Taas kulunut hieman aikaa edellisestä osasta, mutta tässä tämä nyt on. Sanoja kertyi Wordin mukaan 5252 ja kuviakin on sellaiset 192 joten saatte varata aikaa lukemiseen...

 

 

Ah, ja tosiaan. Jos kiinnostaa mistä ladatut yms. ovat niin saa vapaasti kysellä, muistan aika hyvin mistä olen näitä ladattuja hankkinut.

 

 

Mutta nyt, lukemisen iloa! ^^ (Ja hyvää pääsiäistä)

 

Krishna oli yllättävän huolehtivainen orpoa kissanpoikaa kohtaan. Loviisa huokaili usein ihastuksissaan kissojen lempeälle kanssakäymiselle ja kaappasi vuorotellen kummankin syliinsä. Krishna ja Tashi todella olivat hyviä kavereita. Tosin välillä Krishna näytti kyllästyvän pikkukissaan kintereillään...

 

"No mikäs nyt on, Rebekka? Ootko kuumeessa tai jotain, vähän aikaan et oo noitakaan käyttäny", ihmetteli Loviisa kylmänä syysaamuna, joka enteili pitkää ja kylmää talvea. Rebekka tutkiskeli itseään peilistä. Hän tunsi itsensä rumaksi ankanpoikaseksi, joka ei kuulunut joukkoon. "Äh, ihan sama, en kuitenkaan ikinä tuu osaamaan." Loviisa ihmetteli kommenttia, jonka Rebekka taisi sanoa itsekseen. "Ihan sama, en halua joutua kävelemään kouluun joten mennään jo", Rebekka nopeasti tokaisi ja avasi jo ulko-oven, kunnes Loviisa heitti takin hänen selkäänsä. "Et halua sairastua lisää vai haluatko?"

 

Loviisa oli tuonut Katen mukanaan koulusta, kuten usein ennenkin. Loviisa jahtasi ulos päässeen Tashin talon taakse Katen nauraessa ääneen. "Kyllä se katti osaa jo ittestään huolehtia, anna sen olla ulkona", oli Kate ehtinyt huutaa ennen kuin Kristian kaappasi hänet syleilyynsä takaapäin. "Älä viiti, tästähän puhuttiin jo", Kate sanoi mutta kietoi kätensä Kristianin ympärille eikä vastustellut sitä seuraavaa suudelmaa.

 

...

 

Rebekka jatkoi Miken säännöllistä tapaamista, tavallisesti näkymättömissä uteliailta katseilta. Rebekka tunsi aina piristyvänsä, kun vain näkikin Miken saati sai olla tämän lähellä. "Oot taatusti tehny jotain hiuksilles. Sä oot muuttunut hirveästi lyhyessä ajassa", Mike sanoi eräänä iltana auringonlaskun hehkun värjätessä maiseman. "Eihän se haittaa?", Rebekka kysyi, Miken hymy riitti vastaukseksi.

 

"Loviisan pitäis kohta tulla...parempi pysyä kaukana toisistamme silloin", Kate sanoi hymyttömänä. Kristian pudisti päätään. "Sisko tietää jo varmasti." Kylmä tuuli lennätti maahan pudonneet lehdet hurjaan ilmalentoon, lammen pinta väreili. Kate värähti kylmästä ja upottautui hetkeksi lämpimään hiljalleen poreilevaan veteen. Hän nousi hiukset vettä tippuen taas pinnalle. Silloin Kristian veti tytön lähelleen.

 

"Sitä paitsi, miksei kukaan sais tietää?", Kristian kysyi Katen painautuessa häntä vasten. "No ei tää oo niin soveliasta. Mä oon melkein aikuinen, sä oot vasta lapsi..." Kristian tuhahti. "Mikä syy se on?" Kate sulki silmänsä Kristianin kumartuessa suutelemaan häntä. Taivas oli vetäytynyt pilveen ja hiljalleen tippuivat isot valkeat hiutaleet maahan.

 

Loviisa katseli ulos hampaitaan kiristellen. "Ne sitte meni rakastumaan. Hienoa, Mikekin ku ilmiselvästi piirittää sua. Siks varmaan muuten oot kokenu niin radikaalin muutoksen ulkosesti." Loviisa istahti Rebekan viereen, joka tuijotteli ahdistuneen näköisenä sohvan kulunutta kuviota. "Siskolla on huolia, kerro toiselle", Loviisa sanoi uteliaana huomattuaan Rebekan kumman hiljaiseksi ja kireäksi.

 

Rebekka irvisti, Loviisa ei siis tosiaankaan tiennyt mitään siitä mitä oli oikeasti tapahtunut jo reilu kuukausi sitten Miken ja hänen välillä. Mutta täytyihän sitä jossain vaiheessa kertoa. Ainakin Rebekasta tuntui siltä, eihän ennenkään hän ollut salannut Loviisalta mitään. "Noo...Itse asiassa me ollaan niinku sillä tavalla selvillä vesillä. Ehkä vähän liikaakin", Rebekka sanoi kun sai muistikuvia taannoisesta poreallasepisodista.

 

Loviisan ilme muuttui hämmästyneeksi. Hitaasti hän osoitti seinän läpi porealtaan suuntaan sanoen: "Siis jotenkin niin kuin nuo kaksi? Oootteko tekin nyt jotain hempeitä rakastavaisia?" Rebekka naurahti hermostuneesti. "Niin, se vain tapahtui. En tosin tiedä siitä hempeydestä tai onko nuo kaksi vielä ihan...", sitten Rebekka jätti lausumatta lauseen loppuun. Loviisan ilme tuimeni. "Kerro loppuun asti." Rebekka huokaisi ja kertoi.

 

 

Samassa Mike istahti Loviisan viereen, hän oli kuullut keskustelua oviaukosta ja astui sopivan tilaisuuden tultua kuvaan. Loviisa tuijotti Rebekkaa ilmeettömänä ja kääntyi sitten vaativan näköisenä Miken puoleen. "Jos ymmärsin oikein siskoni puheesta, niin te kaksi ootte ny yhessä ja sen lisäksi teitte jotain käsittämättömän tyhmää." Mike kohautti harteitaan anteeksipyytävän näköisenä. "Se vain-" Siinä vaiheessa Loviisa ponkaisi ylös ja sanoi kovaäänisesti mennessään: "Miten huolimaton siskoni onkaan! Ainakaan minulta ei ole oppiansa saanut!" Mike ja Rebekka tuijottivat toisiaan hämmentyneen näköisinä. "Mikä nyt oli niin kauheaa?"

 

Samaan aikaan Kate ja Kristian elivät omaa tuhoon tuomittua rakkaustarinaansa...

 

Vernalle olivat vanhuuden päivät koittaneet. "Ohhoh, tämähän on minun vanha päiväkirjani! Jäänyt pari vuotta väliin, pitäisiköhän jatkaa..." Pitkän aikaa kynän rapinan äänet poukkoilivat tyhjän olohuoneen seinistä. Välissä Verna huokaisi ja lepuutti rasittunutta kättään. "Niin paljon on täälläkin tapahtunut. Jos lapset tietäisivät, kuinka paljon minä heidänkin nykyelämästään tiedän, syyttäisivät he minua vakoilusta. Minkä äiti luonnolleen voi."

Verna hymyili hetken itsekseen. Sitten kirjoitus taas jatkui. Verna tallensi mahdollisimman tarkkaan tapahtuneet tärkeät tapahtumat ja käänteet seuraaville sukupolville luettavaksi. Samalla hän päätti kirjoittaa erikseen toisen kirjan täyteen siitä kaikesta, mitä muisti Vaahteralaaksosta.

 

"On se aika ihmeellisesti kulunut. Sitä on aivan vanhentunutkin huomaamattaan." Verna tuijotteli seinää vastapäätä itseään. Oli hämmästyttävän vaikeaa keksiä tekemistä, kun oli siirtynyt eläkkeelle. "Kreivi on minua niin paljon nuorempi, miten sen huomaakin vasta nyt... Ja saa nähdä, mihin suuntiin lapset lähtevät. Toivottavasti edes yksi jää pitämään taloa pystyssä."

"Yääh, torakoita! Miten ihmeessä ne selviävät näin kylmässä ilmassa?" Tavallisesti Rebekka oli se, joka haki postin aamuisin. Aamuvirkku kun sattui olemaan. Yöpaita sattui olemaan melko viileä sille ilmalle...

 

"Krishna pikkuinen karvapalleromme." "Äiti, Tashi on se pikkuinen, toistaiseksi", korjasi Loviisa nauravalle Vernalle. Kissat olivat hyvin rakkaita koko perheelle. Vaikka niiden hoito ja siivoustyöt kuuluivatkin virallisesti lapsille, oli Verna vapaa-aikansa lisääntyessä ottanut nekin askareet hoitaakseen.

 

(...)

 

Loviisa ei malttanut odottaa Kreiviä korjaamaan tietokonetta, joten hän yritti itse - huonoin tuloksin. Ääntäkään ei kuulunut, Loviisa sai aivan lyhyen sähköiskun mutta se kuitenkin käräytti pahasti. Loviisa ei edes huutanut, tuijotti vain hölmistyneenä tietokonetta edessään. "Uh...Hyvä on, voitit tämän erän. Sitten suihkuun."

 

Loviisa oli pari päivää flunssassa pian sen jälkeen, sairailla tavallinen arkivaatetus oli yöpaita läpi päivän. "Kristian, mitä teet? Näytät ihan hölmöltä!", Loviisa nauroi käheästi Rebekan vain hieman hymähtäessä. Pian Kristian kompastuikin omiin jalkoihinsa ja silloin raikui nauru eteisessä.

 

"No, Rebekka, oletko varma ettei mitään pahempaa tapahtunut sen poreallasjutun seurauksena?", Loviisa uteli siskosten lukiessa kirjoja kerrankin pelaamisen sijaan. Rebekka nyrpisti naamaansa. "Älä kailota noin kovaan ääneen. Enkä tiedä vielä varmasti. Eihän siitä ole vasta ku hieman alle pari kuukautta."

 

Loviisa katsoi lievästi kauhistuneena siskoaan. "Voi hyvä ihme, etkö ymmärrä että ekastakin kerrasta voi tulla...?" Rebekka pudisti päätään nyt rauhallisesti hymyillen Loviisan katseen seuratessa. "Älä sinä huolehdi, omapahan on ongelmani ja osaan sen myös hoitaa. Ja vitsailin vain, mitä nyt menkat tuli vähän myöhässä mutta en sentään raskaana ole. Saat nukkua yösi rauhassa." Loviisa pukkasi kirjan kulmalla siskoaan reiteen. "Älä vitsaile tuollaisilla asioilla." Rebekka naurahti ja meni sitten yläkertaan piiloon katseilta. Saman tien hymykin valahti

 

"Voi helvetti, mitä minä nyt teen..." Rebekka sanoi hiljaa ja nojasi raskaasti huokaisten seinään.

 

"Kerkkoseni, miten ihmeessä jaksat yhä rakastaa tällaista vanhaa kurttuista eukkoa?" Kreivi hymyili tanssittaessaan kikattavaa ja punastelevaa Vernaa ympäri eteistä. "Koska et sinä ole miksikään muuttunut siitä keskiyöllä olohuoneen hämärässä yksikseen tanssivasta tytöstä", Kreivi sanoi ja kaatoi Vernan hellään ja näyttävään suudelmaan.

 

Verna irrottautui Kreivistä hieman surumielisenä. "Niin se kai on, mutta miksikään ei muutu se seikka, että tulen kuolemaan kauan ennen kuin sinä." Kreivi huokaisi. "Se on sen ajan murhe, sinähän olet vielä ihan vetreä. Mitä nyt aikaiset nopeat harmaat sukusi perintönä..." Kreivikään ei pystynyt olemaan myöntämättä itselleen, että Verna todella näytti häntä itseään paljon vanhemmalta eikä se johtunut pelkästään hopeisista hiuksista. Kreivi oli päätynyt siihen tulokseen, että vanheni vieläkin hitaammin kuin tavallinen ihminen.

 

Tashista kasvoi ajan myötä pienen vaaleasilmäisen pelokkaan kissanpojan sijaan vahva vihreäsilmäinen nuori kolli.

 

Vernakin sai työpaikan paikallisen leikkikentän valvojana. "Nuo muistuttavat enemmän sukuaan kuin arvaavatkaan. Sen mitä minä tiedän, oli isoisäni Asko myös terveydenhoitoalalla, yhtä rauhallinen ja harkitsevainen kuin Loviisa. Rebekka taas muistuttaa kovasti railakkaampaa ja omaperäisempää äitiäni, joka sattumalta oli opetushallituksen arvostettu jäsen loppuun asti...", selitti Verna Kreiville suvun historiaa, jonka oli kirjoittanut ylös ja näyttäisi joskus lapsilleen.

 

Tashi näytti selvästi haluavan olla itsenäisempi, ainakin Krihsnan ja Tashin välit viilentyivät pian aika lailla. Sentään ei ilmitappelua syntynyt.

 

Vaikka Kristian olikin perhetavoitteinen, jostain syystä hän oli perheen nuorista se joka meinasi hairahtaa uskottomuuden puolelle. Toinen, aluksi kiinnostuneelta vaikuttanut tyttö ei vain oikein loppujen lopuksi lämmennyt Kristianille, joka hieman omantunnontuskissa tapasi pian Katen. "Pojat...joskus sikoja", tuhahti tapauksen todistanut Rebekka.

 

"Hitto, Kate, sähän olet mua pidempi!" Kate naurahti hiljaa. "Vielä sä musta ohi kasvat." Loviisa hymyili ilkikurisesti parille, Rebekka näytti apealta jota kukaan ei tosin pistänyt merkille.

 

Loviisa ryntäsi kotiin intoa ja ylpeyttä pursuen. "Arvatkaa kuka sai taas ylennyksen!" Verna naurahti. "Ja yhtä äänekäs ja tosissaan työssä menestymisen suhteen", jatkoi Verna itsekseen. Hän selasi erään hyvin vanhan keittokirjan tyhjiltä viimeisiltä sivuilta löytämiään merkintöjä. Aika tuntui kuluvan nopeammin suvun vanhoja tavaroita selatessa.

 

 

"Kristian, minun pitäisi kai mennä onnittelemaan Loviisaa. Hän kun on joskus vähän mustasukkainen." "Et ennen tätä", Kristian sanoi vetäen Katea lähemmäs. Kate odotti suudelmaa, mutta tunsikin kouraisun takapuolessaan. Katen ensin kiljaistessa ja sitten nauraessa vilkaisi Loviisa virnuillen yläkerran suuntaan.

 

"Kate, tulin jo aikoja sitten. Mikä kestää?", huusi Loviisa kärsimättömänä. "Kristian...Hemmetin naistenmies sekin. Muistan vielä etäisesti piloille pompitun patjan", Loviisa mietti huvittuneena Katen viimein tullessa alas posket punaisina. "Noh, tyttöseni, tais pikkuveli viihdyttää sua hyvin?" Kate nauroi päätään pudistellen. "Toki säkin sen tunnet." Loviisa ei suinkaan ollut kateellinen Katelle, vaan onnellinen tämän puolesta. Tarpeeksi monta kertaa hän oli todistanut, kuinka ujo ja sisäänpäin vetäytyvä Kate oli torjunut lähestymisyritykset kaikilta suunnilta.

 

"Miksi kiusaan itseäni ja luen tällaisia kirjoja, kun tiedän mitä tuleman pitää?", Rebekka kysyi itseltään huolehdittuaan, ettei kukaan näe hänen lukevan odottaville äideille tarkoitettua kirjaa. Rebekka luki huultaan purren alkupäivien oireet ja heitti kirjan huoneen poikki seinään niin että pamahti. "Kyllä minä selviän, minä keksin jotain", Rebekka sanoi itselleen ja riensi tietokoneelle nettiin.

 

Loviisa katsoi myöhäisleffaa, muut olivat jo nukkumassa tai niin hän luuli. Samassa hän säikähti kun Rebekka rykäisi hänen vieressään. "Hui hemmetti, mitä sä vielä täällä teet?", Loviisa tivasi kummallisen pelokkaan näköiseltä yöpaidassa värjöittelevältä siskoltaan. Rebekka huokaisi ja aloitti. "No, muistat kun sanoin, ettei ole syytä huoleen sen...yhen asian kanssa? Silloin valehtelin." Loviisa näytti kummastuneelta, mutta pomppasikin äkkiä pystyyn.

 

"Mitä hemmettiä, et kai oikeasti tarkoita että olet ollut pieniin päin jo kolme kuukautta?!" Rebekka nosti kätensä hiljentääkseen melkein huutavan siskonsa. Tämä oli toistaiseksi ainoa, joka tiesi koko asiasta. Rebekka ei ollut halunnut pelästyttää Mikeä, tuskin tyttö itsekään vielä ymmärsi täysin kaikkea mitä oli tapahtunut.

 

"No joo, mutta se on nyt oikeasti ohi. Se...ikään kuin tuli ulos." Loviisa katsoi hetken kauhun kangistamana siskoaan, avasi suunsa ja sulki taas. Sitten hän huokaisi. "Varmasti?" "Varmasti." "Hyvä, ja tästä ei sitten puhuta enää." "Arvaa oliko aikomus." Loviisa hymyili vähän, Rebekka hymyili. Sitten kaksoissiskokset halasivat. "Parempaa siskoa ei voi toivoa. Tiesin, että ymmärtäisit, oli vaan pakko kertoa jollekin ettei tarvii kaikkea yksin kantaa." Loviisa puristi lujemmin Rebekkaa. Vaikka heillä oli ikäeroa korkeintaan joitakin tunteja, oli Loviisa aina ollut se todellinen viisaampi ja vanhempi sisko joka huolehti pienemmästä.

Rebekka lähti ensimmäisenä nukkumaan hieman haukotellen. Loviisa jähmettyi hetkeksi kertaamaan kaikkea tapahtunutta. "Jos Rebekka niin sanoo, on minun kai häntä uskominen. Selvä, en enää vaivaa itseäni asialla", Loviisa sanoi itsekseen ja lähti Rebekan perään.

 

Jotenkin Loviisasta tuntui, ettei Rebekka ottanut asiaa aivan yhtä vakavasti kuin hän. "Sentään uusi elämä oli tuloillaan. Hitto, ihmettelen ettei Rebekka ole vielä seonnut. Hän on muuttunut niin radikaalisti alle puolessa vuodessa. Kuin...kuin sukupuolen vaihdos. Laidasta laitaan. Mitä ihmettä hänen ja Miken välillä tapahtui, kun he sellaiseen syöksyivät? Voi Rebekka..." Loviisa huokaisi tyttöjen makuuhuoneen edessä. "Minun täytyy vahtia Rebekkaa, en anna hänelle tapahtua mitään pahaa enää."

 

Pian Loviisakin jo unohti lyhyet kauhunhetket. Mutta Rebekka huomasi yhä useammin viettävänsä pitkiä tunteja yöstä pimeässä synkkiä miettien. "Voi miksi en saa nukuttua, vaikka väsyttää. Huomennakin perhana aikainen aamu..." Rebekka yritti miettiä miellyttäviä asioita, kuten edellistä ihanaa iltaa Miken kanssa. Silti apeus tunki koko ajan esille. Yön lisäksi sellaista oli yhä useammin päivälläkin. Tuntui, kuin mitään ei saisi aikaan. Mikään ei huvittanut. Niin yksin. Millään ei mitään väliä. Rebekka puristi silmänsä kiinni ja huokaisi. Yksinäinen kyynel vierähti kovaksi kuluneelle matolle. Rebekka värähti.

 

Rebekka pyöri hetken ympäri huonetta, kunnes päätyi seisomaan ikkunan äärelle kylmiä jäseniään hieroen. Vilun ja väsymyksen väristykset vavisuttivat tyttöä. "Mikä minun on? Hyvä on, jos olenkin jostain syystä masentunut, niin miksi? Koulussa menee hyvin, ystäviä löytyy, perhe ei paljon parempi voisi olla, Mike...Ja on edes joku, jolle olen voinut kaiken kertoa", Rebekka mietti Loviisan kääntäessä kylkeä. Mike ei tiennyt edelleenkään mitään Rebekan tilasta vielä joitakin viikkoja sitten.

 

Rebekka tuijotti puiden latvojen yli. Käsi pysähtyi alavatsan kohdalle. Kaikki oli kuten ennen, Rebekka ei ollut rikkonut kehoaan teollaan. Mutta mielen kylläkin. Rebekka huokaisi väräjävästi, hän sai pidätellä tosissaan itkua. "Voiko...voiko sellaisen menettäminen saada jotain tällaista aikaan?", Rebekka mietti ja puristi kyntensä ihoon. "Jos olisin ollut varovaisempi, ei mitään tällaista olisi tapahtunut. Mutta nyt...niin rikki", Rebekka sanoi kuiskaten pari viimeistä sanaa.

 

Loviisa ja Rick jatkoivat vapaita tapaamisiaan melko epäsäännöllisesti. Kristian oli ainoa, joka oli virallisesti seurustelusta sopinut rakkaansa kanssa. Rebekka oli yrittänyt olla mahdollisimman normaali Mikenkin seurassa ja näytellä, kuin kaikki olisi hyvin. Tämä oli onnistunut, sillä Mike ei ollut aavistanut mitään Rebekan sisällä vellovasta surun isosta painosta.

 

Loviisa poltti lehtikasoja eräänä päivänä, kalpea auringonvalo oli jo painumaisillaan horisontin taakse. Loviisa katseli leviävää tulta ja huolehti, että se pysyi kurissa. "Kyllä se vielä pysyy aisoissa, mutta jos se hieman alkaa levitä olen hukassa. Sen ei saa antaa paisua liikaa." Silloin Loviisa vavahti. Hän oli juuri ymmärtänyt, että kuvaus koski jotakuta toistakin. Rebekka ei ollut tosiaan hymyillyt eikä nauranut viikkoihin. Loviisa kirosi itseään ja talloi tulet sammuksiin astellen sisälle. "Miten olen näin sokea, ei mikään ole vielä hyvin. Haavat on vielä kerran revittävä auki."

 

 

Rebekka oli siellä missä Loviisa arvelikin viikonloppuna olevan. Rebekka pelasi vakavailmeisenä ja kirosi hiljaa mokatessaan koko ajan. Loviisa rykäisi sanoen: "Rebekka, me ollaan nyt jonkin aikaa kahden. Haluutko vielä puhua?" Rebekka hymähti. Hän oli jo tarpeeksi paljon keskustellut ja saanut neuvoja siskoltaan eivätkä ne liiemmin olleet auttaneet. Taas vain lisää kauhisteluja ja sättimistä tiedossa. "Rebekka?", Loviisa toisti ja silloin Rebekka meni ja jätti pelin sikseen. Täytyihän sitä jotain sanoa, ettei sisko aina hiillostaisi. Toisaalta Rebekka halusi kertoa vihdoin tunteistaan ja toisaalta hän tunsi itsensä hävettävän heikoksi niiden takia.

 

"En voi sanoa, että tietäisin miltä susta tuntuu. Mutta olen huomannut, ettet liiemmin ole ollut oma iloinen pirteä itsesi viime aikoina." Rebekka tuhahti. "Miksi sitten tuut puhumaan, kun et tiedä mistä? Jättäist mut vaan rauhaan, mähän sanoin jo että osaan huolehtia itsestäni. Ei susta oo ku harmia, mokoma kyylä." Loviisa puri huultaan. Niin kylmää puhetta Loviisa ei ollut vähään aikaan kuullut, mutta se kertoi että jotain oli vialla. "Mä vain ajattelin, että jos sulla on vielä jotain..."

 

Silloin Rebekka nousi ylös, risti käsivartensa ja laski taas. Hän huokaisi ja katsoi kattoon, sitten lattiaan ja sulki silmänsä nieleskellen. "Et voi tietää, miltä musta tuntuu. Et oo menettäny mitään niin tärkeää ikinä..." Loviisa tiesi jo vastauksen, mutta kysyi silti hiljaa kuin kuiskaten: "Mitä? Mikä on niin tärkeää, että sulla on noin paha olla?"

 

Silloin Rebekka romahti itkemään lattialle. Loviisa riensi heti halaamaan siskoaan tämän pudistaessa päätään kyynelten valuessa. "Mä...en... kestä...enää! Mä en jaksa!", Rebekka huusi itkien.

 

Rebekka ja Loviisa halasivat ensin toisiaan ja sitten puhuivat, hyvin pitkään. Tai no, Rebekka puhui ja Loviisa kuunteli. Rebekka purki sen kaiken ahdistuksen, jonka syntymättömän lapsen menettäminen oli tuottanut. "Siihen kerkesi jo tottua...Tuntuu, kun oisin murhannu jonkun." Sitten Rebekka alkoikin puhua ristiriitaisuudesta sisällään, radikaalin muutoksen tuloksesta.

 

Ilta hämärtyi kun tärisevä Rebekka nousi ylös. Loviisa halasi vielä lämpimästi kyynelkasvoista siskoaan, joka sopersi: "Sori ku haukuin sut äsken. Sä oot oikeesti ihanin ihminen." Loviisa hymyili. "Tollasta en uskonut ihan heti kuulevani. Mut nyt pitää mennä töihin. Kiitos kun luotit muhun." Loviisa lähti pian Rebekan kyyneleitä pyyhkiessään vielä sanoessa hiljaa: "Ja kiitos kun kuuntelit ja olet olemassa."

 

Kristian pölähti sisään samalla oven avauksella kuin Loviisa lähti taivaltamaan kohti työpaikkaansa jalan, kimppakyyti oli jo mennyt aikoja sitten. "Olen taatusti tunnin myöhässä, mutta äskeinen oli tärkeää paitsi Rebekalle myös minulle."

 

"Noh, mitenkäs päivä meni?" Rebekka hymähti. "Mikäs siinä, miten itellä? Olit aika kauan kaupungilla." Kristian innostui selostamaan mitä kaikkea hauskaa hän oli Katen kanssa tehnyt. Rebekka tyytyi nyökkäilemään ja hymähtelemään välillä. "Sisko, et arvaakkaan, kuinka iloinne mä olen!", Kristian päätti selostuksensa ja taputti Rebekka olkapäälle. Rebekka väänsi hymyn naamalleen, johon Kristian vastasi.

Rebekka piristyi nopeasti seuraavien päivien aikana. "Krishna, taatusti et yhtä innokkaasti ole ulkona kun lumi taas tulee. Toivottavasti se on pian." Krishna maukaisi silmät kirkkaina ja tarkkaavaisina. "Voisit sinäkin nyt tulla sisälle, täällähän jäätyy", Rebekka sanoi nauraen ja kantoi Krishnan potkaisten oven auki.

 

Melkein samaa tietää puki Rebekka ulkovaatteet päälleen ja riensi ulos, lunta satoi isoina valkoisina hiutaleina ja koska maa oli jäässä alkoi valkoinen huntu saman tien kietoa tienoota loistavaan hohtoonsa. "Tätä olen odottanut, olen aina pitänyt talvesta", Rebekka kusikasi itsekseen, samassa Kristian hihkaisi hänen vierellään niin että Rebekka säikähti. "Mä tiesin, et sä puhut itsekses! Mä kato testaan vain ihmistuntemusteorioitani." Kristian lähti nykäisten Rebekan mukaansa. "Tuu, meillä on kohta illallinen ja et halua missata Loviisan kärähtäneitä lihapullia!"

 

Vielä illalla Rebekka karkasi ulos ihastelemaan talven valkoista ihmemaata. "Tuhansia hiutaleita...Miljoonia, kuin meitä ihmisiä. Jokainen aina hiukan erilainen, mutta kuitenkin samanlaisia. Ja niin monta eri paikaa, jonne päätyä." Rebekka suuntasi katseensa metsän siimekseen, kunnes puut peittivät näkymän. "Jossain tuolla minunkin todellinen paikkani on. En kuulu tänne, en aio jäädä tänne. Olen siitä nyt varma", Rebekka sanoi ääneen nauraen sitten muistaessaan Kristianin teoriat.

 

Rebekka oli noussut tavallista myöhempään sinä sunnuntaina, mutta saman tien hän hääti Kristianin tietokoneelta. "Mike, hyvää syntymäpäivää. Ihan juuri tullaan perässä, muistathan että olen syntynyt myös talvella?" Rebekka hymyili Miken vastaukselle. "On muuten kaunis talvi tänä vuonna", Rebekka mietti itsekseen.

 

Verna ja Kreivi olivat lähteneet kävelemään kaupungille, kun pakkanen hellitti hetkeksi. "Nythän täällä saa tehtyä jopa lumiukkoja", iloitsi Verna. Kreivi auttoi lumiukon teossa, molemmat hymyilivät. "Sitten vielä loppusilaus."

Verna nauroi ääneen, kun satunnainen kulkija yritti haastaa Kreiviä ja Vernaa lumisotaan. "Riverhillin Jasmin sinä olitkin?", Verna kertasi. Pienessä eristäytyneessä kylässä tunsivat kaikki toisensa. Hengästyttävän hauskan leikkihetken jälkeen Verna sanoi Kreiville: "Mentäisiinkö? Lapset eivät varmaan edes tiedä, että olemme tänne lähteneet." Kreivi nyökkäsi.

 

Jasminia taisi kismittää, kun leikkikaverit lähtivät...

 

"Kaksoset viettävät pian syntymäpäiviään, heistä tulee silloin täysi-ikäisiä. Mitä antaisimme lahjaksi?", Verna aprikoi ääneen. Kreivi hymyili. "Taitavat he rahalla tehdä paljonkin varsinkin, jos päättävät jättää Nuvan."

 

Rebekka tuli paikalle ja selasi telkkarin kanavat läpi mitään järkevää löytämättä. Samassa hän vilkaisi onnellisia vanhempiaan. "Lähin vapaa opettajan paikka on kaukana, tarpeeksi kaukana. Jos vain pääsen sinne ja saan suostuteltua Miken mukaan, niin minua ei täällä vähään aikaan nähdä", Rebekka mietti innoissaan. "Voisin tästä käydä tarkistamassa läksyt", Rebekka sanoi ja poistui paikalta vanhempiensa huomaamatta, nämä näkivät nyt vain toisensa.

 

 

Huomaamatta jäi huoneen takaosassa kirjaa lukeva Kristiankin. "Rakkaus sokaisee vai?", hän mietti itsekseen ja päätti olla häiritsemättä vanhempaa.

 

"Maalasiko Rebekka minusta taiteen keinona noin kalpean vai tietääkö hän enemmän menneisyydestämme kuin pitäisi?" Verna tutki pitkän tovin suvun perijöiden kuvia ja pudisti sitten päätään. "Olen piilottanut Vaahteralaakson historian niin hyvin, ettei sitä kukaan vahingossa löydä enkä ollut edes kirjoittanut sitä vielä kun Rebekka nuo maalasi.

 

 

Kreivi pysähtyi eräänä aamuna ihmettelemään radion musiikin tahtiin tanssivaa nuorta naista. "Kukas sinä olet?", Kreivi kysyi ymmällään. Rebekka naurahti. "Älä pilaile, ei hiusten avaaminen nyt noin radikaali muutos ole." Kreivi hymyili kuin olisi aiemmin vain pilaillut. Sitten hän yhtäkkiä huomasi, kuinka paljon Rebekka äitiään muistuttikin.

 

"Mitäs se sisko maalaa?", tuli Loviisa kysymään. "Ikuistan vuoriston talven", Rebekka vain sanoi. Loviisa hymyili sanoessaan: "Aivan kohta olemme aikuisia, aiotko edelleen lähteä täältä?" Rebekka oli hiljaa hetken ennen kuin sanoi: "Aikuisia ehkä teoriassa. Mutta aion lähteä mahdollisimman pian. Etkö sinäkin ole etsinyt työpaikkailmoituksia isommista terveyskeskuksista?" Loviisa hätkähti, oliko sisko noin tarkkaavainen.

 

Loviisa tutkiskeli kirjahyllyä ja yritti etsiä jotain mukavaa luettavaa. "Sodan vaiheet...? Mikä sota?", Loviisa naurahti nähdessään kuluneen kirjanselkämyksen aivan kirjahyllyn perällä. Hän otti kirjan varovasti, mutta avattuaan ja joitakin sivuja selailtuaan huomasi, että kirjassa oli aivan jotain muuta. "Rebekka, tule katsomaan. Tässä puhutaan Jannasta, eikä hän ole isoisoäitimme?" Rebekkakin kiinnostui ja istahti kuuntelemaan, kun Loviisa luki yhä innostuneemmalla äänellä Vaahteralaakson aikaisia tapahtumia.

 

"Krishnakin on jo kohta vanha. Mitäs jos ottaisinkin sinut mukaani, karvapallero?", Rebekka huudahti. Hän oli kuitenkin niin poissaoleva juuri kuulemansa takia, ettei edes huomannut Kristiania vieressään ja hätkähti tämän puhutellessa: "Mihin aiot mennä ja millä rahoilla?" Rebekka laski Krishnan alas ennen kuin kääntyi veljensä puoleen: "Vanhemmat ovat vihjanneet, että saadaan Loviisan kanssa jonkinlaista avustusta lähdön suhteen." "Aiotte jättää mut tänne niiden armoille?" "Tietty."

 

Loviisa tuli myöhään töistä ja löysi Rebekan taas maalaamasta. "Mitä luulet, oliko ne kaikki vampyyrijututkin totta? Oliko isä ja äiti sellasia vielä meidän syntyessä? Ja että synnyimme jossain kartanossa, jonka olemassaolosta en ainakaan minä tiedä...", Loviisa sanoi hiljaa. "Kuulostaa liian uskomattomalta. Eihän sellaisia edes ole olemassa", Rebekka sanoi. Loviisa kohautti olkiaan ja lähti vaihtamaan vaatteita.

 

"Täytyy varmaan kysyä ihan suoraan, miten asiat ovat. Ei auta vain yrittää miettiä, mikä on totta ja mikä ei", Rebekka mietti ja laittoi maalausvälineet sivuun. Sitten hän kutsui Loviisan takaisin luokseen ja kertoi suunnitelmastaan. "Joko vanhemmat saa hyvät naurut tai sitten tässä on jotain hämärää meneillä."

 

 

 

Rebekka oli se ensimmäinen, joka alkoi nauraa. "Älkää nyt noin vakavilta näyttäkö, ei me aiota kertoa et me ollaan murhattu joku." Verna hymyili hieman, silloin tytöt astelivat aivan vanhempiensa eteen. Loviisa vilautti kulunutta kirjaa, jonka Verna tunnisti "hyvin" kätkemäkseen historiikiksi. Loviisa näytti päättäväiseltä sanoessaan: "Nyt kerrotte kaiken tästä kirjasta ja Vaahteralaaksosta."

 

Verna ja Kreivi vilkaisivat toisiaan, mutta Kreivin nyökättyä aloitti Verna. "Niin...Ehkä teidän kuitenkin on aika tietää siitä. Olettehan jo niin isojakin. Aloitan vaikka siitä, että minä kirjoitin tuon." Koko ilta ja hieman yötäkin meni, kun Rebekan ja Loviisan tarkasti kuunnellessa Verna ja Kreivi yhdessä selittivät kaiken minkä tiesivät ja muistivat.

 

 

"No se oli jotain merkillistä. Mutta meillä siis on...tai oli sukulaisia Vaahteralaaksossa. Meidän serkutkin saattaa olla jo isoisoisovanhempia, jos siis eläisivät." Loviisa oli kovin puheliaalla päällä, hän oli innoissaan kuulemastaan. "Toki sitä ei kannattaisi levitellä, eihän kukaan uskoisi saati hyötyisi tiedosta." Rebekka ynähti myöntävästi. "Vaahteralaakso...", hän mietti ennen kuin vetäytyi peiton alle. Tashi tuli etsimään lämmintä nukkumapaikkaa ja pian Rebekka tunsi painavan, lämpimän möykyn jalkojensa vieressä.

 

Tashi ja Krishna olivat jälleen ystävystyneet, kun Tashi oli vähän vanhentunut ja viisastunut. Kissat olivat jopa niin tuttavallisia, että Loviisa uskalsi toivoa josko taloon saataisiin vielä pentuja joskus. "Tuskin ennen kuin lähden omille teilleni, mutta olisi mukava saada kissanpentu sitten omaan kotiin..." Tähän Rebekka sanoi: "Eikö Rick ole niille allerginen?" Loviisa vaikeni ja poistui paikalta.

 

 

Verna oli yhä innokas tekemään kukkasidoksia, vaikkei ikinä niitä myynytkään, kunhan antoi naapureille ja laittoi jotakin säästöön "jäljeksi itsestään". "Minkäköhän laista elämästäni olisi tullut, jos olisin päättänyt aikoinaan perustaa sen kukkakaupan? Tuskin olisin täällä, tuskin minulla olisi niin ihania lapsia ja Kreiviä..." Sormet kohmeessa lunta tupruttaessakin Verna jaksoi väkertää kukkien parissa.

 

"Viimeisiä työpäiviä täällä, aika haikeaa itse asiassa... Olenhan koko lapsuuteni täällä viettänyt, mitä nyt synnyin kartanossa metsän keskellä." Auton räminä tuntui kuuluvan vielä sittenkin kun se oli päässyt jo koululle, jossa Verna toimi erityisopettajan avustajana pienempien parissa.

 

"Olisi ne hanskat sittenkin tulleet tarpeen", Verna mietti puhallellen kylmiin käsiinsä. Taas piti keksiä jotain muuta ajanvietettä, kun kukkien sidonta kävi liian kylmäksi. "Tänään lunta on satanut kahden viikon edestä. Kohta hukumme." Taivas oli vetäytynyt synkkiin pilviin ja lumisade meinasi yltyä myrskyksi, jolloin ei ulos nenäänsä kannattanut pistää.

 

"Onko tämä aivan normaalia? Menen nukkumaan tummatukkaisena ja herään harmaahapsisena. Töissä varmasti ihmetellään." Verna nosti jo puhelimen ylös kysyen: "Soitanko sinne ja sanon että olet sairas?" Kreivi otti puhelimen vaimonsa kädestä ja laski alas. "Ei, sanon vain että hiusväri petti pahasti. Kai tämä on lopulta taustani aikaansaamaa. Ensin en vanhene ja sitten humauksessa..."

 

Illalla Kreivi ja Verna juttelivat vielä lisää aiheesta. "Mitä työkaverisi miettivät?" "Saivat hyvät naurut, mutta eivät epäilleet kummempia. Nyt kun mietin, taidan loppujen lopuksi olla tällä hetkellä yhtä vanha kuin sinäkin, tyttöseni." Verna hymyili. "Ei sillä, että iloitsisin kun sinustakin tuli raihnainen, mutta...kyllä näin on parempi."

 

Syntymäpäiviään edeltävän iltana Rebekka puhui pitkään puhelimessa. "Kysyt vai vielä toisesta paikasta? Entä jos et saa sieltä työtä? Niin, murehditaan myöhemmin. Ai että asunto vai? Minä kyllä löysin jo edullisen vuokra-asunnon kukkakaupan yläkerrasta. Vai oikein pieni omakotitalo? Se voisi toimia, ota sinä siitä selvää."

 

Verna kuunteli puhetta ja käveli pari kertaa eteisen ympäri ennen kuin sanoi: "Mutta täytyy nyt lopettaa. Odotan kauhulla huomisia juhlia, jotka vanhemmat uhkasivat järjestää." Rebekka lopetti puhelun nauraen yhä Miken kommentille.

 

 

Loviisa ja Rebekka tanssivat illan kuluksi ja keskustelivat nauraen vähän väliä. "Aiot siis paeta Miken kanssa sivistyksen pariin?" "Sellainen on aikomus. Etkö sinäkin Rickin kanssa?" "Nääh, emme enää ole yhdessä, ystäviä vain. Kasvoimme vain erilleen, niin sitä kai sanotaan." Rebekka hämmästyi todella. "Milloin ajattelit kertoa? Harmittaako sinua nyt? Ja minä kun vain olen puhunut Mikesta."

 

Loviisa kouraisi kerran siskoaan kyljestä. "Totta vie olet puhunut, taitaa joku olla rakastunut." Rebekka huudahti hieman ja nauroi, kun Loviisa jatkoi kutitushyökkäystä. "Älä viitsi hei, tiedät että kutian ihan kamalasti kaikkialta!" Rebekka nauroi niin että oli pian ihan hengästynyt. Loviisa hymyili ilkikurisesti. Hän ei selvästikään ollut lainkaan pahoillaan erosta Rickin kanssa, Rebekka oli helpottunut.

 

 

Eroa taisi helpottaa joku uusi tuttavuus, ainakin Loviisa sai enemmän kuin kerran kaukaa tulleen vaaleanpunaisen kirjeen, jota lukiessaan tyttö huokaili uneksivasti. Rebekka meinasi purskahtaa nauruun nähdessään Loviisan suutelemassa seuraavaa kirjettä. "Taitaa joku toinenkin olla rakastunut."

 

 

Sitten syntymäpäiviä vietettiin, ei ollut muuta kuin oma perhe ja kaksi samanlaista kaupasta ostettua erittäin lihottavaa täytekakkua. Loviisa ja Rebekka puhalsivat kynttilät sammuksiin vieretysten.

 

"Tehkää tilaa, syntymäpäiväsankarit tulevat", huudahti Rebekka. He melkein tönäisivät toisensa kumoon Loviisan kanssa yrittäessään varata viimeisen vapaan tuliin ja naurua riitti.

 

 

Kesken kakunsyönnin Kristian kuuli puhelimen soivan. Toisessa päässä oli Kate. Hiljaisella ja tasaisella äänellä hän sanoi: "Olen pahoillani, mutta en pysty sanomaan hyvästejä kasvotusten. Lähden nyt Nuvasta enkä tiedä palaanko enää. Me ei voida enää olla yhessä. Sitten...kai hyvästi." Puhelu oli lyhyt ja jätti pitkäksi aikaa Kristianin tuijottamaan hölmistyneenä puhelinta, josta numerot olivat kuluneet pois. "Mitä hemmettiä...", Kristian sanoi ääneen.

 

Loviisa riuhtaisi Kristianin ulos kuin räsynuken, hädin tuskin sai ulkovaatteet päälleen. "Tule sieltä murjottamasta Nyt on niin lämmintä, että pystyy olla lumisotaa! Huomenna alkaa se lumimyrsky ja silloin me ollaan Rebekan kanssa jo kaukana täältä. Last chance. Reiluuden nimessä me ollaan kahestaan Rebekan kanssa sua vastaan, niin saat näyttää onko susta mieheksi!"

Kristian yritti poistaa mielestään ikävän, epätodelliselta tuntuneen puhelun ja kokosi lunta palloksi. Pian täysi lumisota oli käynnissä ja kaikki nauroivat, huusivat ja heittelivät lumipalloja.

 

 

"Ei ole reilua! Loviisa, miksi jätit minut?" "Sori, Kristian on parempi tähtääjä ja kyllästyin saamaan loskapalloja naamaani. Väistä tai kuole!" Rebekka kiljaisi ja nauroi perään kahden märän pallon läiskähtäessä päälleen.

 

"Me ollaan yhtä märkiä, ku jos oltais käyty uimassa lammessa." Märkiä mutta iloisia, kaikki kolme hymyilivät hengästyneinä. Silloin Rebekka ja Loviisa kääntyivät pikkuveljensä puoleen. "Lupaathan sitten pitää huolta äidistä ja isästä? Eivät he enää niin nuoria ole. Ja hanki sitten nätti vaimo itelles, ku sä kerran perit talon. Ei täällä kuka tahansa saa ottaa emännän paikka haltuunsa." Kristian hymyili isosiskoilleen.

 

Kristian oli innostunut jalkapallosta koulussa niin paljon, että kävi talvellakin harjoituksissa vaikka se käytännössä tarkoitti lumihangessa rämpimistä, kylän varoilla ei talvihallia rakennettu.

 

Rebekka sai maalattua talvikollaasinsa loppuun. Ne sopivat hyvin eteisen vaaleaan väriin, Rebekka oli tyytyväinen työnsä tulokseen.

 

"Olemmeko me jo niin vanhoja, että lapset jättävät kodin?", Verna enemmän totesi kuin kysyi haikeana. Kreivi hyväili hymyilevän vaimonsa poskea. "Meidän alkaa olla aika antaa tietä seuraavalle sukupolvelle. Tosin ei vielä hetkeen, mennään mekin nyt lumisotaa kun eivät nuoret ole nauramassa."

 

 

Rebekka tapasi Miken, edellisestä kerrasta oli ehtinyt kulua jo tovi. "Hyvä nähdä sinua. Saitko sen paikan?" Mike nyökkäsi iloisena. Tulevaisuus oli taattu ja turvallinen, ainakin hetkeksi. "Laitan vielä jotain kamoja kasaan, niin voidaan lähteä heti huomenna aamusta. Minun pitäisi varmaan jo palata, sori ku tulin tälleen vaan piipahtamaan."

Rebekka ei halunnut Miken lähtevän vielä ja "läksiäis" suudelmasta hän aisti, ettei mieskään ollut mihinkään menossa.

 

"Et osaa enää antaa vauhtia kunnolla." "Milloin olisin viimeksi antanut? Ja täällä on lunta polviin asti." Yhtäkkiä Rebekka lakkasi hymyilemästä ja nousi vakavana seisomaan. "Rebekka, mikä nyt on? Kerro, onko jokin vialla?", Mike kysyi ja kiersi Rebekan viereen.

 

Rebekka sulki silmänsä ja huokaisi. "Haluan kertoa tämän nyt vain siksi, ettemme joudu aloittamaan yhdessä jonkin valheen kanssa. Muistat kai sen meidän ns. ekan kerran silloin joskus aikoja sitten?" Mike nyökkäsi, Rebekka kääntyi hänen puoleensa. Hän huokaisi ja sanoi kaiken nopeasti, jottei olisi jälleen lykännyt asian kertomista: "Olen pahoillani, mutta tulin siitä raskaaksi."

 

Mike avasi suunsa pari kertaa ja kysyi sitten ihmeissään: "Todellako? Mutta...Ethän sinä nyt..." Rebekka puri huultaan sanoessaan: "Anteeksi, etten kertonut silloin ja kun sillä ei sitten enää ollut sen keskenmenon jälkeen mitään merkitystä niin ajattelin, että turha sinua huolestuttaa."

 

Mike näytti vihaiselta, Rebekka odotti jo syytöstulvaa, kunnes Mike sanoikin: "Perhana, sun olisi pitänyt kertoa. Jouduit takuulla kestämään kaiken yksin eikä se hitto vie ollut yksin sun syytä. Minä se tässä pahoillani olen. Anteeksi." Rebekka hymyili ja pudisti päätään. "Ollutta ja mennyttä, ei murehdita sitä enää. Eikä mitään pysyvää vahinkoa tapahtunut, joten anti olla. Voidaanko vaan unohtaa se?" Mike hymyili nyt myös. "Jos niin haluat. En tosin ikinä olisi uskonut käyväni tällasta keskustelua sun kanssa."

 

Sitten Mike halasi Rebekkaa lämpimästi. Rebekka oli tosissaan pelännyt, miten Mike suhtautuu asiaan jonka Rebekka oli niin pitkään salannut. "Eihän sun tarvitse vielä lähteä? Käydään nyt sentään lämmittelemässä sisällä."

 

Ilta alkoi jo hämärtyä, Rebekka ja Mike olivat jutelleet syvällisiä juotuaan monta kuppia kahvia ja jotain väkevämpääkin. "Ootko varma, ettei kukaan ole teillä kotona?", Mike kysyi vetäen Rebekan vierelleen. Rebekka mietti hetken otsa kurtussa. "Ei, eikä pitäisi tulla ennen keskiyötä." "Tiesitkö, että oot aivan mielettömän kaunis?" "Älä pliis ala imeläksi. Mutta laitetaan nyt ensin verhot kiinni."

Oli tosiaan hyvää tuuria, ettei kukaan tullut kotiin aikaisemmin kuin oli luvannut.

 

Vielä aamuyölläkin paloi olohuoneessa valo. Hiljainen kynästä lähtevä rapina oli ainoa ääni, joka rikkoi talon uneliaan hiljaisuuden. Rebekka nosti katseensa päiväkirjan ensimmäiseltä aukeamalta ja huokaisi haaveilevasti hymyillen. "Toivottavasti huominen matka menee hyvin, en voinut itselleni mitään päättäessäni mitä kaikkea otan mukaan. Riittääköhän se yksi pakettiauto, pitäisikö toinenkin vuokrata..."

 

 

Seuraavana aamuna se oli Rebekka joka ensimmäisenä talon jätti. Hän nousi taksiin saatuaan pakattua kaiken takakonttiin mahtuvan mukaan. Taksikuski tervehti kohteliaasti, olisihan hänellä tämä asiakas seuraavat monta tuntia kyydissä. Myös Loviisa lähti, tosin hän valitsi bussin ja käveli vielä kylään sinne ajettujen tavaroidensa luokse. Hän oli hyvästellyt siskonsa jo aikaisemmin aamulla, tosin ei ilmeisesti pitkäksi aikaa sillä oli luvannut auttaa muutossa. Kaksoset eivät tietenkään kovin kauas toisistaan muuttaneet.

Helikopteri oli jo saapunut hakemaan Kreiviä töihin ja perheen piti huutaa hyvästit jotta ne kuuluivat roottorien melun ylitse. Pian taksi kurvasi kulman taakse ja pois näkyvistä, mukanaan toinen perheen tyttäristä. "Faija, mee jo tohon kopteriin tai korvat menee. Mä meen sisälle." Kristian oli hieman surullinen menetettyään Katen lisäksi molemmat siskonsa ja nyt tuntui kuin se kaikki olisi tapahtunut ihan yllättäen.

 

Verna katseli, kuinka helikopteri katosi pilvien ylle uuden lumimyrskyn lähestyessä. "Tule terveenä kotiin", lähetti Verna pyynnön kylmään ilmaan ja sormiinsa puhallellen asteli sisälle polviin asti nousseessa hangessa.

 

Sisällä Verna tutkiskeli hajamielisenä vihkisormustaan. "Ainahan sinä olet takaisin tullut, mutta miksi pelkään nyt näin? Ehkä siksi, että menetin jo osan perheestä. Tyttöni lähtivät maailmalle...Olen niin väsynyt." Kissat ihmettelivät aamupäivän torkkuja ottavaa, kuorsaavaa Vernaa.

 

Kristian yritti unohtaa Katen ja puski itsensä äärirajoille kuntoillessaan. yhtään sen paremmin hän ei unohtanut Katea kuin omaa nimeänsäkään. "Ajan myötä se menee ohi, takuulla hän on jo kaukana opiskelemassa uusissa piireissä, uusien ikäistensä ystävien ympäröimänä..." Kristian ei saanut parannettua oloaan yhtään, vaan joutui lähtemään kouluun mieli maassa.

 

"Nyt talo olis valmis, ei siinä menny ku pari kuukautta. Mennään nyt sisälle." "Pari kuukautta hirmuisen metelin ja remontin keskellä! Etkö tarkistanut missä kunnossa talo oli ku lunastit sen?", nauroi Rebekka. Itse asiassa häntä ei yhtään haitannut, vaikka olikin mennyt aikaa saada talo paremman näköiseksi. Varsinkin kun apuna olivat olleet sisko ja Mike.

 

"No, rohkea rokan syö. Katsotaan, ovatko kaikki tavarat oikeilla paikoillaan."

 

Kun talo oli tarkistettu läpi, hyvästelivät Rebekka ja Mike lähdössä olevan Loviisan. "Älkää sitten heti rikkoko paikkoja, selkä on vieläkin kipeä sen yläkerran katon takia." Rebekka ja Mike katselivat, kuinka keltainen taksi kaasutti tiehensä.

 

 

Tuskin pari oli ehtinyt uudelle sohvalle istahtaa, kun Rebekka jo pomppasi ylös kasvot tuskaisessa irveessä ja kädet vatsalla. Mike näytti hämmästyneeltä. "Rebekka, mikä on?" Rebekka ei vastannut. Hän muisti tunteen liiankin hyvin, sinä yönä hän oli herännyt vatsakipuun ja tuntenut sitten epämiellyttävän tulvahduksen, hän oli vuotanut verta. Silloin hän oli saanut keskenmenon, nyt Rebekka pelkäsi toista sellaista. Nyt kipu kuitenkin hiljalleen hellitti.

 

 

Mike nousi ja yritti auttaa Rebekkaa, tämä kuitenkin kääntyi ja sanoi estellen: "Ei enää hätää, se meni jo ohi." Rebekka oli todella helpottunut ja hymyili huomaamattaan, se sai Miken epäluuloiseksi. "Mikä meni ohi? Mistä oli kyse? Kerro, voit kertoa minulle!" Rebekka huokaisi ja sanoi sitten. "Kai minä voin nyt jo kertoa, kun kerran tiedän. Mike, odotan lasta!"

 

Miken suu loksahti ensin auki, mutta sitten hän kaappasi Rebekan syleilyynsä. "Sehän on mahtavaa!", oli ainoa asia jonka Mike sai sanottua ennen kuin alkoi nauraa.

 

Talo oli suhteellisen kunnollisen kokoinen. Tosin huonekaluja ei vielä ollut muuta kuin se mitä tarvittiin. Rahaa ei paljon ollut nuorella parilla käytössä, mutta kun molemmat pääsisivät aloittamaan kunnolla työnsä muuttuisi tilanne parempaan. Talo oli mukavalla rauhallisella paikalla lähellä rannikkoa. Työpaikat kuitenkin molemmilla pyöräilymatkan päässä.

 

Rebekka oli nyt onnellinen. "Mitä minä edes vielä voisin toivoa? Elämä on ihanaa!"

 

 

Loviisa taas asui yksin pienessä talossa lähempänä keskustaa. Hänelläkään ei rahatilanne ollut kummoinen, mutta sairaanhoitajan pestin lisäksi hän piti itsensä leivässä kirjoittamalla. Sen lahjan kun hän oli löytänyt itsestään yllättäen. Mutta vaikka Rebekka toisin toivoi ja odotti, ei Loviisa löytänyt ketään rinnalleen. Silti tämä oli vähintään yhtä onnellinen kuin siskonsa. Molemmat asettuivat hyvin laaksoon, vaikkakin kauas synnyinseudultaan.

 

 

 

Hihhei, tässä tämä osa. Kiitokseni kaikille lukijoille, seuraavaa osaa saatte odotella siinä kuukauden parin sisällä ^^ Ja laittakaa toki sitä kommenttia, jos jaksoitte tännekin asti lukea.