Taas on jonkin aikaa kulunut edellisestä osasta. Nyt jouduin välissä vaihtamaan ulkoasua ihan vain sen takia, jotta isommat kuvat sopisivat ruutuun ^^ Ja ilmoitan vain, että seuraavan osan ilmestymiseen menee kauan.

Manu oli ainoa perheestä, joka kunnolla kiinnitti huomiota siskosten ympärillä pyörivään kylmään ilmapiiriin ja päätti ottaa asiasta selvää. "Verna, mitä on tekeillä? Et sinä tavallisesti ollenkaan tee hommia hautausmaan eteen, saati noin ahkerasti..." Verna tuhahti raskaasti.

Inkerin oli vallannut tavaton siivousinto, hän huokui sellaista uhkaavaa tuntua, ettei Manu edes uskaltanut yrittää puhutella tätä. Hän odotti muutamia päiviä.

Jep, kyllä vanhakin vielä jaksaa. Varjo meni hauskasti poikki.

Kun muutama päivä oli kulunut, sanoi Manu melkein käskevästi nuoremmalle siskolleen: "Tuollainen mykkäkoulu on aivan turhaa. Toisten pitäisi vain yrittää arvata, mikä on vikana vai? Kerro nyt kaikki, tuossa ei ole mitään järkeä..."

Verna huokaisi ja kertoi kaiken juurta jaksaen, Manu kuunteli kärsivällisesti. "...ja sellainen on Inkeri aina ollut! Hän haluaa kaiken ja jos hänen mielensä mukaan ei tehdä, hän vihastuu ja kostaa! Älytöntä!"

"Olivatko omat tekosi sitten suotavia ja hyväksyttäviä? Kyllä te tytöt olette sitten joskus omituisia." Verna punastui hiukan.

"Tämä Orlando...Hän on samalla kemian kurssilla kanssani. Hän on aina ollut yhden tietyn tytön työpari ja melko tuttavallisissa väleissä, mutta en pitänyt sitä huolestuttavana enkä maininnut sinulle. Nyt he ovat liimaantuneet toisiinsa, menevät kaikkialle kaksin..." Vernan silmät levisivät, mutta hän ei tuntenut surua tai vihaa, mikä yllätti hänet itsensäkin. "Inkeri olikin oikeassa...Voitko kertoa hänelle, että Anollakin on ollut koko ajan toinen. Inkeri oli hänelle vain vitsi. En halunnut rikkoa Inkerin onnea...Siis ainakaan heti. Silloin en oikein ajatellut mitä tein, kun suutelin sitä poikaa", Verna sanoi punastuen enemmän.

Manu sai lisää itsevarmuutta onnistuttuaan saamaan kontaktin toiseen siskoonsa, vielä oli toinen äkäpussi jäljellä. Manu nautti sovittelijan asemastaan ja itsevarmana kävi kysymään Inkeriltä huolettomana, joko tämä kertoisi mikä oli vialla. Inkeri suostui vastenhakoisesti sillä ehdolla, että Manu ei kertoisi keskustelusta mitään Vernalle.

Inkerikin oli tyytyväinen, kun sai tehdä jotain muuta puhuessaan. Ensin hän heitteli palloa ylös ja alas itse, mutta sitten hän alkoi kopitella Manun kanssa. Tällä oli kova työ saada vihan kyydittämät pallot kiinni.

"Ja sitten se meni ja suuteli Anoa! Ei siinä mitään, ei Ano merkinnyt mitään...kai...Kuitenkin, hän teki sen tahallaan ja nolasi minut! Mikä esiliina se luulee olevansa, kun puuttuu asioihini? No, onneksi se sai opetuksen kun..."

Kertomuksen loputtua Inkeri oli hengästynyt puhumisesta. Manua hymyilytti, "Kyllä tytöt ovat omituisia, varsinkin nuoremmat", hän toisti itselleen päätään pudistellen. "Sisko, sillä Anolla on huhujen mukaan ollut koko ajan toinen. Olet ollut vitsi hänen ja kavereidensa keskuudessa." Manu heitti pallon takaisin.

"Häh? Onko tuo totta? Sittenhän Verna teki minulle vain palveluksen...Oikeastaan, voitko mainita hänelle siitä, että hänen rakas, uskollinen Orlandonsa on roikkunut kiinni jossain vaaleassa rillipäässä heti eron jälkeen, turhan tuttavallisestikin niin nopeaksi tutustumiseksi." Manu naurahti, oli molemmilla tytöillä sentään halu auttaa toista. "Hän tietää jo", Manu sanoi ja poistui paikalta kätkeäkseen virnistyksen.

Inkeri heitteli palloa ylösalaisin ahdistuksen kalvaessa häntä. Hän alkoi nyt vasta ymmärtämään käyttäytymisensä töykeyttä. Ja sitä oli jatkunut eliniän. Vasta pimeän tullen Inkeri lähti kohti sisätiloja, kun hän tapasikin sen toisen Anon pihalla. Inkeri oli jo ollut avaamassa ovea, kun Ano tuli nurkan takaa esiin. Inkeri säikähti, mutta antoi pojan puhua. "Älä mene sisälle vielä, minun pitää kertoa jotain", Ano sanoi salaperäisesti. Hän sipaisi Inkerin paljasta olkapäätä, kohta nousi kananlihalle eikä suinkaan kylmyydestä. "Mitä tämä on", Inkeri mietti saamatta katsetta irti Anon tummista silmistä.

Sitten Ano yllättäen suutelikin Inkeriä. "Sydämeni hakkaa niin lujaa, mitä tämä on?", Inkeri mietti hämmentyneenä vastatessaan suudelmaan. Ano katseli pitkään maahan. "En uskonut, että muistaisit minua. Ainakaan noin hyvin..." Inkeriä nauratti, poika oli yhä ujo. "Mistä sait osoitteeni?", tyttö kysyi värähtäen nyt kylmästä.

Ano otti Inkerin syleilyynsä ja suuteli uudestaan katkaistakseen kiusallisen kyselytulvan. Kihelmöivä tunne levisi koko Inkerin ruumiiseen. Tällaista hän ei ennen ollut kokenut. "Mistä tämä johtuu? Miksi tulit? Luulin, että sinä se olit minut unohtanut", Inkeri sanoi hymyillen huomaamattaan. "Ethän ole vihainen? En edes ilmoittanut. Ajattelin vain yrittää edes nähdä sinut ikkunasta, kun tulitkin paikalle. Halusin vain nähdä sinut", Ano jatkoi hiljaa.

"Tietenkään en ole vihainen, mutta miksi halusit nähdä minut", Inkeri sanoi kuin äiti ilkeyksiä tehneelle lapselle, lempeästi. Ano nojasikin Inkeriin ja vaikutti selvästi helpottuneelta. Inkeriä nauratti. "Koska rakastan sinua, en ole saanut sinua pois mielestäni sitten ensimmäisen ja tähän asti viimeisen tapaamisemme." Inkeri hiljeni tyystin, tätä hän ei ollut odottanut.

"Kaipa...minäkin rakastan sinua", Inkeri oli saanut puettua uudet tunteensa sanoiksi. "Minulla on kylmä", hän sanoi hiljaa jolloin Ano halasi häntä jälleen. Se tuntui Inkeristä ihanalta, hän seisoi vielä pitkään ulkona vain tuijottaen haaveksuvasti ovea Anon lähdettyäkin.

Seuraavana aamuna Inkeri istahti Vernan viereen tekemään läksyjä. "Mitä ihmettä?", Verna sanoi hiljaa. Hän ei ollut aikoihin nähnyt Inkeriä tekemässä läksyjä, saati sitten samassa huoneessa kanssaan. "Noo, kuulin vain että Ano oli kuin olikin jonkun toisen kanssa. Olit oikeassa sen petturin suhteen, joten saat anteeksi tekosi. Ja...saanhan anteeksi omani?", Inkeri aloitti huolettomasti vaikka olikin hermostunut. Hänellä oli niin paljon anteeksi pyydettävää, mutta myös tavattoman ylpeä luonne.

Paria...isoa virhettä myöhemmin Vernakin avasi suunsa hämmästyksestä toivuttuaan.

"Minä...taidan tosiaan olla anteeksipyynnön velkaa. Ja saat sinäkin anteeksi. Kuulin Orlandosta, ei hän mikään unelmien prinssi ollut. Kuten sanoit, hän päästyään irti minusta meni saman tien toisen kanssa kimppaan." Pitkän hiljaisuuden kuluttua läksyt oli tehty.

"Verna...Olen oikeasti pahoillani kaikesta. Mutta...ethän kerro tästä muille?" "Ai mistä, siitä että nöyrryit edessäni", Verna kysyi puoliksi huvittuneena ja ärtyneenä. "Poikien tunteilla me olemme tässä leikkineet ja he myös meidän. Enkä olisi halunnut sen menevän tällaiseksi, joten pidetään oikeasti huoli omista asioistamme jatkossa, ok?", Inkeri kysyi.

Verna hymyili ja yritti halata siskoaan, mutta tämä kaikkosikin kauemmas. Inkeri oli ensimmäisestä todellisesta rakastumisestaan huolimatta vieläkin vähän vihainen siskolleen, vaikka se oli tämän ansiota. "Jos nyt ei sentään. Koulubussi tulee ja on vielä yöpaita päällä..."

Vernaa arvelutti katsoessaan siskonsa keikistelevää menoa. "Ei hän ole muuttunut. Mutta tämä kelpaa, voimme sentään puhua ja olla miltei normaalisti toistemme seurassa." Vernan täytyi juosta koulubussin rinnalla hetki koputtaen ovea, jotta kerkisi kyytiin.

Lealle alkoi kertymään kiloja. "Sen siitä saa, kun vanhenee. Enemmän herkkuja ja vähemmän liikuntaa..." Muutamia Nissen opastuksella käytyjä reippailutunteja myöhemmin olivat taas kurvit kuosissa.

Inkerin täytyi todella taistella, ettei hän enää kokeilisi onneaan jokaisen eteen tulevan hyvännäköisen pojan kanssa. "Täytyy olla Anolle uskollinen..." Ano ei ollut kuitenkaan sen yhden ihanan illan jälkeen edes soittanut Inkerille. "Jos hän selvitti osoitteeni, hän selvittää myös puhelinnumeroni." Talvikin alkoi tehdä jo tuloaan. Ja sen takia joutui Inkeri vaihtamaan lyhyen hameen housuihin.

Ja hei, Manu, perheen esikoinen kasvoi aikuiseksi! "Miten ne noin nopeasti kasvavatkaan", totesi Lea tippa linssissä...

Manu lähti kaupungille vielä saman iltana juhlistamaan täysi-ikäiseksi tulemistaan - yksin. Ei sitten muistanut soittaa kavereita mukaan...Se ei kuitenkaan menoa haitannut, kun mies pongasi nätin, yksin istuskelevan tytön kauempana.

En suostuisi syömään mitään noista mömmöistä. Kaikki näyttävät lähemmäs oksennukselta, toisen rivin nurkassa oleva suomudalta...

Manu joutui miltei juoksemaan jo pois lähdössä olevan tytön kiinni. Surkeasta iskulauseesta huolimatta Manu sai tytön kiinnostumaan itsestään, eikä tämä ollut enää lähdössäkään pois. "Aa, olet sieltä pikkukylästä vai? Vaahteranotkoko se nimi oli? Huvittavaa." Juttu luisti, tyttö esittäytyi Vilmaksi. "Hassua, minulla taitaa olla sen niminen serkku", totesi Manu esiteltyään itsensäkin.

Lopulta parivaljakko päätyi tanssilattialle, kaikesta saattoi päätellä ettei kerta ollut ensimmäinen Vilmalle, tämä tanssi hyvin. Vaikka Vilma ei ollut niin mielettömän kaunis mallinukke, ei Manu halunnut lähteä tämän seurasta. Tytön tanssia oli ilo katsella.

"Ah, minun pitäisi mennä jo laatimaan raporttia töihin. Mutta tavataanko vielä, kenties jossain rauhallisimmissa merkeissä, rauhallisemmassa paikassa?" Manu huomasi hymyilevänsä sille tyhjälle kohdalle, josta Vilma oli jo kadonnut.

Inkeri karkasi Anon kanssa kaupungin yöhön ja eiköhän tyttö päässyt poliisikyydillä kotiin...Tosin näytti tehneen sen verran ilkeyksiä, että poliisisetä otti hänet mukaansa! Hei, entäs Inkeri!?

...Ilmestyi takapihalle...

Wtf?!! Rakkauskirjeitä, Nisselle? Ei suinkaan, Anojen rakkauskirjeet ikuisuuksia sitten olleista treffeistä muistona. Tosin kumma juttu, että Nisse näytti noin ilahtuneelta...Ja eikö ole törkeää yleensä avata tyttärelle osoitetut kirjeet?

Miksi ihmeessä rosvoruhtinas saa poliisiautolta kyydin kotiin? Manun kimppakyyti todellisuudessa... Ja tuo asu on aina yhtä hurmaava.

Lukikohan Lea käyttöohjeet? Kunhan ei nyt vain sydänkohtausta saisi, vanha rouva jo...

"Halusit tavata täällä Vaahteranotkossa? Miksi?" "Manu, älä välitä siitä. Minä näytän sinulle yhden paikan, se on aivan tuon kukkulan takana." Vilma hiljensi Manun halaamalla tätä lämpimästi. Sellaista ei Manu ollut osannut odottaa.

"Olemme kävelleet koko illan. Missä se paikka on?" "Täällä, mutta... ei se tällainen ollut kun olin täällä viimeksi kesällä", Vilma sanoi pettyneenä. "Toki lehdet ovat talven takia tippuneet", Manu vastasi kärsimättömästi. "Mutta täällä on niin pimeääkin, ennen tämä osa metsästä oli valaistu."

Manu etsi lamput ja selvitti, miten ne saadaan päälle. Vilma henkäisi ihastuksesta, kun valot syttyivät valaisten pienen metsälammen ja ikivihreät suuret puskat. "Miten sinä..." "Ei ollut vaikea homma. Oletko iloinen?" "Kyllä minä olen...Nämä puskat eivät kukkineet vielä kesällä." "Ne ovatkin lumipuskia, kukkivat vain matalassa lämpötilassa." Manu oli tyytyväinen panostettuaan kouluun, joskus tiedosta on hyötyä.

Manu ja Vilma ihastelivat vielä hetken suojaisaa metsäaukeaa ja hyvästien aikaan Vilma vielä kiitti Manua suikkaamalla lämpimän suukon tämän poskelle. Manun poskea kihelmöi siitä kohtaa koko loppu illan. "Nähdään taas parin viikon kuluttua!", huusi Vilma lähtiessään.

Ajan kuluessa Inkerin ja Vernan suhde palautui ennalleen. Talvi viilensi heidänkin tulisia tunteitaan. Tai sitten siihen vaikutti myös lähestyvä aikuisuus...

...Ja minun pelinihän ei bugita...

"Mukavaa, kun pääsit tänne näin aikaisin", tervehti paikalle tavallistakin aikaisemmin ja ajoissa tullut Manu. "On tänne kuitenkin pitkä matka Stadista. Siellä minulla on pieni asunto ja työpaikka."

"Katso, kuinka kaunista täällä on auringon laskiessa. Luntakin on tullut." Manu ei nähnyt muuta kaunista kuin loittonevan Vilman hahmon. Molemmat kaikkosivat syvemmälle metsään tutkiakseen, oliko muitakin yhtä kauniita paikkoja.

Illan pimetessä he palasivat kauniille, katetulle aukiolle. Ulkovalojen valo sai Vilman mustat hiukset miltei hohtamaan, hänen tummissa silmissään oli päättäväinen katse. Manusta tyttö oli hirmuisen kaunis, hän tunsi vastustamatonta halua suudella Vilmaa. Tyttö ei laisinkaan estellyt, kun Manu veti hänet nopeasti lähemmäs itseään. Talvinen tuuli ujelsi puiden välissä hiljaisuuden laskeutuessa metsään.

"Tavataanko täällä taas pian?", Manu ehdotti irtauduttuaan Vilmasta. "Mikäs siinä." "Onko sinulle muuten luonnollisesti noin tummat hiukset?" "Jos totta puhutaan, ei. Väri kuluu pian pois ja jos haluat, en laita uutta päälle ennen seuraavaa tapaamista." "Tumma ei sovikaan sinulle niin hyvin." "Mitäs tuo tarkoitti?" Vilma lähti nauraen pois.

Lea oli pannut merkille, kuinka hänen vanhin lapsensa katoili iltahämärän aikana ulos ja tuli vasta yömyöhään kotiin. "Onkos sinulla joku tyttö tähtäimessä?", Lea kysyi huvittuneena erään yöjuoksun jälkeen. Manu innostui selittämään, kuinka hurmaava ja ihana Vilma oli. "Tämä Vilma vai asuu Stadissa? Tiedätkö hänen vanhemmistaan? Ja hän oli vai tummasilmäinen ja -hiuksinen?", Lea kyseli epäluuloisena. Hän muisti veljentyttärensä, mutta tämä oli ollut vaaleahiuksinen eikä viime tiedon mukaan asunut vielä yksin.

"Ja hän tulee siis tänne uudestaan pian? Jos se ei ole vaivaksi hänelle, haluaisin tavata hänet." Manu keskeytti selostuksensa ja nyökkäsi innoissaan. "Tulet pitämään hänestä." Lea luuli tuntevansa Vilman jo, mutta ei halunnut myöntää sitä itselleen.

Manu sen sijaan ei ollut huolissaan tapaamisesta. Hän tuijotteli haaveillen ulos. "Odotan seuraavaa tapaamistamme, Vilma. Odotan todella."

Jaaha, roskapussibugi iskee...Käsi jäi taas tuohon asentoon. Vernasta puheen ollen, hänestä tuli täysi-ikäinen. Kaunistui vaan...selvää perijäainesta.

"Kutsuit minut kotiisi. Ovathan vanhempasi mukavia?" "Ainakin omasta mielestä. Ja hei, vaaleat hiukset todella sopivat sinulle paremmin...Tule, mennään."

Verna otti myönteisellä asenteella Vilman vastaan ja tervehti tätä hymyillen. Lean ilme taas...oli vähän toisenlainen. "Mitä, onko jokin vialla?", Vilma ja Manu kysyivät yhteen ääneen.

"Voi Manu. Vilma on sinun serkkusi." "Häh?", kuului vastaus yhdestä suusta. Tosiaan, Manu oli mennyt rakastumaan serkkuunsa, jonka oli aiemmin tavannut netissäkin, kummankaan sitä tietämättä. Nyt Vilma näytti ensin tajuavan asian. "Manu...Sinä olet se kundi korvesta! En missään vaiheessa tiennyt, että olet serkkuni! En usko vieläkään..." Vilma vaipui hiljaiseksi, kuten koko muukin talon väki.