Oggay, uuden osan aika! Omasta mielestä hämmästyttävän nopeasti, ei vaatinut kuin pari yhteen asti pelattua/kirjoitettua yötä. Itse aloin kutsua tätä ja kahta edellistä osaa "Saaga-trilogiaksi" ja olen tyytyväinen kun nyt saan sen päätökseen tämän osan myötä. Aloin suunnittelemaan tätä vaihetta pari vuotta sitten kesällä, pelaamaan jo viime vuoden puolella ja nyt saan vihdoin sen valmiiksi! *Tuuletusta* Oikeastaan tämä vaihe oli yksi suurimmista syistä miksi koko legacyn aloitin, Terhin ja Ramin suhteen lisäksi. Kylläh...

Niin, yritän edelleen pitää vähintään osa kuussa - tahdin ja hyvin näyttää onnistuvan. Tässä osassa kuvia on pitkästä aikaa lähemmäs pari sataa ja tekstiä 19 wordin sivullista, joten kannattaa varata aikaa lukemiseen. Muuten, pahoittelen jo valmiiksi mutta muutamia kuvia meni pilalle muokkauksen yhteydessä. Yritin vähän kirkastaa niitä, mutta yritys ei ollut kovin laadukas kun ei ole varaa kunnon kuvanmuokkausohjelmiin...Ja ilmaisohjelmista kone ei ole tykännyt. Mutta mielummin hieman rakeisia kuvia kuin sellaista pimeää sotkua. Huomaatte kyllä mikä erottuu joukosta...Mutta käykäähän lukemaan! Ja muistakaakin kommentoida, mrrow.

Käytävässä ilma oli seisonutta, kylmää ja tunkkaista. Saaga yritti otsa rypyssä palauttaa metsän raikkaat tuoksut ja tunteet mieleensä, mutta yhä vain hän huomasi olevansa ahtaassa käytävässä. Saaga piti katseensa jaloissaan, yhä uudestaan kahdet askeleet kaikuivat ontosti. Mutta koska Saaga tunsi Naelin lämpimän ja vahvan otteen yhä kädessään, Saaga ei pelännyt. Hän antoi Naelin näyttää tien, kaikki olisi taas pian hyvin.

Saaga säikähti kun edestäpäin alkoi kuulua outoja ääniä. Enemmän Saaga säikähti sitä, että Nael oli pysähtynyt kuin seinään ja päästänyt irti hänestä. Nael näytti tietävän mitä tapahtui. Juoksuaskeleita, huutoja joiden sanoista ei saanut selvää, rysähdys kuin jotain olisi kaatunut ja levinnyt kovalle metallilattialle… Saaga säikähti viimeisintä ääntä ja tukahdutti vaivoin huudahduksen kavahtaessaan taaksepäin. Kylmä pelko humahti Saagan sisälle kun Nael puki sanoiksi sen mitä Saaga oli arvannut: ”Meidät on löydetty.”

Mutta sitä Saaga ei osannut odottaa. Nael lähti päättäväisesti kävelemään kohti ääniä, sanomatta tai selittämättä enää mitään. Saaga henkäisi kauhistuneena ja vain otettuaankin yhden askeleen kohti toista seuratakseen, Nael jo kääntyi ja sanoi vakavana: ”Sä jäät tänne. Mut mä tuun takas, mun pitää vaan ensin mennä kattomaan voinko mä tehdä mitään. Ja ne ei tee mulle mitään, älä huoli. Odota tässä, tai ainakin joku tulee hakemaan sut.”

Saaga kohotti voimattomana kätensä Naelin kävellessä yhä kauemmas. Hän oli saanut suoran käskyn olla liikkumatta mihinkään, hän halusi olla Naelille mieliksi. Mutta toisaalta jokainen solu hänen kehossaan kirkui olla päästämättä Naelia enää yhtään kauemmas. Mutta sitä mukaa kun Nael katosi syvemmälle pimeyteen, Saaga tunsi menevänsä koko ajan veltommaksi kauhusta ja pelosta. Hän ei pystynyt liikkumaan, ei vaikka rinnassa puristava kaipaus sitä vaati.

Saaga tuijotti pimeyden sitä kohtaa johon oli Naelin nähnyt katoavan vielä silloinkin, kun Daeg ilmestyi hänen vierelleen. ”…joten kuuntele ja katso minuun!” Saaga sävähti kylmää ääntä ja riuhtaisi vastahakoisesti katseensa pimeydestä vakavan näköisiin tummiin kasvoihin. Kirkkaan liilat päättäväiset silmät näyttivät melkein hehkuvan pimeässä eikä Saaga saanut katsettaan irti. ”Tulet minun mukaani, Nael kyllä pärjää. Ja yritä olla tekemättä mitään tyhmää, merkitset meille enemmän kuin haluat sitä ymmärtää.”

Saaga loi vielä viimeisen kaipaavan katseen pimeyteen vakuuttaen itselleen, että muka näki vielä jotain siellä. Nael oli käskenyt hänen odottaa siinä. Saagasta tuntui ettei hän saisi lähteä. Muuten hän ei näkisi Naelia enää…Saaga parkaisi ääneen, pelkkä ajatuskin oli liian kamala. Mutta Daegin vahva ote piti ja veti Saagaa kauemmas. Ensin Saaga yritti rimpuilla voimattomana vastaan, mutta alistui kulkemaan Daegin perässä ymmärrettyään ettei hän todellakaan voinut tehdä mitään. Painava huolen möykky tuntui appelsiinin kokoiselta ja kasvoi vain matkan edetessä kauemmas.

Saaga oli jo toiveikkaana odottanut, että näkisi Naelin muiden kanssa. Hymyilevänä ja ottamassa Saagaa vastaan. Mutta ikuisuudelta tuntuneen kävelemisen jälkeen Saaga näkikin vain nurkkaan tuijottelevan Ialdan. Pieni huolen pisto viilsi Saagaa, kun hän huomasi etteivät Tom ja Kay olleet myöskään siellä. Vain he kolme. Ialda vaikutti yhtä äkäiseltä kuin ennenkin, mutta oli selvästi huolissaan. Todella huolissaan, Saagan sisällä ollut painava möykky paisui silloin vesimelonin mittoihin. ”Daeg, mitä nyt?”, Saaga pakottautui kysymään, mutta hänen suustaan lähti vain kuristunut kimeä piipitys. Sitäkään Daeg ei tainnut kuulla.

”Ialda, eikö ainakin Kayn pitänyt olla kanssasi? Tom jäi pelastamaan sen mitä vielä oli mahdollista ja Nael meni hänen avukseen. Mutta Ialda, vastaa nyt!” Daegin ääni oli vaativa ja Saaga epäili, että pelkästään koska hän halusi niin hän tunnisti naisen äänestä hitusen jännittyneisyyttä pelkoa. Aivan, kaikki ei ollutkaan kohdallaan. Saaga ei olisi saanut päästää Naelia menemään yksin. Saaga hätkähti kun Ialda ärähti ja viskoi päätään kuin vihainen härkä.

”Ne tuli niin äkkiä, musta tuntuu että ne oli vaan odottanut oikeaa hetkeä ja tieny meistä jo pitkään. Mähän sanoin että me majotuttiin tällä kertaa liian lähelle! Mutta ei, mua ei ikinä kuunnella. Ja sitten vielä toi maanvaiva, ne tuli taatusti sen takia isommalla joukolla. Meillä ei ollu mitään mahdollisuutta paeta kauniissa jonossa niin kuin ennen vanhaan. Mä en tiedä miten pääsin pois, mut muut jäi, mä en tiedä mitä niille kävi… Kaikki vaan oli jossain, siellä oli ihan kaoottista, kaikki on sun syytä…” Saaga oli yllättynyt ja säikähtänyt Ialdan tärisevää ääntä. Viimeiseksi hän nyt Ialdan oletti itkevän, mutta siltä se nyt kuulosti.

Saaga käänsi varoen katseensa Daegiin. Naisen ilme oli ensin tulkitsematon, mutta sitten toinen tuhahti ja näytti suorastaan epätoivoiselta. ”Tarkoitatko, että Kay ja…ja Tom ovat yhä siellä?” Saaga ei olisi halunnut enää kuunnella. Ne jotka hän oli tottunut näkemään aina ennen niin vahvoina ja päättäväisinä olivat nyt kuin avuttomia lapsia kaiken pahan edessä. Kaikki viittasi siihen, että jotain kamalaa oli tapahtunut. Ja Nael oli mennyt kaiken sen keskelle. Saaga henkäisi terävästi, Daeg käänsi pikaisesti katseensa häneen mutta ilmeisesti katui elettään ja jatkoi pian Ialdan selän katselua.

”Mitä siellä tapahtuu, onko Nael kunnossa?”, Saaga huomasi kysyvänsä pienellä äänellä. Tunnelma oli kireä, kuin naiset voisivat minä hetkenä hyvänsä käydä kiinni toistensa kurkkuihin – lähinnä Saagan – syyttäen toisiaan tapahtuneesta. Daeg murahti turhautuneena ja kääntyi Saagan puoleen edelleen surumielisenä mutta sanansa kylminä: ”Nael, sinä huolehdit vain hänestä? Tässä on kyse paljon jostain vakavammasta, menetimme juuri pitkäaikaisen turvapaikkamme ja meillä ei ollut näköjään aikaa pelastaa mitään. Jos pahin on käynyt toteen olemme vain me jäljellä, ei mitään muuta. Uutta turvapaikkaa ei noin vain löydetä, meillä ei ole ruokaa, lämpöä, vettä, ei mitään! Ja sinä huolehdit vain Naelista!”, Daeg huusi koko ajan kovemmalla äänellä loppua kohti. Saaga kavahti taemmas. Daeg oli selvästi yhtä epätoivoinen kuin he muutkin, nainen vain yritti kovasti kätkeä sen.

Saaga ymmärsi nyt, että taakse jäänneillä oli vain pieni mahdollisuus selvitä heidän luokseen. Daegin katse tuntui lävistävän Saagan ja viimeinen toivo suli pois surullisen katseen alla. Ja kun Ialda ja Daeg alkoivat tehdä lähtöä, totuus iski Saaga vasten moukarin lailla. He olivat lähtemässä ja jättämässä muut taakseen, ei ollut mitään mitä odottaa. ”Tule, Saaga, meidän pitää nyt pysyä yhdessä. Tom oli jo löytänyt…” Daeg aloitti, mutta ei pystynyt jatkamaan. Saaga huomasi hieman hämmentyneenä, että kylmästä ja piittaamattomasta ulkokuorestaan huolimatta Daeg taisi kaivata ainakin Tomia yhtä paljon kuin Saaga Naelia. Mutta Daegilla oli vahvempi tilanteentaju ja hän oli paljon päättäväisempi ja vahvempi nainen. Hän tiesi, että jotta he kolme selviytyisivät heidän olisi jatkettava matkaa ja paettava mahdollisimman kauas. Jätettävä kaikki muu taakseen.

Saaga ei kyennyt siihen, sen sijaan että hän olisi lähtenyt seuraamaan muita kahta hän ottikin ensin pienen ja sitten isomman askeleen taakse. Hän ei voisi lähteä, yhtä lailla hän kuolisi jos nyt vain hylkäisi Naelin. Saaga ei pystyisi elämään ilman toista, hänen olisi ainakin yritettävä. ”Jäi taakse eikä ikinä palannut”, palautuivat Kayn uhkaavat sanat Saagan mieleen. Niin ei saisi käydä Naelille, hän ei saisi jäädä taakse ainakaan yksin. Kun Daeg kääntyi ja katsoi ensin kummastuneena ja sitten vihaisena Saagaa, joka yhä vain perääntyi, ymmärsi Saaga että nyt olisi tehtävä päätös.

”Tule takaisin idiootti! Tapatat vain itsesi eikä siitä hyödy kukaan! Saaga!!” Saaga ei ottanut sanoja kuuleviin korviinsa, kiristi vain tahtiaan kuin olisi kuvitellut Daegin lähteneen hänen peräänsä. Mutta sitä Daeg ei tehnyt, hän tiesi ettei lopulta voisi kääntää tytön päätä. Daeg katsoi hetken Saagan loittonevaa hahmoa ja laski sitten katseensa.

Daeg huokaisi syvään. Jostain syystä hän ei ollut kovin yllättynyt Saagan päätöksestä. Ja jotenkin kummalla tavalla naisesta tuntui myös, että kaikki vielä järjestyisi. Saaga tiesi mitä oli tekemässä, näin kaiken oli tarkoitettukin tapahtuvan. Daeg pudisti päätään ja yritti yhä vakuutella itseään palatessaan Ialdan luokse. Tyttö alkoi saarnaamaan Saagan tempauksesta entisellä innollaan, mutta Daeg ei kuunnellut yhtään sen enempää kuin Saagakaan oli kuunnellut hänen huutojaan.

Jokainen hengenveto tuntui repäisevän uuden palan keuhkoista, Saaga oli juossut koko matkan pystymättä enää lopettamaan aloitettuaan. Saaga tiesi että oli tullut oikeaan paikkaan, ei hän eksymistä ollut pelännyt. Mutta nyt pelon aallot tuntuivat ylitsevuotavilta. Saaga sai hädin tuskin avattua painavan oven käsien täristessä ja koko kehon vapistessa. Aivan kuin hän olisi matkalla mestauslavalle. Tai ehkä olikin. Mutta enemmän Saaga pelkäsi tulevansa liian myöhään. Kyllä hän tunsi että Nael oli vielä elossa, mutta missä? Ja missä kunnossa? Pystyisikö Saaga tekemään jotain vai tuliko hän turhaan? Ovi sulkeutui itsestään Saagan takana. Saagan koko keho sävähti kun hänen kätensä hipaisi kylmää metalliseinää. Saaga nielaisi ja kun hän aiemmin oli hengittänyt puuskuttaen ja paniikissa, nyt henki tuntui takertuvan kurkkuun. Saaga yritti liikkua, mutta ei pystynyt. Hänestä tuntui, että enää hän ei ollut käytävässä yksin. Ja Saagasta tuntui myös, että jos hän nyt lähtisi liikkeelle, hän yrittäisi vain juosta päättömästi jonnekin pois harhaillen yhä syvemmälle pelon ja pimeyden maailmaan.
Saaga henkäisi ääneen tunnistaessaan viimein pimeyden keskeltä jotain. Jotain vaaleampaa lattian rajassa…Saaga tunnisti sen Naeliksi, hän ei edes voinut kuvitella mitä oli tapahtunut. Ja miksi Nael oli vain jätetty sinne? Mutta Saaga ei ehtinyt ajatella enempää. Hän kompasteli Naelin luokse niin nopeasti kuin hänen turta ruumiinsa antoi.
Saaga kumartui vain pikaisesti Naelin vierelle. Muuta hän ei ehtinyt, Nael vaikutti kuitenkin olevan kunnossa. Mutta se ei helpottanut Saagan oloa paljoakaan. Nyt hänen oli vihdoin myönnettävä, että käytävän kaukaisessa pimeydessä liikkuvat hahmot eivät olleet vain hänen omaa kuvitelmaansa. Jokin todella oli siellä ja katseli Saagaa ja Naelia…Ei, niitä oli monta. Saaga yritti pysyä rauhallisena ja miettiä, mitä tehdä. Mutta hän ei pystynyt edes puristamaan käsiään nyrkkiin, Saagasta tuntui hetken voimattomalta. Hän oli yksin, hän oli selvästi kävellyt suoraan ansaan. Niinhän Ialdakin oli sanonut, Saagan ne halusivat. Ja ne olivat saaneet Saagan juuri sinne minne halusivatkin, yksin ja pimeään. Puolustuskyvyttömänä ja suunnattoman pelon lamaannuttamana.
Saagan ei tarvinnut kääntyä ympäri tietääkseen, että häntä tarkkailtiin myös toiselta puolelta. Ja ne lähestyivät, valmiina viemään Saagan. Saaga katsahti jalkojensa juureen mutta käänsi katseensa pois. Nael näytti vain nukkuvan mutta Saaga tiesi ettei saisi toista hereille vaikka mitä tekisi. Saagan oli tällä kertaa pystyttävä suojelemaan itse itseään. Ja myös Naelia. Saaga ei kestänyt nähdä toista niin haavoittuvaisena, nyt kun Saaga itse tarvitsi jotakin johon tukeutua.
Saaga katsahti nopeasti olkansa yli, käytävä haarautui pienemmäksi hieman hänen takanaan. Saaga ei pystynyt näkemään lähestyviä vihollisiaan, mutta kuitenkin jonkinlainen suunnitelma alkoi muotoutua Saagan ahtaalle ajetussa mielessä. Ja olihan kerta, jolloin hän oli ennenkin pelännyt henkensä puolesta. Sillä kertaa Saaga oli tiennyt mitä tehdä ja selvinnyt, hän selviäisi tästäkin. Hänen silmiensä ei tarvinnut nähdä, nyt hän tiesi mitä piti tehdä.
”Täytyisi vain estää niiden kulku ja saada tarpeeksi aikaa…” Saagan viimeinen ajatus ennen kuin hän keskittyi siihen mitä alkoi tapahtua. Saaga ei ollut tiennyt edes kykenevänsä johonkin sellaiseen, mutta jälleen tuntui kuin jokin olisi ohjannut hänen liikkeitään. Saaga ei pelännyt, sille ei ollut enää aikaa. Hänen täytyi vain keskittyä.
Ensin Saaga katseli suu auki hieman hänen yllänsä tanssahtelevia valoja. Saaga ei osannut edes sanoa mitä ne olivat, kuin lähemmäs nestemäistä tulta. Se oli kirkasta ja lämmintä ja totteli Saagaa. Saaga loi katseensa käytävään. Ne olivat pysähtyneet yhtä lailla yllättyneinä kuin Saagakin mutta nyt Saaga oli nopeampi.

Saaga loi ensimmäisen seinän käsien nopealla heilautuksella. Kylmänväriset liekit seurasivat perässä ja asettuivat siihen mihin Saaga ne halusikin. Käskystä ne alkoivat edetä ja Saaga toisti liikkeen vielä pari kertaa. Vasta kääntyessään toiselle puolelle Saaga huomasi, kuinka hänen voimansa olivat yllättäen heikenneet. Saaga ei pystynyt kävelemään suoraan ja hän näki sumeasti Naelin liikkumattoman hahmon sekä kapeamman poikkikäytävän ohittaessaan ne. Mutta Saagalla ei ollut aikaa pysähtyä miettimään seurauksia. Hänen oli toimittava.
Jälleen liekit kiersivät hetken kehää ilmassa kasvattaen kokoaan ennen kuin Saaga antoi niiden yhdistyä ja laskeutua. Saaga itsekin oli vähällä pysähtyä vain katselemaan sen kauneutta, tanssiessaan liekkien keskellä. Mutta Saaga pinnisti voimansa äärimmilleen ja loi kerralla koko toisen liekkiseinän.
Liekkiseinä alkoi kasvaa itsekseen kun Saaga oli päästänyt irti. Mutta nyt liekit eivät enää olleet ystävällisiä ja lämpimiä, kuumuus sai Saagan astahtamaan kauemmas vain huomatakseen, että myös toisella puolella liekit söivät käytävää koko ajan lisää, vaatimatta mitään missä palaa. Toki Saaga oli saanut vihollistensa etenemisen pysähtymään. Mutta yhtä lailla hän itsekin oli nyt ansassa ja lopen uupunut. Saaga irvisti lähtiessään etenemään Naelin luokse. Nyt hän toivoi vain, ettei poikkikäytävä päättyisi umpikujaan. Oliko Saagalla oikeasti ollut niin kiire, ettei hän ollut ehtinyt sitä tarkastaa? Voi ei.
Saaga ei tiennyt mistä löysi voimaa kävellä saati raahata Naelin velttoa ruumista kilometreiltä tuntuvan matkan. Lopulta hän vilkaistessaan jälleen kerran olkansa taakse huomasi tummaa seinää vielä tummempana vasten erottuvan oven. Sen kahva tuntui jo kuumalta Saagan avatessa sen, Saaga ei tuntunut näkevän enää muuta kuin sinistä sotkua hien noruessa hänen selkäänsä pitkin.

”Sori, Nael, mä en jaksa nostaa sua sängylle”, Saaga kuiskasi voipuneena tärisevällä äänellä ja palasi sulkemaan oven. Sitten hänen jalkansa antoivat periksi ja Saaga kaatui nojaamaan raskaasti seinään. Saaga sulki silmänsä ja veti syvään henkeä pari kertaa, toivoen että näkökentän kieppuminen ja huono olo loppuisivat. Hänen olisi nyt pysyttävä tarkkaavaisena ja valmiina. Saaga hädin tuskin huomasi olevansa täsmälleen samassa huoneessa, josta oli vain vähän aikaa sitten lähtenyt yhdessä Naelin kanssa. Mutta sekin tutui nyt ikuisuuksien takaiselta.
Yrityksestä huolimatta silmät kiinnikin Saagasta tuntui kuin hän olisi vakaan lattian sijasta seisonut ajelehtivalla jäälautalla, joka tuntui uhkaavasti sulavan hänen allaan. Ei, jalat ne vain pettivätkin kun niistä meni tunto. Saagasta tuntui uskomattoman heikolta, aivan kuin elämä olisi koko ajan vain hiipunut. Kylmä lattia vasten poskea tuntui mukavalta, jos ei miettinyt hartiassa tuntuvaa kipua. Saaga ei enää jaksanut avata silmiään.
Kylmät puukot viilsivät keuhkoissa. ”…Nouse ylös! Mä tiedän että se sattuu, mutta nouse ylös ja hengitä…” Saaga olisi huutanut kivusta jos olisi pystynyt, mutta hän kykeni vain haukkomaan henkeä. Saaga ei tiennyt nousiko hän itse pystyyn vai auttoiko joku häntä, mutta hengittäminen helpottui hieman. Samalla kun Saagan hengitys alkoi tasaantua hän kuuli taas Naelin äänen: ”Ja nyt, älä avaa silmiäs.” Saaga käänsi hieman päätään äänen suuntaan ja ehdittyään vain vaivoin sanoa sanan ”Miks” tunsi lämpimän kosketuksen kasvoillaan, silmiensä peittona.
”Koska sillon sä sokeudut”, Nael puuskahti sellaisella äänensävyllä jota Saaga ei ollut vielä kuullut. Pieni tauko. ”Daeg ehkä tietäisi miksi näkö etenkin kärsii meidän sisäisen energian häiriöistä... Tai siis sun pitää oottaa vähän aikaa, teit itteles aika ilkeän tempun”, Nael sanoi hiljaisella ja alkuun tunnustelevalla, mutta sitten vakavalla äänellä samalla kun irrotti otteensa. Saaga tunsi Naelin lämpimän henkäyksen kasvoillaan, mutta sitten se katosi. Saaga oli yhtä aikaa helpottunut siitä, että Nael oli kunnossa mutta toisaalta hermostunut Naelin sanoista ja äänensävystä. Mitä Saaga oli tehnyt?

”Eli mä tein jotain tosi tyhmää ja ajattelematonta? Vahingoitin vain itseäni yrittäessäni suojella sua, vaikka sulla ei oikeesti ollut mitään hätää? Kävelin suoraan ansaan ja siitä huolimatta että päästiin niiltä karkuun nyt me ollaan täällä loukussa?”, Saaga kertasi. Silloin vasta hän alkoi tiedostaa kuinka kuumaa ja tukalaa pienessä huoneessa oli, jopa kun ottaa huomioon kuinka heikolta Saagasta tuntui muutenkin. Silmät oli helppo pitää kiinni, Saaga kun vaivoin jaksoi pysyä hereillä saati istua.
Nael hymähti katkeran kuuloisena ja sanoi sitten nopeasti, yrittäen selvästi pitää äänestään poissa todelliset tunteensa: ”Vahingoitit? Olit tappaa ittes. Sama kun oisit alkanu leikkelemään itteäsi palasiksi. Vuodatit ulos kaiken sun sisälläsi olevan energian sen puhtaimmassa muodossa. Kukaan ei oo ennen tehny sitä edes vahingossa, mistään niin järjettömästä mä en oo ees ennen kuullut.” Nael puuskahti taas.
”Mä…Mä oon pahoillani. Mä en tiennyt mitä tein, tää on mun syytä, mun ois pitänyt ees vähän miettiä…”, Saaga alkoi takellella päätään pudistaen. Hän käänsi katseensa pois vaikka ei enää edes tiennyt missä kohtaa Nael tarkalleen oli, tämä kun ilmeisesti oli siirtynyt. Nael sipaisi kevyesti Saagan kasvoja. Saaga kuuli äänestä, että toinen hymyili. Saaga olisi niin halunnut nähdä sen. ”Hei…Älä syytä itteäs. Et sä voinut mitenkään tietää. Ja ilman sitä lopputulos olisi ollut sama. Sä et voinu sille mitään. Mä en oo vihanen sulle, tiedäthän sä sen? Mä vaan luulin jo menettäneeni sut.”
Saaga värähti. Hän ei keksinyt edes mielessään mitään sanoja kuvaamaan tunteitaan sillä hetkellä. Nael jatkoikin odottamatta vastausta. ”Mä en enää ikinä haluu herätä niin, että en tiedä mitä on tapahtunut ja näen sut elottomana valuneena seinän viereen. Sä et edes halua tietää miltä musta silloin tuntui. Mut sen mä tunsin ainakin selvästi, että sä et ollu kaukana hengenlähdöstä.” Saaga ei miettinyt kovinkaan tarkasti sanojaan, hän halusi vain kiirehtiä tekemään jotain joka saisi Naelin lopettamaan niin epätoivoisen tilanteen muistelemisen. ”Kiitti että sä toit mut takaisin. Sähän teit niin kerran aiemminkin?” Saaga puri huultaan, Nael ilmeisesti vain kiusaantui kommentista. ”Mut sillä aiemmallakin kerralla mä olin siihen syy. Ja mä en yksin saanu sua palaamaan, sä ite halusit ja viel oli jotain muutakin, ei sulla muuten niin paljon ois ollut energiaa...”
Saaga ja Nael molemmat tiesivät, mistä oli kyse eikä kumpikaan halunnut ottaa aihetta sen enempää esille. Nael rykäisi hiljaa ja sanoi sitten huolettomasti: ”Okei, Saaga, sä oot varmaan sen verran palautunu että voit avata silmäs turvallisesti. Oo kuitenkin varovainen aluks, tääl saattaa olla viel liian kirkasta.” Saaga totteli ja joutui siristämään silmiään hetken aikaa ennen kuin hahmot, kaikki valot ja varjot selkeytyivät siitä yhdestä sumeasta sotkusta jota ne aluksi olivat. ”Entä nyt?”, Saaga kysyi. ”Nyt me odotetaan, oven takana oottaa jotain minkä läpi me ei päästä”, Nael vastasi hieman kireällä äänellä.
Saaga hieroi otsaansa, uudenlainen vihlova pääkipu oli hiipinyt hitaasti mutta kuitenkin yhtäkkiä. ”Ääh…Nael, mitä tää tarkoittaa? Sano jos sä tiedät, kyl mä huoman että jotain on vialla.” Saaga yritti olla haukkomatta henkeä, hänellä oli yhä tukalampi olo ja hiestä märkä paita liimaantui selkään. Nael vilkaisi sivusilmällä Saagaa ja mietti hetken ennen kuin sanoi välttelevällä äänensävyllä: ”No…Musta tuntuu, että tääl on lämpötila noussu aika lailla, kun noi sun liekit ei ota sammuakseen. Ja koska täältä ei oo mitään muuta ulospääsyä…Musta tuntuu että meiltä loppuu happi pikkuhiljaa.” Saaga oli niin kauhistunut ettei kyennyt edes laskemaan kättään. Tarkoittiko se, että he kuolisivat tänne, Saaga järjestämään ansaan? Saaga ei halunnut ajatella sitä, sen sijaan hän sanoi hermostuksesta kimeällä äänellä tekopirteästi: ”Ai jaa. Mut hei, mä näen ainakin taas ihan selvästi eikä mun olo oo hullumpi. Mitä tehtäisi? Mehän ollaan täällä viel vähän aikaa, eikö niin?”
Saagan tekopirteä mieliala oli kestänyt vain aivan hetken, etenkin kun Nael pysyi koko ajan tyynen rauhallisena. Jotenkin se häiritsi Saagaa vielä enemmän, aivan kuin toinen olisi tietoisesti yrittänyt olla Saagalle mieliksi ja hermostuttamatta tätä enempää. Kun Saaga vihdoin antoi hengityksensä tulla läähätyksen kaltaisina puuskina, Nael oli ja painautunut makaamaan sängylle ja veti silloin Saagankin alas. ”Yritä olla vain rauhallisesti. Kyllä tää tästä.” Hiljaisuutta kesti vain pienen kireän hetken. Vai oliko se kenties tuntien pituinen, päivien. Saaga laski katon kuluneita laattoja ja kuunteli Naelin tasaista sydämen sykettä. Niin hän olisi ehkä voinutkin olla aina, mutta ajatus väistämättömästä tukehtumiskuolemasta väijyi mielen perukoilla kuin vaaniva nälkäinen peto. ”Me kuollaan tänne, eikö niin?”, Saaga viimein kysyi värisevällä äänellä. Kun Nael vastasi hiljaisella äänellä myöntävästi, se tuntui lopulliselta.

Saaga ponnahti istumaan ja alkoi vain rajusti pudistaa päätään valittaen miltei kuulumattomalla äänellä. Hän hädin tuskin huomasi kuinka Nael myös nousi mutta hitaasti ja asetti rauhallisesti kätensä Saagan ympärille. ”Ei mitään hätää. Kyllä tää tästä.” Saaga hiljeni ja katsoi murtuneena syvälle Naelin kellertäviin silmiin. Rauhallinen katse ei riittänyt vakuuttamaan Saagaa. ”Nael…”, Saaga kuiskasi ja kurotti kohti toisen kasvoja, ”Mä en halua kuolla tänne. En näin enkä nyt.”

Sitä seuraavat tapahtumat jäivät Saagalle hieman hämäriksi. Öljylampun valo vain värähti, oliko sekin ollut tukehtumassa hapen puutteeseen? Vaikka epätoivo tuntui musertavalta, yhä vain katsellessaan Naelin rauhallisia kasvoja, tuntiessaan jopa kuuman kosketuksen selällään, kaikki alkoi hiljalleen pehmetä ja hälvetä. Kun Nael ensimmäisen kerran kurotti suutelemaan Saagaa, tunkkainen ja kuuma huone tuntui hälvenevän viileään tuuleen.

Toisella kerralla hiipui öljylamppu sammuksiin. Saaga saattoi silti nähdä Naelin tulkitsemattoman katseen. 

Kolmannella kerralla Nael ei enää päästänyt irti.

***

Saaga kietoi kätensä tiukemmin jalkojensa ympärille. Häntä palelsi, mutta voimat eivät tuntuneet riittävän mihinkään saati loppujen vaatteiden pukemiseen. Saagan päässä humisi, tuntui että se oli niin täynnä sekavia ajatuksia mutta samalla niin tyhjä. Saaga vavahti kun kuuli taas uuden kolahduksen. Ehkä se ovi aukeaisi pian ja he pääsisivät pois. Mutta mihin, minkä takia? Saaga pudisti hitaasti päätään, hän ei saanut enää selvää omista tunteistaan ja haluistaan. Millään ei ollut enää merkitystä, mikään tai kukaan ei tulisi kuitenkaan auttamaan. Saaga ei enää jaksanut, kaikki vain pyöri ja muuttui pysähtymättä eikä Saaga jaksanut enää pitää kiinni ja pysyä mukana.

Laihat raajat erottuivat kalpeina tikkuina pimeässä. Ne liikkuivat itsestään kun Nael kehotti valmistautumaan. Hemmetti. Ei ollut muutakaan mahdollisuutta tai muuta tietä, pakko jatkaa vaikka päämääränä olisi mitä. Ainakin liekit olivat sammuneet, se oli hyvä merkki. Ehkä kaikki päättyisikin kuitenkin hyvin. Ehkä.

”Saaga, lopetitko sä jo haaveilun? Me ollaan perillä. Jaksatko sä?” Saaga veti syvään henkeä ja yritti ryhdistäytyä. Hänen ajatuksensa harhailivat menneen ja nykyisyyden välillä, kaikkeen oli vaikea keskittyä. Eikä se mitä oli tapahtunut valon pimennyttyä ollut lainkaan helpottanut tilannetta. Päinvastoin, Saaga yritti vain unohtaa sen. Oli se sitten tuntunut kuinka oikealta ja väistämättömältä silloin, Saaga tiesi ettei niin olisi saanut käydä. Saaga oli menettänyt silloin myös ajantajunsa. Ehkä he olivat olleet ansassa siinä pienessä huoneessa tunnin, ehkä päivän. Vaeltaneet käytävässä viikkoja. Nyt Saaga seurasi Naelin katsetta ja keskittyi katselemaan kahta hahmoa kauempana pimeässä.
Saaga vaipui taas pian omiin ajatuksiinsa kuunnellessaan Ialdan ja Daegin sanaharkkaa. Saaga ei tiennyt eikä välittänyt siitä miten he olivat taas löytyneet, Saaga halusi vain antaa kaiken Naelin haltuun. Niin että hän itse saisi olla rauhassa ja setviä ajatuksiaan rauhassa. Mutta kiivastuvan keskustelun äänet saivat Saagan väkisinikin kuuntelemaan. Ja samalla hän huomasi kuinka Nael oli asettanut kätensä puuskaan ja vaikutti epävarmalta. Saagakin oli melkein peloissaan, ja kaiken mitä Saaga tunsi hän tiesi myös Naelin tuntevan.

He olivat enemmän yhtä kuin ennen. Saaga ei tiennyt miten siihen pitäisi suhtautua. Samalla hänestä tuntui turvalliselta, joku olisi aina hänen kanssaan ja suojelemassa tietäen kaiken valmiiksi, ilman kysymyksiä. Mutta toisaalta Saaga tunsi menettäneensä jotain. Kaiken aikaa, jossain siellä syvällä, kyti koko ajan menettämisen lannistava pelko.

”…Ialda, viet Naelin vain vähän matkaa kauemmas, muuta en pyydä! Sinulle ei tule tapahtumaan mitään sinä aikana, säikky kissa. Tulette molemmat ihan pian takaisin tänne”, Daeg selitti käytännöllisesti kuin pikkulapselle, ääni kuitenkin täristen pidätellystä turhautumisesta. ”Mut-” ”Älä enää väitä vastaan! Tee niin kuin käsken, ei ole vaikeaa tai kohtalokasta! Ainakin toivon niin…” Daeg huokaisi puhtinsa menettäneenä. Nainen oli selvästi menettämäisillään otteensa kaikkeen, niin itseensä kuin muihin. Kuin hän olisi tuntenut samoin kuin Saaga, millään ei ollut enää merkitystä tai päämäärää. Mutta Saagalla oli Nael.

Saaga ei tosin vieläkään ymmärtänyt miksi toinen oli niin kireä. Mistähän nyt oli kyse, taas jostain sellaisesta jota ei nähty tarpeelliseksi kertoa Saagalle? Daeg lähestyi Saagaa ja Saaga ymmärsi ahdistavana pistona, että joutuisi eroon Naelista. Mutta Saaga pakottautui pysymään rauhallisena, hän ei halunnut näyttää heikolta. Kun Saaga vilkaisi Naelia kysyvästi, turvaa hakien, Nael nyökkäsi aavistuksen kuin yrittäen sanoa Saagalle, että kaikki oli edelleen hyvin. Saagan suupieli ehti vain hiukan värähtää hymyn kaltaiseen, kun Daeg jo nykäisi häntä kädestä ja vei kauemmas. ”Tämä selvitetään nyt, ei teistä ole kuitenkaan muuta kuin valehtelemaan. Mutta keholtanne ettei voi sitä vaatia.”

Saaga kulki pää painuksissa eikä enää edes yrittänyt tietoisesti hallita tai kahlita tunteitaan. Kun Daeg jälleen kerran vilkaisi olkansa yli hän tuhahti merkitsevästi. ”Älä nyt noin surkealta näytä. Kohta tämä on ohi ja pääset taas Naelin luokse. Mutta tiedoksesi, että olen jo melkein varma siitä mitä tapahtui. Etenkin kun vain näenkin sinut tuollaisena.”
Saaga ei paljonkaan välittänyt. Hän vain mulkaisi vihaisesti Daegia tämän käännettyä taas katseensa eteen, kohti lähestyvää umpikujaa. Saaga lateli mielessään synkkiä sanoja ja kirouksia kuitenkin liian uupuneena tai välinpitämättömänä sanomaan niitä ääneen. Olkoot, mitä väliä. Kunhan tämä vain pian loppuisi.

”Nyt sitten saat seistä siinä hetken aikaa. Eikä mitään temppuja.” Saaga oli ollut väärässä, kyllä hän välitti. Nyt kun käveleminen ei enää vienyt ajatuksia pois, Saaga alkoi hermostua. Pian oli kuin koko hänen kehonsa olisi nykinyt levottomasti, kuin olisi voinut hetkenä minä hyvänsä lähteä itsekseen liikkeelle ja paeta takaisin Naelin luokse. Ja sille Saaga ei voinut mitään vaikka hän hyvin tiesi, että nähdessään Saagan ahdingon Daeg näytti vielä tyytyväisemmältä. Saaga ei uskonut, että olisi vielä kertaakaan vihannut ketään niin paljon.
Saaga kuuli omien niiskautusten äänet vasta kun Daeg käski lopettaa sen. Saaga joutui tosissaan keskittymään ettei olisi siitä huolimatta jatkunut, inhottava kuuma tunne valui kohti ylähuulta. Ja vielä inhottavamman tilanteesta teki Daegin voitonriemuinen huudahdus. ”Tiesinhän minä sen! Nyt voidaan mennä. Tule!” Saaga sulki silmänsä ja huokaisi. Mitään hyvää ei voinut olla tiedossa. Daeg murahti kärsimättömänä ja riuhtaisi Saagan liikkeelle käsivarresta pitäen. Saaga ei taaskaan uskaltanut jostain syystä  sanoa valituksen sanaa. Ehkä hän itsekin tiesi että oli tehnyt väärin. Jotain, jossain vaiheessa. Eikä hän myöskään uskaltanut niiskauttaa vieläkään.

”No niin, Ialda, nyt sinäkin tiedät. Ja tästä ei seuraa muuta kuin ongelmia.” Daeg oli tavallisen pessimistinen itsensä, tuntui kuin kaikesta olisi seurannut vain ongelmia. Mutta Ialda hädin tuskin nyökkäsi Daegin sanoille. Ennen tyttö olisi löytänyt jotain vastaansanomista, nyt Ialda tuntui alistuvan kaikkeen. Tyttö oli aivan lannistunut, Saaga ei pitänyt siitä muutoksesta. Miten ihmeessä hän pystyisi elämään täällä näiden katkerien ihm…Minkä lie kanssa? Kaiken lisäksi Saaga pisti merkille, kuinka Nael väisteli Ialdan katsetta kaikin mahdollisin tavoin ja pyyhkäisi hihallaan kasvojaan jotenkin lannistuneen oloisesti. Mitä toiselle oli tapahtunut?

”Joten nyt Nael ja Saaga joutuvat olemaan koko ajan yhdessä aina siihen asti kunnes saamme Saagan jotenkin pois täältä tai…” Ialda nyökytteli edelleen vaisusti, mutta Saaga yllättyi kuullessaan oman äänensä: ”Älkää taas puhuko musta niin kuin en olisi täällä! Mä haluun tietää mistä on kyse, miks nyt yhtäkkiä mut pitäs täältä saada pois? Mitä te tiedätte siitä?” Nyt kaikki välttelivät Saagan vaativaa katsetta, jopa Nael.
”Nyt alkajaisiksi pyyhi kasvos. Näytät siltä ku oisit saanu selkääs joltakin. Onneks mulla ei oo tollasta ongelmaa”, Ialda sanoi yllättävän neutraalilla äänellä, Saaga ei pystynyt tunnistamaan lainkaan mitään ivaan viittaavaa. ”Mitä sä tarkotat?” Saaga oli kummastunut. Mistä nyt oli kyse? Ialda ei pilaillut, se huolestutti Saagaa vielä enemmän.
 Mutta Saaga totteli ja tahmeaa kuumaa levisi käteen. Saagalle tuli huono olo hänen katsellessaan tummana pimeässä erottuvaa kuivuvaa verivanaa. Hän katsoi järkyttyneenä muihin. He eivät sanoneet Saagalle mitään. Hän ei ollut ikinä vuotanut verta, tai ehkä lapsena. Mutta silloinkin haavat parantuivat jostain syystä niin nopeasti, ettei verta ehtinyt edes näkyä. Nyt Saaga niiskaisi vielä kerran. Verta ei tulisi lisää, Saaga pyyhki hitaasti kasvonsa tärisevällä kädellä. Miksi  Saaga nyt oli niin haavoittuvainen? Hänhän oli vain seisonut paikallaan, kaivannut Naelia…
Saaga kuuli Ialdan huudahtavan ääneen kun jostain kaukaa kuului räjähdyksen kaltainen ääni. Mutta ääniä tuli lisää, juoksuaskelia ja huutoja. Taas näkymätön vihollinen. ”Ei taas”, Saaga kuuli Ialdan valittavan kun Daeg yhtäkkiä työnsikin hänet kovakouraisesti kauemmas. ”Mitä sä tee-” ”Nyt Saaga kuuntelet, tämä on tärkeää!” Saaga ei uskaltanut irrottaa katsettaan Daegista, nainen näytti pelokkaalta ja tartutti tunteensa Saagaan. Aika oli käymässä vähiin, äänet lähestyivät ja kun Ialda käveli Daegin viereen sysäisi tämä hänet kauemmaksi ja viittoi eteenpäin. ”Mene!” Sitten Daeg näytti hieman rauhoittuvan.

”Saaga, tiedän että en ole aina kohdellut sinua hyvin, mutta kuuntele nyt. Sinun täytyy päästä tästä maailmasta pois mahdollisimman nopeasti jotenkin, ja ainoa mahdollisuutesi kutsuu sinua, seuraat vain sitä kutsua.” ”Mutta miksi? Mitä kutsua? Miksen voi tulla teidän kanssa?”, Saaga sanoi nopeasti väliin. Hän ei ymmärtänyt alkuunkaan ja hätääntyi lisää. ”Tiedät aivan hyvin itsekin mitä tapahtui suunnilleen vuorokausi sitten. Se liitti sinut yhteen Naelin kanssa lopullisesti, tästä eteenpäin jos joudutte eroon toisistanne pitkäksi aikaa heikkenette ja lopulta saatatte molemmat kuolla. Tunnette kaiken yhteisenä. Mutta se ei ole syy miksi sinun pitää lähteä. Koska ensimmäiset oireet ilmestyivät niin nopeasti tarkoittaa se sitä, että-” Lisää rymähdyksiä ja kolinaa, jossain rynkytettiin ovea.
”Mutta en mä tiedä mitään! Älä jätä mua yksin, mä en osaa tehdä mitään mitä te haluatte!” Daeg pudisti päätään hitaasti. ”Saaga, me emme vaadi sinulta mitään, vaan sinua on kutsuttu, jokin tarvitsee sinua täällä. Kuuntele sisimpääsi ja kaikki tulee kyllä menemään niin kuin pitää. Ja pidä kiinni siitä mitä olit ennen tätä kaikkea, se vie sinut kotiin kunhan se mikä kutsui sinut tänne on ensin päästänyt irti.” Nyt kun Daeg ei enää huutanut vaan puhui viisaasti ja harkitusti alkoivat hänen puheensa tuntua järkeviltä. Nyt vihdoin Saaga alkoi uskoa. Jokin todella oli aina kutsunut häntä. Saaga oli selvinnyt tänne asti, paikkaan jonka hän lapsena oli vain yrittänyt kuvitella. Kotiin. Ja nyt vihdoin täällä Saaga saattoi melkein osoittaa suunnan mihin hänen piti lähteä. ”Mutta mitä sä meinasit sanoa vähän aikaa sitten, Daeg? Miks mulla on kiire lähteä?”
Daeg ei vastannut heti vaan lähti kävelemään vähän matkan päässä odottavan Ialdan luokse. ”Olisit varmasti ymmärtänyt sen ennemmin tai myöhemmin muutenkin. Muistatko miksi olet kansasi viimeinen nainen? Et eroa edeltäjistäsi. Pari päivää, sitten kuolet lapsesi takia.” Ne olivat viimeiset sanat jotka Saaga kuuli Daegilta. Hän kääntyi hitaasti ympäri katsomaan, kuinka Daeg ja Ialda ensin kävelivät vähän matkaa ja alkoivat sitten juosta. Saaga tiesi ettei näkisi heitäkään kahta enää. Samalla Saagan päässä humisi ontosti. Kuinka paljon hänellä oikeasti olisi elinaikaa täällä? Vielä toinen päivä vai vähemmän? Saaga värähti. Hän tunsi itsensä suunnilleen myrkytetyksi, kuolemaan tuomituksi. Aikaisempi itsevarmuuden hyöky hiipui olemattomiin.
”Saaga, ootko sä kunnossa? Pitäskö sun rauhottua ensin vähän ennen kuin mennään?” Saaga ei pystynyt edes nyökkäämään tai pudistamaan päätään. Hän räpäytti silmiään pari kertaa ja kääntyi lopulta ympäri kohdatakseen Naelin katseen. Tiesikö toinen? Taatusti. Nael kallisti hieman päätään ja hymyili vaisusti. Ymmärtäväisesti. Niin, Saaga ei tulisi olemaan yksin. Ei enää ikinä. Hänellä oli Nael. Ja heidän yhteinen tuleva lapsi. Ja siitä kaikesta tyttö oli kiitollinen.
Saaga painautui Naelia vasten sanomatta mitään, välittämättä yhä vain lähestyvistä äänistä. Jotenkin Saaga tiesi, ettei heitä löydettäisi. Kaikki tulisi menemään hyvin, Saaga olisi turvassa niin kauan kuin oli oikealla tiellä ja Naelin kanssa. ”No, mennäänkö? Sä näytät tällä kertaa tien”, Saaga kuuli Naelin lempeän ääneen. Kuinka hän sitä rakastikaan.
”Mennään vaan. Mutta musta tuntuu että meidän pitää mennä ulos. Pärjäätkö sä siellä?” Saaga tunsi ettei Nael ollut lainkaan huolestunut, kyllä toinen pärjäisi. ”Niin kauan kuin tarvitsee, mä seuraan sua menit sä sitten minne tahansa. En mä hetkessä palellu.”

Pimeys käytävässä tuntui tiivistyvän, mutta Saaga ei välittänyt siitä. Aina siellä olisi kuitenkin yksi valopilkku, he yhdessä. Nyt Saagalla oli päämääräkin, kohta kaikki päättyisi. Mutta Saaga ei pelännyt tai ollut enää epävarma, Nael olisi hänen rinnallaan loppuun asti.

***

Kylmä. Pimeä. Ei enää niin pimeä. Saaga saattoi nähdä jo jotain lumen läpi. Mutta hänestä tuntui, ettei vielä ollut oikea paikka. Vuoret eivät kuuluneet kuvaan, mentiin liian paljon niitä kohti. Saaga kääntyi. ”Hei, ootko varma että tää on oikea suunta?” Saaga kuuli Naelin huutavan. Mutta huutokin kuului hädin tuskin ulvovan tuulen ja paksuna satavan lumiverhon läpi.

Yhtäkkiä Saaga olikin polviaan – ja käsivarsiaan – myöten lumessa. Saaga hengitti syvään ja tuskallisesti jäätävää ilmaa joka tuntui repivän hänen keuhkojaan jääkiteiden tavoin. Hän tärisi kauttaaltaan, uupumuksesta ja kylmästä ja pelostakin. Tuntui kuin mikään ei taas menisikään niin kuin pitäisi. Saaga ei jaksaisi enää pitkään, hän nielaisi ja tunsi lämpimän veren kitkerän maun nielussaan. Hän onnistui vaivoin kohottamaan päätään. Edessäpäin oli taas yksi sellainen kumpu johon lumi oli keräytynyt rinnankorkuiseksi kinokseksi. Samalla kun Saaga ajattelikin sitä uusi myrskytuuli yltyi heitellen mukanaan teräviä jääkiteitä ja hukuttaen Saagan. Tuuli ulvoi hetken kaikkialla ympärillä ja jäiset sormet tunkeutuivat suoraan Saagan sisimpään asti.

Tuntui kuluneen ikuisuus ennen kuin Nael onnistui saavuttamaan Saagan. ”Ei ihme että sä kaaduit! Ei täällä voi mennä noin nopeasti, sulla ei oo ihan noin kiire mihinkään.” Saaga tiesi että kyllä hänellä oli. Mutta sitä Saaga ei ollut huomannut, että hän oli alkanut melkein juosta. Ehkä he sittenkin olivat jo lähempänä. Saaga ei kuitenkaan vastannut mitään ennen kuin Nael tuli lähemmäs. Hän ei jaksanut huutaa ja taistella tuulta vastaan.
”Mä autan sut ylös. Voidaan sitten jatkaa, se metsä ei oo enää kaukana.” Saaga oli jo ojentamassa kättään, mutta pysähtyä siihen paikkaan. ”Mistä sä tiedät että me ollaan menossa johonkin metsään?”, Saaga kysyi kipakasti, kuin syyttäen Naelia siitä ettei tämä ollut kertonut aiemmin tai estänyt häntä kaatumasta jäätävään hankeen.

”Rauhoitu vähän”, Nael naurahti kylmästä tärisevällä äänellä. ”Se nyt oli aika ilmeistä. Sä oot puhunu unissasikin metsästä ja tiiän sen yhen ainoan joka kaiken tän jälkeen saattaa olla pystyssä. Mut sieltä ei oo kukaan ikinä palannut.” Naelin vastaus ei parantanut yhtään Saagan oloa. Ainakaan viimeisen lauseen jälkeen. Kyllä Saaga itsekin tiesi että hän etsi metsää, jotain suojaisaa paikkaa kaaoksen keskellä. Mutta mikä siellä odottaisi, Saaga ei tiennyt. Ja hänen voimansa alkoivat heiketä, seisomaan nouseminen edes Naelin avulla ei ollut helppoa kun jalat tuntuivat toisaalta hervottoman tunnottomilta ja toisaalta lyijyn raskailta. Saaga ei pystynyt miettimään siihen tarkkaa syytä, oli niin monta asiaa. Mutta aikaa ei ollut paljon jäljellä. Sitä paitsi, lumisade sakeni ja sen vähäisenkin valon hiipuminen merkitsi päivän kääntymistä yöksi.

”J-jos mä oon jäässä n-niin mä en voi k-kuvitella miltä susta t-tuntuu”, Saaga sopersi ja puhuessaan kirosi omaa heikkouttaan. Hän ei ollut ikinä palellut, nyt hän paleli senkin edestä. Nael taputti Saagaa selälle ja sanoi yrittäen tavoitella huoletonta sävyä: ”Nooh, kyl mä oon pahempaakin nähny.” Nael piti tauon. Ei hän oikeasti voinut olla mitään tämän pahempaa kokenut. ”Mut kuitenkin, jatketaan matkaa. Mä kävelen sun vieressä tästä eteenpäin.” Saaga tiesi että Nael epäili yhtä lailla kuin hän itsekin, pystyisivätkö he jatkamaan. Mutta heidän oli pakko.
Hiljalleen lumisade lakkasi, mutta sitä Saaga ei huomannut. Hän käveli yhä vain pää painuksissa, aivan kuin hän ei olisi jaksanut enää edes nostaa sitä saati laitta yhä vain jalkaa toisensa eteen. Mutta vasta sitten hän todella huomasi jonkin muuttuneen, kun paksu lumikerros vaihtui pelkkään jäähän. Jäätä jatkui vaikka kuinka kauas, ja taivaanrannassa häämötti jotain synkkää ja mustaa joka näytti imevän lopunkin valon pimeästä yöstä. Saaga tunsi epämiellyttävän värähdyksen kulkevan lävitseen kun he Naelin kanssa lopulta seisoivat metsän edessä. Jopa maa oli epäluonnollisen tasaista, kuin metsä olisi raivannut itselleen oman tilan ja levisi vain imien sisäänsä yhä enemmän.

”Et kai sä noin peloissas oo?”, Nael kysyi muka huvittuneena. Mutta hänen äänensä paljasti ettei Naelkaan halunnut ottaa yhtäkään askelta lähemmäs. Ja vasta kuultuaan Naelin sanat Saaga huomasi vajonneensa Naelin selän taakse. Kuin pieni lapsi turvaan vieraan lähestyessä. Saaga puristi tärisevät kätensä nyrkkiin ja tuli päättäväisesti esiin. Kun hän otti ensimmäisen askeleen lähemmäs jäällä, joka muuttui koko ajan ohuemmaksi ja ritisi painon alla, Saaga luuli tuntevansa sykähdyksen joka levisi metsästä maahan ja sitä kautta Saagan sisälle. Tämä oli takuulla oikea paikka.
Saaga pakottautui hymyilemään. Suupieliä kivisti aivan kuin hän ei olisi tehnyt sitä viikkokausiin. ”No, mennäänkö?”, Saaga kysyi ja nipisti suunsa kiinni kuultuaan oman heikon ja tärisevän äänensä. ”Tällainen esitys ei saisi minuakaan vakuuttuneeksi…”, Saaga ajatteli kitkerästi ja pettyneenä kun Nael ei liikahtanutkaan mihinkään. Mutta sitten Saaga alkoi epäillä, oliko Nael kuunnellut häntä alkuunkaan. Toisen katse oli kohdistunut johonkin alaviistoon Saagan ohi.

Pian Saagakin kuuli sen, askeleita. Saaga ehti vain henkäistä kauhusta ennen kuin Nael oli jo hänen vierellään.
”Tuu, pysy mun perässä”, Nael sanoi nopeasti ja katosi metsään. Saaga ehti hädin tuskin vilkaista jääaavikolle heidän takanaan, kun Nael jo oli palannut kiskomaan hänet mukaansa. Mutta Saaga oli ehtinyt nähdä nopeasti lähestyvät tummat pisteet sekä värikkäät valot joita ne kantoivat. Viimein Saagaa uhkaava vaara sai jonkinlaisen hahmon, ja nyt hän vain toivoi ettei olisi sitä nähnytkään.

Sitten Saaga oli juossut. Hän oli onnistunut pitämään Naelin näkyvissä kun tämä oli joutunut irrottamaan otteensa Saagan kädestä. Metsä oli käynyt koko ajan pimeämmäksi, puiden maassa risteilevät juuret olivat hankaloittaneet etenemistä ja puskien sekä puiden kuivat oksat raapineet ikävästi. Mutta yhtä kaikki Saaga oli ollut hämmästynyt vauhdista jolla oli pystynyt yhä juoksemaan, ehkä lähestyvä uhka auttoi saamaan voimia.

Lopulta Saaga oli vajonnut polvilleen maahan. Nyt hän tärisi ja hädin tuskin tunsi maassa olevia pikkukiviä jotka painautuivat kipeästi polvia vasten. Saaga oli niin hengästynyt ettei tuntunut saavan edes henkeä. Kuinka pitkälle Nael oli oikein heidät tuonut? Vaikka puut olivat melkein kokonaan lehdettömiä oli kirkastunut tähtitaivas kuitenkin peittynyt. Saaga tunnisti vain Naelin hahmon. Ja hän saattoi kuulla vain oman hengityksensä sekä sydämensä tykytyksen kuin se olisi kaikunut koko kehossa. Mutta Nael kuuli selvästi muutakin, toinen vilkuili koko ajan heidän tulosuuntaansa ja Saagaan vuorotellen.

”Mä oon kohta ihan kunnossa, me voidaan jatkaa. Me ehitään perille ennen niitä”, Saaga läähätti. Hän nyökkäsi syvemmälle metsään kun ei jaksanut nostaa kättään osoittaakseen suuntaa. Nael vilkaisi Saagan osoittamaan suuntaan ja jälleen heidän tulosuuntaansa. Saaga yritti kompuroida pystyyn, mutta kun hän vain asettikin painon kädelleen ponnistaakseen pystyyn Saaga huomasi horjahtavansa eteenpäin. Vain Naelin nopea avuksi tulo esti häntä kaatumasta. ”Ei, Saaga. Sä lepäät tässä niin pitkään ku tarvitsee. Sun pitää pysyä elossa vielä.” Saaga ei tiennyt miten se olisi mahdollista. Heidäthän voitaisiin löytää minä hetkenä hyvänsä. Saaga yritti epätoivoisesti löytää sisältään voimia jatkaa. ”Mä palaan ja johdan ne pois meidän jäljiltä.”

Saagan kurkusta pääsi vain kauhistunut inahdus. Ei kai Nael tarkoittanut sitä. ”Mä kyl pysyn sun perässä, mä lupaan sen, mennään….”, Saaga aneli nopeasti puhuen ja ojensi kätensä kohti Naelia. Ei toinen voi häntä hylätä, eihän? Mutta Nael vain työnsi tylysti käden pois. ”Ei, Saaga. Mä meen yksin.” Saaga pudisti päätään silmät kauhusta selällään. Melkein tiedostamattaan hän ojentautui kiivaasti ja koko painollaan eteenpäin niin että suunnilleen kaatui Naelin syliin. Hän suorastaan takertui toiseen kieltäytyen jäämästä yksin. ”Saaga, tähän ei oo aikaa.” Nael kuulosti yhtä epätoivoiselta kuin Saaga. Siksikö, että hän tarkoitti sanojaan? Vai siksikö, että hän ei halunnut yhtään sen enempää erota?

Saaga sai vastauksen kun Nael nosti Saagan hellästi pystyyn ja katsoi pitkään silmiin. Saaga huomasi rauhoittuvansa. Naelin asenne muuttui myös, hän kätki sen kiivauden ja epätoivonsa jonnekin tyynen kuoren alle.

”Mä tuun olemaan sun kanssa aina. Sä et oo yksin. Sun pitää nyt jatkaa, älä pysähdy, ymmärrätkö?” Hidas nyökkäys. ”Hyvä. Mä teen tän sun vuoksi, mä uskon suhun.” Puhuessaan Nael kiersi Saagan ympäri ja nousi. Saaga seurasi sanattomana perässä. Nael irrotti varoen käden joka oli ottanut häntä kiinni ranteesta. ”Älä jätä mua”, Saaga huomasi kuiskaavansa. Nael pysähtyi ja hetken empimisen jälkeen painoi nopean suukon Saagan otsalle. ”Mun on pakko. Tän pitää mennä näin.” Nael kuulosti siltä kuin olisi yrittänyt samoin sanoin vakuuttaa itseään.
Saaga ei siirtänyt katsettaan, ei edes räpäyttänyt silmiään. Kuin Nael voisi sinä hetkenä kadota. Nael ei vieläkään lähtenyt, vaikka Saaga tiesi että se oli väistämätöntä. Hän oli liian heikko estämään ja Nael puhui myös totta. Vaikka se oli niin väärin. ”Mä en pysty tähän”, Saaga lopulta puuskahti, mutta ei pystynyt irrottamaan katsettaan. "Kyllä pystyt, mä tiedän sen." Sitten Nael suuteli häntä pitkään suulle. Saaga sulki silmänsä ja kun hän avasi ne, oli liian myöhäistä tehdä enää mitään.

Saaga ei ollut edes huomannut kuinka paksu valkea sumu oli alkanut muodostua metsän lattialle. Se kiemurteli ja peitti kaiken näkyvistä, se eristi Saagan muusta. Myös Nael katosi liian nopeasti valkeaan sumuun ja sen takana odottavaan pimeään metsään. Saaga katseli kohtaa jossa oli vielä hetki sitten nähnyt Naelin seisovan. Ja ne silmät. Niitä hän ei enää näkisi, Saaga tiesi sen nyt. Autuas ja rauhallinen hetki hiipui olemattomiin, Saaga tunsi kuinka Nael katosi koko ajan kauemmas. Epätoivoista kompurointia, yritys seurata. Saaga alkoi jälleen hengittää kuten aiemmin metsän läpi juoksemisen jälkeen, paniikki levisi.

Lopulta Saaga huusi toisen nimeä epätoivoisena pimeyteen niin kauan, kunnes hänen kurkustaan ei lähtenyt enää ääntäkään. ”Ei…” Saaga painoi päänsä käsiinsä epätoivoisena ja murtuneena. Miten tässä olikin yhtäkkiä käynyt näin?

Saaga ei huomannut milloin hän oli lähtenyt liikkeelle. Jalat nousivat itsekseen kömpelösti ja kompuroivat vanhoihin juurakkoihin ja soraan. Oksat raapivat kasvoja ja käsiä, mutta jokin veti Saagaa yhä vain eteenpäin. Saaga ei enää pystynyt pysähtymään, tuska olisi ollut liian suuri. Askelten tasaiset äänet auttoivat Saagaa jatkamaan, mitään muuta hänellä ei ollut mihin olisi voinut keskittyä. Saaga huomasi kävelleensä silmät kiinni sitten vasta kun törmäsi puuhun.

Saaga veti pari kertaa hämmentyneenä henkeä. Pimeys oli alkanut hälvetä, mutta ei Saaga voinut olla metsän toisella puolella. Ei, hän oli sen sydämessä. Maa vietti alaspäin lammelle, jonka keskeltä valo oli lähtöisin. Saaga olisi pian perillä. Mutta nyt kun Saaga oli pysähtynyt, hän ei pystynyt enää jatkamaan.

Hän tunsi Naelin selvemmin kuin vielä koskaan. Saaga jähmettyi paikalleen ja antoi Naelin tunteiden vyöryä ylitsensä. Hän ei enää tuntenut itseään, tiedostanut kehoaan nojaamassa velttona puuta vasten. Hän ei halunnut. Oli vain Nael. Hengästynyt mutta päättäväinen. Mutta myös Nael oli paikallaan, miksi? Lyhyt pelon pistos. Hän oli ansassa, eikä häntä enää tarvittaisi. Mutta sitten vieläkin pienempi tyytyväisyyden ja levollisuuden hyöky. Hän oli täyttänyt tehtävänsä. ”Kunpa Saaga vain pystyisi jatkamaan tämänkin jälkeen…” Viimeinen jaettu ajatus, kaikkein kirkkain niistä.
Saaga tunsi jotain kylmää sisällään. Saaga painui yhteen sykkyrään kovaan maahan. Hänen suunsa avautui äänettömään huutoon. Kylmä levisi vatsasta muualle kehoon ja turrutti kaiken. Saaga haukkoi henkeä, kaikki tuntui pysähtyvän. Saaga kuuli sydämen sykkeen, mutta se ei ollut hänen omansa. Tuskallisia muljahduksia, jotka hidastuivat. Saagalle tuli huono olo, hän ei halunnut kuulla sitä! Saaga ei saanut henkeä, kaikki puristui hänen ympärillään kokoon. Ja juuri kun Saaga luuli ettei enää kestäisi hetkeäkään, se oli ohi. Aivan kuin jokin olisi päästänyt Saagan otteestaan. Saaga pystyi taas hengittämään, kipu ja kylmyys olivat poissa. Mutta niin myös…
Saaga nousi huojuen pystyyn, mutta pääsi tuskin puoliväliin. Se ajatus esti häntä, lannisti ja vei voimat. Saaga työnsi sen vain koko ajan sivuun, vaikka tuskan painostava hyöky otti jo hänen kehonsa valtaansa. Saaga tärisi kauttaaltaan, outo ääni kohosi hänen kurkustaan. Jokin sai kasvot tuntumaan märiltä. Saaga oli nähnyt ihmisten tekevän niin, mutta koskaan ennen hän ei ollut itse itkenyt. Ja nyt märkä vana valui hänen leukaansa ja siitä siniselle likaiselle paidalle. Mustat kyyneleet värjäsivät myös Saagan käden.

Saaga vajosi takaisin maahan ja joutui ottamaan toisella kädellään tukea. Saaga tiesi hyvin mitä oli tapahtunut, hän ei enää pystynyt tuntemaan toista vaikka kuinka yritti ja haparoi. Mutta vaikka toisen viimeinen toive oli ollut, että Saaga jatkaisi, hän ei pystynyt siihen. Se ei enää merkinnyt mitään. Saagalla ei ollut mitään mihin takertua ja jonka avulla jaksaa eteenpäin.

 Nyyhkäykset yltyivät, mustaa kaikkialla, Saaga ei nähnyt mitään muuta. Pimeää ja synkkää, hän oli yksin. Lopulta Saaga huusi tuskansa ääneen yöhön. Se ääni kuulosti säälittävältä jopa hänen omiin korviinsa, mutta se ei ollut mitään sellaista mitä hän olisi kuvitellut itse pystyvänsä tuottamaan. Epäinhimillinen ja surullinen ääni, menetyksen tuska puhtaimmissa muodossa.

Ponnistus vei Saagan loputkin voimat. Nyt hän uskoi Daegin sanoihin. Saaga halusi vain kuolla niin kuin moni muu häntä ennen kumppaninsa menettänyt. Saaga tunsi kylmän maan vasten poskeaan. Viileä tuuli puhalsi sumun pois. Saaga jäisi tähän, hänellä ei ollut enää voimia tai halua jatkaa.
Ei, vaikka hän oli niin lähellä. Lammen pohjaa peittävä jää oli vain hädin tuskin ulottumattomissa. Mutta silti liian kaukana. Saaga ei välittänytkään enää jatkaa, millään ei ollut enää merkitystä. Vielä viimeiset nyyhkäykset saivat Saagan kehon tärisemään, sitten Saaga jäi makaamaan liikkumattomana, odottamaan kuolemaa ja tunteettomuuden vapautta. Lumi alkoi peittää metsän pohjaa.
Saaga kohotti aavistuksen päästään kun tunsi taas sen sykähdyksen. ”Ei enää…Mä en jaksa tätä enää…” Saaga valitti. Miksei hänen vain annettu jo kuolla? Enää ei edes sattunut mihinkään. Ei se voinut olla enää kaukana. Vai tunsiko Saaga olonsa heikoksi vain koska hän niin halusi ja oletti? Ei, Saaga ei jaksanut enää.
”Hmph. Säälittävää. Odotin sinulta enemmän” Saaga tunsi koko ruumiinsa nytkähtävän oudosti. Ääni oli tuttu ja se tuntui saaneen muutoksen aikaan. Saaga tunsi yhä mielensä turraksi epätoivosta ja surusta, mutta tunto alkoi palata jäseniin. Hän tunsi taas viileän ja kovan maan sekä kylmät lumihiutaleet. Saaga käänsi aavistuksen päätään, mutta ei pystynyt näkemään ketään. Ja hän hädin tuskin kuuli ne askeleet. Vai kuvitteliko vain? Eihän kukaan voinut olla täällä hänen kanssaan?

”Nouse ylös”

Saaga hätkähti ylös maasta, joka oli muuttunut sileäksi ja vielä kylmemmäksi. Jää oli yllättäen levinnyt. ”Mitä…Mitä tämä on?”, Saaga hengähti. ”Sinun se pitäisi tietää.” Saaga nosti katseensa.
Tuuli yltyi saaden samalla sakenevan lumisateen väistymään hetkeksi. ”Sinä”, Saaga kuiskasi turtuneena. Hän ei ollut todella uskonut näkevänsä unensa naista, senhän oli pitänyt olla vain jokin symboli muiden joukossa. Merkki jostain. ”Minä”, nainen vastasi kylmällä äänellä, joka tuntui kaikuvan ennen kuin katosi tuuleen. ”Olen odottanut sinua pitkään. Melkein liian pitkään, tunnet kuinka heikko olen. Olen ollut niin kauan yksin, kerännyt vain voiman rippeitä tästä maailmasta voidakseni odottaa sinua joka pakenit liian kauas. Mutta nyt kun olet täällä voin suorittaa tehtäväni päätökseen.”

Saaga haukkoi henkeään tuntiessaan kylmyyden leviävän. Annettuaan katseensa kiertää hänen alleen ilmestyneellä jäällä, hän tunsi ajatustensa laukkaavan villinä. Jää tuntui niin elottomalta ja epäluonnolliselta, mistä oli kyse? Mitä tapahtui? Mitä oli tapahtunut? Silloin Saaga ymmärsi mihin metsään tulleet olivat kadonneet. Antaneet voimansa tuolle olennolle vastentahtoisesti, ja kadonneet. Odottaisiko sama Saagaa? Antaisiko hän voimansa tämän naisen käyttöön, jotta hän pääsisi langettamaan viimeisen tuomionsa? Yhtäkkiä Saaga ei enää halunnutkaan kuolla. Hän halusi vain selvitä hengissä pois…Kotiin. Sinne oikeaan. ”Sä tapoit ne kaikki. Aiotko nyt saattaa sen mitä alotit päätökseen? Tehä mulle samoin ja tuhota sen mitä on jäljellä?”, Saaga sanoi yllättävän vakaalla äänellä.
Nainen naurahti kolkosti. Samalla hän nousi lähemmäs rantaan. Saaga huomasi ettei naisen suu liikkunut vaikka Saaga kuuli taas puhetta. Saaga nielaisi ja yritti olla panikoimatta niin kuin viimeksi kuullessaan puheen päänsä sisällä. ”Saaga”, nainen aloitti saaden kylmät väreet kulkeman pitkin Saagan selkäpiitä, ”Ei, minä en aio tehdä mitään. Tämähän on sinun tehtäväsi, muistatko? Sinun kuuluu lopettaa kaikki.”
Saaga kavahti ylemmäs, mutta joutui kauhukseen huomaamaan ettei kyennyt nousemaan vaikka nyt niin kovasti halusikin. Nopea riuhtaisukin sai näkökentän keinumaan. Saaga kykeni vaivoin peruuttamaan hitaasti etäämmäs jäästä, nainen katseli häntä huvittuneena. ”Ei, mä en ole se miksi sä mua luulet. Mä en kykenisi mihinkään sellaiseen. Sä sen aloitit. Sä levitit lumen ja kylmän kaikkialle, mä en ollu mitenkään osa sitä”, Saaga sopersi yrittäen vakuuttaa naisen niin, että tämä päästäisi vain Saagan menemään.

Pieni huvittunut hymy kuoli naisen kasvoilta. Nainen käänsi hitaasti katseensa taivaalle kuin yrittäen löytää sieltä jotain. ”Saaga, aika on vähissä. Sinun pitää ymmärtää kuka olet ja tehdä se mikä sinulle on annettu. Ja ei, minä en aloittanut tätä. Me aloitimme yhdessä, me olemme enemmän samaa kuin haluat ilmeisesti uskoa.”
Saaga pysähtyi. ”Mitä sä selität? Mä oon kaikkea muuta kuin sä! Mä en ole hirviö ja mä en tee vaan mitä käsketään!” Saaga ei kyennyt liikkumaan enää. Hän oli liian järkyttynyt. Itsepäisestä vastustelusta huolimatta usko vahvistui siihen, että hänen sisällään oli jotain, joka liittyi tämän maailman kohtaloon. 

”Sinun pitää hyväksyä se. Sinun on nyt suoritettava tehtäväsi loppuun. Annat vain periksi itsellesi. Se on helppoa.” Saaga halusi vain vaientaa äänen. Hän ei halunnut tätä. Niin monta kertaa hän oli tuntenut sen sisällään, pyrkimässä vapauteen. Se oli johtanut Saagan tänne asti. Ja hetki oli koittanut. Mutta ei, Saaga ei antaisi itsensä mennä rajan yli. Ei enää…

Saaga henkäisi säikähtäneenä, mutta huuto takertui kurkkuun. Kylmyys levisi kaikkialle, Saaga haukkoi henkeä ja puristi silmänsä kiinni. ”Mitä sä teet mulle, mä en halua tätä!”, Saaga onnistui huutamaan äänellä joka särkyi lopuksi.

”Älä vastustele. Siten kaikki menee helpommin. Näin oli tarkoitettu käyvän, tähän kaikki on tähdännyt. Osuutesi on pian ohi. Anna sen ottaa itsesi valtaan niin se käy nopeasti ja kivuttomasti, palaat siihen mitä olit ja mikä on tarkoitettu…”

Nyt Saaga tunsi ja näki kuinka jää levisi. ”Älä tee tätä mulle!” Saaga katseli silmät järkytyksestä levällään kuinka hänen ihonsa muuttui sinertäväksi, yhtä kylmäksi kuin kaikki muukin hänen ympärillään. Jokainen hengenveto sattui ja poltti. Saaga yritti yhä uskotella itselleen ettei hän itse tehnyt mitään, mutta jokaisella hengenvedolla jää levisi hänen ympäriltään jokaiseen suuntaan.

Naisen hahmo alkoi haaleta ja kadota. ”Pärjäät hyvin, Saaga. Sinun on suoritettava tehtäväsi loppuun, sitä varten olet olemassa. Se on sinun päämääräsi ja tarkoituksesi. Sitähän olet aina etsinyt, silloinkin kun istuit kaivolla?”

Saaga oli juuri päässyt horjuen pystyyn yrittäen samalla perääntyä. Hän pysähtyi kuitenkin kesken kaiken ihan paikoilleen. ”M-mitä? Miten sä tiedät siitä?”
Viimeinen kolkko naurahdus. ”Etkö jo huomaa? Olen nyt osa sinua, olen aina ollut. Minä olen sinä…” Sitten nainen katosi.

Saaga tunsi leijuvansa, oliko hän jo niin sekaisin? Ei, Saaga kohosi oikeasti hieman maan yläpuolelle. Mutta hän tunsi olonsa niin sekavaksi. Aivan kuin hän olisi menettänyt hallinnan itseensä, kaikki tapahtui itsestään ilman että Saaga pystyi tekemään asialle mitään. Hänen kehonsa ei enää tuntunut omalta. Se oli yhtä kylmä kuin jään ja lumen maailma hänen ympärillään. Ja se alkoi tuntua mukavalta ja oikealta. Saaga hengitti hitaasti ja pitkin hengenvedoin, kuin keräten voimaa johonkin, mihin? Saaga ei enää pystyisi pysäyttämään itseään.
”O-olen pahoillani kaikesta.” Saaga huomasi ajattelevansa. Maailma hänen ympärillään alkoi näyttää erilaiselta ja luotaantyöntävältä. Hänen oli tarkoituskin päättää se pian. Halusi hän tai ei. Saaga ei tiennyt mitä halusi. Mitä edes tulisi tapahtumaan? Miltä yhden maailman loppu näyttää? ”Pitikö näin tapahtua…Teenkö oikein, Nael?”
Kaikki päättyi kasvavaan huminaan, sokaisevaan valon välähdykseen sekä siihen pieneen hetkeen jolloin kipu oli sietämätön, mutta ei ollut aikaa huutaa…

***

Hengitys takertui kurkkuun, kun Saaga avasi silmänsä ja tajusi ettei voinutkaan nähdä mitään. Hän ei tiennyt missä oli, miksi, missä asennossa, oliko hän yksin… Jostain syystä tilanne tuntui kuitenkin tutulta. Saaga räpäytti silmiään pari kertaa. Jotenkin hän tunsi sen. Oliko hän elossa?
Saaga huomasi pidättäneensä hengitystä vasta kun päässä alkoi pyöriä. Tarkoittiko se, että Saaga tosiaan oli elossa? Mutta missä? Saaga sulki silmänsä uudestaan. Silmäluomien viileys tuntui mukavalta. Mutta Saaga ei antaisi itsensä vajota houkuttelevaan pimeyteen. Niin ei saisi käydä. Jostain syystä se tuntui tärkeältä.
Saaga valitti ääneen noustessaan pystyyn. Ponnistus tuntui ylitsepääsemättömältä ja tuskalliselta. Kaikkialle sattui ja päässä pyöri. Kun Saaga yritti avata silmiään valo sokaisi. Saaga vei kätensä silmiensä suojaksi. Samalla hän vajosi polvilleen.

Lopulta Saaga pystyi taas näkemään. Hän siristeli silmiään ensin, mutta lopulta erotti kuvajaisensa aavistuksen peilaavan seinän pinnasta. Ja kun hän katseli vielä ympärilleen ja itsensä läpi kokonaan, hän huomasi kauhukseen olevansa vieläkin sen kylmä olento. Ja hänellä ei ollut aavistustakaan missä oli ja miksi.

”Ei tän näin pitänyt mennä…Ei pitänyt!”, Saaga valitti ja huusi ääneen noustessaan pystyyn. Kun hän nosti katseensa ylös ja näki häntä vankina pitävän paikan jatkuvan korkeuksiin silmänkantamattomiin, tuntui kuin maa hänen allaan olisi alkanut keinua. Saaga tunsi epätoivon leviävän sisälleen kuin tuli kuivassa heinikossa. Hän ei edes tiennyt missä oli ja miksi, mutta jäisikö hän tänne lopullisesti ja aivan yksin, vielä siinä kirotussa hahmossa? Ei, pelkkä ajatuskin oli liian kamala!

Saaga peruutti haparoivin askelin keskelle tilaa ja pudisti päätään. ”Ei, tää ei voi päättyä näin…Mä en kuulu tänne.” Pian Saaga säikähti kuullessaan kolkon vastauksen, johon oli sekoittuneena monta ääntä jotka tuntuivat kaikuvan kaikkialta: ”Sinä et kuulu tänne? Minne sitten, hirviö? Sillä sitähän sinä olet.” Saaga parahti ääneen. ”En ole! Mä en halunnut sitä, mä en voisi tarkoittaa kenellekään pahaa. Mä haluun vain pois, haluun olla taas se mitä mä olin ennen…”
”Niinkö vannot. Katsotaan, pystytkö seisomaan sanojesi takana. Valmistaudu.” Äänet kaikkosivat etäiseksi kumuksi kasvavan huminan alla. Huone katosi Saagan näkyvistä. Hän ei taaskaan nähnyt mitään. Saaga puristi mitään näkemättömät silmänsä kiinni ja lannistui odottamaan, mitä seuraavaksi tapahtuisi.

Saaga antoi käsiensä laskeutua. Tuntui siltä kuin hän olisi tullut matkansa päähän, kaikki oli taas rauhallista, mitään ei kuulunut.

Saaga ehti vain hädin tuskin avata aristavat silmänsä kun kuuli nopeasti lähestyviä ja lennokkaita askelia takaansa. Kääntyessään Saaga jo valmiiksi pelkäsi miten häntä koeteltaisiin. Eikä hänellä ollut aikaa jäädä ihmettelemään missä hän tällä kertaa oli.

Kaikki pysyi rauhallisena. Mitä Saaga oli sitten odottanut, fanfaaria ja räiskyviä ilotulituksia? Ei, täällä ei ollut mitään. Vain Saaga ja… Saaga katseli ilmeettömänä itseään. Ei, tuo ei ollut hän. Saaga ei näyttänyt tuolta. Nyt Saaga oli taas normaalin näköinen. Tyhjä ja väritön huone värähti. Kylmä olento kallisti päätään kysyvästi kuin kyseenalaistaen: ”Ihanko totta, oletko varma?” Saaga nyökkäsi. Hän ei jäisi kaipaamaan mitään toisesta. Ei sitä voimaa jolla saattoi hallita muita, voimaa joka tuntui hyvältä hänen hallinnassaan… Huone värähti jälleen ja alkoi muutta väriä.

Saaga hätkähti kun tunsi kylmän humahduksen sisällään. ”Älä huijaa itseäsi tämän enempää. Se tulee aina olemaan osa sinua, etkä voi kahlita sitä enää, et voi palata enää entiseen. Jäät siihen, jäät tänne” Kolkot äänet syyttivät jälleen. Saagan suu avautui aavistuksen hämmästyksestä kun kylmä olento hänen edessään muuttui samanlaiseksi kuin hän itse. Paitsi silmistään, silmät paljastavat aina kaiken. Saaga saattoi arvata että nyt he näyttivät täsmälleen samanlaisilta. Hehän olivat yksi ja sama henkilö…
”Ei, te ette tiedä siitä mitään! Mä kyllä tunnen itseni. Mä olen nyt vapaa siitä, se ei enää hallitse mua. Mä tein mitä te halusitte, nyt mä oon vapaa!”, Saaga huudahti puolustelevasti saaden puhuessaan lisää voimaa omista sanoistaan.
”Mutta oletko varma? Niin varma, että tiedät ettet jää kaipaamaan itseäsi? Ja katso. Tiedät, että se on osa sinua vaikka sanoisit mitä. Et pysty pääsemään irti. Etkä halua. Tiedät sen aivan yhtä hyvin kuin…”

Saaga katsoi. Ja inhosi näkemäänsä. Hänen edessään seisoi vain halpa kopio. Se ei ollut Saaga. Hän itse oli Saaga ja tiesi sen. Hänen päätään ei pystyttäisi kääntämään. Saaga oli tehnyt päätöksensä, hän vapauttaisi itsensä siitä vihdoin. Saaga puristi päättäväisesti kätensä nyrkkiin vaikka kuuli yhä puheen ympärillään.

”Tämä loppuu nyt!”, Saaga huusi ja syöksähti eteenpäin tietämättä mitä teki tai mitä tapahtuisi.
”Ei, älä…”, Saaga kuuli hennon äänen, mutta ei kuunnellut. Tämä oli vietävä päätökseen nyt, ei  tulisi muuta mahdollisuutta.

Saaga otti järkyttyneenä pari askelta taemmas ja irrotti otteensa toisesta.  Samalla huoneessa kaikki terävöityi hetkeksi. Aivan kuin hänen kosketuksensa olisi polttanut ja palanut kuvastaen Saagan inhoa ja vihaa toista kohtaan. Nyt Saaga oli vain enää järkyttynyt, toisen kauhistunut huuto kaikui yhä Saagan korvissa. Hän havahtui juuri ajoissa ottamaan vastaan toisen kaatuvan elottoman ruumiin. Sekavin tuntein Saaga laski sen hellästi alas, varoen visusti katsomasta kasvoja jotka näyttivät hänen omiltaan mutta olivat tietenkin kaikkea muuta.

Saaga ei pystynyt nousemaan ylös. Hän vain tuijotti liikkumatonta ruumista. Saaga kurotti vapisevalla kädellä kohti hahmoa, kun värit yhtäkkiä värähtivät kaikkialla hänen ympärillään ja menettivät hetkeksi tasapainonsa. Yhtäkkiä liikkumaton olento vain haalenikin osaksi ympäröivää vaaleutta. Sitten oli kuin sitä ei koskaan olisi ollutkaan.

Saaga tunsi suupieliensä kohoavan hymyyn. Hän puristi nyrkkiin käden, jolla ei enää ollut mitään kosketettavaa. Sitten Saaga suoristautui.

Saaga huokaisi helpotuksesta. Se oli ohi. Nyt hän pääsisi kotiin! Saaga tiesi sen. Vihdoin.
Ensimmäistä kertaa Saaga otti iloisena vastaan sen humisevan äänen ja sokaisevan valkeuden, joka oli aina ennenkin merkinnyt suurta muutosta. Mutta nyt ensimmäistä kertaa parempaan päin. Pian Saaga ei enää nähnyt mitään ja kadotti ajan- ja paikantajunsa aivan uudella tavalla.

***

Ensimmäiset pisarat alkoivat ropista lammen liikkumattomaan pintaan. Siinä heijastuva laskevan auringon kehä rikkoutui yhä uudestaan. Rannalla joku huokaisi. Pian tämäkin hetki olisi ohi. Pian tulisi pimeys.
Epäreilua. Sitä se oli. Saaga ei ollut ansainnut sitä. Kuinka hän olisikaan toivonut voivansa vielä nähdä sen tytön ja kauan kaivatun hymyn niillä huulilla. Saagan ääni oli ollut niin kaunis, kun tyttö oli innostunut jostain. Kertoi silmät säihkyen, oli aihe sitten kuinka turhanpäiväinen tahansa. Miten hän nyt yhtäkkiä tuollaisenkin yksityiskohdan muisti. Mutta nyt Saaga oli poissa. Kuin heijastaen apeita ajatuksia viileä tuuli kiersi ympäri lammen värisyttäen sen pintaa ja leikkien sitä ympäröivissä puissa. Kuinka pitkään lehdet vielä kahisisivat, ennen kuin tulisi syksy?
Samuli antoi katseensa kiertää. Mikään ei ollut muuttunut täällä. Pieni mutta syvä lampi oli entisellään, samoin kasvit sen ympärillä. Ja ihmiset, lukuun ottamatta Saagan puuttumista. Välillä Samulista tuntui jopa, että hän oli ainoa joka todella vielä haikaili Saagan perään. Nytkin poika vältteli katsomasta edempänä siintävää taloa. Hän ei välittäisi nähdä niitä ärtyisiä, mutta suurimmaksi osaksi synkän sääliviä katseita. Mutta oli Samuli Saagan perheelle kiitollinenkin. Hän oli saanut istua lammella aina kuin halusi eikä kukaan tullut enää häiritsemään. Mutta mikä Samulin veti tänne aina uudestaan? Ensin hän oli luvannut itselleen, että kun oikea talvi tulisi se loppuisi. Ja sitten kun tulisi vuosi tytön katoamisesta. Mutta sekin heinäkuinen päivä oli mennyt, nyt viileä tuuli ja kylmä sade enteilivät uutta syksyä. Saagan katoamisesta oli jo niin kauan…Mutta Samuli ei pystynyt unohtamaan.

Johtuiko se siitä, että Samuli oli oikeasti oppinut pitämään Saagasta niin lyhyessä ajassa? Ja jopa väittänyt tuntevansa tytön. Saaga oli ollut ensimmäinen ihminen – jos tyttö nyt puheistaan riippumatta sitä oli – johon Samuli oli luottanut sitten lapsuutensa. Saaga oli ollut hänelle tärkeämpi kuin poika oli arvannutkaan. Ja tähän kaipuuseen liittyi myös se katumus. Samuli olisi halunnut päästä sanomaan Saagalle, että oli pahoillaan. Ettei se ollut millään lailla Saagan syy. Samuli itse vain oli vältellyt hölmöstä syyllisyydentunnostaan ja hämmennyksestään johtuen Saagaa ne pari viikkoa, jotka olivat osoittautuneet kohtalokkaiksi. Hän oli mennyt jopa niin pitkälle, että oli lähtenyt vuoristosta laaksoon. Ja paluuseen ei ollut tullut mahdollisuutta lumimyrskyn alettua.

Samuli yritti jälleen työntää pois sen ajatuksen, että se olisi jotenkin ollut Saagan aikaansaama. Se johtui vain niistä tunteista. Samulista tuntui kuin hän olisi joskus tuntenut tytön surulliset ja ristiriitaiset tunteet kun myrsky oikein pauhasi ja peitti kaiken alleen. Saaga oli ollut niin hämillään ja eksyksissä. Ja sitten, kun lumimyrsky oli loppunut, oli myös Saaga kadonnut. Samulilla ei ollut vieläkään mitään muuta mahdollisuutta kuin odottaa – tai unohtaa.

Samuli huokaisi jälleen. Sade yltyi, Saaga olisi pitänyt siitä. Ajatus nosti pienen hymyn kankeilta tuntuville huulille. Jälleen Samuli yritti väkipakolla olla suhtautumatta Saagaan niin, kuin tyttö olisi jo kuollut. Ei, kadonnut vain. Mutta olihan se ollut epätodennäköistä, että Saaga olisi vain karannut vaikka hänen vanhempana niin väittivätkin. Samuli tiesi että kyseessä oli jotain muutakin, muttei voinut millään arvata mitä. Mutta missä Saaga oli? Vuoristosta ei jalkapatikalla niin helposti päässyt mihinkään. Ehkä hänet oli siepattu? Samuli pudisti päätään omille ajatuksilleen, jotka oli jo monta kertaa aiemminkin käynyt läpi.

”Säälittävää Samuli. Tää saa loppua tähän. Sulla on parempaakin tekemistä. Kuten vaikka oma elämä elettävänä… Johon Saaga ei saanu mahdollisuutta.” Samuli puuskahti. Okei. Tämän kerran vielä Samuli antaisi itsensä vajota siihen masennukseen ja kaipuun haikeuteen. Sitten hän jotenkin jättäisi tämän laakson ja kaiken siellä olevan taakseen. Ehkä jos hän taas hankkisi itselleen siirron. Ja muutaman vuoden päästä hän olisi täysi-ikäinen ja saisi kauan kaipaamansa vapauden…

”No niin, tää oli tässä.” Samuli oli likomärkä noustessaan vihdoin ylös. Myös auringon viimeinen punertava kajo taivaanrannassa oli verhottu yön silkkisellä tummalla sinisellä jo aikaa sitten. Samuli ei edes välittänyt miettiä mitä kello oli. Tätä menoa hänen perhettään vaihdettaisiin hyvinkin pian. Hyvä vain, Samuli ei saisi enää tilaisuutta murehtia menneitä. Nytkään hän ei enää välittänyt vilkuilla liiemmin taakseen.

Metsän läpi kotiin, niin ettei kukaan huomaisi.
Samuli pysähtyi jo ennen kuin ruohon peittämä maa vaihtui kovaan soraan. Hän nosti katseensa eteenpäin. Kiemurteleva tummana muuta maata vasten erottuva polku katosi synkkään kuusikkoon. Sentään sade ei päässyt tiheän puuston läpi enää niin helposti. Mutta siitä huolimatta Samuli värähti. Ei kylmästä, vaan puhtaan uhan tunteesta. Hän tunsi taas sen tunteen kihelmöinnin jokaisessa ruumin osassaan, vaatimus kääntyä takaisin. Jokin käski häntä palaamaan vahvemmin kuin vielä kertaakaan ennen. Samulin katse harhaili tulo- ja menosuunnan välillä kunnes poika kääntyi turhautuneena ärähtäen ja lähti kiitämään metsän läpi tulosuuntaansa. ”Tän on parempi olla tärkeetä, oli siellä sitten kuka tahansa”, Samuli mietti katkerana mielessään. Ehkä hän itse vain ei pystynyt päästämään irti ja siksi hänen täytyi palata aina uudestaan. Mutta hän myös piti ajatuksesta, että jokin ulkopuolinen kutsui häntä. Se antoi helpottavan selityksen osalle tunteista.  Yksi ajatus nousi kuitenkin yli muiden kun Samuli jatkoi yhä edemmäs metsässä, jonka puusto alkoi harveta antaen tilaa pian koittavalle aukealle. ”Mä en enää jaksaisi uusia pettymyksiä…”
Samuli liukui pysähdyksiin sateen kastelemalla nurmikolla. Hän jäi haukkomaan henkeään lopuksi suunnilleen lennettyään metsän läpi. Mutta myös hänen edessään oleva näky sai hengen salpautumaan. Sateesta huolimatta lempeän rauhallisena pysynyt lampi hehkui nyt sinisenä ja kupli luonnottomasti. Kylmää ilmaa huokui sykäyksinä, sykkivä kirkkaus sai Samulin siristämään silmiään. Hän oli kuullut ja olettanut uskoneensa Saagan kertomukset omista kyvyistään, mutta mitään näin luonnotonta hän ei ollut kuvitellut joutuvansa todistamaan.
Ensimmäisen hämmästyksen mentyä ohi ja huomattuaan, ettei mitään radikaalia tapahtunut Samuli otti varovasti askeleen edemmäs. Mutta oli kuin hän olisi törmännyt näkymättömään seinään. vaaleat aallot levisivät ilmassa kohdasta, jossa Samuli oli tuntenut kätensä kuin uppoavan jääkylmään jähmeään veteen. Samuli kurtisti kulmiaan. Mitä tämä nyt tarkoitti? Eikö Samuli pääsisi lähemmäs? Sinertävä valo levisi samalla yhä kauemmas ja voimistui. Samuli veti henkeä ja yritti jälleen kävellä eteenpäin.

Samuli vain pysähtyi kuin seinään. Hän kurotti kädellään kohti sitä kohtaa, jossa levisivät uudet vaaleat väreet ilman halki. Mutta ne eivät olleet ehtineet edes haihtua ennen kuin taustalla etäisenä kuulunut humina alkoi voimistua ja valo syveni ja kirkastui entisestään. Sitten lammen keskeltä kuului kohahtava ääni, joka sai Samulin riuhtaisemaan katseensa leviävistä värähdyksistä.

Lammen keskellä oli niin kirkasta että silmiin sattui kun yritti katsoa. Mutta valon keskellä Samuli saattoi erottaa epämääräisen tummemman ihmismäisen hahmon. Samuli yritti huutaa sille, mutta humina oli kasvanut nopeasti jo korviin sattuvaksi. Samuli otti haparoivan askeleen taaksepäin. Koko tapahtuma alkoi näyttää uhkaavalta kun selvät lammen keskeltä lähtevät sinisen valon sykkeet kävivät yhä kiivaammiksi ja kirkkaammiksi.

Samuli puristi silmänsä kiinni ja yritti nostaa kätensä suojaksi kun kaikkein voimakkain syke oli kaataa hänet. Samalla sininen valo valtasi koko näkymän ja muuttui kirkkaammaksi kuin vielä aiemmin. Mutta koko tämä uusi vaihe oli ohi yhdessä sydämenlyönnissä. Humina jätti Samulin korvat soimaan ja hän hädin tuskin kuuli molskahduksen kun jotain tippui lampeen.

Hetkeäkään empimättä Samuli käveli lammen rannalle. Hän saattoi vaikka vannoa nähneensä jotain valon keskellä ja hänen täytyi tarkistaa asia. Lammen vesi liplatti vielä kuin ison järven rantoja vasten ja tuntui lämpimältä Samulin astuessa päättäväisesti veteen. Lammen pohja tuntui upottavalta ja pehmeältä, mutta Samulin todella huomattua jotain lammen keskellä veden alla se ei hidastanut häntä. Mutta samalla hän huomasi rannoille jääneen sinisen loisteen, joka seurasi myös hänen jäljessään. Jokin toisesta maailmasta oli koskettanut tätä paikkaa.
Samulin sydän muljahti vatsan seudulle kun hän uskoi tunnistavansa hahmon. Hän ei pystynyt uskomaan sitä, kaiken sen jälkeen! Mutta kauan hän ei ihmetellyt lammen pohjalla liikkumattomana makaavaa Saagaa. Samuli oli itsekin juuttua kiinni upottavaan pohjaan kun hän kiirehti auttamaan tytön pois veden alta. Lammen vettä päätyi jotenkin myös Samulin suuhun, hänen toimensa eivät olleet kovin harkittuja. Ainoa asia minkä hän tiesi oli, ettei Saaga liikkunut ja että tyttö oli ollut jo ikuisuudelta tuntuvan ajan veden alla.

Lammen epätasainen pohja nousi nopeasti ja Samuli onnistui horjahdellen ja liukastellen nostamaan Saagan penkalle. Tytön keho oli kuitenkin veltto ja hengitys olematon. Samuli ei tiennyt mitä tehdä. Hän jatkoi vain Saagan kiskomista kunnes molemmat olivat kuivalla maalla, vettä tippuvina ja Samuli hengästyneenä mutta Saaga hengettömänä.
”Ääh, Saaga, älä luovuta nyt kun sä oot taas kotona.” Toki terveystiedon ensimmäisellä kurssilla oli opetettu jotain ensiaputaitoja, mutta kaikki se teoria ei ollut mitään oikeaan tilanteeseen verrattuna, jolloin rakkaan ystävän henki oli omissa käsissä. Ja nyt Samulin kädet vain tärisivät. Kun hän kerran oli päästänyt irti Saagasta ja laskenut tämän maahan, hän ei enää tuntunut pystyvän uudestaan koskettamaan tyttöä. Saaga näytti niin levolliselta maatessaan siinä kasvot ilmeettömän rauhallisina. Lopulta Samuli nielaisi ja asetti kätensä Saagan kasvojen molemmin puolin yhdellä riuhtaisevalla mutta kuitenkin tuskallisen hitaalla liikkeellä. ”Älä pliis tee tätä mulle”, Samuli aneli hiljaa kääntäessään Saagan päätä hieman taaksepäin. Mutta jo se riitti, tytön koko keho nytkähti ja kevyen yskänpuuskauksen seurauksena ohut vesivana valui hänen suustaan pitkin toista poskea.
Samuli kavahti äkkiä taemmas maattuaan ensin hajareisin Saagan yllä. Tyttö yskähti vielä pari kertaa ja avasi sitten hämmästyttävän kirkkaat ja tarkkaavaiset siniset silmänsä, aivan kuin hän olisi vain herännyt nukuttuaan pitkään. Samuli katseli hämmentyneenä, kuinka Saaga kohottautui varovasti käsiensä varaan ja naulitsi katseensa Samulin tummemman sinisten silmien kanssa. Kumpikaan ei sanonut mitään ja Samuli epäili tunnistiko Saaga edes hänet.
Hetki kesti vain tovin. Saagan kädet alkoivat väristä kevyen painon alla ja antoivat periksi samalla kun tytön silmistä sammui kaikki ilme ja elämä. Saaga horjahti takaisin makuulle, mutta Samuli pystyi taas hengittämään vapaasti huomattuaan kuinka toisen rintakehä kohoili tasaisesti ja rauhallisesti. Saaga taisi nyt vain nukkua.
Samuli ei oikein tiennyt mitä hänen olisi kuulunut tehdä seuraavaksi. Ehkä kuitenkin kutsua Saagan perhe paikalle. Mutta kun kaikki oli taas rauhallista ja Saaga tarvitsi selvästi lepoa eikä tytöllä näyttänyt olevan mikään hätänä. Samulikin huomasi vasta nyt kuinka uupunut hän oli. Hän pyyhkäisi jo osittain kuivunutta mutaa farkkujen lahkeistaan, sitä oli melkein polviin asti. Samuli käänsi päätään aavistuksen. Mutaisen lammen läpi rämpiminen vielä veltto paino mukana tuntui jälkeenpäin äärettömän raskaalta. Mutta jostain Samuli oli vain saanut voimia toimia tarpeeksi nopeasti. Ja nyt hän istui Saagan vieressä odottaen hengityksensä tasaantumista.

Samuli laski varovasti kätensä Saagan poskelle. Se tuntui melko kylmältä, hänet olisi pian saatava sisälle. Samalla Samulilla oli aikaa tutkia tyttöä enemmän. Jostain syystä Saagalla oli lyhyet hiukset ja vaatteet, jotka olivat aavistuksen tummuneet ja repaleiset käytöstä vaikka Samuli ei ollut ennen niitä nähnyt. Ja vasta tutkiessaan Saagan vaatteita hän huomasi jotain mikä oli jäänyt aiemmin huomaamatta, ei sellaiseen ollut aikaa silloin kun oli henki ollut kyseessä.
Samuli ehti vain hengähtää hämmästyksestä kun juuri samaan aikaan Saagan vanhempien makuuhuoneessa syttyi valo ja Samuli kuuli, kuinka takapihan ovea riuhdottiin auki. Samuli otti varovasti Saagan syliinsä ja käänsi niin, ettei pyöristynyt vatsa näkyisi ensimmäisenä. Oli Saagalle tapahtunut sitten mitä hyvänsä, hän ansaitsi ainakin saada tilaisuuden selittää kaiken itse. Ja Saagalla menisi taatusti hetki aikaa toipua. Mutta sen Samuli tiesi, ettei hän itse ollut enää lähdössä mihinkään. Tapahtuisi mitä tahansa hän pysyisi Saagan rinnalle nyt ja niin pitkään, kuin tarvitsi. Saagan vaikeudet eivät päättyisi tähän ja tällaiseen kotiinpaluuseen, ne saattoivat vasta alkaa.

Huhhuijaa, tässä tulikin parin tunnin tauko väliin kun oli pikkuveljen (talo täyteen 9-vee pikkupoikia ja -tyttöjä, desibelirajat helisivät...) synttärit. Mutta olen ylpeä tästä osasta. Oli kuvanlaatu sitten mitä tahansa itse tarinan pitäisi olla aina tärkein. Jatkoa saatte odottaa taas sen kuukauden, pidän tässä ensin varmaan vähintään viikon tauon simssailusta ihan vain vaihtelun vuoksi. Mutta en suinkaan aio lopettaa...

Ja sitten loppukevennykset ja kaikki kootut kommellukset.

Olin äärimmäisen tyytyväinen kun Saaga saapui kuvauspaikalle toiselle tontille Ialdan mukana koulusta. nih, täytyyhän näyttelijöidenkin käydä koulua...Ja aika edustava kuva Saagasta tuossa noin, omalaatuinen ja nätti simi.

Ja tähän päättyivät tämän tonitn kuvaukset. Jostain syystä tuo naikkonen päätyi lopuksi lampeen ettei joutuisi kuvaan... Mahtoi olla vilpoista odottaa.

Ja samaan aikaan muu porukka näytti ottavan ilon irti vapaa-ajastaan sekä juhlivan kuvasten päättymistä omalta osaltaan. Nääh, oikeasti kuvasin nämä ennen vikaa kohtausta.

Oli tylsää kun odotin aamun koittoa jotta Naelin ja Saagan voisi soittaa paikalle.

Siis TODELLA tylsää.

Ja nämä ovat hyvästit samalla tälle porukalle.

...En halua muistaa miten päädyin ottamaan tällaisen kuvan. Jossain se Saagankin raja kulkee.

Ja oli tiedättekö tosi mukavaa yrittää kuvata kun Saaga ryntäsi koko ajan vessaan ja valitti väsymystä. Tässäkin ehti juuri ja juuri pestä pöntön ja kädet kun taas piti kumarrella...Tyttö raukka. Hermoraukkani.

Selevä, sitten kommenttia kiitos! ^^ Taas tulee kävijäpiikki ja toivon totisesti että kommenttejakin tulisi vähän enemmän. Menisi vihdoin edes se kymmenen raja rikki...