Oggay, venähtikös hieman. Mutta hei, njema problema! Uusi osa on vihdoin täällä! :D En ala selittelemään mitään, vaati melko paljon lavastamista ja suunnittelua tämä osa (mm. katkaisin aika lailla aiotusta pituudesta loppujen lopuksi) enkä oikein vieläkään ole tyytyväinen useisiin kuviin...Ensinnäkin pitäisi opetella itse tekemään poseja ennemmin kuin kirota niitä olemassa olevia, kun välillä ei mikään tuntunut kelpaavan. Huoooh, olen ylpeä itsestäni kun edes tähän hiihtoloman lopuksi sain tällä tavalla panostettua. Never mind hei guys, hypätkää vain lukemaan ^^ ja kommentoimaan. Kieliopillinen taidonnäyte koko edellinen lause. Äikänmaikat kirkkuu. Ne miehetkin.

Saaga vääntelehti unissaan kunnes säpsähti ja avasi silmänsä. Hän katseli hetken ympärilleen. Hän oli omassa huoneessaan. Mutta miten? Oliko hän sittenkin nähnyt unta? Kaikki oli tuttua. Saaga huokaisi syvään, mutta oli hirmuisen helpottunut.
”Ai hemmetti…” Saaga hieroi päätään. Olo oli vielä tokkurainen. Saaga oli ilmeisesti nukkunut hyvin pitkään. Olihan unikin ollut niin elävä. Saaga hymyili hieman. Kunhan Niko kuulisi millaisen unen Saaga oli nähnyt. Siitä riittäisi puhetta. Niin, jotenkin Saagan outo uni tuntui herättäneen Saagan toisellakin tavalla. Hänen perheensä kaipasi häntä ja Saaga heitä. Nyt Saaga ei enää teeskentelisi mitään. Vielä hetken Saaga istui ja venytteli, antaen katseensa levollisesti kiertää ympäri tuttua huonetta. Oli hyvä olla kotona, Saaga oli kaivannut sitä enemmän kuin luulikaan.
Oli pimeää, luultavasti Niko olisi nukkumassa. Saaga suuntasi askeleensa kohti tuttua huonetta. Mutta jokin ei ollut kohdallaan. Vaikka jostain syystä tietokone oli päällä, talo oli tavallista pimeämpi. Eikä kuulunut ääntäkään. Ei Ramin kuorsausta, kissojen nahistelua tai kuivanaksujen kolinaa ruokakupin reunoja vasten. Ei yhtäkään turvallista tuttua ääntä, ei mitään. Saaga pysähtyi ja nielaisi. Hän oli nähnyt peilin.

Tietokonekaan ei hurissut niin kuin piti. Kuvaruudun väri välkkyi mustan ja sinisen välillä. Se loi aavemaisen valon Saagan selän taakse. Mutta Saaga ei kiinnittänyt siihen huomiota. Hän katseli suu aavistuksen auki peilikuvaansa, pelon ja kauhun paikalleen lamaannuttamana. ”Ei…Ei tällaista voi tapahtua. Kaiken piti olla kunnossa!”

Peilistä häntä tuijotti toinen tyttö. Tytöllä oli sama hämmästynyt ja epäuskoinen ilme. Saaga odotti yhä tekemättä mitään, kuin uskoen kaiken palaavan pian jotenkin normaaliksi. Mutta tyttö ei kadonnut, talo ei vastannut hänelle mitään. Sitten Saaga kuuli kuiskaavan äänen ja tunnisti sen omakseen. Mutta hän ei puhunut. Tyttö peilissä puhui Saagan äänellä, tyttö jolla oli samanlainen yöpaita. Tumma iho, tumman siniset silmät ja ruskeat hiukset, samanlaiset kasvonpiirteet…Tyttö oli Saaga. Ja hän puhui ja aneli: ”Ei...Miksi sinä jätit minut. Sinä et olisi saanut hylätä minua! Minä tarvitsen sinua…”
Saaga huomasi astuvansa lähemmäs. Hän nosti kätensä. Tyttö teki samoin. Hän kosketti värisevällä kädellä peilin kylmää pintaa. Tyttö teki samoin, hän kurkotti kohti Saagaa yhä puhuen: ”Miksi sinä hylkäsit meidät kaikki, emmekö olekaan sinulle tärkeitä…Enkö merkitse sinulle mitään?” Saaga kavahti taemmas. Kuristuneella äänellä hän huusi takaisin: ”Minä en halunnut tätä! En halunnut hylätä ketään, kyllä minä välitän teistä! Niko, kuuletko, minä tarvitsen sinua!” Ei vastausta, tytön ääni hukkui hetkeksi Saagan huudon alle mutta jatkui sitten toistaen samoja syytöksiä. Saaga ei enää kestänyt, hänen oli päästävä pois. Hänen oli etsittävä Niko, Terhi ja Rami. Hän tarvitsi perhettään, ei hän voisi heitä hylätä! Tyttö puhui perättömiä, ei Saaga ollut halunnut sitä…
Saaga juoksi portaat alas niin että oli kompastua. Hänen hengityksensä kiihtyi ja muuttui epätasaiseksi, alakerrassa häntä vastaan tuli vain hiljainen ja painostava pimeys. Pelkkä harhakuva siitä minkä Saaga oli oppinut tuntemaan ja kutsumaan kodikseen.
”Terhi…? Äiti! Isä?! …Nora?” Saaga toisti yksitellen nimet koko ajan epävarmempana saamatta yhteenkään kutsuun vastausta.  Kaikki näytti koskemattomalta ja liikkumattomalta. Saagaa alkoi palella, hän tunsi olonsa uhatuksi. Joku seurasi häntä, katsellen jokaista liikettä. Mitä Saaga tästä tuumaisi? Mitä hän tekisi seuraavaksi? Saaga seisoi hetken kuunnellen omaa levotonta hengitystään. Hän muuttui koko ajan hermostuneemmaksi, hänen oli päästävä pois tästä harhakuvasta.
Ovi avautui itsestään Saagan juostessa sitä kohti. Liian myöhään Saaga ymmärsi tehneensä virheen. Heti kun hän astui talon ulkopuolelle maisema värähti ja vähäiset yön maalaamat värit hukkuivat pimeyteen.
Saaga kaatui hämmästyksestä, mutta kohotti nopeasti katseensa. Hän ei saisi eksyä ja hukkua tänne. Värit värähtelivät ja katosivat Saagan ympärillä samalla kun hän katsoi. Saaga oli niin peloissaan ettei edes pystynyt enää huutamaan. Tilanne oli niin kummallinen ja luonnoton että melkein naurettava.
”Ei, ei, ei…!” Saaga alkoi kuitenkin toistamaan sanaa. Tie katosi pimeyteen ja se pimeys lähestyi häntä. Hänen oli päästävä takaisin taloon, siellä hän oli ollut turvassa pimeältä. Saaga kompuroi hädissään ylös ja kääntyi. Liian myöhään.
Ovea ei enää ollut. Saaga ei enää nähnyt kunnolla ympärilleen. Ne vähäiset värit jotka olivat säästyneet pimeydeltä seurasivat vain Saagan mukana. Saaga oli ainoa valo pimeyden keskellä. Ja pimeys lisääntyi ja tuli yhä lähemmäs.
”Ei! Ei tätä voi tapahtua…”, Saaga kykeni peloltaan enää vain mutisemaan hiljaa värisevällä äänellä katsellessaan ympärilleen. Ei pakokeinoa, ei mitään pelastusta. Saaga ei pääsisi takaisin. Samalla kun hän yritti epätoivoisesti roikkua kiinni muistikuvissa perheestään ja maailmasta josta tuli, ne tuntuivat kaikkoavan vielä kauemmas. Saaga unohti ne. Pian Saaga oli yksin, aivan yksin.
Saaga hengitti raskaasti, hän kuuli vain oman hengityksensä. Sen toisen tytön sanatkin olivat kadonneet pimeyteen. Saaga ei pystynyt ottamaan askeltakaan, hän pelkäsi putoavansa vielä syvemmälle. Niin syvälle pimeyteen ettei hän tietäisi mikä tie toisi pois. Saagan sisältä kumpusi epätoivoinen ulvahdus. Se ei edes kuulostanut häneltä. Ääni hukkui pimeyteen hänen ympärillään. Saaga vajosi polvilleen.
Saaga pudisti päätään hitaasti puolelta toiselle. Hän käpertyi koko ajan pienemmäksi lannistavan pimeyden ja yksinäisyyden painon alla. Hän ei halunnut olla yksin, ei hän pystynyt siihen. Hän tarvitsi muita. ”Ei, ei taas…” Saaga kuiskasi värisevällä äänellä. Hän kuuli puhetta, mutta ei ymmärtänyt sanoja. Vaikka Saaga pelkäsikin hän tarrasi tuohon ääneen tiedostamattomasti samalla kun yritti olla kuulematta sitä. Sitä mukaa kun ääni voimistui Saaga pelkäsi yhä enemmän, mutta samalla pimeyteen alkoi tulla valoa.

Sanat olivat kuin lempeää laulua ja ääni pehmeä ja tyynnyttävä, mutta Saaga pelkäsi. Hän ei nähnyt mitään! Hän ei tiennyt mikä oli totta. Nukkuiko hän ja oli nyt heräämässä painajaisesta vai tyynnyttikö pimeys häntä petolliseen turvallisuuden tunteeseen. Saagan käsiin sattui, kun ne osuivat johonkin pimeässä. Ääni oli hänen takanaan. Ääni oli tuttu...Saaga veti henkeä ja yritti rauhoittua, sitä ääni käski hänen yrittää. Saaga luuli nyt ymmärtävänsä...”Saaga, avaa silmät.”
Saaga kuuli oman huohotuksensa, kylmä hiki liimasi hiukset kasvojen molemmin puolin. Saaga tärisi pelosta ja uupumuksesta. Hänellä ei ollut lainkaan turvallinen olo vaikka Nael muuta väitti. ”Lopetithan sä viimein huutamisen ja riehumisen. Ootko sä kunnossa? Huusit vaan koko ajan, että et halua etkä ymmärrä.” Naelin ääni ei ollut syyttävä. Naelin kuuma hengitys tuntui Saagan niskassa. Toinen oli yhtä hengästynyt kuin Saaga itse. Saman tien Saaga alkoi hävetä itseään. Hän oli tapellut unissaan näkymätöntä vihollista vastaan, mutta Nael ei ollut päästänyt irti. Hän oli tuonut Saagan takaisin.
Saaga huokaisi väsyneenä ja laski kätensä Naelin kädelle. Hän yritti saada lohtua toisen läheisyydestä ja sulkea unensa kauhea sanoma mielestään. Mutta kolkot sanat pyörivät Saagan mielessä välähtävien kuvien kanssa. Pimeyttä ja yksinäisyyttä.

”Mä en saa nukuttua. Mä näin taas vain kauhean unen. Mun ei pitäis olla täällä, enhän mä ymmärtänyt aluks suakaan”, Saaga kuiskasi hiljaa tärisevällä äänellä kehtaamatta katsoa Naelia. Sen sijaan Saaga ei pystynyt estämään itseään vilkaisemasta alas. Naelin toinen käsi oli kietoutunut tiukasti Saagan poven ympärille, Nael ei sanonut mitään vaan vain aavistuksen siirsi kättään. 
”Sä et ymmärtänyt mua, koska sä olit silloin muualla. Sä olit taas kotonas, eikö niin?” Saaga nyökkäsi aavistuksen ja sulki uupuneena silmänsä, vaikka pelkäsikin nukahtavansa. ”Mä oon kaks ihmistä. Toinen on mä, se joka mä olin ennen kuin tulin tänne  ja toinen se mun sisälle teljetty, joka sitoo mut tähän maailmaan, eikö niin? Sä oot sanonu sen ennenkin. Ja riippuen siitä kumpi mä oon mulla on erilaiset…kyvyt. Mä en ymmärtäny sua ja pelkäsin koska mä olin ihminen. Nyt mä taas ymmärrän koska oon niin kuin sä. Ja mä en pelkää…Koska oon sun kanssa.” Saaga mietti vain hetken sanojaan ja päätti kertoa todelliset tunteensa, koska tiesi Naelin tietävän ne muutenkin.
Saaga otti paremman asennon niin kuin Naelkin. Tämä ei ollut ensimmäinen kerta kun Nael oli sattunut paikalle samaan aikaan kun Saaga yritettyään nukkua heräsi painajaiseen. Oikeastaan kolmas. Saaga ei ollut nukkunut kertaakaan kunnolla sen jälkeen kun oli tullut eli kaksi päivää sitten. Hetken Nael ja Saaga istuivat vain sylikkäin. Nael laski kätensä Saagan kyljelle ja Saaga tiesi aivan hyvin itsekin, että ei ollut myöskään syönyt mitään. Hänen kylkiluunsa tuntuivat tavallista selvemmin. Mutta Nael ei sanonut mitään, Saaga tiesi mitä olisi kuullut. Saaga melkein pelkäsi sitä yhteyttä mikä hänen ja Naelin välille oli tullut niin lyhyessä ajassa. Hän sanoi sen ääneen. ”Voitko uskoa jos sanon, että se on normaalia meille? Daegin mukaan ainakin.” Saaga hymähti. Daeg tuntui tietävän enemmän hänen kansastaan kuin hän ja Nael yhteensä. Saaga sanoi senkin ääneen.
”Sä oot oikeessa. Aina kun Daeg lähtee kierrokselle niin se käy ainakin jossain vaiheessa penkomassa niitä arkistoja. Sielt löytyy joskus mielenkiintoisiakin juttuja, Daegin mukaan me tiedetään enemmän siit rinnakkaisulottuvuusjutun toiminnasta kuin muut kansat. Mun on vaikee uskoo, koska mä en ainakaan tietäny mitään ennen Daegin oppitunteja.” Saaga tiesi että Nael yritti vain saada Saagan ajatukset jonnekin muualle. Vähän hän onnistuikin, sillä Saagaa alkoi kiinnostamaan. ”Miten se sitten toimii?”, Saaga kysyi hiljaa.

”No…Mä en enää kunnolla muista. Kuulit jo että rinnakkaisulottuvuuksissa aika kulkee samaa vauhtia. Ne on myös hyvin samankaltaisia muutenkin… Me näytetään samoilta ja voidaan puhua toistemme kielillä helposti. Ja vain rinnakkaisulottuvuuksissa voi jotenkin siirtyä toiseen, joskus vahingossakin. Tottahan teilläkin on ollu mystisiä katoamisia? Oikeestaan musta tuntuu että mun velipuolen äiti tais olla sun maailmasta. Siis Tomin. Mut se on aika monimutkanen juttu…” Saaga alkoi kiinnittää yhä vähemmän huomiota Naelin puheeseen. Häntä alkoi taas väsyttää, mutta Saaga pelkäsi. Aina kun hän jäi yksin, hän vain näki levottomia unia ja heräsi pelosta turtana. Nytkin Naelin ääni kuulosti niin lempeältä ja rauhalliselta…Saaga sulki silmänsä vain hetkeksi ja vain havahtuakseen kohta hereille kun hänen päänsä nytkähti eteenpäin.
Nael naurahti hieman. ”Mun jutut on vai noin tylsiä?” Saaga pudisti nopeasti päätään. ”Ei toki, mut…Mua vaan väsyttää. Hölmöintä tässä on se että vaikka mua väsyttää mä en kuitenkaan voi nukkua. Ihan kuin joku kirous, koska aina kun mä jään yksin niin…” Saagan ääni hiipui. Vaikka hän ei ollut kysynyt sitä ääneen, Nael näytti jälleen arvanneen Saagan ajatuksen kulun. ”Haluaisitko sä et mä jäisin viel vähäksi aikaa? Tällä kertaa täällä ei oo muita.” Saaga oli huomattavan helpottunut, mutta huomasi siitä huolimatta pudistavan päätään. ”En mä voi sellasta pyytää, sullaki on aina jotain tekemistä…” Mutta Nael ei kuunnellut Saagan vastusteluja vaan painoi Saagan vasten itseään ja vaihtoi taas asentoa.
Saaga yritti nousta mutta Nael esti häntä. ”Ootko sä nyt varma?”, Saaga kysyi tietämättä mitä hän oikeasti tunsi. Häntä väsytti, hänen kehonsa huusi unta, mutta Saaga tunsi samalla itsensä niin vaivautuneeksi. Hän ei ollut vielä kertaakaan ollut niin lähellä Naelia…Suorastaan kiinni painautunut.”Oon oon, yritä nyt nukkua. Mä oon vaikka vaan siihen asti että sä nukahdat”, Nael sanoi rauhallisesti.
Saaga painoi kiitollisena silmänsä kiinni ja yritti rentoutua. Kaikki oli käynyt niin nopeasti, vasta hetki sitten hän oli herännyt ja jutellut hetken Naelin kanssa. Nyt hänen pitäisi taas nukkua, mutta Nael oli jäänyt tällä kertaa. Saaga oli epävarma tilanteen kulusta. Saaga ei voinut kieltää itseltään, etteikö hänellä olisi ollut nyt turvallisempi olo kuin pitkään aikaan. Hän tiesi että Nael suojelisi häntä kaikelta pahalta. Hän tunsi Naelin kädet ympärillään ja toisen kehon lämmön. Mutta oliko se oikein? Väsymys vei voiton ristiriitaisista ajatuksista ja tunteista. Saaga nukahti hyvin pian.

***

Nael muisti vain ottaneensa hieman paremman asennon. Hän kohottautui varovasti toisen kätensä varaan tiedostaen samalla Saagan kehon painon vasten omaansa. Naelin ilmeestä saattoi lukea vain pienen hämmästyksen. Saaga nukkui yhä levollinen ilme kasvoillaan, mutta jos…
Saagan siniset silmät rävähtivät auki. Saman tien Naelin huomattuaan Saaga suli autuaaseen hymyyn ja sanoi kirkkaalla ja iloisella äänellä: ”Sä et lähtenytkään! Sen takia mä nukuin viimein hyvin enkä nähnyt mitään unta.” Nael vastasi vain epävarmalla hymyllä.
Nael nousi nopeasti ylös siirtäen Saagan hellävaraisesti pois päältään. Mutta Saaga nousi myös, hän ei ollut vielä kertaakaan nähnyt Naelia niin totisena. Tavallisesti toinen aina hymyili ja sai Saagankin paremmalle tuulelle. Nyt Saaga oli yhtä hämmentynyt ja epävarma. Aivan kuin Naelin tunteet olisivat peilaantuneet hänessä. ”Saaga, mun pitää mennä. Yritä sä vaan levätä vielä vähän aikaa, mä en tiedä kuinka pitkään sä…Me nukuttiin.” Odottamatta vastausta Nael nousi. Saagan sydän jätti lyönnin väliin. Mistä nyt oli kyse? Jostain vakavasta?

Kun Nael kääntyi katsomaan ovella Saaga laskeutui nopeasti makuulle. Sitä Nael odotti, Saaga ei saisi tulla mukana. Mutta heti kun Nael oli kadonnut näkyvistä Saaga ponnahti ylös ja seurasi. Hän halusi kuulla mistä oli kyse. Ja toisaalta hän ei halunnut kadottaa Naelia. Jostain syystä se tuntui hirveän tärkeältä.

Saaga hiipi Naelin jäljessä ovelle. Mutta Saagan täytyi alkaa juosta kun hän ymmärsi kadottaneensa Naelin näkyvistä. Pimeissä käytävissä ei kuulunut ääntäkään, Nael oli jo kaukana. Mihin toisella oli niin kiire? Saaga yritti haudata kasvavan paniikin. Hän ei oikeastaan pelännyt tämän kaiken takana olevan totuuden paljastumista vaan sitä, ettei löytäisi Naelia. Hölmöähän se oli, mutta Saagan täytyi tosissaan keskittyä pystyäkseen pitämään mielensä kirkkaana, ennemmin kuin vajota maahan valittamaan ja anelemaan Naelia tulemaan takaisin. Vahva vaisto ohjasi Saagaa eteenpäin, hänen täytyi löytää Nael…
Saaga nojasi seinään yrittäen pitää hengityksensä tasaisena. Hän oli varma, että tuon oven takana jossain oli Nael. Ja myös Daeg, Saaga tunnisti naisen äänen. Kun hän vielä lisää keskittyi, hän saattoi saada selvää sanoista. Saaga tunsi omituisen rauhan leviävän sisälleen, nyt hän taas tiesi missä Nael oli. Saaga sai taas olla hänen lähellään…
Nael käänsi aavistuksen päätään mietteliäänä kuunnellessaan samalla Daegia. Hänen ei tarvinnut kauan miettiä mistä oli kyse. Nael piti tyynen rauhallisen ilmeen kasvoillaan vaikka tunsi aivan muuta. Hitaasti hän irrottautui seinästä ja johdatti Daegin kauemmas kuuloetäisyydeltä.
Saaga kuuli loittonevia askelia ja onnistui enää hädin tuskin kuulemaan puheen. Saaga pääsi pian mukaan vaikka osuikin ilmeisesti keskelle sanan harkkaa. Mutta mitä pidemmälle hän kuunteli sitä enemmän hän toivoi ettei olisi kuullut. ”…Ja johtaa siihen! Nael, mehän puhuimme tästä heti kun se tyttö tuli! Tiedät tarinan jatkon niin kuin minäkin. Saaga saattaa olla se.” Saaga kuuli että Daeg oli erittäin pettynyt ja vihainen. Saaga oli onnellinen siitä ettei joutunut olemaan itse saarnan kohteena. Mutta samalla hän paloi halusta tietää mistä oli kyse. Daeg kuulosti myös kunnioittavalta sanoessaan Saagan nimen. ”Leikit tulella, olette molemmat vaarassa jos tämä jatkuu liian pitkälle! Kuten jo olen sanonut teidän kaltaistenne välille syntyvä suhde on aivan jotain muuta. Se on erottamaton, ei sellaisesta ole kuin haittaa varsinkin kun tiedät mihin se ennen pitkää johtaa.” Saaga mietti hetken. Oliko hän ehtinyt kuulla mihin se johtaa? Mutta ilo läikehti Saagan sisällä kun hän kuuli Naelin huvittuneen ja kiusoittelevan äänen.
”Ääh…Löysää vähän. Osaan huolehtia omista asioistani enkä tarvitse tällasta saarnaa. Tulin vaan varmistamaan omat epäilykseni. Sä tiedät etten mä anna Saagalle tapahtuu mitään pahaa, etenkään ennen kuin sä oot varma niistä omista epäilyksistäs. Jätät meidät vaan rauhaan, mä hoidan tän.” Saaga tunsi olonsa heti paremmaksi ja varmemmaksi. Jos hänen tunteensa Naelia kohtaan olivatkin jotain väärää, Nael oli luvannut huolehtia siitä että kaikki olisi pian taas hyvin. Jostain syystä Saaga luotti Naeliin ilman epäilystäkään. Jos nyt jokin ei ollut kohdallaan, Nael kyllä hoitaisi asian. Hänhän oli sanonut niin juuri äsken.

Saaga värähti tahtomattaan kuullessaan eläimellisen sähähdyksen ilmeisesti Daegin suusta. Nainen oli nyt niin raivona ettei Saaga voinut kuvitellakaan sitä. Mikä nyt oli niin väärin? Saaga oli onnellinen ettei ollut sillä hetkellä samassa huoneessa Daegin kanssa. Mutta hän saattoi kuvitella Naelin seisomassa itsevarmana odottaen jos naisella olisi vielä jotain sanottavaa. Mutta taatusti mikään ei kääntäisi Naelin päätä. Nael haluaisi olla Saagan kanssa aivan niin kuin Saaga hänen kanssaan.
”Et saa mennä yhtään pidemmälle! Saat luvan sanoa sen sille Saagallekin, hän tuskin edes tietää mitään tästä.” Pieni tauko. Saaga säikähti yhtäkkisen epävarmuuden ja pelon piston takia. Mitä nyt tapahtui? Miksi Nael ei ollutkaan enää niin varma? Daegin ääni kuului selvänä ja omahyväisenä. Saaga mietti oliko häneltä jäänyt jotain kuulematta. Sitten Saaga jotenkin ymmärsi. Daeg oli huomannut Naelin tietävän, että Saaga oli seurannut. ”Jaaha, ymmärrän…Olette menneet jo niin pitkälle. Tavatonta että jo näin nopeasti…No jaa. Mutta teit kuitenkin oikein tullessasi kertomaan minulle mitä tapahtui kun lupasit jäädä vahtimaan Saagan unta. Yksi mysteereistä joita en ole selvittänyt, yhteinen uneton uni kun olette yhdessä…Joka tapauksessa, tästä lähtien minä pidän teitä silmällä ja jos tarpeen tulee huolehdin, ettette enää ole tekemisissä toistenne kanssa. Meillä on jo ihan tarpeeksi vaikeuksia ilman tätäkin.”
Saagan sisällä kipinöi kapina. Ei heitä tarvinnut seurata! Saagan täytyi pidätellä itseään ettei olisi itse rynnännyt ovesta sisään ja sanonut suorat sanat. Mutta Nael ehti ensin. ”Sä et voi olla tosissas! Nyt kun mä tiedän niin mä kyllä osaan…” Saaga hypähti Daegin keskeyttäessä korkeaksi kohonneella uhkaavalla äänellä, jonka hän oli kuullut kerran ennenkin: ”Tämä asia on loppuun käsitelty! Jos vielä kerrankin näen teidät yhdessä tiedät mitä siitä seuraa! Nyt, mene!”
Saaga lähti nopeasti kävelemään poispäin aivan kuin käsky olisi annettu hänelle. Se oli turhaa, kyllä Nael tiesi nyt että Saaga oli seurannut. Saaga kuuli oven avautuvan takanaan ja käskyä odottamatta pysähtyä niille sijoilleen.

”Sä kuulit kaiken, eikö niin?”, Nael kysyi hiljaa Saagan takaa. Kylmät väreet värisyttivät tyttöä. Kylmä ja viileä ilma pimeässä käytävässä oli liikkumaton ja jännittynyt. ”Ainakin osan…” Saaga keskeytti lauseensa. Hän alkoi ymmärtää. Ei hänen tarvinnut vastata, Nael kyllä tiesi vastauksen. Eivät he olisi sanoja tarvinneet.

Hiljaisuus laskeutui. Eivät he tarvinneet sanoja silloinkaan kun Nael kietoi kätensä Saagan ympärille takaa päin ja laski hetkeksi päänsä pehmeästi tytön olalle. Saaga tunsi löytäneensä viimein paikkansa täällä, Naelin rinnalla. Rakkaus ei riittäisi kuvaamaan sitä kiintymystä ja läheisyyttä. Heillä ei ollut aikomustakaan jättää toisiaan. Siihen hetkeen ei tarvittu sanoja. Ei enää. 
Saaga tunsi elävänsä muun maailman ulkopuolella. Katselevansa sitä maitolasin läpi, vain Naelin hän näki selvästi. Muutama silloin tällöin vaihdettu kiinteä katse, käden hipaisu ohi kulkiessa…Saagasta tuntui ettei hän muuta tarvinnut. Se tuntui riittävän silloin. Saaga oli iloinen. Niin kauan kuin hän sai olla Naelin lähellä.

Mutta Daeg piti sanansa ja vahti heitä kahta. Vain se varjosti Saagan mieltä. Nytkin Daeg tuhahti ja asetti kätensä puuskaan tarkkaillessaan tapahtumia. Ialdan innostunutta selostusta jälleen jostain tyhjänpäiväisestä aiheesta ei oikeastaan kukaan kuunnellut. ”Daeg, antaisit heille hetkeksi omaa aikaa. Hengität koko ajan niskassa, sellainen kävisi kenen tahansa hermoille. Tunnen Naelin paremman kuin sinä, tiedäthän?”

”Ja senkö takia minun pitäisi luottaa häneen? Juuri sen takia en voi, että hän on sinulle sukua. Jos jätän heidät hetkeksikin keskenään, niin…” Daeg murahti itsekseen. Tom hymähti. ”Olet vainoharhainen. Tule, lähdetään kierrokselle. Kay lopettaa pian omansa ja tulee kertomaan löydöistään.” Daeg näytti vastahakoiselta. ”Etkö tottele käskyä, Dhahenhg?” Daeg tuhahti. ”Hyvä on, mutta vain sillä ehdolla ettet enää yritä lausua oikeaa nimeäni. Voin kostaa samalla mitalla, Tomeglan, suojelija?” Kaksikko vaihtoi pikaisen huvittuneen katseen.
Vihdoin Ialdakin huomaisi ettei häntä enää kuunnella. Korvat matalana vasten päätä hän irvisti Saagalle joka pikaisesti käänsi katseensa. ”Nael, mäkin oon täällä muistatko? Susta on tullu ihan outo, heti sen jälkeen kun toi tuli!” Ialda oli suorasanainen äänekäs itsensä. Saaga yritti olla pahoittamatta mieltään mutta tiesi että ainoastaan Nael oli iloinen hänen seurastaan. Kaikki muut vain vahtivat heitä, paitsi Kay. Tyttöä tuskin näkyi, oikeastaan eniten tavallisen ihmisen näköinen porukasta oli se kaikkein oudoin. Mutta Saaga tunsi että hänkin tiesi enemmän kuin Saaga. Suojelulla oli jokin päämäärä. Saaga suojeltiin Naelilta, miksi? Mitä varten? Mitä Saagan kuului tehdä?
Saaga seisoi edessään olevaa laatikkopinoa katsellen siihen asti kunnes kuuli huoneen tyhjentyneen. Nael oli kadonnut Ialdan kanssa johonkin niistä loputtomista käytävistä ja huoneista, joihin Saaga pelkäsi vielä joku kerta eksyvänsä. Ei hän neljässä päivässä paikkaa opi tuntemaan. Saagan mieli laski kun hän tunsi Naelin kaikkoavan yhä kauemmas. Hän kaipasi voivansa seurata, mutta tiesi Ialdan vain patistavan hänet pois vedoten Daegin käskyyn sanatarkasti. Heitä molempia vain vahdittiin koko ajan. Saaga tiedosti sen, kuinka hänen tunteensa ailahtelivat. Hetki sitten hän oli ollut onnensa kukkuloilla vain saadessaan katsella Naelia, nyt hänestä tuntui ettei elämällä ollut enää merkitystä tämän kadottua.
Saaga tunsi olonsa yksinäiseksi, hän tiesi ettei ketään ollut lähelläkään. Saaga huokaisi ja teki kädellään pyyhkäisevän liikkeen, kuin yrittäen sysätä syrjään ankean olonsa. Yhtäkkiä hän alkoi kuitenkin ajatella heitä jotka Saaga oli jättänyt kotiin lähtiessään. Mitenköhän heillä meni? Vaikka Saaga ei enää nähnyt painajaisia tai ajatellut paljon taakse jäänyttä, hän yllättyi sillä ensimmäisellä kerralla huomattuaan kaipaavansa. Kaipaavansa hänelle niin paljon tutummaksi tulleita ihmisiä. Ja nyt ensimmäistä kertaa pitkään aikaan Saaga ajatteli Samulia. Kaikki se tuntui niin kaukaiselta.
Saaga huokaisi ja sulki hetkeksi silmänsä haudaten tietoisesti ajatuksensa ja kaipauksensa mielensä perukoille. Sille ei nyt ollut aikaa eikä sillä ollut enää väliäkään. Saagalle oli käynyt jos selväksi se, että hän olisi täällä vielä pitkään. Jumissa, pääsemättä kotiin. Tämä olisi hänen kotinsa nyt. Ja vaikka Saagalla oli Nael, ei Saaga tuntunut tottuvan ajatukseen täällä elämisestä. Alituista nuoralla tanssimista, näkymätön uhka josta Saaga tiesi niin vähän. Koko ajan piti olla varuillaan. Saaga epäili pystyisikö hän ikinä tottumaan siihen, tähän kaikkeen vieraaseen ja outoon.
Hän kaipasi myös jotain sellaista, joka voisi kertoa ja paljastaa kaikki loputkin salaisuudet. Silloin tällöin ilmapiiri oli kireä, katseita vaihdettiin. Saaga kuiskasi Naelin nimen ääneen kuin toivoen sen tuovan hänet siihen hänen eteensä. Saaga voisi painautua Naelin syliin ja unohtaa kaikki huolensa ja pelkonsa, edes hetkeksi, niin ettei kukaan näkisi…

***

Kay näytti yhtä kaukaiselta ja omassa maailmassaan olevalta kuin ennenkin. Saaga epäröi katsellessaan kauempaa tyttöä, joka ei näyttänyt tiedostavan lainkaan muuta maailmaa ympärillään. Saagan kurkkua kuristi kun hän tunnisti sulkeutuneessa tytössä itsensä. Ei siitä niin kauan ollut, kun Saaga oli tietoisesti sulkenut muun ympäriltään. Ei ollut kauan, se vain tuntui siltä. Niin paljon oli tapahtunut ja muuttunut lyhyessä ajassa. Nytkin Saaga mietti, jos Kay voisi auttaa häntä, vastata joihinkin kysymyksiin. Ehkä tyttö oli niin pihalla, että erehtyisi kertomaan osan Saagalta varjelluista salaisuuksista…
”Hmh? Mitä asiaa?” Kay nosti päänsä ja puhui kuin olisi tiennyt sittenkin Saagan katselleen häntä jo hetken. Saaga hätkähti ja joutui taistelemaan ettei olisi hoiperrellut kauemmas säikähdyksestä. Tuskin Kay sitten olisi yhteistyöhaluinen, jos hänen mielestään Saaga pelkäsi ja vältteli häntä. Mutta kuitenkaan Saaga ei saanut sanaa suustaan, Kayn suurissa ja surumielisissä silmissä oli tutkiva katse. Aivan kuin hän olisi katsonut suoraan Saagan sisälle ja tiennyt kaiken mitä hän vain ajattelikin.
Kay otti kasvoilleen ymmärtäväisen ilmeen ja nyökytti hitaasti päätään. ”Aivan, aivan, minäkin kaipaan häntä. Tokla… Aivan, aivan, jos olet yhtään kuunnellut kieltäsi tiedät, ettei hänkään ollut täältä. Hän suojeli ystäväänsä ja joutui sijastaan tänne, täälläkin hän suojeli meitä ja jäi jälkeen eikä ikinä palannut…” Saaga ei tiennyt mitä sanoa. Ilmeisesti joukko oli ennen ollut suurempi. Sitten Kayn ilme muuttui.

”Haluat varmaan Naelin luokse… Jos oikein muistan, se meni käytävän päähän, yksin. Mutta ole varovainen, on helppo eksyä.” Kay vaikutti mietteliäältä. Ja kun hän mainitsi eksymisen, jotenkin Saagasta tuntui ettei Kay puhunut käytävien sokkelosta. Saagaa alkoi kylmätä. Kay ei vaikuttanut huomaavan häntä enää, hän tutkiskeli vain käsiään. Tyttö jatkoi puhumista, tällä kertaa vaikutti siltä ettei hän edes tiennyt Saagan kuulevan: ”Tyttö parka, ei tiedä mitä tulee kokemaan. Niin isot odotukset, niin vähän tietoa, niin vähän aikaa… Uhraava on- Ai niin. Hassu juttu, Naelia ärsyttää. Isä oli ilkeä, nimesi ikuiseksi lapseksi.”
Saaga kohotti kulmaansa. Nael - lapsi. Saaga ei ymmärtänyt koko kielijuttua. Miten hän saattoi puhua sitä koko ajan, tietämättään? Saaga havahtui mietteistään kun Kay hymähti. ”Ai, jäit salakuuntelemaan. No, nyt kun olet siinä niin odota.”
”Mitä mun pitää odottaa? Ja en mä jäänyt kuuntelemaan, sä ite puhuit ääneen.” Kaylla ei selvästi ollut kaikki ihan kunnossa, mutta Saaga ei silti voinut välttää pientä turhautumisen pistosta. Nyt hän tiesi missä Nael oli ja kaiken lisäksi yksin. Mutta Kay ei tuntunut sittenkään antavan Saagan vain lähteä. ”No jaa, tuskin sinua kuitenkaan kiinnostaa tyttö pieni mitä sinulta odotetaan. Outo Kay vain puhuu.” Kayn ääni muuttui etäiseksi ja kylmäksi. ”Mikä on ennustettu jo ennen kuin syntyi, ennen kuin maa näki valon kun vesi vapautti maan...” Saaga hermostui, mistä Kay puhui? Ja hän oli lopettanut kesken ja kohotti Saagaan ilkikurisen katseen. Kohottaen kätensä Saaga huudahti nopeasti: ”Hei! Kerro, mä haluan kuulla.”

Kay pudisti päätään ja naurahti ilottomasti. ”Kay, oota, sä oot ehkä vähän outo mutta mun täytyy kuulla vihdoin…”

Kay katsoi Saagaa hetken suurilla tummilla ja valottomilla silmillään räpäyttämättä. Kay oli taas kuin muussa maailmassa. Saaga näki Kayn suun liikkuvan aavistuksen, mutta kuuli vain kuiskauksen: ”…on lapsensa.” Sitten Kay painoi päänsä ja alkoi taas tutkia käsiään.
Saaga kohautti olkiaan. ”Okei…” Joko Kay oli todella sekaisin tai kertoi oikeasti jotain tärkeää silloin, kun…ei ollut Saagan kanssa vaan jossain muualla. Saaga päätti kuitenkin olla enää joutumatta Kayn kanssa kahden kesken missään tilanteessa. Tyttö oli melko…pelottava. Muuta sanaa Saaga ei keksinyt. Saaga lähti hitaasti pois huoneesta ja kirosi raskasta ovea, jonka avaamisessa hänellä meni aina ikuisuus.
Saaga ei tykännyt yhtään käytävissä kävelemisestä, varsinkaan yksin. Koleat ja luotaantyöntävät bunkkerin käytävät olivat joskus kuin sodan jäljiltä, katto luhistunut ja seinät lommoilla. Askeleita seuraavat kovat metallin kolahdukset kaikuineen loppuivat aina lyhyeen Saagan kävellessä. Hiljaisuus oli pelottavaa. Jälleen Saaga mietti oliko kääntynyt väärään suuntaan nähdessään vain käsittämättömän romukasan käytävän päässä. Sitten hän huomasi oven hieman ennen kasaa ja helpottuneena melkein juoksi matkasta sen mitä oli jäljellä.

Ensimmäisenä Saagan huomion kiinnitti ovea vastapäätä oleva seinä. Tai ennemminkin siinä olevat kaksi luukkua kaiken sen rojun takana. Saagalla oli taas paljon helpompi olla, kun hän tiesi olevansa Naelin kanssa samassa huoneessa. Enää ei ollut kiire mihinkään. ”Oh, mitä noiden luukkujen takana on? Tollasia ei ole näkynyt missään muualla.”
Samaan aikaan valo syttyi jossain Saagan selän takana. ”Sainhan mä tän toimimaan…”, Saaga kuuli Naelin mutisevan ennen kuin toinen nousi ylös ja käveli Saagan viereen.
”Et halua tietää, sen takia siinä on toi kaikki kama edessä. Mutta Saaga, sun ei ois pitäny tulla…” Saagan silmät levisivät järkytyksestä. Onko Naelkin nyt sitä mieltä, ettei heidän pitäisi tavata enää ollenkaan kahdestaan? Saaga oli syvästi loukkaantunut ja surullinenkin. Mutta hän kätki tunteensa ristittyjen käsien ja ilmeettömien kasvojen taakse. ”Ai jaa? Mä en oo nähny sua melkeen ollenkaan pariin päivään ja nyt sä kuitenkin..” Saaga ei pystynyt jatkamaan, tuntui kuin hänen kurkkuunsa olisi kuroutunut umpeen. Nael ei sanonut mitään, kosketti vain Saagan kättä. Saaga taisteli itseään vastaan ja onnistui pysymään tyynenä. Naelin täytyisi nähdä kuinka petetyltä hänestä tuntui.
 ”Sä tiedät että mä haluan samaa kuin sä. Tää vaan…Ois kuitenkin meidän molempien parhaaksi, vaikket sä siitä pidäkään.” Saagan pää nytkähti. Häntä ärsytti. Minkä ihmeen parhaaksi? Mikä heitä esti? Nael näytti olevan vakuuttunut mielipiteestään, kunpa Saagakin tietäisi miksi. ”Kerro mulle, miks, muuten mä en enää puhu sulle”, Saaga vaati. Nael hymähti mietteliäänä ja huvittuneena. Nael ei ilmeisesti uskonut Saagaa sen enempää kuin tyttö itsekään. Hän tiesi kuinka Saaga kaipasi häntä. Saaga kuuli äänestä että toinen hymyili. Saaga puristi silmänsä kiinni. Hän olisi niin halunnut nähdä sen ja tehdä jotain muuta kuin seisoa kädet puuskassa…Saaga kuuli oman nimensä anelevana kuiskauksensa. Saaga huudahti turhautuneena ja syöksyi odottaville käsivarsille.
”Pidä mua hetki näin”, Saaga pyysi ja laski päänsä vasten pehmeää ja lämmintä olkapäätä. Hän kuuli Naelin hymähtävän ja tunsi kuinka tämä kietoi kätensä suojelevasti Saagan ympärille.
”No, helpottiko?”, Nael kysyi lempeästi hymyillen Saagan irrottaessa otteensa. Tai niin hän luuli, Saaga ei tuntunut pystyvän päästää Naelista irti. Ei millään tasolla. Saaga ei uskaltanut katsoa ylös. Nael olisi heti nähnyt kuinka Saaga kärsi. Saaga ei olisi halunnut joutua taas eroamaan Naelista. Se oli kuin huumetta, Saaga kärsi joutuessaan olemaan erossa toisesta tai edes ajatellessaan sitä, se kävi vain vaikeammaksi kerta kerran jälkeen. Nael asetti kätensä Saagan hartioille rohkaisevasti. ”Halusitko sä tietää jotain?” Saaga huomasi tilaisuutensa tulleen. Hän nyökkäsi ja sanoi hiljaa: ”Kerro mulle mitä multa odotetaan. Miks me ei saada olla yhdessä.” Se oli kuin vaihtokauppa. Nael nyökkäsi ja Saaga päästi vihdoin irti.
”Hmm…Mistä mä voisin aloittaa? Okei, tää on vaikeeta koska mä en ite usko siihen. Et sä voi sen ihmeellisempi olla kuin muutkaan, et sä näytä siltä”, Nael vaikutti miettivän ääneen. Saaga risti jälleen kätensä rinnalle ja odotti kärsimättömyyden kasvaessa hänen sisällään. ”Okei”, Nael mumisi ja vaikutti suuntaavansa sitten sanansa Saagalle. ”Se mikä ajo meidät maan alle, toi lumimyrsky tuolla ylhäällä, oli kuulemma jonkun aiheuttama, ei vaan luonnonoikku. Sä kuulit Daegin version jostain yliluonnollisesta tuomitsijasta, joka nyt eläis sinussa. Ja sen tuomitsijan taru ei loppunut kun myrsky alko, sanotaan et se viel joskus palais lopettamaan kaiken. Luomaan jotain parempaa, uusi alku. Sua suojellaan jotta sä oisit valmis täyttämään tehtäväs kun aika tulee. Tai niin ainakin Daeg uskoo ja vaikka sä oisit nähny mitä täällä, Daeg on se joka pitää ohjaksia käsissään.” Naelin ääni oli kepeä ja hän puhuikin niin kuin olisi pitänyt koko asiaa vain kertomuksena. Liioitellen ja epäuskoisena.
Saaga tuhahti turhautuneena, pettymys vihlaisi hänen sisimpäänsä kun epäilykset vihdoin puettiin sanoiksi. Saaga puuskahti. ”Mä tiesin et kyse ois taas jostain tämmösestä. Mä en oo se miksi te mua luulette, kaikki on vaan sattumaa. En mä voi olla erilainen, enhän mä ite tiedä mitään tosta. En mä tiedä mitä mun pitäs tehdä ja milloin. En mä kykene mihinkään yliluonnolliseen…” Saagan omat sanat hiipuivat kun hän muisti lumimyrskyn omassa maailmassaan. Oliko se muka normaalia? Saaga ei halunnut ajatella pidemmälle. Häntä pelotti. Mihin hänen odotettiin kykenevän, mihin hän oikeasti pystyi? Oliko hän vain vaaraksi kaikille, taas?
 ”Äh, Saaga älä ota sitä noin raskaasti. Parempi että sä tiedät. Tää ei kyllä yhtään helpota sun oloas, mutta munkin mielestä sä oot erityinen. Et ehkä samalla tavalla ku Daeg olettaa, mutta olet.” Saaga ei vastannut, riiputti vain päätään lohduttomana. ”Mutta miten mä voin olla varma?” Nael ei vastannut. Ei ainakaan hetkeen.

”No…Jos mä veisin sut hetkeks ulos. Ainakin mulla se selventää ajatuksia. Ja siel on oikeestaan kivan näköstä niinä päivinä kun näkee nenäänsä pidemmälle.” Saaga havahtui. Ulos? Oliko se sittenkin mahdollista täällä? Uteliaisuus sai Saagan innostumaan hieman, ja hän nyökkäsi. ”Se vois olla ihan kivaa. Mut mä en halua eksyä tonne…”, Saaga huomasi sanovansa suoraan pelkonsa ääneen. Häntä ei houkutellut enää pimeisiin tunneleihin ja käytäviin palaaminen.
Nael otti Saagan lähelleen ja painoi vasten itseään. ”Älä huolehdi siitä, mä lupaan olla koko ajan sun lähellä. Mä en jätä sua vaikka mikä olisi.” Saaga hymyili. Nael tuntui aina tietävän juuri oikeat sanat. Saagasta tuntui taas hieman helpommalta.
Katsoessaan jalkoihin Saaga näki aina vain uudet portaat. Hengitys tuli terävinä puuskauksina. Jos Saaga ei olisi paremmin tiennyt hän olisi väittänyt, että nämä portaat johtavat taivaaseen asti. Väärä käännös jossain mutkassa. Kiitos Nael. Nyt kun Saaga oli taas Naelin kanssa, hänen ei tarvinnut piilottaa itseltäänkään mitään tunteita. Edes niitä pieniä negatiivisia. Kun ei ollut…Saaga saattoi vain ajatella Naelia. Kaikkea mitä Saaga ei voinut nähdä tuntea ilman häntä. Ei pystynyt elämään ilman. NaelNaelNaelNael. Saaga vihasi aina itseään niinä hetkinä. Hän ei enää pystynyt elämään yksin. Tosissaan elämään, ottamaan kaiken mahdollisen irti siitä vähästä mitä oli.
Siellä se taas hymyili ja viittoili, sanoi pari rohkaisevaa sanaa. Enää vähän jäljellä. Toisaalta pilaili hieman. Kyllä Saaga tiesi itsekin, ettei hänen kuntonsa ollut parhaimmasta päästä. Saagan oli helppo olla Naelin kanssa. Samaan aikaan hän oli Saagalle ystävä ja joku johon tukeutua. Se tuntui luonnolliselta. Kunhan vain yritti olla ajattelematta, että he joutuisivat taas kohta eroamaan. Saaga yritti nauttia joka hetkestä nyt Naelin kanssa.

”Siellä sitten saattaa olla melko kylmä. Mä jään tähän ovelle, älä sä kävele liian kauas ettet tipu katolta. Siel on lunta varmaan aika paljon.” Saaga kohotti kulmaansa. ”Etkö sä sitten tiiä kuinka paljon?” Nael pudisti päätään. ”Mä en käy tuol kovinkaan usein. Kylmyys riitti yksin tappamaan porukkaa, me kun ei olla totuttu siihen eikä kestetä sitä kovin hyvin.” Nael saattoi nähdä Saagan lievästi järkyttyneestä ilmeestä sen, mitä Saaga ajatteli. ”…Mut sä oot erilainen. Oo varovainen ja tuu pian takas. Se ei oo kovinkaan lohdullinen näky, mut musta tuntuu että sun pitää nähdä se.” Kun Nael avasi oven, kylmä viima iski vasten Saagan kasvoja ja tyttö sulki silmänsä. Hän otti henkeä ja astui ulos odottaen uppoavansa vyötärösyvyiseen pehmeään kylmyyteen.

Ainakin Saaga näki sen sokaisevan valkeuden. Mutta se mikä paljastui sen hälvetessä sai Saagan haukkomaan henkeään.
Kirkkaat värit väreilivät kasvien pinnalla, trooppisen metsän äänet voimistuivat kuin joku olisi kääntänyt radion volume-nappia. Saaga käveli suu auki eteenpäin. Ei hänen varmaan pitänyt tällaista nähdä.

”Hyvä ihme”, Saaga huudahti tultuaan aukiolle. Rönsyilevät ja kirkkaanväriset kasvit ympäröivät vehreää aukeaa. Näkymä oli melkein liian värikäs ja…Saagan mielestä se oli luonnoton. Kasveja oli niin paljon erilaisia, kaikki ne kukoistivat ja väriloistossaan. Saaga ei tuntenut yhtäkään niistä, hän pystyi vain katsomaan ja kävelemään hitaasti yhä vain edemmäs.

Kun Saaga oli pysähtynyt omituinen rauha levisi hänen sisälleen. Lämmin tuuli toi mukanaan metsän lämpimiä ja täyteläisiä tuoksuja. Siihen oli sekoittunut niiden lukuisten kukkien huumaavaa makeaa tuoksua. Saaga sulki silmänsä hetkeksi ja veti syvään henkeä. Hän alkoi levollisesti katsella uudestaan ympärilleen. Oikeastaan siellä oli todella kaunista. Ja niin rauhallista, Saaga kuuli vain tuulen huminan.
”Kunpa Nael olisi tullut”, Saaga mietti antaessaan katseensa kiertää. Hän ei enää välittänyt vaikka metsä selvästi ei ollut oikea. Kirkkaat värit aaltoilivat ja väreilivät hänen ympärillään, aivan kuin metsä olisi muotoutunut Saagan mieleiseksi. Saaga ei edes huomannut kuinka tyhjä hymy levisi hänen kasvoilleen.
Taivas oli sininen, pehmeät pilvet lipuivat laiskasti Saagan yllä. Saaga ei nähnyt aurinkoa, mutta metsässä oli silti niin valoisaa ja lämmintä. Saagan oli hyvä olla siellä. Hän alkoi etsiä pian katseellaan paikkaa, johon voisi istahtaa. Tänne hän voisi jäädä. Kirkkaus ympäröi häntä, metsässä ei ollut mitään uhkaavaa. Se suojelisi Saagaa ja antaisi Saagan jäädä sinne. Mutta erilainen ääni rikkoi rauhan.
Saaga kääntyi ympäri. Tuota valoa ei ollut aiemmin. Ja se levisi metsään hukuttaen kaiken sisäänsä. ”Ei, ei…Ei!” Saaga huusi. Metsä ei saisi kadota nyt, vastahan Saaga oli löytänyt sen. Saaga ei halunnut lähteä.

”Ei, mene pois!”, Saaga huusi ääneen ja alkoi perääntyä. Hänen pitäisi jotenkin suojella metsää tuolta valolta, metsä tarvitsi Saagaa. Ja Saaga tarvitsi sitä. Saaga ei ehtinyt ottaa kovinkaan montaa askelta taaksepäin kun häneen tarttui näkymätön voima joka alkoi kiskoa häntä kohti valoa. Saaga jatkoi huutamista ja alkoi rimpuilla otteessa, mutta mikään ei auttanut.
Metsä katosi samaan valoon josta se oli ilmestynytkin eikä Saaga voinut mitenkään estää sitä.
Saaga ei nähnyt mitään. Oli liian pimeää. Mutta huutamasta hän oli lakannut. Nyt Saaga vain ihmetteli mitä oli tapahtunut ja yritti muistaa missä todella oli. Hänen suunsa oli jäänyt aavistuksen raolleen.

”Rauhoitutko nyt?” Naelin ääni. Saaga räpäytti silmiään pari kertaa. Nael irrotti otteensa Saagan olkapäästä. Saaga ei ollut huomannut milloin se oli siihen tullut. ”Ootko sä kunnossa?”, Nael kysyi. Saaga aikoi ensin nyökyttää, mutta viiltävä kipu kyljessä sai hänet pudistamaan päätään. Päätä, joka tuntui paksun sumun täyttämältä. ”Mä en tiedä.”
Nael hymähti. ”Mun piti hakea sut pois sieltä. Sä vaan jatkoit kauemmas, ihan kuin et olisi kuullu mua. Ja kun sain sut sisälle sä aloit rimpuilla ja huutaa jotain metsästä. Sori, me tultiin noi portaat alas ainakin nopeemmin kuin mentiin ylös. Mä oli oikeesti huolissani susta. Mitä sä näit? Et ainakaan sitä lunta.” Saaga käänsi hitaasti katseensa Naelista portaisiin. Portaat olivat märät, siellä täällä näkyi lumikökköjä. Saagan vaatteet olivat märät sulaneesta lumesta. Missä hän oikeasti oli ollut, mitä hänen olisi pitänyt nähdä? Ja mitä hän sitten oli nähnyt?
Saaga nousi ylös, hän tärisi. Nael risti kätensä ja mittaili katseellaan Saagaa. ”Mitä sä näit, Saaga?” Saaga väisteli Naelin katsetta. Aivan kuin toinen olisi tiennyt jo vastauksen. Ja mikä pahempaa, arvannut että näin kävisi. Saaga aikoi ensin valehdella, ettei muista, mutta arvasi Naelin tietävän kuitenkin. ”Ethän sä ottanut mitään Ialdan tarjoamaa ruskeaa litkua, mitä se sano löytäneensä yhestä käytävästä? Ainakin mulla se pisti pään sekaisin ja mä en myöhemmin muistanu mitään”, Nael sanoi kun hiljaisuutta oli jatkunut hetken. Hän yritti rohkaista Saagaa puhumaan. Mutta Naelin sanat saivat Saagan ajattelemaan aivan muuta tapahtumaa. Sitä kertaa kun hän ei oikeasti ollut muistanut mitään, kuullut tapahtumat myöhemmin Nikolta. Saaga oppi silloin syyn. Hän ei kestänyt mitään huumaavaa. Mutta nyt Saaga yritti estää ajatuksiaan harhailemasta. Nael odotti ja Saaga ei halunnut tuottaa pettymystä. Saagan ajatus ja mieli harhailivat liikaa ja nykyään yhä useammin.
”Sä voit kertoa mulle. Mä voin ehkä auttaa sua ymmärtämään.” Saaga värähti kun Nael kosketti häntä. Sähköinen tunne levisi kosketuskohdasta. Saaga käänsi hitaasti päänsä ja veti jo henkeä valmiina puhumaan, kun ei saanutkaan sanaa suustaan. Jostain syystä hänestä tuntui, että se mitä hän oli kokenut olikin jotain merkittävää ja pahaa. Mutta jos Nael osaisi auttaa…”Nael, mä näin metsän. Se tuntui jotenkin tutulta. Siel oli valoisaa ja lämmintä. Mä oisin halunnut jäädä sinne, mä en halunnut lähteä. Mä en halunnut palata sun luokse, mä halusin suojella sitä metsää…Se tuntui niin tärkeältä”, Saaga kuuli mumisevansa.

Nael siirtyi vielä lähemmäs. ”Sä taisit nähä tän paikan sellaisena kuin se oli ennen.” Saaga nyökkäsi. ”Miks?” Nael katsoi hetkeksi poispäin. ”Musta tuntuu että sut on tarkotettu suojelemaan sitä.” Saaga pudisti päätään. ”Miten mä voin suojella sellasta mitä ei enää ole? Sellasta jonka mä ehkä ite tuhosin?” Hän ei pitänyt siitä kun Nael puhui Saagan ”tehtävästä”. Eihän hänellä ollut sellaista. Ei voinut olla, ei Saaga tiennyt sellaisesta mitään. Saaga katsoi poispäin kun Nael yritti tavoittaa hänen katseensa. ”Sun ei tarvitse tehä mitään. Me ei odoteta sulta mitään ihmettä. Ainakaan mä en odota, jos se sua lohduttaa.” Kyllä se lohdutti. Saaga ei pystynyt edes sanomaan kuinka paljon.
Nael painoi Saagan vasten itseään. Ele joka tarkoitti ”suojelen sinua, olet minulle tärkeä.” Melkein naurettavaa miten he olivat aina kiinni toisissaan. Mutta niin oli tarkoituskin. Nyt Saaga huokaisi ja yritti yhä vain rauhoittua. Hänen kehonsa tärisi yhä. Kylmästä? Vaiko pelosta? Saaga ei tiennyt, hän halusi sen loppuvan. Ja mitä pitempään Nael häntä piteli, sitä enemmän Saaga rauhoittui. Epävarmuus ja pelko sulivat jälleen pois. Saaga odotti jo, että Nael vetäytyisi pois. Niin toinen näyttikin tekevän ensin.

Saaga avasi silmänsä, kun toinen pienen epäröinnin jälkeen painoi kasvonsa Saagan hiuksiin. Saaga tunsi samoin. Hän halusi hukuttautua toisen lempeään ja makeaan tuoksuun. Saagalle tuli turvallinen olo. Nyt Nael ei enää pidellyt Saagaa koska halusi tytön tuntevan olonsa paremmaksi. Hän teki niin koska halusi sitä itsekin. Saaga tunsi pienen epävarmuuden pistoksen. Hänestä tuntui kummalta. Hän olisi halunnut olla vielä lähempänä Naelia jos se edes oli mahdollista. Saaga veti terävästi henkeä kun hänen mielensä täyttyi kummallisista ajatuksista. Hänestä tuntui ettei niin saisi käydä. Ensimmäistä kertaa Saaga oli se joka halusi ensin vetäytyä pois. Nael näytti hetken kummastuneelta ja kääntyi nopeasti pois jottei hänen olisi tarvinnut kohdata Saagan suurisilmäistä ja hämmentynyttä katsetta. Myös Nael oli tuntenut jotain, mutta Saagakin halusi vain unohtaa ja jatkaa niin kuin ennenkin.
Nael lähti yhtäkkiä kävelemään pois. Saaga joutui juoksemaan jotta sai toisen kiinni. Saaga tarttui Naelia kädestä ja asettui kulkemaan hänen viereensä. ”Meidän pitää palata. Me ollaan oltu jo liian pitkään poissa”, Nael sanoi nopeasti. Saaga tunsi kuinka epävarma hymy kuoli hänen kasvoiltaan. Nael vaikutti vakavalta, mutta Saaga ei halunnut kysyä toiselta mitään. Ehkä se johtui vain siitä mitä Nael oli sanonutkin. Niin Saagakin halusi kovasti uskoa.
Mutta kun Saaga jatkoi Naelin tutkimista, toinen käänsi katseensa kuin tuntien Saagan mittailevan tuijotuksen. Taaskin Nael oli jättänyt kertomatta jotain. Saaga oli saanut vastauksen osaan kysymyksistään, mutta tuntui kuin vain uusia olisi noussut niiden vastausten seasta. Kuva kirkkaasta metsästä häilyi edelleen Saagan mielessä. Se oli tarvinnut ja kutsunut häntä. Ja se ei ollut ensimmäinen kerta kun Saaga oli tuntenut niin. Jokin kutsui Saagaa luokseen, se jokin tarvitsi Saagaa ja halusi Saagan tekevän jotain. Jotain tärkeää ja isoa, Saaga ei vain tiennyt mitä. Eikä näyttänyt tietävän kukaan muukaan, ainakaan tarkasti.

***

No niin, huomaatte varmaan kuinka osat ovat hieman lyhentyneet. Kuvien määrä ainakin, 33. osassa oli 190 kuvaa, sitä seuraavassa 135 ja tässä "enää" 102 kuvaa. Yritän nyt jatkossa pysyä siinä noin sadan kuvan paikkeilla, alkaa tuntua sopivalta määrältä kun kirjoitan nykyään enemmän. Ainakin nyt kun ollaan Saagassa. Jokaisessa sukupolvessa pyrin erilaiseen tyyliin, sillä ovathan ihm...simitkin erilaisia. Eh...Juu. Muistakaa kommentoida ja tarkkailla tätäkin sivua uuden osan varalta. Nyt tuli kyllä aallonpohja vastaan päivitysvälin kanssa, tätä pidemmäksi en enää anna sen venyä. Toivottavasti lupaukseni pitävät...

Sitten vielä tämän osan mokakokoelma, ei kovin montaa kuvaa mutta irrotti minusta hyvät naurut.

Kyllähän sitä puhelinta voi noinkin käyttää, etenkin jos sattuu olemaan suu kyljessä ja korva selässä.

Ialda on harvinaisen iloinen, etenkin kun ottaa huomioon että tytön kädet eivät ota asettuakseen oikeille paikoilleen...

Siinä kaikki, kiits.