Noh, en tiedä milloin taas seuraava osa tulee. Tämänkin kanssa tuli vähän viivästystä, kun vuodatus uudistui...Omasta mielestä huonompaan suuntaan. Ainakin kuvien laittamisen kanssa voi tulla jatkossa ongelmia. Sitten itse tarinaan. Aa, vielä yksi ilmoitus. Tämä on kolmas eri default-vampyyri-iho, (outo sana) joka minulla on käytössä. Mutta tämä on niin hyvä, että on tullut jäädäkseen.


"Ei tällaisena hetkenä pitäisi sairastaa ja maata tyhjänpanttina sängyssä. Minun pitää kysyä Vilmalta, mitä hän aikoo tehdä." Mutta kun Manu nousi hieman liian äkkiä pystyyn, alkoi häntä huimata ja tummat pilkut tanssivat silmissä. "Hemmetti."

 

Inkerin tyyli ei rennommaksi muuttunut, vaikka hän ylittikin aikuisiän rajan. Päin vastoin, Lean kauhuksi tämä silpoi hiuksensa vielä lyhyemmiksi. "Miksen voinut saada pitkähiuksisia tyttöjä? Olisin niin halunnut tehdä niitä hienoja kampauksia, lettejä ja sellaista..." Inkeri räkätti äitinsä vanhanaikaisille haaveille.

 

"Panu? Verna vai? Töissä, mutta tule parin tunnin päästä niin tapaat hänet."

 

Verna olisi halunnut kirota Manun, juuri nyt hän ei missään nimessä olisi halunnut nähdä Panua. Verna tyytyi äreänä syömään päivällistä sanomatta Panulle sen kummempia. Jos Verna olisi kääntynyt, hän olisi huomannut, kuinka Panu ja Inkeri katselivat toisiaan pitempään kuin oli normaalia. "Ei Vernalla ole kummoinen maku vieläkään..." Panun aatteet olivat vähän toisenlaisia.

 

Inkeri jäi seuraaman sivummalta, kuinka Panu kaappasi rakkaansa heti syleilyynsä tämän noustua pöydästä. Verna värähti, kun Panu hyväili hänen kättään miltei samalla lailla kuin Kreivi vain hieman aiemmin. Hän suorastaan säpsähti, kun Panu innokkaana lausui ajatuksensa julki: "Verna, asuntoni ei ole kovin iso ainakaan tähän verrattuna, mutta siellä on tilaa sinulle. Jos haluat pois tästä kyläpahasesta."

 

Verna ei tiennyt, mitä sanoa. "Anna harkinta-aikaa", hän sai hiljaa mumistua. Panu suuteli häntä vielä ennen kuin lähti. Inkeri virnuili sivummalla, siskon käytöksessä oli jotain epäilyttävää. Jos hän olisi ollut Vernan paikalla, olisi hän ilomielin jättänyt pölyisen takapajulan taakseen.

 

"Noh, aikookos Verna olla ensimmäinen joka jättää synnyinkotinsa? Onko tämä viimeisiä yhteisiä jutteluhetkiä koko sisaruskatraan voimin?", uteli Manu. "Ja et vai aikonut enää rakastua?", irvaili Inkeri. "Äh, turvat tukkoon", murahti Verna nauraville sisaruksilleen.

 

Vilma oli ahdistunut ja peloissaan. Hän hajamielisesti tunnusteli vatsaansa. Pienen kohouman saattoi tuntea. Hän ei tiennyt laisinkaan, mitä tehdä. Yllättäen Verna istahti huokaisten ja vähintään yhtä masentuneena hänen viereensä. Vilma tarkisti, ettei ketään ollut kuulolla ja siirtyi sitten Vernan viereen.

 

"Minusta tuntuu, että meillä molemmilla on huolia. Jospa kertoisimme ne kuin nainen toiselle." Verna oli aina pitänyt Vilmasta. Tämä tuntui sellaiselta rauhalliselta ja luotettavalta, vanhemmalta ystävältä. Hyvältä serkulta. "Hyvä on. Kai sitä pitää jonkun kanssa puhua. Aloita sinä."

 

Vilma näytti hetken vaikealta, kunnes sanoi: "Hyvä on. Ehkä voit arvatakin. Olen raskaana ja varma siitä. En tiedä mitä tekisin." Vernakin vilkaisi epäluuloisena ympäilleen muutoin autiossa huoneessa, kunnes vastasi: "Oletko harkinnut aborttia niin, ettei kukaan saisi tietää? Tai päin vastoin, kertoisit asian niin kuin se on?"

 

"Molemmat yhtä huonoja vaihtoehtoja. Se vanha harppu...suo anteeksi...äitisi saisi sydänkohtauksen jälkimmäisen vaihtoehdon seurauksena. Ja toisaalta, en pysty ajattelemaankaan syntymättömän, viattoman lapsen murhaamista pelkästään sukulaisten painostuksesta. Emme ole Manun kanssa tehneet mitään väärää." "Vilma, puhut viisauden sanoja. Et siis halua, että kukaan muu saa tietää siitä? Hyvä on. Karatkaa. Muuttakaa pois."

 

"Pois? No, onhan siinä ideaa. Ei enää paheksuvia katseita...Jonnekin kauas...Tottahan toki, siinä se! Olemme molemmat aikuisia, mitä me täällä enää teemme?" "Näin. Ongelmasi ratkaistu." "Nyt sinun ongelmasi vuoro."

 

"No... Olen kahden miehen loukussa, jos niin voi sanoa. Kolmiodraamaa, josta en löydä ulospääsyä..." "Kuulostaa vähän huonolta saippuaoopperalta, mutta näköjään se huolestuttaa sinua. Pidät heistä kummastakin, pidätkö kenties toisesta enemmän, jos sellaista sopii kysyä?" Verna mietti hetken. Nyt hän ei tiennytkään, Kreivi ja Panu olivat niin erilaisia kuin olla voi. Panulla ei ollut laisinkaan huumorintajua, mutta hänen kanssaan oli mukava jutella kaikesta mahdollisesta. Sellainen turvallinen ystävä. Kreivi taas...Verna sai väristyksiä pelkästä ajattelusta. Kreivissä oli sitä jotain voimakasta ja... Mutta toisaalta Kreivi tuntui kokeneen kovia. Jotain mielenkiintoista. Sitä se oli.

 

Verna ei saanut sanottua mitään. Silloin Vilma varovasti ehdotti: "Kumman kanssa haluaisit viettää loppuelämäsi, jos nyt pitäisi valita? Kummalle pystyisit helpommin kertomaan toisesta osapuolesta? Kumpaa et pelkää?" "Kreivi", vastasi Verna heti. Vilma hymyili. "Se vampyyri vai, josta sain kuulla silloin tällöin Stadissa käydessäni pelottelutarinoita?" Verna nyökkäsi. "Tämän enempää en voi auttaa, mutta kiitos sinulle vielä."

 

Verna kutsui vielä samana yönä Kreivin kylään. Hän halusi vain nähdä sen miehen. Mutta sitten Vernaa alkoi kalvaa huono omatunto. Miten hän voisi olla miehen seurassa, jolta salaa jotain? Verna veti henkeä ja kertoi kaiken hitaalla kävelymatkalla sisälle taloon.

 

"Ethän ole minulle vihainen?", Verna lopulta kysyi. Kreivi puristi ehkä pelostakin värisevän naisen vasten itseään. Verna sulki silmänsä helpotuksen vallassa. "Näytänkö siltä? Minähän sen aloitteen tein kysymättä ensin sinulta mitään. En syytä sinua mistään."

 

"Mutta...minulla saattaa mennä aikaa, ennen kuin pääsen irti Panusta. Jos totta puhutaan, pelkään hänen reaktiotaan..." "Voimmehan aina vain kadota. Minulla on kaukana vuoristossa perintökartano. Siellä on tilaa sinullekin." "Mutta...En voi! Sitten kukaan ei jää tänne! Minun pitäisi...jatkaa...sukua...", Vernan sanat hiipuivat, se kuulosti niin nololta ja häpeälliseltä. Aivan kuin hän olisi juuri pyytänyt Kreiviä väkisin auttamaan häntä saamaan lapsen.

 

Kreivi naurahti kepeästi. Se kuulosti hieman eläimelliseltä. "Minulla on aikaa odottaa. Odotan vaikka seuraavat parikymmentä vuotta, jos se sitä vaatii. Kunhan lupaat tulla mukaani. Kunhan annat sanasi." "Mutta minähän vanhenen. Ja...Äh, liian vaikeaa. Olen asunut täällä koko ikäni, en edes tiedä missä lähin vuoristo on. Ei ainakaan tämän maan rajojen sisällä. Mutta...Hyvä on, lupaan. Tai siis...Kerron pian. Minun pitää hetki miettiä", Verna sanoi hermostuneena. Mitä hän juuri melkein lupasi? Eliniän, ehkä enemmänkin tuon miehen kanssa? Oliko se sittenkään niin huono juttu. Kreivi lähti hymyillen Vernan mennessä viimein nukkumaan kolmen maissa.

 

Inkerikin etsi kovasti töitä, lopulta hän pääsi puolustusvoimiin. "Noh, ainakin hyvä palkka ja kuntoilua!" Leaa vähän epäilytti tyttärensä uravalinta, mutta ei hän enää pystynyt siihen vaikuttamaan. Inkeri sopi jo innokkaasti yhteen muutosta Anon kanssa. "Minä saan olla ensimmäinen, joka jättää tämän läävän!", hän hihkui äitinsä kuuloetäisyyden ulkopuolella.

 

"Faija, aja parta. Näytät vanhalta." "Minähän olen vanha. Aiotkos sinä jättää meidät pian?", uteli Nisse. "Katsotaan nyt. Pitää vuokrasopimus saada kuntoon, Ano lupasi hoitaa sen."

 

"On Sanelma vai taas pieniin päin? Siinä perheessä lapsia syntyy kuin pupuja. Milloinkahan Inkeri tai Verna aikovat suoda minulle lapsenlapsen? Toivottavasti ennen kuolemaani." Vilmaa puistatti. Häntä ei ollut mainittu laisinkaan, Vilma sai lisää varmuutta muuton suhteen.

 

"Lea, aiomme Manun kanssa muuttaa tässä tämän viikon aikana. Yksi muuttokuormuri riittää tavaroillemme." Vilma oli päättänyt sanoa asian suoraan. Lea huokaisi, sen jälkeen hän ei näkisi poikaansa enää niin usein. "Mukava kun kerroit sentään viikkoa ennen."

 

"Sait vai kerrottua Lealle? Sittenhän te muutatte aivan pian!" "Olen aivan innoissani. Mutta kerro, miten sinulla on mennyt sen...pienen ongelman suhteen?" "No, minä kerroin Kreiville kaiken. Hänkin pyysi minua mukaansa ja lupasi odottaa pari vuosikymmentäkin, jos se on tarpeen. Eikö olekin rohkaisevaa? Nyt pitää enää vain puhua asiat suoriksi Panun kanssa."

 

"Oletko tosissa? Kerroitko tosiaan suoraan Kreiville? En minä sitä tarkoittanut..." "Mutta se toimi, oli kuin raskas paino olisi pudonnut pois!" Verna halasi Vilmaa. "Kiitos neuvoista." "Kiitos samoin, asioilla on tapana järjestyä." "Mukavaa, kun on näin kiva serkku."

Nuoret naiset hymyilivät toisilleen lämpimästi, niin paljon oli tapahtumassa, mutta kaikki näytti uppoavan urilleen. Suuretkin muutokset kestää ystävän voimin.

 

Viikko kului nopeasti. "Noniin, Manu, muuttoauto tulee pian. Pääsemme vihdoin sukulaisten hampaista." Verna tuli aivan ääneti huoneeseen. Vilma hymyili tälle lämpimästi. "Minä menen vielä tarkistamaan, ettei mitään meidän kamoja jää tänne. Voit sanoa heipat siskollesi."

 

"Niin se aika menee. Isoveli muuttaa jo pois. Lupaathan tulla vähän useammin käymään, kuin Vilma aikoinaan perheineen?" "Yritän ainakin. Siniperästäkin on miltei puolen päivän matka. Mutta mikään ei ole ikuista. Inkerikin aikoo pian jättää tämän mörskän, seuraatko perässä vai jäätkö tänne?" "Täytyyhän minun jäädä tänne, Inkerin ei voi luottaa hoitavan perijän osuutta."

 

Verna ja Manu tuijottivat hetken toisiaan. "Minun tulee sinua ikävä", Verna kuiskasi.  Hän tunsi yksinäisen lämpimän kyyneleen valuvan poskelleen. Manu nosti kätensä Vernan poskelle ja pyyhkäisi kyyneleen pois. Mies hymyili lempeästi ja meinasi sanoa: "Älä nyt ala kyynelehtimään", kun Verna  astuikin vaitonaisena kauemmas otettuaan käden pois.

 

Manu tuijotti hämmentyneenä siskoaan. Hän ei näyttänyt ymmärtävän mikä kiire Vernalle tuli. "Mene Vilman luo, hän odottaa sinua", Verna ärähti ja poistui huoneesta, yrittäen kovasti peitellä nikotusta ja niiskauksia kun kyyneleitä tuli enemmän. Vernalla oli ollut liikaa säätämistä miesten kanssa viime aikoina. Toisaalta hän ei halunnut päästää enää yhtään uutta liian lähelle, toisaalta... Ei hänellä ollut oikeasti ketään, varmasti, ei päätöksiä. Hataria puolilupauksia Panun ja Kreivin suhteen. Vain isoveli oli ollut ainoa todella luotettava, pysynyt rinnalla vilpittömänä niin kauan. Verna oli voinut aina tukeutua veljeensä. Ja nyt tämä oli lähtemässä pois. Verna oli vihainen Manulle. Ja surullinen. Ja kateellinen Vilmalle joka Manun sai viedä omaksi tuekseen.

 

Hyvästit olivat lyhyet. "Noh, en minä päässytkään ensimmäisenä lähtemään", sanoi Inkeri voivotellen. Verna ei uskaltanut katsoa veljeään, peläten mitä näkisi. Hän tuijotti vaitonaisena hymyilevää Vilmaa ja tunsi itsensä rikolliseksi. Inkeri ja Verna jäivät sisälle, kun Lea ja Nisse kävivät hyvästelemässä esikoisensa tämän astuessa muuttoauton edellä kulkevana taksiin.

 

Verna ei pystynyt mennä nukkumaan. Hän tunsi olonsa nyt todella kurjaksi. "Perhana. En ole varma kenen miehen matkaan päädyn lopulta ja samaan aikaan ne tärkeimmät jättävät minut yksin..."


 

Verna vajosi epätoivoisena istumaan ja kiersi kätensä ympärilleen. "Miksi? Juuri kun kaikki näytti menevän melkein jo hyvin. Ja miten voi tuntua näin yksinäiseltä...Olen niin yksin." Verna itki hiljaa. Hän toivoi kovasti, että kuka tahansa tulisi ja kiertäisi kätensä hänen ympärilleen ja sanoisi lohdutuksen sanoja. Kreivi, jopa Panu. Isä, äiti, sisko, Vilma...Manu.

 

Inkeri oli onnekkaan tietämätön yhdestäkään perheensä ongelmasta. Hän vain voivotteli oman elämänsä pikku epäkohtia kovaan ääneen. "Mikä aika tämä tällainen on lähteä töihin? Ei aurinkokaan ole vielä noussut! Sietämätöntä..." Meinasi kävellä väsyneet silmät ristissä päin autoa.

 

"Mitäs tuumaat, Nisse? Eikö täällä ole nyt aika rauhallista, kun Inkerikin pääsi vihdoin töihin ja Verna on myös töissä." "Minusta täällä on yksinäistä." Molemmat huokaisivat, se tuntui olevan totta. Aikaisemmin talossa oli ollut pyörimässä kuusi henkilöä, nyt enää kaksi päivisin.

 

"Noh, toivottavasti saamme pian iloksemme lastenlapsia", yritti Lea piristää Nisseä ja itseään. "Siinä voi mennä aikaa. Mutta onhan meillä toisemme..."

 

"Taisi Vilma olla oikeassa, tämä piano tosiaan on romu. Ei pysy viikkoa kauempaa vireessä." Lopulta Lea sai pianon suunnilleen vireeseen ja alkoi ulkomuistista soittamaan joitain kappaleita. Samalla Inkeri tuli kuuntelemaan ja tuumasi ääneen: "Mitäköhän sitä viitsisi omaan kotiin ottaa mukaan?" "Ota mitä haluat", Lea totesi hieman murheellisena. Jo toinen lähtemäisillään.

 

Samassa Verna puuskahti ja sanoi: "Äh, käyn vielä keskustassa, tulen myöhään."

 

Verna istui pitkään puiston penkillä ja väänteli käsiään. "Olisi pitänyt ottaa takki mukaan. Täällähän on kylmä."  Lopulta Panu tuli omaan tapaansa pingottuneesti hymyillen ja löntystellen paikalle ja istahti Vernan viereen. "Taas sama puisto." Verna hymähti poissaolevasti.

 

"No, oletko miettinyt ehdotustani? Muuttaisimme saman katon alle", Panu sanoi yhä vain hymyillen. Verna pelkäsi ja oli osannut odottaa kiusallista kysymystä. "Minä...En voi", hän sanoi hiljaa. Panun hymy hyytyi. Melkein ivallisesti hän kysyi: "Noh, onkos neidillä tähän jokin syykin?" Verna ei saanut sanaa suustaan. "Äh, ei sinun kanssasi voi olla. Olet liian omituinen", Panu lopulta sanoi. Verna tuhahti, mutta päätti antaa asian mennä omalla painollaan. Ehkä hän ei olisikaan se joka rikkoisi välit.

 

"Eli...Eroammeko tässä?", Verna kysyi varovasti ja kuulostaen huolestuneelta, niin hän ainakin yritti. Nyt Panu tuhahti halveksuvasti. "Sentään jotain saat suustasi. Suhteemme oli aina liian virallinen." "Kerrankin olen samaa mieltä kanssasi." Se vain lipsahti Vernalta. Panu kurtisti kulmiaan, jolloin Verna katsoi parhaimmaksi lähteä. Hän ei halunnut katsoa taakseen peläten, mitä näkisi. "Tässä tämä oli. Nyt vain ilmoitan Kreiville."

 

Verna oli jälleen pimentänyt valot. "Kreivi...Minä lupaan tulla mukaasi, mutta en vielä. Minun pitää ensin järjestellä asiat täällä. Kreivi?" Mutta Kreivi ei näyttänyt kuulevan. Punainen hehku välähti hänen silmissään. Verna henkäisi hämmästyksestä, kun mies otti Vernan jälleen syleilyynsä, mutta taivuttikin tämän niskaa taaksepäin ja työnsi hampaansa syvälle naisen lämpimään ihoon. Aivan yhtäkkiä.

 

Verna huojui hetken paikoillaan ja pelkäsi menettävänsä tajuntansa. Kaulassa sykki inhottavasti, mustat pilkut tanssivat silmissä. "Miksi sinä...nyt..."

 

Samaan aikaan Inkeri oli viereisessä huoneessa uppoutuneena ajatuksiinsa eikä huomannut mitään erikoista. "Pitänee tarkistaa vaatekaappi vielä kerran ennen huomista..."

 

Verna hengitti syvään pari kertaa. Näkymä muuttui taas selkeäksi. Kreivi oli kävellyt hänen taakseen ja puhui ikkunalle sanoessaan: "No, miltä tuntuu? En ole vähään aikaan purrut ketään." Vernan kasvoille levisi kauhistunut irvistys. Mitä olikaan tapahtunut?

 

Sitten Verna suuttui. "Olisit voinut ensin kysyä, ennen kuin teet minusta tällaisen...tällaisen...Tuntuu niin kauhealta ja kylmältä! Mitä teitkään minulle?!" Verna viittoi itseään ja katseli kalvenneita käsiään. Kreivi näytti vakavalta, kunnes sanoi hymyillen ja rauhoitellen: "Sinähän pelkäsit vanhenemista? Nyt ei ole sitäkään ongelmaa. Ja suostuit tulemaan mukaani, se vaatii tämän uhrauksen."


Verna yritti hengittää rauhallisesti, mutta hänen hengityksensä tuppasi koko ajan kiivastumaan.  Sitten hän pystyi vain huokaisemaan syvään. "Annan sinulle pari päivää aikaa totutella tuohon." Verna antoi Kreivin suudella itseään. Kaikki se tuntui tapahtuvan kuin paksussa sumussa.

 

Inkeri säikähti toden teolla, kun Verna aivan kalpeana saapui vihdoin nukkumaan. "Verna, mitä hemmettiä-?" "Anna minun nukkua, puhutaan aamulla."

Mutta Verna ei tietenkään saanut unta. Hän nousi parin tunnin sängyssä pyöriskelyn jälkeen ylös ja asteli hiljaa vanhempiensa makuuhuoneeseen. "Tietenkään en pysty näkemään itseäni peilistäkään...Miltäköhän näytän? Inkeri säikähti toden teolla."

 

Aamulla koko perhe tiesi jo, mitä oli tapahtunut. Verna oli lukittautunut tyttöjen makuuhuoneeseen ja pimentänyt sen täysin verhoilla ja peitoilla. Silti hän voihki vain auringon lämmönkin tunkiessa sisälle. "Minun täytyy tehdä asialle jotain, kuolen vielä toisen tällaisen päivän jälkeen."

 

Inkeri hyvästeli Nissen nyt jo. "Lähden aikaisin illalla, kun Vernakin uskaltaa tulla ulos huoneesta. Silloin olet vielä töissä..." "Eiväthän nämä lopulliset hyvästit ole. Saat luvan käydä säännöllisesti täällä, tai jätämme sinut perinnöttömäksi." Inkeri naurahti hermostuneena.

 

Illalla Inkeri sitten teki lähtöä, Verna ja Lea kokoontuivat hyvästelemään. "Jaksoit sinäkin tulla kolostasi", Inkeri sanoi halaten pelottavan kylmää siskoaan. Lea huokaisi syvään, toki nyt ainakin Vernalla oli ikuisuus aikaa hankkia jälkikasvua, mutta Lea ei ollut laisinkaan siitä varma eläisikö nähdäkseen sen. Inkerikin oli vielä niin nuori, Manusta ja Vilmasta ei tietoakaan. 

"Jos haluaisit, voisin hieman testata hampaitani sinuun...", Verna ehdotti leikillään. Hän oli jo sopeutunut ajatukseen uudesta olemuksestaan kyyhötettyään pimeässä huoneessa koko päivän yksin. "Jos nyt ei kuitenkaan, Ano saisi hepulin." Ja niin lähti Inkerikin.

 

Lea sai jälleen aihetta huokaista, kun näki Vernan työasun. "Ainakaan tuolla alalla ja tuossa asussa ei uskoisi kalpean ihon häiritsevän ketään..."

 

"Nyt vasta täällä yksinäistä onkin. Nisse töissä, lapset maailmalla...Voisin yrittää kuluttaa aikani hyödyllisesti. Tavallisesti Nisse hoitaa nämä hommat, mutta yrittänyttä ei laiteta. Olen ainakin nähnyt miten tämä saadaan taas kiinni, jumittui mokoma taas auki. Odotas hetkinen..."

 

Sähköiskuhan siitä tuli, Lea kun ei ollut mitenkään taitava tekniikan kanssa. "Hoh, kärähti vaatteetkin päältä. Meni sentään luukku kiinni, mutta taidan antaa Nissen jatkossakin hoitaa nämä hommat..."


Kyseinen Nisse tuli taas myöhään kotiin ja masentui nähdessään Lean jo nukkuvan. "Emme tänäänkään ole liiemmin nähneet..." Surulliset hiljaiset pianon sävelet kaikuivat talossa.

 

Verna haroi hiuksiaan. "Ei, tarvitsen uuden kerraston. Kirkas valokin tuntuu paljaalla iholla inhottavalta...Vielä on pari tuntui auringon nousuun."


 

Kylällä Verna säikähti itseään. Hän pystyi haistamaan siellä olevien veren, erottamaan kissan ja ihmisen veren toisistaan. Tunnistamaan jotenkin, kuka oli nainen ja kuka mies...Ja missä tämä sijaitsi. Vernaa puistatti. "Kai tämä on ennen ollut tarpeen." Lopulta Vernakin löysi mieleisensä kerraston päälleen ja hieman varastoonkin vaatteita.

 

"Mitäs kokkailet, äiti?" "Sitä samaa mössöä, mitä aina ennenkin...Aiotko joskus kertoa senkin, kuka sinusta teki tuollaisen? Tuttu vai vieras? Ja tietääkö Panu, aiotteko pian muuttaa yhteen?" Verna räpytteli hetken silmiään. Tosiaan, kukaan muu perheestä ei ollut Kreiviä ennen nähnytkään, Panun vain.

 

Lea istahti, kun Verna selitti kiusallisena: "Äiti, me erosimme Panun kanssa. Ja se oli tuttu, joka minua puri...Kreivi. Ja lähden vielä joku päivä hänen mukaansa kauas täältä. Huolehdin ensin, että kaikki on täällä järjestyksessä... talo ja...niin" "Eli huolehdit, että talo ei jää tyhjäksi? Odotat, kunnes me isäsi kanssa kuolemme pois tieltä?" Verna tunsi olonsa entistä kiusallisemmaksi. "Niin kai se on...", hän mumisi. Lea tuhahti ja alkoi lappamaan muroja suuhunsa.

 

Verna oli nyt todella onnellinen ensimmäistä kertaa aikoihin. Kreivi kävi miltei päivittäin häntä katsomassa, Verna sai tietää lisää tästä kartanosta. Se oli kuulemma ikivanha ja ollut pitkään autiona, ei tiedetty oliko se edes pystyssä enää. Vielä ei kuitenkaan matkasta oltu puhuttu mitään.


 

Nyt Nissellä oli vapaa-aamu. Lea oli töissä ja Verna vietti päivät upouudessa, antiikkikaupasta ostetussa arkussa. "Tylsää, tylsää, tylsää...", Nisse hoki ääneen ja kulki ympäri autiota taloa. Sitten hän alkoi viihdyttämään itseään pilasoitoilla, sai vihainen palomieskin jahdata nauravaa vanhusta ympäri pihaa. "Odottakaa nyt, niin annan sakot!"

 

Sitten Nisse siirtyi kiusaamaan ohikulkijoita. Peppikin näytti saavan pian tarpeekseen vanhuksen kummallisista selityksistä. "Ajatelkaa, lauloin silloin karaokea yleisölle ja he vielä maksoivat!" "Jaa, hmm, minun pitäisi jatkaa matkaa..."

 

Vihdoin Lea tuli töistä, mutta samalla kyydillä Nisse jatkoi omalle työpaikalleen. "Pitäisikö meidän harkita eläkkeelle siirtymistä, Nisse-kulta? Tuo pukukin näyttää ja vähän liian tyköistuvalta." "Eläkkeelle siirrytään silloin, kun ei enää ryömienkään pääse liikkeelle", oli Nissen vastaus. Lea naurahti, se oli liioittelua. Itse asiassa molemmat olivat ylittäneet eläkeiän, enää pari päivää töitä.

 

Verna oli raivannut arkulleen tilaa poikien huoneesta. "Huomenta", oli tapana Lean mumista Vernan häntä tervehtiessä. "Iltaa tarkoittanet."

 

Mutta kun Verna oli töissä, halusi Lea välttämättä kokeilla salaa arkkua. "Hmm...Ei ainakaan liian epämukava." Pian hän henkeään haukkoen pomppasi pystyyn läväyttäen arkun kannen auki. "Eihän täällä voi hengittää! Tosin eihän Vernan enää tarvitse hengittää...Vai hengittääkö se? Eivätkö vampyyrit olekin kuolleita? Eikun...Miten se nyt meni."

 

"Tässä tilaamanne ruoat." "Kiitos. Ja paljonko se tekikään?" "450. Ja hei, onko totta että täällä asuu ihka oikea vampyyri?" Lea nyrpisti nenäänsä ja käänsi tylysti selkänsä. Ruokalähetti hymähti ja poistui auton lämpöön alkukesän kylmästä sateesta.

 

"Nisse, eikö tämä vampyyrijuttu meinaa vähän luisia käsistä? Ja emmehän vieläkään ole nähneet sitä Kreiviä, en toden totta ymmärrä mihin aikaan Verna ja ...se tapaavat." "Lea-kulta, huolehdit taas aivan turhaan. Verna tietää mitä tekee. Ja ehkä meidän tosiaan pitäisi jäädä eläkkeelle, kun kullittelemme toisiamme." Kaiken aikaa Verna nukkui autuaan tietämättömänä häntä koskevista puheista valotiiviissä, pehmeässä arkussaan.