No niin, itsekin olen sitä mieltä, että JO OLI AIKAKIN! Kesälomalla toki on aikaa, mutta jos raahataan viikoksi Rodokselle ja kahdeksi mökille, niin ei sitä ole ehtinyt niin paljon kotikoneella tätä työstää. Mikäs siinä, tarvitsin kai tästäkin pakkolomaa... Ja aloitin osan tekemisen mummolassa, tekstit kun valmiina täällä ja kuvat photobucketissa niin ei kun leikkaa ja liimaa osa yhteen. Nyt, lukemisen iloa!

Seuraavana aamuna yksi vilkaisu sylikkäin nukkuviin Saagaan ja Samuliin riitti valaisemaan Terhille tapahtumien kulun edellisenä iltana. Hän sulki hiljaa oven ja riensi huomiota kipeästi kaipaavan Eliaksen luokse. Elias ei kysynyt mitään, mutta säihkyvä ilme riitti kertomaan, että poikakin tunsi äidissään tapahtuneen muutoksen. "Toivottavasti muutos jäisi vielä pysyväksi", Terhi heitti hiljaisen toiveen ilmaan.

***

Elias tunnusteli kädellään pehmeän turkin peittämän pään linjoja. Eläin liikahti hänen kosketuksensa alla, kun käsi kävi hetkellisesti kasvojen herkillä piirteillä. ”Sori…Mä en nähnyt.”

Elias tunsi kuinka suden korvat nousivat pystyyn ja suuntautuivat jonnekin Eliaksen taakse. Joku oli tulossa, hetkeä myöhemmin Elias tunnisti tämän henkilön huolestuneesta asenteesta ettei kyseessä voinut olla kukaan muu kuin isä. Tai ainakin Elias oli aina kutsunut häntä isäksi, vaikka toki hän tiesi etteivät he olleet samalla lailla samanlaisia kuin hän ja äiti.

”Ääh…Sun on parempi mennä”, Elias sanoi . Hän painoi vielä kerran tarkasti mieleen mitä oli tuntenut ja jatkoi päänsä sisällä kuvan rakentamista. Yhdistäen uudet tietonsa siihen epäselvään hahmoon, suden tunteisiin, jonka hän muuten näki.

”Elias! Tiedän miten äitisikin on aina ollut turvassa susien kanssa, mutta tiedät etten silti pidä näystä.” Elias huokaisi kuullessaan isänsä tiukan äänen.

”Isä olen jo tarpeeksi iso pitämään itsestäni huolta.” Elias ei kääntynyt puhuessaan. Hän tiesi että silloin molemmat muistaisivat vielä selvemmin, ettei Elias nähnyt niin kuin muut. Ja siitä Samuli saisi lisää puhtia Eliaksen suojelemiseen. Miltä, isolta pahalta maailmalta? Aivan kuin hän voisi minä hetkenä hyvänsä kompastua kiveen, kaatua ja taittaa niskansa. Elias hihitti omille ajatuksilleen, mutta lopetti kun tunsi ärtymyksen kasvavan takanaan.

”Ääh, oikeasti, ei mulle ennenkään ole mitään tapahtunut.” Samuli ei vastannut. Tämä keskustelu oltiin käyty monta kertaa aiemminkin, aina siitä lähtien kun Elias oli saanut alkaa mennä yksin ulos.

”Mitä koulutoverisikin tuumaisivat, jos olisit villieläinten ympäröimä välituntisin? Tiedätkö kun äidilläsi oli sama ongelma sinun ikäisenäsi. Onhan hän toki kertonut?” Elias levitti kätensä tuohtuneena. ”Mutta eiväthän ne edes tule koululle kun siellä on niin meluisaa! Ne pelkäävät enemmän niitä päällekäyviä lapsia kuin lapset niitä!” Nyt Elias kuuli Samulin naurahtavan. ”Puhut aivan kuin et olisi yksi kyseisistä lapsista. Ehkä oletkin ainakin vähän viisaampi.” Elias virnisti ja kääntyi.

”Kiitti isä.”

Samuli katseli kun Elias lähti kiertämään talon taakse. ”Muista että jos osut puihin käänny enemmän oikealle.” Hän sai vastaukseksi käden heilautuksen Eliaksen saman tien vaihtaessa hieman suuntaa. Samuli huokaisi ja antoi ryhtinsä lyyhistyä hieman. Toisaalta hänen olisi tehnyt mieli mennä vahtimaan poikaa, hänhän oli sokea! Ja piha niin iso, että sinne eksyisi muutenkin. Mutta toisaalta kun Saagakin oli monta kertaa jankuttanut, ettei Elias kulje sellaisessa pimeydessä millaiseksi Samuli pojan maailman kuvitteli. Mitä poika sitten näki? Samuli ei ikinä pystyisi ymmärtämään. Nyt hänen täytyi vain luottaa sekä Eliaksen että Saagan sanaan, että kaikki olisi hyvin.

Keinuessa on hauskaa, kaikki menee sekaisin. En näe enää mitään selvästi. Eihän aina ole pakko.

”Saaga, huhuu?” Talo oli kummallisen hiljainen. Samuli ei saanut vastausta ja lähti hiipimään eteenpäin yrittäen vaistomaisesti olla tuottamatta enempää ääniä.

”Hei Saaga. Taasko sä olet jääkaapilla?” Samuli sai vastaukseksi vain pikaisen virneen Saagan kohottaessa hetkeksi katseensa. ”Taas mä olen jääkaapilla eikä tollasta pitäs mainita ääneen. Alkaa tässä kohta itseäkin masentaa.”

”Mitä sä tällä kertaa syöt? Onko noi niitä sun tölkkejä joiden sisältö ei enää vastaa etikettiä?” Saaga naurahti hilpeästi. ”Kyllä sä mut tiiät. Ne juotavat jogurtit ei maistu miltään ilman siirappia ja hunajaa ja mysliä. Parempi laittaa kaikki aina valmiiksi sekaan.” Samuli nyrpisti nenäänsä. ”Ja sitten sä annat niiden muhia ja maustua tuntikaupalla? Oota, älä kerro enempää, töissä oli aika raskasta ruokaa ja mun vatsa ei ole vieläkään asettunut.” Samuli seurasi katseellaan kuinka Saaga katosi syvemmälle keittiöön. Lyhyet vaaleat hiukset näyttivät melkein hohtavan auringossa kuten koko muukin Saagan olemus.

”Mä vielä varmistan…Oothan sä varmasti raskaana? Siitä on niin monta kuukautta ja kun vielä…” Samuli lopetti kesken ja otti askeleen taemmas. Jostain syystä Saaga oli suuttunut.

”Ei tollasta pidä kysyä ääneen!” Saaga yhtäkkiä tiuskaisikin. Samuli puuskahti ja risti kätensä.

”Mistäs nyt tollanen asenne? Ihan oikeutettu kysymys. Sä meinaat tyhjentää jääkaapin, mutta nukut entistä vähemmän ja oot koko ajan tolla tavalla puolustava. Mä en keksi mitään muuta syytä.” Samuli ihmetteli itsekseen miksei ollut aiemmin kysynyt suoraan. Samuli näki kuinka hetken miettimistauon jälkeen Saaga laski taas katseensa inhottavaan sekoitukseensa ja otti seuraavan suullisen. Samuli käänsi armeliaasti siksi aikaa katseensa.

”Mä lasken ton myöntäväksi vastaukseksi. Sun hiuksetkaan ei oo kasvanu vähään aikaan niin kuin ennen. Älä nyt suutu.” Saaga hymähti.

”En mä sitä, mä vaan jäin miettimään sun sanoja. Tietenkin mä oon pieniin päin. Mutta tää on vaan niin hemmetin hämmentävää, mä menetin alkuajan odottaessani Eliasta ja nyt tää kaikki on uutta. Mä en tiiä mitkä mun teoista, tunteista ja kaikesta kuuluu ihmisyyteen ja mitkä mun kansaan.”

Samulilta meni hetki ymmärtää. Mutta sitten hän jäi miettimään, löytäisikö hän mitään Saagaa lohduttavia sanoja. ”No, ainakin musta tuntuu että noi kummat mieliteot ruoan suhteen ja ailahtelevat tunteet on ihan inhimillisiä. Mutta se että sä käyttäydyt koko ajan kuin vihainen pentuja suojeleva emo on mustakin kummallista. Sä oot koko ajan valmiina puolustautumaan ja sen takia stressaantunut.”

Samuli tunsi kuinka Saagan mieliala laski hieman. ”Ton verran mä itsekin olen selvittänyt. Mutta mietipä tätä: minkälaisissa oloissa mun kansa eli, kun käytännössä naisten piti mahdollisimman pitkään kätkeä raskautensa ja olla koko ajan valmiina puolustautumaan tai pakenemaan? Siitähän tässä on kyse.” Samuli ei osannut vastata enää mitään. Hän tunsi kuinka Saaga pelkäsi mutta tunsi toisaalta myös syyllisyyttä ja sääliä. Saaga yritti ymmärtää jotain sellaista mitä ei enää ollut. Hänen kansansa historia, tavat ja perinteet katoaisivat lopulta kokonaan eikä Saaga ollut ehtinyt ymmärtää niistä vielä puoliakaan.

”No joo, mutta sun on parempi yrittää unohtaa se nyt. Olivat asiat sitten silloin miten tahansa, täällä ne ovat eri lailla. Sun ei tarvitse paeta enää eikä kukaan halua satuttaa sua. Sä oot kyllä erilainen, mutta kelpaat meille aivan hyvin tollasena.” Saaga hörppäsi antaumuksella lisää, selvästi yrittäen tukahduttaa ajatuksensa. ”Okei”, kuului pirteä vastaus. Samuli pudisti päätään.

”Oot sä kyllä aika tapaus.” Saaga laski hitaasti tölkin. ”Mutta silti sä otit mut.” Saaga kuulosti epävarmalta, sanoen sanat kuin kysymyksenä. Samuli kiirehti vastaamaan: ”Ei, just sen takia mä otin sut.”

Samaan aikaan Elias oli lopettanut hetkeksi keinumisen ja katseli kiinnostuneena eteensä. ”Nora kävelee penkin läpi tai sitten penkkiä ei enää ole.” Elias päätti mennä kiinnostuneena tarkastamaan asian ja kutsui samalla yhä pihapiirissä jolkuttelevan susiystävänsä mukaan. Hän ei välittänyt jäädä miettimään miten tarkalleen ottaen. Hän vain ajatteli liikkuvansa eteenpäin ja… ehdotti sudelle samaa tietäen, että susi kuulisi hänen ajatuksensa jos Elias kurottaisi tarpeeksi. Suden ei ollut pakko tulla, mutta Elias yritti olla ystävällinen. Senkin susi tietäisi.

”Vau! Mä olin oikeassa! Eikö ollut hienoa?” Susi kävi nuuhkimassa hajonneen penkin jäännöksiä, mutta pysähtyi sitten päätään kallistaen Eliaksen taakse. Poika oli yllättäen vaiennut. ”Ei taas…Miksi vauvasta pitää tulla näin paljon vaivaa?”

Samuli yritti vaivaantuneena olla kuulematta sen enempää yökkimisen ääniä vessasta. ”Olihan tämäkin taas arvattavissa, ei kukaan pysty sulattamaan sellaista ruokamössöä ongelmitta.”

Samulista tuntui pahalta, Saaga ei valittanut mutta ei kyseinen tapahtuma mukavakaan voinut tietenkään olla. Varsinkin kun Samuli itsekin tunsi olonsa hieman huonovointiseksi, kiitos heidän välisensä tunnesiteen kautta johon Samuli osasi suhtautua vain ristiriitaisin tuntein. Välttämätön paha... Mies nousi ja päätti mennä katsomaan tarvitsisiko Saaga apua, kun äänet lakkasivat.

”Mä uskon kyllä että sä tarvitsit vähän raikasta ulkoilmaa, mutta voidaanko mennä jonnekin muualle?” Samuli nykäisi päätään hermostuneena. Elias oli niin leikkinsä huumassa, ettei edes huomannut katselevia vanhempiaan. ”Älä nyt Samuli. Eikö ole söpöä kun Elias yrittää opettaa suden antamaan tassua?”

”Olisihan se söpöä jos musta ei tuntuisi koko ajan siltä kuin opetettava voisi puraista pojan käden poikki minä hetkenä hyvänsä. Etenkin jos oppitunti ei edisty ja susi ärsyyntyy…” Saaga vilkaisi Samulia kummastuneena.

”Älä vaan väitä että sä pystyt tuntemaan sellaista nykyään?” Samuli kohautti olkiaan. ”Teidän kahden seuralla meinaa olla sellanen vaikutus. Mulla alkaa oikeasti olla kuudes aisti.” Saaga nauroi ääneen nähdessään kuinka vaivaantunut Samuli oli.

”Älä huoli, siihen tottuu. Mutta mennään vaan, mun pitää jaloitella vielä kun pystyn.”

Susi tosiaan näytti olevan aivan pihalla oppitunnista.

”Hei, äläpäs nyt vaihda aihetta!” Elias tiuskaisi kun tassun antamisen sijaan susi nuolaisi häntä. Elias ei kuitenkaan voinut olla hymyilemättä. Kunpa ihmisetkin olisivat näin yksinkertaisia leikkikavereita. ”Sä et ainakaan huolehdi siitä, pärjäänkö mä, vaikka en näe. Kukaan ei tunnu ymmärtävän, että mä näen aivan tarpeeksi!”, Elias puuskahti ennen kuin jatkoi kiusaantuneena hymyillen, ”Ja ainakaan musta ei tunnu siltä, että puhuisin taas vain yksikseni.”

***

Vihdoin! Uran huipulle ja viime tipassa, enää yksi elinpäivä aikaa Terhilläkin. Nyyh…

***

”Saaga, tiedät että…” ”Niitä häitäkö sä taas hätäilet? Jos totta puhutaan sillä ei ole meille paljon merkitystä.” Saaga kuuli pettyneen huokaisun.

”Mä oon pahoillani mutta ensinnäkin nyt kun mä oon taas raskaana mä oon vähän epävakaa sellasiin tilaisuuksiin. Äläkä väitä että ne sun todistamaan tulevat ystävät ymmärtäisivät sellasta.” Saaga jäi odottamaan Terhin vastausta uhmakkaana.

Terhi puuskahti epätoivoisena. Hän halusi vielä niin kovasti ehtiä näkemään edes toisen lapsistaan avioituvan virallisesti. Hän itse kun muisti sen päivänä, jolloin unelma täyttyi. ”Mutta Saaga, etkö ole huolissasi? Ettehän te ole edes virallisesti kihloissa, ja Samuli lähti jo kerran…”

”Ai että pitäisikö mun kahlita se ennen kuin mies päättää taas häipyä?” Saaga kivahti ennen kuin jatkoi maltillisemmin, ”Mä tiedän ettet sä ymmärrä kaikkea mun kansan…Pariutumisrituaaleista mutta tässä vaiheessa me ei käytännössä pystytä enää elämään erossa toisistamme. Usko pois, Samuli ei lähde minnekään. Mä oon tyytyväinen ja mun elämäntilanne pysyy vakaana. Sun ei tarvitse murehtia siitä.”

Sitten Saaga hymähti huvittuneena. ”Mutta kyllähän se olisi ihan kiva nähdä miten Samuli reagoi jos mä alan vähän vihjailemaan…” Hän sai vastaukseksi naurahduksen Terhiltä.

”Minusta tuntuu että reaktio voi olla mitä tahansa. Mutta olet oikeassa, ei ole minun asiani hiillostaa teitä kahta nyt kun teillä on niin paljon totuteltavaa uuteen tilanteeseen. En voi kuvitella edes puoliakaan.” Terhi oli monta kertaa pyytänyt Saagaa selittämään satunnaisia asioita, joita hänen elämäänsä kuului mutta joita Terhi ei täysin ymmärtänyt. Nykyään tuppasi vain olemaan niin, ettei Terhi ollut yhtään sen viisaampi yhdenkään selityskerran jälkeen. Ei, vaikka Samulikin pystyi avustamaan näissä kertomuksissa. Se sai Terhin yhä vain enemmän hämilleen ja lopulta hän oli päättänyt jättää asian sikseen.

”Hohhoijaa.” Terhi katseli hiljaisena kun Saaga nojasi päänsä taakse ja huokaisi syvään. Hän sulki silmänsä, mutta vain hetkeksi. ”No nyt se Samuli tulee. Parempi mennä heti hiillostamaan.” Terhi kikatti sellaisella äänellä, johon hän ei ollut enää uskonut pystyvänsä.

”Älä nyt kuitenkaan heti kotiovella pelästytä sitä miesparkaa.” Saaga kohotti kätensä osoittaen kuulleensa ennen kuin katosi oviaukosta eteiseen.

Terhi ei tiennyt kuinka paljon Samuliin olivat vaikuttaneet Saagan sanat, kuinka paljon miehen oma päätös. Mutta joka tapauksessa, suvun perinteitä noudattaen, kosinta tapahtui iltahämärällä omenapuun alla. Terhi tunsi olonsa haikeaksi kun parivaljakko käveli käsi kädessä sisälle, molempien hymyt korvissa. Lopun iltaa he vilkaisivat usein toisiinsa, puhuen sanoin joita kukaan muu ei voinut kuulla. ”Rami hei, muistuttavatko he sinua jostakin? Me rikoimme perinteen hetkellisesi, vain koska päätit leikkiä Romeota kiipeämällä katon kautta huoneeseeni. Joskus vuosituhansia sitten…”

”Taitaa olla viimeisiä kertoja kasvihuoneessa minulle. Vähän epäkätevää kun ei pysty enää kunnolla kumartumaan, pitää vain tähdätä siemenet koloon täältä ylhäältä ja toivoa parasta. Niin…Kunpa joku vieläpä katsoisi näiden perään.” Terhi laski kuokan hitaasti vasten ovea muiden työkalujen viereen ja katseli hetken muuten pimeässä yössä luonnottoman kirkkaasti valaistua tyhjää ja hiljaista kasvihuonetta. Sitten valot sammuivat.

”Mitä mummi teki noin myöhään ulkona?” Terhi naurahti. ”Mitä pikku-Elias tekee näin myöhään hereillä? Eikö sinullakin ole huomenna taas koulupäivä? Ja sinun pitää tehdä erityisen ahkerasti töitä.” Elias kallisti päätään.

”Ainahan mä.” Terhi silitti pojan päätä. ”Ja hyvä niin. Olin kasvihuoneella. Lupaathan sinä ainakin katsoa versojen perään?”

Elias laski katseensa. ”Mutta kun kasveja on vaikeampi nähdä. Ne eivät tunne paljon mitään. Mä en pystyy ihan kaikkeen…”

Terhi huomasi kuinka allapäin poika hetken oli ja katui sanojaan. Joskus tältä erikoiselta, pieneltä sokealta pojalta oletettiin liikaa. Siihen Terhikin oli syyllistynyt pari kertaa. ”Voi Elias, sinä pärjäät aivan mainiosti”, Terhi sanoi rohkaisevasti ja halasi poikaa. Hän yritti olla mahdollisimman iloinen, sillä hän tiesi kokemuksesta tunteen tarttuvan. Eliaksen tapauksessa vielä enemmän. ”Kiitos, isoäiti.”

***

Hiljainen tasainen naputus kaikui muuten hiljaisessa ja himmeästi valaistussa keittiössä.

”Ai saamari!” Saaga imaisi turhautuneena sormeaan. Hänellä oli nälkä, hän tarvitsi jotain kunnon syötävää. Mutta miksi tomaatit eivät voineet pilkkoutua kunnolla hänen herkkumunakastaan varten? Pyörähtää nyt sillä tavalla pois alta…

Saaga katseli otsa mietteliäillä rypyillä sormeaan, jonka päähän muodostui uusi veripisara. Hän saattoi olla väärässäkin, mutta paikalliset lääkärit ja tutkijat olisivat varmasti villiintyneet nähdessään minkä väristä se oli. Ei syvän tummanpunaista niin kuin ”normaalisti”, vaan kirkuvan karmiinin punaista tai pinkkiä. Saaga hymähti itsekseen. Siitä oli pitkä aika kun hän viimeksi oli nähnyt omaa vertaan kunnolla, pimeää metsää ei luettu tähän mukaan. Onneksi sentään kuivuessaan se muuttui normaaliksi, lapsena hän ei ollut vielä niin varovainen… Terhi ja Rami eivät olleet kaivanneet silloin yhtään enempää yllätyksiä. Yllätyksistä puheen ollen…

”Samuli hei, tule pois sieltä oviaukosta.” Saaga kuuli hiljaiset ja pehmeät askeleet jotka pysähtyivät hänen taakseen. Saaga yritti olla kiusaantumatta, vaikka hän olisi voinut vaikka vannoa selkänsä olevan pian rakoilla kiinteästä tuijotuksesta. Askeleet ja katse seurasivat häntä kun Saaga viimein siirtyi sekoituksensa kanssa hellalle ja siellä odottavalle pannulle.

”Aiotko sä jatkaa patsastelua vai vaihtaa saarnaamiseen?” Saaga ei saanut vastausta. Pannun tasaisesta sihinästä huolimatta venyvä hiljaisuus oli kiusallinen, ainakin Saagalle. Sivusilmällä vilkaistessaan hän näki kuinka Samulin katse vaelsi pitkin hänen vartaloaan. Saaga oli hetken hyvin tietoinen hiljalleen näkyvämmästä vastakummustaan.

”Ei mulla ole mitään mistä valittaa”, Samuli lopulta mumisi poissaolevana. Saaga heilautti hiuksiaan pois kasvojensa edestä. Hänelle alkoi tulla melkein kuuma höyryävän pannun yllä. Hän yritti pitää katseensa tiivisti kuplivassa munamössössä, mutta taas pian hänen päänsä nytkähti Samulin suuntaan. Mies ei ollut liikkunut tai sanonut mitään, katseli vain.

”Samuli hei…Jos sä vaikka siivoisit ton työtason mun jäljiltä.” Ei vastausta. ”Käykö?” Samuli hätkähti näkyvästi ja näytti virkoavan ajatuksistaan. Mies käveli sanaakaan sanomatta Saagan osoittamaan suuntaan.

Molemmat jatkoivat tekemisiään hiljaisuuden vallitessa. Saaga käänsi poissaolevana munakkaansa onnistuen melkein heittämään sen pois pannusta. Hän vilkaisi vähän väliä hermostuneena Samulin suuntaan. Miksi? Saaga kyllä tiesi, että Samuli oli työkavereidensa kanssa juhlinut illalla jonkin projektin onnistunutta päätöstä, mutta ei sen olisi pitänyt vaikuttaa enää tai näin. Saaga ravisti päätään ja siristi silmiään, aikoen keskittyä vain munakkaaseen. Väsymys hiipi jo takaisin, mutta Saaga aikoi jaksaa syödä edes tämän kerran kunnolla ettei aamulla tarvitsisi heti olla ensimmäisenä laittamassa ruokaa.

Saagan ajatukset tuntuivat valuvan tyhjyyteen kun hän tunsi kevyen henkäyksen niskassaan. Hän ei pystynyt edes ajattelemaan mitään sarkastista siitä. ”…Samuli?” Ei vastausta. Luoja tuon miehen ei pitäisi juoda.  Etenkin kun Saaga tiesi mikä vaikutus hänellä jostain syystä raskauden edetessä oli alkanut toiseen olla. Välillä Samuli oli naurettavan ylisuojelevainen, välillä taas…tätä.

Saaga vetäisi terävästi henkeä kun tunsi käsien kiertyvän vyötärönsä ympärille. Sitten hän tunsi kosketuksen niskassaan, se eteni olkapäälle…

Saagalle tuli huono olo ja vasta silloin hän huomasi lakanneensa hengittämästä, tekemästä mitään. Toinen käsi oli jähmettynyt pannun kahvalle, toinen polttelevan höyryn päälle. Mutta sitäkään Saaga ei tuntenut.

Saaga veti henkeä, mutta sanat eivät tulleet ulos. Samuli painautui yhä lähemmäs, pesusieni vieläkin toisessa kädessä. Saaga tunsi kuinka siinä oleva vesi imeytyi hänen mekkoonsa, mutta hän havahtui todella vasta kun vesi virtasi pitkin hänen jalkaansa. ”Samuli, ei nyt. Terhi ja Elias heräävät kohta”, Saaga sanoi tavoitellen tiukkaa ääntä, mutta ulos tuli vain värisevä kuiskaus, jolla ei ollut mitään vaikutusta. Saaga laski molemmat kätensä tasolle edessään. Hänen oli yritettävä jotain muuta ja pian…

Jotenkin Samuli huomasi taas pian jynssäävänsä samaa jo valkoisena kiiltelevää tasoa. Hän pysähtyi hetkeksi ja katseli kummastuneena ympärilleen, kuin vasta heränneenä.

”No niin, siinä menikin vähän pidempään.” Samuli vilkaisi Saagaa sivusilmällä uskaltamatta kohdata toisen katsetta suoraan. Silloin Saaga olisi saattanut huomata, ettei Samuli pystynyt muistamaan mitään edellisestä – mies vilkaisi kelloa – puolesta tunnista paljon mitään. Samuli huomasi punastuvansa kuullessaan Saagan heleän naurun. Tietenkään Saagalta ei jäänyt mitään huomaamatta.

”Älä huoli, mä sain pujoteltua sun otteesta ajoissa pienellä suostuttelulla. Mutta nyt sä varmaan opit jotain, hmm?” Saaga naurahti uudestaan, hieman hermostuneempana. Samuli nyökkäsi itsekseen ja päätti olla vaivaamatta itseään enää yhtään enempää. Mutta hän ei voinut olla nuolaisematta huuliaan, kuvitteliko hän vain vai pystyikö hän vieläkin maistamaan Saagan? Raju pään ravistus. Samuli lähti ennen kuin Saaga oli edes istunut pöytään.

Oli vielä niin monta asiaa, joita kumpikaan heistä ei ymmärtänyt kunnolla. Ja aina tuntui tulevan lisää, mutta molemmat olivat joutuneet vain opettelemaan ohittamaan ne. Elämän täytyi jatkua niin normaalina kuin mahdollista.

***

Elias istui hiljaisena ja liikkumattomana. Talo tuntui olevan tänään täynnä kummallisia tunteita. Pelkoa, jännitystä, surua, hämmennystä… Tunteet itsessään eivät olleet Eliakselle vieraita, mutta hän ei tuntunut tällä kertaa tietävän syytä yhteenkään niistä. ”Mitä täällä tapahtuu?” poika kysyi ääneen. Saaga ja Samulikin näyttivät olevan sillä tuulella, etteivät he kertoisi mitään valaisevaa.

Elias kohautti itsekseen olkiaan ja päätti lähteä ulos. Pitäisi vain vaihtaa ulkoiluvaatteet ettei kukaan keksisi syytä keskeyttää häntä, mitä ikinä hän olikin tällä kertaa menossa tekemään. Sitä edes Elias itse ei vielä tiennyt.

”Jos onnistun pyydystämään jotain ilmassa lentävää, niin ehkä vihdoin kaikki uskovat että pystyn samaan kuin muutkin.” Elias hihitti itsekseen. Hänen suunnitelmansa oli loistava, ei voisi olla mitään sokealle vaativampaa kuin pyydystää kevyitä, melkein olemattomia nopeasti liikkuvia eliöitä. Mutta Elias näki nekin.

Elias oli erittäin tyytyväinen itseensä pidellessään pian purkkia, joka hänelle näytti olevan täynnä valoa. ”Nyt ne vihdoin ymmärtävät, ettei maailma ole minulle pimeä.”

”Minulla ei ole ikinä ollut suurempia ongelmia näkemisessä…"

Terhi näki Eliaksen istumassa hiljaa olohuoneessa. Ennen nukkumaan menemistään Saaga oli vinkannut, että pojalla olisi jotain näytettävää. Saaga itse vain oli ollut liian väsynyt, ja epäili, että poika oli nyt hieman allapäin kun kukaan ei ollutkaan katsomassa.

Nyt Terhi huomasi kuinka hymy levisi heti pojan kasvoille kun hän tunnisti tulijan – miten, sitä Terhi ei kunnolla tiennyt.

”Mummi, katso mitä mä onnistuin tekemään! Näetkö nuo kaikki va…perhoset purkissa?” Terhi nyökkäsi ja hymähti hyväksyvästi. ”Ja kauniita ovatkin. Mutta eivätkö ne näytä hieman…uupuneilta?”

Poika pomppasi heti ylös ja taputti purkkia. Perhoset levähtivät lentoon hetkeksi mutta putosivat sitten yksitellen purkin pohjalle ja menivät liikkumattomiksi. ”Mutta mummi!”, Elias parahti, ”Miksi valot sammuvat? Mitä perhosille tapahtuu?”

Terhi ei ehtinyt vastata ennen kuin kuuli Eliaksen vetävän terävästi henkeä. ”Valot…Niitä ei enää ole.” Poika kuulosti hämmästyneeltä. Perhoset olivat kuolleet. Terhi ei tiennyt miten poika oli sen kokenut, mutta kokemus oli ensimmäinen.

”Elias, muistitko tehdä purkkiin ilmareikiä tai jättää kannen raolleen tarpeeksi?” Terhi tulkitsi hiljaisuuden kieltäväksi vastaukseksi. Sitten poika pudisti lisäksi hiljaa päätään. ”Mä…Tapoinko mä ne? Voi ei…”

Elias otti haparoivia askeleita taaksepäin kauemmas purkista kunnes törmäsi sohvaan ja istahti niille sijoilleen. Terhin kasvolle levisi katkera hymy. Poika oli niin viaton, ei tarkoittanut pahaa kenellekään, ja oli nyt selvästi järkyttynyt tapahtuneesta. ”Ei se mitään, sellaista sattuu. Kaikki kuolevat joskus”, Terhi lohdutti osaamatta lainkaan valmistautua seuraavaan reaktioon. Elias käänsi päänsä niin nopeasti että niskassa naksahti.

”Mutta mummi, ei sinun valosi saa sammua samalla tavalla! Ei ikinä!”

Ennen kuin Terhi itsekään oli ehtinyt ymmärtää, hän oli jo kiertänyt kätensä tärisevän pojan ympärille ja vetänyt tämän vierelleen. Pojan kasvot olivat ilmeettömät, mutta miksi tämä värisi sillä tavalla? Vihasta, surusta, pelosta? Terhi ei tiennyt lainkaan mikä lohduttaisi poikaa, hän ei voisi valehdella. Terhi tiesi olevansa jo iäkäs ja tunsi väistämättömän olevan lähellä. Mutta kuin kuullen Terhin ajatukset, Elias painautui entistä lähemmäs. Miten selittää pienelle pojalle kuolema?

”Olen pahoillani, Elias, mutta sille ei kukaan voi mitään. Sinähän näet kaiken elävän valoina?” Elias nyökkäsi aavistuksen. ”Muista näkemäsi, niin ihmiset jotka tunnet eivät ikinä lakkaa olemasta. Muista kaikki mitä olet heidän kanssaan nähnyt, kokenut, tuntenut ja kuullut niin he ovat aina kanssasi.”

Elias niiskaisi kerran, mutta paidan kastelevat lämpimät kyyneleet, joita Terhi jo odotti, eivät ikinä tulleet.

Sen sijaan Terhi hämmästyi poikaa vilkaistessaan. Tämä hymyili.

”Mummin valo on kaunis ja kirkas. Mä muistan sen kyllä.” Terhi naurahti kommentille. ”Mitä muuta aiot muistaa?”

Eliaksen kulmat painuivat hetkeksi ryppyyn pojan miettiessä. ”Ääni, naurat iloisesti. Ja mummi tuoksuu hyvältä…Ja kerrot hauskoja juttuja.” Eliaksen lista jatkui vielä vain ja jokaisen kohdan jälkeen poika kuulosti innokkaammalta ja iloisemmalta. Kunpa Terhi olisi voinut sanoa saman itsestään.

”Mä muistan kyllä mummin. Mä tiedän sen.” Elias sulki silmänsä ja huokaisi tyytyväisenä, saadessaan olla sillä tavalla lämpimässä halauksessa. Terhi sitä vastoin tukahdutti oman huokauksensa, joka olisi kuulostanut surumielisemmältä. Hän toivoi niin kovasti ettei häntä jäätäisi kaipaamaan liikaa, yhä vieläkin hänen uniinsa saattoi tunkeutua se Ramin kuoleman jälkeinen pimeä, hiljainen ja hoitamaton koti.

”Nyt kun perhe on vielä kasvamassa, lapsia lisää. Heidän pitää jatkaa eteenpäin.” Terhi käsi kävi alavatsan paikkeilla. ”Muutama kuukausi.” Terhi halusi syövän vain ottavan hänet mahdollisimman nopeasti ja kivuttomasti, niin olisi parasta kaikille. Onneksi Elias oli vielä autuaan tietämätön Terhille langenneesta aikataulusta.

Mutta poika sai kokea ainakin yhden kuoleman käynnin ennen sitä. Harvoin olen nähnyt simien itkevän noin lemmikkien perään, Peillot taisi olla rakas, ainakin Terhille…

...Eikä mennyt kauan kun Terhinkin aika tuli. Päästä nyt edes rauhassa pois taksista tyhmä kaaputomuläjä-! Ja hyvästi Terhi rakas...

Samuli tiesi mitä oli tapahtunut, kun löysi Saagan aamulla sohvalta nukkumasta, edelleen uupuneena. Saagan ruokahalu oli syystäkin kadonnut kun hän oli yöllä rientänyt vastaamaan puhelimeen toivoen, ettei kukaan muu ehtisi herätä. Mutta kuultuaan sairaalan uutisen hän oli toivonut, että joku kuitenkin olisi ollut hänen kanssaan jakamassa tuoreen uutisen. Tai että hän itse olisi sittenkin jaksanut ja saanut olla sairaalassa äidin tukena viimeisetkin hetket, omasta tilastaan huolimatta...

Siinä vaiheessa Saaga ei ollut kuitenkaan enää jaksanut herättää ketään, laahustanut vain sohvalle ja surrut itsensä uneen. Kun ei hänen annettu edes itkeä. Kaikki oli kuitenkin tapahtunut liian nopeasti, vaikka hän oli pitkään tiennyt miten tilanne tulisi kuitenkin päättymään.

Kuolema koittaa jokaiselle ajallaan.

Jostain syystä purkillinen kuolleita perhosia oli ollut jo pitkään sohvapöydällä. Saaga ei ollut jaksanut enää vilkaistakaan siihen, ja Eliakselle purkki oli ollut jostain syystä niin tärkeä, että poika oli jyrkästi kieltäytynyt hoitamasta itse asiaa.

Niinpä eräänä aamuna, tietäen että Elias kuitenkin suuttuisi jälkeenpäin, Samuli päätti käydä viemässä perhoset takaisin luontoon. Vaikka hän oli alun perin aikonut kipata purkin aavistuksen muumioituneen oloisen sisällön vain oven viereen, Samuli löysi itsensä seisomasta paljasjaloin sen aidatun puutarhan edestä.

”Hmph.” Samuli ihmetteli ajatusten kulkuaan. Kaataessaan perhoset purkista tuuli sattui tarttumaan niihin ja katsellessaan vielä aavistuksen hohtelevia kauemmas lentäviä perhosia Samuli alkoi muistella Terhiä. ”Musta tuntuu…Että tää oli sulle jotenkin tärkeä paikka.” Samuli värähti kääntäessään selkänsä viimein näkymälle ja joutui tosissaan vakuuttelemaan itselleen, että kyse oli vain kylmästä. ”Meidän kaikkien pitää jatkaa.”

***

Elias tiesi että oli väärin sillä tavalla kuunnella aikuisten keskustelua. Mutta vaikka hän ei kuullutkaan kunnolla sanoja, hän tiesi että kyse oli jostain huolestuttavasta. Äänensävyt olivat kiireiset ja välillä ärtyneet. Sitten ne yhtäkkiä hiljenivät. Elias tunsi äitinsä läsnäolon ja poika ehti sihahtaa kevyen kirosanan ennen kuin kuuli nimeään kutsuttavan.

”Hei äiti, isä”, Elias tervehti kepeästi kuin vasta paikalle tulleena. Joko Samuli ei ollut huomannut Eliaksen salakuuntelevan tai kumpikaan vanhemmista ei vain nostanut asiaa sen enempää esille. Saaga vilkaisi Samulia nopeasti kuin lupaa kysyen – vastauksenaan lyhyt ja jäykkä nyökkäys – ennen kuin riensi poikaansa vastaan.

”No hei, Elias, mikä sinut tänne toi? Saitko läksyt jo tehtyä?”

Elias kiersi Saagan katseen – läksyt lojuivat tekemättöminä hänen huoneensa lattialla – ja sitä vastoin asetti tottuneesti kätensä pyöreälle vatsalle.

”On ne melkein. Mä halusin tulla vain katsomaan pikkusiskoa ensin!” Saaga hymyili ja asetti omat kätensä Eliaksen käsille vieden ne oikealle paikalle. Eliaksen hymy leveni hänen tuntiessaan vatsan sisältä ulospäin suuntautuvat satunnaiset kohoumat. ”Jes, tällä kertaa se kaikkea muuta kuin nukkuu! Hei, mitä kuuluu?”

Saaga vilkaisi yhtä lailla hymy korvissa Samulia, joka kuitenkin tyytyi katselemaan kauempaa kädet puuskassa ja vakavalla ilmeellä. Saaga rykäisi ja astui hitaasti taemmas. ”Menepäs nyt tekemään läksyt loppuun. Meillä oli täällä aikuisten juttuja kesken.” Elias kääntyi protestoimatta, mutta Saaga kuuli ilmeisesti vain hänelle tarkoitetut sanat ennen kuin poika katosi: ”Sen valo alkaa olla valmis.”

Saaga hämmentyi hetkeksi ja joutui tukahduttamaan näkyvän hätkähdyksen kuullessaan Samulin rykäisyt. ”Ja nyt voimme toivottavasti jatkaa ilman keskeytyksiä. Tää asia on käytävä loppuun”, Samuli tokaisi tiukalla äänellä heti kun Elias oli kuuloetäisyyden päässä.

”Ääh, Samuli, älä ole noin tiukkis. Ei kukaan sentään ole kuolemassa. Meillä on vielä aikaa”, Saaga sanoi hymyillen, nyt hieman vaisummin, eikä yllättynyt Samulin seuraavaa kommenttia: ”Poikakin tietää että puhut mitä sattuu. Meillä nimenomaan ei ole enää aikaa ja asia on yhtä selvittämättä kuin aiemminkin.”

”Vai aiotko tälläkin kertaa synnyttää yksin metsässä? Kyllä sekin järjestyy, et ainakaan vaikuta halukkaalta edes miettimään muita järjestelyjä.” Saaga pudisti hitaasti päätään.

”Samuli kiltti älä ala liioittelemaan tolla tavalla. Ei tää ole mullekaan kivaa. Mä en oikeasti tiedä. Mutta eikö se mennyt viimeksikin lopulta ihan hyvin? Ja musta tuntuu että niin sen kuuluu mennä. Mä en voi sille mitään.”

Saaga oli aivan yllättynyt Samulin seuraavaan reaktioon. ”Tarkoitat siis että haluat tehdä sen taas yksin? Huolimatta siitä että me muut ollaan täällä huolesta kipeinä? Luuletko oikeasti että mä antaisin jotain tapahtua sulle vain sen takia, kun sä jääräpäisesti jankutat haluavasi noudattaa ’perinteitä’? Kuvittele itsesi mun tilanteeseen niin näet ehkä kuinka älytön sun ajatus on. Kuinka tyhmä sä olet luullessasi, että se on ainoa oikea tapa.”

”Tyhmä? Mä haluan vain kaikkien parasta. Mun älyttömien ajatusten ansiosta mä oon onnistunut pysymään näkymättömissä näinkin kauan. Entä jos sä riuhtoisitkin mut sairaalaan? Mitä lehdet tykkäisivät siitä jos mä räjäyttäisin pari lääkäriä paetessani sieltä puhuttuani ensin ihan sekavia? Näin sen pitää olla. Mä teen asiat omalla tavallani ja haluan myös pitää ne tavat omana tietonani. Näin mä, me kaikki selvitään ja saadaan olla rauhassa.”

Samuli otti askeleen taaksepäin ja yritti rauhoitella Saagaa, jonka ääni oli vain kohonnut jokaisen lauseen jälkeen. Samuli viittasi kerran yläkertaan ja sanoi: ”Okei, pointti tuli selväksi mutta muista että Elias kuulee. Se saattaa ymmärtää jotain väärin.” Saaga puuskahti ja risti hetkeksi kätensä kunnes oli rauhoittunut tarpeeksi. Sitten hänen ilmeensä taas kirkastui.

”Musta kyllä tuntuu, että nyt kun sä oot virallisesti mun kumppani, sä kuulut tähän mukaan. Tällä kertaa mun ei tarvitse paeta kaikkien luota. Ja jos tarvitseekin mä otan sut varmasti mukaan.” Samulin suu avautui, mutta sanoja ei ensin tullut.

”Ootko, ootko sä varma? Mutta mitä mä pystyn silloin auttamaan?” Nyt Samuli kuulosti hieman hätääntyneeltä. Miehen ilme muuttui kuitenkin ärsyyntyneeksi Saagan vain naurahtaessa lyhyesti. ”Jos ei muuta niin se oot tällä kertaa sä joka palaa voimansa menettäneenä.”

Samuli värähti mutta nyökkäsi päättäväisesti. ”Jos se tuntuu susta oikealta ratkaisulta, niin mä oon valmis. Mä en tiedä mihin, mutta kuitenkin.” Saaga hymähti. ”Sä et vieläkään luota muhun?”

Silloin Samuli kumartui Saagan vauvavatsan puoleen. ”No en ihan…Mutta teidän molempienhan parasta mä vain tarkotan.”

Kun Samuli käveli vihdoin pois, Saaga ei jostain syystä tiennyt mitä ajatella. Mutta hänen mielensä tuntui vellovan aivan oman tahtonsa mukaan. Vieläpä sellaiseen suuntaan, joka sai vanhan haavan särkemään jossain syvällä Saagan sisällä. ”Minä tiedän sen, Samuli, ja olen siitä kiitollinen sinulle. Se riittää että vain olet läsnä…Enemmän kuin Nael ikinä oli, sai olla. Mutta Nael olisi luottanut minuun.”

Hetken Saaga mietti mitä Nael mahtaisi ajatella Saagan sen hetkisestä tilanteesta. Olisiko hän ylpeä pojastaan, hyväksyisikö hän Samulin, näkisikö hän kuinka onnellinen Saaga oli? Saaga saattoi vain toivoa ja muistella. Häntä ja kaikkia muita menettämiään rakkaita. Terävät muljahdukset vatsassa ilmoittivat, että lapsi ei pitänyt Saagan ajatusten kulusta. ”Olet oikeassa, oma pikku villikkoni. Menneet ovat menneitä…Mutta olet kyllä ainakin villimpi tapaus kuin Elias.”

Eliaksella oli omat ongelmansa. Kaukana vuoristossa erikoiskouluja oli hyvin vähän. Elias oli päättänyt yrittää pärjätä niillä avuilla joita paikallinen tavallinen koulu hänelle pystyi tarjoamaan, mutta se ei ollut helppoa. Elias ei kuitenkaan halunnut aiheuttaa vanhemmilleen huolta ja vaivaa, pahimmassa tapauksessa he joutuisivat muuttamaan jonnekin kauas. Työpaikat menisivät ja Elias menettäisi kaikki vähätkin kaverinsa…

”Seiska puoli on ihan hyvä, eikö niin? Ja mitä vielä, pari kasia, yksi ysi?” Elias riiputti suhteellisen hyvistä numeroista huolimatta päätään kävellessään kotiin. Hän oli tehnyt taas niin kovasti töitä. Pistekirjoitus onnistui ja nykyaikaiset tietokoneet olivat myös suureksi avuksi, mutta ei hän voinut mitenkään laskea itseään näkevien joukkoon, ainakin mitä kouluun tuli. ”Pahemminkin voisi olla…”

Paperi leijaili Eliaksen kädestä maahan kun poika tarrasi kotiovella henkeään haukkoen päähänsä. Tunne meni ohi ennen kuin Elias ehti edes tulkita mistä oli kyse.

”Ku-Onko siellä ketään?” Elias haravoi ympäristöään villinä. Hän oli tuntenut jonkun tunteet hetken selvänä ja kirkkaana, jotain synkkää, terävää ja isoa. Elias ravisti päätään. Tyhmä satunnainen harhatunne, mistään muusta ei voinut olla kysymys. Vaikka Elias ei kyllä tiennyt oliko sellaisia olemassakaan… Hän kuitenkin päätyi ihan varmuuden vuoksi vetämään ulkopuolelleen levittänyttä energiaa lähemmäs itseensä. ”Ehkä pitäisi tehdä sitä vähemmän, en pystykään ottamaan kaikkea vastaan ilman ongelmia… Liikaa tunteita viime aikoina.”

Elias oli ollut niin ylpeä huomattuaan voivansa lukea sillä tavalla tunteita ihan pienestä lähtien, ilman kosketusta ja laajalta alueelta. Saaga kun oli kertonut oppivansa sen vasta vanhempana. Mutta Eliakselle se oli luonnollista, olihan se hänen ainoa yhteytensä muuten pimeään ulkomaailmaan.

Sisällä hänen vanhempansa juttelivat iloisesti ja kepeästi. Elias kurtisti kulmiaan, ainakin äidin olisi pitänyt tuntea jotain samanlaista kuin Eliaksen. Eikö äitikin tee sitä koko ajan nyt, kerää ja tulkitsee alituisesti mitä ympärillä on? Elias veti syvään henkeä. Ehkä sitten olisi parempi olla mainitsematta koko asiaa. Hän tiesi, ettei jokin kaukainen tapahtuma ja sen aiheuttamat tunteet olleet nyt hänen perheensä tärkein asia.

Elias söi pitkään illallistaan, yrittäen samalla kuunnella seinän takan käytävää keskustelua. Hän kuuli vain hetken hiljaisuuden ja äitinsä hiljaisen äänen, tavallista hiljaisemman, ennen kuin isä kutsui hänet huoneeseen.

”Elias, sähän tiedät että meille tulee ihan pian vauva?” Elias nyökkäsi, purren kielen päällä olleen vastauksen ’tietenkin en ole sokea pikkulapsi’. ”Hyvä. Olet jo iso poika ja uskon, että tiedät mitä se tarkoittaa.”

Samuli jatkoi tästä. ”Tänä iltana et saa tulla nukkumanmenoajan jälkeen enää alakertaan, kuulit tai…tunsit mitä tahansa. Ymmärrätkö?” Elias nyökkäsi uudestaan ja kiiruhti mumisemaan lisäksi myönteisen vastauksen huomattuaan, ettei Samuli ollut puhunut hänen suuntaansa. Ääni kuulosti aina silloin kaukaisemmalta. ”Hyvä. Ja nyt on nukkumaanmenoaika.”

Elias yritti olla hidastelematta kääntyessään pois. Hän halusi auttaa, mutta ei tiennyt miten. Ehkä jos äiti väsyi niin hän voisi lainata omia voimiaan? Elias laski päänsä muistaessaan, että Samuli tulisi olemaan paikalla sitä varten. Elias lakkasi viivyttelemästä ja miettimästä vasta portaiden kohdalla, yrittäen rauhoittua että saisi nukuttua kunnolla. Hän yhtä lailla halusi olla hereillä, valmiina auttamaan, mutta toisaalta taas nukkua pelossa siitä, mitä yö toisi tullessaan.

Kun Saaga kävi vielä syömään Samulin hänelle valmistamaa kevyttä salaattia – huolissaan Saagan edellisten aterioiden terveellisyydestä – nainen huokaisi kevyesti. ”Tämä muistuttaa liikaa viime kertaa.” Saaga nosti katseensa hetkeksi ikkunaan, odottaen näkevänsä myös punertavan iltataivaan sen takana kuten viimeksi. Mutta taivas oli pilvessä, öisen synkkä ilman tähtien valoa. ”Toivottavasti kaikki on vielä hyvin aamullakin.” Saaga odotti vielä hetken ajatuksissaan ennen kuin alkoi syömään.

”Hyvää yötä.” Saaga vain tuhahti Samulin toivotukselle. ”Älä pilkkaa.” Samuli naurahti, kireästä ilmapiiristä huolimatta. ”Aina sitä voi yrittää. Oletko varma?” Saagan koko keho vavahti Samulin otteessa. ”Tänä yönä ei taideta nukkua kovin paljon.”

Elias oli herännyt samaan aikaan kuin muutkin. Nyt hän melkein odotti jonkinlaisia tuskanhuutoja, jotain joka kertoisi etteivät asiat mene niin kuin pitäisi. Mutta hän tunsi että asia oli toisin. Ja jostain syystä poikaa ärsytti, että niin oli eikä hänen apuaan loppujen lopuksi tarvittukaan. Että vanhemmat olivat olleet oikeassa – taas.

Siitä huolimatta hän istui yön valveilla. Varmuuden vuoksi, ja samalla vasten tahtoaan eläen vanhempiensa kokemia hetkiä yhdessä, enemmän kuin kellekään muulle pikku pojalle olisi mahdollista. Kirous ja siunaus. Ne harvat kivut jotka hänkin enemmin aavisti kuin tunsi olivat ainoita, jotka saivat Saagan satunnaisesti ynähtämään tai parahtamaan lyhyesti.

Samalla hän tunsi kuinka molemmat heikkenivät, etenkin aamun lähestyessä. Juuri kun poika oli nousemaisillaan, valmiina menemään kielloista huolimatta antamaan voimiaan ainakin äidilleen, hän tiesi että se oli ohi.

Elias pysähtyi niille sijoilleen, vasta silloin hän älysi todella nousseensa ja suunnanneensa kohti ovea, ja kääntyi kohti ikkunaa. Auringon säteet lämmittivät kasvoilla, täytyi olla jo aamu. ”Jonna…”, Elias kuiskasi pikkusiskonsa nimen. Tietäen sen olevan oikea.

Jonna muistutti kaikin tavoin isoveljeään – ainakin niiltä osin miltä tämäkin oli näyttänyt aluksi. Kun Saaga oli väsyksissään nukahtanut melkein heti synnytyksen jälkeen, Samuli jätti omikseen kauhukuvansa siitä, mitä se olisi merkinnyt metsässä. Miten Saaga olikaan jaksanut silloin rämpiä takaisin kotiin? Samuli pudisti päätään. Onneksi olosuhteet olivat nyt erilaiset.

Syöttäessään äitinsä tavoin uneliasta tyttölasta ja yrittäessään itse pysytellä vakaana pystyssä hymy levisi miehen kasvoille väistämättä. Tällä kertaa Samuli pystyi ylpeänä sanomaan, että tämä todella oli hänen tyttärensä.

Kun Elias ilmestyi keittiön ovelle hymyillen valmiina auttamaan, Samuli ojensi hänelle vain nopeasti tyhjän tuttipullon ja pyysi pesemään. Hän varoi visusti koskettamasta poikaa, oli jo tarpeeksi vaikeaa yrittää olla ottamatta kaivattua elämän voimaa vastasyntyneestä vauvasta nyt kun Samuli oli oppinut käyttämään sitä taitoa. Mutta kuten Elias aina tunsi enemmän kuin antoi ymmärtää, hän riensi poispäin kävelevän isänsä perään ja painautui hetkeksi vasten tämän selkää kiertäen lisäksi pienet kätensä miehen ympärille. ”Et olisi jaksanut nousta portaita.”

Ylös päästyään Samuli laski nopeasti vauvan käsistään kehtoon huoneessa, joka vieläkin tuoksui aavistuksen uudelta maalilta. ”Sinulle tarvitaan tosin jostain huoneen väritykseen sopivat vaatteet, sinun ei tarvitse tyytyä pelkästään Eliaksen vanhoihin.”

Samuli pysähtyi vetämään henkeä. Saaga nukkui alakerrassa pois omaa väsymystään, mutta Samuli oli jo luvannut pysyttelevänsä itse hereillä ja valvovansa Jonnan ensimmäisiä tunteja. ”Tämä olisi mennyt paljon vaivattomammin ja nopeammin sairaalassa, mutta ei…Tässä sitä ollaan.”

Samuli joutui myöntämään itselleen, että Eliaksen hänelle antama voima tulisi tarpeen. ”Pikkuhiljaa sitä on huomannut, ettei tiedä itsestäänkään niin paljon kuin luuli.” Ajatus masensi miestä hetkeksi. Jos hän pystyi sellaiseen elämän voiman – jos se nyt sitä loppujen lopuksi oli - säätelyyn, oliko sama mahdollista muilla ihmisillä? Mitä siitä seuraisi? Samuli värähti ajatellessaankin. ”Meidän pitää pysyä näkymättömissä vielä pitkään…Koko loppu elämämme.” Ihmiskunta ei ollut valmis sellaiseen tietoon.

***

” Voi pikku Jonnaa, aina niin täynnä energiaa ettei malta nukkua ennen kuin on aivan poikki. Luulin että nukkuisit jo, vai odotitko minua?” Saaga leperteli ja hymyili tyttärelleen. Pienen nyytin silmät kirkastuivat lapsen tunnistaessa äitinsä kasvot.

” Oliko sinun ikävä äitiä, oliko? Niin, äiti on tässä, kaikki on hyvin…Ja Samuli, pois sieltä ovelta stalkkaamasta. Sano sanottavasi.”

Samuli otti vastahakoisena askeleen eteenpäin. Täytyihän hänen jo toki se tietää, ettei Saagalta jää mikään huomaamatta. ”Saaga, tiedän että sun täytyy olla Jonnan lähettyvillä koko ajan, mutta tää on melkein naurettavaa. Sä et oo huoneesta poissa melkein varttia enempää. Miten sä aiot jatkaa työskentelyä?” Samuli ei halunnut kohdata Saagan ilmeisesti ärtyneeksi muuttunutta ilmettä ja tyytyi katselemaan tyytyväisenä äitinsä paitaan takertuvaa tyttöä. Hän kuunteli kuitenkin tarkoin jokaista Saagan sanomaa sanaa. Äänessä oli aavistus kylmyyttä.

”Jos et satu muistamaan mä pärjäsin Eliaksenkin kanssa hyvin samalla tavalla. Ja nyt on vielä helpompaa kun side ei ole ihan niin vahva. Eihän Jonna ole samalla tavalla täysiverinen kuin…” Saaga nielaisi kuuluvasti viimeiset sanat, Samuli ei uskaltanut sanoa mitään. Vaarallinen aihe.

”Okei, tota mä en halua kuulla enää kenenkään, varsinkaan itseni suustani. Jonna on meille aivan yhtä tärkeä ja rakas kuin Eliaskin.” Saaga vilkaisi lyhyesti Samulia kuin vaatien varmistusta sanoilleen. Samuli nyökkäsi kiireesti.

”Mutta ole onnellinen ettei meillä ole ihan samanlaista sidettä, senkin syy lienee ilmeinen. Mähän kerroin, että kun mä lyhyen vierailuni loppuaikoina olin liian pitkään erossa Naelista mä aloin ilman mitään syytä heikentyä ja vuotaa verta? Se se ei olisi kätevää tai selitettävissä työpaikalla.” Samuli vain hymähti, Saaga oli päättänyt vaihtaa nopeasti aihetta.

Samalla mies oli kuitenkin onnellinen, ettei heidän siteensä ollut niin vahva...Mutta toisaalta häntä häiritsi hieman - okei, paljon - kuinka Saaga tuntui yhä ajattelevan Naelia ainakin silloin tällöin, kun kerran pystyi ottamaan asian puheeksi noin äkkiä.

”Niin, no, kuitenkin…”, Saaga takelteli kääntyen taas Jonnan puoleen, ”Olet aivan yhtä tärkeä, kuulitko tyttöseni? Äiti rakastaa sinua, ja isä myös. Olet meidän oma pikku tyttömme…” Saaga sulki Jonnan tiukkaan ja lämpimään syleilyynsä kuin anteeksipyyntönä.

Samuli ei pystynyt enää jatkamaan katkeria ajatuksiaan, ei edes kääntämään katsettaan pois Saagasta ja tyttärestään. Saaga oli nyt selvästi rennompi, haudatessaan kasvonsa pehmeään ja vauvantuoksuiseen nyyttiin. Nainen hymyili niin hurmaavasti tosissaan onnellisena...

”Samuli, maa kutsuu. Mihin sä katosit?” Saaga naurahti Samulin hetken hämmästyneelle ilmeelle.

Mies risti kätensä peitellen hetkellistä hämmennystään. ”Ajatuksia vain. Eikö Jonna näytä väsyneeltä?” Saaga pudisti päätään. ”Itse asiassa ei. Kerro nyt, miksi sä tuijotit kuin mun lävitse kokonaiset kaksi minuuttia?”

Samuli ei pitänyt Saagan kiusoittelevasta äänensävystä ja murahti lyhyesti ennen kuin päätti kertoa: ”Sä vain näytät kauniilta onnellisena.” Jostain syystä Samulin poskia alkoi kuumottaa ja mies laski katseensa taas tiiviisti lapseen. Tummansiniset silmät, toistaiseksi samaa sävyä kuin Samulin omat, vaikuttivat läpitunkevilta. Samuli mietti jo, saattoiko Jonna tietää mistä oli kyse. Ajatus tuntui häiritsevältä. Samuli kiusaantui lisää kuullessaan Saagan nauravan ääneen.

”Vau mikä kohteliaisuus. Ei ihan sun tapaista.” Saaga tyytyi jättämään aiheen sikseen, Samulin onneksi, ojentaessaan Jonnan miehelle. ”Mutta sä olet oikeassa, voisin mä vähän pitää etäisyyttä tähän huoneeseen. Ei se meitä kumpaakaan ainakaan vahingoita.”

Samuli oli hetken taas ajatuksissaan asetellessaan vauvan paremmin käsivarsilleen. Jonna ynähti lyhyen vastalauseen asentokokeiluille. Samalla, Samulin huomaamatta, Saaga hivuttautui kohti ovea ja nosti kasvoilleen voitonriemuisen virnistyksen.

”Olit sä siinäkin oikeassa, että Jonnalla on hieman epämukava olo. Vaipanvaihdon aika. Ja pitää munkin sanoa jokin vastakehu…Sun paita on kamala. No, mä meen laittamaan ruokaa. Nähään pian.”

Samuli sai Saagan kiinni vasta portaiden yläpäässä ja silloinkin Saagalla oli etumatkaa. ”Hei oota nyt vähän! Onko tää reilua?”

Saaga ei hidastanut vauhtiaan huikatessaan takaisin: ”On tää reilua, työnjakoa vain. Mä imetän ja sä vaihdat vaipat. Vai vaihdetaanko?” Ja niinä hyvineen Saaga katosi näkyvistä.

”…Mut ei tää oo vieläkään reilua. Eikä mun paita ainakaan kamala ole?”

Samaan aikaan Elias oli vähän vähemmän hilpeissä tunnelmissa. Itse asiassa innostus valui hänestä pois jokaisen kuluneen hetken mukana. Oliko ollut sittenkään hyvä idea tuoda kaveria kotiin asti? Koulunpihalla isommalla porukalla leikkiessä Elias ei ollut se huomion keskipiste, ainakaan aina. Mutta nyt Nuutin kysymykset eivät meinanneet loppua.

”Sanohan vielä tässä aluksi, näetkö sä oikeasti? Niinku mut ja tiedät jos mä vaikka näytän kieltä?” Elias rypisti ärsyyntyneenä kulmiaan. Mistä tuollainen esimerkki? Elias kiirehti kuitenkin vastaamaan ennen kuin Nuutin kysymystulva jatkuisi niin, että Elias unohtaisi alkupään kysymykset. Niin oli jo bussimatkalla käynyt.

”Mä näen että sä seisot siinä ja jos sä liikkuisit. Mä en voi…osaa kertoa miten tarkalleen. Mut jos sä vaikka heiluttaisit sanomalehteä mun edessä niin mä en pystyisi lukemaan sitä.” Eliaksesta tuntui, että hän oli jo pari kertaa aiemminkin vastannut samaan kysymykseen.

”Vau! Ihan hirveän siistiä!” Nuutti huudahti innolla josta Elias ei pitänyt. Innolla joka kieli puhumatta jätetyistä sanoista ”kunhan kaverit vain kuulee”.

”Mihin mennään leikkimään? Onko täällä mitään siistejä paikkoja?” Nuutti kysyi yrittäen huonolla menestyksellä peitellä intoaan, vaikka oli huomannutkin sen jostain syystä ärsyttävän Eliasta. Mitä vikaa oli olla innoissaan sellaisesta friikistä asiasta, kuin että sokea näkeekin?

Elias mietti hetken. ”On meillä lampi, mutta en tiedä saadaanko me mennä sinne. Saadaanko, äiti?” Elias yhtäkkiä kysyi. Vasta silloin Nuutti huomasi postia hakemaan tulleen Saagan – ja jähmettyi katsellessaan sanattomaksi. ”Kerrankin”, Elias ajatteli salaisella mielihyvällä.

”Saatte tietenkin, kunhan ette mene liian lähelle. Tähän aikaan vuodesta vesi on kylmää ja syvää.” Saaga ei sen kummemmin jäänyt kuuntelemaan tai katselemaan poikien touhuja, vaikka paloi uteliaisuudesta. Millaisen kaverin Elias oli vihdoin tuonut kotiin? Etenkin, kun Elias vaikutti niin kireältä ja ärsyyntyneeltä, peitteli sisällään lähemmäs vihan tunteita. Ensimmäinen syy olisikin voinut kelvata äitimäisen vakoilun motivaatioksi, jälkimmäinen oli mahdollinen vain heidän perheessään. Molemmat Saaga ohitti päättäväisesti.

”Sä…Sä oikeasti näit äitis?” Elias alkoi tosissaan menettää kärsivällisyyttään, etenkin kun tiesi äitinsä tarkkailevan hänen tunteitaan. Eivätkä Nuutin epäuskoiset lisäkysymykset suinkaan taltuttaneet ärtymystä, joka uhkasi kasvaa ja riistäytyä Eliaksen käsistä. Hän ei haluaisi kuulla tästä lisää illalla.

”Näin näin”, Elias puuskahti, ”mutta mennään jo leikkimään. Älä ajattele sitä liikaa, mä oon ihan niin kuin muutkin.” Nuutti totteli epävarmasti, Elias mietti hetken oliko hän sittenkin yltynyt huutamaan.

Mutta alun epävarmuudesta huolimatta pojat leikkivät koko pimenevän loppupäivän sulassa sovussa poliisia ja rosvoa. Elias oli mielellään aina rosvo, ampuvan poliisin rooli olisi saattanut paljastaa kuinka epätarkka hänen näkökykynsä kuitenkin oli. Ja Nuutti näytti nauttivan saadessaan pompotella ja passittaa Eliaksen vankilaan ja sähkötuolille niin monta kertaa kuin halusi.

”Ehkä, vain ehkä”, Elias mietti, ”muut eivät pidä minua tämän jälkeen yhtä kummallisena kuin ennen.” Tämä nyt oli niin normaalia leikkimistä kuin mahdollista, Nuutilla oli ainakin hauskaa ja sellainen lörppö kuin poika oli hän varmasti kertoisi päivästään Eliaksen luona kaikille. Toivottavasti vain myönteistä. Ei Elias enempää kavereita kaivannut, päin vastoi rauhaa toisaalta turhan innokkailta auttajilta ja toisaalta niiltä, jotka kyselivät tyhmiä ja tekivät ja puhuivat rumia kun luulivat, ettei Elias nähnyt.

Samaan aikaan Saagakin oli jo rauhoittunut. Hän tunsi ja näki kuinka pojilla oli hauskaa keskenään…Ja he myös pysyivät tarpeeksi kaukana lammesta. Siitä Elias näytti pitävän huolen. ”Kyllä poika on opetettu uimaan, mutta se ei ole silti helppoa jos ei näe missä päin ranta on. Elias ei ole yhtään sen innokkaampi menemään veteen kuin tekään, karvapalleroiseni.”

Rouge kallisti päätään Saagan hyväilevän käden alla kuin kyseenalaistaen jotain Saagan sanoista. ”…Okei, keksin tielle jonkin kivemman lempinimen. Ihan pian, käyn ensin Jonnan luonna ennen kuin Samuli tulee kotiin…”

Kun Elias kuoli neljättätoista kertaa, vaikeroiden niin tehdessään, Nuutti yhtäkkiä pysähtyikin ja katseli ilmeisen hämillään ympärilleen. ”Eikö täällä ole aika pimeää, Elias? Mä en ainakaan näe enää mitään kunnolla. Jos…Jos mennään sisälle? Siellä sulla on enemmän piilopaikkoja, mä oisin tietenkin taas poliisi. Mennäänkö, Elias? Mennäänhän?”

Elias hymyili kuulleessaan kuinka Nuutin ääni värähti. Pelkäsikö tämä lörppösuinen ja melko lailla itsekäs poika pimeää? Aikaisemmista keskusteluista katkera Elias päätti ottaa ilon irti löydöksestään.

”Mitä, ei tää ainakaan mua haittaa. Mä näen kaiken mitä tuolla pimeässä on ja varotan sua kyllä jos ne tulee lähemmäs. Jatketaan nyt leikkimistä.”

”Mistä sä puhut? Eihän pimeässä mitään ole…” Nuutin ääni ei ollut vakuuttava. Poika otti lisäksi puhuessaan perääntyviä askeleita.

”Jatketaan vain, Nuutti, leikitään pimeässä. Siitä tulee jännää!” Elias jatkoi tyytyväisenä aikaansaamastaan reaktiosta. Kunnes hänen esityksensä meni yli.

”Mun on parempi mennä, mua odotetaan kotona.” Elias nousi nopeasti ylös. Hän ei tiennyt olisiko pitänyt olla pahoillaan vai nauraa ääneen. Pelkuri. Ainoa keino vähään aikaan parantaa huonoa mainetta. Ainoa ystävä joka ei pelkää…pelännyt liikaa ”kummajaista” seuratakseen kotiin asti leikkimään.

”Hienoa Elias, pilasit kaiken. Sinun olisi pitänyt vain kestää kaikki pompotus ja pomottelu kunnialla. Mutta nyt sinut kierretään entistä kauempaa koulussa…Äläkä puhu itseksesi, monilahjakas friikki!” Elias päätyi tiuskaisemaan yöhön jäätyään yksin.

Yhtäkkiä Eliakselle tuli kylmä, se ei suinkaan johtunut hiljalleen tippuvasta sateesta tai pojan sisällä kytevästä raivosta omaa tyhmyyttä kohtaan. Hän katseli ympärilleen, aivan kuin joku olisi ollut läsnä. Elias tunsi hiipivän surun ja tuskan sisällään ja tiesi, etteivät ne olleet hänen omia tunteitaan. Mutta ne olivat silti tuttuja. Sitten synkkien tunteiden ylle alkoi kivuta tukahduttava raivo ja viha, Eliaksen olisi tehnyt mieli huutaa ja riehua, aiheuttaa kipua jollekin muulle jotta muutkin tietäisivät edes rahtusen hänen omastaan…

Kun salama välähti ensimmäisen kerran, Elias kääntyi mitään ajattelematta ja huusi jyrähdyksen yli: ”Turpa kii taivas!!” Vieraan kuuloiset sanat jäivät kaikumaan pojan korviin, kuuluvampana kuin pitkin taivaankantta kiirivät jyrähdysten sarjat. Elias juoksi lopulta säikähtäneenä sisälle, huomattuaan vain seisseensä pitkään paikoillaan ilman omaa tietoista päätöstä.

Sisällä kaikki oli rauhallista ja viileää. Elias huomasi ärtyneenä tarvitsevansa vaatteiden vaihdon…Ja lämmin suihkukin tekisi hyvää. Kaiken pitäisi tapahtua hiljaa, poika ei juuri nyt kaivannut vanhempiensa kysymyksiä.

Hän itsekään ei pystynyt kertomaan mitä oli tapahtunut. Tai että mitä oli tapahtumassa…”Kuka olet?” Elias kysyi hiljaa pimeydeltä yrittäen saada kiinni viimeisiä tunteiden rippeitä siinä onnistumatta. Eliasta ärsytti lisää, nyt kyseessä ei ollut selvästikään harha. Ja lisäksi Elias ei pystynyt hallitsemaan sitä tunteiden vyöryä. Milloin seuraava tulisi? Mitä silloin tapahtuisi? Elias värähti ajatuksesta ja päätti yrittää unohtaa koko asian, ainakin hetkeksi.

Samaan aikaan, Eliaksen onneksi, hänen vanhemmillaan oli muuta puuhaa. Itse asiassa, paljon todennäköisemmin ainakin Samulilla olisi sanottavaa ennemmin suden kanssa peuhaavalle Saagalle kuin yhä säikähtäneen ja läpimärän näköiselle Eliakselle.

Mutta sekin keskustelu olisi päättynyt yhteiseen toteamukseen siitä, että minkä ihminen – tai mikä lie Saaga olikaan - luonnolleen voi. Saaga kaipasi monenlaista seuraa, arvattavat ja usein itsekkäät ihmiset kävivät puuduttavaksi seuraksi kuulemma melko pian. Sudet olivat paljon vapaampia ja yksinkertaisempia ja olivat olleet Saagalle tärkeitä lapsesta asti.

”Kuka täällä on käynyt niin hätäisesti suihkussa, että lattiat lainehtivat? Pitänee kysyä Eliakselta aamulla…Ja Saagalta myös.” Samuli oli niin keskittynyt lattian moppaamisen ettei edes kuullut, tai muuten huomannut, kun Saaga hiippaili sisälle ja nukkumaan käytyään ensin molempien lasten huoneessa.

”Kauniita unia, tyttäreni. Olet minulle todella tärkeä ja rakas, muista se.” Samuli kuunteli vielä hetken hiljaista tuhinaa ennen kuin kääntyi hymy kasvoillaan. Jos Saaga olisi ollut näkemässä hän olisi varmasti virnuillut Samulin hellille sanoille…Tai todennäköisemmin ollut arvostavan hiljaa. Kyllä Saaga nyt oli aikuistunut, täytyihän kahden lapsen äidin.

Yöllä tapahtui vielä jotain muutakin johon Samulilla olisi ollut sanottavaa. ”En minä kovin usein läksyjä unohda ja kyllä nämä näinkin tulevat tehdyksi. Enkä edes tarvitse niin paljon unta kuin isä luulee…”

”Mutta voih näiden pisteiden kanssa. Ihan turhaa ja vaikea oppia ja muistaa. Huomenna pistarit…Ja lopeta nyt jo se yksinpuhelu! Tee läksyjä, mene ennen aamua takaisin sänkyyn niin ettei kukaan huomaa…Ja ole oikeasti hiljaa edes siihen asti.”

Jonnan huoneessa oli sinä yönä ruuhkaa. Elias piti pikkusiskostaan kovasti, etenkin silloin kun tämä nukkui. ”Sun valo on vielä niin puhdas ja kirkas ja uusi.” Elias laski varovasti kätensä tasaisin väliajoin kohoavalle lämpimälle vatsalle. Hymy levisi pojan kasvoille. ”Ei voisi uskoa kuinka paljon ääntä susta voi lähteä hereillä, kun sä nyt olet noin rauhallinen ja…ihana.”

Elias vielä silitti muutamien tummien hiushaituvien peittämää päätä ennen kuin poistui hiljaa ja varoen.

 

***

”Huomenta äiti!” Elias huikkasi iloisesti, mutta hiljaisella äänellä. Ennen Saaga oli aina säpsähtänyt toivotusta, mutta oli ajan mittaa oppinut muistamaan ja tottunut siihen, ettei hän yksin ollut enää ainoa perheen vähäuninen aamuihminen.

”Huomenta, Elias. Muistathan ettei telkkaria laiteta päälle ennen seitsemää ja ulos et mene ennen kuutta”, Saaga sanoi tavaksi tulleen litanian. Elias päästi tylsistyneen vaikerruksen ja vaihtoi asentoaan sohvalla.

”Mutta täällä on niin tylsää, sä oot aina aamuisin töissä. Vaikka Jonna olisi hereillä, ei siitä ole vielä leikkikaveriksi. Ja Samuli yrittäisi saada vain takaisin sänkyyn.” Elias kuuli pienen naurahduksen. Ei tämä ole hauskaa!

”Kyllä sä jotain keksit. Laita vaikka tietokone päälle ja kuuntele musiikkia.” Niine sanoineen Saaga jo lähti töihin.

Huolimatta tyydyttämättömästä vastauksesta Eliaksen kasvoille levisi tyytyväinen hymy.

Ainoa salaisuus, jonka he vain tiesivät. Se, ettei Saaga kärsinyt niin paljon aikaisista herätyksistä kuin antoi Samulin uskoa. Itse asiassa, Elias valvoi öistään vielä suuremmankin osan kuin Saaga. Tai ei sitä valvomiseksi voinut kutsua, Elias vain tarvitsi hyvin vähän unta, niin kuin äitinsäkin.

Saaga tunsi pienen omantunnon pistoksen miettiessään poikansa sanoja. Kyllä, hän oli paljon töissä ja juuri siihen aikaan, kun hänen lapsensa olisivat eniten tarvinneet häntä. Olisi Eliaksella seuranaan aamuyöllä jotain muutakin kuin susia ja kissoja…Ja Saaga ei saisi nähdä kuinka Jonna heräisi aamulla uuteen päivään.

Mutta tämä oli melkein sitäkin tärkeämpää, oikeastaan Saaga teki mitä teki perheensä hyväksi. Edes Samuli ei tiennyt tarkalleen mitä, Saagan ainoa vastaus oli aina: ”Jos olen lähellä vihollista minua – meitä – ei epäillä niin helposti.” Saaga työskenteli käytännössä omansa ja perheensä salaisuuden säilyttämiseksi.

”ISÄ! Tää ei ole reilua, enhän mä edes kunnolla näe mitä teen!” Elias huusi ärtyneenä tuntiessaan jälleen jotain kovaa pyörähtävän pois hiekkalapiosta, inhottavan läheltä kättään. Elias katui samalla sitä, kuinka oli taas edellisenä päivänä mainostanut pystyvänsä kaikkeen siihen mihin muutkin.

Samaan aikaan Samuli yritti pitää epämukavuuttaan rimpuilevaa Jonnaa paikoillaan. ”Hngh…No vaihdetaan sitten osia! Tule vaihtamaan siskosi vaipat, jos et ole tyytyväinen aamulla tehtyyn työnjakoon!” Myös Samuli muisti Eliaksen eilisen mainospuheen, mutta katsoi paremmaksi olla käyttämättä sitä poikaa vastaan.

”Isä mä meen nyt kouluun. Mä en ehtinyt pyyhkiä pölyjä olohuoneesta, hoidathan sä sen? Kiitti hei!” Samuli jähmettyi jääkaapille ja veti jo ilmaa keuhkoihinsa valmiina huutamaan pojan hommiin, kun kuuli oven menevän kiinni.

Samuli tuijotti hetken hiljaisuudessa jääkapin sisällön ja käsiään katselevan Jonnan väliä, kunnes murahti ärtyneenä. ”Poika lähtee aina aikaisin siivouspäivinä.”

Elias kiitti onneaan, että bussi tuli kerrankin ajoissa, poika kiipesi nopeasti sisään. Hän oli jo epäillyt Samulin lähtevän juoksemaan perään. Se ei olisi ollut edustava näky.

”Onneksi sinä sentään olet vielä tuollainen viaton pallero. Olet niin vähästä tyytyväinen…Kaunis tyttäreni.” Samulia ei yhtään haitannut se, että hän joutui olemaan Jonnan kanssa kotona. Itse asiassa hän nautti juuri eniten aamuista, kun tyttö oli ensin vaihdettu puhtaisiin ja sai vielä mahansa täyteen. Mikään ei ollut sen kauniimpaa kuin tyytyväinen vauva. Kuin Jonna...

Ehkä hän sitten suosikin tytärtään enemmän. Mutta olihan Jonna hänen tyttärensä, ei jonkun välinpitämättömän Samulille kasvottoman hahmon, joka tuntui aiheuttavan Saagalle vieläkin niin paljon tuskaa...Ja vaivaa miehelle itselleen. Sekä Saagan että Eliaksen kautta. Samuli vain toivoi, että Eliaksen satunnaiset tämän aamun kaltaiset uppiniskaisuuskohtaukset olivat hänen isänsä peruja, tai sitten Saaga ei ollut vieläkään paljastanut kaikkia puoliaan Samulille.

Voi, niin paljon mielessä...

Tui tui ^^

Niorinkin perään sitten itkettiin, mutta ihana Nora sai vain huokaisun! Mitä tämä on?! …Ai, tiesitte että minä hoidan sen itkemispuolen…

D’’:> Hyvästi kaunokainen, lempikissani nyt ja ikuisesti…

Sait sentään tovereiltasi kunnon hyvästit. Toivottavasti Toby ja Rouge saavat kauniita pentuja, joissa näkyisi vielä Noran perimä. Muuten olisin pettynyt…

Kun Jonna oli taas nukkumassa (ja siivoushommat tehty), istahti Samuli lukemaan aamun lehteä. Tämäkin oli yksi hänen päiviensä lempihetkistä. Kissatkin nukkuivat yhdessä kasassa jollakin sängyllä siihen aikaan, talo oli harvoin niin rauhallinen.

Ja lempihetki se oli myös siksi, että Saaga tuli aina pian kotiin. ”Täällä on näköjään mennyt kaikki hyvin. Eikä sullekaan ole tullut ylimääräisiä heikentymisen oireita?” Saaga tervehti hymyillen. Samuli hymähti vitsille, hänen mielestään melko huonolle. Mutta Saaga ei näyttänyt huomaavan mitään joten Samuli päätti jatkaa puolella sydämmellä mukana. Jos Saaga sitten huomaisi etti Samuli kaivannut muistutuksia heidän värikkään perheen taustoista.

”Jos tulisi alkaisin jo epäillä perimääni.” Samuli oli salaa todella tyytyväinen siitä, miten asiat nyt olivat. Hän ei pystynyt ymmärtämään miten se Eliaksen isä, puhdasverinen niin kuin Saagakin, Nael tai jotain, oli kestänyt. Kyllä Samulikin Saagasta piti, mutta ei hän pystyisi olla tämän kanssa samassa huoneessa ihan koko ajan. Kuka pystyisi kenenkään kanssa? Etenkään kun asiat nyt olivat miten olivat, niin paljon meneillään, kaikki uutta, ainakin Samulille, mikä sinänsä oli hyvin epäreilua ja...

”Sain muuten ylennyksen.”

Samuli laski lehden sivuun ja riensi…onnittelemaan kihlattuaan. Päättäväisenä olla osoittamatta mitään epäröinnin merkkejä, Saaga ansaitsi parempaa.

”Tätähän sä olit odottanut pitkään ja hartaasti”, Samuli totesi onnellisena Saagan puolesta. ”Niin ja paljon tein töitäkin…Odotuksesta puheen ollen, milloin mentäisiin naimisiin?”

Samuli rykäisi ja mumisten jotain epäselvää nappasi lehden sohvalta ja painui yläkertaan. Saaga ei pahastunut laisinkaan, huvittavan reaktion toivossa hän oli pyynnön sanonutkin. Ja nyt nainen saattoi vaikka vannoa, että oli nähnyt Samulin jopa punastuvan. ”Ei mitään kiirettä…”

Samuli ei tiennyt miksi hänen kasvojaan kuumotti hänen lähtiessään kiireesti paikalta. Ei kysymyksessä mitään kummallista ollut...Eikä hän voinut niin vihainen olla. Vai voiko? Mustasukkainen miehelle, joka oli kuollut aikoja sitten. Siitähän tässä täytyi olla kyse. Samuli joutui koko ajan takeltelemaan osassaan Saagan kumppanina. Omanlaisensa kanssa Saagan elämä olisi paljon yksinkertaisempaa...Samulin teki mieli lyödä päätään seinään. Miten hänellä tällaisia ajatuksia oli?

Eliaksella oli taas tylsää. Ulkona ukkosti oikein kunnolla, lämmin sade enteili kuitenkin jo lämmintä kesää. Mutta koska salamat välähtelivät jatkuvasti ja jyrähdykset tärisyttivät tauluja seinillä, Samuli oli kieltänyt laittamasta mitään laitetta päälle. Hän se olisi joka joutuisi niitä korjaamaan.

”Tylsää, tylsää, tylsää… Kissalaiskimuksetkaan evät halua leikkiä. Jonna nukkuu kuin tukki, ihmeelliset unenlahjat… Ja mulla on niin tylsää että… Puhun taas itsekseni.”

Eliaksen epäonneksi myräkkä jatkui iltaan asti. Päinvastoin kuin siskonsa Elias vieläpä säpsähteli hereille monta kertaa yöllä. Hän muisti, kuinka isoäiti oli kertonut nuorempana – ja hieman vanhempanakin – pelänneensä ukkosta tosissaan. Eliasta se vain häiritsi, hänen herkentyneet aistinsa poimivat muutenkin jokaisen yksityiskohdan. Desibelirajoja tavoittelevat jyrähdykset eivät olleet lainkaan miellyttäviä.

”Teet vai jälleen hampurilaisia?” Saaga kysäisi pihvejä kääntelevältä Samulilta.

”Tietty, itse tehtyinä ne eivät ole niin epäterveellisiä, helppoa ja täyttävää ruokaa.” Saaga hymähti ja jatkoi salaattiaineksien kaivelua. ”Ostithan varmasti lisää tomaatteja?” Saaga kohotti kulmaansa kun sai vastaukseksi vain epämääräisen murahduksen. Hän tunsi, että Samuli oli ärtynyt. Miksi? No, antaa miehen kertoa itse jos se koskee jotenkin Saagaa.

”Elias ei sitten tullut syömään. Sä sanoit, että poika meni jo nukkumaan kun mä epäilin että tekemään läksyjä – parempi olla tehtyinä. Onhan sillä kuitenkin kaikki hyvin?” Samuli mietti ääneen viedessään koskemattoman hampurilaisen jääkaappiin myöhempää käyttöä varten.

Saaga kohautti olkiaan ja sanoi huolettomana: ”Tietty, Eliaksella oli vain tylsää.” ’Ja läksyt ovat taatusti tehtyinä kun aamulla heräät’, Saaga mietti välissä. ”Hän tarvitsisi enemmän kavereita, sitä Nuuttiakaan ei ole enää näkynyt täällä. Mutta kunhan Jonna kasvaa vähän, niin hoituu kaksi asiaa yhdellä iskulla.”

Samuli värähti ajatuksesta. ”Te saatte leikkiä sitten tytön kanssa nukeilla. Mä en sorru kaikkeen.” Samuli vilkaisi olkansa yli paheksuvasti kuullessaan Saagan tyrskähtävän pidätellystä naurusta.

Saaga kävi sinä iltana itse peittelemässä Jonnan, hänellä oli myös iloisia uutisia. ”Tiedätkös tyttöseni, kun huomisesta lähtien minä jäänkin tänne aina kotiin, ainakin jonkin aikaa. Saadaan olla paljon enemmän yhdessä!” Jonna väläytti hampaattoman vilpittömän hymyn, joka saisi kenen tahansa sydämen sulamaan kuin jätskin saunassa. Saaga ei ollut poikkeus, hänen täytyi vielä kerran nostaa tyttö sängystä ja rutistaa syleilyynsä.

Ja läksyt myös olisivat valmiit aamuun mennessä, kuten Saaga tiesi. Hän paheksui vain tapaa, jolla Elias ne hoiti. Nainen itse ei muistanut käyttäneensä yön yksinäisiä vapauden tunteja läksyjen tekemiseen. Mutta, Saagalla ei ollut valittamista niin pitkään kun numerot pysyivät hyvinä ja poika ei valvonut liikaa.

”Huomenta aurinkoinen!”

Samulinkin säilömä hampurilainen tuli tarpeeseen, kun Elias saapui nälkäisenä koulusta. ”Omnomnom” Kaksin käsin hampurilaista suuhun…Nyt on minullakin nälkä


 

Jiihaa! Hartiat tiiliskiveä, kello kohta yksi, nälkä ja jano ja väsy...Mutta sainpahan tämän vihdoin valmiiksi! :DDD Pahoittelen jos tuli välillä suvantokohtia, meinaa olla sellaista nämä väliosat jolloin "kasvatan" seuraavan sukupolven näyttelijät ja kehitän jokaiselle sopivan luonteen...

Sitten taas kootut mokat ja sattumukset jotka eivät sopineet itse osan väliin.
 

Perheen uusi kolli, Toby, tuhosi sitten ensi töikseen…öh…ruohotukon tuohon kuntoon. Kiitos rakas rasavilli hömelömme.

wtf…

Tobyseni, sinussa on jotain pahasti vialla. Kävisit vihanhallintakursseilla.

On puu tulessa kannattaa siis mennä hyppimään alle :D

No Ronwaa ei pienet koivutuikut näytä häiritsevän.

Olet söpö joo ^^

Random bugi puff

 

Näitä kummallisia vieraita mulla tuntuu ramppaavan...Majoituit sitten vessaan pösilö.

Ja yritä nyt ottaa kuvia kun vieraat tunkevat kuvaan mukaan. Saamari deleteä kaikille vaan...

Niin sanoinko jo että kyrsii kun vieraat tunkevat kuviin? Stalkkeri siellä niin pidä varasi Elias...

JA nyt menen soittamaan pianoa. Kello yksi yöllä kyllä huomaa että olen yksin kotona ^^