Doddeh, nyt tulee tällainen trilogia taas...Ei mitenkään pitkästä aikaa. Osat ovat aavistuksen tavallista lyhyempiä ja erikoisia rakenteeltaan, mutta tiiviisti yhteydessä toisiinsa. Tässä "alkusoitto", lukemisen iloa ^^

Suttu aloituskuva, mutta myöhä ja pitää päästä nukkumaan, huomenna töitä...

Muutoksen prologi...Eli mitkä tapahtumat johtivat viikkoon, joka tulisi muuttamaan perheen elämää kertaheitolla.

”Sano saisinko jäätelöä. Tai lukisitko minulle sadun, sano nätisti.” Jonna näytti tyytymättömältä ja pudisti päätään. Ei hämillään vaan ärsyyntyneenä. Yhtä kaikki tyttö piti suunsa tiukasti supussa. ”Voi kulta kiltti”, Saaga vielä aneli.

”Enkkä! Sanoo anna heti!” Saaga pudisti päätään. Hänen pikkutyttönsä oli kaikin puolin täydellinen – paitsi ei osannut vielä ilmaista mielipiteitään kunnolla sanallisesti niin kuin useat ikäisensä. Huusi ja osoitteli vain vaativasti mitä halusi.

Lisäksi Jonnan tarkkaavaisuus oli yhtä herpaantumaton kuin varpusella. Jälleen tyttö käänsi katseensa pois ja alkoi kurotella lähimmän lelun puoleen. ”No, ainakin tiedät mitä haluat ja haluat saada haluamasi heti…Et jää isompien alle. Ainakin Samuli on tyytyväinen.”

Saaga ei voinut olla ajattelematta, mistä Jonna olisi sellaisen piirteen voinut periä. Saaga itse ei muistanut koskaan olleensa samanlainen, niin tiukkatahtoinen ja tuittu. Samaa ei voinut uskoa myöskään Samulista…Tai ehkä silloin, kun tämän perhe oli ollut vielä terve ja ehjä. Ken tietää, ei Saaga ainakaan. Se mies jätti nykyisin niin paljon sanomatta, sellaista jota Saaga ei muuten ymmärtänyt.

Saaga iloitsi kuitenkin siitä, että saisi olla taas koko pitkän päivän tytön seurassa. Toisin kuin eräät.

”Voi hemmetti, bussi meni jo!” Elias pysähtyi niille sijoilleen ja aprikoi mahdollisuuksiaan. Autokyyti olisi mahdoton tähän aikaan. Mutta kouluun oli vain joitakin kilometrejä, Elias pystyisi juoksemaan sinne ajoissa…Kunhan vaan kukaan ei tietäisi. Elias tutki nopeasti lähiympäristön ja lähti seuraamaan bussin lastin jättämää tunnejälkeä, eihän Elias edes tiennyt kunnolla missä ”isompien” rakennus oli! Ensimmäiset päivät uudessa koulussa olivat aina yhtä inhottavia.

Elias hidasti kävelyyn lähestyessään koulua. Ensinnäkin hänen täytyisi saada hengityksensä tasaantumaan. Ei ollut kiire, viimeiset oppilaat vasta matelivat sisään koulurakennukseen.

Mutta Elias joutui taas pysähtymään. Eihän hän tiennyt mihin hänen rakennuksessa täytyi mennä! Jos hän olisi ehtinyt ajoissa bussiin, hän olisi voinut seurata valtavirtaa… Nyt jäljellä oli enää muutama muu. Eliaksen tuurilla kukaan ei olisi edes menossa samaan paikkaan.

”Pitikin jäädä varmistamaan, että näyttäisin tarpeeksi uskottavalta sokeaksi. Ei sanottaisi huijariksi... En halua taas olla vain ’se kummajainen’. Jos nyt isommassa porukassa ja uusissa piireissä olisi parempi mahdollisuus. Ja jos nyt edes löytäisin oikeaan paikkaan ajoissa. Ja jos sitä ennen joku ei huomaa, että puhun koko ajan ääneen itsekseni turpa kiinni nyt Elias.”

Eliaksen täytyi oikein keskittyä, jottei olisi säpsähtänyt varovaista ääntä ja yhtäkkiä lähellä olevia askeleita: ”Hei? Sä näytät vähän eksyneeltä. Säkin uusi täällä?”

Elias ei tiennyt miltä hänen ilmeensä näytti. Ainakaan hän ei tuijottanut suu auki, kuten poika odotti. Kyllä tyttö sitten olisi sanonut jotain muutakin. Väkinäinen se hymy oli, jonka Elias lopulta sai aikaan... Mutta tyttöpä ei tiennyt mitä ELIAS näki. Siinä olisi ollut aihetta vaikka mihin. Elias ei tiennyt mihin katsoa tai mitä sanoa. Niin kirkasta kaikkialla, tyttö oli aivan jotain uutta.

”Hei? Mä puhun sulle…” Tytön sanat hiipuivat epävarmuuteen. Elias ravisti aavistuksen päätään. Hänelle puhuttiin ja hänen kuului vastata. ’Voi alan jo ensi hetkistä lähtien erottua joukosta…’ Elias ajatteli katkerana ennen kuin sanoi pikaisesti: ”Aa joo, sori. Mä en tiedä mihin pitää mennä, joo mä oon uusi täällä.”

Sanat kuulostivat tyhmiltä pojan omiinkin korviin. Tyhmätyhmätyhmempi.

”Ei se mitään”, tyttö naurahti. Ääni oli kevyt ja iloinen, mutta ei kuitenkaan lapsellinen. Elias piti siitä. ”Sellaista sattuu. Musta tuntuu että me ollaan menossa samaan paikkaan. Luokka 12, katsot vain ovien vieressä olevia kylttejä. Ei täällä niitä niin paljon ole. Tavataan sitten luokassa.”

Eliaksen sisällä muljahti inhottavasti. Tässä sitä taas mennään.

”Tota kun…Mä en oikein näe niitä kylttejä”, Elias sai vain sanottua hitaasti ja hiljaisella, vastahakoisella äänellä. Hän ei ole ikinä pitänyt tilanteista, joissa hänen täytyy kertoa vieraalle sokeudestaan. Eivät ne kuitenkaan tulisi ikinä ymmärtämään täysin. Aina vain samoja turhia ja tyhmiä kysymyksiä.

”Aa, sä unohdit silmälasit kotiin? Mutta mä luulin, että sulla on piilarit kun noi sun silmät on vähän…Sori. Mutta ei se mitään, mä voin näyttää tällä kertaa. Sellaisia taas sattuu, ihmiset unohtavat asioita.” Ja äänensävystä päätellen päätteeksi leveä ja vilpitön hymy.

Tämä tapaus tuntui olevan enemmän pihalla kuin yksikään aiempi. Eliaksesta tuntui melkein pahalta kertoa totuus. Mutta toisaalta häntä alkoi ärsyttää, kello oli jo taatusti paljon. Myöhästyminen ekana päivänä – ei mitenkään paras mahdollinen huomaamaton sisääntulo.

”Mutta kun asia on niin, että mä en näe…mitään.” Siinä, ensimmäinen valhe. ”Mä olen sokea.” Sama valhe eri muodossa, ei paras mahdollinen ensimmäinen keskustelu, ei todellakaan.

 

”Mitä? Oho!...Sori. Tai siis, en olisi arvannutkaan…Mä oon pahoillani, mä en tiennyt. Tai siis en tietenkään tiennyt, sä olit…Äh, antaa olla.”

Eliaksen täytyi hymähtää tytön käytökselle. Pirteän ulkokuoren alta paljastui hetkeksi epävarma ja sanoissaan takelteleva tyttö. Elias ei olisi ihmetellyt, vaikka tyttö olisi opetellut etukäteen kaikki aikaisemmat sanansa. Niin suuri hetkellinen muutos oli.

 Mutta ärsyyntyneen lisäksi Elias tunsi olonsa myös kiusaantuneeksi, tarttui niin tehokkaasti tytöstä.

”No se siitä. Mikä sun nimi muuten on? Mä oon Elias.” Elias oli vähällä irvistää omalle töksäytykselleen, mutta kun tarvitsi nopean aiheenvaihdoksen… Tyttö naurahti taas hyväntuulisena, tosin hieman kireästi ja ääni katkesi lyhyeen.

”Kiva! Mä olen Serena, mutta ne harvat kaverit kutsuu-”

”Sera! Meidän pitää mennä, nyt.”

Elias oli taas vähällä säpsähtää. Miten hän ei ollut huomannut tätä toista? Jättikö Serena – Sera – kaikki muut varjoonsa, tai tässä tapauksessa, valoonsa?

 Elias kurtisti kulmiaan ja keskittyi äänen suuntaan, tiukka käsky soi yhä hänen päässään. Kuka omisti tämän äänen? Joku Eliaksen ikäinen poika. Mutta Elias turhautui kun ei saanut enempää selville, etenkään kun Sera lähti äänen suuntaan…Hei hetkinen mitä? Odota!

Elias otti pari askelta eteenpäin, mutta toiset kaikkosivat nopeasti. Elias pysähtyi vain hämmentyneenä. ”Ei edes ’heippa’ tai ’nähdään’?” Ei mitään, Serena oli jo ovilla äänestä päätellen. Elias turhautui, näinkö hänet pystyi vain heittämään sivuun? Kenellä oli sellainen käskyvalta ja miksi?

Elias räpäytti silmiään pari kertaa. Hän epäili, että tulisi näkemään Serenan hahmon vielä pitkään, jotain niin erikoista se oli ollut. Mutta sitten poika älysi, että hahmo ei liikkunut mihinkään. Serena oli oikeasti pysähtynyt.

”Ei, pysy siellä.” Elias totteli jostain syystä kyselemättä. Serenan äänessä oli jotain uutta kylmyyttä. Omituinen tyttö. ”Me voidaan kyllä tavata ja jutella vielä, mutta vasta tunneilla ja päivän päätteeksi, pyydän. Käykö? Tuu nyt perässä, vien sut oikeaan paikkaan.”

Elias aukoi ja sulki suutaan hetken kuin koomisessa mykkäelokuvassa. Ääntä ei tullut. Elias ei tiennyt edes mihin kysymykseen yritti vastata. Kaikki oli vain mennyt nopeasti ohi. Silti Elias huomasi pian seuraavansa Serenaa, epäröiden mutta kuitenkin.

Rakennuksen aavistuksen vanha haju tulvahti Eliaksen nenään ja ovi narahti ja kolahti sulkeutuessaan. Äänen kaikuessa muuten tyhjässä aulassa Eliaksen olisi jostain syystä tehnyt mieli kääntyä ja juosta paikalta. Sellainen äkkiarvaamaton ja käsittämätön tunnepisto, jonka poika kuitenkin ohitti. Mitä muka voisi tapahtua? Nyt hänen täytyi vain päästä oikeaan luokkaan, ja Serena oli luvannut näyttää tien… Eikä tyttöä ollut vaikea seurata.

Ei kun hän valaisi ja muokkasi ympäristönsä sillä tavalla. Hukutti kaiken alleen, muut valot vain himmenivät Serenan lähellä... Tekikö hän sen tiedostamattaan vai ei? Sen Elias haluaisi vielä tietää. Ja miksi, miten?

***

”Mene nyt kunnolla päälle”, Elias sähähti vielä retuuttaessaan takkia päälleen. Koulurakennus oli ollut yllättävän lämmin, vasta kotiovella Elias lakkasi hikoilemasta. Ja nyt takki piti saada nopeasti säädyllisesti päälle.

Elias oli toivonut, että voisi tulla kotiin ilman odottavia kysymyksiä. Mutta tietenkin Saaga, äiti, oli aistinut jos ei kokonaan ainakin osittain Eliaksen tunteet pitkin päivää. Ja Elias olisi voinut vaikka lyödä vetoa siitä, että tänään Saaga oli ollut entistä herkempi erityisesti Eliaksen suuntaan, olivathan ensimmäiset päivät uudessa koulussa – tai ainakin uudessa rakennuksessa – aina arvaamattomia ja mielenkiintoisia.

”No, Elias. Miten päivä meni? Minkälaisia uusia ihmisiä tapasit?”

Sanat saivat Eliaksen irvistämään, onneksi Saaga oli selin. Elias ehti vieläpä oikoa takin helmaa. Mutta kun nainen nousi ja kääntyi Eliaksen puoleen, poika korjasi nopeasti ilmeensä sanoihinsa sopivaksi: ”Ihan ok. Istuin parin tyypin vieressä kaikki tunnit.”

Sen enempää Elias ei olisi osannut kertoa heistä – Serenasta ja Markusko se poika oli? Suoraan Elias ei ollut nimeä kysynyt, hädin tuskin vaihtanut katseita. Mutta Serena oli puhunut heidänkin edestään, maininnut nimen pari kertaa.

Selitys ei mennyt läpi. ”Ihan Ok? Aamulla olit kuin aaveen nähnyt ja vaikutat vieläkin hermostuneelta. Eihän sinua kiusattu?”

 

Niin äitimäistä. Joskus Saaga yritti liikaa olla tavallinen, ylihuolehtivainen äiti. Mutta tosiasiassa hän tiesi aivan yhtä hyvin kuin Eliaskin, että poika pystyi aavistelemaan ja välttelemään sellaisia tilanteita.

”Ei, ei mitään sellaista…Kaikki vain oli uutta, piti opetella ulkoa tunnistamaan käytävät ja luokat. Mä en ole varma muistanko kaikkea. Ja siellä oli aika…mielenkiintoisia uusia ihmisiä…” Vaistomaisena reaktiona Elias ei halunnut antaa Saagan täysin nähdä kasvojaan. Tukisi vain sitä tosiseikkaa, että Elias sepitti asioita omasta päästään…Tai no ehkä se viimeinen ei ihan valetta ollut.

 

”Elias, katso minuun. Mä tiedän, kun jokin vaivaa sua.” Elias katsoi vastahakoisesti ylös, suunnilleen sinne missä Saagan tutkivat silmät olivat. Lähellä valohahmot eivät olleet sen tarkempia kuin kaukanakaan, etenkään jonkin niin monimutkaisen kuin ihmismäisen olennon kohdalla. Hienoa, saarna tai kysymystulva tulossa.

”Me tiedetään molemmat kun…jotain tällaista tapahtuu. Kummalle tahansa. Usko pois, mäkään en aina ole siitä yhteydestä niin iloinen ja se on ihan sallittu tunne sullekin. Muista vain, että se on aina olemassa. Minne menetkin tai mitä teetkin.”

 ”Sun ei tarvitse enää kertoa mulle kaikkea, mutta saat toki sen tehdä. Ja jos sinulla on jotain kysyttävää…Mulla on aina aikaa sulle.” Elias katseli hämmästyneenä äitiään. Saaga ei ollut vähään aikaan sanonut mitään sellaista. Ja katsellessaan hieman yläviistoon, kohti lempeitä kasvoja, hetki sitten lausutut sanat päässä kaikuen, Eliaksesta tuntui että Saaga todella oli hänen äitinsä, jotenkin enemmän kuin hetki sitten. Saagan täytyi tuntea jotain samanlaista.

”Kiitti, mutta…Ei mulla taida mitään olla.” Eliaksesta itsestäänkin sanat kuulostivat jotenkin vierailta ja pakotetuilta. Ei sillä että hän olisi taas valehdellut, mutta vaikka hänen kuului vastata jotain sanat tuntuivat olevan silti väärässä paikassa.

”Aa, okei. Mä meen sitten katsomaan, olisiko Jonna herännyt.” Ikään kuin Saaga ei olisi tietänyt sitä ilmankin. Mutta Elias huomasi yllätyksekseen äitinsä äänessä aavistuksen pettymystä. Ja kyllä Eliaksella jotain kysyttävää oli…Sellaista johon hän itse ei ollut koko päivänä keksinyt järkevää selitystä.

”Äiti, oota…Olisi mulla kyllä yksi juttu.” Saaga pysähtyi.

”Mitä sä tiedät meidän käyttämän energian ja normaalien ihmisten suhteesta? Niilläkin sitä on, yleensä vähän, mutta…Olisiko poikkeukset mahdollisia?”

Saagan ilme vaihtui toiveikkaasta hämmästyneeseen. Mutta ilmeisesti Saaga tuijotti vain hetken suu auki, sitten kuului napsahdus ja syvän hengenvedon ääni. ”Onpa outoa, en tiedä osasinko odottaa tätä vai en…Mutta tiedän mä jotain. Omia päätelmiä ja havaintoja mutta kuitenkin.”

Elias katseli kirjahyllyä ja kokeili vielä, missä menivät hyllyjen rajat. Hetkeen hän ei muistanut mitä oli tullut etsimään, niin kovasti hänen ajatuksensa harhailivat muualla kaiken Saagan kertoman jälkeen.

”Sen takia mä näen siis kasvitkin jotenkuten. Kaikessa elävässä on tietenkin elämän energiaa… Ja jos sitä on tarpeeksi paljon verrattuna…Niin, mitä muuta sitten on jos energia ei kerran täytä koko olemusta? Ääh…”

Elias kumartui seuraavalle hyllylle. ”Kuitenkin…Meikäläiselläkin se on varmaan puolet ja puolet. Mutta Sera? Aivan kuin se olisi ollut silkkaa valoa…Ja Markusta en nähnyt missään vaiheessa ollenkaan. Voiko siis puhua elämän energiasta jos kerran jokin sellainen, joka hyvinkin elää, ei omaa sitä? Tekisi mieli väittää, että kaikki äidin teoriat on ihan väärin…”

”No ei ihan kaikki. Ainakin se, kun ihmisillä sitä on mutta ne eivät käytä sitä on aika osuva. Eivät osaa… tai edes tiedä. Vieläkin osuvampi. Mutta kun Samulikin on viettänyt kauan aikaa meidän kanssa, niin vähemmästäkin myötävaikutuksesta sitä kuka tahansa heräisi huomaamaan…”

”Mutta mikä Sera sitten on? Tai Markus? Onko sellaisia poikkeuksia enemmänkin, ovatko sellaiset mahdollisia? Sitä alkaa jo luulla etteivät ne ole edes…Ihmisiä. Tietävätkö ne itse? Serenasta olisi aika vaikea uskoa, hmm…Kun niin paljon energiaa, kävelevä ja elävä valo…Kaunis valo. …Suu suppuun taas Elias.”

Sitten Elias löysi etsimänsä.

Hetken vanhan kirjan, jonka etumukseen oli aseteltu irtokohokirjaimin ”Saagan päiväkirja”, sivuja selailtuaan Elias ärähti turhautuneena ja nojasi päänsä hetkeksi vasten seinää. ”Vaikka paperi on pehmeää ja kynä ilmeisesti ollut terävä, en saa selvää kirjaimista. Ihme suttua. Ja äiti kun niin innoissaan mainitsi, kuinka oli pienempänä kirjannut kaiken sellaisenkin ylös mitä nyt ei enää muista. Se siitä, suoraan en viitsi kysyä.”

Kuitenkin Elias jatkoi vielä kirjan selaamista. Se oli täynnä tekstiä, yhä vain siistimpää käsialaa sivu toisensa jälkeen. Elias tunsi lyhyen hellyydenpuuskan yrittäessään kuvitella äitiään nuorempana, lettipäisenä ja matolla istumassa, tuhertamassa isoja kirjaimia paksun kirjan ensimmäiselle tyhjälle sivulle. Pitiköhän Saaga vielä päiväkirjaa? Olivatko niin tehneet muutkin hänen suvussaan?

Sitten Eliaksen mieliala laski. Hän ei ollut opetellut käyttämään tietokoneen näppäimistöä niin sujuvasti, että pystyisi kirjoittamaan hyvin. Häneen ainakin päiväkirjaperinne katkeaisi. Toisaalta, vielä oli aikaa opetella ja Eliaksella kirjoitettavaa riittäisi…

Elias ei sitä tiennyt, mutta ilta oli ja pimentynyt kun poika lopulta nousi ja asetti kirjan suunnilleen paikoilleen.”Toivottavasti äiti ei ihan äkkiä tarvitse sitä.”

Saatuaan kirjan käsistään Eliaksen ajatukset harhailivat taas kuluneeseen päivään. Eivätkä päällimmäisenä mieleen nousseet suinkaan opettajan tervetuloa-toivotukset tai mauton kouluruoka. Itse asiassa Elias ei muistanut paljon mitään itse koulumaailmaan liittyvää. Vain kiusalliset, luokkien kolmen hengen pöydissä vietetyt hetket.

***

Jokainen tunti samanlainen. Heti kun hiljaisuus oli käynyt painostavaksi, oli Sera keksinyt jotain puhuttavaa. Joskus järkevää, suurimman osan ajasta ei. Kunhan piti ääntä ja Elias nyökkäili ja hymähteli. Eliaksella oli ollut kova homma yrittäessään olla mahdollisimman normaali epänormaalista tilanteesta huolimatta…

Muille se ei ollut tietenkään näkynyt, mutta Eliakselle Sera oli ollut kirjaimellisesti häikäisevä. Ja kun tyttö oli aina istunut niin lähelläkin…Markusta taas Elias ei ollut nähnyt ja hänen olisi melkein tehnyt mieli kysyä oliko toinen vielä siellä vaikka olisikin kuulostanut sitten ihan tyhmältä. Eihän Markustakaan selvästi kiinnostunut mitä hänen vieressään tapahtui, poika ei ottanut minkäänlaista kontaktia keneenkään. Täydellinen vastakohta avoimelle ja pirteälle Seralle.

Elias oli juuri ollut aikeissa rohkaistua ja kysyä, minkälaiset välit Seralla ja Markuksella oli kun opettaja rykäisi edessä ja sai kaikki alkaneet keskustelujen kuiskutukset hiljenemään luokassa. Eliaksesta tuntui, että tiukkaäänisen nuoren naisen katse viipyi eturivissä hieman muita pidempään. ”Mitä sä olit sanomassa”, Sera henkäisi melkein kuulumattomalla äänellä.

”Ei mitään, puhutaan tunnin lopuksi”, Elias oli vastannut hymyillen, mutta unohtanut sitten kysymyksensä kun oli joutunut ensmmäisen kerran riisumaan mahdollisimman vaivihkaa takkinsa.

 

 ***

”Markus ei ainakaan pidä musta, se on selvää. Sopi tosin mullekin, että Sera istui aina välissä.” Elias veti hajamielisenä yhä aavistuksen ruttuista hihaansa alemmas. Hän oli joutunut riisumaan takkinsa jo ensimmäisellä tunnilla, mikä olisi voinut olla kiusallisempaa…

Mutta kuuma hänellä oli ollut. Melkein luonnottomissa mitoissa. Miksi?

”Aina kun vain istuttiin alas seuraavalla tunnilla, niin…” Eliaksen sanat hiipuivat ilmaan. Hän tunsi jonkun päälle laittaman lattialampun aavistuksen lämpimän hehkun kasvoillaan.

”Tietenkin, Sera.”

Voiko sellainen määrä energiaa tosiaan säteillä lämpöä ympäristöönsä? Kävelevän valon lisäksi Sera oli siis – ilmeisesti tietämättään, mitään muuhun viittaavaa Elias ei ollut huomannut – kävelevä lämpöpatteri. Tunsivatko muut sen? Vaan vain pelkästään Elias, joka oli koko elämänsä ajan opetellut olemaan aina vain herkempi ympäristönsä ärsykkeille, pystyäkseen näkemään paremmin.

”Nyt lopetat miettimisen”, Elias ärähti ja laski päänsä käsiinsä, ”tai pääsi räjähtää.” Ohimoita vihloi inhottavasti, Elias oli turhautunut ja hämillään. Niin paljon kysymyksiä, joihin hän ei tiennyt vastausta eikä voinut niitä myöskään keneltäkään kysyä.

”Jos sanoisit jotain tästä Seralle tai Markukselle, sua pidettäisiin ihan hulluna…” Täytyisi antaa vain päivien kulua ja katsoa mihin päin asiat kehittyvät. Ja pysyä samalla mahdollisimman normaalina.

”No, leikitään sitten vielä vähän ennen kuin menen nukkumaan. Sitä mä tarvitsen vaikken todennäköisesti saakaan nukuttuaa-AIH!”

Elias hieroi kättään. Hän saattoi aistia – hajamielisyyden takia heikommin kuin yleensä – kuinka Toby kavahti yhtä säikähtäneenä taemmas, odottaen rangaistusta. Elias pudisti päätään. ”Ei tää sun vika ollut. Mä olin ihan jossain muualla…” Elias hieroi hajamielisenä kirvelevää kohtaa. Verta ei tullut edes niin paljon, että se olisi tarttunut sormiin. Silti poika kävi pesemässä kätensä.

”Haavaa tuskin näkyy enää huomenna, mutta en halua joutua selittämään miksi mulla on pinkkiä vesiväriä kädessä…Ai niin, muista olla saamatta haavoja ihmisten nähden.”

***

Seuraavana aamuna ennen kouluun lähtöä Elias huomasi olevansa jostain syystä niin hermostunut, ettei saanut syötyäkään paljon mitään. ”Mitä muka voisi tapahtua? Siellä on paljon muitakin ihmisiä ympärillä. Jos siis nekään ovat ihan ihmisiä…Keskity! Enää perjantai ja sitten saat unohtaa kaiken viikonlopuksi!”

Eliaksen huolet olivat turhia. Kumpaakaan Seraa eikä Markusta näkynyt koko päivänä. Ei Sera ollutkaan edellisen päivän päätteeksi sanonut ”nähdään huomenna” kun Elias tarkemmin muisteli.

Poika ei tiennyt oliko pettynyt vai helpottunut.

Myöskään Saaga ei tiennyt oliko helpottunut vai pettynyt, suorastaan vihainen kun Samuli veti hänet sivummalle heti naisen päästyä kotiovesta sisään saman perjantai-iltapäivänä.

”Sä oot siis sitä mieltä, että häitä pitäisi siirtää…taas? Ne on ylihuomenna, Samuli. Kutsut lähetetty, häämatka varattu ja kaikki. Ja en halua joutua taas pyytämään loman siirrosta, tiedäthän sä kuinka tärkeää mun on saada pitää paikkani seurantapuolella? Tiedän heti jos jotakuta epäillään. Ketä tahansa tai…Meitä. Oli kyseessä sitten terrori-iskuepäily tai jotain muuta selittämätöntä. Kuten se että yli puolet meidän perheestä ei ole ihmisiä.

”Joten eikö meidän pitäisi edelleen yrittää näyttää mahdollisimman normaaleilta? Mennä naimisiin ja kaikki.” Kun Saaga nosti katseensa, Samuli käänsi omansa.

”Siitä tässä kiikastaakin. Haluatko tätä vain tilastoiden takia ja kiiltokuvan ylläpitämiseksi? Vai merkitseekö se sulle jotain oikeasti?” Saaga hymähti. Ääni tuli hieman terävämpänä kuin hän tarkoitti. Tai sitten ei.

”Mun sen pitäisi huolehtia tässä tollasista tunneseikoista. Mä en epäröi, epäröitkö sä?” Samuli mumisi jotain epäselvää.

”Ääh, oikeasti! Se tulee olemaan pikkujuttu ja nopeasti ohi, mikään ei muutu. Sulla ei oo mitään menetettävää tai…pelättävää. Luota muhun!” Saaga kurtisti kulmiaan kun kaksi hänen viimeistä sanaansa saivat Samulin nostamaan kätensä puuskaan. Eikö mies oikeasti luottanutkaan häneen?

Ennen kuin Saaga ehti ilmaista paheksuntansa, puhui jo Samuli omat mielipiteensä julki: ”Taas sä teit sen. ’Pikkujuttu ja nopeasti ohi?’ Ehkä, mutta aika julmaa asettaa se noin. Minkään ei tarvitse muuttua, mutta pieni muutos ei olisi pahasta. Ja mä en ole todellakaan varma asemastani. En kaikkien niiden kertojen jälkeen kun...”

”Okei Samuli, mä ymmärrän. Sä et halua sitoutua muhun lopullisesti kun meidän suhde on yhtä värikäs ja hajanainen kuin meidän perhekin. Mutta sulla ei tosiasiassa enää edes ole valinnanvaraa jos satut muistamaan. Sori, me mennään naimisiin viikonloppuna ja se siitä. Nyt mä meen vaihtamaan vaatteet.”

Samuli katseli hölmistyneenä Saagan perään. Naisen ääni tärisi hieman. Vihasta? Pettymyksen tuskasta? Sitä Samuli ei hämmentyneenä osannut kertoa. Ei enää.

Saaga piti päänsä pystyssä ja päättäväisen hymyn huulillaan poistuessaan makuuhuoneen suuntaan, napittaen jo auki virkapukunsa nappeja. ”Niin paljon mistä ei soisi lasten tietävän…” Äskeinen keskustelu mukaan lukien. Itse asiassa, Samulin ja hänen välit olivat olleet samalla lailla kireät jo pitkään, Saaga älysi. Ensimmäistä kertaa ääneen lausutut sanat todistivat sen.

”Ääh, se menee ohi. Samulilla on vain ollut niin paljon opittavaa ja sopeutumista. Ei mistään muusta voi olla kyse”, Saaga vakuutteli itselleen.

***

”Ei se musta voinut olla kiinni”, Elias toisti vielä itselleen ennen kuin havahtui käveltyään ovea päin. Ai niin, tietenkin se olisi kiinni jo tähän aikaan kun Jonna oli nukkumassa. Nyt tyttö tietenkin heräsi, mitä Elias teki edes täällä?

Kulutti aikaansa kun ei vielä seuraavanakaan yönä saanut kunnolla nukuttua. Häiritsevät ajatukset Markukseen ja Serenaan liittyen eivät jättäneet häntä rauhaan. Molemmat olivat niin…erilaisia verrattuna keneenkään muuhun Eliaksen ennemmin tapaamaan. Elias yhtä lailla pelkäsi heidän seuraavaa tapaamistaan kuin odotti.

”Onnistuit valitsemaan sitten ne kaikista erikoisimmat ystäväehdokkaat.” Eliaksella tulisi taatusti olemaan ongelmia etenkin Seran läheisyydessä. Ja jos he koskettaisivat toisiaan…Niin paljon voimaa, aivan Eliaksen ulottuvilla. Elias värähti pelkästä ajatuksesta. Heihei kaikki peittely- ja sopeutumisyritykset…

Elias havahtui kun vaativat kädet nykivät hänen omiaan. Huomaamattaan poika oli pitkän aikaa vain katsellut seinää Jonnan yllä ja sellaisesta huomiotta jättämisestä tyttö ei pitänyt. ”Voi anteeksi…Ja pitäisi laittaa varmaan sulle valot päälle.”

Juuri jotain sellaista Elias oli kaivannut. Jotain normaalia joka hukuttaisi häiritsevät ajatukset alleen. Ja tuntui hyvältä tietää, että hänestä pidettiin sellaisenaan. Pikkusiskon pienet, pehmeät ja sirot kädet hänen omissaan, hakemassa tukea ja turvaa. Että häntä tarvittiin…

”Vau, sähän osaat kävellä jo vaikka kuinka hyvin! Et sä enää ketään auttamaan tarvitse. Viipotat kohta itse pitkin pihoja…” Elias otti pienen tytön varovasti syliinsä…

…Ja vähän vähemmän varovasti heitti yhä uudestaan ilmaan ja otti taas kiinni. Jonna nauroi tyytyväisenä ja riemuissaan, kunnes ääni katkesi leveään haukotukseen.

”Okei, nyt on varmaan meidän molempien aika mennä nukkumaan, jotta jaksetaan huomenna sitä häätouhua. Toivottavasti äiti ja…isä eivät heränneet sun kiljumiseen.” Jonna naurahti vielä, mutta oli liian väsynyt puhuakseen. Haukotteli taas vain, hieroi silmiään ja painoi päänsä vasten Eliaksen olkapäätä.

”Niin…On mukavaa, että mulla on lähellä edes joku normaali. Sun ei tarvitse huolehtia vielä mistään. Mä oon täällä sitä varten”, Elias lupasi hiljaisella ja lempeällä äänellä.

Ja tämä ihan vain koska ne on niin söpöjä yhdessä ^^ Taas aikamoiset vastakohdat mutta ei haittaa…

 

***

Seuraavana aamuna Elias löysi itsensä juomasta kahvia. ”En sitten nukkunut tarpeeksi ja se on jo aika saavutus mun unentarpeeni huomioon ottaen…”

Elias kummasti tuntiessaan, kuinka kuppi yhä oli olevinaan kuuma vaikka kahvia oli enää vähän jäljellä. Sitten hän hymähti turhautuneena. ”Ei se ole kuppi vaan mun käsi. Tämän takia en yleensä juo kahvia lainkaan…” Elias toivoi vain, että ylimääräinen energia ehtisi palaa pois iltaan mennessä. Riittäisi vierailla muuten ihmeteltävää, varsinkin kun häät pidettäisiin pihalla täydellisen pimeyden laskeuduttua jolloin pienikin valonlähde tuntuisi auringolta.

Vieraat saapuisivat kohta. Kaikki oli järjestyksessä, Elias luvannut katsoa Jonnan perään koko illan. ”Tyttö on varmaan tälläkin hetkellä puettavana, kaikki menee niin kuin pitää. Mutta miksi olen silti näin hermostunut? Pikku juttu, niinhän minä itsekin sanoin…” Saaga huokaisi syvään ja kiersi kätensä hetkeksi molempien kaulassaan olevien riipusten ympärille ennen kuin otti ne hellävaroin pois.

Paikalla todistajina oli pari Saagan kaveria, muutama Samulin työkaveri…Kumpikaan ei ollut toivonutkaan mitään sen isompaa. Vaikka Elias ei kaikkea nähnytkään, ympärillä olevien tunteista päätellen – ja erityisesti hänen vanhempiensa – seremonia oli oikein onnistunut ja kaunis.

Jonna aiheutti vieraissa huvittuneitakin tunteita. Tyttö oli melkein heti kiivennyt alas tuoliltaan eikä kiinnittänyt huomiota mihinkään muuhun kuin ilmeisesti johonkin isoon ötökkään maassa. Ja silloin tällöin ilmeisesti aavistuksen epämukavaan mekkoon päällään.

”Hiljaa, jaksa vielä hetki”, Elias yritti epätoivoisesti rauhoitella tyttöä kauempaa kun aika kului.

”Saaga, sanoinko jo että sä olet tänään mielettömän kaunis?” Samuli kuiskasi niin hiljaa, että Elias epäili oliko hänenkään tarkoitettu sitä kuulevan. Saaga vastasi kevyesti naurahtaen yhtä hiljaa: ”Et, mutta nyt kyllä imartelet liikaa.”

”Ei, todella tarkoitan sitä.”

Elias pystyi hyvinkin kertomaan, että aikaisemmasta molemminpuolisesta kireydestä huolimatta ilta oli erittäin onnistunut. Hän ei ollut vähään aikaan nähnyt vanhempiaan niin onnellisina ja poika oli tyytyväinen, että sai jakaa tunteen sillä tavalla.

Etenkin Saaga vaikutti tosissaan tyytyväiseltä ja iloiselta, Elias toivoi vain että Samuli pystyisi tuntemaan sen yhtä hyvin kuin hän. Ylpeydessään Saaga ei sitä kuitenkaan myöntäisi ääneen.

Elias havahtui ajatuksistaan kun ensimmäinen vieras pomppasi kauemmas paikalle tulleesta sudesta ja alkoi taputtamaan hermostuneesti. Hääväki alkoi myös hurraamaan hääsuudelman ilmeisesti jatkuessa vain. Miehet laskivat sekunteja. Elias pudisti huvittuneena päätään ja ryhtyi laskuihin mukaan.

Pienemmässä porukassa tunnelma ainakin oli tiiviimpi ja kotoisampi. Ja Elias todella halusi illan olevan vanhemmilleen mahdollisimman hyvä, paras miellyttävin mahdollinen. Tähän mennessä kaikki olikin sujunut paremmin kuin hyvin. Loistavasti. Eliaksen ympärillä kiersi niin paljon iloa ja innostusta, rippunen hyväntahtoista kateuttakin. Hänen äitinsä taisi sitten olla kaunis…

Vihdoin Eliaksesta tuntui, että hän voisi turhia häiritsemättä rientää Jonnan luokse. Tyttö olikin hyvä saada pois jaloista, kun onnittelijat riensivät suorastaan jonoon tuoreen avioparin luokse.

”No niin, käydäänpä siirtämässä vielä viimeiset tuolit paikoilleen. Saat sä auttaa serviettien taittelussa…” Niinpä hääväkeä odottivat kauniisti katetut pöydät, joissa oli ruttuisia serviettejä. Ei Elias kuitenkaan niitä olisi voinut itse paremmin taitella.

”Sä muistat kai ruokalan ruokasodat? Kakku olisi ollut mehevä ammus”, Saaga hykersi leikatessaan kakkua. Samuli hymähti huvittuneena. ”Mä sain heitettyä tarkimmin ja sä suojasit, osasit jotenkin aina aavistaa kuka heittää meitä kohti seuraavaksi…”, Samuli vastasi.

”Noh, heittämisen sijaan me taidetaan joutua vain syömään kakku. Saat maistaa ensimmäisenä ja muistakin kehua. Tää on mun aivan omakätisesti leipoma…leipomosta hakema”, Saaga totesi vitsikkäästi. ”Sano aa.”

Saaga nauroi hyväntahtoisesti Samulin liioitellen osoittaessa arvostuksensa. ”Lopeta, tollaiset ääniefektit on epäilyttäviä”, Saaga kikatti. Samuli yhtyi nauruun, Elias pudisti päätään. Hänelle tulivat mieleen ennemmin hänen ikäisensä koulukaverit kuin vanhempansa heidän käytöksestään. Ja hääväki yhtyi mukaan. ”Kaikki isoja lapsia…”

Elias seurasi kiinnostuneempana kauempaa, miten hänen vanhempansa keskustelivat vieraiden kanssa. Hän oli harvoin nähnyt näitä ystäviä kotona jos ollenkaan. Ja hänen enonsa, Nikon, kummalliset jutut eivät poikaa kiinnostaneet yhtä paljon kuin uudet ja erikoiset tilanteet ja tunteet.

"Elias, valot", Saaga huikkasi kesken keskustelun tietäen Eliaksen seuranneen. Elias ravisti hämillään päätään. Ai niin, hän ei ulkovaloja tarvinnut nähdäkseen paremmin, mutta vieraat olivat eri juttu...Varsinkin kun samppanjapullot tyhjenivät hyvää kyytiä.

Saagakin yritti yhdessä vaiheessa kuulustella Nikon kuulumisia, mutta mies vaikutti jostain syystä erittäin poissaolevalta ja hermostuneelta. Lisäksi miehen tunteet olivat omituisen ailahtelevat ja sekavat. Elias päätti unohtaa koko asian, eihän se hänelle kuulunut.

Sen sijaan hän juuri tarjosi Jonnalle hyytelöä, suoraan kädestä. Hän kun ei kunnolla kuitenkaan olisi nähnyt sitä mössöä lautaselle laittaakseen ja kun vieraat eivät huomaa niin ketä se haittasi… Ja ainakin tytöllä oli hauskaa kun Elias pyyhkäisi sormillaan hyllyvän jälkiruoan sivustaa salamyhkäisesti ympärilleen vilkuillen, yhä uudestaan. Elias alkoi itse epäillä leikin järkevyyttä vain silloin kun Jonna nuolessaan hänen sormiaan erehtyi välillä käyttämään hampaitaan.

”Onko juhlaparia näkynyt?” Yksi vieraista kysyi ja sai Eliaksen hätkähtämään kesken leikin. Elias pudisti nopeasti päätään.

Ei hän tarkalleen tiennyt missä nämä olivat eikä olisi välittänyt keskeyttääkään…

”Rakastan sinua, Saaga”, Samuli kuiskasi välissä. Saaga hymyili aavistuksen. ”Ja minä sinua.” Sitten Samuli veti hänet uudestaan, tai Saaga hänet, ei sillä väliä, uuteen suudelmaan.

Eikä kukaan onneksi huomannut tulla keskeyttämään.

Vieraat unohtivat pian sen seikan, että hääpari puuttui paikalta, kun joku – todennäköisesti Niko – oli keksinyt raahata stereot ulos. Hääväki tanssi sen tahdissa mitä radiosta sattui tulemaan, vaihtelevilla taidoilla.

Lopulta jäljellä olivat kuitenkin enää vain Elias ja Jonna, kun juhlat saapuivat päätökseen. ”Valvotaan ja pidetään nyt me edes hauskaa kunnolla, kun äiti ja isä joutuvat heräämään huomenna niin aikaisin matkalle. Me saadaankin olla sitten paljon yhdessä.” Siinä vaiheessa Jonnakaan ei tosin jaksanut hytkyä musiikin tahdissa, vaan haukotteli raukeasti.

"Okei, mä luen sulle iltasadun täällä tämän kerran..." Jonnan mielestä Eliaksen iltasadut olivat parhaita, ne olivat aina erilaisia vaikka kirja oli sama.

"Ja sitten mennään nukkumaan. Voidaan siivota vasta aamulla. Tai siis minä siivoan... Ne kaksi lähtevät kuitenkin niin aikaisin, sanoivat heipat ja kaikki jo valmiiksi ettei meitä tarvitse herättää. Saadankin olla pitkään kahdestaan!" Jonna olisi hihkunut innosta jos tytön suu ei olisi sillä hetkellä ollut haljeta haukotuksesta. 

Ja todella, aamuyöllä taksi saapui talon eteen.  Mutta sen luokse saapuvista kahdesta hahmosta toinen käveli hitaasti ja epävakaasti. ”Tänä yönä? Voi hitto mikä ajankohta. Ootko sä kunnossa?” Samuli mutisi nopeasti. ”Joo, mutta mä pärjään. Sitä vaan…Että istuthan lähellä?” Samuli kiersi heti kätensä Saagan ympärille. ”Tietenkin.”

 ***

Kiähhä, tästä alkaa...Seuraava osa onkin jo melkein heti valmis, päätin viime tipassa jakaa tämän kolmeen osaan. Mutta heii, kuten varmaan kokemuksesta tiedätte meinaavat simien häät olla yhtä sähellystä. Tässä ensin perusmokat ja -kommellukset... Sitten ne, joiden takia olisi tehnyt mieli perua häät, passittaa pässinpäävieraat kotiin ja hakata päätä näppikseen.

Pylly vasten pyllyä pum pum...

Mulla näitä ihme hiippareita käy talossa ihan oman mielensä mukaan.

Joo tota...En keksi tähän mitään järkevä...Onhan kuvakin kaukana järkevästä ja loogisesta...Just wtf...

Lol, tein tämän naisen randomisti siihen yhteen kuvaan. Mutta miellyttävän näköinen siitä silti tuli...Tunnistaako kukaan, missä ollut aikaisemmin? Kyllä hän on saanut paljon kuva- ja puhetilaa, kun mennään muutamia osia taaksepäin.

Sitten itse häät. Ensinnäkin, noita tuollaisia kuplia kyllä näkyi. Saagakin on vain suosiotavoitteinen, tekeekö juhlapuku ja -kampaus noin suuren vaikutuksen? Ja Niko, toivon totisesti että olet sen verran järkevä ettet ajattele siskostasi samalla tavalla kuin muut juhlien poikamiehet...Poliisitäti on rumempi mutta siveämpi vaihtoehto...Se siitä, Niko oli koko porukan sekopäisin vieras.

Aina sai noita vieraita etsiä kun olisi tarvinnut kuviin rekvisiittaa...Poltan poreammeen, susi saisi syödä leikittäjänsä. Vanha herra ei mitään muuta juhlien aikan tehnytkään.

Niko katoili välillä vessaan salaperäisesti, mitäköhän tekemään...

Okei, yläkertaan joku majoittui jo alkujuhlista, hienoa. Muut odottakoot jalat ristissä, sarjakuvat kesken.

O.o ...Eikö tämä mene jo yli? Argh, sunkin pitäisi olla syömässä kakkua!

Ei tosin juuri silloin kun pitäisi kohtauksia kuvata. Eikö vieraalla ole lainkaan tilannetajua, et sitten pikkusen malttanut odottaa? >:(

Sentään Elias sai pidettyä Jonnan poissa hankaluuksista, taaperot kun tuppaavat tehdä tuhoja myös erityisesti siellä vessan puolella... JA tämäkin mies otti varaslähdön ruokapöytään mur.

Huutoa pikseliukoille, hiirisormi kipeä ja paussinappula kulunut, mutta sainpahan taas kelpo hääkohtauksen purkkiin...

 

Ja sitten vasta alkaa tapahtua.

Komenttia!