkeältä, että Serena oli mennä suunniltaan.


”Pyydän, mä haluan tietää, onko Elias kunnossa! Hän on tärkeä ystävä ja musta tuntuu, että olen jotenkin syypää siihen, mitä tapahtui.” Serena ei tiennyt, miksi meni nyt yhtäkkiä kertomaan totuuden – osan siitä ainakin – Saagalle. Jos Saaga nyt tiesi, että Serena oli tilanteen aiheuttaja, hän tuskin pääsisi enää lähellekään Eliasta. Ikinä.

Serena oli yhtäkkiä paljon epätoivoisempi kuin hetki sitten. Vain yksi ovi enää!


”Saat tietenkin mennä katsomaan, mutta Elias nukkuu. Olisin vain pyytänyt olemaan mahdollisimman hiljaa ja pysymään mielellään etäisyyden päässä pojasta. Miten sinulla yhtäkkiä tuollainen hoppu on? Onko Elias niin tärkeä sinulle?” Serena rentoutui ensin saadessaan vihdoin luvan jatkaa eteenpäin, mutta hämmentyi viimeisistä sanoista. Saaga kuulosti huvittuneelta ja tietäväiseltä…hän kuulosti äidiltä.

Lisäksi Saaga vieläpä vilkaisi huvittuneena sivusilmällä Serenan reaktiota.

 
”Mä…Minä…Tuota…Kiitos. Mutta ei me olla muuta kuin kavereita, tunnettu joitakin päiviä. Ei muuta.”
Ja niine hyvineen Serena kääntyi ja pääsi vihdoin ovelle asti.


Huoneessa oli pimeää. Serena saattoi tuntea Saagan polttavan ja tutkivan katseen selässään, vahtimassa jokaista liikettä. Sitten Serena jo astui syvemmälle pimeyteen. Epäluuloisena, kun yhtäkkiä lämpötila nousikin.

”Mitä täällä on tapahtunut?” Serena päätti olla kyselemättä, kun hänenkin oli annettu edetä ilman uteluja tapahtuneesta.


Serenan katse viipyi vain hetken seiniä peittävissä tauluissa, jotka ilmeisesti kuvasivat Eliaksen suvun vanhoja sukupolvia. Sitten hän viimein rentoutui ja rauhoittui, kun näki Eliaksen.


Nukkumassa, kasvot punakkana kuumeesta, mutta kuitenkin hengissä ja verrattain kunnossa. Tai eihän Serena voinut tietää, kävelikö Elias vieläkin päin seiniä. Ajatus nostatti jostain syystä hymyn tytön kasvoille. Jotenkin hän vain nyt tiesi, päästyään niinkin lähelle Eliasta, että kaikki tulisi vielä kääntymään hyvin päin.


”Olen pahoillani, jos mä olin vähän kiivas äsken. Mä vaan olin huolissani.” Serena tunsi velvollisuudekseen pyytää anteeksi käytöstään. Mikä häneen oli mennyt? Hän oli käyttäytynyt, kuin olisi saanut nähdä Eliaksen viimeistä kertaa elossa jos sitäkään, ellei olisi kiirehtinyt. Ja eihän Elias tosiaan ollut muuta kuin kaveri. Mutta tuntui jotenkin tutulta siitä huolimatta…Samanlaiselta ja turvalliselta, aivan erilaiselta kuin Markus.


”Ymmärtäähän sen. Ihmiset käyttäytyvät joskus aivan eri tavalla kuin yleensä, jos kyseessä on…joku hänelle tärkeä. Mutta kello on paljon, uskon, että sinua kaivataan kotona.” Saaga kuulosti todellakin ymmärtäväiseltä, mutta kehotti selvästi lähtemään nyt.


Serena ei kiirehtinyt korjaamaan sitäkään seikkaa, ettei hän asunut perheensä kanssa. Parempi olla enää huonontamatta sitä kuvaa, jonka Eliaksen vanhemmat olivat hänestä saaneet tänä iltana. Tai siis yönä.


”Hyvä jos saan tavata häntä enää muuta kuin koulussa…” Siitäkin huolimatta Serena oli tyytyväinen illan lopputulokseen. Hän oli saanut mitä oli tullut hakemaan. Jostain syystä – kuinka monta kertaa hän oli senkin mielessään sanonut jo – Serenasta tuntui paljon, paljon paremmalta, kun hän oli saanut nähdä edes vilauksen Eliaksesta. Hetken hänestä oli tuntunut samalta kuin silloin, kun he olivat soittaneet yhdessä pianoa.

 

Kuin heidän olisikin pitänyt olla yhdessä. Kuin he kuuluisivat yhteen, olisivat samanlaisia.


…Mutta eihän siinä ollut tietenkään järkeä, ei ei! 


Kun ulko-ovi pamahti kiinni, Saaga huokaisi syvään. ”Minkälaiseen tyttöön olet mennyt tutustumaan, Elias?” Toki hänkin näki ja tunsi, ettei kyseessä ollut aivan tavallinen ihminen.

Mutta siitä huolimatta, mikä oli saanut Eliaksen siihen kuntoon? Lääkärit olisivat määrittäneet tilan ehkä tavalliseksi kuumeeksi, ilman muita nuhan tai yskän tai minkään muunkaan kuumetaudin oireita. Pelkkä kehon ylilämpeneminen.
Mutta eihän Elias ollut ennen edes sairastunut, ei mihinkään. Ja mikä voi aiheuttaa sellaisen reaktion, ettei Elias pystynyt enää lainkaan hallitsemaan itseään? Sitä sisäistä tasapainoa, joka Saagaltakin kävi luonnostaan. Paitsi silloin kun hän suuttui, oli surullinen tai muuten tunteidensa heikentämä.

”Serena siis.” Tämän tytön nimeä Elias oli toistanut houreissaan pari kertaa, ennen kuin Saaga oli saanut tilanteen rauhoittumaan. Nyt häntäkin vain väsytti ja heikotti. Hän toivoi ettei ikinä joutuisi käymään samaa läpi. Tulla nyt kotiin ja löytää oma poikansa sellaisessa heikossa kunnossa, jolle ei aluksi luullut pystyvänsä tehdä mitään. Mutta Saagan täytyi vain toivoa.

”Saa nähdä, mitä tästä kehittyy.”


Saaga ja Samuli alkoivat yhdessä laittamaan taloa kuntoon. Tai siis Saaga teki sen, mitä jaksoi ja Samuli hoiti loput. Välikohtauksesta Serenan kanssa ei puhuttu, ei ainakaan ääneen. Samuli tiesi sen, mitä Saagakin.


”No luetaan sitten iltasatu. Mutta sen jälkeen saat mennä kyllä nukkumaan, oli Elias antanut sun valvoa sitten kuinka kauan tahansa.” Sanoistaan huolimatta Samuli oli taas oikein tyytyväinen saadessaan viettää aikaa tyttärensä kanssa.


Jonnakin oli tyytyväinen vanhempiensa paluusta. Hän ei tiennyt kovinkaan paljon siitä, mitä talossa oli ollut meneillään viimeiset pari tuntia. Ei huolehtinut turhia ja nautti vain pienistä ilonaiheista, niin kuin pienen lapsen kuuluikin.

Varsinkin, kun Eliaskin parani taas pian entisiin voimiinsa ja tuli pyytelemään vuolaasti anteeksi, ettei ollut jaksanut puuhata niin paljon Jonnan kanssa kuin olisi pitänyt.


”Ei se mitään. Isä ja äiti tuli!” Jonna kuittasi vain nopeasti ja hymyssä suin. Elias painoi tytön vasten itseään pitkäksi aikaa.


Elias ei loppujen lopuksikaan tiennyt, mitä hänelle oli käynyt. Hän ei muistanut. Ensimmäiset kunnon muistikuvat olivat siitä, kun hän tunsi äidin läsnäolon kuumeisen ja houreisen maailmansa läpi. Sen jälkeen oli alkanut helpottamaan.
Mutta sen illan Serenan kanssa hän muisti kirkkaasti. Ja hän tiesi nyt, ettei saisi enää päästä tyttöä niin lähelle itseään. Niinhän hän oli päättänyt alun alkaenkin, eikö? Mutta Serena oli päässyt yllättämään. Eikä se ollut aivan kokonaan epämiellyttävääkään ollut…

Sillä Elias tiesi myös, että piti Serenasta kovasti. Tytön kanssa oli mukava ja vapauttavaa olla, Elias tunsi tämän kanssa suurta yhteenkuuluvuutta. Hän ei ehkä aivan rakastanut tätä, mutta jotain sen suuntaista sen täytyi olla. Miksi muuten, kaikesta kokemastaan huolimatta, Elias silti halusi palavasti nähdä Serenan vielä? Niin, että pelkkä ajatuskin, siitä, ettei enää näkisi...

"Auts! Isoveli puristaa liian kovaa!"

Elias kiirehti löysäämään otettaan.

 

 

Tadaah! Tässä tämä nyt on, ei mennyt kuin...neljä tuntia...No jaa. Ohi on, saitte lukea osan vihdoin. Ei tässä enempiä, sitten taas kokeisiin lukemaan...

Ja ah niin osasto randomit.

 


Random…Pitää käydä herättämässä kadulle nukahtanut Samuli ja mitä tekee Saaga? Nauraa vatsa kippuralla…


Kyllä Saaga sentään lopuksi tuli järkiinsä ja heltyi.


”Sun ei ois pitäny mennä töihin heti seuraavana päivänä matkan jälkeen. Hoipuppas nyt sänkyyn, tuun peittelemään sut jos oot vielä hereillä silloin.”

Samuli nyökkäsi kiitollisena ja todella hoippui sisään taloon, Saaga ei pystynyt peittämään kikatusta.

Yritä nyt ottaa kuvaa kun ylirasittunut postimies sekoaa taustalla...Kuka löytää hänet yhdestä tarinassa olevasta kuvasta?

Lol miksi rakastuin taas simiin...Harvinaisen kaunis ja kuvauksellinen npc. Ja tässä meni taas aivan liian kauan aikaa.

Jee Jonnan synttärit!!!

...Jotka meni pahemman kerran pieleen.

Muuta ei tarvitse sitten varmaan sanoa. Yllä olevat kuvat ottamastani videosta napattu, siksi kuvakulmat vähän huonoja...Mutta pointti utli selväksi. Kyllä lapsikin näytti söpöltä tolla tavalla sylissä ja lattialla istuessa ^^

Siinä kaikki. Nyt on hartiat jumissa.

Kommentoikaa voi kiltit.