Oggay, rakkaat lukijat, pitkästä aikaa jaettu osa. Tästä oli tulossa taas normaalipituinen, mutta pari kertaa on tullut maininta siitä kuinka osat ovat melko pitkiä...Tavallisesti olen tehnyt niin pitkään kuin on tuntunut hyvältä ja pikkuhiljaa tuli sellainen vakio. Nyt pikkeuksellisesti vaikka tämä osa katkeaakin aivan kesken kohtauksen, tuntui hyvältä idealta jakaa siitä. Kokeilen nyt tällaista lyhyempää osaa, kommentoikaa ihmeessä mitä pidätte niin voin alkaa harkita tämän käytännön pitämistä.

Ja inhoan suomen kieltä.

Saaga pysähtyi kesken juoksun ja ravisteli märkiä lehtiä kengistään ennen kuin riensi ovi avoimena odottavaan bussiin, koko ajan taakseen vilkuilen. ”Okei, Saaga, sä et voi loppuelämääsi olla Eliaksen kanssa.” Mutta silti Saagasta tuntui kuin hänen olisi kuitenkin pitänyt odottaa vielä jonkin aikaa. ”Tullaanko sieltä sisälle vai ei?” kuuluivat tutun kuskin sanat.


”Ääh…Joo.”  Kuski hymyili. ”Mukavaa kun palasit. Vuosi sukulaisten luona oli vai virkistävä?” Saaga nyökkäsi hämillään. Ai niin. Kyllähän Terhin ja Ramin oli pitänyt jokin tekosyy keksiä Saagan katoamiselle, he olivat olleet sitä kuitenkin itse todistamassa eikä sellaista versiota voinut ulkopuolisille kertoa. Saaga muisti lähdöstään edelleen vain päänsä sisällä kaikuvat äänet, ei muuta.


Kuski katseli huolestuneena Saagaa, joka vielä kerran vilkaisi olkansa yli. ”Unohditko jotain? Käy vain hakemassa, olen edellä aikataulusta.” Saaga ei kuunnellut. Tyttö tiesi, tunsi, ettei hänen pojallaan ollut mitään hätää, mutta silti lähteminen hetkeksikin tuntui kamalalta. ”Menet kouluun vai taas?” kuski kysyi varovasti kun Saaga lopulta pääsi portaat loppuun. ”Ei, vain sanomaan etten enää jatka siellä. Suunnitelmat…muuttuivat”, Saaga vastasi vältellen. Itse asiassa sain pojan, jota ei vieläkään ole virallisesti olemassa. Tämä siksi, että en vielä tiedä miten hän tulee muuttumaan. Ai miten niin muuttumaan? Hän ei ole ihminen. Kuten en minäkään. Totuus, joka tulisi kahlitsemaan Saagaa vielä pitkään. Saaga kävi katkeran keskustelun päänsä sisällä samalla kun seurasi katseellaan ikkunan takana loittonevaa kotiaan.


”Sähän et ole lainkaan yhtä hermona kuin äitisi, pikkuprinssi. Sehän sä olet kun äitis kerran on prinsessa...Tai oli." Niko naurahti omille puheilleen, joista Elias ei tietenkään ymmärtänyt mitään. "Voit uskoa että sut rutistetaan rusinaksi sitten kun Saaga palaa sen parin tunnin kuluttua.” Niko oli tyytyväinen saadessaan vielä viettää aikaa siskontyttärensä kanssa. Viimeinen päivä.


Niko oli melkein järkyttänyt kaikkia ilmoittamalla pari päivää Eliaksen syntymän jälkeen muuttavansa sen naisen jonka-nimeä-ei-muista kanssa yhteen. Ja kauas. Asunnon etsimisessä ei ollut mennyt kauan eikä Niko liiemmin muiden mielipiteitä kysellyt tehdessään radikaalin valintansa.


”Niko, miettisit vielä. Ymmärrän että haluat parempien työpaikkojen äärelle, mutta niitä löytyy lähempääkin kuin kymmenen tunnin ajomatkan päästä. Sinähän lähdet tänään? Sinulla on vielä aikaa harkita…” Terhi yritti keskittyä ruokakupin jynssäämisen, hän tiesi että jos nyt katsoisi viimeistä kertaa täällä töihin menevän Nikon loittonevaa selkää hän alkaisi vain itkemään. ”Terhi, mä olen tehnyt päätökseni. Mä haluan uuden alun enkä mä muuta maapallon toiselle puolelle.” Terhi nosti vihdoin katseensa. Sanat kuulostivat tutuilta.


”Hyvä on…Muista vain sanoa kun auto tulee. Älä lähde sanomatta hyvästejä”, Terhi huikkasi Nikon perään. Hän ei nähnyt tämän kasvoilla käyvää haikeaa hymyä joka niin kovin muistutti Terhin ilmettä samalla hetkellä. ”Rami…Lähdit opiskelemaan kauas enkä nähnyt sinua kunnolla vuosiin. Ehkä…Juuri sen takia rakastuin sinuun. Lähdit kauas, mutta kaikki kääntyi hyvin päin.” Terhi hymähti huvittuneena kuullessaan näppäimistön naputuksen yläkerrasta. Ramilla oli taas kirjoitusputki päällä.


”Hei isä!” ”Mmh…Saaga, mihin tuollainen hoppu? Niin miten tämä lause olisi paras…” Saaga oli juossut koko matkan ulkoa niin lujaa kuin pystyi ja hyppinyt portaat kolme kerrallaan kuin henkensä hädässä.


”Saaga, kyllä sinun pitäisi tietää ettei tuolla tavalla saa rynnistää sisään! Herätät vielä pojan.” Terhi oli melkein huvittuneena seurannut kuinka Saaga oli loikannut bussista ja pyrähtänyt taloon. Mikä sai Saagan oikeasti noin hermostuneeksi? Pojallahan oli ollut kaikki aivan hyvin, mitä nyt nukahtanut hieman pidemmän kaavan kautta. Mutta enemmän Terhi ihmetteli sitä ettei Saaga ollut edes hengästynyt. Tyttö oli aina ollut hyvä kaikissa kouluaineissa liikuntaa myöten, mutta sitä Terhi ei ollut pitänyt kummallisena. Ennemmin sitä, että nyt synnytettyään esikoisensa Saaga vaikutti …jotenkin vahvistuneelta. Terhi muisti kuinka uupunut oli ollut erityisesti Saagan jälkeen, mutta nyt hänen tyttärensä oli yhtä voimissaan ja ehkä enemmänkin kuin ennen. Eikä synnytyksestä ollut kuin muutama viikko.


”Menit sitten herättämään pojan kun vihdoin sain hänet rauhoittumaan”, Terhi totesi vaivautumatta enää kuiskaamaan. Saaga ei edes kääntänyt katsettaan puhuessaan: ”Eihän Elias voi nyt nukkua kun vihdoin tulin kotiin.” Terhi tuhahti. ”Olitkin poissa jopa puolitoista tuntia. Saitko edes asian hoidettua?” Saaga nyökkäsi niin että hiukset heilahtivat. Nekin olivat kasvaneet heti ensimmäisenä yönä normaalin pituisiksi. Terhi alkoi tosissaan miettiä minkälainen tyttö Saaga oikein oli. Aina vain tuli lisääpieniä ja isompia kummallisuuksia.


”Eikös Samulin pitäisi pian tulla töistä?” Terhi kysyi varovasti tuntiessaan jäävänsä totaalisesti unohdetuksi kun Saaga alkoi hiljaa puhella pienelle pojalleen. Joko Terhi ei enää kuullut kunnolla sanoja tai Saaga puhui aivan vierasta kieltä. Terhi naurahti itselleen, tietenkin ensimmäinen vaihtoehto. Varsinkin kun Saaga jatkoi aivan ymmärrettävästi: ”Samuli tulee vasta illalliselle. Sillä oli pari projektia täksi päiväksi, tyytyy koko ajan olemaan vain juoksupoika siellä kaupassa. Ei hätää, äiti on tässä…” Terhi pyöräytti silmiään. Jos hän ei olisi paremmin tiennyt hän olisi väittänyt, että Saaga on riippuvainen lapsestaan. Hyvä kun ensimmäisinä päivinä oli kyennyt olemaan edes eri huoneissa kuin poikansa. Terhi silitti nopeasti tyttärenpoikansa päätä kävellessään ohi. Saagan hymyillessä kiitollisena Terhi unohti saman tien keljut ajatuksensa.


”No niin Rami vilkuta nyt edes äläkä seiso vain kuin suolapatsas.” Rami vilkaisi kulmaansa kohottaen Terhiä. ”Luuletko vieläkin että olemme riidoissa? Nikohan on aina ollut hyvä poika.” Terhi pudisti päätään. ”Olet joko lyhytvihainen tai lyhytmuistinen ukkoseni.” Rami kohautti olkiaan vaihtaessaan vielä hymyn Nikon kanssa kun tämä lopulta sulki taksin oven. ”Todennäköisesti molempia.” Hän laski kätensä Terhin harteille ja veti naisen vierelleen taksin kaartaessa näkyvistä.


Pikkuhiljaa elämä alkoi löytää raiteensa tässäkin perheessä, jossa ei jännitystä ja omituisia käänteitä ollut vähään aikaan puuttunut. Terhi herätteli vanhaa kasvimaataan henkiin. ”Voi pitäisiköhän pyytää Samulia vaihtamaan tuokin lamppu? Kun ei meinaa enää muutenkaan nähdä eteensä saati jos on näin hämärää kaiken lisäksi…” Terhi tiputti viimeisen siemenen koloonsa ja pysähtyi katselemaan ympärilleen.


Voi kuinka tässäkin kasvihuoneessa oli tapahtunut paljon. Ensimmäisenä Terhin mieleen nousi muistikuva siitä kuinka Rami oli tullut kertomaan paljastuneen totuuden heidän sukulaisuussuhteestaan. Tai siis ettei sellaista ollut. Ja siitä aina taemmas, aina siihen hetkeen kun he eräänä talvena olivat luvanneet tavata toisensa taas kesällä. Terhi punastui muistaessaan, kuinka jo silloin oli alkanut pitää Ramista samalla tavalla kuin yhä piti. ”Voi kuinka silloin pelkäsin tunteitani…Mutta sen jälkeen kaikki muuttui. Paremmaksi. Kunpa Saagakin saisi vielä kokea jotain sellaista.” Terhi hymähti pettyneenä. Siihen menisi ainakin vielä aikaa, ainakin Samuli ja Saaga tuntuivat vain etääntyvän koko ajan. Sietävän vain toisiaan kun oli pakko.


Vaikka perhe oli usein aiemminkin syönyt yhdessä illallista, oli tilanne yhä kiusallinen. Ensinnäkin Samuli tunsi tunkeilevansa otettuaan Nikon paikan pöydän päässä niin nopeasti käyttöönsä. Ja Saaga pelkäsi että hänen vanhempansa ottaisivat julkisesti puheenaiheeksi sen, että minkälainen suhde hänellä ja Samulilla oikein oli. Poika oli käynyt hyvin taloksi, mutta Saagan kanssa he tuskin puhumisen lisäksi tekivät mitään muuta keskenään. Ja Rami ja Terhi eivät muuten vain keksineet puheenaihetta, töistä tai Eliaksesta ei keksinyt enää puhumista varttia pidemmäksi aikaa.


”Todella hyvää tämä kala, Saaga. Sinähän tämän teit?” Saaga nyökkäsi vaiteliaana nostamatta katsettaan. ”Saaga, älä ole noin vaatimaton. Sinähän oikein halusit tehdä hyvää ja täyttävää ruokaa kun tiesit, että Samuli kuitenkin tulee myöhään, väsyneenä ja nälissään kotiin. Niin sinä ainakin minulle sanoit.” Saaga loi äitiinsä ”olisit ollut vain hiljaa” – katseen ja virnisti sitten hermostuneesti yllättyneen näköiselle Samulille. Rami varoi visusti ottamasta osaa tähän keskusteluun ja keksi nopeasti jonkun paremman aiheen.


”Mutta Saaga, miten koululla meni tänään? He varmaan ymmärsivät että halusit välivuoden jälkeen päästä vain suoraan töihin ja kouluttautua käytännönläheisesti.” Saaga nyökkäsi helpottuneena aiheenvaihdoksesta. Tähän Samulilla ei taatusti olisi mitään sanottavaa, Terhikin kääntyi kiinnostuneena Saagan puoleen. ”Ne vähän kummastelivat ja valittelivat hyvän lukupään hukkaan menemisestä, mutta eivät he ainakaan mitään epäilleet. Ja kyllä mä oikeastikin haluan vain mahdollisimman nopeasti töihin, aloitan siellä majoituskeskuksessa joidenkin kuukausien päästä kun Elias vielä vähän kasvaa.” Ja sinä opit kestämään enemmän kuin puolitoista tuntia ilman häntä, Samuli ei sanonut ääneen, mutta ajatteli.


”Hei Saaga, sä saatat olla vähän enemmän kuin ihminen mutta kyllä sunkin pitää nukkua.” Saaga havahtui hetkeksi ja vilkaisi säikkynä ympärilleen. Ei Samuli saanut noin vain möläytellä! Mutta kun ketään ei näkynyt Saaga tyytyi laskemaan kätensä suljetuille silmilleen sen kummempia huomauttamatta. ”Mmh…Eliaksen unirytmi on vieläkin vähän katkonainen.” Saaga hymyili hieman kuullessaan kissanpennun kimeän maukaisun. Ennen niin eläinsäikky Samuli oli kiintynyt nopeasti perheen kissoihin. Etenkin nuorempaan sukupolveen, niihin kahteen valkeaan ja pehmeään pentuun jotka aina pinkit suut auki valittivat Samulin perään tämän lopettaessa leikittämisen ja hellimisen. Samuli osasi joskus olla niin hellä ja huolehtivainen.


”Tuut…Tuuthan säkin kohta nukkumaan?”, Saaga kysyi hiljaa omia sanojaankin ihmettelen. Mitä hän siitä välitti? Samuli hymähti laskiessaan kissanpennun lattialle ja Saaga toivoi ettei Samuli käsittänyt mitään väärin. Kuitenkin Samuli vain katseli kuinka valkoinen karvapallo pudisti itseään ja kompuroi sitten sisarensa perään. ”Kyl mä tuun vaikkei huomenna olekaan enää aikaista aamua. Ei sun tarvitse siitä huolehtia.”  Saaga hymyili kiusaantuneena.

”Enhän mä…” Samuli tuntui arvanneen Saagan ajatukset. Saaga katsoi paremmaksi olla takeltelematta mitään hölmöä vastaukseksi ja lähti niin nopeasti yläkertaan että oli kompastua portaissa.  Hän tunsi Samulin katseen selässään, mutta ei uskaltanut pysähtyä ja kääntyä vastatakseen siihen.


***


Samuli hätkähti yhtä lailla kuin Saaga tytön kääntyessä pois jääkaapilta. ”Ai, sä olitkin jo ollu pidempään hereillä.” Saagan ääni värisi aavistuksen. Samuli katui sitä ettei ollut sanonut mitään Saagan kävellessä keittiöön, tietenkään toinen ei ollut huomannut häntä. Ja Samuli oli yrittänytkin päästä vain huomaamatta pois…Nyt pitäisi vielä jotain vastata.  ”No varmaan jos sä oot herääny nyt vasta kaheltatoista.” Saaga kohotti kulmiaan.  Samuli painoi päänsä hetkeksi ja ärähti itselleen. Ei näin. ”Sori…Ja sori jos mä säikäytin, ei mun ollu tarkoitus vaan jäädä tähän, mun piti vaan hakea…” Samuli lopetti lauseensa kun näki ettei Saaga enää kuunnellut syöttäessään Eliasta. Tämä oli taas yksi niistä keskusteluista joissa kumpikaan ei tuntunut pääsevän toisen aikeista perille. ”Älä mee vielä”, Saaga kuitenkin pyysi. Samuli jäi vastahakoisesti. Kyllähän heidän pitäisi alkaa tulla jo toimeen ilman tällaisia kiusallisia tyhjiä tilanteita.


Samuli katseli hetken hiljaa Saagaa ja tämän pientä poikaa. Molemmat näyttivät tyytyväisiltä ja levollisilta. Samuli halusi päästä eroon omasta kireydestään. ”No…Miten yö meni? Mä kuulin kuinka Elias heräsi ainakin kerran”, Samuli aloitti varovasti uutta keskustelua. Saaga naurahti ja räpäytti pari kertaa silmiään väsyneesti. ”Itse asiassa neljä kertaa.” ”Ai? Ja sait pojan rauhoittumaan joka kerta. Mä en ainakaan jaksaisi sellaisia herätyksiä…Mut sä ootkin ainoa jolla on sellainen side Eliakseen tai keneenkään muuhun.” Samuli mietti heti oliko hänen kommenttinsa aivan kohdallaan kun Saaga vilkaisi häntä nopeasti, hymy hetkeksi kadonneena kummallisen tyhjän tuijotuksen alta.


Sitten Saaga taas hymyili. ”Nooh…Joka kertahan pojan piti syödä. Kolmannella kerralla kyllästyin pullon hakemiseen ja päätin vain kokeilla imettämistä. Jotenkin mun suvun naiset ei oikein oo sitä harrastanut, mutta mulla se oli yhtä levollista kun heti ekalla kerralla siellä metsässä…Jotenkin erilaista…” Saagan ääni hukkui uneksuvaan hyminään hänen katsellessaan lastaan.


”Mä…Tota…Piti hakea jääkaapista jogurttia”, Samuli mumisi lähtiessään kauemmas. Miten Saaga nyt yhtäkkiä meni tuollaisia puhumaan hänelle? Aivan kuin tyttö olisi puhunut itsekseen. Samuli tunsi korviensa kuumottavan ja vältteli katselemasta Saagan suuntaan. ”Ääh, Samuli, ihan luonnollinen juttu. Ja sitä paitsi, jääkaappi on toisessa suunnassa.” Samuli kuuli kuinka Saaga naurahti, ehkä turhan kepeästi. Tämän pitäisi loppua, vaikka he asuivat nyt saman katon alla heidän välinsä tuntuivat koko ajan vain viilenevän. Aivan kuin he muuttuisivat ennen pitkään toisilleen aivan vieraiksi eivätkä pystyisi puhumaan enää mistään luonnollisesti.


Ennen pitkää Saaga alkoi tehdä lähtöä keittiöstä. Samuli peitti helpotuksen huokaisun, ei hänen olisi kuulunut tuntea niin. Hänhän oli halunnut nimenomaan jäädä tänne asumaan, miten siitä voisi tulla mitään jos hän ei tullut kunnolla toimeen Saagan kanssa? Ennen he olivat vain riidelleet ja huutaneet, nyt he vain välttelivät toisiaan. ”Äläpä vääntelehdi senkin hyppiäinen. Kohta pääset nukkumaan. Ja minä suihkuun, täällä on niin hiostavan kuuma…” Samuli kallisti päätään. Häntä paleli villapaidankin kanssa. Ehkä hänen pitäisi yrittää nähdä Saaga aivan tavallisena naisena eikä tyttönä, jolla oli uskomattomia kykyjä ja kokemuksia takanaan. Ehkä sitten hän lakkaisi olemasta niin varovainen ja epäluuloinen tätä kohtaan.


Samuli pyyhkäisi hiuksia sivuun. No nyt hänellä oli kuuma. Hän oli ollut niin ajatuksissaan että aamiaispuuro oli kiehunut yli ja nyt palaneet jämät piti saada jynssätyksi pois liedeltä. Kesken kaiken yläkerrasta kantautui kovaääninen parahdus. ”Elias ei tosiaan kovin pitkissä pätkissä nuku.” Huuto jatkui vain ja Samuli laski sienen sivuun. Hän ei ollut mitenkään loistava pienten lasten kanssa, Elias oli hänelle aivan uusi kokemus. Pitäisikö hänen kuitenkin mennä? Säästäisi ehkä Saagan vaivalta. Ja ehkä Eliaksen kautta heidän välinsä hieman parantuisivat.  ”Hyvä on”, Samuli totesi katselemaan tulleelle kissalle ja suuntasi yläkertaan.


”No nyt ei enää kuulu mitään.” Samuli pysähtyi hetkeksi oven eteen. Elias ääntelehti vielä, oliko Samuli kuulevinaan jonkinlaista hyminää? Mitä hänen pitäisi tehdä? Saaga ei liiemmin pitänyt siitä että joku oli Eliaksen luona hänen tietämättään. Ei etenkään Samulin kohdalla, kun tämä oli ensimmäisenä iltana mitään sanomatta mennyt kylvettämään pojan. Silloin Saaga oli ollut äkäinen. Toisaalta, entä jos Saaga löytäisi Samulin vain seisomasta kun Eliaksella oli jokin hätänä? Samuli ärähti. Nyt hän vain yritti etsiä parasta tapaa miellyttää Saagaa. Ei hänen sellaista tarvinnut tehdä, joko Saaga piti hänestä sellaisenaan tai ei. Sitä Samuli ei vielä tiennyt. Mutta nyt tärkeämpää oli itse poika. Samuli veti henkeä ja jatkoi loppuun asti kiinni olevalle ovelle.


Ensimmäiseksi vastaan tuli tyhjä kehto. Samuli hätääntyi, olihan hän varmasti kuullut pojan olevan täällä? Sitten hän näki silmäkulmastaan himmeän sinisen välähdyksen. Lensikö jokin lintu ikkunan ohitse? Samuli kääntyi ja kavahti saman tien takaisin ovelle jähmettyen kuitenkin siihen, suu aavistuksen hämmästyksestä auki.


”…Niin. Olihan sinullakin varmasti kuuma.” Saaga jatkoi hiljaa loppuun. Samuli lähti perääntymään ovelle. Toivottavasti Saaga ei ollut vielä huomannut häntä. Mutta tyttö nykäisi päätään taemmas, selkään liimaantuneista märistä hiuksista lähti uusi vesivirta lattialle. ”Samuli, mä tiedän että sä oot siinä.” Samuli irvisti. Hänen olisi pitänyt vain heti lähteä eikä jähmettyä sillä tavalla.


Saaga lopetti Eliakselle puhumisen ja pitäen päänsä pystyssä käveli Samulin luokse. ”Rauhoittele vielä Eliasta kun mä..tota…käyn laittamassa loput vaatteet päälle.” Samuli piti visusti katseensa pojassa ja uskalsi hengittää vasta kun kylpyhuoneen ovi meni lukkoon. Saaga jätti jälkeensä märät jalanjäljet, olisihan Samulin pitänyt huomata että sellaiset olivat johtaneet myös lastenhuoneeseen.


”Mä en enää ikinä halua joutua tollaseen tilanteeseen. Ja juuri kun päivä oli alkanut niinkin hyvin…” Samuli kurtisti kulmiaan tyytyväisenä jokeltelevalle pojalle, jonka silmät alkoivat taas pian painua kiinni. ”Et taida lainkaan ymmärtää mitä äsken tapahtui?”


Samuli tunsi tärisevänsä vieläkin hermostuksesta laskiessaan Eliaksen takaisin kehtoonsa. Myös kehdon laidoilla oli märkiä kohtia, kyllähän Samulin olisi sekin pitänyt tietää että Saaga on aina ensimmäisenä poikansa luona kun tämä tätä tarvitsee. ”Onneksi äitisi ei suuttunut. Näytti suhtautuvan koko kohtaukseen paremmin kuin minä…”


Samuli hätkähti ylös kuullessaan kolahduksen kylpyhuoneesta. Aivan kuin jotain isoa olisi kaatunut. ”…tai sitten ei”, Samuli mietti katsellessaan avoimesta ovesta. Elias hänen takanaan äännähti hermostuneesti. ”Niinpä niin”, Samuli totesi ääneen silitellessään pienen pojan päätä. Lopulta Elias haukotteli ja pidellen yhä Samulin sormea pienessä nyrkissään nukahti levolliseen uneen.


”Onneksi äitisi ei ole kovin pitkävihainen. Taidan kuitenkin nukkua tämän yön sohvalla ja pysytellä muutenkin poissa näkyvistä…” Samaan aikaan Saaga otti uutta suihkua yrittäen pidätellä turhan kiukun sisällään. Ei hän pystynyt ketään syyttämään, mutta silti häntä suututti niin suunnattomasti… Juuri kun kaikki näytti menevän vähän paremmin. ”Tällaista tämä tulee kai aina olemaan…Ainoa asia jonka tosissani haluaisin muuttuvan johonkin suuntaan. En tiennyt että tämä kehittyisi tällaiseksi...”


***


Rami venytteli hartioitaan. Vihdoin se oli valmis. Tarina, jonka hän oli aloittanut ihan kokeilumielessä Saagan kadottua. Tarinaan hän oli liittänyt perheensä kokemuksia ja yhdessä mielikuvituksensa kanssa kutonut sen ympärille kokonaan uuden juonen. ”Sitten vain kustantajalle, ei Terhi kuitenkaan antaisi rauhaa ennen kuin edes yritän.”


”No niin poikaseni, nousepa pystyyn! Vielä kerran yritetään ja sitten mennään nukkumaan.” Saaga hymyili Eliakselle joka keskittyneen ilmeen kanssa puristi Saagan käsiä ja kompuroi pystyyn. ”Noin sitä pitää!”


”Okei, se yksi kertaa jäi jo kauas mutta kyllähän sinä tämän osaat jo poika? Näytäpä nyt isoisälle kuinka osaat jo kävellä…” Elias oli alkanut taas huojua heti kun Saaga oli päästänyt irti.


”Hups hups! Yritäpä pysyä jaloillasi ettet taas pyllähdä!” Rami hymähti. ”Saaga kuule, kello on jo paljon. Ettekö te molemmat ole jo väsyneitä? Eikä poika ainakaan sinua aikaisemmin opi kävelemään. Ja kun Samulikin tulee pian niin olisi hyvä jos poika olisi nukkumassa eikä kiukkuisena hereillä.”


Saaga vilkaisi kerran haukottelevaa poikaa. ”Ääh…”, hän valitti, ”okei, jatketaan sitten huomenna pikkuinen.” Elias kohotti jo odottavasti kätensä ylös, ei ottaakseen taas tukea vaan päästäkseen syliin, kun hänen äitinsä kumartui. Rami kallisti päätään. Nuo kaksi tuntuivat sitten aina tietävän mitä toinen aikoi.


”Iästä puheen ollen, oletko miettinyt…Muuttuukohan Elias vielä? Häntähän ei vieläkään ole virallisesti kirjoissa. Eikö olisi jo aika miettiä sitäkin? Naapuritkin ihmettelevät poikaa, et ole halunnut kertoa vielä mitään. Kuinka kauan aiot jatkaa näin?” Rami oli selvästi aikonut saada tällä kertaa oikeita vastauksia ja yrittäisi kääntää Saagan päätä jos vastaus ei miellyttäisi. Saaga huokaisi ärtyneenä. ”Kyllä mä osaan hoitaa omat asiani ja tiedän, mikä Eliasta odottaa.” Saaga vilkaisi poikaa. Hän kyllä tiesi ettei poika ollut aivan tavallinen. Saagallakin riitti koko ajan uutta opittavaa heidän muuttuvasta suhteestaan. Ainakin sen hän tiesi, ettei sellaista ollut tavallisen ihmisäidin ja lapsen välillä. Ja jokin suurempikin muutos odotti vielä, hyvinkin lähellä.


”No niin, äitisi tulee kyllä pian. Äläpäs katsele noin surullisena tyhjää sänkyä.” Terhi jopa naurahti, kun poika nosti suurisilmäisen katseensa kysyvänä. ”Usko pois, eihän sinua ole ennenkään hylätty.” Pojan silmät olivat jo lasittuneet väsymyksestä kun Terhi lopulta sai nostettua vastahakoisen lapsen sänkyyn.  ”No niin, kyllä se siitä. Ja eihän äitisi voi täällä koko ajan olla vaikka kuinka haluaisit…” Terhi katseli vielä hetken uniin ajelehtivaa Eliasta ennen kuin kääntyi autuas hymy huulillaan.


”Lähetithän kirjan?”, Terhi kysyi heti kun Ramikin tuli nukkumaan. Rami hymyili ja nyökkäsi. Hän tuntui tietävän aina mitä Terhi ajatteli, samoin kuin Terhi hänen ajatuksensa. Olivathan he olleet jo niin pitkään yhdessä ja kokeneet kaikenlaista. ”Olen varma että kirjastasi pidetään”, Terhi rohkaisi. ”Ollaan positiivisia kuten ennenkin”, Rami vastasi ottaessaan naisen käden omaansa ja jälleen vanha pari nukahti käsikkäin.


Saaga katseli nukkuvaa lasta. Hänestä tuntui kuin hän voisi tehdä sitä koko yön. Valvoa poikansa unta. Saaga hätkähti hieman kun ovi kävi. Saamarin Samuli, vähemmästäkin herää. Saaga oli hetkellisesti niin turhautunut ettei edes jaksanut käydä moikkaamassa myöhään tulluta Samulia. Lopulta, seisomisesta kangistuneena Saaga vain käveli lähemmäs kehtoa.


Saaga kumartui pojan ylle ja piteli hetken kättä tämän pään yläpuolella. Hän tunsi pienestä kehosta säteilevän lämmön. Sitten vähän erilaisen lämmön joka tuntui virtaavan Saagan joka sopukkaan. Hetken hänkin oli levollisesti toisessa maailmassa lämpimään sänkyyn käpertyneenä. Kun Saaga irtautui tunteesta häntä alkoi todella väsyttää.
”Kiitos”, Saaga kuiskasi hiljaa pojalleen ennen kuin käpertyi omaan sänkyynsä paksun talvipeiton alle. Kaikki äänet olivat hiljentyneet talossa.


Rami heräsi tyhjästä sängystä. Terhi olikin aina ollut se virkumpi ja varsinkin nyt, kun hänellä oli kaverikin samanlaisella unirytmillä. Rami hymyili pedatessaan sängyn.


”Leikittävät sitten toisiaan. Eipähän kukaan herää kummankaan valittaessa tylsyyttään. Terhikin osaa olla joskus kuin pieni lapsi… Eliaksen onni.”


Heti kun Saagakin heräsi auringon läikäyttäessä ensimmäisiä säteitään talon seinille antoi Terhi Eliaksen äitinsä huostaan. ”Olepas taas äidille kiltti poika jooko?” Poika näytti kertakaikkisen onnelliselta vain saadessaankin taas olla äitinsä kanssa. Ja oppi siirtyy, mitä, seitsemännessä polvessa jo?


”Äh, kuule Terhi, pitäisikö nämä touhut jo jättää noille nuoremmille joiden selät eivät naksu kuin vanhat saranat?” Terhi puuskahti vetäessään sitkeän tukon melkein pyllähtäen. ”Minä aion jatkaa tätä niin pitkään kuin suinkin pystyn. Ja luuletko, että heillä oikeasti olisi aikaa? Samuli yrittää kovasti ansaita kaikille elannon nyt kun minäkin olen jäämässä eläkkeelle ja Saagalla on kädet täynnä Eliaksen kanssa meidän avustamme huolimatta. Hän kun…”


”…haluaa välttämättä hoitaa Eliasta itse. Ei tyttöä ole syyttämistä, me vanhenemme ja poika vahvistuu ja kasvaa. Kun Samulikaan ei ole liiemmin auttamassa, riittää Saagalla kyllä hommia…” Rami pukkasi leikkisästi kyykyssä tasapainottelevaa Terhiä. ”Löysää vähän.” Terhi nosti katseensa. Rami hymyili, Terhin kasvoille levisi sama ilme. ”Mutta kasvit tarvitsevat aina huolenpitoa.”


”Niin tarvitsee miehesikin”, Rami ilmoitti vetäen Terhin syliinsä. ”Mutta voimmehan jatkaa kasvihuoneen parissa vielä, eikö niin?”, Terhi vielä yritti varmistaa ilme hetkeksi vakavoituneena. ”Rami? En yhtään pidä siitä kun et suostu heti…”


”…vastaamaan.”


Saaga naputti kärsimättömästi jalkaansa hiljaisen radiosta kantautuvan musiikin tahdissa ja ärsyyntyi lisää huomattuaan tekevänsä niin. Terhi vaihtoi hetkeksi asentoa vain palaten pian entiseen. ”Saamarin Samuli tule jo! Haluan nukkumaan Eliaksen kanssa…” Terhi oli vain ehdottanut että Saaga odottaisi valveilla Samulin tuloa, ikään kuin se muka kohentaisi kummankaan mieltä.


 Mutta kun Saaga ei ollut koko päivänä nähnyt hirmu aikaisin töihin lähtenyttä Samulia ja varsinkin nyt kellon lähestyessä keskiyötä Saaga tunsi olonsa koko ajan levottomammaksi. Lopulta hän kuuli kuinka auto pysähtyi talon eteen ja otettuaan ensin äkkinäisen askeleen kohti ovea perääntyi jälleen vastustaen kiusausta rynnätä ulos miestä vastaan. ”Oppikoot, etteivät tällaiset työpäivät enää käy.” Saaga suunnitteli valmiiksi mitä sanoisi, jotta pääsisi jotenkin edes tällä kertaa ilman vaikeuksia pois.


”Oli jo aikakin tulla. Tällaset työpäivät saavat loppua, sähän näytätkin ihan räjähtäneeltä!” Saaga unohti mainita, kuinka Samulia olisi tarvittu kotonakin. Mutta nyt ei ollut enää aikaa lisätä, hetki oli jo mennyt ohi.


”Etkö sä nyt muuta aio sanoa? Edes tervehtiä, ei olla nähty koko päivänä.” Väristykset kulkivat pitkin Saagan selkää. Hän ei halunnut jäädä miettimään mistä ne johtuivat. Saaga veti syvään henkeä ja pakottautui olemaan kääntymättä. Hän ei kaipaisi enää mitään sellaista.


”Ai, no, terve vain. Ja hyvää yötä”, Saaga sanoi konemaisesti. ”Eikö muuta?” Samuli kallisti hänen takanaan päätään. Mene pois katoa anna minun olla rauhassa väsyttää en jaksa tätä enää. ”Eikö sua edes kiinnosta tietää että mä sain ylennyksen? Tulen olemaan jatkossa kotona enemmän, etkö sä ole sitä toivonutkin? Ainakin tosta asenteesta päätellen…”


Samuli hiljeni Saagan kääntyessä lopulta kohtaamaan miehen katseen. ”Aa, tota, oikeesti? Mutta…Sehän on hyvä! Kai…Mut hei nyt.” Saaga laski nopeasti katseensa. Miksi Samulin piti näyttää niin huvittuneelta? Johtui tietenkin siitä, että toinen oli pakottanut Saagan taas vain keksimään jotain sanottavaa. Ei se niin voinut mennä, silloin kävi aina näin.
Saaga puristi kädet nyrkkiin kävellessään yläkertaan. ”Keskity nyt vain Eliakseen, älä suutu. Tämä voitaisiin setviä myöhemmin.” Saaga tiesi Samulin katsovan. Mitäköhän tämä mietti juuri sillä hetkellä? Ehkä sitä kuinka Saaga olikaan ollut naurettava…Ei siis sillä, että Saaga siitä mitään välittikään.


Mutta ei Saaga arvannut oikein. Samuli päätti juuri miettiä paremman hetken kertoa Tuulista. Toki hän oli vapaa tekemään tällaiset päätökset, mutta Saaga oli vaikuttanut tavallista kireämmältä ja Samuli kuitenkin halusi kertoa tälle itse. Ei pelkästään kireältä…Vielä jotenkin muutenkin erilaiselta. Samuli muisti sen jostain. Ja vasta hetkeä ennen kuin mies nukahti se syöksähti kirkkaana hänen mieleensä: samanlainen kuin Eliaksen syntymäyönä. Mutta sitten uni otti haltuunsa väsyneen kehon.


***


Saaga oli herännyt tietämättään että oli tehnyt niin. Ei hän kävellyt unissaan, hän ei vain tiennyt tekevänsä jotain muuta kuin nukkuvansa. Hänen mielensä oli tyhjä, pois omasta käytöstä. Syvemmät vaistot ohjasivat hänen ruumiinsa tekoja ja liikkeitä sekä kaikki tunteita ja ajatuksia.


Rituaali alkaa kosketuksesta. Saaga kumartui painamaan hellästi ensin huulensa tätä tapahtumaa varten tarkoituksella heränneen pojan otsalle. Sitten hän painoi omansa sitä vasten hetkeksi. Lämpö humahti Saagan kehon joka sopukkaan. Sitten hän nosti pojan syliinsä.


Kosketa kaikkea koko olemuksellasi. Saaga painoi pojan tiukasti vasten itseään ja hymyili rohkaisevasti. Ei hänkään tiennyt oikeasti mitä kaikkea oli koittamassa. Vain että se oli tärkeää heidän molempien tulevaisuuden kannalta. Ja sen että kaikki sujui hyvin, hän tunsi yhä vain leviävän lämmön. Nyt tunne ei katoaisi.


Saaga istuutui sänkynsä reunalle. Hän tiesi että jatko olisi parempi tehdä näin. Elias kohotti kätensä kohti äitinsä kasvoja. Saaga nojasi eteenpäin niin että poika sai hetkeksi asetettua kämmenensä äitinsä kasvojen molemmin puolin, hellästi ja varovasti. Samalla Saaga kohotti otettaan pojan jännittyneestä kehosta.


Rikkomatta katsekontaktia Saaga asetti pojan turvallisesti jalkojensa väliin jääneelle sängyn kohdalle polvilleen. Elias siirsi kätensä kevyen yöpaidan paljaaksi jättämälle rintakehälle. Saaga tunsi pienten käsien lämmön, ne kohosivat hänen hengityksensä tahdissa. Lämpö oli kerääntynyt huippuunsa.


Auta heräämään omasi avulla. Hellästi Saaga nosti kätensä pojan pään molemmin puolin ja peitti lopuksi kasvot melkein näkyvistä. Sitten, ulkoisesti molemmat pysähtyivät niille sijoilleen. Mutta Saaga tunsi kuinka lämpö valui hänestä pois ja kuinka Eliaksen sisällä jokin uusi vahvistui ja kasvoi. Jokaisen sydämenlyönnin jälkeen Saaga tunsi olonsa heikommaksi ja kun lopulta hänen kätensä tärisivät niin etteivät enää pysyneet paikoillaan, Saaga nojasi taaksepäin ja antoi kaiken hukkua pimeyteen.


Saaga puristi silmänsä tiukasti kiinni vaikka tunsi olevansa jo tarpeeksi vahva nousemaan. ” Koska sillon sä sokeudut”, palasivat Naelin sanat kivuliaasti hänen mieleensä. Hänenkin olisi pitänyt olla täällä...Saaga työnsi kaipauksen sivuun. Oli tärkeämpääkin tekemistä. Niin...tällä kertaa hän oli sentään seuraukset tietäen ja suunnilleen omasta tahdostaan vuodattanut voimiaan. Saaga kurtisti kulmiaan. ”Miten äiti aikoinaan selvisi tästä? Hänhän on vain ihminen.” Ajatus antoi Saagalle voimia. Kyllä hänen nyt sitä vahvempi täytyi olla. Vaikka käsi tuntui lyijynraskaalta Saaga nosti sen kohti lämmintä levottomasti liikkuvaa möykkyä hänen jalkansa vieressä.


Liike pysähtyi kun käsi saavutti Eliaksen. Saaga tunsi kuinka hänen käteensä tartuttiin kaksi käsin ja painettiin vasten pehmeää ja lämmintä pientä poskea. Ilahtunut äännähdys sai viimeisenkin levottomuuden liukenemaan Saagan väsyneestä kehosta. Kaikki oli hyvin. Saaga avasi silmänsä helpottuneena ja räpytti pari kertaa saadakseen valkean sumun katoamaan. Se ei kadonnut mutta Saagalla ei ollut aikaa odottaa.


”Luojan kiitos”, Saaga kohottaen päätään nähdäkseen pojan paremmin. Mutta hymy kuoli alkuunsa kun Elias jatkoi seinän tuijottamista hieman Saagan ohi. Hänen poikansa oli täydellinen, sama vaalea iho ja valkeat hiukset kuin vanhemmillaan. Sekä kellertävät kirkkaat silmät.


Silmät, jotka eivät nähneet enää mitään.


Saaga hymyili katkerasti ja nosti kätensä pojan kasvoille, pyyhkäisten kätensä silmien yli. Ne eivät sulkeutuneet missään vaiheessa. ”Olisihan se pitänyt arvata…Puoli vuotta ulottuvuuksien välissä ei voinut jäädä merkityksettömäksi.” Yksi ainoa puhdas kyynel valui Saagan poskelle. Hän pyyhkäisi sen hämmästyneenä pois, sitten niitä alkoi tulla lisää.

"En kestä enää tällaista..."
 

 

 

 

Nooh, ainakin tässä meni vähemmän aikaa kuin ennen. Kirjoittakaa ihmeessä mielipiteitänne! Ja lienee selvää, että seuraava osa on tulossa pian, ennen kesälomaa veikkaisin. Puolet jo valmiina...