Noh, eihän tässä seuraavan osan tulossakaan niin kauan mennyt. Tässä aluksi pääsemme kurkistamaan hieman elämään Jalavan sukutalon ulkopuolella. En vain dumppaa perijäksi kelpaamattomia ulos tarinasta ilman onnellista loppua...

Noniin, Vilma ja Manu muuttivat rauhalliselle paikalle juuri Siniperän keskustan ulkopuolelle. Talo ei ollut hääppöinen, kuten eivät varatkaan nuorella parilla. Silti he olivat nyt onnellisia. Ja vapaita.

"Sisustit aika lapsekkaaksi tämän makuuhuoneen, Vilma." "Ja lapsihan meille tulee." Manu hyväili nauravan Vilman vatsaa. "Mitä luulet, tyttö vai poika?" "Sillä ei ole väliä, kunhan se on terve." Vilma ja Manu rakastivat nyt toisiaan enemmän kuin milloinkaan, ei ollut nirppanokkaisia sukulaisiakaan niskaan hengittämässä.

Perheeseen hankittiin pieni, kuulemma kadulta harhailemasta löytynyt kissanpoika. "Kyllä Vilma yllättyy aamulla. Tämän luulisi hieman laannuttavan hänen hellimisviettiä, vielä on kuukausia aikaa ennen kuin saamme oman lapsen..." Manukin jäi pitkäksi aikaa hellimään rähjääntynyttä kissanpoikaa - Takkua - tienvarteen illalla.

"Oih! Oi-oi! Manu, missä vaiheessa?" Vilma meni aikaisin nukkumaan, mutta heräsi myös aikaisin. Heti aamulla kuuden aikaan hän sai viereensä lämpimän, tuhisevan palleron. Manu hymyili väsyneesti, hän ei ollut niin virkku. Manu joutui nyt elättämään perhettä, kun Vilma ei päässyt töihin.

Pian koitti sekin päivä, kun Vilma alkoi huutamaan tuskissaan. Manukin huusi hätääntyneenä, mutta kyllä he sairaalaan asti pääsivät. Takku saattoi saada pienet traumat, ainakin se sännättyään ulos korvat luimussa tuli vasta sisälle paljon sen jälkeen, kun pienokainenkin oli päässyt kotiin.

Tyttö nimettiin Netaksi. Hän oli kuin isänsä kopio, Manu piteli usein hämmentyneenä onnestaan pientä tytärtään sylissään. Netta oli perinyt isoisänsä, Väinämön silmät. Näki Manukin ensimmäistä kertaa ne syvän tummansiniset silmät, joihin hänen äitinsä oli aikoinaan nuorena jäänyt vangiksi.

Netalla oli mitä hellimät vanhemmat, tyytyväinen perhe. "Manu, eikö nyt pitäisi ilmoittaa viimein vanhemmillesi siitä, että heillä on lapsenlapsi?" Manu hymyili poissaolevana. "Äiti pyörtyy joko onnesta tai järkytyksestä. Tai molemmista."

Samaan aikaan, kun Manu oli onnensa kukkuloilla uudessa kodissaan, oli Inkeri nyrpeä omassaan. "En tiennyt, että Ano olisi näin paljon poissa. Tylsää...Kaikilla muilla menee takuulla paremmin."

Lea päätti kirjaimellisesti löysätä nutturaa ja avasi hiuksensa ensimmäistä kertaa vuosiin. "Voi kuka on tuo kaunis ilmestys sohvallani? Suotko tämän tanssin?" "Nisse, älä, olet sekaisin...Enhän minä enää tässä iässä...", nauroi Lea, mutta nousi ylös.

"Emme ole enää niin nuoria. Vain vanhoja höpsöjä kankeita seipäitä..." "Kyllähän sinä Lea vielä taivut tähänkin." Sitten puhelin soi keskeyttäen vanhusten musiikittoman tanssituokion.

Lea laski puhelimen yhtä vaitonaisena kuin kuultuaan Kain katoamisesta. Nisse alkoi heti pelkäämään, oliko Inkerille tai Manulle sattunut jotain. Sitten Lea tulikin niin nopeasti miehen luokse, että tämä pelkäsi naisen hyppäävän syliin. Siinä olisi selkä katkennut.

"Nisse, me lähdemme Siniperään! Vilma ja Manu ovat saaneet tyttären!" Nisse oli hyvin yllättynyt uutisesta ja vaimonsa reaktiosta siihen. Hänen ei tarvinnut kuitenkaan kuin vilkaista iloista Leaa varmistuakseen siitä, että tämä todella oli vilpittömästi onnellinen. "Hyvä on, lähdetään sitten! Jätän vain Vernalle viestin."

Taksimatka kesti koko päivän ja rahaa kului. Heti ensimmäiseksi Lea kuitenkin rynnisti halaamaan vanhinta lastaan, kun Nisse tervehti Vilmaa. "Olen niin ylpeä", Lea sanoi. Se hälvensi Manun huolet äitinsä mahdollisesta huonommasta reaktiosta.

Kun Vilma vielä syötti juuri unilta herännyttä Nettaa, tutustuivat Lea ja Nisse ensin talon toiseen uuteen jäseneen. "Sinä et sitä ikinä nähnytkään, Manu, mutta meillä oli myös aikoinaan koira. Nanna oli nimensä. Takku on kyllä aika pikkuinen verrattuna siihen vanhaan koirarouvaan..."

Lopulta Netta tuotiin isovanhempiensa nähtäväksi, nämä oikein istahtivat sohvalle ihailemaan pientä tyttöä. Nisse katseli tytön sinisiä silmiä ja miltei kuiskasi Lealle: "Eivätkö nuo ole..." "Aivan, Manun isän silmät. Hassua, miten se periytyi sukupolven yli..." Lea ja Nisse hymyilivät haltioituneina, he olivat saaneet nähdä lapsenlapsensa ennen kuolemaansa.

"Nyt tämä tyttö kyllä kaipaa vaipanvaihtoa", ähkäisi Manu Netan kiemurrellessa ja huutaessa epämukavuuttaan. Samalla Lea ja Nisse tekivät lähtöä. "Menee yöhön asti tämä matka", Nisse murahti mennessään jo ulkona odottavalle taksille. "Toivottavasti näemme pian", Lea sanoi Manulle hyvästien yhteydessä.

Taksin kadottua nurkan taakse sanoi Vilma Manulle, joka nyt sai kannatella käsivarsillaan kuiviin vaihdettua, tyytyväistä tyttöä: "He olivat todella onnellisia. Olisikohan Netasta pitänyt kertoa aikaisemmin?" Manu vain hymähti vastaukseksi. Olisi.

"Noh, olimme koko eilisen päivän ja vähän enemmänkin poissa. Mitäköhän Vernalle kuuluu, hmm?", houkutteli Nisse. "Älä viitsi, en millään haluaisi häiritä häntä..." Mutta Lea halusi tosiaan tietää, oliko Verna kunnossa ja toisaalta säikäyttää tämän pahanpäiväisesti. "Hyvä on, katsopas tätä!"

Mutta nyt oli Lea se, joka meinasi saada sydänkohtauksen. Vaikka Verna oli hänen oma tyttärensä, näytti tämä nyt perin ilkeältä jouduttuaan herätetyksi kesken unien. Lea hyppäsi kiljuen kauemmaksi, kun Verna eläimellisesti sähisi ja tavoitteli hänen mekkonsa helmaa.

Lea poistui pikaisesti huoneesta Nissen kikattaessa kummallisesti. "Oliko tuo sitten hauskaa? Tästä kuulemme vielä illalla..." Nisse vain hymyili Lean päätään pudistellen sulkiessa oven huoneeseen, jossa viaton, suljettu arkku lepäsi jalustallaan.

"Isä, äiti? Oliko se nyt hauskaa herättää minut?" Nisse tyrskähteli purskahtamaisillaan nauruun, Lea söi illallissalaattiaan pää painuksissa ja naama punaisena. Kun Verna ei saanut ilmi selvästi syyllisiltä vanhemmiltaan vastausta, hän hymähti huvittuneena ja totesi: "Ehkä minun tosiaan on parempi vahtia teitä..."

Ei ole vaikea arvata, miksi Kreivi jaksoi odottaa yhä vain. Verna todellakin pysyi yhtä nuorena ja kauniina, kuin saadessaan pureman. Ja Kreivi myös. Verna ei ollut kehdannut edes kysyä tämän todellista ikää, ei vielä.

"Nyt on kohta pari vuotta mennyt. Voisitko jo kertoa, miten me sinne vuoristoon aiomme mennä? Jollain autolla tai lentokoneella?" Kreivi naurahti hänelle tuttuun eläimelliseen tapaan. "Odotinkin, milloin kysyt. Emme toki, kärventyisimme elävältä niin pitkällä matkalla. Enkä ole ikinä suostunut jalallanikaan astumaan sellaisiin vempeleisiin."

Vernan ihmettelevä ilme syventyi vain. "Miten sitten pääsit tänne?" Kreivi naurahti jälleen hyväntahtoisesti. "Lensin." "Mutta sinähän sanoit ettet ole ollut lentokoneessa?" "Etkö tiedä? Me vampyyrit voimme lentää omin avuinkin." Vernan suu loksahti auki. Hän oli tyystin unohtanut, että vampyyrit voivat toki muuttua lepakoiksi.

"Mutta, enhän minä osaa! Mitäs me nyt teemme?", Verna sanoi hämmentyneenä. Kreivi tyytyi hymyilemään salaperäisesti. "Opit sen muutamassa vuodessa, ellen väärin muista. Ja kohta se aika on kulunut. Odota vain. Nyt minun täytyy lähteä, reitin suunnittelemisessa menee aikaa, kun pitää löytää valotiivis pysähdyspaikka päiväksi. Jää hyvästi, Verna-neiti."

Verna huokaisi ja asettui perin väsyneenä sohvalle makaamaan. "Miksi aina tulee jotain uutta, jota en voi edes uskoa todeksi? Lepakko, minäkö..."

Yhtäkkiä Nisse tepastelikin makuuhuoneesta ja heilautti tervehdyksensä hilpeänä seinälle. "Isä, menisit nukkumaan, ja minä olen täällä..." Viime aikoina Nisse ei ollut ollut enää niin välkky. Välillä hän oli kuin toinen ihminen vailla vanhan Nissen muistia ja tapoja. Se oli melko lannistavaa sekä Lealle että Vernalle.

Kun Verna oli valmiina ohjaamaan Nissen takaisin oikeaan huoneeseen, tämä yllättäen halasikin tytärtään lämpimästi. Verna hieman säikähti, kuinka kirkas ja viisas Nissen katse oli tämän sanoessa hänelle: "Verna, rakastan sinua tyttäreni. Muista se tapahtui mitä tahansa. Tuen sinua aina mitä ja missä päätätkin tehdä."

Verna hymyili väkinäisesti Nissen jälleen hajamielisesti tuijottaessa hänen olkansa ylitse. Nissellä oli todettu dementia 82-vuotiaana, mutta koska hän muuten oli hyväkuntoinen eikä sairaus vakava, sai hän olla kotonaan rakkaittensa ympäröimänä. "Joo, selvä, mutta minä menen nyt nukkumaan...Aurinko näes nousee kohta."

Lea heräsi pian sen jälkeen, kun Verna oli vetäytynyt omaan huoneeseensa. "Tule nyt vain, Nisse. Katso kuinka hienon kuvan sinusta maalasin. Eikö ole aivan näköinen.?" Nisse tuijotti tyhjillä silmillä maalausta, kunnes hän säpsähti ja suli lempeään hymyyn. Lea tiesi tämän olevan yksi niistä selvemmistä hetkistä. "Mutta minä maalasin paremman sinusta aikoinaan. Ei tuo ole samanlainen kuin minä." Lea naurahti. "Siksi, koska jätin armeliaasti maalaamatta lukuisat ryppysi ja silmäpussit."

Lea tiesi välipalaa syödessään, että Nisse oli pitkään vain tuijottanut häntä sanomatta tai tekemättä mitään muuta. Lean ei tarvinnut edes kääntyä, hän tiesi valmiiksi näkevänsä vain vanhan miehen sumean, tyhjän katseen. "Nisse...Olisipa kaikki niin kuin silloin kuin tapasimme", Lea sanoi hiljaa.

Lea istui yksin sohvalla murehtien vanhuuden vaivoja, kun Nisse yllättäen istahtikin hänen viereensä ja kiersi kätensä vaimonsa ympärille. Lea hymyili vaisusti, hän ei tiennyt kuinka terävä Nisse sillä hetkellä oli. Hän otti hellästi miehensä lämpimän käden omaansa.

Sitten Nisse suutelikin Leaa, eikä naisella ollut enää epäilystäkään siitä että oliko mies selvillä vesillä vai ei. "Kunpa kaikki todellakin olisi aina näin."

Verna heräsi sinä iltana tavallista myöhempään. Pelko kuristi hänen kurkkuaan, kun hän kuuli äitinsä lohduttoman nyyhkeen ja valituksen. Kun Nisseä ei näkynyt missään, hän arvasi että oli tapahtunut jotain, jotain kamalaa.

"Isäsi...Sydän petti...Kun ambulanssi tuli paikalle, ei enää mitään tehtävissä, niin ne sanoivat ja veivät Nissen pois...", Lea sai nyyhkeen ja nieleskelyn lomasta sanottua. Hän tuijotti sitä kohtaa, jossa viimeksi oli Nissen päivällä nähnyt. "Minä kävin vain viemässä roskat ja kun tulin takaisin..." Sitten Lea puhkesi taas itkemään. Verna puristi silmänsä kiinni, epäluonnollisen lämpimät kyyneleet valuivat pitkin hänen kylmiä poskiaan. Hän kykeni astelemaan turtana äitinsä luokse, jolloin tätä halattuaan puhkesivat äiti ja tytär molemmat lohduttomaan itkuun.

Vernan täytyi hoitaa kaikki. Ilmoittaa elossa oleville sukulaisille, järjestää hautajaiset omalle pihalle ja...kaikki. Lea ei kyennyt mihinkään, mutta Verna päin vastoin oli saanut jostain aivan uutta puhtia.

Kun lyhyet, koruttomat hautajaiset oli suoritettu, siirtyi Lea hiljaisen suremisen sijaan raivoamaan päivittäin Nisselle, itselleen ja kaikille, jotka sattuivat olemana liian lähellä. "Miksi minunkin täytyi jäädä yksin? Nisse oli minua nuorempi, olisivat ottaneet minut ensin..."

Kun hautajaisistakin oli vihdoin päästy, oli Verna todella uupunut. Hän ei saanut Kreiviin yhteyttä ei sitten millään ja tunsi olevansa yksin kaiken taakan alla. Äitinsä vuoksi hän yritti näyttää rohkealta ja varmalta, mutta yksin ollessaan hän huomasi usein itkevänsä vailla virallista syytä. "Tällaistako on elää vanhenematta, nähdä läheistensä kuolevan?"

Lea heräsi usein yöllä ja pelästyi, mihin Nisse oli taas lähtenyt. Kuitenkin musertava totuus aina iski pian hänen tajuntaansa ja hän vaipui uudestaan levottomaan uneen. Sitä kesti monta viikkoa.

"Verna, etkö voisi jäädä vielä hetkeksi juttelemaan seurakseni? Talo on suuri ja täällä on yksinäistä ilman juttelukaveria." "Aah, äiti! Minun pitää mennä tai..." Verna ei olisi halunnut jättää lempeästi hymyilevää vanhaa äitiään yksin istuskelemaan, mutta aurinko tuntui hänen ihollaan polttelevalta kuin palovamma. "Miksi ja miten jaksan tätä? Täytyy päästä pimeään..."

Samaan aikaan oli pikku Nettakin jo kasvanut hieman isommaksi tytöksi, joka osasi jo liikkua ja tehdä jotain itse. Kuten vaikka lähes kuristaa pienen Takun. "Argh, mitä tapahtuu?"

Hieman vähemmän hilpeä tunne jatkui talossa, jonka elämä tuntui hiljalleen hiipuvan olemattomiin. Leasta oli tullut suorastaan huomionkipeä Nissen kuoleman jälkeen. "Verna, on niin surullista kuin vain makaat siellä. Kylmänä ja liikkumattomana kuin kuollut...oma rakas tyttäreni."

Verna tiesi, että Lea kieltäytyisi, mutta silti hän pari kertaa ehdotti ikuisen elämän ja uuden rakkauden mahdollisuutta kun vanha nainen oikein apaattiseksi vaipui. Lea pudisteli haikeasti hymyillen päätään kuten aina aiemminkin. "Älä yritä, tyttöseni. Emme Nissen kanssa suostuneet silloinkaan kun hän oli elossa."

"Syksy on taas tullut, niin se aika kuluu. Olisit Nisse pitänyt tästä, ruska on tänä syksynä oikein kaunis." Nissen kuolemasta oli kulunut hädin tuskin puoli vuotta. Lea huokaisi ja siirtyi siistimään vanhempiensa hautojen ympäristöä. "Tänne minäkin päädyn, rakkaitteni lähelle."

Talven lähestyessä Lean kunto alkoi hiljalleen pettää. Hän ei enää jaksanut olla yhtä paljon jalkeilla, kuin ennen. Verna oli huolissaan, mutta Lea lohdutti tätä sanomalla "se kuuluu elämän kiertokulkuun." Manu ja Inkeri olivat olleet yhtä mieltä Vernan kanssa siitä, että Lean olisi parasta viettää viimeiset elinpäivänsä tutussa, rakkaaksi käyneessä ympäristössä.

"Oletko varma, että pärjäät?" "Voi, en minä niin vain yhtäkkiä kuolla kupsahda. Mene jo, älä anna sen Kreivin odottaa."

Oli itse asiassa Kreivin ja Vernan ensimmäiset treffit. Heti alkuminuuteista lähtein he antoivat aivan uuden merkityksen sanalle "liimautuneet yhteen." Verna tunsi salaista mielihyvää, kun Kreivi ei valittanut lainkaan treffipaikaksi valitusta syrjäisestä puistosta saati mistään muustakaan.

"Olen miettinyt...kun tänne nyt laitettiin jää täksi illaksi, voisimme kokeilla sitä, ihan melkein ensimmäisinä!" "Mutta en minä osaa luistella, Verna", Kreivi sanoi hänelle ominaisella kohteliaalla äänellä, joka nyt värähti hieman. Verna naurahti. "Tule, täältä saa lainateriä kengän pohjiin."

Ei Vernakaan loistanut luistelutaidoillaan, mutta kun he vuorotellen pyllähtivät ja nauroivat Kreivin kanssa, oli se seikka pieni haitta. "Onneksi kukaan ei ole näkemässä, aikuiset ihmiset nyt näin pelleilemässä keskellä yötä..."

Tosiaan, ristinsielua ei Kreivin ja Vernan lisäksi näkynyt öisessä puistossa. "En muista, olenko koskaan ennen pitänyt kenestäkään näin paljon", Kreivi paljasti hengästyneenä takapuoli arkana. Verna hymyili. "Enkä minä ole rakastanut ketään muuta yhtä paljon."

Kello kolme yöllä valot sammuivat. Verna hymähti. "Taas kylä säästää. Meille sähkö taitaa tulla Siniperästä..." Kreivi kysäisi, mikä rakennus joen vierellä oli. Verna ja kreivi yhdessä menivät koettamaan ovea, pimeä rakennus oli tyhjä ja ovi vain jätetty auki.

Verna istahti pehmeälle sohvalle ja hengähti uupuneena. Hän ei ollut huomannutkaan, kuinka jalkoja särki. "Todellista säästämistä, täältä voisi kaikki irtaimisto kadota aika äkkiä." Kreivi katsoi Vernaa maanisesti, nainen naurahti huvittuneena. "Oletko varma, ettei täällä ole ketään muuta?", Kreivi kysyi istuen Vernan viereen.

Paria intiimiä hetkeä myöhemmin erehtyi Kreivi kysymään: "Oletko pian tulossa mukaani, niin voimme tehdä aivan vapaasti mitä haluamme? Tarkoitan siis, jääkö talo pian tyhjilleen, isäsihän on jo kuollut ellen väärin muista."

Vernan hymy hyytyi. "Niin, isäni, Nisse kuoli jo keväämmällä. Nyt äitikin on huonossa kunnossa. Jos totta puhutaan, pelkään jäädä yksin." Kreivistä tuntui turhalta sanoa: "Olenhan minä." Hän ymmärsi töksäyttäneensä asian kärsimättömyyksissään.

Hiljaisuutta jatkui pitkään, kun Kreivi vain mietti miten parantaa Vernan mielialaa. "Olen pahoillani, jos aiheutin sinulle mielipahaa.", hän sanoi hiljaa. Verna huokaisi. "Ei se mitään, elämäähän se vain on."

Hyvästien aikaan Kreivi kysyi varovasti toisen itseään huolestuttavan asian: "Ethän ole alkanut katua tätä? Voisit aivan hyvin olla sen...Panuko se oli. Hänen kanssaan asuisit jo takuulla omillasi ja sinulla olisi perhe ja päivätyö ja..." Verna nosti kätensä hiljaisuuden merkiksi. "Olenko sanonut katuvani? Tapasimme jo vuosia sitten, se oli jonkinlainen kohtalon ele. En kadu mitään."

Verna oli salaa jatkanut kukkiensidontaharrastustaan yömyöhään. Yhtäkkiä hän säpsähti nähdessään äitinsä yöpaitasillaan ulkona pienessä pakkasessa, jonka Verna hädin tuskin tunsi. "Äiti, mitä?" "Jonkunhan täytyy huolehtia kasveista. Kyllä nämä kirvat ovat sitkeitä..." "Jätä se minun huolekseni. Mennään nyt sisälle täältä kylmästä ja nukkumaan. Lea ei todella ollut mennyt sekaisin, hänen tärkeysjärjestyksensä oli vain hieman vaihtunut.

Aamun jo sarastaessa Lea vihdoin suvaitsi jättää työnsä ja mennä nukkumaan. Verna hymyili, vaikka aurinko taas tuntui vähintään höyrystävän hänen ihonsa. "Harvoin me olemme samaan aikaan menneet nukkumaan."

Lea ei kauan malttanut sängyssä pysyä. Hän katseli haikeana suvun kuvia. "Pian minun aikanikin koittaa, toivottavasti." Lea tarkisti, ettei Verna ollut kuuloetäisyydellä ja ryki ja yski niin, että keuhkot olivat irrota. Hän oli saanut pahanlaisen yskän, mutta ei enää halunnut elämänsä jatkuvaan yksinäisyydessä yhtään sen pidempään kuin oli tarpeen.

Samana aamuna hän sattui huomaamaan Kreivin Vernalle treffeistä muistoksi tuoman kukkakimpun. Lea huomasi hymyilevänsä. "Kyllä se Kreivi taitaa ihan kunnon mies olla. En ole huolissani yhdestäkään lapsestani, lapsenlapsestani, saati itsestäni."

Illalla Vernan herättyä ja noustua teatraalisesti arkusta kutsui Lea hänet olohuoneeseen. "Verna, näethän tämän korun kaulassani? Sen isäsi antoi minulle hääpäivänämme. Haluan, että sinä saat sen nyt ja annat tyttärellesi jonain päivänä. Olet sen ansainnut."

Verna häkeltyi. Hän oli tottunut näkemään korun aina äitinsä kaulassa. "Oletko varma?", hän vielä kysyi. "Luulitko, että veisin sen hautaan mukanani?", Lea naurahti ja antoi korun tyttärelleen suurieleisesti.

"Sehän sopii sinulle!", Lea huudahti ilahtuneena. "Kiitos, yritän pitää siitä hyvää huolta", sanoi Verna hämillään sellaisesta kunniasta. Hän tiesi, kuinka tärkeä koru hänen äidilleen oli ja aikoi totta vie pitää sanansa. "Sinä olet kunnon tyttö. Pidä mielessäsi, että sinun pitää tehdä juuri niin kuin haluat, älä anna muiden vaikuttaa itseesi."

Verna tunsi miltei liikuttuvansa, hän ei ollut itkenyt aikoihin kunnolla, mutta nyt hän tunsi silmiensä kostuvan. Äiti ja tytär halasivat lämpimästi. "Kiitos", Verna kuiskasi. 

Parin päivän päästä Lea ei enää aamulla herännyt. Jalavan suvun toisen sukupolven viimeinen edustaja kuoli rauhallisesti nukkuessaan.