Taas meni aikaa tässä osassa, mutta se kuvien keräys ja kirjoitusosa Wordissa menivät joutuisasti, tämän tänne laittamisessa meni pitempi aika... Mokomakin bugittava vuodatus...

Manu oli löytänyt uuden lelun: Nissen poliisiajoilta taloon pyörimään jäänyt sormenjälkientunnistin! Sen parissa Manumme sitten vietti aamunsa.

 

 

AAAH! Ihme on tapahtunut! Monien vuosien pelaamisen jälkeen näen vielä uuden mietekuplan! Tässä Manu ihmetteli, miten ei kone tunnistanut jotain jälkeä...

 

 

 

Auttaako äidin skannaaminen? Poika oli onnellinen löydettyään Leasta oman sormenjälkensä...Ehkä nämä kokeilut riittävät tältä erää ^^

 

 

 

"Näytät väsyneeltä, tuliko valvottua? Aamupalan syömistä auttaisi, jos kävisit hakemassa jotain jääkaapista", Lea sanoi tutkien nuokkuvaa tytärtään. Ei Verna ihan virkku ollut, kun päätyi yöpaitasillaan syömään aamupalansa ulos. "Toivottavasti tämä virkistää."

 

Vernalla ei ollut aikomusta kertoa yöllisestä retkestään, hän tiesi äitinsä sekoavan. Kantamansa salaisuuden ja valheen takia Vernan oli jonkin aikaa vaikea käyttäytyä luonnollisesti äitinsä seurassa, katsoa silmiin.

 

 

 

Verna halusi yhä löytää etsimänsä, muttei enää uskaltanut mennä yksin kaupungin yöhön. Niinpä hän pyysi ainoan edellisestä reissusta tietävän, isoveljensä Manun seurakseen. Manu oli hieman ihmeissään. "Kai sinä nyt yksinkin pärjäät, ei Stadilla niin kauheaa ole." Mutta Verna sai tahtonsa läpi ja Manu lupautui seuraavaksi yöksi mukaan. Verna hymyili innoissaan.

 

 

Vernakin oli äitinsä tapaan innostunut maalaamaan, varsinkin abstraktia taidetta. "Mikä tuo on?", kysyi Inkeri usein tylysti.

Manu ei oikein loistanut kokkaustaidoillaan..."Tuossa uunissa on jotain vikaa. Olen varma, että laitoin 325 astetta niin kuin ohjeessa luki...Vai oliko se 225..."

 

 

"Hei, hieno töherrys, mikä se on?" Manukaan ei ymmärtänyt taiteen päälle. "Hmm...En itse asiassa tiedä. Annan sen nimeksi vaikka...Alku."

 

 

 

Piano oli pitkään ollut käyttämätön ja Verna otti haasteen vastaan sen virittämisessä. Pari kertaa kansi oli lyödä sormille, mutta pian talossa kaikuivat sulosoinnut. Verna oli kehittynyt huimaa vauhtia loistavaksi pianistiksi ja haaveili vielä joskus säveltävänsä jotain omaa soittaessaan Mozartia.

 

 

 

Vanhemmat seurasivat ylpeinä kauempana. "Vernalla on oikeasti lahjoja. Kunpa hän osaisi hyödyntää niitä ammatinvalinnassaan", kuiskasi Lea miehelleen. Tosin Asko näytti pian saavan tarpeekseen pianon plimputuksesta...

 

 

Verna astui hymyillen taksista pölyiselle kadulle. Hän tunsi olonsa varmemmaksi, kun isoveli oli vierellä. Tämä isoveli tosin katosi pian kuluttamaan aikaa itsekseen Vernan tiiraillessa katua ja haravoidessa sisätiloja.

 

 

Lopulta parivaljakko lähti tuloksetta aamun jo valjetessa. "Manu minusta tuntuu, että voin jatkossa tulla tänne itseksenikin. Eivät yökerhot ole niin pelottavia paikkoja." "Hyvä, sillä en olisi jaksanut tulla toista kertaa vahdiksi."

 

Tähän väliin: Lea onnistui hankkimaan potkut työstään, jolloin sain ketutuskohtauksen. Poistuin tallentamatta...

 

 

 

Verna oli suostunut lukemaan Inkerille satua, kun tämä itse ei jaksanut lukea kuvattomia kirjoja. "Ja sitten pikku vessanpytty meni kauppaan...Mikä kirja tämä oikein on?!" Vernalla oli epäuskoinen ilme, Inkeri vain hymyili pelottavasti...

Voiko tuon näköiseltä kirjalta sitten odottaa kunnon tarinoita?

 

 

 

"Lakatkaa hyvä herra soittamasta tänne! Soitatte vähän väliä, uskokaa, ettei Lea halua olla missään tekemisissä kanssanne!" Mutta Väinämö soitti yhä uudestaan siinä toivossa, että Manu tai itse Lea vastaisivat.

 

 

 

Perheeseen hankittiin vähän uutta viihdykettä: leluntekokoju sekä kukkiensidontapiste. Verna ja Manu alkoivat heti tutustua näihin uutuuksiin.

Jalavan suvussa alusta asti ollut omenapuukin tuotti vihdoin satoa kukkien säästyttyä tuholaisilta ja puun ollessa terve. Omenat olivat karvaita ja kitkeriä, mutta kyllä niistä myydessä sai rahaa.

 

 

"Akkahan on kuin lentoon lähdössä!" "Sattui radiosta tulemaan hyvä biisi, se on kyllä paras esine tässä talossa!" Samoin, kun opin laittamaan omia biisejä soimaan...Viihdykettä, kun talo on tyhjä tai porukka nukkuu ^^

 

 

Whoa, hieman Lea taipuu...Tee sama perässä.

 

 

"Leo-eno! Ai äitikö? Mutta äiti on nyt vähän...varattu." "Odota, Inkeri, minä tulen."

 

 

 

 

Lean hymy katosi pian, kun hän kuuli Leon ikävän uutisen. Hän laski puhelimen kädestään ja tuijotti sitä pitkän aikaa sanomatta mitään.

Lopulta Nisse tuli varovasti kysymään, mitä Lean veljellä oli ollut sanottavana. Silloin Lea heittäytyi Nissen kaulaan ja alkoi itkeä.

 

 

"Noh, ei ole mitään hätää, ei mitään hätää", yritti Nisse rauhoitella ja viittoi lapset pois.

Lopulta Lea rauhoittui sen verran, että pystyi puhumaan: "Kai on kuollut. Tai siis...Hän yritti yksinlentoa Tyynen valtameren yli eikä saapunut ikinä päämääränsä. Voi, minun olisi pitänyt tavata häntä enemmän. Hän on varmasti tippunut jonnekin mereen ja..." "Älä vielä sure, veljesi saattaa olla vaikka tälläkin hetkellä jonkun alkukansan palvottavana trooppisella saarella!"

 

 

Lea yritti soittaa Kaille vielä monta kertaa sinä iltana, mutta puhelimeen ei vastattu. Hän toivoi todella, että Nisse olisi oikeassa. Hän ei saattanut uskoa veljensä kuolleen.

 

 

Verna innostui hetkellisesti kuntoilusta, mutta into lopahti, kun hän näki siskonsa katseen...

 

 

"Onnea matkaan!" "Kiitos." Manu ei ollut kertonut kenellekään Vernan yöllisistä etsinnöistä. Niinpä Manu ja Verna olivat ainoat, jotka tiesivät Vernan öisin pakenevan kaupungille metsästämään vampyyreja.

 

 

"Kyllä kaupungilla välillä ihan hauskaakin porukkaa tapaa", Verna tuumi tavattuaan yöpaitasilla olevan nuoren naisen, joka selitti oman versionsa maailman synnystä hyvin yksityiskohtaisesti.

 

 

Verna oli haukkaamassa ilmaa, kun joku reilusti yli nelikymppinen mies vislasi hänelle. Verna säikähti pysähtyen, mutta ympärillä oli paljon muitakin, joten hän päätti odottaa, mitä miehellä oli sanottavana.

 

 

 

"Mm...Harvoin täällä noin hehkeitä ilmestyksiä tapaa. Mikä on nimesi?" Verna ei vastannut. "Voi, sinulta puuttuu käytöstavat. Jos annat, voin opettaa...", viinanhajuinen mies sanoi astuen askelen lähemmäs.

 

 

 

Silloin Vernalta loppui kärsivällisyys. Hän nappasi lähimmän esineen, mitä käteensä sai ja heitti sen päin miestä. Puoliksi juotu coctail läjähti miehen naamaan. Verna oli vain vihainen, ei peloissaan. Viha kumpusi jostain syvältä hänen sisältään, aivan kuin hänen olisi pakko inhota tuota miestä.

 

 

 

 

"Hoh, tulinen tapaus, nuo silmät näyttävät tutuilta...", mies sokelsi, mutta silloin Verna irvisti, näytti rumaa käsimerkkiä ja poistui puoliksi juosten paikalta. Ei kannattanut enää kokeilla onneaan. Jep, tien varteen vain autiolle käytävälle seisomaan ja odottamaan taksia.

 

 

"Nyt sain tarpeekseni vihreästä, keittiöön on tultava muutos", ilmoitti Nisse eräänä päivänä ja Leakin myöntyi ideaan. Tällainen, lempeän värinen keittiö sitten remontin jälkeen paljastui, koko perhe oli tyytyväinen.

 

 

"Kuka meillä nykyään juo kahvia näin paljon? Kuppeja kaikkialla." Verna ei paljastanut itseään, vaan auttoi ahkerasti kiireessä minne sattuu jääneiden kuppien siivoamisessa.

 

 

Pyjamabileet? Perheellä on ikävä tapa pitää radiota ja välillä telkkariakin taukoamatta auki. Tosin tylsän hetken tullessa radio antaa viihdykettä...

On tainnut tyttö muuten tulla äitiinsä, taipuu yhtä lailla, tosin käsibugi iskee jälleen...

Tällä hetkellä isoveli tuntui miltei Vernalle tärkeimmältä ja läheisimmältä perheessä. Tämä oli säilyttänyt salaisuuden koko ajan ja isoveli tunti nyt siltä isoimmalta ja viisaimmalta. Manullekin Verna oli hyvä ystävä.

 

 

 

Eräänä aamuna ennen Lean töihin lähtöä puhelin pärähti soimaan. Lea vastasi kiireisesti, ensin luurin toisesta päästä ei kuulunut mitään ja Lea luuli sitä pilasoitoksi. Mutta sitten kuului tuttu ääni: "...Älä ole huolissasi. Olen kunnossa, en enää täällä." Sitten puhelu katkesi. Lea riensi ymmällään töihin.

 

 

 

Tähän väliin: Olen ylpeä tästä talosta, vaikka itse sanonkin. Se on pieni, nätti ja käytännöllinen. En ole itse ollut omasta mielestäni koskaan niin hyvä talojen rakentaja...

 

 

Manu toi jälleen tytön koulusta kotiin, mutta onneksi he vaikuttivat vain hyvin ystävystyneiltä. Jos Manun tuntee, tietää, ettei hän petä Sirkkua...

 

 

 

...Nisse näytti tulevan hyvin toimeen työkaverinsa kanssa. Aijai, miksi tämän suvun miehet retkahtavat varsinkin työkavereihinsa? On vain ajan kysymys, milloin käy jotain avioliitolle epäsuotuisaa...Inkeri ainakin vilkuili isäänsä arvostelevasti.

 

 

 

Niin mistäs tämä neiti tulikaan? Jotain ihmeellisiä kokeilujani... Tuossa hän näyttää unelmiin uppoutuneelta nyrkkeilijältä. Niitty katsoi vähän kummeksuen.

 

 

 

Oli Inkerin syntymäpäivien aika ja Manu oli ajan tasalla. Hän alkoi kesken kaiken tehdä ruokaa XD. Kenenkään muun syntymäpäiviä ei ole ollut tähän mennessä todistamassa yhtä paljon väkeä, kuin Inkerillä.

 

 

Niitty raukka, kaikki vain alkoivat yhtäkkiä nauraa hänelle...

 

 

 

Tässä muuten Inkeri muodonmuutoksen jälkeen. Romantiikkatavoitteinen tyllerömme tulee vielä haalimaan ympärilleen paljon poikia. (Jeah, minua kyrsi kun ensin tuli tietotavoite, joten otin käyttöön uuden arpomistavan: kolmen numeron keskiarvon, vähän jännempää. Ja sattumalta tuli yhteensä yhdeksän, josta jaettuna kolme...Ja ketä kiinnostaa ^^)

 

 

 

"Olet varmaan vieläkin huolissasi veljestäsi." "En oikeastaan." "Mitä tarkoitat?" "Hän soitti minulle pari päivää sitten ja sanoi olevansa kunnossa. Uskon häntä." Nisse luuli vaimonsa menneen surusta sekaisin ja tyytyi hymyilemään rohkaisevasti.

 

 

Seuraavan yönä: "Noniin, Manu, Verna, lähdetään yhdessä kaupungille", haastoi Inkeri. "Minulla on huomenna tentti, en voi." "Manu, senkin nörtti! Entä Verna sitten?" Vernakaan ei myöntynyt, häntä pelotti nyt vasta viime kerralla, omaksi salaisuudekseen jättämänsä tapaamansa mies. Inkeri tuhahti ja mumisi, ettei halunnut yksin mennä. Inkeri oli innoissaan ja malttamaton, mutta myös vähän epävarma.

 

 

Kun aamu koittaa ja kukaan muu ei näe...Lea oli taas iloinen ja sen myös näki. Häntä ei todellakaan enää painanut Kain kohtalo, oli se sitten mikä hyvänsä.

 

 

 

"Ota kiinni, hyppään!" "Lea! Oletko mennyt lopultakin sekaisin? Ei sinulle enää kahvia aamutuimaan." "Hih!"

 

 

"Äh, miksi täytyy sataa!? Meikit levii!" Vernaa huvitti pikkusiskonsa nalkutus. Tämä keksi nykyään valittamisen aihetta lähes kaikesta eikä vähiten säästä. "Se on se varhainen teini-ikä." Niin. Tai sitten Inkeri on vain urpo.

 

 

 

Ja kun lapset katoavat koulubussiin, saavat vanhemmat kaksinkeskeistä aikaa...Ja kuluttavat sen leikkien vesisotaa vesisateessa takapihalla. Nerokasta. "Huti taas!" "Äh, tyhmä peli", Lea valitti saatuaan osuman ties kuinka monennen kerran.

 

 

 

Verna oli tavannut hengenheimolaisen koulussa. Tätäkin kiinnostivat kaikki vampyyrien kaltaiset tarinoiden hahmot. "Setäni muutti mökkiin metsän keskelle tässä muutama vuosi takaperin, kertoi tehneensä sen muiden turvallisuuden tähden. Hän väitti muuttuneensa ihmissudeksi...

 

 

Nisse päätti antaa nuorten olla rauhassa. Tokihan he ystäviä saavat rauhassa olla ilman hiillostusta, sillä ystävyydeltä heidän välinen kanssakäymisensä näytti. Leallakaan ei pitäisi olla mitään asiaa vastaan.

 

 

 

 

Inkeri ihmetteli Vernan miesmakua. Orlando vain puhui ihmeellisiä juttuja "käsien luomasta yhteydestä" ja muusta sellaisesta. Lisäksi hänen pukeutumistyylinsä oli vähintään kamala. Orlando oli selvästi iskenyt silmänsä Inkeriin, mutta tätä ei olisi voinut vähempää kiinnostaa.

 

 

"Haluaisin millä hinnalla hyvänsä olla Manun asemassa... Inkeri on niin ihana."

 

 

Lea sai huomata vuosien kuluneen vauhdilla. Hänestä tuli oikein tyylikäs vanhus...

 

 

"Aiotko vielä mennä kaupungille, kun kahvia tankkaat? Ehkä minun pitäisi jo puuttua tuohon huolehtivana isoveljenäsi..." "Voi, älä kiltti kerro, olen varma että tänään vihdoin näen vampyyrin, oikeasti", Verna aneli ja joi ison kulauksen kuumaa kahvia.

 

 

Inkeriltäkään eivät ateriat onnistuneet. "Äh, kokkaus on kotiäitien puuhaa, mitä minä sillä teen..." Inkeri oli alkanut kammoksua hieman perijän osaa, mutta lohduttautui suurella rahamäärällä ja talolla, jotka saisi. "Ja yksi lapsi riittää..."

 

 

Sateen piestessä maata Verna nousi jälleen taksiin. "Tuttu paikka? Selvä." Taksikuskikin oli oppinut tunnistamaan Vernan. Verna oli päättänyt, että Yökerho Arkku oli tarpeeksi synkkä kohde vampyyrille.

 

 

Ja vihdoin Vernan odotus ja kärsivällisyys palkittiin, kun aristeleva verenimijä astui sisään ja jäi nurkkaan, varjoihin. Vernaa jännitti ja hän unohti kokonaan käytöstavat mennessään tervehtimään tulijaa.

 

 

 

"Tehän olette vampyyri, ettekö ole? Eikö niin?", hän kysyi heti ensimmäisenä innoissaan ja häpesi sitten itseään. Kuka menee kysymään sellaista keneltäkään?

 

 

 

Vampyyri, Kreivi Eronen, ei häkeltynyt vaan myönsi kohteliaalla, matalalla äänellä: "Sellaiseksi minua haukutaan. Kuka te olette?" Verna esitteli itsensä vain etunimeltä. "Hassua, harvoin kukaan on minusta kiinnostunut, kiertää vain kaukaa."

 

 

Verna vietti pari mielenkiintoista juttutuokiota Kreivin kanssa. Tämä osoittautui perin vitsikkääksi, mutta myös melko varautuneeksi. Aivan kuin ei haluaisi olla siellä. Eikä mikään ihme, kun tuntee vampyyrien historian. Eivät ole yleensä mitään arvostettua sakkia.

 

 

 

Kun Verna kysyi, milloin Kreivi taas tulisi kaupungille tapaamista varten, muuttui Kreivin asenne totaalisesti. "Ei, se ei ole hyvä idea. Yritän olla kiintymättä keneenkään eläväiseen." Vernaa harmitti. Hän oli osannut olettaa, että vampyyrit olivat ehkä erakoituneitakin, mutta hän oli jo kiintynyt tuohon salaperäiseen henkilöön.

"Ei olisi pitänyt puhua sinulle. Mene nyt kotiin, tämä ei ole hyvä paikka kaltaisillesi nuorille tytöille", Kreivi jatkoi kohtalokkaan vakavasti päättäen tapaamisen.

 

 

 

Lea piti edelleen tuoreimpien jumputusten tahdissa tanssimisesta, mutta joutui usein toteamaan: "Huh, en ole enää nuori, täytyy alkaa ottaa vähän rauhallisemmin." "Äiti, älä viitsi, sinulla kun on liikkeetkin vielä hallussa. Olethan samaa mieltä, isä?" Lea naurahti hermostuneesti vanhimman lapsensa kommentille, hän tiesi, että tälle oli pian kerrottava totuus.

 

 

Kuin ennen vanhaan, kunnon lukupiiri.

 

 

 

Moni poika tavoitteli Inkerin huomiota eivätkä vähiten Manun päivittäin kotiin raahaamat kaverit. Ikäero ei näitä näyttänyt häiritsevän. Tuokin kokelas yritti kovasti heittää vitsiä Inkerin naurattamiseksi, mutta tyttö ei ollut kovin vakuuttunut. Hän ei ollut vielä löytänyt mieleistään poikaa.

 

 

Verna oli kuin siskonsa vastakohta, häntä pidettiin outona eikä hänellä ollut paljon kavereita. Erikoiset huhut kiersivät koulussa eikä Inkeri suinkaan tehnyt mitään niiden perättömäksi todistamisen kanssa. "Hoitakoot omat sotkunsa!" Tosiasiassa hän pelkäsi, että lempeämpi Verna olisi häntä suositumpi poikamarkkinoilla.

 

 

 

Inkeri karkasi yksin Stadin melskeeseen ja nauroi julkeasti huonosti tanssiville aikuisille. Eräs poika, Ano, yhtyi nauruun. Tämän pukeutuminen oli "yhtä mautonta" kuin Orlandolla, mutta Inkeri pisti merkille, kuinka hyvin poika tanssi. Ano osoittautui hauskaksi rääväsuuksi...

 

 

 

Illan pimetessä Inkeri löysi itsensä katolta tanssimassa porealtaaseen pulahtaneen pojan kanssa. Yläosattomana tämä näytti Inkerin mielestä melkein hyvältä ja ilta päättyi romanttisissa merkeissä.

 

 

 

Kotimatkalla Inkeri tapasi ennustajaeukon ja löi hänen kanssaan vetoa, ettei eukko onnistuisi povaamaan paikalle mukiin menevää poikaa. Toisin kävi, rahat vaihtoivat omistajaa ja vielä samana iltana Inkeri unohti Ano Senkin, kun toinen, ujo ja arvoituksellinen Ano vei paikan...

 

 

Lea seurasi monesti vierestä mielenkiinnolla, kun monet nuoremmat naiset kävivät kokeilemassa onneaan Nissen kanssa. "Mies saa varoa, mitä sanoo, sillä minä olen paikalla."

 

 

Onkohan Nisse mennyt sekaisin? Hän taputteli puupalikkaa ja puheli myös sille...

 

 

Sitten Lean piti tulla todistamaan, kuinka puupalikka pysyi pystyssä. Nisse oli opettanut "tiilikille" tempun. Manun aikaansaannoksia lelupöydän parissa puuhailusta...

 

 

Meneeköhän tämä jo yli? Raija katsoi höperöä paria halveksuvan arvostelevasti, kaikkein eniten vaimolleen hurraavaa Nisseä...

 

 

Inkeri sai soiton Anolta. Tämä pyysi häntä uusille treffeille, mutta Inkeri ei tiennyt itsekään, miksi kieltäytyi. Häntä ei enää kiinnostanut kumpikaan Ano, hädin tuskin muisti miltä he näyttivät. Inkeri kaipasi jotain uutta...

 

 

Manu oli jo kyllästynyt tiilikkien näpertelyyn, Verna sen sijaan edistyi kukkien sidonnassa. "Sitten kun minulla on tarpeeksi näitä, voin perustaa kukkakaupan!" Toisaalta hän oli juuri saanut levynmyyjän paikan Vaahteranotkon musiikkikaupasta. Seuraisiko hän kukkien vai musiikin johdattelemaa tietä...

 

 

Tässä kaikki tällä kertaa. Huh, pitkä osa, nostan hattua sille joka jaksaa vielä lukea söherrystäni sanasta sanaan...