Hohhohoo!! Uusi osa ja vielä näin pikanopeasti! Olen ylpeä itsestäni ja te lukijat varmasti tyytyväisiä...

Noh, itse asiassa olin aloittanut jo aika hyvin tätä osaa edellisen ilmestyessä ja se on pituudeltaakin vähän tavallista lyhyempi. Tämän ja edellisen osan olin alunperin tarkoittanut yhdeksi, mutta sitten kävi näin... Aloitin laittamaan tätä tänne jo aamupäivällä, mutta wordista peräisin oleva teksti päätti alkaa temppuilemaan ja lopulta vain poistin koko aikaansaannokseni, aloitin uudestaan nyt vähän myöhemmin toivottavasti paremmalla menestyksellä. Toivotaan tosiaan etteivät kuvat hypi miten sattuu...

Vuorossa siis Saagan ja Samulin monivaiheinen häämatka, viikko paratiisissa. Seuraavassa osassa nähdään kotiin Jonnaa vahtimaan jääneen Eliaksen versio samasta aikajaksosta. Osan nimeä en vielä tiedä, sillä sitä en ole edes aloittanut...

”Noh, ensimmäinen päivä on ollut pelkkää sadetta mutta eihän se meitä haittaa?” Samuli varmisti kietoessaan kätensä paremmin hymyilevän Saagan ympärille.

 
”Ei toki, etenkään kun meillä on käytössä kokonaan erillinen rakennus ja sadekin on täällä lämmintä…”

Saaga ja Samuli olivat päättäneet pyrkiä ottamaan kaiken mahdollisen irti hieman alle viikon pituisesta häämatkastaan trooppiselle saarelle. Sen he olivatkin tehneet – ainakin tähän asti.

Kun sade lopulta lakkasi pari suuntasi heti ulos. Vaikka hula-hula tanssiohjaaja ei ollutkaan paikalla, oli heillä ja muutamalla muulla turistilla hauskaa.

Eivät nämä kaksi olisi kyllä mitään ohjaajaa tarvinneetkaan, vetivät sen verran hyvin…

”Älä sitten pala, muista kuinka vaalea olet.” Saaga ynähti epämääräisen vastauksen. Samuli jatkoi hiekan kaivamista, jotain jota hän oli viimeksi saanut tehdä ihan lapsena… Jotain vapauttavaa. Ja jos löytäisi matkamuistot hotellin rannalta, niin ei tarvitsisi niistä kaupassa pulittaa.

”Ääh, pelkkiä rikkinäisiä simpukankuoria. Ei näitä voi edes Jonnalle antaa”, Samuli lopulta valitti ääneen. Saaga hymähti kääntyessään selälleen. ”Älä sitten edes yritä. Olet aika lapsellinen joskus…”, Saaga heitti ilmaan kuin huolettomana välikommenttina.

 Samuli mulkaisi tuoretta vaimoaan hieman happamana, mutta Saaga oli kääntänyt jo päänsä pois. ”Rakennan sitten hiekkalinnan yksin. Ei voi mitään jos toiset eivät jaksa heittäytyä...”

Jostain syystä Saaga huomasi kokoavansa hiekkaa yhä kasvavaksi kasaksi Samulin rinnalla. Mies oli onnistunut vieläpä löytämään jostain rannalle unohtuneen lapion.

”Toivottavasti kukaan ei näe”, Saaga naurahti pudistellessaan hiekkaisia käsiään välissä.

”Ääh, nähkööt. Vaihda joskus vapaalle, sun ei tarvitse ajatella nyt mitään, ei töitä eikä…ei mitään muuta.” Saaga vilkaisi nopeasti Samulia. Mitä mies oli tarkoittanut kesken jätetyllä lauseellaan? Mutta Samuli oli jo kääntynyt lapsekas tyytyväinen hymy kasvoillaan taputtelemaan hiekkaläjää.

Saagasta tuntui jostain syystä pahalta ja hän lähti pian, mutisten käyvänsä suihkussa.
”Ääh, Saaga. Kumpi meistä on muuttunut?” Samuli kysyi illalla ääneen hiljalleen itsekseen sortuvalta hiekkalinnalta ja rauhalliselta mereltä. Samulin teki mieli potkaista koko rakennelma kokoon, se sai hänet vain pahalle tuulelle.

Jälleen Saaga oli paennut…Mutta mitä? Jotain huonoja muistoja, todennäköisesti jotain Naeliin liittyvää. Samuli hämmästyi sitä, kuinka hänen mietteensä jälleen palasivat tähän salaperäiseen henkilöön niin nopeasti. Oikeastaan aina kun Saaga oli tavallista etäisempi. Eli nykyään aika usein.

”Tilasit sitten ensimmäisenä iltana marjakakkua, lemppariani muuten. Kuinka pitkään sun piti suostutella puhelimessa? Kokit varmaan kärsivät tätä tehdessään, kunnollinen on niin monimutkainen valmistaa.”

Samuli hymyili itsekseen, Saaga vaikutti piristyneen, eikä pelkästään marjakakun ansiosta. Samuli ehkä vain maalaili piruja seinille, olihan Saagalla monta muutakin syytä miksi olla välillä alakuloinen…Nyt ei vain tullut yhtäkään mieleen.

”Hmm, Samuli?” Saaga rykäisi saaden Samulin huomion taas itseensä. Mihin mies oli niin vakavan näköisenä uppoutunut? Ei sillä väliä, nyt taas mies hymyili ja vitsaili kuten ennen: ”No, ainoa joka tässä kärsi taisi olla meidän lompakko.” Saagan oli pakko naurahtaa kommentille, vaikka ääni kuulosti hänen omiinkin korviinsa väkinäiseltä. Illallinen jatkui hiljaisissa merkeissä, molemmat jättivät ensimmäisenkin palansa puoliksi syödyiksi.

”Mennäänhän huomenna jonnekin, katsomaan nähtävyyksiä?” Samuli lopulta sai kysytyksi, vasta yöllä ennen nukkumaanmenoa. Saaga ynähti vastahakoisesti.

”En tiedä…Mua vaan väsyttää, haluaisin viettää toisen päivän rannalla.”

 Samuli yritti olla kuulostamatta vaativalta sanoessaan: ”Mutta huomenna ei pitäisi sataa, raunioilla on inhottava olla sateella.” Saaga naurahti kiusoittelevasti. ”Ai nytkö olet jo päättänyt mihin mennään?”

Samuli vaihtoi asentoaan kiusaantuneena. Pomottiko hän nyt liikaa? ”No…En ihan. Nukutaan ja puhutaan lisää aamulla. Sähän olit väsynyt”, Samuli totesi katsellessaan Saagan kirkkaita silmiä joissa ei näkynyt väsymyksen häivääkään. Muuta ei enää sinä yönä sanottu, nukuttiin vain selät vastakkain.

***

Hiljaisuudessa vietettiin myös seuraava aamupäivä, kun pariskunta matkasi saaren keskustaan raunioille.

”Mitä pidät?” Samuli kysyi Saagalta huvittuneena kun nainen oli pidemmän aikaan katsellut ikivanhaa, yhä toimivaa jonkinlaista suihkulähteen ja vesiputouksen yhdistelmää.

Samuli ei saanut heti vastausta ja antoi odottaessaan katseensa kiertää. Muut turisti karttoivat heitä jostain syystä. Eivät kai he mitenkään oudoilta näyttäneet?

”Onhan se ihan hieno. Mietin vain, että olikohan…No jaa. Mutta etkö ottanutkin kameran mukaan?” Samulilta meni hetki ymmärtää Saagan sanat. ”Ah, kamera, otetaan kuvia…”

”Jotain tällaista? Jos vielä nojaan tipun altaaseen!” Saaga huudahti nauraen Samulin räpsiessä kuvaa…kuvia. Hetken kaikki oli taas ennallaan.

Siis siihen asti kun Samuli päätti päästä eroon taskussaan pyörivistä ylimääräisistä kuiteista ja onnistui heittämään ne tuulen riepoteltavaksi ja roskaamaan ’pyhää vettä’, joka ei enää sen jälkeen näyttänyt vedeltä.

”Luoja, Samuli! Mitä saitkaan aikaan! Nyt äkkiä pois täältä ennen kuin jäädään kiinni!” Samuli hämmästyi, Saaga kuulosti melko hätääntyneeltä. ”Mutta”, Samuli ajatteli kun laavan kuumuus alkoi tuntua, ”ehkä siihen on aihettakin.”

”Ota ensin yksi kuva, muuten tätä ei uskota kotona”, Samuli pyysi katsellessaan omituista luonnonnäytelmää. Saaga räpsäisi sen ja nyki Samulin kädestä liikkeelle. ”Sitten kauas ennen kuin osallisuutemme huomataan.”

Samuli ja Saaga poistuivat kreivin aikaan, paikalliset olivat aivan kauhuissaan. Mutta heidän hätäisiä keskustelujaan Saaga ja Samuli eivät olleet enää kuulemassa.

”Voitaisiinkohan nyt mennä? Tuskin meitä enää osattaisiin siihen yhdistää, mehän ollaan vain kokoa ajan lilluttu täällä…Eikä se laavajuttu ollut niin ihmeellinen. Täällähän virtaa alla jokin suoni, miten muuten tämäkin lähde olisi lämmin?” Samuli lopulta yritti järkeillä kun Saaga jälleen vilkaisi nyt kaukaisten hätäisten äänien suuntaan.

Sitten Samulin yllätykseksi Saaga huokaisi ja otti rennomman asennon. ”Olet oikeassa, mutta nautitaan nyt tästä kun ei meillä mihinkään kiirekään ole.” Siitä Samuli ei ollut samaa mieltä, mutta toisaalta hän oli tyytyväinen nähdessään Saagan ilmeen sulavan rennoksi siitä huolestuneesta irvistyksestä.

Jotain niin rauhallista näki Saagan kasvoilla nykyään harvoin…Vain mietteliäitä ja pettyneitä naamioita.

Samuli pakottautui ottamaan samankaltaisen rennon asennon, että Saaga ei avatessaan silmiään näkisi Samulin tuijottavan häntä epäilevästi. ”O-olit oikeassa. Kyllä täällä voisi jonkin aikaa olla vielä pitempään.”

Saaga kallisti päätään ja naksautti kieltään hämmästyneenä. ”No sun mieli se vaihtui nopeasti. Toisaalta, ei mulla ole valittamista…” Tällä kertaa, Samuli mietti.

Saaga ja Samuli myhäilivät ja varoivat nauramasta ääneen, kun he vihdoin syömään päästyään kuulivat keskusteluja siitä, mikäköhän oli mahtanut aiheuttaa vesiputouksen villiintymisen.

Mutta Saagan hilpeys katosi, kun nainen Samulin vieressä huokaisi ja totesi murtaen – ilmeisesti myös ruoanlaittajan keskusteluun ottaen – hiljaisella äänellä: ”Tätä ei ole tapahtunut moneen vuosikymmeneen. Ei sitten sen jälkeen kun viimeinen, kerrotaan erikoisia voimia omannut heimonvanhin, siirtyi auringottomaan maahan. Hänen kerrotaan olleen jo nuorena erilainen verrattuna veljiinsä ja sisariinsa.”

Molemmat paikallisista, ruoanlaittaja mukaan lukien, kääntyivät katsomaan Saagaa. Ruoanlaittaja kohotti kulmaansa ja antoi sanaakaan sanomatta, hitaasti ja varovasti kuin peläten Saagan räjähtävän, ruokalautasen tämän eteen. Samulikin söi nopeasti ja maksoi runsaasti ylimääräistä antaen vetäen sitten Saagan nopeasti pois paikalta.

”No nyt sä kyllä otat liikaa kuvia. Lähdetään vain jooko? Ja ostin matkamuistot jotta sun ei tarvitse enää tonkia rantaa.” Saaga kuulosti aika kylmältä vaikka onnistui rahoja ojentaessaan pitämään hymyn kasvoillaan. Samuli pisti melkein häpeissään kameran pois ja riensi pukukopille, jättäen Saagan tulemaan omia aikojaan jäljessä. Häntä ilmeisesti ei kaivattu sillä hetkellä seuraksi. Oliko ruokailun aikana kuultu keskustelu ollut niin Saagaa koskettava? Tuskin, Samuli päätteli.

Samuli alkoi jo katumaan valmiiksi varaamaansa liitovarjoretkeä. Mutta se osoittautuikin hauskaksi ja onnistuneeksi, ainakin hän kuuli Saagan nauravan ääneen ja kunnolla, suorastaan hihkuvan innosta kun varjo otti korkeutta…

Mutta sellaista heidän suhteensa oli nykyään, ylös ja alas. Kai siihen vain oli totuttava, sellaistahan se oli kaikilla?

Lopulta, kun Saaga ja Samuli söivät illalla hotellilla taas jotain iltapalaa keskustellen päivän tapahtumista – kireään ja viralliseen otteeseen – saapui se kiusallinen hiljaisuus kun molemmat tiesivät, ettei kaikki ollut kunnossa.

”No…Vaikutit olevasi tänään ja usein aiemminkin ajatuksissasi. Välittäisitkö kertoa, mitä päässäsi nykyään kulkee?” Saaga hymähti Samulin uteluille ja laski lusikkansa hetkesi.

”Etkö muka tunne sitä?” Saaga kysyi hiljaisella äänellä. Samuli pudisti päätään. ”En. En enää.” Saaga värähti silminnähden. ”Meidän pitäisi olla rehellisiä toisillemme, kokeillaan kerrankin olla normaaleja ja kerro ääneen. Sä et voi aina olettaa mun kuitenkin tietävän ja ymmärtävän ilmankin. Mä olen vain ihminen.”

Saaga näytti huokaisevan ja tekevän samalla pikaisen päätöksen. ”No, sä pyysit tätä. Ensinnäkin mä mietin oliko mun kotimaailma kutakuinkin tämäntyyppinen ennen sitä ikuista lumimyrskyä, oliko siellä samanlaisia rakennelmia mitä me näimme raunioilla. Kun ainakaan Nael ei näyttänyt kestävän kylmää lainkaan. Ja mä mietin, olisitko sä rannalla antanut mun olla sen hetken rauhassa jos oikeasti osaisit lukea mun tunteita yhtä hyvin kuin…”

Samulilta pääsi naurun tyrskähdyksen ja tuhahduksen sekoituksen kaltainen, epäuskoinen ääni. ”Sä siis väität, että koko sen ajan kun me ollaan oltu tällä häämatkalla – MEIDÄN häämatkalla – sä oot silti vähän väliä ajatellut sitä Naelia?” Lopuksi Samuli oikeasti naurahti. Saagaa kylmäsi, ääni oli kaikkea muuta kuin iloinen.

”No…Joo, mutta unohdetaan se vaan. Sä kyl tiedät mitä mulle tapahtui etkä voi olettaa että mä ihan yhtäkkiä vain unohtaisin…” Lusikan kolahdus pöytää vastaan.

”…sen. Samuli, älä viitsi! Sä pyysit sitä itse, muistatko!” Samuli ei enää päästänyt ääntäkään. Käveli vain pois ja paiskasi oven perässään kiinni niin, että lasi helähti.

”Samuli? Samuli, tule takaisin, jooko? Kiltti…” Saaga katseli anelevana ovien suuntaan, mutta Samuli oli jo kadonnut näkyvistä. Saaga huomasi pidättäneensä hengitystään ja huokaisi väräjävästi.

”Mä tiesin että mun ei olisi pitänyt sanoa mitään. Tiesin, tiesin…” Saaga painoi päänsä. Hän ei voinut tunteilleen mitään, mutta ei olisi halunnut niiden satuttavan Samulia sillä tavalla.

Hetkinen, ketä tässä sattui? Saagan sisintä särki ikävästi. Hän tunsi olonsa niin petetyksi, ei Samulin olisi kuulunut häntä hylätä sillä tavalla kylmästi ilman mitään selitystä. Samuli se tässä ansaitsi oppitunnin.

Saagan kädet puristuivat nyrkkiin pöydän alla ja nainen nousi, päättäväinen ja tiukka ilme kasvoillaan.

”Samuli, mistä äsken oli kyse?” Saaga puhutteli miestään tasaisella ja hiljaisella äänellä. Samuli lakkasi katsomasta ikkunaa ja käänsi katseensa Saagan suuntaan, hymy huulillaan. Mikä Samulia tässä niin huvitti. Saaga joutui avaamaan nyrkkiin puristetut kätensä kun kynnet pureutuivat kämmeniin jättäen jälkeensä verestäviä puolikuita.

”Hassua…Mun pitäisi kysyä sulta samaa. Mistä koko meidän suhteessa on kyse? Mietin vaan…”

”Mitä!? Sano suoraan äläkä leikittele! Mikä sua niin risoo? Kaikki on ihan hyvin!” Saaga huusi niin että huone kaikui. Ikään kuin äänen voimakkuus olisi vakuuttanut sanojen olevan totta. Mutta sama seikka sai Samulinkin hymyn kuolemaan ja vääntymään vihaiseen irvistykseen.

”Ei tarvitse huutaa. Se vain ’risoo’, että kaiken sen ajan, kun olen yrittänyt olla sulle hyvä mies, ei mikään ole riittänyt. Se että mä tuun aina olemaan sulle kuitenkin vajaa. Sori että oon vain ihminen enkä riitä sulle.” Vaikka Samuli aloitti sanansa rauhallisesti, hänenkin äänensä kasvoi jyrkemmäksi koko ajan.

Saaga tuhahti ja risti kätensä rinnalleen. ”Jaa? Ja olenko mä muka koskaan valittanut mistään sellaisesta ääneen? Noi on vain sun oman mielikuvituksesi tuotetta. Pienestäpä sä suutut, en olisi arvannutkaan. Hah”, Saaga totesi ja nakkeli päätään väheksyvällä eleellä.

”No siitä tässä onkin kyse, ei siinä ollut kaikki!”, Samuli ärähti, ”Sun on turha yrittää kieltää, ettetkö olisi verrannut mua vain koko ajan siihen Naeliin. Kuinka se olisi ollut niin paljon parempi vaihtoehto, mitä sun elämästä olisi tullut jos kaikki olisi mennyt niin kuin kuului ja se olisi sun rinnalla mun sijaan. Siitähän tässä on kyse, eikö? Ajatuksissas sä et oo mun vaan Naelin kanssa. Ja se risoo, että vaikka mä oon tiennyt sen pitkään ja säkin varmaan, sä oot vain jatkanut harhakuvan ylläpitämistä. Sitä, että tää meidän juttu vois oikeasti muka jatkua.”

”Niin pitkään, että me ollaan jouduttu jo tähän tilanteeseen. Näin pitkälle, vaikka mä oon koko ajan ollu vain sen sijainen, sun lohduttaja. Ja edelleen sä taatusti oisit valmis heittämään kaiken pois Naelin takia: mut, lapset, työsi, jos vain tilaisuus tulisi. Mä tiedän ainakin sen. Kaikki vain jonkun kuolleen huolimattoman hulttion takia…”

Saaga oli sävähtänyt jo Samulin mainitessa lapset, mutta julma kuvaus Naelista sai hänet painumaan kasaan, kyyristymään, vielä enemmän. Kuin hyökkäykseen valmistautuva peto.

”Kyllä, Nael on kuollut sen sä jo tiesit. Mutta tiesitkö sä sen, että se uhrautu mun takia? Mä en ois tässä ilman sitä, se oli kaikkea muuta kuin huolimaton! Se uhrautu ja kuoli vain koska mä olin liian hidas ja heikko. Sä et taatusti tekisi samaa ainakaan mun puolesta. Siinä oli paljon enemmän miestä kuin sinussa! Sä et voi mitenkään ymmärtää sitä mitä meillä oli, sä et oo todellakaan mitään verrattuna siihen! ”

Samuli olisi muuten sanonut vaikka mitä puolustuksekseen, mutta Saagan ääni oli noussut jo luonnottoman voimakkaaksi ja kolkon kuuloiseksi. Samuli otti varoen askelia taaksepäin, Saagan koko keho sykki vihan ruokkimaa lämpöä ja voimaa. ”Saaga, rauhoitu vähän…”

”Ei! Mä en rauhoitu ainakaan silloin kun käsketään! Mä saan olla ihan niin vihainen kuin haluan! Varsinkin kun sä syytät mua sillä tavalla vastuuntunnottomaksi. Sä? Ehkä mä nyt mielihyvin voisin sut jättääkin, mutta lapsia, en ikimaailmassa! Sä et tunne mua lainkaan, jos luulet musta jotain sellaista. Sä et oo näköjään tuntenut mua alun alkaenkaan, miten helvetissä mä pystyin joskus luulla rakastavani sua?! MÄ VIHAAN SUA! Kaikkea mitä sä sanot ja teet, yrität olla jotain muuta, mutta aina sä vaan haukut ja satutat mua, sä et lainkaan ymmärrä mua, sä et ees yritä, sä oot niin itsekäs ja luulet itsestäs liikoja, mä en kestä olla sun kanssa, mä en…”

”SAAGA! Sun kädet…!”

Saaga ei näyttänyt aluksi kuulevan, otti vain yhä raivoissaan askeleen kohti Samulia. Naisen kädet nytkähtivät ylemmäs kuin janoten päästä Samulin kurkulle. ”Mitä niistä?” Saaga melkein kuiskasi uhkaavalla äänellä, ”Mä tiedän. Mitä syntyisikään jos niin paljon energiaa työnnettäisiin ihmiskehon sisälle, kuin kuumaa vettä jään läpi…” Samuli nielaisi. Saaga näytti kerrassaan mielettömältä.

”Kuuntele nyt itseäsi, sä et oo oma itses. Yritä nyt vaan rauhoittua tai muuten sä tuut katumaan tätä myöhemmin.”  Samuli otti vielä askeleen taemmas ja törmäsi tuoliin. Saaga naurahti kolkosti kun Samuli kompuroi takaisin jaloilleen. ”Sitä mä epäilen. Ehkä mun olisi pitänyt tehdä tää jo aikoja sitten. Ethän sä ole muuta kuin valehdellut koko ajan, väittänyt rakastavasi, ollut oikeasti vain kade, mitä käytöstä…Sä et ansaitse mua.”

Samuli sävähti tuntiessaan kuuman kosketuksen ihollaan, kuin silitysrauta olisi tuotu hetkeksi liian lähelle. Saaga hymähti miehen reaktiolle. Samuli veti syvään henkeä ja puristi kosketuksesta kärsineen käden nyrkkiin vieden sen samalla kauemmas Saagasta.

Hänellä olisi ollut täysi syy pelätä, mutta sitä mies ei tehnyt. Samuli oli nyt vain päättäväinen.

Mies oli huomannut, ettei Saaga ollut enää oma itsensä. Viha oli saanut aikaan jonkin muutoksen, jota Samuli ei aivan ymmärtänyt. Mutta jos Saaga oli saanut hänestä tarpeekseen ja halusi, että heidän tiensä eroaisivat, nainen saisi tehdä lopullisen päätöksen vasta ollessaan oma itsensä ja täysissä järjissään. Ja sen mies oli päättänyt saada Saagan ymmärtämään, oman henkensäkin uhalla.

”Saaga, se olen mä. Mä en ole uhka sulle, sä voit rauhoittua. Älä tee mitään pelkästä vihasta.” Tietämättään vakuuttamalla nimenomaan olevansa vaaraton Samuli sai Saagan pysähtymään. ”Niin, et ole uhka..Ei! Mä en halua usk-” Samassa oveen koputettiin.

Saaga veti terävästi henkeä ja perääntyi säikähtäneenä. ”Anteeksi, mutta onko kaikki siellä hyvin?” Saaga katsahti säikähtäneenä ovelle ja sitten Samuliin. Hän nosti kätensä eteensä ja päästi säikähtäneen, tuskastuneen äänen. ”Samuli, mä en voi…Mä en voi estää tätä!” Saaga henkäisi hiljaa, apua anellen. Kaikki uho oli poissa.

Samuli mittaili häntä katseellaan ennen kuin oveen koputettiin uudestaan, tällä kertaa terävämmin. Saaga luuli, että Samuli todella jättäisi hänet pulaan kun mies vain seisoi eikä tehnyt mitään. ”Rauhotu, Saaga. Mä hoidan tän.” Saaga oli niin helpottunut jo valmiiksi, että melkein menetti itsehallintansa hetkeksi. Energia sykähti niin, että Samuli tunsi jälleen kuumuuden vaikka Saaga oli aiempaa kauempana.

”Täällä on kaikki hyvin, voitte mennä”, Samuli sanoi kireällä ja hitaalla äänellä, viittoen Saagalle samalla terassin ovea. Samuli kävi nopeasti avaamassa sen ja sitten Saaga katosi pimeään yöhön kohti rantaa. Kumpikaan ei edes vilkaissut toisiinsa.

Kukaan ei huomannut paria – tai vähän enempääkin – isoa tyrskyä merellä. Mutta Saagan tuskastuneen, puhdasta kipua ja surua kuvaavan huudon saattoi kuulla kauaskin. Sitä vain ei tunnistanut ihmisääneksi.

I try to be all that you need
Try not ever let you down
still I can see it in your eyes
Not good enough

What can I say, what can I do
This is who I am and I am hurting you
What can I say, what can I do
No matter how strong my feelings are
I always end up hurting you

Without you I keep crying
With you I am just hurting you

Without you I am dying
With you I am tearing your heart

Samuli istui sohvalla, pystymättä enää miettimään mitään. Hän ei kyennyt raivoamaan enempää itselleen saati Saagalle. Samulin pää vain löi ja humisi tyhjää, hän ei pystynyt erottelemaan omia tunteitaan, saati Saagan. Hän näki vain vaalean mytyn rannalla ja vain vahingossa sinne päin vilkaistuaankin käänsi katseensa pois. Samuli vain odotti. Mitä? Muutosta, johonkin suuntaan.

Saaga katseli yhtä vaitonaisena ja liikkumattomana merelle. Hän ei ollut pystynyt itkemään, ei edes huutmaan ääneen uudestaan. Kaikki sellainen oli kuollut pois Naelin mukana. "Nael...Anna anteeksi."

Saaga veti syvään henkeä kerran. Hitaasti nainen puristi kätensä nyrkkiin, ilme tiukentui hetkeksi. Sitten Saagan koko olemus rentoutui. Sen sijaan, että hän olisi rikkonut jotain sisällään kuten oli pelännyt, Saaga arveli haavan tainneen vihdoin parantua.

 

Koko ajan useammin viime aikoina, joka päivä ja monta kertaa, Saagan ajatukset olivat alkaneet harhailla Naeliin. Mitä toinen olisi missäkin tilanteessa kommentoinut ja miten suhtautunut, mitä olisi tehnyt. Saaga oli kuvitellut itselleen uuden Naelin menettämänsä tilalle, ikään kuin olisi yhä tarvinnut sitä. Ehkä olikin, olihan Nael ollut hänelle se oikea. Samuli todellakin vain korvike, siinä ei ollut kieltämistä. Ihminen ei pystynyt olla mitään muuta kuin oli. Pelkkä ihminen.

Mutta Nael oli kuollut ja poissa, lopullisesti. Saagan täytyi nyt selittää itselleen se ja päästää viimein irti. Hänen täytyi keskittyä tähän hetkeen ja tulevaisuuteen, ei kahlita itseään menneeseen. Siellä oli jotain merkittävää, mutta sitä ei tarvinnut enää muistella. Se oli vain tuottanut tuskaa ja muuttanut Saagaa… Nyt muutkin ansaitsivat sellaisen paremman Saagan, lapset, Samuli… Saagan, joka ei eläisi menneessä.

 

Nyt täytyi saada Samuli vain vakuuttuneeksi. Saaga tarvitsi miestä nyt enemmän kuin vielä koskaan ennen. ”Niin…Jos ei sitä lampijuttua lasketa.” Pelkkä käveleminenkin tuntui nyt jotenkin paljon kevyemmältä kuin ennen, taakka oli poissa. Syyllisyyttä tai katkeruutta, kaipuutakaan ei enää ollut. Saagan oli ollut pakko tehdä valinta, joko eteenpäin tai syvimmälle pohjalle. Ja hän uskoi valinneensa oikein tällä kertaa.

Kun Saaga vihdoin uskaltautui sisälle, oli Samuli jo selvästi aikeissa mennä nukkumaan. Mies laittoi radion samalla kiinni, kun Saaga pisti merkille joidenkin huonekalujen olevan aavistuksen poissa paikoiltaan. Ainakin Samulikin oli ollut raivaoissaan, olikohan vieläkin. Sitten ulko-ovi sulkeutui.

Saaga veti syvään henkeä, hän pelkäsi. Ei niinkään sitä mitä Samuli tekisi vaan sitä, mitä  mies sanoisi. Sillä hetkellä tietyt sanat olisivat pystyneet satuttamaan enemmän kuin mitkään iskut.

Saagan tietämättä Samuli ajatteli samoin. Ei sillä väliä halusiko Saaga yhä tappaa hänet, Samuli pelkäsi enemmän Saagan päätöstä. Vaikka kyseessä oli ollut yksi riita, oli se vuosien katkeruuden ja harhakuvien tulos. Mitä tahansa voisi tapahtua.

Oliko Saaga tullut nyt sanomaan, ettei pystyisi jatkamaan niin? Että eroaisi Samulista, ehkä haluaisi lapset mukaansa tai ainakin Eliaksen…Samuli yllättyi miten pelkkä ajatuskin yhdenkään perheenjäsenen menettämisestä sattui. Kaikesta huolimatta Eliaskin oli hänen poikansa ja suunnattoman tärkeä. Saagasta puhumattakaan…

Aiemmista puheistaan huolimatta Samuli ei ollut niin itsekäs. Samuli rakasti naista niin paljon, että oli jopa valmis päästämään tämän pois, jos hän niin halusi. Mikä vain Saagalle oli parasta.
”Haluatko lähteä kotiin?” Samuli kysyi melko normaalilla äänellä, pientä käheyttä lukuun ottamatta. Hetken aikaan kumpikaan ei sanonut mitään tai liikkunut. Sitten Saaga pudisti hitaasti päätään ja otti askeleen lähemmäs. Samuli yllättyi, tällaista reaktiota hän ei ollut osannut odottaa.

”Haluatko…tuota…hakea avioeroa?” Samuli mietti uudestaan. Tällä kertaa Saaga pudisti varmemmin päätään ja yhden askeleen sijaan käveli koko matkan Samulin eteen. ”En, Samuli. En halua jättää sinua jos sitä tarkoitat”, Saaga sanoi kävellessään.

”Jään jos…vain jos säkin haluat sitä. Mä olen jättänyt kaiken entisen taakse ja haluan jatkaa eteenpäin sun kanssa”, Saaga mutisi pää painuksissa. Sen parempaan anteeksipyyntöön Saaga ei kyennyt, mutta Samuli ymmärsi. Varomaton, yli-innokas hymy levisi saman tien miehen kasvoille. ”Ihanko totta? Saaga hei…Tai siis, tietenkin!”

Saaga ei saanut vastatuksi mitään ihmetykseltään. Noinko paljon Samuli oli valmis antamaan anteeksi? Saaga räpytteli silmiään hämmentyneenä eikä pystynyt nostamaan katsettaan. Hän pudisti päätään hitaasti epäuskoisena.

 ”Samuli, sä oot…Ihan ihmeellinen”, Saaga henkäisi. Sitten hän kiersi kätensä miehen ympärille helpottuneena ja kiitollisena.

Samuli vastasi halaukseen yllättyneenä. Hän veti Saagan ihan lähelle vasten itseään. ”Kuinka paljon sä oikein riehuit ulkona? Kumma että edes pystyt kävelemään”, Samuli hymisi aavistuksen huvittuneena.

Saaga käyttäytyi edelleen kuin pikkulapsi raivokohtauksen vallassa kun suuttui. Myös sitä piirrettä…Voi kuinka hän sitäkin rakastikaan. Kaikkea Saagassa.

”Sori…Voitko sä auttaa?” Saaga melkein kuiskasi painaessaan päänsä hetkeksi vasten Samulin olkaan.

”Tietenkin, ja mä tiedän miten sä sen haluat.”

Sen paremmin riita ei olisi voinut tulla sovituksi, kummankaan mielestä. Asiaa ei tarvitsisi enää nostaa esille, eihän enää ollutkaan mitään mistä puhua. Molemmat saattoivat siirtyä eteenpäin

***

Aaltojen toistuva vyöryvä ja kohiseva ääni herätti Samulin hiljalleen. Hän ei muistanut milloin olisi nukkunut niin pitkään ja hyvin ja vieläpä herännyt Saaga rinnallaan. Tavallisesti nainen heräsi niin aikaisin…Mutta tämäpä ei ollut ollut tavallinen yö. Sellainen heidän hääyönsä olisi pitänyt olla. Mutta silloin matkalle lähtö oli ollut niin aikaisin, että suunnitelmat olivat muuttuneet.

Nyt ei ollut kiirettä, kerta kaikkiaan minnekään. Niinpä Samuli päätti odottaa ja ihan vain katsoa, milloin Saaga heräisi. Ja katsoa nukkuvaa Saagaa, sekin oli harvinainen näky. Harvinainen ja rauhoittava.

Unissaan Saaga käpertyi lähemmäs Samulia ja mies kietoi varovasti kätensä nukkuvan naisen ympärille. Saaga hymyili unissaan, hänen hengityksensä puhalsi lämpimänä vasten Samulin kaulaa. Miehen oli niin mukava olla siinä, että nukahti pian uudestaan.

Ensimmäiseksi uutena päivänä pariskunta suuntasi vaatekaupoille.

"Pysy perässä, Samuli!"

"Ei ole reilua, me vasta herättiin..."

 ”Et taida vaatetuksestasi huolimatta sopeutua kovinkaan hyvin paikallisväestöön”, Samuli totesi kun Saaga vihdoin astui ulos sovituskopista. Saaga vilkaisi tummaihoisia ihmisiä vaaterekkien vieressä ja tyrskähti nauruun.

”Kai täälläkin on joskus albiinoja ollut?” Samuli kohautti olkiaan ja meni valitsemaan itselleen vaatteita. Sanattomasta sopimuksesta molemmat etsivät itselleen uuden kerraston, kuin symboloimaan uutta alkua. Tästä vasta loma oikeasti alkoikin.

"Me lihotaan vähintään viisi kiloa tän reissun aikana", Saaga mietti huolestuneen oloisena ääneen nähdessään, kuinka hän ruoka-annostaan käänneltiin rasvassa pannulla. Miksi kaikki hyvä oli niin lihottavaa?

Samuli ohitti Saagan huolet olan kohautuksella. Hän oli harmissaan ennemmin siitä, ettei päässyt Saagan viereen. Tosin ruoka oli niin hyvää, ettei puhumiseen olisi käytetty muutenkaan paljon aikaa. Hetken Samuli oli ja salaa sitä mieltä, että syöminen oli yksi loman parhaista puolista.

Myös tulitanssijasta oli viihdykettä, kun ilta pimeni. Samuli innostui jopa Saagan pyynnöstä (painostuksesta) pyytämään oppitunnin. ”Äläkä sinäkään vain koko ajan ota kuvia!”

Saaga kikatti ja kiersi toiselle puolelle parempaan kulmaan. "Pitäähän minun jotenkin kostaa ne muutamat toiset kerrat!" Tulitanssin opettaja näytti olevan niin innoissaan tullessaan nätin naisen kuvatuksi (vaikkei pääosassa ollutkaan) että oppitunti meinasi pari kertaa unohtua kokonaan.

Muina iltoina Saaga sitten tietenkin jaksoi herätä taas aiemmin kuten tavallisesti. Ne aamuyön tunnit hän vietti katselemalla merelle ja yrittäen miettiä, miten kotona sujui. ”Tähän aikaan siellä alkaa olla alkuilta.”

Vaikka Saaga pystyikin oikein keskittyessään aistimaan etäisesti lastensa tunteet ja olotilan, oli matkaa kuitenkin sen verran, ettei Saaga pystynyt päättelemään paljoakaan. Vain sen, että noh…Koska hän tunsi lapsensa, olivat nämä elossa.

”Onneksi puhelimet on keksitty vaikka soittaminen maksaakin…” Aaltojen ääni rauhoitti.

”Kuinka monta aiot oikein syödä?” Saaga kysyi huvittuneena päivän valjettua aamiaispöydässä. Hän oli saanut tilattua lautasellisen munakkaita hyvissä ajoin ennen ruuhkaa, kun kerran oli ollut hereilläkin ennen aamiaispalvelun avautumista.

”Riittävän monta, ei tänne olla tultu ravintoloita etsimään”, Samuli lopulta totesi, kun oli saanut suutaan sen verran tyhjäksi, että pystyi taas puhumaan. Saaga mietti hetken miehen sanoja ja päätti tehdä samoin, syödä kunnolla ettei heti ensimmäiseksi pitäisi kaupungilla lähteä etsimään ruokapaikkaa.

Rantapäivässä oli päästy siihen vaiheeseen, että jopa Saaga oli kyllästynyt vain rannalla makoilemiseen ja auringon ottamiseen. Samuli ei perustanut koko touhusta, eihän hän enää yhtään sen tummemmaksi voinut muuttua eikä Saagankaan ihon väri vaihtunut. Sitä Samuli ei tosin sanoisi ääneen.

”En taaskaan löytänyt mitään”, Samuli vaikersi.

 
”Hah, et vain osaa! Katsopas, nyt tuolta pilkistää jotain…”

Samuli nauroi vatsansa väärälle Saagan riuhtoessa rapua irti sormestaan. Hän tosin nauroi tarkoituksella vain hiekalle, jottei saisi Saagalta tuimaa suun mutristusta toruiksi.

”Kato mikä aalto!”
”Hihkut kuin pikkupoika. Etkö ole muka yhtäkään nähnyt aiemmin?" Salaa Saagakin kuitenkin hymyili. Hänen pikkupoikansa.

”Sua ei olisi saanut päästää korujen luokse”, Samuli nurisi kauppakierroksen päätteeksi.

"Mitä? Eikö tuoreen aviomiehen pitäisi hemmotella vaimoaan ostamalla kalliita koruja ja suklaata? Helpotin vain sun tehtävää, nyt sun ei tarvitse kuluttaa aikaa valitsemiseen. Kaivapa kukkaroa esille."

Samuli protestoi vielä mielessään, mutta ei uskaltanut alkaa koetella Saagan kärsivällisyyden rajoja sen enempää kuin ennenkään sitä...Maton alle lakaistua iltaa. Ainakin toistaiseksi kannatti olla vähän aikaa varovainen.

”Jos sä olet miehistössä niin mä olen sitten kapteeni. Muistakin puolustaa mua hyvin.”

"Ayay, ma'am!"

Toivottavasti kukaan vain ei näe kuinka aikuiset leikkivät kuin pikkulapset…

”Mitä sä nyt löysit? Lokikirjan ja aarrekartan?” Saaga uteli kun kuuli altaan Samulin tukahtuneen huudon.

Samuli löysi kyllä aivan jotain muuta. Nyt sai Saaga nauraa.

”Lupaan höyrystää sut jos sä nyt otat kuvan mun takamuksesta. Mene vain tekemään tuttavuutta sen merirosvon kanssa.” Saaga oli ainoita maan päällä, joka todella pystyisi toteuttamaan sellaisen uhkauksen. Smauli katsoi paremmaksi laittaa kameran pois, vaikka näkikin Saagan heittään ilkikurisen hymyn olkansa yli.

Kaiken kaikkiaan viimeiset lomapäivät olivat erittäin onnistuneita. Molemmilla oli hauskaa. Eikä kirjoittajallakaan ollut tylsää ;>

Mitäs nyt? Pitäisi molempien palata jo hotellille...

No liittykää molemmat sitten hölmöilyyn…

Minusta tuntuu, että tällä merirosvolla on jotain naisia vastaan. Onneksi Saaga osasi pistää hanttiin ja sen sijaan, että Samuli olisi joutunut pelastamaan Saagan haamun raivolta joutui hän riuhtomaan Saagan mukaansa, jotta haamu säästyisi tämän ”entisen jumalattaren” kostolta.

Paikallista ruokaa taas… Siitä kumpikaan ei tuntunut saavansa tarpeeksi. Samuli uteli jo ananasyllärin reseptiä, mutta mikä se sellainen yllätys oli sitten enää ollut? Kokki vaikutti äkäiseltä vastatessaan kieltävästi, ehkä jo lukemattoman monennetta kertaa sinä päivänä.

”No, Samuli, miten vietetään viimeinen ilta paratiisissa? Huomenna pitää lähteä aikaisin”, Saaga huokaisi kun tuttu hotellirakennus tuli taas näkyviin. Saaga odotti, että Samuli ehdottaisi taas jotain uuvuttavaa tutkimuskohdetta. Kivaa ehkä, mutta uuvuttavaa.

Sen sijaan Samuli kääntyikin ympäri. ”Mitä sä haluaisit tehdä? Saat päättää ihan vapaasti.” Saaga oli niin helpottunut ja innoissaan, että suli saman tien hymyyn.

”Mennään vain rannalle. Siellä on käsittämättömän kaunista iltaisin. Etenkin, kun pilvet näyttävät väistyvän ensimmäistä kertaa.” Samuli kietoi kätensä Saagan ympärille.

”Ja mitä me siellä?” Mies hymisi vihjaavaan sävyyn.

”Mä uskon, että sä keksit kyllä tekemistä.”

Ilta vietettiin paistaen vaahtokarkkeja ja jutellen mukavia nuotiotulen ääressä. Sitten Saaga siirtyi lähemmäs rantaa, niin lähelle, että vesi huuhtoi hänen jalkojaan. Taivas oli siinä vaiheessa jo seesteisen kirkas pilvistä.

”Aah! Kelpaisi kyllä mullekin, tää hiekka on vieläkin polttelevaa.” Saaga ei vastannut ja kun Samuli kääntyi vaimonsa puoleen, oli hänen vain pakko ottaa kamera esiin. Saaga näytti lumoavalta merta vasten, mietteissään ja kauniina.

”Käykö että mä liityn seuraan”, Samuli hetken päästä kysyi varovasti. Saaga hätkähti.
”Aa, tietty. Sehän tässä illassa on tarkoituskin”, Saaga vastasi hymyillen pikaisesti ennen kuin kääntyi taas meren puoleen. Samuli ei muuta vastausta kaivannutkaan.

Hetken pari istui hiljaisuudessa. Mutta se ei ollut samalla tavalla kiusallinen, kuten olisi voinut olla vielä muutama päivä sitten. Samuli ei tiennyt tarkalleen mitä Saaga ajatteli, mutta nyt hän luotti tähän enemmän eikä edes välittänyt tietää. Saagan ei tarvinnut kertoa kaikkea. Molemmille hiljaisuus oli rauhallinen ja vapauttava sinä iltana.

”Samuli…Mä en tiedä, oonko mä sanonut tätä vielä aiemmin.” Samuli hymähti kysyvästi ja uteliaana. Saaga nousi seisomaan, hiekka rapisi, ja Samuli seurasi perässä.

”Kiitos, että sä oot olemassa.” Saagan sanoilla oli niin monta merkitystä, mutta Samuli ei alkanut kyselemään lisää. Hän tiesi tärkeimmän.

Hän oli niin kiitollinen, kun sai jakaa elämänsä Saagan kanssa. Hän ei tiennyt enää mitään muuta tapaa elää. Hän ei haluaisi menettää Saagaa mistään hinnasta. Vain Saaga teki hänen elämästään täyden ja elämisen arvoisen.

Ja Samuli tiesi, että Saaga tunsi aivan samalla tavalla, kun nainen Samulin ajatusten myötä kiersi kätensä tiukemmin toisen ympärille.

Aallot vyöryivät rantaan yhä uudestaan, kun pari seisoi hievahtamatta paikallaan pitkän aikaa.

Sitten hiekka alkoi taas polttamaan lol   -.-

Aamulla hotellihuone käytiin luovuttamassa ja sitten odotettiin taksia lentokentälle. Samuli toivoi, että loma olisi jatkunut edes pari päivää vielä nyt kun tuntui, että se oli vasta kunnolla päässyt alkuun. Mutta Saagan ei tarvinnut edes muistuttaa, että viikko oli ehdoton yläraja. Paremmin tietämättömät naapuritkin voisivat luulla vaikka mitä, jos sokea nuori poika jätettiin pitkäksi aikaa pienen tytön kaitsijaksi. Eikä Samuli voinut sitäkään kiistää, että hänellä oli koti-ikävä. Aivan pikkuisen.

 

Viihdykkeeksi väliajalle Samuli päätti esitellä oppimiaan tulitanssiliikkeitä. Saagalla oli hauskaa ainakin niinä hetkinä, kun Samuli oli tiputtavinaan palavan kepin ja koppasi sen juuri ja juuri ajoissa kiinni.

Paikalle saapui katsomaan muitakin turisteja, Samuli oli tyytyväinen itseensä kun sai lopuksi jopa aplodit. Sitten taksi jo tööttäsikin ja oli aika jättää paratiisisaari taakse.

Ja sitten kaivetaan vesiputket hajalle juuri ennen lähtöä, niin ei voida enää laskuttaa…

Pöh, olisin halunnut laittaa parin tanssimaan vielä hula-hulaa, mutta nämä tyypit ilmestyivät paikalle vasta sitten kun pari oli jo taksissa. Tanssikaa siellä sitten oikein antaumuksella           >:(     

Joku suuttui ^^’

Se siitä häämatkasta.

Matkanteko kesti koko päivän ja aikavyöhykkeidenkin vaikutuksesta kello oli paljon, kun Saaga ja Samuli saapuivat lopulta kotiovelleen.

”Ensimmäiseksi täytyy mennä vaihtamaan enemmän vaatetta, ei ole tämä oikein vuoristovaatetus”, Saaga vitsaili. Itse asiassa hänellä ei ollut kylmä, ei ollut koskaan, vain Samuli hytisi ja nyökkäsi vastaukseksi.

”Mutta miten talossa on vielä tähän aikaan valot?”

Hymyt katosivat molempien kasvoilta, kun he astuivat taloon.

”Täällä ei ole tehty kotitöitä muutamaan päivään. Miten lapset voivat?” Samuli totesi ensimmäiseksi rikkoen hetken jännittyneen hiljaisuuden.

Saaga pystyi kuitenkin aistimaan sellaiset tunteet paljon vahvemmin ja nytkin Samuli antoi Saagalle aikaa eikä vaatinut heti vastausta vaikka olikin huolestunut.

Saaga oli selin Samuliin, mutta Samuli pystyi silti kertomaan, kuinka Saagakin hermostui hetki hetkeltä enemmän. ”Jonna on kunnossa, mutta…Mä en tiedä Eliaksesta. Sen…Miten sen sanoisi…Ei tunteet itsessään, vaan niistä ulospäin suuntautuva signaali heikkenee ja voimistuu holtittomasti. Ihan kuin Elias ei pystyisi hallitsemaan ja piilottamaan voimiaan kuten ennen. Samuli, mä en tiedä mitä on tapahtunut. Mun pitää mennä ylös ja…”

Silloin ovikello soi äkäisesti ja monta kertaa. Saaga ja Samuli molemmat jännittyivät paikoilleen kuullessaan vieraan tytön äänen huutavan: ”Elias mä oon pahoillani! Oothan sä kunnossa? Mä en edes tiedä mitä tapahtui! Vastaa, ole kiltti! Elias!”

 

 

 

Muahhahahha, iso paha cliffhangeri >:D Ja seuraavaa osaa saattekin sitten odotella normaalin ajan, meinaa siinä tulee tapahtumaan vaikka mitä... *hieroo käsiään pahanenteisesti yhteen*

Ja sitten vähäiset mokakuvat.

On se kiva yrittää ottaa kuvia kun random npc tyypit tunkevat vaikka väkisin mukaan... Kaapatkaa joku siltä se pallo ja työntäkää sanonko minne poikittain omistajaansa...

Piti siirtyä pois nuotioltakin kesken kun nämä ihanaiset naapurituristit päättivät kaivaa tikut ja vaahtokarkit esiin. Saisivat syödä karkit tikkuineen, sitten olisi ehkä tyytyväinen. Ja kun noiden simien päiden yläpuolella tuota kamaa on! Ei jaksaisi aina näpytellä koodeja niiden poistamiseksi, menee sormet, aikaa, ja peli räjähtää.

Kotitunnelmia: Rouge voitti suden. Vau. Go badass kissaneiti! Kova muija, perijäainesta.

Eikö olekin mukava olla taas kotona? ^^ Tuitui

Ja sitten nukkumaan, kommentoikaa tai tulen tikkujen ja vesi-ilmapallojen kanssa vainoamaan.