Kaunisaloituskuva.com olla vanha vitsi liikaa keksiä tänään :P Pää seinään sitten asiaan 

Dodeh, sain kuin sainkin ennen koulujen loppumista tämänkin ulos. Ihan mielenkiintoista infoa, jos olisin julkaissut osan sellaisenaan tekstiä olisi ollut lähemmäs 25 wordin sivua ja kuvia yli 200. Mutta sellaisia nämä osat jonkin lopussa tuppaavat olemaan, sitten alkanee taas pieni suvantovaihe kun näyttelijät pitää ensin kasvattaa ja luoda...vink vink.

Entisiltä piilolukijoiltakin on alkanut tulla ilahduttavasti kommenttia, sellainen aina piristää ja estää ainakin kirjoitus- ja pelaamisintoa lopahtamasta, kun saa arvostusta työlleen. Jatkakaa ihmeessä kommentointia, jokainen kelpaa! Sitten asiaan. Taas.

Ah, vielä varoituksen sananen nuoremmille lukijoille. Ei mitään hardcore kiroilua mutta jotain kuitenkin ja paljasta pikselipintaa...Jos saatte kuitenkin traumat vetoan tähän osioon. Ja toivon että se oli tarpeeksi selkeä. Hups.

Samuli peitti suunsa kädellä valtavan haukotuksen repiessä suupieliä. Hän mietti jälleen, mikä hänet oli itse asiassa herättänyt, mutta ei saanut mieleensä mitään kunnon syytä. Mutta sillä kummalla varmuudella hän tiesi jälleen, ettei Saagalla ollut kaikki kunnossa. Miehen epäilykset vain vahvistuivat kun hänen lähestyessään ovea ilma alkoi tuntua koko ajan kuumemmalta ja jotenkin varautuneelta ja sähköiseltä. Kuin juuri ennen ukkosta tai vähän sen jälkeen, jonkin suuren energian jälkeen jota ihminen ei pystynyt täysin ymmärtämään tai hallitsemaan.

Edellisestä kerrasta viisastuneena Samuli kuitenkin pysähtyi ovelle ja koputti kevyesti. Ovikin tuntui lämpöiseltä, aivan kuin olisi astumassa saunaan. Samuli puristi kätensä nyrkkiin ja vastusti halua vain työntää ovi sisään vaikka hän halusikin tietää nyt ja heti mitä tapahtui sen toisella puolella. ”Samuli?” Saagan ääni oli yllättynyt, mutta Samuli ei tarvinnut muuta kutsua astuakseen sisään.

”Saaga, mitä ihmettä täällä on tapahtunu?” Samuli melkein huusi heti kun vain oli saanut etsittyä katseellaan missä toinen oli. Saaga tuuditti Eliasta hellästi sylissään puhuen niin hiljaisilla sanoilla, ettei Samuli saanut niistä selvää. Todennäköisesti Saaga puhui sitä omaa kieltään. ”Saaga?” Samuli ärähti kärsimättömänä. Saaga kääntyi hitaasti asettaen jokaisen askeleensa tarkasti.

”Mä…Olen pahoillani. Mä en tarkoittanut…” Saaga vilkaisi Samulia vain lyhyesti, mutta laski katseensa taas poikansa puoleen kuin ei olisi edes huomannut miestä. ”Älä huoli. Minä tulen pitämään sinusta huolta. Ja sinä tulet oppimaan tekemään niin myös itse.” Samuli katseli kummastuneena, kuinka poika Saagan sylissä kietoutui yhä tiukemmin äitiinsä. Mitä oli oikein tapahtunut? Ja nyt kun Samuli tottui hämärään hän vasta huomasi, kuinka poika oli yhä vaalea kuin äitinsä. Oliko vihdoin tapahtunut se, mitä Saaga oli odottanut pitkään? Mutta eikö molempien olisi kuulunut olla iloisia?

”Samuli…Elias on nyt sokea.” Samuli unohti mitä oli aikomassa sanoa. Tai kysyä. Mitä? Lukiko Saaga hänen ajatuksensa vai arvasiko vain? ”Saaga, mitä tapahtui?” Samuli yllättyi oman äänensä rauhallisuutta. Siitä ei kuulunut ollenkaan se epävarmuuden ja yllätyksen pyörre, mikä hänen sisällään oli.

Saaga oli kääntynyt ympäri ennen kuin Samuli ehti hänen luokseen. Samuli ei nyt jaksanut hämmästellä, miten tiesi Saagan olevan todella heikossa kunnossa. Näkikö vai tunsiko hän? Sillä ei ollut väliä. Samuli kiirehti ottamaan tyhjillä silmillä ympärilleen katselevan Eliaksen vastahakoisen mutta vastusteluun liian uupuneen Saagan käsivarsilta.
Samuli tunsi säälin vihlaisun nähdessään, kuinka Elias valpastui ja alkoi villinä katsella ympärilleen etsien äitiään siinä onnistumatta. Saaga laski hetkeksi kätensä pojan pään päälle ja alkoi sitten kankealla ja voimattomalla liikkeellä hieroa rannettaan. ”Kuinka pitkään sä oot ollu hereillä ja pitäny Eliasta sylissäs? Ja mitä sulle oikeesti tapahtu, sähän et pysy edes…”

”…pystyssä voi helvetti.” Elias äännähti säikähtäneenä. Samuli perääntyi Saagan painon alla kunnes seinä tuli vastaan. Yhdellä kädellä hän kohensi otettaan putoamaisillaan olleesta Eliaksesta ja toisella yritti ohjata velttoa Saaga pystyyn. Samuli oli nähnyt kuinka hetkeä ennen kaatumistaan Saagan silmistä oli kadonnut viimeinenkin valo. Ei kai tämä nyt sentään ollut mennyt tajuttomaksi? Samuli ärähti tuskastuneena. ”Yritä jaksaa Saaga, mä autan sut sänkyyn. Sä voit kertoa sitten huomenna kaiken, okei? Saaga pliis herää.”

Samuli vilkaisi epätoivoisena sänkyä. Se näytti olevan niin kaukana, Saaga tuntui koko ajan painavammalta ja Elias vaikeroi litistyessään kahden aikuisen väliin. Samulin teki mieli vain huutaa joku apuun. Hän vilkaisi vielä hermostuneena Saagaan ja kohotti otettaan ylemmäs. Saagan pää retkahti aavistuksen taaksepäin paljastaen elottomat kasvot ja raollaan olevat huulet. Ja hetken mielijohteesta Samuli painoi omansa niitä vasten.

Ei kulunut kuin hetki ja Saagan keho nytkähti Samulin otteessa. Tyttö hätkähti hereille rimpuillen irti, selvästi virkeämpänä. Samuli taas tunsi olonsa kumman voipuneeksi yrittäessään korjata otettaan Eliaksesta. Hetken hän ja Saaga vain tuijottivat toisiaan, miettien mitä oli tapahtunut. Samuli hädin tuskin itsekään tiesi miksi oli tehnyt sen. Se oli tuntunut hyvältä idealta, jotenkin Samuli oli tiennyt että se auttaisi. Hän halusi Saagan olevan vain vähän voimakkaampi ja niin oli tapahtunut.

”Samuli…Miksi sä…Mitä mulle tapahtui?” Samuli kallisti päätään. Saaga ei tuntunut olevan hämillään siitä mitä Samuli oli tehnyt, muistikohan edes. Samuli hymähti, ehkä niin oli parempi. ”Ei sillä ole väliä. Pääasia että sä olet taas hereillä”, Samuli huomasi tarkoittavansa kaikkea sanomaansa, ”mutta mee nyt makuulle ennen ku sulta menee taas vintti pimeeksi.”

Samuli laski nopeasti Eliaksen käsistään. Poikakin näytti innokkaalta päästessään lepäämään. Vaikka Saagan liikkeet olivat yhä hitaat ja varovaiset kielien väsymyksestä, Samuli ei voinut vastustaa uteliaisuuttaankun kuitenkaan Saaga ei pystyisi kertomaan koko totuutta jos muita olisi paikalla. ”Mitä sulle ja Eliakselle tapahtui?”

Samuli ajatteli ensin, ettei Saaga ollut kuullut, mutta sitten nainen hymähti. ”Aina sun pitää saada tietää. Okei, mä en oo taas ihan varma, mutta tää kuuluu mun kansan normaaleihin…mitä ne ois käännettynä…jotain kasvurituaaleja. Mä herätin Eliaksen voimat lainamaalla avuksi omaani. Oikeesti mun kumppanin olisi sitten pitänyt estää mua menemästä noin heikkoon kuntoon, mutta…No…Tiedät mikä mun tilanne on.” Saaga piti pienen tauon pysähtyen hetkeksi, mutta kömpi sitten kömpelösti peittonsa alle. Samulin olisi tehnyt mieli jäädä varmuuden vuoksi hetkeksi. Mutta Saaga vaikutti jostain syystä taas ärtyneeltä, joten Samuli katsoi paremmaksi poistua nopeasti paikalta.

Samulin päässä humisi. Hetken hän jo mietti mahdollisuutta oliko hän vain nähnyt unta. Mutta kuuluiko unessa väsyttää näin paljon? Samuli vilkaisi ikkunasta ulos ja hänen kasvonsa valaisivat hetkeksi nousevan auringon purppuraiset säteet. ”Okei, mun täytyy taas vaan uskoa Saagaa ja omia korviani. En mä tule saamaan tälle yhtään sen parempaa selitystä.” Samulilla meni hetki ennen kuin hän sai oven auki. Kahva oli vain epävakaa suttu joka ei pysynyt enää paikoillaan. Samuli heräsi aamulla samasta asennosta kuin mihin oli sängylleen kaatunut, muistamatta paljon mitään yöstä.

”Saaga, tiesitkö että näin tulisi käymään Eliakselle? Mikset sitten estänyt itseäsi tekemästä mitä sitten teitkin!” Terhin äänensävy oli tyrmistynyt ja epäuskoinen. Saaga rypisti kulmiaan, hänen äitinsä vaikutti vielä järkyttyneemmältä tapahtuneesta kuin hän itse oli. Tai sitten hän oli vieläkin niin heikko, ettei pysynyt kunnolla tapahtumien tasalla.

”Mä en tiennyt enkä mä voinut…estää itseäni. Se vaan tapahtu. Mä en oo huolissani Eliaksesta, kaikki on ihan hyvin. Me selvitään.” Terhi pudisti päätään kuullessaan Saagan hengästyvän puhuessaan. Aivan kuin sanoen ”tyttö pieni kulta ei kaikki ole suinkaan hyvin”. Mutta Terhi oli oppinut luottamaan, vähintään arvostamaan tytärtään niin paljon että tyytyi vain pudistamaan päätään. Elias oli kääntänyt katseensa heti äitinsä puoleen kun kuuli tämän puhuvan ja kuunteli niin keskittyneenä, että Terhi epäili pojan ymmärtävän. Rami kohensi otettaan kun kiusallinen hiljaisuus venyi.

Sitten Terhi käänsi päättäväisenä katseensa Ramin puoleen. ”Ehkä Elias tulee sitten selviämään hyvin. Mutta näin aluksi teidän molempien pitää tehdä kovasti töitä. Ja me autamme teitä”, Terhi sanoi nyökäten Ramille, ”eikä sinun tarvitse sitä erikseen pyytää etkä voi tarjousta käännyttää.”  Saaga ja Elias räpyttivät silmiään yhtäläisesti hämmästyneinä. Terhi ei tiennyt olisiko pitänyt huvittua vai pelästyä. Ehkä tällaisten asioiden kanssa pitäisi lopulta oppia vain elämään. ”Kiitos…Kiitos kovasti”, Saaga sai sanottua lopulta hämmentyneenä. Elias oli herennyt työntämästä sormiaan Ramin nenään, katseli vain hiljaisena hämillään ympärilleen kuin kuvastaen äitinsä tunteita.

Niin hämmentävä kuin koko tapahtuma olikin, perheen täytyi vain sopeutua siihen. Niin kuin kaikkeen aina ennenkin.

***

”Ai että voinko mä lukea Eliakselle iltasadun? Toki Saaga…” Samuli kävi nopeasti ottamassa juuri yöpukuun puetun pojan väsyneen oloisen Saagan sylistä. Mitä he sitten olivatkin ulkona tehneet Saaga näytti väsyneemmältä kuin pitkään aikaan. Tottuneen kyselemättä Samuli kantoi hiljaa protestoivan Eliaksen kauemmas äidistään ja aina alakertaan asti. Elias rauhoittui matkalla nopeammin kuin ennen, jostain syystä Samulia pelotti se kuinka nopeasti Elias oli lopulta hyväksynyt hänet isähahmona vaikka reaktio oli luonnollinen. Eihän ollut ketään sijaistakaan. Mutta Samuli ei halunnut viedä Naelin paikkaa, ihan vain senkin takia koska uskoi Saagan olevan enemmän pahoillaan asioiden kulusta kun antoi ulospäin näkyä. Mutta eihän tälle voinut mitään, kaikesta huolimatta Elias oli vielä niin pieni.

”Sitten pikku-Taneli otti syliinsä rakkaan uninallensa ja kertoi sille kuinka jännittävä…”, Samuli luki eläytyen kaikella taidollaan, kun Eliaksen hämmentynyt ääni keskeytti hänet.

”Tamuli, mikä on uninalle? Miltä te tuntuu?” Samuli joutui miettimään hetken kysymystä. Tuntuu? Niin, eihän Elias pystynyt enää tutustumaan maailmaan näkönsä avulla. Harkiten tarkoin sanojaan, hän sanoi: ”Noo…Kyllähän sinä tiedät mikä on nalle? Sellainen pehmoinen eläinlelu…Vaikka ei sinulla sellaista taida ollakaan, se pelkkä hiiri. Tiedätkö karhun?” Elias rypisti kulmiaan. Totisena pieni poika näytti niin huvittavalta, että Samuli oli vähällä nauraa. Kuitenkin hän tunsi kummaa kunnioitusta Eliasta kohtaan ja odotti hiljaa. ”Joo, vähän niin kuin sanu! Äiti on kertonut. Nyt minä ymmärtin! Pehmoeläin, karhu, nalle, pehmonalle!” Elias hihkui. Samuli huokaisi lyhyesti ja päätti vain jatkaa lukemista. Hän oletti sanun tarkoittavan jonkinlaista eläintä, hän ei ollut varma opettiko Saaga tosissaan pojalle alkuperäistä kieltään vai puhuiko muuten vain sitä silloin tällöin niin että poika oli oppinut. Siihen Samuli ei halunnut eikä tiennyt miten puuttua.

Lopulta Samuli laittoi kirjanmerkin kirjan väliin ja sen hyllyyn. Elias odotti kärsivällisesti vaikkakin silmät unisesti lerpahdellen ja istui yhtä epävakaasti kuin juuri sen opittuaan joskus aikoinaan. ”Elias, mennään sitten nukkumaan. Äitisi herää muuten pian jos et ole ajoissa siellä. Vähän kohti portaita”, Samuli opasti kun Elias lopulta kohotti kätensä valmiina tulemaan syliin. Elias oikaisi kätensä.

 Samuli ei ollut aivan varma mistä Elias tiesi oikean hetken vaikkei ollut nähnyt milloin Samuli oli palannut hänen luokseen. Joitain asioita hän ei tulisi ikinä ymmärtämään. Vaikka sitä, kuin paljoon Elias kykeni sokeudestaan huolimatta. Ehkä Saagalta perityt herkät kyvyt jotenkin auttoivat. Samuli ei ollut varma.

Pidellessään Eliasta vielä jonkin matkan päässä itsestään ojennetuilla käsivarsilla Samuli huomasi tutkivansa tarkasti pojan piirteitä. miltäköhän Nael oli näyttänyt? Tuo kasvoton hahmo joka niin kovasti muutti Saagan loppuelämän kulkua ja Saagaa itseään. Sitä Samuli ei voinut kiistää. Mutta mitä Samuli nyt tunsi? Kateutta, pelkoa? Samuli veti Eliaksen lähemmäs itseään kun kädet alkoivat väsyä. Poika kasvoi niin hirveän nopeasti, aika tuntui vain karanneen johonkin. Rankat päivät sulautuivat yhdeksi. Edelleen omissa ajatuksissaan Samuli lopulta sammutti olohuoneen valot ja lähti kiipeämään toiseen kerrokseen. Hän mietti asioita, joihin ei todennäköisesti koskaan saisi vastausta. Ei ainakaan jos kaikki jatkuisi kuten ennen, siihen suuntaan jossa kaikki oli epävarmaa.

”Voinko…voinko mä liittyä seuraan?” Samuli kysyi jo istuessaan. Saaga hymähti. ”Tietenkin. No niin, Elias, yritä vielä kerran löytää äidin käsi…” Samuli yritti kovasti olla kiusaantumatta tai tuntematta sääliä. Tavallisesti Eliaksen ikäisiä lapsia opetettiin puhumaan – senkin poika oli oppinut aikaisemmin kuin tavallista, onneksi – mutta nyt Saaga opetti Eliasta näkemään. Samuli ryhdistäytyi, nyt olisi aika hoitaa tämäkin pois alta.

”Kuule Saaga…Sähän muistat Tuulin?” Saaga ojensi kättään kohti Eliaksen kurkottavaa ja haparoivaa kättä ja vilkaisi ympärilleen ennen kuin sanoi: ”Tunne missä mä olen, sä kyllä pystyt siihen. Kuule, haista, tunne, mitä tahansa.” Samuli mietti hetken mitä tuntemista Saaga tarkoitti, jotain toisen aikeiden ennakoimista sisältäpäin? ”Niin, se sun kaveri sieltä kaupasta jonka kanssa sä olet ollut aina vaan enemmän...Toki. Onko siitä jotain uutta? Elias, tarkemmin.”

Nyt Samulin täytyi kääntää katseensa pois. ”Mittä äiti mittä?” Hilpeitä pienen pojan sanoja. Saagakin kuulosti niin pirteältä, kun Elias keskittyi kuitenkin nauraen välillä kuin kyseessä olisi ollut leikki. Leikki joka valmisti Eliasta elämään ilman näköä. Luoja, aikoiko hän silti tehdä sen? Jättää nämä kaksi suurimman hädän hetkellä. Ei hänellä ollut muuta vaihtoehtoa, Saaga oli tehnyt hyvin selväksi ettei hän mitenkään kahlinnut Samulia jäämään, eikä halunnut. Nyt. ”Tuuli ja mä aiotaan muuttaa yhteen.” Saaga näytti pysähtyvän hetkeksi kuin joku olisi painanut pausea, ilmeen värähtämättä. ”Ai, mä en tienny että teillä on sellanen suhde. Ainakin Tuuli kuulostaa mukavalta ja suahan ei täällä mikään pidättele.” Oliko se sellainen oli jo aikakin -kommentti vai kettuilen koska olen surullinen –kommentti?

Samuli alkoi tuntea syyllisyyttä, hän oli luullut että Saaga kyllä tiesi mitä hänen ja Tuulin välillä oli. Olivathan he tapailleet jo monta…viikkoa? Äh. Vai oliko hän itsekään tiedostamatta yrittänyt aina vain salailla ja unohtaa asian? Mitä se kertoi hänen ja Tuulin suhteesta? Entä hänen ja Saagan?

Tuuli oli niin erilainen kuin Saaga, vastakohta ja pelkkiä hyviä ominaisuuksia. Kuolematon hymy, loputon ymmärrys ja myötätunto. Samuli pelkäsi sen olevan vain kuori, mutta hän halusi saada silti tietää enemmän. Hänen täytyi. Tuulin kanssa hän saattoi aina hetkeksi unohtaa kaikki murheensa; Saagan tutkimattoman mielen ja Eliaksen sokeutumisen ja ainaiset työt…Kaiken sen saattoi vaihtaa Tuulin ymmärrykseen ja vapaaseen olemukseen. Ollapa niin aina. Ja saattoi tätä myötä pian ollakin.

Silti Samuli ei tiennyt tekikö oikein. Pelkkä ajatus Saagasta erossa olemisesta sai kylmän kiertymään rintakehän ympärille. Miksi hän tunsi niin? Ei Saaga ollut muuta kuin itsepäinen ja piti aina salaisuuksia. Ja kaiken päälle Saaga vaikutti tyytyväiseltä päästessään Samulista vihdoin eroon. Ainakaan tyttö ei ollut mitenkään surullisen tai haikean oloinen. Ehkä hän vain peitteli taas tunteitaan…Samuli puuskahti. Olkoon niin, ei pakolla.

Kaikkia ihmisiä ei oltu vain tarkoitettu elämään yhdessä.

Samuli hätkähti ajatuksistaan kun Saaga nousi ylös ja kumartui Eliaksen ylle. Samuli ponnahti omasta mielestäänkin naurettavan nopeasti seisomaan ja otti hämillään askeleen taemmas. ”Ai ootko säkin tulossa ulos? Siellä sataa lunta.” Saaga ei kuulostanut huvittuneelta vaikka Samulista tuntui, että siltä Saagasta tuntui. ”Tulepas, saat nähdä pitkästä aikaa lunta…” Elias oli ojentanut taas kätensä valmiiksi ja melkein oikeaan suuntaan.

”Milloin sä oot lähdössä”, Saaga kysyi huolettoman oloisena alkaessaan laittaa Eliaksen päälle paksumpia ulkovaatteita. Samuli käveli varovasti lähemmäs, hänen ei tehnyt mieli huutaa eikä myöskään häiritä Saagaa, jonka tunteita hän ei jostain syystä mitenkään pystynyt lukemaan. ”Tota…Parin päivän päästä. Sori jos tää tuli vähän nopeasti…” Saaga hymähti ja vastasi sitten kirkkaalla äänellä: ”Ei se mitään. Parempi sanoa nyt kun sitten parin päivän päästä.” Samuli alkoi tosissaan epäili oliko Saaga kaikesta huolimatta vain sarkastinen, mutta ei sanonut silti mitään.

”Mä vaikka suljen tän oven”, Samuli huusi kun Saaga ja Elias olivat ehtineet vähän matkan päähän. Samuli olisi kovasti halunnut syyttää tuulen ujellusta muka siitä, ettei Saaga ollut vain kuullut eikä siksi vastannut. Valmiiksi hyvin jäätyneeseen maahan oli kertynyt jo pieni lumikerros. Samuli jäi vain katselemaan kaksikkoa, joka olisivat aivan yhtä hyvin voinut sulautua maisemaan.

”Vau! Oliko vähän kylmä? Yritä syödä yksi!” Saaga huudahti vähintään yhtä innoissaan kuin Elias oli hänen sylissään. Samuli katseli sekavin tuntein kuinka poika haparoi hiutaleita. Kumpikin näyttivät niin onnellisilta kuin voisivat vain olla, ehkä Samulia ei todellakaan tarvittu täällä. Hän oli ollut vain ylimääräinen.

Samuli käänsi selkänsä näkymälle ristikko-oven takana. Vielä olisi vähän pakattavaa ja järjesteltävää. Samuli kertasi itselleen yhä uudestaan että ei tekisi mitään väärää lähtiessään. Kaikki oli täällä hyvin.

***

”Mitä mieltä olet Samulin lähdöstä?”, Terhi heitti olkansa yli. Vastaukseksi hän sai vain suu auki rouskutusta. ”Toisaalta mitä meidän on sanomista siihen enää kun Samuli on jo lähtenyt…Kyllä Saaga taitaa tietää mitä tekee. Ja Rami, kuinka monta kertaa olen käskenyt syömään välipalaksi jotain terveellistä?”

”Koko ikäsi heti sen jälkeen kun Marianne ei ollut enää hoitamassa sitä tehtävää”, Rami totesi hilpeästi osoittaen kuunnelleensa vaikkakin antamatta mitään omia mielipiteitä. Terhi hymähti, mutta siitä huolimatta hänen suupielensä kohosivat huvittuneeseen hymyyn. ”Eikö siis nyt olisi jo aika alkaa kuunnella? Miten voin huolehtia Saagasta kun minulla on tuollainen jääräpääkin kaitsettavana…” Rami käänsi päätään aavistuksen. ”Vihjaatko jotain?” Saaga unohtui pian, tyttö kun taas ulkoisesti näytti olevan niin kunnossa kuin tilanteeseen sopi.

Vaikka Saaga saattoi väittää itselleen mitä vain, hän ei pystynyt kiistämään totuutta. Heti Samuli lähtemisen jälkeen, ensimmäisenä yönä erossa ja monena senkin jälkeen, hän oli herännyt keskellä yötä. Joskus sekavien ja pelottavien unikuvien jälkeen, joskus ilman mitään kunnon syytä. Ja kuin itsestään käsi hakeutui aina korulle, jonka Samuli oli jättänyt lähtiessään. Vahingossa vai tarkoituksella, kenelle alunperin tarkoitettuna? Sitä Saaga ei tiennyt.

Sellaisina hetkinä Saaga koppasi yleensä samaan aikaan hereillä olevan Eliaksen syliinsä ja haki turvaa pojasta. Saaga ei halunnut taaskaan myöntää mikä pojassa oikeasti rauhoitti. Samuli oli kuitenkin viettänyt pikkuisen kanssa aika paljon aikaa…Lopulta Saaga kävi aina levollisempana uudestaan nukkumaan, aamulla kaikki olisi taas paremmin ja ero hieman helpompi.

Saaga kielsi itseltään monia muitakin asioita. Kuten sen kuinka Rami ja Terhi juttelivat monena iltana vakavan kuuloisina ja yhä useammin. Saaga aikoi monesti jäädä salakuuntelemaan kuin tuhma pieni lapsi mutta vetäytyi kuitenkin aina kuuloetäisyyden päähän. Miksi? Ehkä hän ei halunnut kohdata totuutta. Hänen vanhempana olivat käymässä vanhoiksi, etenkin Rami…Kunpa Samuli olisi ollut täällä. Ei, miksi taas tuo ajatus! He molemmat olivat päätyneet tulokseen, että näin oli kuitenkin parempi. Kyllä tämä helpottaisi ajan kanssa, niin kuin Naelinkin tapauksessa… Ei sitä! Ei, ei, miksi, ei…

Ja Terhikin oli käynyt erilaiseksi. Ei enää hymyillyt paljon, puhui paljon menneistä ja toisaalta myös tulevaisuudesta. Päivä jona Terhi antoi Saagalla sukukorun sai Saagan tuntemaan hetkeksi itsensä vanhaksi. Hyvin vanhaksi, aivan kuin vanhempansa, pidellessään nyt aineellista symbolia suvun taakasta rinnallaan. Saaga oli sinä päivä huomannut monesti pysähtyvänsä peilin eteen tutkimaan kuvajaistaan, kallistaen päätän kuin pieni lapsi joka mietti, mitä tekisi uudella lelulla ensimmäiseksi ja saisiko toruja vanhemmilta. Erityisesti hänen katseensa kiinnittyi tietenkin niihin kahteen koruun. Mitä hän oikeasti tekisi? Tuo kuvajainen joka muuttui muutenkin usein… Kaikki muuttui niin nopeasti. Liian nopeasti eikä Saaga voinut sille mitään.

”Äiti, miksi Samuli ei tule tänäänkään?” Saaga puri huultaan. Miksei poika voinut ymmärtää, ettei Samuli enää ikinä tule? Eikö hän ollut selittänyt tarpeeksi?... Uusi yritys. ”Tuota kun…Samulilla on muuta menoa…Sähän muistat kuinka se lähti? Se…Ei tule vähään aikaan olemaan täällä. Mutta ehkä…” Elias kallisti päätään. Saaga veti henkeä ja nosti pojan niin ettei hänen tarvinnut enää katsoa noihin kysyviin silmiin. Ikään kuin se olisi estänyt Eliasta näkemästä. Mutta nyt Saaga oli ainakin selittänyt asian selvästi, eikö? Sen ettei Samuli enää kuulunut tämän perheen arkeen, niinhän?
”Äiti…Miksi sinä aina menet tyhjäksi kun puhut Samulista?”

Saaga veti terävästi henkeä. Harvoin hän toivoi sitä, mutta nyt hän todella toivoi ettei Elias pystyisi niin hyvin tietämään miltä Saagasta milloinkin tuntui. Varsinkin kun Eliaksen lausumat totuudet tuntuivat aina tulevan Saagalle epämiellyttävänä yllätyksenä. ”No…Se on aikuisten juttuja. Mennäänpäs nyt kylpyyn eikä puhuta tästä enää.” Elias silitti hetken Saagan olkapäätä ja painoi päänsä sitä vasten. ”Okei.” Saaga oli värähtänyt kun Eliaksen käsi oli käynyt hetken molempien korujen ketjujen päällä. Miksi niin moni asia kahlitsi häntä?

”No nyt olet taas puhdas. Sitten laitetaan päivävaatteet. Eikö ollutkin kivaa tällä kerralla? Mäkään en kastunut yhtä paljon kuin viimeksi.” Elias hymyili kommentille, mutta vakavoitui hetkeksi. ”Äiti, minkälainen järvi on? Onko siellä paljon enemmän vettä kuin ammeessa?” Saaga vilkaisi kummastuneena mietteliäänä katselevaa poikaa. ”Mistä sinä sellaisesta olet kuullut? Mutta aivan, järvessä on paljon paljon syvää vettä. Mutta sellaisia ei ole täällä kovin lähellä. Kuinka niin?” Elias laski katseensa. ”Minä en näe vettä.” Saaga ei tiennyt miten vastata siihen. Hän tiesi että Eliaksella oli jonkinlainen oma tapa nähdä, mutta ei sen enempää. Elias kuitenkin värähti hänen otteessaan vedestä puhuttaessa, poika pelkäsi. Saaga vain painoi pojan hetkeksi vasten itseään, ilman tarvetta sanoa ääneen että tulisi aina huolehtimaan tästä. ”Kaikki on hyvin. Mennäänpäs nyt, Terhillä ei ole kuitenkaan tänään aikaa katsoa sinun perääsi.”

Lopulta tuli aika kun kasvihuonetta ei enää kukaan käynyt hoitamassa. Ennen vihreänä kukoistavat kasvit kuihtuivat ja kuolivat yksitellen, kukaan ei ollut enää huolehtimassa. Kukaan ei enää halunnut eikä jaksanut.

***

Musta ja painostava tunne huokui talosta Samuli soittaessa ovikelloa toisen kerran. Ilmeetön ja uupuneen näköinen Terhi saapui avaamaan. Vanha nainen huokaisi jotenkin helpottuneen oloisena. ”Samuli…Kiitos kun tulit. Käy ihmeessä peremmälle”, Terhi kiiruhti sanomaan ennen kuin Samuli sai avattua suunsa. Nainen tuntui kutistuneen viime näkemältä. Ramin kuolema oli selvästi koskettanut taloa murskaavasti. Samuli sätti itseään, hänen olisi pitänyt tulla käymään heti eikä vasta viikkojen päästä. Pelkuri, ei sen aina tarvinnut olla velvollisuus. Niin saattoi tehdä ystävyydestäkin...tai siis ihan muuten vain.

Samuli istui tutulle paikalle sohvalla. Joskus muulloin häntä olisi saattanut huvittaa se kuoppa, joka oli jo muotoutunut hänen takamuksensa muotoiseksi. Mutta ei nyt. Kissatkin olivat hiljaa, aivan kuin olisi astunut hautausmaalle. Aivan näin pahaksi Samuli ei ollut osannut kuvitella tilannetta edes synkimmissä mietteissään. ”Peillot…Sinäkin harmaantunut ja vanhentunut aivan hetkessä.”

Samuli hätkähti kun kuuli Terhin askeleet takaansa. ”Niin, mukavaa kun tulit käymään vaikka ilmapiiri ei ole kovin vastaanottava. Mutta kyllä tämä tästä, ei sinun tarvitse ottaa itsellesi mitään huolia…”

”…tosin Saaga on saanut minutkin huolestumaan. Hänen takiahan sinä tulit?” Samuli ponnahti heti suoremmaksi. Hän ei tiennyt miksi oli tullut, mutta ainakin tämä kuulosti uudelta. Ehkä tämän takia. ”Mitä tarkoitat? Onhan se kunnossa? Ja…ei kai Eliaksella mitään…?”

”Ei ei, kyllä Elias on aivan kunnossa ottaen huomioon pojan tilanteenkin. Tosin alkaa pikkuinenkin pikkuhiljaa kärsiä Saagan tilasta…Miten sitä kuvailisi…Hän on sulkenut kaiken ulkopuolelle. Jopa Eliaksen. Voi en tiedä mitä sen tytön päässä liikkuu, en ole kai koskaan tiennytkään. Ja Saaga nukkuu aika paljon.”

”Siis silloin kun ei piiskaa itseään väsyksiin töissä. En tiedä mitä se tyttö nykyään edes tekee, ainakin lopetti vanhassa paikassa. Jotain fyysisesti todella rasittavaa, mutta en ole saanut hänestä kunnon vastausta. Se vain pitää häntä yhä enemmän poissa kotoa.”

Samuli räpäytti silmiään hämmästyneenä. Saaga kuulosti vain masentuneelta…Vain? Olihan tämä vakavaa. Mutta Saagan tuntien olisi voinut olla kyse jostain pahemmastakin. Sellaisesta johon Samuli ei voinut vaikuttaa. Mutta pystyisikö tähänkään? Haluaisiko Saaga edes apua ja jos haluaisi, voisiko saada sitä Samulilta?

”Muistuttaa vähän minua, mutta silloin minulla oli Rami lohduttamassa. Saagalla ei ole ketään.” Samuli nyökkäsi vaikka ei tosiasiassa ollut kuunnellut lainkaan. ”Toivon että sinä voisit hieman jutella tytön kanssa, minä olen yrittänyt kaikkeni. Tiedän että olette ystäviä…Ainakin olitte. Ja vaikka Saaga sanoisi mitä, hänellä ei ole kaikki hyvin. Älä luovuta heti.” Samuli värähti. Aivan kuin hän olisi ollut lähdössä sotaan ja Terhi olisi jaellut ohjeita.

”Minä menen yöksi ystävän luokse. En pysty aina nukkumaan yksin ja uskon, että te tarvitsette hetken kahdestaan.” Samuli nyökkäsi kiusaantuneena. Ensinnäkin Terhi oli kertonut hänelle itsestään enemmän kuin ennen yhteensä. Ehkä Terhin suru näkyi sillä tavalla, eihän hänellä ollut enää ketään muutakaan jonka kanssa puhua. Ja toiseksi, Terhi näytti kovasti odottavan häneltä jonkin sortin ihmetekoja. Kuin palatessaan tytär odottaisi häntä hymyssä suin ovella pelti täynnä vastaleivottuja pullia. Lopulta kun Terhi lähti Samuli ei edes tiennyt mitä hänen oli tarkoitus tehdä….Tai mitä hän oli tullut alun perin tekemään.

Samulin lihakset jännittyivät ja selkää pitkin kulki väristys. Hän tiesi Saagan olevan huoneessa vaikkei ollutkaan vielä nähnyt häntä tai kuullut laisinkaan hänen tuloaan. Saaga oli tullut heti kun ovi oli käynyt. Ehkä hän oli koko ajan ollut kuuntelemassa.

Samuli nousi hitaasti ja jäi vähän matkan päähän. Hän mittasi katseellaan Saagan päästä varpaisiin. Ulkoisesti toinen näytti olevan ainakin paremmassa kunnossa kuin äitinsä. Ei ehkä entisensä, mutta kuitenkin. ”Long time no seen. Et voinut sitten pysyä poissa enempää ku sen kolme viikkoa. Saavutus sinänsä”, Saaga mutisi hiljaa. Saaga ja Samuli katselivat toisiaan, Samuli halusi niin kovasti tietää mitä Saaga ajatteli. Miten Samuli olikaan pystynyt viettämään edes ne viikot poissa? Miltä Saagasta tuntui nyt sen jälkeen, hylätyltä, petetyltä? Jotenkin hän yritti kurottaa tätä kohti… Sitten kaikki pysähtyi hetkeksi.

”Tokene nyt. Ei se noin ihmeellistä ollut.” Samuli ravisti päätään ja kääntyi äkkiä ympäri. Liike aiheutti hienoisen huimauksen tunteen. Ensin Samuli luuli että hänen näyssään oli jotain vikaa, sitten hän älysi että jostain syystä kaikki talon valot olivat sammuneet. ”Saaga, mitä tapahtu?” Saaga vastasi ärsyyntyneellä murahduksella. ”Odota nyt hetki.”
Samuli odotti. Jotain Saaga teki lampun äärellä ja saatuaan valon päälle pysähtyi sitten paikoilleen.

Kun Saaga alkoi pidellä päätään Samuli päätti rohkaistua ja käveli lähemmäs. ”Ootko sä kunnossa? Voitko sä nyt kertoa mitä tapahtui?” Samuli kohotti kulmaansa kun kuuli Saagan mutisevan hiljaa jotain tapaan ”Älä enää yritä sitä”, mutta sitten kuuli vain huokauksen. ”Sun ei ois pitäny tulla”, Saaga sanoi ääneen. ”Totta kai mun piti tulla”, Samuli vastasi heti.

”Sun ois pitänyt oppia jo edellisistä kerroista…Tästä tulee aina vaan uusia ongelmia. Me molemmat tiedetään mitä on tapahtunut ja me ei voida sille mitään. Sä et voi sille mitään. Mä kyllä pärjään, mulla on vielä Elias ja äiti. Sä päätit jo kerran vihdoin elää omaa elämääsi, palaa sinne takaisin. Ennen kuin…” Saaga lopetti kesken. ”Ennen kuin on liian myöhäistä, sitäkö sä tarkotat? Sä puhut ihan sekavia”, Samuli puuskahti.

”Mä tiedän ja tarkotan ihan täysin mitä mä sanon, häivy ennen kun mun pitää heittää sut ulos! Sä tiedät että mä pystyn siihen. Sun pitäs tietää mut tarpeeks hyvin niin ettet ois ees tullu tänne! Sä oot aina tiellä, ärsytät tahallas ja viet mut aina takas alkuun”, Saaga lopulta kiivastui. Sitä Samuli oli osannut taas odottaa, aina kun yritti sanoa jotain Saagalle vastaan toinen vain kimpaantui lapsellisesti kun ei saanut tahtoaan heti läpi.

”Älä ala huutamaan turhia. Sunkin pitäs tietää että mä en tollasilla uhkailuilla lähde. Ja sulla on taas jotain sellaista minkä oot vaan pitäny itselläs. Tää ei enää koske vaan mua ja sua, sä myrkytät itte oman elämäsi kun et tunnu myötävän joitain asioita ees itelles”, Samuli ärähti vastaan.  Jotenkin hän tunsi kummaa tyydytystä nähdessään kuinka Saaga suuttui ja turhautui enemmän.

”Hienoa kävele vaan taas pois ongelmista niin kuin ennenkin ja jatka mykkäkoulua”, Samuli totesi kun Saaga käveli hänen ohitseen. Kuitenkin Samuli käveli Saagan perään ja yritti pysäyttää tämän kun Saaga ei vastannutkaan mitään. ”Älä koske muhun”, Saaga sähähti nojautuen pois Samulin otteen ulottuvilta. ”Saaga, pysähdy.”

Samuli ei ihmetellyt vilkaistessaan sivusilmällä ulos. Vaikka Saagan piti nyt olla vapaa siitä jostain, lämpötila ja maisema ulkona olivat yhtä kylmiä kun Saaga itse. Ei voinut olla sattumaa. Ja Samuli epäili oliko aivan täysijärkinen kun lähestyi siinä mielentilassa olevaa Saagaa vapaaehtoisesti. Mulkaisu jonka nainen antoi hänelle taatusti pysäytti ilmastonlämpenemisenkin hetkeksi.

Saaga oli näennäisen ilmeetön, mutta jokin uudenlainen laskelmoiva ja tyytymätön kylmyys hänestä huokuivat. Jokin oli nyt erilaista, mutta Samuli ei tiennyt mikä. Edelleen hän vain halusi tietää Saagan todelliset tunteet. Hänestä..kaikesta.

”Mitä nyt? Tulitko utelemaan vain musta vai oliko sulla jotain asiaakin?” Samuli vaihtoi levottomana painoa jalalta toiselle. Hän oli kuitenkin pysähtynyt turvallisen välimatkan päähän. ”Totaa…No, ehkä mulla oli. En tiedä itekään onko tää vielä varmaa, mutta mun ja Tuulin juttu ei lopulta toiminut.” Samulin täytyi varoa irvistämästä. Mitä hän oikein teki? Ainakaan tuota hänen ei kuulunut kertoa vaikka se olikin totta. Jotain Tuulista puuttui mitä Samuli kaipasi ja se jokin oli saanut Samulin aina vain ajattelemaan Saaga. Loputon jano joka ei vieläkään ollut tyydytetty. Samuli melkein kavahti omia mielikuviaan. Jokin Saagan tutkivassa katseessa sai hänet tuntemaan olonsa todella epämukavaksi. ”Ai? Niinpä niin.”Aivan kuin Saaga olisi odottanut sitä.

”Ja nyt sä oot tullu tänne vai anomaan taas turvapaikkaa? Sun on tarkotus elää jossain muualla, sä et kuulu tänne. Täällä ei oo mitään sulle, on sun omaksi parhaaksi että sä pysyt kaukana musta”, Saaga sanoi hiljaisella äänellä, ”Vai eikö sulla oo pokkaa kokeilla jotain uutta? Etkö sä pärjää yksin? Silloin mä en voi auttaa. Mutta mua sä et oikeasti tarvitse enkä mäkään halua sua. Sä teit ihan turhan reissun tullessas tänne. Nyt häivy mun silmistä ja parempi olla tulematta enää takaisin.”

Samuli todella otti askeleen lähemmäs. ”Odota nyt vähän, mistä tollanen asenne? Oli mulla se toinenkin syy miksi mä tulin tänne. Kun sun äitikin on susta oikeasti huolissaan, sä tässä et taida oikeasti pärjätä yksin. Mikä sua niin risoo mun läsnäolossa?”

”Ai että mikä risoo? Mikä risoo?! Vittu kaikki!” Samuli veti terävästi henkeä ja unohti sen jälkeen miten hengittää. Saaga sai vain puhtia toisen hätkähdyksestä. ”Mä en pysty jatkamaan eteenpäin kun sä oot täällä! Sä et voi ees arvata mitä mä joudun käymään läpi joka päivä. Mä tunnen oloni vajaaksi ja riittämättömäksi, aina siitä lähtien kun Nael kuoli. Meidän olisi kuulunut olla loppuun asti yhdessä ja kuolla yhdessä, mun ois pitäny kuolla sen mukana ja jotenkin julmalla tavalla mä tunnen syyllisyyttä siitä ettei niin käyny. Aattele, mä oon halunnut tappaa itteni joka päivä sen jälkeen! Ja sitten sä…”, Saaga veti väräjävästi henkeä, äänensävy muuttui sellaiseksi epätoivoiseksi valitukseksi jollaista Samuli ei ollut odottanut kuulevansa.

”Mä en uskonu että se ois mahdollista, mutta se kirottu side joka mulla oli Naelin kanssa on alkanu muodustua jostain helvetin syystä meidän välille. Mä en ainakaan rakasta sua, mä en ees siedä sua enää.  Mutta ethän sä voi tietää mitään siitä. Sä et ees tiedä minkälaista se on oikeasti kokea, mä tunnen kaiken minkä säkin, elän kaiken sun kanssa yhdessä vaikka kuinka yritän rikkoa sen, estää sitä olemasta enää. Tää ei voi olla oikein ja siksi sun ois pitäny pysyä poissa. Mä en enää kestä toista Naelia!”

Samuli järkyttyi sanattomaksi. Se oli siis totta, jotain oli tapahtunut ja tapahtui edelleen. Yhtäkkiä hän tiedosti, oltuaan nyt taas pitkästä aikaa Saagan lähellä, että hän pystyi aistimaan naisesta huokuvan surun, pelon ja vihan eri tavalla kuin kenestäkään muusta. Saaga ei tiennyt että myös Samuli pystyi kokemaan sellaista, side oli molemminpuolinen. Mutta Saaga pelkäsi sitä niin paljon että oli antanut itsensä kärsiä ja vajota sellaiseen kuntoon. Katkeraa ja tyhjää elämää ilman päämäärää. Samuli ei tiennyt mihin tähtäsi, mutta tunsi kuitenkin että hänen piti sanoa jotain kun Saaga ei lähtenyt.

”Sä oot oikeassa, mä en tiennyt. Mutta mitä sä pelkäät? Ei oo väärin…noh…tuntea sillä tavalla kahta eri ihmistä kohtaan yhden eliniän aikana. Mä en mitenkään kehota sua ottamaan mua takaisin tai mitään, mutta sun pitää miettiä tätä järkevästi ja monelta eri kannalta. Ei ehkä nyt mutta joskus, sä et pysty jatkaa tolleen.” Saaga tuhahti. ”Älä taas ala leikkimään filosofia. Mä tiedän aivan hyvin mikä mulle ittelle on parhaaks ilman sun neuvoja. Mä tiedän etten haluu nähä sua ja antaa tän kehittyä pidemmälle kun mä tiedän mihin se johtaa. Mä en kaipaa enää ketään muuta. En Naelia, en sua.”

Samuli huomasi hymyilevänsä jostain syystä. Saaga puhui aivan palturia ja taisi itsekin tietää sen. Ja Samuli piti tunteesta joka hänellä oli. Aivan kuin hän olisi juuri pääsemässä niskan päälle, löytänyt sen Saagan heikon kohdan.  Ymmärtänyt yhtäkkiä, viimeinen valtti. ”Jaa, et tarvitse. Mutta mitä jos sä et halua myöntää itteles sun todellisia tunteita kaikkia niitä muistoja kohtaan? Sä elit taatusti mukana Naelin viimesetkin hetket. Kuoleminen ei oo varmaan kivaa ja se sävy jolla sä oot siitä puhunut viittaa siihen, että Nael kuoli vähän väkivaltaisemmin. Ehkä sä et pelkää itse elämistä, ehkä sen loppu oli sulle se kauhein kokemus. Ehkä sä et tosiaan välitä enää Naelista, sä vaan pelkäät että joudut elämään kuoleman fyysisen tuskan uudestaan jos jatkat mun kanssa. Sä oot niin itsekäs ettet anna muulle mahdollisuutta. Mistään muusta sä et oo ikinä välittänytkään kuin ittestäs.”

Nyt Samuli tunsi muutoksen Saagan tunteissa. Hiljalleen ne olivat muuttuneet koko ajan kylmemmiksi ja pelko oli kasvanut. Mutta nyt…täydellinen tyhjiö. Samuli kuuli Saagan syvän ja hitaan hengityksen kuin omanaan.

Talon ympärillä sudet olivat alkaneet murista mutta nyt nekin hiljenivät. Mitään muuta ei kuulunut yössä kuin nopea ja terävä napsahdus.

Samuli tunsi kuinka polttava tunne levisi hieman kasvoilla, mutta hän ei liikkunut eikä päästänyt ääntäkään. Saaga katseli hetken yhtä puhumattomana toiseen suuntaan. ”Älä enää ikinä väitä etten mä välitä. Mä välitän ja tunnen aivan liikaa.” Samuli hädin tuskin rekisteröi sanat. Jotenkin hänestä tuntui että Saaga oli nyt rauhoittunut. Ehkä hän olikin halunnut tehdä sen pidemmän aikaa. Eikä läimäys ollut tullut niin yllätyksenä, Samuli oli selvästi kerjännyt sitä.

Kun Samuli yritti hakea Saagan katsetta, toinen käänsi päänsä vain toiselle sivulle. Saagan käsi nytkähti ylöspäin vähän mutta palasi takaisin paikoilleen. ”Säkin oikeasti tunnet sen? Ainakin sulla oli voimaa”, Samuli totesi lyhyesti. Koko tilanne alkoi jostain syystä huvittaa Samulia. Saaga oli nyt selvästi vaivaantunut, ei vihan tai aggressiivisuuden ripettäkään jäljellä.

”Sun ei tarvitse. Mä ansaitsin sen”, Samuli sanoi lempeästi kiirehtiessään asettamaan kätensä Saagan kohotetulle kädelle. Se pysähtyi puoliksi ilmaan ja Saaga vilkaisi sitä kuin yllättyneenä, kuin ei olisi tiennyt mitä oli aikonut tehdä. Ja Samuli oli tiennyt.

”Mitä sä teet?” Saaga kysyi hämillään nostettuaan katseensa. Samuli näki kuinka Saagan rintakehä kohoili kiivaasti. Saagan sisällä myllersi kuin tulvivassa joessa, kaikkien niiden padottujen ja epävarmojen tunteiden pyörteet nyt yhtenä selvittämättömänä hyökynä. Samuli halusi jotenkin auttaa. Samalla kun hän kurotti syvemmälle Saagan tunteiden puoleen, tutkien mielenkiinnolla hänelle avautunutta aluetta, hän tiesi oman varmuutensa hyökyvän Saagan sisimpään. Toinen rauhoittui hieman.

”Mä en tee mitään”, Samuli lopulta sanoi. Saaga hymyili. Koko ajan vahvemmin Samuli tunsi Saagan ajatukset ja tunteet ominaan. Vihdoin Saaga laski suojaustaan ja antoi sen voimistua entisestään mikä oli ollut jo pitkään olemassa, minkä hän oli vain yrittänyt tukahduttaa ja antanut kasaantua painostavaksi taakaksi. Samuli ei saattanut edes alkaa kuvittelemaan minkälaista Saagan elämä oli ollut hänen paluustaan lähtien. Jos se mitä toinen sanoi oli totta, Saaga oli joka päivä kuluttanut hirveästi voimia yrittäessään vain pitää Samulin kaukana itsestään, muille tuntemattomalla tasolla joka kuitenkin hallitsi nyt Saagan elämää. Ja nyt, päinvastoin kuin ennen, Saaga tuli lähemmäs. Kaikilla tavoilla. ”Mutta mitä sä teet?” Samuli kysyi silloin vuorostaan.

”Mä…Mä en enää tiedä.”

Enkä välitä

”Samuli, oota. Sä varmaan sanomattakin tiedät että tästä tulee lopullista?” Saagan sydän hakkasi kahta kauheammin kun hän odotti Samulin vastausta. Varmaan murtautuisi kohta ulos rinnasta. Niin kamalaa oli odottaa, ehkä mahdollista torjuntaa nyt kun Saaga vihdoin oli itse lakannut pitämästä Samulin etäällä. Nyt hän ei todellakaan ollut, mutta olisiko pian?

”Saaga, jos mä oisin epäröiny me ei oltais nyt tässä. Etkö sä luota muhun?” Saaga oli pidättänyt henkeä ja nyt hengitti ulos naurahtaen samalla helpottuneena. ”Mä luotan suhun enemmän kuin keneenkään muuhun.”

He nousivat epävarmasti ylös. Saaga auttoi tottumattomia käsiä avaamaan liivien lukon. Enää oli vain mustaa vasten valkoista, niin erilaisia mutta kuitenkin niin samanlaiset. Eikä Saaga enää epäröinyt. Ei ainakaan sillä hetkellä.

***

Saaga heräsi hätkähtäen ja katseli hetken vauhkona ympärilleen tunnistaen sitten missä oli. Hän haroi hetken kiinnostuneena auki ja vapaina laskeutuvia sotkuisia hiuksia, syvästi ajatuksissaan. Hän kyllä muisti ja tiesi mitä oli tapahtunut. Samuli oli vielä unessa, nukkuvan mieli oli aina yhtä mielenkiintoinen. Mutta nyt Saagalla ei ollut halua syventää hetkellistä sidettä sen enempää, hän ei pystynyt rauhoittumaan. Muisto edellisen kerran jälkeisistä tapahtumista häiritsi häntä edelleen. ”Rauhoitu, Saaga, sun ei tarvitse tällä kertaa paeta henkesi edestä.”

Saaga…Saaga tiesi Samulin heränneen ennen kuin tämä kohottautui varovasti käsiensä varaan. Saaga värähti ja ravisti päätään uudestaan. Joka paikkaa kihelmöi, ei se tällaista ollut ennen ollut. Saagan teki tosissaan mieli nousta ylös ja juosta kunnes ei jaksaisi enää. Ja se matka olisi pitkä. Aivan järjetön tunne, mutta Saaga ei päässyt siitä eroon. Kuin pakkomielle.

”Sä oot ennenkin heränny tällä tavalla, vai mitä?” Saaga nyökkäsi ja ynähti hieman. ”Sun ei tarvitse enää paeta.” Saaga ei vastannut, totta kai hän itsekin tiesi sen mutta viikko jahdattuna oli jättänyt jälkensä. Ja jostain syystä juuri nyt kaikki pyrki pintaan, kun Saagan tunteet oli paljastettu juuriaan myöten ja hän oli muutenkin herkässä tilassa. Olisihan se pitänyt arvata. ”Tää ei ole sun ongelma. Mä…Mä kyl…” Saaga ei enää pystynyt valehtelemaan Samulille. Hän tiesi että toinen aistisi sen heti, vielä paremmin kuin ennen. ”Käy vaan makuulle, kyllä se menee ohi.”

Saaga totteli kankeasti. Hän sulki silmänsä kun Samuli laski kätensä hänen päänsä päälle. Käsi liikkui varovasti sotkuisten hiusten seassa, mutta hidas liike rauhoittavana. Saaga veti henkeä väräjävästi. ”Mä tiedän että mun pelko on yhtä irrationaalinen kuin niissä fobioissa. Se vaan ei auta että mun mieli tietää, keho tekee mitä haluaa…” Käsi pysähtyi hetkeksi ja jatkoi sitten pois hiuksista, pitkin kaulan kaarta ja pysähtyi toiselle olkapäälle ennen kuin nousi pois. Lämmin jälki jäi vielä. ”Mä voin valvoa sun kanssa. Ei mua muutenkaan enää väsytä.” Saaga ei vastannut, Samuli tiesi taatusti muutenkin kuinka kiitollinen Saaga oli siitä ettei hänen tarvinnutkaan viettää tällaista yötä yksin niin kuin ennen.

Samuli mietti oliko Saaga jo nukahtanut, sitten toisen ruumis nytkähti aavistuksen ja Saaga veti terävästi henkeä.

”Kuulitko sä ton? Ihan kuin joku olisi katolla. Voi ei, Elias on ihan yksin.” Samuli ei uskaltanut naurahtaa. Saaga oli aivan vauhko. ”Saaga hei, näin tästä ei tule mitään. Yritä rauhoittua, täällä kukaan ei käy sun kimppuun tai mitään. Sä voit luottaa muhun, muistatko?” Saaga kääntyi ja painautui hetkeksi vasten Samulia. Samuli kietoi silloin kätensä värisevän ruumiin ympärille. ”Sun pitää päästä tästä yli nyt tai muuten sä tuut pelkäämään mörköjä koko loppuelämäsi.” Samuli ennemmin tunsi kuin näki nyökkäyksen. Saagan hengitys alkoi taas hidastua, mutta Samuli tiesi ettei Saaga suinkaan antaisi itsensä vielä nukahtaa.

Samuli haukotteli ja vilkaisi ulos. Kirkkaat ikkunat päästivät sisään ensimmäisiä auringon säteitä. Kun Saaga ei enää hätkähtänytkään säikkynä Samulin liikkeestä hän ajatteli toisen vihdoin nukahtaneen.  ”Oli jo aikakin…Kuinka monta tuntia siihen meni? Toisaalta, en mä taida edes välittää.” Samuli hymyili silittäessään Saagan levollisia kasvoja. Sitten hän kokosi jalkopäähän mytättyä peittoa ja kietoi sen heidän molempien ympärille. ”Tän jälkeen on kyllä selkä kipeä. Ja taisi olla mun elämän kummallisin yö, kokoelman helmi.” Samuli hymähti. Kummallinen ehkä, mutta myös paras mahdollinen. Samuli sulki silmänsä juuri kun uusi päivä alkoi koittaa.

Uusi päivä monessa mielessä.

Buujaa! Urakka valmis. Sitten omankin mielen kevennykset tähän loppuun, mielenkiintoisia sattumuksia tosiaan tälläkin kertaa kertyi...

Hemmetin tyhmä koinsyömä kirppukasa katti! Näännyt siihen täyden ruokakupin eteen vai?!

No niin, juuri näin. Tyhmä Nora. Veivät kaikki mukaan lukien pennutkin :((((((( Siitä -5 pistettä, jos siis jaksan ikinä laskea loppupisteitä. En muista edes kuinka monta elukkaa on karannut, siitäkin tulisi miinusta.

Ei huolta kullat, saan teidät kyllä takaisin millä hinnalla tahansa!

Tätä herraa tulinkin sitten näkemään vielä moonta kertaa, oli kyllä vaivan arvoista. Rahaa kului noin 3400, mutta korvaa vain niitä vaatteita jotka olen ostanut ilmaiseksi kotona sellaisella hackilla kun en ole jaksanut kaupungille lähteä…

Aws.

.... Ja minä kun luulin että Saaga oli hyväkin äiti. Tunnistatte varmaan mistä kohtauksesta? No, voitte arvata kuinka alkoi verenpaine kohota kun tämä tapahtui turhan monta kertaa.

Gräyh

Nostetaanpa kissat pöydälle. Rouge ja Ronwa isoina kissoina, pantojen väristä huomaa kumpi on kumpi. Muuten samat väritykset, mutta Ronwalla yksi jalka musta ja tassujen pohjat myös…Ja Rougella kasvonaamion valkoinen osa aavistuksen vahvempi. Valinnasta tulee vaikea, kumpi jatkaa sukua… Ihanaa kun molemmilla alkujaan Kingan isot korvat <3

”Älä tule paha kakka tule hyvä kakka…” ;> Joskus on pelatessa tylsää.

Aaha, melko läppä, pilaantuneesat ruoasta pystyi jostain syystä vielä valmistamaan aterian. Lemusi ja höyrysi sitten samaan aikaan, mahtoi uunissa olla kärpäsillä tukalat paikat… Seuraavat ajalta kun odotin pelkäsin innolla kauhulla Ramin kuolemaa.

Yhyy, Rami kuolee kohta…Simi johon olen tykästynyt ehkä kaikkein eniten tähän mennessä. Kyllä, vaikka tuo nenä ja suu ovat tuollaiset…Geenien rikkautta vain. Tapanani on selata aina niiden simien muistot, jotka ovat juuri kuolemassa. Ramin elämä oli harvinaisen rikas, löytyy rakastumisia, kuolemaa, uutta elämää, potkuja, tulipaloja, ylennyksiä…

Kaikkein eniten ihmettelin, kun muistojen alkupäässä oli muisto Krishnan kuolemasta, kissa oli kissasuvun kantaäiti.
Rouge edustaa tuota sukua viidennessä polvessa. Ajatelkaa, yhden simin elämään mahtui viisi kissasukupolvea!

Tuitui Peillot mikä asento!

Papat rähisevät…

Niin, hyvästi Rami, olit rakas, en unohda sinua vaikka kuinka monta simiä tulisi ja menisi vielä pelaamishistoriani aikana…

Jostain syystä repesin tähän kohtaukseen ;D Antakaa kun selitän. Saaga oli tanssimassa tuon ”koristelemani” npc:n kanssa (kasvosensuuri, pysyköön yllätys, tulossa ehkä sukuun…) kun Terhi saapui paikalle. Npc tietenkin tanssi sillä tavalla heikosti ensimmäisellä kerralla ja Terhi nauroi tytölle, joka siis ehkä jonain päivänä on tulossa sukuun. Sitten Terhi laittoi radion kiinni ja lähti paikalta…Jonkinlainen enne, pitäisikö vielä miettiä tuon tytön kohtaloa? Ehkä, heti kun olen lakannut nauramasta ;> Kiitos Terhi mielipiteestä.

”Siis OMG!...”

”Mähän oon yksin näiden kaikkien punamustien kavereiden kanssa! Miks mun väritystä syrjitään…”

Alan olla niin kiintynyt simssin kissoihin ja niiden toimintojen seuraamiseen, että kohta sorrun tekemään yksin niillä jonkin tarinan…Luoja, suunnittelen jo juonta! …Riittäisiköhän sellaisella lukijoita?

Lempi leiskuu yhä ;D

JA Ramista puheen ollen, ehti näkemään oikeasti Eliaksen vähän isompana. Tässä samalla spoilia minkälainen poika hänestä varttui…Vielä pitää miettiä minkälainen vaatetus seuraaviin kohtauksiin...

…Mutta aika karua kun isoisää tultiin hakemaan kesken läksyjen teon. Sai varmaan poika traumat siitä hommasta.

”Itke hiljaa”, Terhi ei todellakaan itkenyt hiljaa.

Älkää pliis, muakin alkaa itkettää…Myönnän että jouduin pyyhkimään silmiä tämän jälkeen, etenkin kun pysäytin tähän ja vain katselin pitkään Ramista jäänyttä uurnaa. Ei pitäisi kiintyä niin simeihin, mutta kun Ramin ja Terhin suhteen kuvaaminen opetti minullekin niin paljon… Jäin kaipaamaan pikseli-ihmistä? Todellakin.

 Sentään Samuli on nyt vihdoin oikeasti pitämässä huolta perheestä, sukupolven täyskierto alkamassa... Jänniä hetkiä nämä pelatessa, minkälaisia "näyttelijöitä" saankaan tähän sukupolveen? Peli päättää...

KOMMENTTIA

Ja enterin raiskaus.